ARKISTON AARTEITA
He pysyivät lähellä Jehovaa vaikeina aikoina
Toisen maailmansodan jälkeen suuri osa Eurooppaa oli raunioina. Hyvä asia oli kuitenkin se, että Jehovan todistajat ja muut, jotka olivat olleet natsien keskitysleireillä, oli vapautettu. Elämä ei silti ollut helppoa. Monilla ei ollut asuntoa eikä myöskään tarpeeksi ruokaa, vaatteita eikä muita perustarvikkeita. Sisar Karin Hartung kertoi: ”Koska asunnoista oli huutava pula, kaikkien piti majoittaa sukulaisia tai ottaa alivuokralaisia.” Sisar Gertrud Pötzinger, joka oli ollut seitsemän ja puoli vuotta keskitysleireillä, asui jonkin aikaa työkaluvajassa ja nukkui tuolissa. a
Miten sodan runtelemilla alueilla asuvien veljien ja sisarten aineellisista tarpeista huolehdittiin? Mitä voimme oppia niiltä, jotka elivät noina vaikeina sodan jälkeisinä vuosina?
Todistajien aineellisista tarpeista huolehditaan
Jehovan järjestö toimi nopeasti auttaakseen Euroopassa asuvia todistajia. Päätoimiston veljet Nathan Knorr ja Milton Henschel kävivät heidän luonaan saadakseen selville, mitä he tarvitsivat. Marras-joulukuussa vuonna 1945 nämä veljet kävivät Englannissa, Sveitsissä, Ranskassa, Belgiassa, Alankomaissa, Tanskassa, Ruotsissa, Suomessa ja Norjassa. Veli Knorr totesi: ”Näimme nyt ensimmäistä kertaa, millaista tuhoa sota oli saanut aikaan tällä mantereella.”
Veli Knorrille ei tuolloin myönnetty lupaa mennä Saksaan. Erich Frost, joka valvoi työtä Saksan haaratoimistossa, pääsi kuitenkin lähtemään maasta ja onnistui tapaamaan hänet. b ”Saimme veli Knorrilta käytännöllisiä neuvoja, ja hän lupasi, että meille lähetettäisiin ruokaa ja vaatteita”, kertoi Erich. ”Pian Saksaan saapui valtavat määrät jauhoja, kaurahiutaleita, rasvoja ja muita ruokatarvikkeita. Muista maista lähetettiin myös laatikoittain vaatteita, kuten pukuja ja alusvaatteita, sekä kenkiä.” Avustustarvikkeet otettiin vastaan ilon kyynelin. ”Avustushanke ei jäänyt yhteen kertaan”, lisäsi Erich raportissaan. ”Lähetyksiä jatkettiin kahden ja puolen vuoden ajan.” c
Hengelliset asiat ensimmäisinä
Pikkuhiljaa veljien elinolosuhteet paranivat, mutta he keskittyivät edelleen Jehovan palvelemiseen. Mikä auttoi heitä tässä?
He pitivät kiinni hengellisistä rutiineista. (Efesolaisille 5:15, 16.) Sodan takia Raamattuun perustuvaa kirjallisuutta ei ollut helposti saatavilla ja hengellisten rutiinien ylläpitäminen oli vaikeaa. Sodan jälkeen kokous- ja kenttätoiminta alkoivat kuitenkin palautua normaaleiksi. Itävallassa asuva veli Jürgen Rundel muisteli: ”Tiedonantaja-julkaisu d ja matkavalvojat kannustivat meitä säilyttämään hyvät hengelliset rutiinit.” Hän lisäsi: ”Keskityimme Jehovaan, Jeesukseen, henkilökohtaiseen Raamatun tutkimiseen ja kenttäpalvelukseen. Televisiota tai muita häiriötekijöitä ei silloin ollut.”
Sisar nimeltä Ulrike Krolop sanoi: ”Muistan aina, miten paljon iloa sain siitä, että tutkin syvällisesti jotain raamatullista aihetta. Mieheni näytti minulle hyvää esimerkkiä. Joka kerta kun saimme uuden Vartiotornin, hän jätti kaiken muun sikseen ja tutki sen.” Karin, jota lainattiin aiemmin, muisteli: ”Sota-aikana huomasimme, miten nopeasti aineellisen omaisuuden voi menettää. Saimme kuitenkin aina hengellistä ravintoa, vaikkakin rajallisesti. Jehova piti huolta uskollisista palvelijoistaan.”
He palasivat kentälle. (Matteus 28:19, 20.) Sota rajoitti Jehovan palvelijoiden vapautta saarnata ja opettaa. Veli nimeltä Friedhelm muisteli, että sodan jälkeen ”kaikki aloittivat heti kenttäpalveluksen”. Ulrike kuvaili: ”Ensimmäisellä todistajalla, joka kertoi totuudesta mieheni perheelle, oli vielä yllään keskitysleirillä käyttämänsä vanginpuku! Hän selvästikin lähti kentälle suoraa päätä.” Jürgen sanoi: ”Sodan jälkeen lähes kaikki olivat täynnä intoa. Monet nuoret veljet ja sisaret aloittivat kokoaikaisen palveluksen.”
”Elinolosuhteet pommitetuissa kaupungeissa olivat aivan hirveät”, sanoi Ulrike. Monet asuivat raunioiden keskellä. Miten todistajat onnistuivat löytämään heidät kenttätyössä? Ulrike, jonka perhe tuli totuuteen sodan jälkeen, muisteli: ”Etsimme valon kajastusta tai savupiipusta nousevaa savua.”
He rohkaisivat toisiaan. (1. Tessalonikalaisille 5:11.) Sodan aikana monia Jehovan todistajia kohdeltiin julmasti. Sodan päätyttyä he eivät kuitenkaan jääneet märehtimään kokemiaan kärsimyksiä vaan rohkaisivat toinen toistaan. He olivat hyvin iloisia siitä, että he olivat todistaneet olevansa uskollisia Jehovalle (Jaakobin kirje 1:2, 3). Yhdysvalloissa nykyään asuva Johannes selitti: ”Kierrosvalvojamme, joka oli ollut keskitysleireillä, kertoi monia rohkaisevia kokemuksia siitä, miten veljet ja sisaret olivat nähneet Jehovan auttavan käden. Nämä kokemukset olivat uskoa vahvistavia.”
Kun sota oli ohi, veljet ja sisaret säilyttivät läheisen suhteen Jehovaan muistelemalla sitä, ”miten hän oli auttanut heitä ja vastannut heidän rukouksiinsa keskitysleireillä”, sanoi Johannes. Kuten aiemmin todettiin, leireiltä vapautuneet todistajat pitivät kiinni hyvistä hengellisistä tottumuksista: säännöllisestä Raamatun lukemisesta, kokouksissa käymisestä ja kenttäpalvelukseen osallistumisesta. Elisabeth, joka oli läsnä konventissa Nürnbergissä vuonna 1946, muisteli, että nuo veljet ja sisaret näyttivät edelleen laihoilta ja heikoilta. ”Mutta silti he olivat ’hengestä palavia’, kun he kertoivat kokemuksiaan.” (Roomalaisille 12:11.)
He pysyivät yhdessä. (Roomalaisille 1:11, 12.) Sota-aikana vaino oli raakaa, ja siksi todistajat eivät pystyneet olemaan vapaasti tekemisissä keskenään. ”He tapasivat veljiään ja sisariaan vain harvoin, jotta eivät olisi vaarantaneet näitä”, sanoi Karin. Tilanne tietenkin muuttui, kun sota päättyi. ”Veljet ja sisaret tekivät kaiken yhdessä”, kertoi Friedhelm. ”Kokoukset ja kenttätyö olivat aina etusijalla heidän elämässään.”
Sodan jälkeisenä aikana ”vain harva todistaja omisti kulkuvälineen”, muisteli Dietrich-niminen vanhin Saksasta. ”Niinpä kuljimme kokouksiin kävellen. Mutta teimme sen porukalla. Sellainen säännöllinen yhdessäolo lähensi meitä toisiimme. Tunsimme olevamme yhtä perhettä.”
Opetuksia meille
Nykyään Jehovan palvelijat kohtaavat monia vaikeuksia, jotka johtuvat luonnonkatastrofeista, sairauksista, sodista, vainosta ja kasvavista elinkustannuksista (2. Timoteukselle 3:1). Meidän ei silti tarvitse olla liian huolissamme. Miksei? Natsi-Saksassa eläneiden uskollisten veljien ja sisarten esimerkki osoittaa, että Jumala pitää meistä edelleen huolta näinä vaikeina viimeisinä päivinä. Meillä on siis kaikki syyt olla yhtä luottavaisia kuin apostoli Paavali, joka kirjoitti: ”Voimme – – olla rohkealla mielellä ja sanoa: ’Jehova auttaa minua, en pelkää. Mitä voi ihminen tehdä minulle?’” (Heprealaisille 13:6.)
a Lue sisar Pötzingerin elämäkerta ”Valtakunnan paneminen ensi sijalle elämässäni sodanjälkeisessä Saksassa”.
b Lue veli Frostin elämäkerta ”Pelastus totalitaarisesta inkvisitiosta uskomalla Jumalaan”.
c Lisää tietoa avustustyöstä, jota on tehty toisen maailmansodan jälkeen, on artikkelissa ”He antoivat parastaan” sekä kirjan Jumalan valtakunta hallitsee! tekstiruuduissa sivuilla 211 ja 218–219.
d Seurakunnat käyttävät nykyään Kristityn elämä ja palvelus – Työkirjaa.