Yhdysvallat (osa 2)
Yhdysvallat (osa 2)
VIHOLLISET RIEMUITSEVAT
Näiden Jehovan kristittyjen todistajien vangitseminen oli kuvaannollinen kuolinisku heidän vihollistensa suureksi riemuksi ja huojennukseksi. Ilmestyksen 11:10:n sanat täyttyivät: ”Ja maan päällä asuvat iloitsevat heistä ja pitävät hauskaa, ja he lähettävät lahjoja toisilleen, koska nämä kaksi proeettaa piinasivat maan päällä asuvia.” Näiden ”kahden todistajan” uskonnolliset, juridiset, sotilaalliset ja poliittiset viholliset ”lähettivät lahjoja” toisilleen onnitellen toinen toistaan sen osuuden vuoksi, joka heillä oli vaivaajiensa voittamiseen.
Kirjassaan Preachers Present Arms (Saarnaajat tekevät kunniaa) Ray H. Abrams tarkasteli J. F. Rutherfordin ja hänen työtovereittensa oikeudenkäyntiä ja huomautti:
”Koko tapahtumasarjan erittely johtaa siihen lopputulokseen, että kirkot ja papisto olivat alun perin tämän russellilaisten tukahduttamiseen tähtäävän toiminnan takana. ...
”Kun uutinen kahdenkymmenen vuoden tuomioista saavutti uskonnollisen lehdistön edustajat, niin käytännöllisesti katsoen kaikki nämä julkaisut, suuret ja pienet, iloitsevat tapahtuman johdosta. En ole löytänyt yhtään ainoaa myötätuntoista sanaa yhdessäkään ortodoksisen uskonnon lehdistä. ’Ei voi olla mitään epäilystä’, päätteli Upton Sinclair, että ’vaino ... johtui osaksi siitä tosiasiasta, että he olivat joutuneet ”ortodoksisten” uskonnollisten ryhmien vihoihin.’ Siinä missä kirkkojen yhteisponnistukset olivat epäonnistuneet, hallitus näytti nyt onnistuneen heidän puolestaan – murskaamalla nämä ’Baalin profeetat’ iäksi.”
OPTIMISMIA HUOLIMATTA ’BABYLONILAISESTA VANKEUDESTA’
Vuosina 607–537 eaa. juutalaiset riutuivat pakkosiirtolaisina muinaisessa Babylonissa. Vastaavasti Jehovan antautuneet palvelijat, jotka oli voideltu hänen pyhällä hengellään, joutuivat ensimmäisen maailmansodan aikana vuosien 1914–1918 ajaksi Babylonin vankeuteen ja pakkosiirtolaisuuteen. Heidän vankeustilansa pohjattomuus koettiin erikoisesti silloin, kun kahdeksan uskollista veljeä Seuran päätoimistosta suljettiin liittovaltion kuritushuoneeseen Georgian Atlantaan.
Mutta koko tänä vaikeana ajanjaksona ei yksikään Vartiotornin numero jäänyt ilmestymättä. Nimitetty toimituskunta huolehti lehden levityksestä. Ja huolimatta silloisista koettelemuksista uskollisten raamatuntutkijain asenne oli edelleenkin esimerkillinen. Veli T. J. Sullivan huomautti: ”Minulla oli etu vierailla Brooklynin Beetelissä loppukesällä 1918 veljien ollessa vankilassa. Veljet, jotka olivat vastuussa Beetelin työstä, eivät olleet millään tavalla pelokkaita tai masentuneita. Todellisuudessa asianlaita oli aivan toisin. He olivat optimistisia ja luottivat siihen, että Jehova antaisi lopulta voiton kansalleen. Minulla oli etu olla aamiaispöydässä maanantaiaamuna, jolloin viikonlopputehtäviin lähetetyt veljet antoivat raporttinsa. Tilanteesta saamamme kuva oli erinomainen. Kaikki veljet olivat luottavaisia ja odottivat Jehovan edelleenkin ohjaavan heidän toimintaansa.”
On kiinnostavaa, että eräänä aamuna veli Rutherfordin ja hänen työtovereittensa oikeudenkäynnin jälkeen Rutherford soitti R. H. Barberille ja pyysi häntä tulemaan Pennsylvania-asemalle, missä veljet joutuivat odottamaan useita tunteja Atlantan junaa. Veli Barber ja muutamat muut riensivät asemalle. Siellä veli Rutherford sanoi, että jos poliisi ahdistaisi liikaa päätoimiston veljiä, heidän pitäisi myydä Beetel ja Brooklynin Tabernaakkeli ja muuttaa joko Philadelphiaan, Harrisburgiin tai Pittsburghiin, koska Vartiotorni-seura oli pennsylvanialainen yhdistys. Hinnaksi ajateltiin 60000 dollaria Beetelistä ja 25000 dollaria Tabernaakkelista.
Miten tapahtumat kehittyivät? Ne, jotka olivat vastuussa Seuran toiminnasta, kohtasivat monia ongelmia. Esimerkiksi paperista ja hiilestä oli puutetta. Isänmaallisuus oli muotia, ja monilla oli sellainen väärä käsitys, että Jehovan kristityt todistajat olivat pettureita. Brooklynissa ilmeni suurta vihamielisyyttä Seuraa vastaan, ja näytti mahdottomalta jatkaa toimintaa siellä. Siksi päätoimiston johtava toimeenpanovaltainen komitea neuvotteli toisten veljien kanssa ja päätökseksi tuli, että oli parasta myydä Brooklynin Tabernaakkeli ja sulkea Beetel-koti. Lopulta Tabernaakkeli myytiin 16000 dollarista R. H. Barberin muistelmien mukaan. Myöhemmin suoritettiin kaikki välttämättömät järjestelyt Beetelin myymiseksi hallitukselle rahan siirtoa lukuun ottamatta. Mutta jotakin tuli väliin – aselepo. Myyntiä ei koskaan tapahtunut.
Elokuun 26. päivänä 1918 oli kuitenkin Seuran päätoimiston siirtyminen Brooklynista New Yorkista Pittsburghiin Pennsylvaniaan alkanut. ”Kun muistelen tuota aikaa”, kertoo Hazel Erickson, ”niin näen, että vaikka raamatuntutkijat olivat tyrmistyneitä veljien vangitsemisesta, he eivät koskaan lakanneet todistamasta. He olivat ehkä vain hiukan varovaisempia.” Sisar H. M. S. Dixon muisteli, että ”ystävien usko pysyi lujana ja kokoukset pidettiin säännöllisesti”. Jehovan kristityt todistajat ilmaisivat jatkuvasti uskoa Jumalaan. Tosin he olivat koettelemuksen ja vainon tulikokeessa, mutta Jumalan pyhä henki oli heidän kanssaan. Jos he vain voisivat kestää, niin varmasti Jumala pelastaisi heidät heidän vainoojiensa käsistä ja antaisi heille vapautuksen heidän ’Babylonin vankeuden’ tilastaan!
VANKEUSKAUDET
Vuoden 1918 keskivaiheilla J F. Rutherford ja hänen seitsemän ryötoveriaan olivat liittovaltion kuritushuoneessa Atlantassa Georgiassa. Eräs kirje, jonka A. H. Macmillan kirjoitti elokuun 30. päivänä 1918, auttaa meitä katsomaan noiden vankilan muurien sisäpuolelle. Melvin P. Sargentin luovuttamassa kirjeessä sanotaan muun muassa:
”Epäilemättä haluaisit tietää, millaiset olosuhteet meillä on täällä vankilassa. Kerron sinulle lyhyesti jotakin elämästämme täällä. Veli Woodworth ja minä ’olemme samassa sellissä’. Sellimme on hyvin puhdas, hyvin ilmastoitu ja valoisa. Se on noin 10 x 6 x 7 jalkaa [3 x 2 x 2 metriä] ja siinä on kaksi olkipatjoilla varustettua vuodetta, kaksi lakanaa, huovat ja tyynyt, kaksi tuolia, pöytä ja runsaasti puhtaita pyyheliinoja ja saippuaa. Meillä on myös kaappi siistiytymistarvikkeita varten. ...
”Kaikki veljet työskentelevät yhdessä räätälinverstaassa. Se on hyvin ilmastoitu ja valaistu huone, 60 x 40 [jalkaa eli 18 x 12 metriä]. Veli Woodworth ja minä teemme napinreikiä ja ompelemme nappeja paitoihin ja vanginpukuihin. Veljet Van Amburgh, Robison, Fisher, Martin ja Rutherford tekevät tai oikeammin auttavat valmistamaan vankien nuttuja ja housuja. Kaikkiaan noin sata miestä työskentelee tässä osastossa. Työpaikaltani näen kaikki veljet ja voin vakuuttaa sinulle, että on mielenkiintoista nähdä veli Van Amburghin työskentelevän ompelukoneen ääressä ompelemassa saumoja, jotka yhdistävät housuparin itäisen ja läntisen osan. ... Veli Rutherford melkein lakkasi toivomasta, että oppisi joskus saamaan takin kokoon. En usko hänen saaneen vielä yhtään valmiiksi, vaikka hän on ollut työssä noin kolme viikkoa. Kun katson häneen, hän näyttää olevan kovassa työn touhussa, mutta luulen hänen tosiaankin käyttävän suurimman osan ajastaan langan pujottamiseen neulansilmään. [Muuan vartijoista kohteli häntä niin törkeällä tavalla, että muut vangit ottivat takin ja valmistivat sen. Lopulta Rutherford siirrettiin paikkaan, missä hän on enemmän ’kotonaan’ – kirjastoon.] ...
”Kun me illallisen jälkeen menemme selleihimme, luemme ensi töiksemme iltapäivän lehdet. Sitten saa jokainen tunnin ajan kello 18–19 soittaa sellaista instrumenttia kuin haluaa. Mikä vaihtelu! Luulen heidän soittavan kaikkia olemassa olevia lukuun ottamatta juutalaista harppua ja olen ajatellut hankkia itselleni sellaisen, koska se on ainoa jota osaan soittaa lukuun ottamatta kymmenkielistä harppua. Tuona aikana, jota veli Woodworth sanoo ’Danten helvetiksi’, me pelaamme dominoa. Sen jälkeen luemme Sarastuksia tai Raamattua, kunnes menemme vuoteeseen kello 22, jolloin valot sammutetaan. Seuraavana päivänä me teemme samoin ja niin edelleen lauantaihin saakka. Lauantai-iltapäivällä kaikki vangit menevät pihalle. Siellä pelataan baseball-peliä, sitä pelataan hyvin ja miehet ovat kovasti innostuneita siitä. Minä käytän tavallisesti iltapäivän pelaamalla tennistä. Muut veljet kävelevät pihalla keskustellen. Eri luokkiin kuuluvat miehet kokoontuvat pieniin ryhmiin – anarkistit, sosialistit, väärentäjät, pontikankeittäjät, saksalaisystävälliset, pankin kassanhoitajat, lakimiehet, huumeitten käyttäjät, lääkärit, junarosvot, murtovarkaat, ministerit (joita on melkoinen joukko) jne. jne. jne. Vankilan orkesteri soittaa useita valikoituja kappaleita iltapäivällä.”
Noilla kahdeksalla vangitulla raamatuntutkijalla oli tilaisuus saarnata Jumalan valtakunnan hyvää uutista toisille vangeille. Kaikkien vankien piti kokoontua kappelipalvelukseen sunnuntaiaamuna ja halukkaat saivat jäädä sen jälkeen pyhäkouluun. Nuo kahdeksan veljeä muodostivat tutkistelu- ja seurusteluryhmän. Aikaa myöten muitakin vankeja liittyi heihin ja veljet opettivat ryhmää vuorotellen. Jotkut virkailijoistakin tulivat lähelle kuuntelemaan. Kiinnostus kasvoi, kunnes 90 henkeä oli läsnä.
Jumalan totuuden uudistavalla voimalla oli syvällinen vaikutus joihinkin vankeihin. Esimerkiksi muuan heistä sanoi: ”Olen 72-vuotias ja minun piti joutua vankilan ristikkojen taakse kuullakseni totuuden. Siksi olen iloinen siitä, että minut passitettiin kuritushuoneeseen. Olen esittänyt kysymyksiä papeille 57 vuotta saamatta koskaan tyydyttävää vastausta. Jokaiseen näille miehille [vangitulle raamatuntutkijoille] tekemääni kysymykseen olen saanut tyydyttävän vastauksen.”
Sitten espanjantauti alkoi raivota ja teki lopun pyhäkouluryhmistä. Mutta vähän ennen näiden kahdeksan raamatuntutkijan vapauttamista Atlantan kuritushuoneesta kaikki heidän opettamansa ryhmät koottiin yhteen, ja J. F. Rutherford puhui tälle kokoontuneelle joukolle noin 45 minuuttia. Jotkut virkailijat olivat läsnä ja monet vangit vuodattivat ilonkyyneleitä sen vapautustoivon takia, jonka Valtakunnan hallitus varaa ihmiskunnalle. Kun raamatuntutkijat pääsivät vapauteen, niin vankilaan jäi pieni ryhmä, joka pysyi uskollisena.
LUOTTAMUKSEN ILMAUKSIA
Aselepo allekirjoitettiin marraskuun 11. päivänä 1918 ja ensimmäinen maailmansota päättyi. Mutta nuo kahdeksan raamatuntutkijaa olivat yhä vankilassa. Sinne he jäivät, kun heidän uskonveljensä pitivät konventin Pittsburghissa Pennsylvaniassa 2.–5. tammikuuta 1919. Tämän konventin yhteydessä pidettiin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran erittäin tärkeä vuosikokous lauantaina tammikuun 4. päivänä 1919.
J. F. Rutherford ymmärsi, että järjestön sisäpuolella olevat vastustajat yrittäisivät tässä yhdistyskokouksessa korvata hänet ja muut Seuran virkailijat omilla miehillään. Tuona lauantaina tammikuun 4. päivänä A. H. Macmillan oli pelaamassa vankilan tenniskentällä. Rutherford lähestyi häntä ja Macmillanin mukaan tapahtumat edistyivät seuraavalla tavalla:
”Rutherford sanoi: – Mac, haluan puhua kanssasi.
– Mistä haluat puhua kanssani?
– Haluan puhua siitä, mitä tapahtuu Pittsburghissa.
– Pelaan tämän ottelun loppuun.
– Eikö sinua kiinnosta, mitä on tekeillä? Etkö tiedä, että tänään valitaan virkailijat? Sinut ehkä unohdetaan ja syrjäytetään ja me jäämme tänne iäksi.
– Veli Rutherford, sanoin, – annahan kun kerron sinulle jotakin, mitä et ole ehkä tullut ajatelleeksi. Seuran perustamisesta lähtien tämä on ensimmäinen kerta, jolloin voimme selvästi nähdä, kenet Jehova Jumala haluaa presidentiksi.
– Mitä sinä oikein tarkoitat?
– Tarkoitan, että veli Russellilla oli ratkaiseva ääntenenemmistö ja hän nimitti eri virkailijat. Nyt kun olemme näennäisesti syrjässä, tilanne on toinen. Mutta jos me pääsisimme vapaiksi ajoissa ehtiäksemme tuohon vuosikokoukseen, me menisimme sinne ja saisimme veli Russellin paikan ja saman kunnian, mikä hänelle osoitettiin. Silloin se näyttäisi ihmisen työltä eikä Jumalan.
Rutherford näytti miettiväiseltä ja lähti pois.”
Sinä päivänä tapahtui paljon Pittsburghissa. ”Kun yhdistyskokouksen aika lähestyi, niin jännitys kohosi”, muistelee Mary Hannan. ”Huomasimme joidenkin oppositioon kuuluvien olevan läsnä siinä toivossa, että he saisivat oman miehensä virkaan.”
Läsnäolijoille luettiin veli Rutherfordin kirje. Siinä hän lähetti kaikille rakkaat terveisensä ja varoitti Saatanan tärkeimmistä aseista: ylpeydestä, kunnianhimosta ja pelosta. Hän osoitti olevansa halukas alistumaan Jehovan tahtoon jopa ehdottamalla nöyrästi sopivia miehiä Seuran virkoihin siltä varalta, että niihin valittaisiin eri henkilöt.
Keskustelua oli kestänyt jonkin aikaa, kun veli E. D. Sexton aloitti puheensa sanoen:
”Olen juuri saapunut. Junani oli 48 tuntia myöhässä lumiesteiden takia. Minulla on jotakin sanottavaa ja omaksi helpotuksekseni on parasta sanoa se heti. Rakkaat veljeni, minä olen tullut tänne, kuten te muutkin, mielessäni joitakin ajatuksia – puolesta ja vastaan. Me voimme sanoa kaikella asiaankuuluvalla kunnioituksella lainoppineita ystäviämme kohtaan, että olemme neuvotelleet muidenkin lakimiesten kanssa. Minusta he ovat hyvin suuressa määrin lääkäreitten kaltaisia. Joskus he ovat erimielisiä. Mutta otaksun, että se mitä nyt aion sanoa, on täysin sopusoinnussa sen kanssa, mitä he ovat sanoneet. Mitään laillista estettä ei ole. Jos me haluamme valita uudelleen etelässä olevat veljemme mihin tahansa virkaan, minkä he voivat hoitaa, minä en voi nähdä tai päätellä minkään saamani neuvon perusteella, miten se millään tavalla tai missään muodossa häiritsisi heidän asiaansa liittovaltion tuomioistuimessa tai yleisön silmissä.
”Uskon, että suurin kohteliaisuus, mitä me voimme osoittaa rakkaalle veljellemme Rutherfordille, olisi hänen uudelleenvalitsemisensa Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidentiksi. Luulen, ettei yleisön mielessä ole mitään epäselvyyttä siitä, miten me suhtaudumme tähän esitykseen. Jos veljemme rikkoivat jollakin tavalla muodollisesti sitä lakia vastaan, mitä he eivät ymmärtäneet, niin me tiedämme, että heidän vaikuttimensa ovat hyvät. Kaikkivaltiaan Jumalan edessä he eivät ole rikkoneet mitään Jumalan eikä ihmisen lakia vastaan. Me voisimme ilmaista suurinta luottamusta, jos me valitsisimme veli Rutherfordin uudelleen Seuran presidentiksi.
”En ole lakimies, mutta kun asian laillisuus tulee kysymykseen, niin tiedän jotakin kuuliaisuuden laista. Jumala vaatii kuuliaisuutta. En voi kuvitella mitään suurempaa luottamusta, mitä voisimme ilmaista, kuin että pidämme vaalin ja valitsemme veli Rutherfordin uudelleen presidentiksi.”
Ehdokkaat nimitettiin, vaalit pidettiin ja J. F. Rutherford valittiin presidentiksi, C. A. Wise varapresidentiksi ja W. E. Van Amburgh sihteeri-rahastonhoitajaksi. Muistellessaan tapausta Anna K. Gardner huomauttaa: ”Kokouksen jälkeen me olimme hyvin onnellisia nähtyämme jälleen, miten Jehova näkyvällä tavalla ohjaa kansaansa.”
Näkymä siirtyy Atlantan kuritushuoneeseen. On sunnuntai 5. tammikuuta 1919. J. F. Rutherford koputtaa veli Macmillanin sellin seinään ja sanoo: ”Ojenna kätesi.” Sitten hän ojentaa Macmillanille sähkösanoman. Sen sanoma? Rutherford on valittu uudelleen presidentiksi. Myöhemmin samana päivänä Rutherford sanoi A. H. Macmillanille: ”Haluan sanoa sinulle jotakin. Sanoit eilen jotakin, mikä askarruttaa mieltäni – siitä, että meidät pantaisiin veli Russellin asemaan ja me olisimme vaikuttaneet vaaleihin, jos olisimme olleet Pittsburghissa eikä Herralla olisi ollut tilaisuutta osoittaa, kenet hän halusi. Kuule, veli, jos pääsen täältä joskus pois, niin Jumalan armosta murskaan kaiken tämän luomuksenpalvontatouhun. Ja vielä enemmänkin: minä otan totuuden tikarin ja revin sisukset ulos vanhasta Babylonista. He saivat meidät tänne, mutta me pääsemme täältä ulos.” Rutherford tarkoitti sitä. Hän toimi tuon lupauksen mukaan vapautuksestaan vuoden 1942 alussa tapahtuneeseen kuolemaansa saakka paljastamalla väärän uskonnon jumalattomuuden.
YRITYKSIÄ VAPAUTUKSEN VARMISTAMISEKSI
Helmikuussa 1919 eräät sanomalehdet aloittivat koko kansan käsittävän mielipidemuokkauksen J. F. Rutherfordin ja hänen vangittujen työtovereittensa vapauttamisen puolelle. Raamatuntutkijat kirjoittivat tuhansia kirjeitä sanomalehtien toimittajille, kongressin jäsenille, senaattoreille ja kuvernööreille vaatien toimenpiteitä näiden kahdeksan vangitun kristityn hyväksi. Monet jotka saivat noita pyyntöjä, ilmaisivat kannattavansa vapauttamista ja sanoivat tekevänsä jotakin asian hyväksi.
Esimerkiksi kongressin jäsen E. W. Saunders Virginiasta kirjoitti: ”Olen vastaanottanut kirjeenne, joka koski parhaillaan Atlantassa vangittuina olevien raamatuntutkijain tapausta. Haluan sanoa kannattavani näiden miesten armahtamista ja tulen mielihyvin tekemään sitä koskevan ehdotuksen. Nämä miehet eivät ole rikollisia sanan tavallisessa merkityksessä, vaikka he ovat voineet syyllistyä lain muodolliseen rikkomiseen. Mutta sota on nyt päättynyt, ja meidän pitäisi yrittää jättää se taaksemme niin pian kuin mahdollista.” Ja pormestari Henry W. Kiel Saint Louisista Missourista kirjoitti Yhdysvaltain presidentille Woodrow Wilsonille: ”Sallikaa minun lisätä vielä henkilökohtainen anomukseni niihin, jotka on jo jätetty Teille siitä, että Kansainväliseen Raamatuntutkijain Seuraan kuuluville herroille Rutherford ym. myönnettäisiin vapautus takuuta vastaan, kunnes ylemmät oikeusistuimet ovat lopullisesti ratkaisseet heidän asiansa ja – mikäli mahdollista – että heidät armahdettaisiin.”
Maaliskuussa 1919 tehtiin uusi yritys veli Rutherfordin ja hänen työtovereittensa vapauttamisen varmistamiseksi. Kerättiin koko kansan käsittävä adressi, johon saatiin lyhyessä ajassa 700000 nimeä. Anomus oli laajin tuohon aikaan. Sitä ei kuitenkaan koskaan esitetty presidentti Wilsonille tai hallitukselle, koska sitä ennen oli jo ryhdytty toimenpiteisiin noiden kahdeksan raamatuntutkijan vapauttamiseksi. Anomus oli kuitenkin huomattavana todistuskappaleena.
Tähän anomukseen liittyvästä työstä sanoo sisar Arthur L. Claus: ”Meillä oli tietenkin kaikenlaisia kokemuksia. Jotkut allekirjoittivat iloiten ja me saimme antaa todistusta, kun taas toiset olivat vihamielisiä ja sanoivat: ’Pysykööt siellä ja mädäntykööt.’ Tämä olisi ollut tavallisissa olosuhteissa nöyryyttävää työtä, mutta me tunsimme, että Jehovan henki ohjasi meitä, ja siksi me kaikki iloitsimme siitä ja jatkoimme sen suorittamista loppuun asti.”
VAPAUTUMINEN VANKILASTA
Maaliskuun 2. päivänä 1919 istuva tuomari, liittovaltion piirituomari Harland B. Howe lähetti sähkösanoman oikeusministeri Gregorylle Washingtoniin (D.C.) ja suositteli näiden kahdeksan raamatuntutkijan tuomion ”välitöntä lieventämistä”. Gregory oli lähettänyt Howelle sähkösanoman ja pyytänyt häntä tekemään tämän. Näyttää siltä, että tähän ryhdyttiin, koska vangitut veljet olivat ryhtyneet muutoksenhakuun eikä oikeusministeri enempää kuin Howekaan halunnut tämän jutun pääsevän korkeampiin tuomioistuimiin. (Nuo kahdeksan veljeä olivat vankilassa muutoksenhaun ollessa vireillä vain siksi, että tuomari Howe ja myöhemmin tuomari Manton olivat kieltäneet vapaaksi päästämisen takuuta vastaan.) Tuomari Howen 3.3.1919 päivätty kirje oikeusministerille oli myös kiinnostava. Siinä sanottiin:
”Kunnianarvoisa Herra Oikeusministeri,
Washington D.C.
”Vastauksena 1. päivänä päivättyyn sähkösanomaanne sähkötin Teille samana iltana seuraavan sanoman:
”’Suosittelen välitöntä tuomion lieventämistä Joseph Rutherfordille, William E. Van Amburghille, Robert J. Martinille, Fred H. Robisonille, George H. Fisherille, Clayton J. Woodworthille, Giovanni DeCeccalle, A. Hugh Macmillanille. He kaikki olivat vastaajina samassa jutussa New Yorkin itäisessä piirissä. Nyt kun sota on ohitse, haluan olla jalomielinen. He tekivät suurta vahinkoa saarnaamalla ja julkaisemalla uskonnollisia opinkappaleitaan.’
”Kahdenkymmenen vuoden ankara rangaistus määrättiin kaikille vastaajille lukuun ottamatta DeCeccaa. Hän sai kymmenen vuotta. Tarkoituksenani oli antaa esimerkki varoitukseksi toisille, ja uskoin presidentin armahtavan heidät kun sota olisi ohi. Kuten mainitsin sähkösanomassani, he tekivät paljon vahinkoa ja voitaisiin hyvällä syyllä väittää, ettei heitä pitäisi laskea vapaiksi näin pian, mutta koska he eivät voi enää aiheuttaa vahinkoa, haluan nyt olla yhtä lempeä kuin rangaistusta määrätessäni olin ankara. Uskon, että suurin osa heistä, elleivät kaikki, oli vilpittömiä, enkä kannata sellaisten henkilöiden vankeudessa pitämistä, joiden vahingontekomahdollisuus on ohitse. Heidän asiaansa ei ole vielä käsitelty liittovaltion muutoksenhakutuomioistuimessa.
Kunnioittavasti
(Allekirjoitus) HARLAND B. HOWE
Yhdysvaltain piirituomari”
Maaliskuun 21. päivänä 1919 Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Louis D. Brandeis määräsi takuun näille kahdeksalle vangitulle veljelle ja ilmoitti, että heille annettaisiin oikeus muutoksenhakuun saman vuoden huhtikuun 14. päivänä. Heidät vapautettiin pian ja tiistaina maaliskuun 25. päivänä he lähtivät Atlantan kuritushuoneesta junalla. Maaliskuun 26. päivänä 1919 liittovaltion viranomaiset vapauttivat veljet Brooklynissa kunkin 10000 dollarin takuuta vastaan asian jatkokäsittelyyn asti.
ONNELLINEN KOTIINTULO
”Suuri ilo vallitsi veljien keskuudessa, kun he kuulivat heidän vapauttamisestaan, ja he olivat läsnä toivottamassa heidät tervetulleiksi kotiin”, muistelee Louise Paasch, ja lisää: ”He järjestivät nopeasti suuret pidot Brooklynin Beetel-kotiin. Muistan, miten isä lähti Brookynin auttamaan huoneiden kunnostamisessa ja osallistumaan heidän iloonsa, kun he saivat toivottaa veljet tervetulleiksi takaisin.”
Miten onnellista aikaa se olikaan! Mabel Haslett kirjoittaa: ”Muistan valmistaneeni sata munkkia, joista veljet näyttivät pitävän ... Voin vieläkin nähdä veli Rutherfordin kurottautuvan ottamaan niitä. Se oli unohtumaton tilaisuus, kun hän ja muut kertoivat kokemuksiaan. Muistan myös, miten lyhytkasvuinen veli DeCecca seisoi tuolilla, jotta kaikki voivat nähdä hänet ja kuulla häntä.” Giusto Battaino huomauttaa: ”Päivälliseksi oli valmistettu kanaa ja meitä oli niin paljon, että meidän täytyi syödä seisten. Ja miten sykähdyttävää olikaan kuulla veljien kokemuksia! ... Veli DeCecca sanoi muun muassa: ’Veljet, mitä suurempi vaikeus, sitä suurempi siunaus.’ Ja minä näin todella, miten runsaasti Jehova siunasi kansaansa.”
Huhtikuun 1. päivän iltana 1919 oli Vartiotornin toimistohenkilökunta järjestänyt toiset pidot vapautuneille veljille hotelli Chathamiin Pittsburghiin. T. J. Sullivan kertoo niistä: ”Rajaton oli se ilo, jota Jehovan kansa tunsi sen johdosta, että veljet oli vapautettu Atlantan kuritushuoneesta tiistaina maaliskuun 25. päivänä 1919. ... Heidän jatkuva antautumisensa Jehovalle ilmeni siinä, että he ryhtyivät välittömästi työskentelemään tehdäkseen Jumalan kansalle kaikkialla tunnetuksi tämän Jehovan vapautuksen vuonna 1919 pidettävän Cedar Poimin konventin välityksellä.”
TÄYDELLINEN SYYTTEESTÄ VAPAUTTAMINEN
Noiden kahdeksan raamatuntutkijan muutoksenhaku oli käsiteltävänä huhtikuun 14. päivänä 1919. Sitten heitä kuulusteltiin liittovaltion toisessa muutoksenhakutuomioistuimessa New Yorkin kaupungissa. Toukokuun 14. päivänä 1919 heitä koskevat väärät tuomiot kumottiin. Puheenjohtajina toimivat silloin tuomarit Ward, Rogers ja Manton. Palauttaen jutun uudelleen käsiteltäväksi tuomari Ward esitti seuraavan perustelun: ”Vastaajien oikeudenkäyntiä ei johdettu tässä jutussa asiallisella ja puolueettomalla tavalla, mihin heillä olisi ollut oikeus, ja siitä syystä tuomio kumotaan.”
Tuomari Martin T. Manton oli eri mieltä. Heinäkuun 1. päivänä 1918 tämä katolinen tuomari oli syytä ilmoittamatta kieltänyt Rutherfordin ja muiden vastaajien vapaaksi päästämisen takuuta vastaan, mistä oli seurauksena yhdeksän kuukauden epäoikeutettu vankeus heidän muutoksenhakunsa ollessa vireillä. Sivumennen sanoen paavi Pius XI teki tuomari Mantonista myöhemmin ”Pyhän Gregorius Suuren ritarikunnan jäsenen”. Lopulta kuitenkin Mantonin oikeudenhalveksunta paljastui. Kesäkuun 3. päivänä 1939 hänet tuomittiin korkeimpaan rangaistukseen, kahden vuoden vankeuteen ja maksamaan sakkoa 10000 dollaria, koska hän oli käyttänyt korkeaa asemaansa liittovaltion tuomarina häpeällisesti väärin ottamalla vastaan 186000 dollarin lahjukset kuudesta oikeudenpäätöksestä.
Näiden kahdeksan raamatuntutkijan väärän tuomion kumoaminen toukokuun 14. päivänä 1919 merkitsi, että he olivat vapaat, ellei hallitus haluaisi asettaa heitä uudelleen syytteeseen. Mutta sota oli ohi ja viranomaiset ymmärsivät, että käytettävissä olevien tosiasioitten perusteella olisi mahdotonta antaa langettavaa tuomiota. Niinpä hallituksen lakimies ilmoitti julkisessa oikeudenkäynnissä Brooklynissa toukokuun 5. päivänä 1920 luopuvansa syytteestä (nolle prosequi), joten kaikki nämä kahdeksan kristittyä miestä vapautettiin kokonaan laittomasta tuomiosta.
Tuomion kumoaminen ja kanteiden hylkääminen merkitsi, että J. F. Rutherford ja hänen seitsemän työtoveriansa vapautettiin kokonaan syytöksistä. Jotkut ovat puhuneet tuomari Rutherfordista ”entisenä rangaistusvankina”, mutta täysin perusteettomasti. Tuomioistuimen toukokuun 14. päivänä 1919 antama päätös osoitti kiistattomasti, että hän ja hänen työtoverinsa oli vangittu laittoman tuomion perusteella. Veli Rutherfordia ei pidetty entisenä rangaistusvankina, minkä todistaa ratkaisevasti se tosiasia, että hän myöhemmin toimi Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa asianajajana, mikä olisi ollut mahdotonta entiselle rangaistusvangille. Kaksikymmentä vuotta hänen epäoikeudenmukaisen vangitsemisessa jälkeen eli syksyllä 1939 yhdeksän korkeimman oikeuden tuomaria kuunteli Rutherfordin todistelua jutussa Schneider vastassaan New Jersey. Oikeus teki päätöksen kahdeksan yhtä vastaan Rutherfordin asiakkaan Clara Schneiderin, erään Jehovan kristityn todistajan, hyväksi.
Noina ratkaisevina vuosina 1918 ja 1919 Jehovan kansa kohtasi monenlaisia vaikeuksia, mutta hänen kansaansa kuuluvat kestivät Jumalan avulla. (Roomalaisille 5:3–5) Saatana oli epäonnistunut yrityksessään vaientaa erilaisten välikappaleiden avulla niiden huulet, jotka ylistävät Jumalaa. Miten sopiva olikaan raamatuntutkijain vuositeksti vuonna 1919! Se kuului: ”Jokainen ase, joka valmistetaan sinun varallesi, on oleva tehoton ... Tämä on Herran palvelijain perintöosa.” – Jesaja 54:17.
UUSI NÄKEMYS
Koettelevien vuosien 1917–1919 jälkeen Jehovan kansa omistautui itsetutkisteluun. Ymmärtäen toimineensa sellaisilla tavoilla, joita Jumala ei hyväksynyt, he etsivät anteeksiantoa rukouksessa katuen aikaisempaa menettelyään. Tämä johti Jehovan anteeksiantoon ja siunaukseen. – Sananlaskut 28:13.
Yksi sovittelu oli sivujen poistaminen Täyttyneestä salaisuudesta niiden miellyttämiseksi, jotka olivat omaksuneet sensuurin valtuudet. Toinen sovittelu tapahtui, kun englanninkielisessä kesäkuun 1. päivän Vartiotornissa 1918 sanottiin: ”Kongressin huhtikuun 2. päivänä tekemän päätöksen ja Yhdysvaltain presidentin toukokuun 11. päivänä antaman julistuksen mukaisesti ehdotetaan, että Herran kansa tekee kaikkialla toukokuun 30. päivästä rukous- ja anomuspäivän.” Tätä seuranneet lausunnot ylistivät Yhdysvaltoja eivätkä olleet sopusoinnussa kristillisen puolueettomuusasenteen kanssa. – Johannes 15:19; Jaakob 4:4.
Ensimmäisen maailmansodan aikana raamatuntutkijoitten keskuudessa heräsi kysymys siitä, millainen asenne heidän oli otettava sotapalvelukseen. Jotkut kieltäytyivät osallistumasta siihen millään tavalla, kun taas toiset hyväksyivät aseettoman palveluksen. Tähän liittyviä kysymyksiä heräsi siitä, olisiko sopivaa ostaa sotaobligaatioita ja -postimerkkejä. Kieltäytyminen siitä johti joskus vainoon ja pahoinpitelyyn. Kun Jehovan palvelijat tänä aikana tarkastelevat mitä tahansa kansojen toimintaa tai ohjelmaa, niin he toimivat sopusoinnussa sellaisten raamatullisten periaatteiden kanssa, joita on esitetty Jesajan 2:2–4:ssä, mikä päättyy seuraaviin sanoihin: ”Niin he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan.”
Uusi näkemys. Jehovan kansalla oli sellainen sen tullessa 1920-luvulle. Hänen kansaansa kuuluvat olivat kokeneet vaikeita aikoja, mutta Kristuksen voidellut seuraajat, kuvaannolliset ”kaksi todistajaa”, olivat jälleen elossa ja valmiit toimintaan. Mikä johti tähän? Mitä tapahtui niinä kuukausina, jotka seurasivat välittömästi veli Rutherfordin ja hänen seitsemän työtoverinsa vapauttamista vankilasta?
MENESTYKSELLINEN KOE
Kun Rutherford vapautettiin vankilasta, hänen mielessään oli suuri kysymys. Miten paljon kiinnostusta oli Valtakunnan sanomaa kohtaan? Hän oli sairas mies, jonka olisi luullut olevan ennen kaikkea kiinnostunut terveydestään, mutta hänen oli saatava vastaus tähän tärkeään kysymykseen.
Niiden kuukausien ajan, jotka veljet olivat vangittuina Atlantan kuritushuoneessa, Rutherford ja Van Amburgh olivat sellissä, jossa ei ollut ilmanvaihtoa tuulettimen ollessa epäkunnossa. Koska he eivät saaneet riittävästi happea, heidän elimistönsä myrkyttyi. Vankeusaikanaan Rutherford saikin keuhkovian, jota hän sairasti maallisen elämänsä loppuun saakka. Vähän ennen vapautumistaan hän sairastui keuhkokuumeeseen. Veli Rutherford tuli niin huonokuntoiseksi, että kysymys oli elämästä tai kuolemasta. Fyysisen tilansa takia ja koska hänen perheensä oli Kaliforniassa, hän matkusti sinne.
Rutherford koetti saada selville, miten paljon oli todella kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan, ja siinä tarkoituksessa hän järjesti esitelmän Los Angelesiin Clune’s Auditoriumiin toukokuun 4. päiväksi 1919. Suurissa sanomalehti-ilmoituksissa hän lupasi selittää tässä puheessaan, miksi Vartiotorni-seuran virkailijat oli tuomittu laittomasti.
Paikalliset papit uskoivat, että raamatuntutkijain ja Seuran aika oli ohi ja ettei kukaan tulisi kuuntelemaan ilmoitettua puhetta ”Ahdistetun ihmiskunnan toivo”. Mutta he erehtyivät. 3500 oli läsnä ja noin 600 täytyi käännyttää takaisin tilanpuutteen takia. Rutherford lupasi puhua heille maanantai-iltana. Vaikka hän oli ollut sairaana koko päivän, hän piti tuon puheen 1500 kuulijalle. Hän oli kuitenkin niin sairas, että noin tunnin kuluttua erään työtoverin piti tulla hänen tilalleen. Joka tapauksessa koe Los Angelesissa oli ollut menestyksellinen. Kiinnostus Valtakunnan sanomaa kohtaan oli huomattava.
”OTETAANKO BEETEL-KOTI UUDELLEEN KÄYTTÖÖN?”
Se oli toinen suuri kysymys. Brooklynin Tabernaakkeli oli myyty. Vaikka Beetel yhä kuului Seuralle, se oli käytännöllisesti katsoen kalustamaton ja päätoimiston toiminnat oli siirretty Pittsburghiin. Siellä veljillä oli vain vähän rahaa ja heidän Federal Streetin rakennuksensa oli aivan liian ahdas laajennusta varten. Painokoneita puuttui ja myös monet laatat, joilla Seuran kirjallisuutta oli painettu, oli tuhottu. Näköalat olivat synkät.
Mutta J. F. Rutherfordin ollessa Kaliforniassa tapahtui Seuran Pittsburghin päätoimistossa jotakin kiinnostavaa. Eräänä aamuna muuan kristitty George Butterfield, varsin varakas henkilö, tuli toimistoon. A. H. Macmillan keskusteli hänen kanssaan olohuoneessa ja kertoi hänelle veli Rutherfordin olevan Kaliforniassa, minkä jälkeen Macmillanin oman kertomuksen mukaan tapahtui seuraavaa:
”Hän sanoi: Onko teillä täällä yksityishuonetta?
– Lukitaan ovi, niin tämä on yksityishuone. Mitä sinulla on mielessäsi, George?
Hän alkoi riisua paitaa päältään puhuessani hänelle. Luulin hänen menettäneen järkensä. Hän vaikutti hieman likaiselta ja matkasta väsyneeltä, vaikka hän tavallisesti oli siisti ja hyvin pukeutunut. Ehdittyään aluspaitaansa hän pyysi veistä. Sitten hän ratkoi paidasta pienen paikan ja otti sen alta esille setelitukun. Siinä oli noin 10000 dollaria seteleinä.
Hän laski rahatukun pöydälle ja sanoi: ’Tämä auttaa teitä pääsemään alkuun. En halunnut lähettää šekkiä, koska en tiennyt, kuka täällä on. En uskaltanut matkustaa makuuvaunussa, koska en halunnut kenenkään tulevan ottamaan tätä minulta, jos joku olisi arvannut mitä minulla on. Siksi istuin valveilla koko yön. En tiennyt, kuka on nyt vastuussa täällä, mutta nyt kun näen teidät, veljet jotka tunnen ja joihin luotan, olen iloinen, että tulin.’ ... Se oli miellyttävä yllätys ja todellinen rohkaisu.”
Palattuaan Seuran Pittsburghin toimistoon veli Rutherford kehotti Seuran varapresidenttiä C. A. Wisea palaamaan Brooklyniin ja ottamaan selvää, mitä mahdollisuuksia olisi avata uudelleen Beetel ja vuokrata rakennus, missä Seura voisi aloittaa painamisen. Keskustelu sujui seuraavaan tapaan:
– Mene katsomaan, onko Herran tahto, että me palaamme jälleen Brooklyniin.
– Mistä minä tiedän, onko Herran tahto, että me palaamme sinne, vai ei?
– Mehän jouduimme vuonna 1918 Brooklynista takaisin Pittsburghiin siksi, että emme onnistuneet hankkimaan hiiliä. Pankaamme siis hiilet koetinkiveksi. Mene ja tilaa hiiliä. [New Yorkissa hiilet olivat vielä säännöstelyn alaisina sodan loppuun asti.]
– Miten monta tonnia minun pitäisi tilata tehdäkseni kokeen?
– Tee siitä kunnon koe, tilaa viisisataa tonnia.
Veli Wise teki juuri niin. Ja kun hän jätti viranomaisille anomuksen, hänelle myönnettiin lupa viidellesadalle tonnille hiiltä. Hän sähkötti heti J. F. Rutherfordille. Sellainen hiilimäärä takaisi toiminnan moniksi vuosiksi. Mutta mihin he varastoisivat hiilet? Beetel-kodin kellarikerroksessa muutettiin suuret alat hiilivarastoksi. Tämä onnistunut koe katsottiin erehtymättömäksi osoitukseksi siitä, että Brooklyniin muuttaminen oli Herran tahto. Muutto tapahtui lokakuun 1. päivänä 1919.
RIEMULLINEN JÄLLEENNÄKEMINEN
Beetelin avaamisesta uudelleen ei ollut kulunut pitkää aikaa, kun Jehovan kansa sai kokea suurenmoisen jälleennäkemisen, joka oli todella huomattava tapaus. Vähän sen jälkeen kun veli Rutherford oli pitänyt onnistuneet esitelmänsä Los Angelesissa toukokuussa 1919, hän päätti pitää suuren konventin. Konventtipaikaksi valittiin lopulta Cedar Point Ohiossa. Tämä 1.–8. syyskuuta 1919 pidetty konventti osoittautui hengellisesti tavattoman hyödylliseksi.
Cedar Pointin hotellit saattoivat majoittaa noin 3000 ihmistä, ja raamatuntutkijat olivat sopineet kaikkien tilojen varaamisesta alkaen konventin avauspäivästä, maanantaista syyskuun 1. päivästä klo 12. Kun avaustilaisuuteen saapui vain noin tuhat henkeä, se oli lievä pettymys. Mutta ihmisiä saapui jatkuvasti erikoisjunilla ja muilla keinoin. Pian pitkät jonot innostuneita osanottajia odottivat asuntoa. Ja ketkä hoitelivat pöydän takana majoitusasioita? Ketkäpä muut kuin kaksi Atlantan kuritushuoneen entistä asukasta – A. H. Macmillan ja R. J. Martin! Ja katso tuonne! Veli Rutherford ja monet muut touhusivat siellä innoissaan hotellipoikina kantaen matkalaukkuja ja auttaen toisia konventtilaisia löytämään huoneensa. Touhua riitti yli keskiyön.
Onnellisia edustajia saapui jatkuvasti. Kun ensimmäisen päivän iltana noin 3000 oli läsnä, osanottajamäärä oli jo perjantaihin mennessä noussut 6000:een. Ja sunnuntain esitelmässä oli noin 7000 läsnä. Tässä riemullisessa konventissa yli 200 vertauskuvasi antautumisensa Jumalalle menemällä vesikasteelle.
Esitelmästä ”Ahdistetun ihmiskunnan toivo” Arden Pate kirjoittaa: ”He järjestivät esitelmän ulos ja veli Rutherford puhui ... Koska väkeä oli niinkin vähän, kuuleminen ei ollut vaikeata.”
ARVOITUKSELLISET KIRJAIMET ”GA”
Heti saapuessaan Cedar Pointiin konventtilaiset havaitsivat jotakin, mikä suuresti kiihotti heidän uteliaisuuttaan. Ursula C. Serenco muistelee: ”Puhujalavan yläpuolella näimme suuren koko hallin levyisen julisteen, jossa oli kaksi isoa kirjainta ’GA’. Koko viikon odotimme ja arvailimme noiden kahden alkukirjaimen merkitystä. Veli Macmillan ilmestyi lavalle ja kertoi tyypilliseen tapaansa kuulijoille, että hänkin oli koko viikon yrittänyt arvata noiden kahden kirjaimen ’GA’ merkitystä. Hän oli tullut seuraavaan johtopäätökseen: ’Ystävät, olen tullut siihen tulokseen, että ne tarkoittavat ”Guess Again” (Arvaa uudelleen).’ Kuulijoilla oli hauskaa.”
Päästäkseen kalvavasta uteliaisuudesta konventin osanottajien täytyi odottaa perjantaihin syyskuun 5. päivään – ”Työtoverien päivään”. Kuvittele olevasi tuossa onnellisessa ihmisjoukossa J. F. Rutherfordin puhuessa aiheesta ”Julistus valtakunnasta”. Siinä hän ilmoitti uuden lehden, The Golden Age (Kultainen Aika), julkaisemisesta.
Salaisuus oli paljastunut. Kirjaimet ”GA” olivat uuden lehden englanninkielisen nimen alkukirjaimet. Veli Rutherfordin jälkeen oli ohjelmansuorittajana R. J. Martin, joka hahmotteli niitä menetelmiä, joilla uutta työtä voitaisiin suorittaa Kultaisen Ajan tilausten hankkimiseksi. Tämän 32-sivuisen lehden piti ilmestyä joka toinen viikko ja sisältää runsaasti uskonnollisia kirjoituksia, jotka selittäisivät nykyajan tapahtumia Jumalan ennustusten valossa. Sen ensimmäinen englanninkielinen numero, joka oli päivätty 1. lokakuuta 1919, sisälsi aineistoa muun muassa aiheista työ ja taloudenhoito, teollisuus ja vuorityö, rahalaitos, kauppa ja liikenne, maanviljelys ja isännyys, tiede ja keksinnöt ja uskonto, johon kuului Raamattuun perustuva kirjoitus nimeltä ”Kuolleitten kanssa puhuminen?”. (Suomeksi lehti alkoi ilmestyä lokakuussa 1921.)
Kultaisen Ajan toimittajana oli yksi niistä veljistä, jotka olivat olleet vankilassa veli Rutherfordin kanssa. Hän oli Clayton J. Woodworth. Hänen poikansa C. James Woodworth kertoo seuraavat kiinnostavat yksityiskohdat: ”Isäni perusti meille uudelleen kodin Scrantoniin [Pennsylvaniaan], ja kun Kultainen Aika alkoi ilmestyä vuonna 1919 Vartiotornin sisarlehtenä, Seura nimitti hänet sen toimittajaksi. Hänen täytyi itse asiassa viettää suuri osa ajastaan Brooklynissa, joten Seura järjesti ystävällisesti niin, että hän sai työskennellä kaksi viikkoa Brooklynissa ja kaksi viikkoa kotona – järjestelyn, joka oli voimassa useita vuosia. Muistan hyvin, miten isäni naputti innokkaasti kirjoituskonetta kello viideltä monena aamuna, kun hän kirjoitti tai saattoi painokuntoon aineistoa Kultaista Aikaa varten ja lähetti sen Brooklyniin varhaisessa aamupostissa.”
Clayton J. Woodworth palveli uskollisesti Kultaisen Ajan ja sen seuraajan Lohdutuksen (ilmestyi engl. 6.10.1937 – 31.7.1946; suom. nimellä Uusi maailma 1.1.1938 – 15.2.1940; Lohdutus 1.6.1940 – 15.4.1946) toimittajana. Korkean ikänsä takia hänet vapautettiin tästä työstä, kun uusi lehti Herätkää! tuli Lohdutuksen tilalle englanninkielisenä 22. elokuuta 1946 päivättynä numerona (suom. 8. tammikuuta 1951). Veli Woodworth pysyi kuitenkin uskollisena muissa tehtävissä palvellen Jumalaa kuolemaansa saakka. Hän kuoli 81-vuotiaana joulukuun 18. päivänä 1951.
”ME AIOIMME RYHTYÄ TYÖHÖN”
Cedar Pointin konventti vuonna 1919 sai meidät suuremmassa määrin oivaltamaan sen saarnaamistyön maailmanlaajuiset mittasuhteet, joka Jehovan kansan oli suoritettava. A. H. Macmillan ilmaisi asian näin: ”Me aloimme tajuta, että meillä on nyt jotakin tekemistä. Me emme aikoneet enää seistä paikallamme ja odottaa pääsevämme taivaaseen – me aioimme ryhtyä työhön.”
Jumalan kansa todella ’aikoi ryhtyä työhön’. Tosi palvonnan edistämiseksi ryhdyttiin suoranaisiin toimenpiteisiin. Esimerkiksi vuonna 1919 elvytettiin kolporteeraustyö. Tuon vuoden keväällä 150 työskenteli tässä Jumalan palveluksen haarassa, mutta syksyllä jo 507.
Myös saarnaajaveljien toiminta elvytettiin. Seuran kokoaikaisten matkustavien edustajien lukumäärä nousi 86:een, ja heidät lähetettiin seurakuntiin kokoamaan yhteen niitä, jotka olivat hajaantuneet sodanaikaisissa vainoissa. Olemalla läheisessä yhteydessä Jehovan maallisen järjestön päätoimistoon he myös lisäsivät kiinnostusta. Tälläkin tavalla edistettiin tosi palvonnan etuja.
KENTÄLLE!
Elokuun 1. ja 15. päivän Vartiotornissa 1919 (suom. tammi- ja helmikuun numeroissa 1920) oli kaksiosainen kirjoitus ”Siunatut ovat ne, jotka ovat pelottomat”. Se osoitti selvästi uskollisen ja pelottoman toiminnan tarpeen Jumalan palveluksessa. Jehovan kansa vastasi innokkaasti ja rohkeasti tähän kutsuun ryhtyä pelottomaan toimintaan. He ryhtyivät innokkaasti heidän eteensä silloin asetettuun Valtakunnan julistamistyöhön. Heistä tuli jälleen hänen lähettiläinään hengellisesti eläviä Jehovan toimeliaassa palveluksessa. Näin täyttyi profeetallinen kuvaus Jumalan ”kahden todistajan” ylösnousemuksesta, jota kuvailee Ilmestyksen 11:11, 12.
Henkilökohtainen saarnaamisvastuu tuli entistä selvemmäksi vuonna 1920, kun todistamistyöhön osallistuneet jättivät viikoittaisen toimintaraportin. Vain kolporteeraajat tekivät kenttäpalvelustaportin ennen vuotta 1918. Saarnaamistyön helpottamiseksi seurakunnille annettiin myös täsmälliset aluemääräykset. Millainen vaikutus sillä oli? Vuonna 1920 oli 8052 ”ryhmätyöntekijää” ja 350 kolporteeraajaa. Vuoteen 1922 mennessä oli Yhdysvaltain yli 1200 seurakunnasta 980 järjestetty täysin uudelleen kenttäpalvelusta varten. Niissä oli 8801 työntekijää, jotka levittivät raamatullista kirjallisuutta vastaanottajan antamaa korvausta vastaan. Viikoittainen keskiarvo oli 2250.
Kun työ Kultaisen Ajan kanssa alkoi, sitä luonnehdittiin seuraavasti: ”KULTAISEN AJAN avulla suoritettu työ on tilausten keräämistä talosta taloon vieden valtakunnan sanomaa, julistaen meidän Jumalamme kostonpäivää ja lohduttaen niitä, jotka murehtivat. Tilaushankintojen lisäksi tulee yksi KULTAISEN AJAN irtonumero jättää joka kotiin, tilattakoonpa lehti tai ei. Näytenumeroita tulee jättää ilmaiseksi. ... Ryhmätyöntekijät saavat lehtensä johtajalta.” Seurakunnat, jotka halusivat osallistua, ilmoittautuivat Vartiotorni-seuralle palvelusjärjestöiksi. Seura määräsi puolestaan jonkun paikallisseurakunnan jäsenen ”johtajaksi”. Koska hänet oli nimitetty, hän ei ollut riippuvainen paikallisista vuosivaaleista, kuten vanhimmat olivat tuohon aikaan.
Seuratkaamme hetkinen työskentelyä Kultaisen Ajan kanssa. Elva Fischer kertoo meille siitä: ”Vuonna 1919 saimme ensimmäisen lähetyksemme uutta lehteä Kultainen Aika. ... Kenelläkään meistä ei ollut siihen aikaan autoa, joten mieheni ja hänen lihallinen veljensä Audie Bradshaw kuormasivat pienet yhden hengen istuttavat kevyet rattaamme lehtiä täyteen, ja niin he lähtivät saarnaamaan hyvää uutista hevosella ja rattailla. Kälyni jäi kotiin huolehtimaan karjasta ja lapsistamme, sillä me kaikki elimme maatilalla. Pojat käyttivät kaksi kokonaista päivää näiden lehtien levittämiseen, koska he halusivat levittää Kultaisen Ajan jokaiseen kotiin. Me kaikki olimme kovin onnellisia tästä tilaisuudesta saada osallistua saarnaamistyöhön.”
”Vapaaehtoisia kutsuttiin hankkimaan tilauksia lehdelle”, kertoo Fred Anderson ja lisää: ”Vastasin kutsuun ja tunsin ensimmäistä kertaa todellista iloa siitä, että sain tehdä aktiivista todistamistyötä. Sen jälkeen olen saanut monta tilausta ja levittänyt satoja lehtiä, joita nyt kutsutaan nimellä Herätkää! Se on ollut voimakas välikappale herättämään ihmisiä näkemään nämä vaaralliset ajat, ja se on antanut heille suurenmoisen toivon elämästä ja rauhasta puhdistetussa maassa.”
”ZG”-TYÖ
Kesäkuun 21. päivänä 1920 julkaistiin levitystä varten Täyttyneen salaisuuden lehtipainos. Siitä käytettiin yleisesti nimitystä ”ZG”. (”Z” tarkoitti Zion’s Watch Toweria, joka oli Vartiotornin alkuperäinen nimi, ja ”G”, englanninkielen aakkosten seitsemäs kirjain, viittasi Raamatun tutkielmien seitsemänteen osaan.) Tämä Vartiotornin erikoispainos (1. maaliskuuta 1918) oli varastoituna niin kauan kuin kirja oli kielletty, ja nyt sitä voitiin levittää ihmisille 20 sentin korvauksesta kappaleelta.
Muistellen työskentelyään ”ZG”:n kanssa Beulah E. Covey sanoo: ”Siinä oli kokosivun sisäkuva kirkosta, missä ... kaksi pappia käveli kirkonkäytävää kummallakin kivääri toisessa ja kolehtilautanen toisessa kädessä. ’ZG’:n levittämiseksi meidän ei tarvinnut tehdä muuta kuin näyttää tätä kuvaa, eikä ollut epätavallista levittää 40–50 lehteä päivässä kentällä.”
Työskentely tämän Täyttyneen salaisuuden lehtipainoksen kanssa oli hedelmällistä. Esimerkiksi Annie Poggensee kirjoittaa: ”Kävin erään rouvan luona, joka otti ZG:n ja sulki oven. En aavistanut silloin, millaisia seurauksia tällä tapauksella tulisi olemaan. Muutamaa viikkoa myöhemmin hänen ovelleen jätettiin jakeluilmoitus. Hän tunsi sen samaksi asiaksi, ja siksi hän tuli siinä mainostettuun tilaisuuteen. Hän kävi sen jälkeen jatkuvasti kokouksissa, ja lopulta myös hänen miehensä ja kaksi tytärtään alkoivat olla mukana. Pian koko Andresonin perhe oli totuudessa.”
”GA” N:O 27
Aikanaan ilmestyi Kultainen Aika n:o 27. ”Se oli syyskuun 29. päivän numero 1920 ja se kertoi yksityiskohtaisesti veljien ja sisarten vainoamisesta ja pahoinpitelemisestä sortokautena”, kirjoittaa Roy E. Hendrix, joka osallistui sen levittämiseen. Amelia ja Elizabeth Losch lisäävät: ”Se paljasti sen jumalattoman vainon, jota kristikunnan uskonnolliset papit ja heidän poliittiset ja sotilaalliset liittolaisensa harjoittivat ensimmäisen maailmansodan aikana kansainvälisiä raamatuntutkijoita vastaan ... Yhdeksän henkilöä seurakunnassa kieltäytyi osallistumasta tähän työhön ja he esittivät kirjallisen pyynnön siitä. Heiltä puuttui usko ’uskolliseen ja ymmärtäväiseen palvelijaan’. Tuloksena oli, että me kolmen muun uskossa kestäneen kanssa levitimme 25000 kappaletta vain kahdessa viikossa. Kun rynnistys päättyi, otimme väsyneitä mutta onnellisia, koska tiesimme vaeltaneemme uskollisesti Jumalan sanan valossa.”
Kultaista Aikaa n:o 27 painettiin neljä miljoonaa kappaletta. Ne jaettiin ilmaiseksi tai levitettiin 10 sentin vapaaehtoisesta korvauksesta kappaeelta. Pääasiallisin levitys tapahtui talosta taloon.
TYÖ ULKOMAILLA
Raamatullisen kirjallisuuden tarve kasvoi. Näin tapahtui esimerkiksi Kanadassa, missä Vartiotorni-seuran julkaisujen sensuroiminen päättyi tammikuun 1. päivänä 1920. Vaino tuossa maassa näytti kannustavan Jumalan kansaa suurempaan intoon saarnaamisessa ja tosi palvonnan edistämisessä.
Elokuun 12. päivänä 1920 J. F. Rutherford ja muutamat hänen työtoverinsa lähtivät laivalla Eurooppaan. Konventteja pidettiin Lontoossa, Glasgowissa ja muissa brittiläisissä kaupungeissa. Eräiden muiden kanssa Rutherford matkusti Egyptiin ja Palestiinaan. Toimistoissa ja raamatturyhmissä vierailtiin ja niitä lujitettiin hengellisesti. Seuran haaratoimisto perustettiin Ramallahiin. Loppuvuoden raportissaan veli Rutherford ilmoitti, että Seura perustaa Keski-Euroopan toimiston valvomaan saarnaamistyötä Sveitsissä, Ranskassa, Belgiassa, Hollannissa, Saksassa, Itävallassa ja Italiassa.
”MILJOONARYNNISTYS”
Noihin aikoihin uusi saarnaamistoiminta, niin sanottu ”miljoonarynnistys” antoi oman panoksensa opetuslasten tekemistyöhön. Pääasiallisesti sillä tarkoitettiin 128-sivuisen kirjan Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan levittämistä. Kirja jätettiin ihmisille 25 sentin korvauksesta kappaleelta. Kirjaa käytettiin esitelmäsarjan yhteydessä, joka alkoi syyskuun 25. päivänä 1920 ja keskittyi esitelmään (alkuperäiseltä nimeltään ”Maailma on loppunut – miljoonat, jotka nyt elävät, eivät ehkä kuole koskaan”), jonka J. F. Rutherford piti Los Angelesissa 24. helmikuuta 1918 ja joka julkaistiin uutena kirjana vuonna 1920.
Muistellessaan entisiä Lester L. Roper sanoo: ”Sitten tuli minun vuoroni pitää esitelmä aiheesta ’Nostakaa lippu kansoille: Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan’. Olin tottunut esiintymään yleisön edessä, mutta tämä oli toisenlaista. Minusta tuntui kuin lattia olisi kohonnut ja iskenyt minua kasvoihin milloin tahansa. Se vaati luonnollisesti sisäistä rohkeutta, sillä meitä oli siihen aikaan koko maailmassa vain muutamia totuudessa – ja nyt heille piti kertoa, että ’Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät ehkä kuole koskaan’!”
Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan käännettiin ja julkaistiin lopulta monilla kielillä. Toisin kuin ”paimennustyö”, johon oli kuulunut kirjojen lainaaminen ihmisille, ”Miljoona”-kirjaa levitettiin heille korvausta vastaan, ja kiinnostuneet voivat myöhemmin hankkia itselleen Raamatun tutkielmien osia. ”Miljoonarynnistys” kesti jonkin aikaa ja sen avulla annettiin suuri todistus. Sanomalehti-ilmoituksia ja isoja mainoksia; joissa oli kirjoitus ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”, käytettiin yleisön huomion kiinnittämiseksi. Rynnistys oli niin tehokas, että tämä iskulause on muistettu näihin saakka.
Muistellessaan ”miljoonarynnistyksen” vaikutuksia Rufus Chappell kirjoittaa: ”Me olimme tarjonneet julkaisua Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan Zionissa (Illinois’ssa) ja sen ympäristössä ja tulokset olivat kiinnostavia. Muistan erään suuren säihkyvän valomainoksen Waukeganin kemiallisen pesularakennuksen katolla North Sheridanin tien varrella, noin kahdeksan kilometriä Zionista. Mainoksessa sanottiin: ’Me värjäämme niille miljoonille nyt eläville, jotka eivät kuole koskaan.’ Se oli hyvin suosittu aihe siihen aikaan, ja monet ihmiset kyselivät sanonnan alkuperää ja oppivat totuuden tästä julkaisussa.”
UUSI KIRJA NOPEUTTAA EDISTYMISTÄ
Raamatuntutkijat olivat vuosia lukeneet ja levittäneet laajalti Raamatun tutkielmien osia. Vuonna 1921 julkaistiin kuitenkin uusi kirja – Jumalan harppu, jonka J. F. Rutherford oli kirjoittanut. Sitä levitettiin kaikkiaan 5819037 kappaletta 22 kielellä. ”Kun Jumalan harppu ilmestyi, se oli todellinen siunaus, vastaus rukouksiimme”, sanoo Carrie Green ja jatkaa: ”Se yksinkertaisti totuuden, koko totuuden, vertaamalla kaikkia eri aiheita ’harpun kieliin’.”
Tässä julkaisussa jäsenneltiin Jehovan tarkoitus ”Jumalan harpun Raamatun kymmeneksi kieleksi”. Kirjan kymmenen ’kieltä’ eli otsikot olivat: Luominen, Vanhurskaus ilmenee, Aabrahamilainen lupaus, Jeesuksen syntymä, Lunastus, Ylösnousemus, Paljastettu salaisuus, Herramme takaisintulo, Seurakunnan kirkastuminen ja Ennalleenasettaminen. Aloittelijan kirjana se sisälsi kysymyksiä yksityistä ja ryhmätutkistelua varten. Työskennellessään talosta taloon raamatuntutkijat tarjosivat tämän julkaisun mukana täydellistä kirjeenvaihtokurssia. Kaksitoista kysymyskorttia, jotka muodostivat kurssin, lähetettiin postissa, kortti viikossa. Keskikokoisella seurakunnalla saattoi tämän kurssin yhteydessä olla 400–500 korttia käsiteltävänä joka viikko. Tätä työtä suoritettiin monta vuotta ja se oli hyvin tuloksellista. Hazel Burford sanoo: ”Tutkisteluja pidettiin myös kiinnostuneiden kotona samalla tavalla kuin meidän nykyisiä Raamatun kotitutkistelujamme sillä erotuksella, että läsnä oli kokonainen julistajaryhmä niin kuin meidän seurakunnan kirjantutkisteluissamme.”
VÄLINEITÄ SAARNAAMISTYÖN EDISTÄMISEEN
Ensimmäisenä maailmansodan jälkeisenä vuotena Vartiotorni-seura halusi ostaa suuren rotaatiokoneen painotyötä varten. Niitä oli vain muutamia koko maassa ja ne olivat kaikki käytössä. Ilmeisesti ei ollut mitään mahdollisuuksia saada sellaista moneen kuukauteen. Mutta Jehovan käsi ei ole lyhyt, ja vuonna 1920 alkoi paikalleen asennettu suuri rotaatiokone pyöriä päätoimiston työntekijäin valvonnassa. Sitä sanottiin hellästi ”vanhaksi taistelulaivaksi” ja vuosien mittaan sillä painettiin miljoonia lehtiä, kirjasia ja muita julkaisuja.
Saatuaan ”vanhan taistelulaivan” Seura vuokrasi painotilaa Brooklynista Myrtle Avenue 35:stä. Kun W. L. Pelle ja W. W. Kessler saapuivat Beeteliin 22. tammikuuta 1920, heidät määrättiin työskentelemään tuossa rakennuksessa. Veli Pelle kertoo meille: ”Ensimmäinen työmme oli ensimmäisen kerroksen seinien peseminen Myrtle Avenue 35:ssä. Se oli likaisin työ, mitä olin koskaan tehnyt, mutta se oli erilaista. Me olimme onnellisia. Se oli Herran työtä ja se teki sen vaivan arvoiseksi. Meiltä meni noin kolme päivää ennen kuin saimme kaiken siivoustyön suoritetuksi. Sen jälkeen voitiinkin postitus sijoittaa sinne. Alhaalla pohjakerroksessa koottiin rotaatiokonetta (’taistelulaivaa’), ja ylhäällä toisessa kerroksessa kunnostettiin laakapainokonetta, taittokonetta ja nitomakonetta.”
Laitteet olivat pian käytössä. Veli Pelle jatkaa: ”Kaksi veljeä, jotka olivat kokeneita koneenkäyttäjiä ja painajia, hoiti laakapainokonetta, veli Kessler taittokonetta ja minä nitomakonetta. Sitten valmistui Vartiotornin aivan ensimmäinen numero omassa kirjapainossamme – 1. helmikuuta 1920 – se oli sykähdyttävä hetki ja hyvin onnellinen tapaus! Ei kestänyt kauan ennen kuin Kultainen Aika n:o 27 valmistui ’taistelulaivalla’ pohjakerroksessa. Se oli pieni alku, mutta kasvu ei ole koskaan lakannut!”
Saarnaamistyö oli lisääntymässä. Vuonna 1922 kirjallisuuden tarve oli myös kasvanut suuresti. Niinpä Seura muutti maaliskuun 1. päivänä 1922 kirjapainonsa kuusikerroksiseen rakennukseen Concord Street 18:aan Brooklyniin. Aluksi sen käytössä oli neljä kerrosta ja myöhemmin kaikki kuusi. Siellä Seura ryhtyi painamaan omia sidottuja kirjojaan. Rakennusta Myrtle Avenuen varrella käytettiin paperi- ja kirjallisuusvarastona.
Muuttamiseen Myrtle Avenuelta Concord Street 18:n suurempaan rakennukseen liittyi eräs varsin huomattava suoritus, nimittäin ”vanhan taistelulaivan” siirtäminen. Näin se tapahtui Lloyd Burtchin selostuksen mukaan:
”Maaliskuun 1. päivänä 1922 me siirsimme painokalustomme Myrtle Avenuelta suurempaan rakennukseen, joka sijaitsi Concord Street 18:ssa Brooklynissa. Useimmat raskaat esineet siirrettiin pienellä kuorma-autolla. Kun ’taistelulaiva’-painokoneen suuret sylinterit olivat vuorossa, huomasimme ne liian raskaiksi kuorma-autokuljetukseen. Olimme pulassa. Emme tienneet miten voisimme siirtää ne uuteen rakennukseen, mutta kun heräsimme seuraavana aamuna, ongelmamme oli ratkaistu.
”Yöllä oli odottamatta satanut kaksi tuumaa (5 cm) lunta, ja se ratkaisi pulmamme. Teimme reen ja pyöritimme sylinterit siihen. Kytkimme reen kuorma-auton perään ja hinasimme sen sillä uuteen sijoituspaikkaansa reen kulkiessa kevyesti lumessa. Sylinterit laskettiin sitten pohjakerroksen ikkunasta alas sijoituspaikkaansa Concord Streetillä. Vuosia myöhemmin painonjohtaja R. J. Martin kertoi mielellään veljille konventeissa tästä odottamattomasta lumisateesta, joka ratkaisi kuljetuspulmamme.”
”Vanha taistelulaiva” oli taas pian toiminnassa Concord Streetin painossa. Ja miten se panikaan tuon vanhan rakennuksen tärisemään! Painonjohtaja Martinin väitetäänkin huomauttaneen: ”Enkelit pitävät tätä rakennusta pystyssä.”
VAIN JEHOVAN AVULLA
”Se, että henkilöt, joilla oli hyvin vähän tai ei lainkaan entistä kokemusta, pystyivät painamaan menestyksellisesti kirjoja ja Raamattuja rotaatiokoneella, on todistus Jehovan huolenpidosta ja hänen henkensä ohjauksesta”, huomauttaa Charles J. Fekel. Hän on ollut Beetelin palveluksessa vuodesta 1921 lähtien. Veli Fekel on osallistunut Seuran päätoimiston tapahtumiin yli puoli vuosisataa ja hän vakuuttaa meille: ”Jokaiseen tehtävään löydettiin aina sopiva henkilö ensi kerralla tai ilman hukkaan menneitä yrityksiä. Suunnattoman suuret etukäteen suunnitellut tehtävät voitiin suorittaa suunnitelman mukaisesti Saatanan vastustuksesta huolimatta.”
Kun Seura siirsi kirjapainonsa Concord Street 18:aan Brooklyniin vuonna 1922, hankittiin täydellinen sarja latoma-, galvanoimis-, paino- ja sitomakoneita, joista useimmat olivat uusia. Erään huomattavan kirjapainoyhtymän toimitusjohtaja, jonka painossa oli tehty paljon työtä Seuralle, näki koneet ja sanoi: ”Teillä on nyt käytettävissä ensiluokkaiset painokoneet eikä paikalla ketään, joka tietäisi edes hiukan siitä mitä niillä tehdään. Kuudessa kuukaudessa koko kalusto on romuna ja te tulette huomaamaan, että painaminen kuuluu niille, jotka ovat sen aina tehneet, ja te tulette antamaan työn heille.”
On totta, että vaikeudet olivat pelottavia. Mutta Jumalan avulla veljet edistyivät suurenmoisesti. Pane merkille seuraava esimerkki: Vain muutamia vuosia sitten Saksasta tullut erikoismekaanikko ja useat avustajat käyttivät kaksi kuukautta Seuran ostaman suuren painokoneen asentamiseen. Kaksi vuotta myöhemmin eräs veli ja hänen avustajansa Beetelistä asensivat samankokoisen ja -merkkisen koneen päätoimiston kirjapainossa vain kolmessa viikossa.
Seuran päätoimiston veljet paneutuivat tehtäväänsä. He oppivat ja ennen pitkää valmistivat hyviä kirjoja. Aluksi he pystyivät sitomaan vain 2000 kirjaa päivässä, mutta vuonna 1927 he valmistivat päivittäin jo 10000 – 12000 kirjaa.
PALUU CEDAR POINTIIN
Concord Streetin kirjapaino Brooklynissa New Yorkissa ei ollut kauan ollut Seuran käytössä, kun Jumalan kansa kokoontui kansainväliseen konventtiin 5.–13. syyskuuta 1922. Paikka? Ohion Cedar Point, missä raamatuntutkijat olivat pitäneet yleiskonventtinsa vuonna 1919. Kuluneiden kolmen vuoden aikana oli tapahtunut kasvua. Osanottajia vuoden 1922 konventtiin saapui Yhdysvalloista, Kanadasta ja Euroopasta. Läsnäolijoita oli keskimäärin joka päivä 10000 ja sunnuntaina 18000 – 20000. Kasteella oli 361. Englannin- ja muunkieliset kokoukset pidettiin samanaikaisesti, ja näitä kokouksia pidettiin jopa yksitoista samalla kertaa.
Kuvittele olevasi Cedar Pointissa, tuossa hengellisesti antoisassa konventissa. Pane merkille suurikokoiset julisteet, puissa olevat pienet puutaulut sekä valkoiset kortit pylväissä ja muualla. Kaikissa niissä on kirjaimet ”A D V”. Mitä ne tarkoittavat? Jotkut sanovat niiden tarkoittavan ”After Death Victory” (Kuoleman jälkeen voitto), koska voideltua jäännöstä kiinnosti vielä suuresti ’meno kotiin’ taivaaseen. Toiset luulevat noiden kirjainten tarkoittavan ”Advice the Devil to Vacate” (Kehota Saatanaa luopumaan).
Jännitystä kesti perjantaihin syyskuun 8. päivään, joka oli nimeltään ”Päivä”. Tuomari Rutherford puhui silloin aiheesta ”Valtakunta”. T. J. Sullivan huomautti: ”Ne, joilla oli etu olla läsnä tuossa kokouksessa, voivat vieläkin nähdä veli Rutherfordin vakavuuden hänen sanoessaan niille muutamille levottomille henkilöille, jotka kovan kuumuuden takia kävelivät ympäri aluetta: ’ISTUKAA’ ja ’KUUNNELKAA’ puhetta mihin hintaan hyvänsä.” Veli Rutherford puhui muun muassa pakanain aikojen päättymisestä vuonna 1914 ja lainasi Kirkkojen liittoneuvoston herjaavaa lausuntoa, jolla se tervehti Kansainliittoa ’Jumalan valtakunnan poliittisena ilmauksena maan päällä’. Kuvittele olevasi kuulijoiden joukossa veli Rutherfordin lähestyessä puheensa dramaattista loppua. Sinä kuuntelet tarkkaavaisena kun hän sanoo:
”... Vuodesta 1914 on kirkkauden Kuningas ottanut suuren valtansa ja hallitsee. Hän on puhdistanut temppeliluokan huulet ja lähettänyt sen viemään sanomaa. Valtakunnan sanoman tärkeyttä ei voida liioitella. Se on kaikkien sanomien sanoma. Se on tämän hetken sanoma. Niille, jotka kuuluvat Herralle, kuuluu tämän julistaminen. Taivaan valtakunta on lähellä; Kuningas hallitsee; Saatanan valta kukistetaan; miljoonat nykyään elävistä eivät kuole koskaan.
”Uskotko sinä tämän? ...
”Silloin, takaisin kentälle, oi Te, korkeimman Jumalan lapset! Pukeutukaa sota-asuun! Olkaa raittiit, valvokaa, olkaa toimeliaat, olkaa rohkeat! Olkaa Herran uskolliset ja totiset todistajat! Kulkekaa eteenpäin taistelussa siksi kun jokainen Baabelin jälki on hävitetty! Pasunoikaa sanomaa laajalti ympäri! Maailman täytyy tietää, että Jehova on Jumala ja että Jeesus Kristus on kuninkaitten Kuningas ja herrain Herra. Tämä on päivistä parhain. Katso, Kuningas hallitsee! Te olette hänen julkiset sanansaattajansa. Siksi, julistakaa, julistakaa, julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa!”
Juuri sillä hetkellä kolmivärinen, yksitoista metriä pitkä kangas avattiin puhujalavan yläpuolella. Sen keskikohdalla oli suurikokoinen Kristuksen kuva ja sanat ”Julistakaa Kuningasta ja Valtakuntaa”. Asia oli nyt selvä. Nuo arvoitukselliset kirjaimet ”A D V” tarkoittivat ”ADVERTISE” (JULISTAKAA). Julistakaa mitä? Niin, ”julistakaa Kuningasta ja Valtakuntaa”! ”Voit kuvitella sen innostuksen”, huudahtaa George D. Gangas, ”veljien ilon ja kiihtymyksen. Mitään tämänkaltaista ei ollut koskaan aikaisemmin tapahtunut heidän elämässään . . Se oli sellaista, mikä kirjoitettiin lähtemättömästi mieleeni ja sydämeeni, enkä unohda sitä niin kauan kuin elän.” C. James Woodworth oli silloin 16-vuotiaana poikasena konventtiorkesterissa ja muistelee: ”Se oli dramaattinen hetki. Miten kuulijat taputtivatkaan käsiään! Vanha veli Pfannebecker heilutti viuluaan päänsä yläpuolella ja kääntyen minuun päin sanoi kovalla äänellä: ’Niin on, poika. Ja mehän teemme sen, vai mitä?’ ”
HALUKKAITA JULISTAMAAN VALTAKUNTAA
Ja he tekivät sen! Jumalan palvelijat ovat itse asiassa siitä lähtien tehneet sitä. Rohkeasti he ovat julistaneet Kuningasta ja Valtakuntaa. Kun raamatuntutkijat lähtivät Cedar Pointista, he olivat hengestä palavia hehkuen innostusta edessä olevaan saarnaamistyöhön. ”Sanoin ei voi kuvailla, miten halukkaita he olivat menemään eteenpäin, lähtemään kotiin ja julistamaan”, selittää Ora Hetzel. Sisar James W. Bennecoff lisää: ”Meidät herätettiin ’julistamaan, julistamaan, julistamaan Kuningasta ja hänen valtakuntaansa’ – niin, suuremmalla innolla ja sydämemme rakkaudella kuin koskaan aikaisemmin.”
Konventtilaisille tarjoutui muuten tilaisuus julistaa Valtakuntaa jo ennen kuin he lähtivät Cedar Pointista. Maanantai syyskuun 11. päivä 1922 oli ”Palveluspäivä”. Monta sataa autoa oli käytössä ja kussakin oli ainakin viisi matkustajaa sekä melkoinen määrä raamatullista kirjallisuutta kaikkien ollessa valmiina julistamaan Kuningasta ja Valtakuntaa kenttäpalveluksessa. ”Minun ’Ohjeita työntekijöille’ -korttini numero oli 144”, sanoo Dwight T. Kenyon. ”Kortissani sanottiin: ’Autot asettuvat jonoon järven rannalle (Cedar Point) etusäleikköön kiinnitetyn numeron mukaisesti tasan kello 6.30. Sinun autosi numero on 215. Työnumerosi on 5, ...’ Kuuluin seitsemän hengen ryhmään. Menimme asuntoautolla, jota kaksi kolporteeraajaa käytti. Alueemme oli muutamien kilometrien päässä sijaitseva Milan Ohiossa. Muistan, miten veli Rutherford kävi tervehtimässä meitä tuon varhaisen kokoontumisen aikana.”
Niin, J. F. Rutherford oli siellä ’tervehtimässä heitä’. Mutta siellä oli muutakin tekemistä. ”Veli Rutherford oli ensimmäisessä autossa, joka lähti sinä aamuna”, huomauttaa Sara C. Kaelin. John Fenton Mickey lisää: ”Veli Rutherfordin auto oli ensimmäinen. Hän oli pyytänyt siihen vaimoni ja minut, vaimoni sisaren Clara Myersin sekä Richard Johnsonin vaimoineen. Minä en voinut lähteä, koska pikkutyttömme oli sairastunut ... Ensimmäisen auton alue sijaitsi Cedar Pointin ja Sanduskyn välillä Ohiossa. Veli Rutherford valitsi ensimmäisen talon, Clara Myers seuraavan ja niin edelleen, kunnes alue oli käyty ja he palasivat takaisin konventtiin.”
VASTAAMINEN KUTSUIHIN LISÄTÄ VALTAKUNNAN PALVELUSTA
Jehovan palvelijat olivat tehneet jonkin verran työtä talosta taloon jo vuosia. Mutta nyt tätä työtä vauhditettiin. Vuoden 1922 lokakuusta lähtien saarnaamista ovelta ovelle helpotettiin suuresti niiden tiedotusten avulla, joita julkaistiin joka kuukausi ilmestyvässä Kiertokirjeessä.
Raamatuntutkijain kokoukset varasivat edelleen runsaasti hengellistä ravintoa. Vartiotornin ryhmätutkisteluja järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1922. Painetut kysymykset helpottivat tutkimista. Myös kristillisissä kokouksissa painotettiin yhä enemmän kenttäpalvelusta. Tämä näkyi varsinkin keskellä viikkoa pidetyssä rukous-, ylistys- ja todistuskokouksessa. Se oli kauan ollut tilaisuus, jossa laulettiin lauluja, kerrottiin todistuksia ja rukoiltiin. Mutta 1920-luvun alussa tapahtui muutos, joka liittyi Valtakunnan julistamiseen talosta taloon. James Gardner kertoo tästä: ”Eräs tärkeä edistysaskel otettiin toukokuun 1. päivänä 1923. Kunkin kuukauden ensimmäinen tiistai määrättiin palveluspäiväksi, jolloin ryhmätyöntekijät voivat osallistua kenttäpalvelukseen Seuran määräämän ’johtajan’ kanssa. Tämän työn elvyttämiseksi ja veljien suuremmaksi kannustukseksi järjestettiin niin, että keskiviikkoiltaisin pidettyjen seurakunnan rukouskokousten ohjelmasta käytettiin siitä lähtien puolet kenttäkokemusten kertomiseen.” T. H. Siebenlist lisää: ”Myöhemmin lisättiin keskiviikkoillan kokoukseen Seuran painetun palveluslehden Kiertokirjeen tarkastelu. Kun siis kenttäpalvelukseen alettiin panna painoa, niin Shattuckin ryhmä (seurakunta) Oklahomassa aloitti innokkaasti saarnaamistyön ja opetteli ulkoa Kiertokirjeessä olleet esitykset [todistukset].”
Vuonna 1923 Seura alkoi myös erottaa useita sunnuntaipäiviä vuodessa ”maailmanlaajuista todistamista” varten. Tähän sisältyi yhteinen pyrkimys pitää esitelmät samanaikaisesti kaikkialla maailmassa. Kaikkia raamatuntutkijoita kehotettiin mainostamaan sellaisia esitelmiä kuin ”Saatanan valtakunta on kukistumassa – miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”.
Vuoden 1927 alussa ryhdyttiin Yhdysvalloissa joka sunnuntai levittämään kirjoja ja kirjasia talosta taloon korvausta vastaan. ”Jotkut ihmettelivät, miten se mahtaisi onnistua ottaen huomioon, että maailma oli meitä vastaan”, sanoo James Gardner ja lisää: ”Se nostatti vainon aallon muutamin paikoin. Mutta se oli ’uskollisen ja ymmärtäväisen palvelijan’ kutsu, joten miksi epäröidä? Kuinka iloisesti menimmekään eteenpäin, vaikka jotkut valittivat ’kirjojen kanssa tulemisesta sunnuntaisin’ ja niin edelleen. Mutta pian voitiin nähdä, että Jehova ohjasi kansaansa kaikkialla maailmassa. Vielä nytkin sunnuntai on hyvä päivä mennä kentälle, ja me teemmekin niin jatkuvasti.”
OVILLA
Haluaisitko lähteä muutamien tuon ajan Valtakunnan julistajien kanssa talosta taloon saarnaamaan? Selostaen tätä toimintaa Myrtle Strain sanoo: ”Enimmäkseen me selostimme, mitä kirjat sisälsivät, ja sen lisäksi käytimme hiukan myyntitaitoa. Usein meitä kuitenkin pyydettiin sisälle koteihin, ja jos isäntäväki osoitti kiinnostusta, esitimme lyhyesti koko Jumalan tarkoituksen Aadamin syntiinlankeemuksesta ihmisen ennalleenasettamiseen. Joskus saatoimme viipyä talossa tunnin verran tai niillä main.”
”Nuo varhaiset päivät Jehovan kansan yhteydessä ovat täynnä unohtumattomia muistoja”, huomauttaa Martha Holmes. ”Muistan, miten meitä oli kerran pieni viisihenkinen ryhmä työskentelemässä syrjäisissä kaupungeissa Des Moinesin alueella Iowassa. Joskus lähdimme liikkeelle ennen auringonnousua ja työskentelimme pimeään saakka. Niihin aikoihin autossamme ei ollut kiinteää kattoa, ei jarru- eikä ohjaustehostimia, ei ilmastointia eikä lämmiryslaitetta. Suurimman osan ajasta jouduimme ajamaan päällystämättömillä teillä. Joskus jouduimme liejuun ja meidän täytyi työntää lautoja pyörien alle päästäksemme jatkamaan matkaa. Autossamme oli napitettavat kangassuojat, joita käytimme silloin, kun satoi vettä tai lunta. Otimme rasialounaita mukaamme ja söimme kylmässä autossa. Kerran kun olimme taas työskennelleet useita tunteja Newtonissa Iowassa noin 50 kilometrin päässä Des Moinesista, nousi kova myrsky. Auto oli vaikea pitää tiellä ja tuulella oli myrskyn voima. Lisäksi kangaskatos oli repeytynyt irti ja lepatti koko ajan tuulessa. Kun vihdoin pääsimme Des Moinesiin, olimme kaikki läpimärkiä. Olen melko varma, että katselijat ajattelivat: ’Miten mielettömiä ihmisiä.’ ”
Heidän ponnistelunsa palkittiin kuitenkin usein erinomaisin tuloksin. Esimerkiksi Julia Wilcox ei ole unohtanut erästä päivää 1920-luvulla, jolloin hän oli uutena Valtakunnan julkisena edustajana työskentelemässä yksin talosta taloon Washingtonissa Pohjois-Carolinassa. Hän tapasi erään naisen, joka osoitti suurta kiinnostusta Seuran kirjaseen Kuolleitten kanssa puhuminen ja otti jonkin verran kirjallisuutta. Sisar Wilcox sanoo:
”Koska en halunnut viivyttää häntä, tein lähtöä, mutta hän ei halunnut minun lähtevän. Tällainen on hänen tarinansa:
”’Tiedän, että Herra lähetti teidät luokseni tänään. Te olette vastaus rukouksiimme. Äitini ja minä olemme rukoilleet, että Jumala ohjaisi meidät valkeuteen. Olemme olleet metodistikirkon jäseniä koko ikämme, mutta äsken lakkasimme käymistä kirkossa, koska emme saaneet sieltä mitään. Kaikki mitä kuulemme on rahaa, rahaa ja vielä rahaa. Eräänä päivänä äitini näki jossakin aikakauslehdessä ilmoituksen spiritismiä käsittelevästä kirjasta ja miten ihminen voi keskustella suoraan Jumalan kanssa. Hän pyysi minua tilaamaan kirjan ja katsomaan, mitä voisimme oppia siitä. Niinpä kirjoitin kirjeen ja tilasin siinä kirjan, mutta jostakin syystä unohdin postittaa sen. (Sitä kirjettä ei koskaan postitettu.) Luen nyt ensin nämä teiltä saamani kirjat ja kun äitini tulee taas luokseni, hänkin lukee ne. Lupaattehan tulla pian jälleen takaisin katsomaan meitä?’
”Tietenkin lupasin. Se oli ensimmäinen uusintakäyntini. Silloin ei kehotettu uusintakäyntityöhön. Alueen käymistä ja kirjallisuuden jättämistä tähdennettiin. Joka tapauksessa menin takaisin kuten olin luvannut, kun hänen äitinsä oli siellä. He olivat ’ahmineet’ ensimmäisellä käynnilläni jättämäni kirjallisuuden ja halusivat lisää. Siitä lähtien he ottivat joka kappaleen Seuran julkaisemasta kirjallisuudesta ... Minulle tuottaa suurta iloa voidessani kertoa, että sisar [Sophia] Carty, jonka luo ensimmäiseksi tein uusintakäyntejä, kävi uskollisesti kentällä ja kokouksissa kuolemaansa asti. Hän kuoli vuonna 1963.”
SEITSEMÄN ENKELIÄ PUHALTAA TRUMPETTEIHINSA
1920-luvulla Jehovan palvelijat julistivat ahkerasti Kuningasta ja Valtakuntaa hyvin tuloksin. Ja vaikka Jumalan kansa ei ymmärtänyt sitä siihen aikaan, niin se oli mukana Ilmestyskirjan ennustusten sykähdyttävässä täyttymyksessä. Kun seitsemän enkelitrumpetistia puhalsi torviinsa, tosi kristityt näyttelivät osansa näissä dramaattisissa tapahtumissa maan päällä ja he ovat sen jälkeen jatkuvasti osallistuneet niihin tähän päivään saakka. – Ilmestys 8:1–9:21; 11:15–19.
Siitä ajasta lähtien jolloin ensimmäinen enkeli puhalsi trumpettiinsa, kristikuntaa on pommitettu kuvaannollisilla tuhoisilla rakeilla, Raamatun totuuteen perustuvilla raskailla paljastuksilla. (Ilmestys 8:7) Kaikki tämä alkoi raamatuntutkijain Cedar Pointin konventin aikana syyskuussa 1922. Siellä Jumalan kansa hyväksyi innokkaasti päätöksen nimeltä ”Haaste”. Se paljasti rohkeasti pappien uskottomuuden Jumalaa kohtaan, mikä ilmeni heidän osallistumisessaan sotaan ja sen jälkeen hänen messiaanisen Valtakuntansa hylkäämisessä heidän pitäessään Kansainliittoa tämän valtakunnan poliittisena ilmauksena. Lokakuussa 1922 alettiin levittää maailmanlaajuisesti 45 miljoonaa kappaletta tuota päätöstä ja sitä tukevaa aineistoa. Tuosta ajankohdasta lähtien kristikunnan (sen katolisen ja protestanttisen papiston sekä sen kirkonjäsenten) on osoitettu olevan väärässä sen väittäessä siihen kuuluvien olevan Jeesuksen Kristuksen tosi seuraajia.
Toisen enkelitrumpetistin johdolla raamatuntutkijat pitivät aluekonventin Los Angelesissa Kaliforniassa 18.–26. elokuuta 1923. Siellä he hyväksyivät ylivoimaisella ääntenenemmistöllä historiallisen päätöksen nimeltä ”Varoitus”. Se paljasti, miten kristikunnan papisto oli laiminlyönyt osallistumisen Valtakunnan sanoman julistamiseen, ja vetosi lampaankaltaisiin ihmisiin, että he eivät kääntyisi pappien kannattaman Kansainliiton vaan Jumalan valtakunnan puoleen ”ainoana parannuskeinona kansallisiin ja yksityisiin sairauksiin”. Papiston laiminlyönti tässä suhteessa on merkittävällä tavalla edistänyt niiden radikaalisten ja kapinallisten ainesten nousua, joita kuvataan levottomalla ”merellä”. Nuo radikaalit ainekset eivät kuitenkaan voi antaa elämää ihmiskunnalle sen enempää kuin ihmisruumiista vuotanut veri voi antaa elämää. Joulukuussa 1923 alettiin painaa traktaattia ”Julistus, varoitus kaikille kristityille”, joka sisälsi konventin päätöksen. Miljoonien ulkomailla julkaistujen kappaleiden lisäksi 13478400 painettiin Yhdysvalloissa. Tämän Julistuksen joukkolevitys oli vasta alkua. Tähän päivään mennessä Jeesuksen voidellut seuraajat ovat esittäneet monia julistuksia Jumalan valtakunnan puolesta. – Ilmestys 8:8, 9.
Kun kolmas enkeli puhalsi trumpettiinsa, kolmas osa vesistä muuttui koiruohoksi. (Ilmestys 8:10, 11) On merkittävää, että raamatuntutkijain konventissa Columbuksessa Ohiossa 20.–27. heinäkuuta 1924 Jumalan kansa hyväksyi innostuneena päätöksen nimeltä ”Syytös”. Se paljasti kristikunnan luopiopappien opettamat väärät, Jumalaa häpäisevät opit ja osoitti kuoleman tuottavaksi sen menettelyn, jolla he ja heidän poliittiset liittolaisensa johtivat kansaa. Papit panivat itse asiassa ihmiset juomaan jotakin yhtä karvasta kuin koiruoho, joka johtaisi heidät hengelliseen kuolemaan ja lopulta tuhoon. Konventin päätös sisältyi traktaattiin nimeltä ”Syytös pappeja vastaan”, jota painettiin Yhdysvalloissa 13545000 kappaletta. Sen lisäksi sitä julkaistiin muunkielisinä miljoonia kappaleita ulkomailla. Ajan mittaan sitä levitettiin 50 miljoonaa kappaletta. ”Syytös” julkaistiin myös Vartiotornissa. Ja jälleen se oli vasta alkua. Radion, kirjojen, kirjasten, lehtien ja suullisten todistusten avulla Jehovan palvelijat ovat jatkuvasti osoittaneet, että kristikunnan papiston opetukset eivät ole elämän vettä vaan johtavat kuolemaan.
Tuli vuosi 1925 ja neljäs enkelitrumpetisti oli valmiina toimintaan. Hän puhalsi trumpettiinsa ja kolmatta osaa aurinkoa, kuuta ja tähtiä lyötiin ja ne pimenivät. (Ilmestys 8:12) Aluekonventissa Indianapolisissa Indianassa 24.–31. elokuuta 1925 Jumalan palvelijat hyväksyivät sydämestään päätöksen nimeltä ”Toivon sanoma”. Siinä oli rakkaudellisia lausuntoja, mutta se osoitti myös, että ihmiset olivat joutuneet pimeyteen kristikunnassa, vaikka se väitti olevansa maailman hengellinen valo. Sen lisäksi että päätös julkaistiin Vartiotornissa ja Kultaisessa Ajassa, sitä levitettiin lopulta miljoonia kappaleita traktaatin muodossa eri kielillä. Tällä tavalla ihmisille ilmoitettiin, että kristikunta ei saanut osakseen taivaallisen totuuden ja Jumalan suosion valoa.
Kuvaannollisten heinäsirkkojen hyökkäystä julistettiin, kun viides enkeli puhalsi trumpettiinsa vuoden 1926 keväällä. (Ilmestys 9:1–11) Toukokuun 25.–31. päivinä sinä vuonna raamatuntutkijat pitivät kansainvälisen konventin Lontoossa Englannissa. Siellä he hyväksyivät kokosydämisesti päätöksen nimeltä ”Todistus maailman hallitsijoille”. Se ja sitä tukeva esitelmä ”Miksi maailmanvallat horjuvat – parannuskeino”, jonka veli Rutherford piti sunnuntaina toukokuun 30. päivänä suurelle kuulijakunnalle Royal Albert Hallissa, paljasti Kansainliiton saatanallisen alkuperän ja osoitti, että papit ovat laiminlyöneet Jumalan messiaanisen valtakunnan puolustamisen. Samanlaista tietoa oli vasta ilmestyneessä kirjassa Vapautus ja kirjasessa Lippu kansoille. Maanantaiaamuna Lontoossa ilmestyvä sanomalehti The Daily News omisti koko sivun päätökselle ja sunnuntain esitelmän lyhennelmälle sekä Rutherfordin maanantai-illan puheen mainokselle. Lehden palstatila oli ostettu huomattavalla summalla ja tämän painoksen levikki oli ainakin miljoona kappaletta.
Aikanaan noin 50 miljoonaa kappaletta päätöstä nimeltä ”Todistus” jaettiin kautta maapallon traktaatin muodossa monilla kielillä. Tämä uskonnon nimessä Jumalan valtakuntaa vastaan suunnattujen ihmisten juonien paljastaminen pisti kuin skorpionin pyrstön pistin, joka yhä pistää.
Kun kuudes enkeli puhalsi trumpettiinsa, niin neljä kuvaannollista enkeliä päästettiin irti ja 200 miljoonaa kuvaannollista hevosta lähti ”tappamaan kolmannen osan ihmisistä”. Nuo ”hevoset” kuvaavat keinoja julkaista kauhistuttavaa tuomiosanomaa varsinkin painettuna. Toiminta alkoi vuonna 1927 huomattavalla tapauksella, raamatuntutkijain kansainvälisellä konventilla Torontossa Ontariossa Kanadassa. (Ilmestys 9:13–19) Sunnuntaina 24. heinäkuuta noin 15000 henkilöä kuuli Toronton Coliseumissa J. F. Rutherfordin lukevan päätöksen ”Kristikunnan kansoille”, joita on lähes kolmannes ihmiskunnasta. Siinä kehotettiin vilpittömiä ihmisiä lähtemään pois kristikunnasta, jotta he eivät tuhoutuisi sen kanssa. Ihmisiä kehotettiin omistamaan sydämensä antaumus ja alamainen uskollisuus täysin Jehova Jumalalle ja hänen kuninkaalleen ja valtakunnalleen. Kun Rutherford lopetti puheensa, joka tuki päätöstä ”Vapaus kansoille”, niin läsnäolijat puhkesivat jyriseviin ”kyllä”-huutoihin, ja seisaalleen nousten he huusivat hyväksyntäänsä päätökselle. Miljoonat ihmiset kuulivat radiosta, mitä oli tekeillä, sillä 53 radioasemaa oli yhdistetty kansainväliseksi ketjuksi, joka oli suurin verkosto siihen mennessä. ”Jättimäinen radioverkosto kuuntelee Rutherfordin”, kirjoitti New York Worldin maanantain heinäkuun 25. päivän numero vuonna 1927. ”Suurin yhteislähetys välittää kaikkialle maailmaan puheen, joka tuomitsee järjestäytyneen papiston.”
Miten kristikunnan kannattajien onkaan täytynyt kärsiä kiduttavaa tuskaa tuon sykähdyttävän päätöksen eräitten lausuntojen tulisessa kuumuudessa! Se ja sitä seurannut esitelmä julkaistiin kirjasena Vapaus kansoille. Ennen pitkää sitä oli levitetty miljoonia kappaleita tavallisen kansan ja hallitsijoiden keskuuteen. Näin miljoonat vertauskuvalliset hevoset ryhtyivät hyökkäämään kristikuntaa vastaan tehden sen voidellun jäännöksen, ”neljän enkelin”, ohjauksessa. Vuosien mittaan näitä kristillisiä julkaisuja on valmistettu satoja miljoonia, ja tuhannet ihmiset ovat vastanneet myöntävästi ja hylänneet Suuren Babylonin, väärän uskonnon maailmanmahdin. – Ilmestys 9:13–19; 18:2, 4, 5.
Seitsemännen enkelin puhaltaessa trumpettiinsa sattui dramaattisia tapahtumia. ”Taivaassa kuului suuria ääniä, jotka sanoivat: ’Maailman valtakunnasta on tullut meidän Herramme ja hänen Kristuksensa valtakunta, ja hän on hallitseva kuninkaana aina ja ikuisesti.’” Vaikka ihmismaailman valtakunta kuuluu oikeutetusti Jumalalle, niin hän salli vuodesta 607 eaa. lähtien kuningas Daavidin voidellun jälkeläisen kuninkuuden lakkauttamisen eli keskeyttämisen ”seitsemäksi ajaksi” eli 2520 vuodeksi. Tuo ajanjakso päättyi lokakuun 4./5. päivän tienoilla 1914. Ihmisten täytyi saada tietää, että Jehova hallitsi kuninkaana silloin perustetun messiaanisen valtakunnan välityksellä, että hän pian ”saattaisi turmioon ne, jotka turmelevat maan”, ja että hänen nimeään pelkäävistä ihmisistä tulisi hänen työtovereitaan maan tekemisessä paratiisiksi. – Ilmestys 11:15–18.
Milloin tätä julistettaisiin maailmanlaajuisesti ikään kuin ’seitsemännen enkelin’ trumpetilla kaiuttaen? Tuo maailmanlaajuinen julistus alkoi vuonna 1928, kun raamatuntutkijat kokoontuivat konventtiin, joka pidettiin Detroitissa Michiganissa merkittävä oli sunnuntai elokuun 5. päivä, sillä silloin osanottajat kuulivat sykähdyttävän päätöksen ”Julistus Saatanaa vastaan ja Jehovan puolesta” sekä J. F. Rutherfordin sitä tukevan esitelmän ”Kansan Hallitsija”. Tuossa julistuksessa sanottiin muun muassa, että koska Saatana ei halua luopua ihmisten ja kansojen jumalattomasta hallitsemisesta, Jehova ryhtyy toimeenpanevan virkailijansa Jeesuksen Kristuksen välityksellä toimenpiteisiin Saatanaa ja hänen pahuuden joukkojaan vastaan, mikä johtaa Saatanan täydelliseen pidätykseen ja hänen järjestönsä perusteelliseen kukistumiseen. Lisäksi siinä osoitettiin, että Jumala on Kristuksen kautta vahvistava vanhurskauden maan päälle, vapauttava ihmiskunnan pahuudesta ja varaava iankaikkiset siunaukset kaikille maan kansoille. ”Sentähden”, sanottiin päätöksessä lopuksi, ”on nyt tullut oikea aika, jolloin kaikkien, jotka rakastavat vanhurskautta, on asennoiduttava Jehovan puolelle ja toteltava sekä palveltava häntä puhtaalla sydämellä, jotta he voisivat päästä osallisiksi niistä loppumattomista siunauksista, jotka Kaikkivaltias Jumala on heitä varten varannut.”
Selostukset tästä ”Julistuksesta Saatanaa vastaan ja Jehovan puolesta” ja sitä tukevasta esitelmästä julkaistiin Kultaisessa Ajassa ja Vartiotornissa. Lisäksi päätöstä ja puhetta levitettiin miljoonin kappalein monilla kielillä kirjasessa Kansan ystävä. Tällä tavalla kaiutettiin yli neljä vuosikymmentä sitten sanomaa, joka kannatti Jeesuksen Kristuksen hallitsemaa Jumalan valtakuntaa ja uhmasi Saatanan ja hänen välikappaleittensa maailmanhallintoa. Sitä on kuitenkin siitä lähtien julistettu painotuotteiden ja esitelmien välityksellä kautta koko maapallon kasvavalla voimalla Jehovan palvelijoiden viedessä jatkuvasti Jumalan valtakunnan sanomaa maan kansoille.
ERÄS RADION URANUURTAJA KOROTTAA ÄÄNENSÄ
”Radio kertoo maailmalle, että tuhatvuotiskausi on tulossa”, julisti Philadelphia Record 17.4.1922 ja jatkoi: ”Tuomari Rutherfordin esitelmä radioitiin Metropolitan Opera -talosta. Hän puhuu radiolähettimeen. Bellin puhelinlangat vievät sanoman kilometrien päähän Howlettin asemalle.” Näin alkoi eräs sanomalehtiuutinen J. F. Rutherfordin ensimmäisestä radiopuheesta, jonka hän piti Metropolitan Opera -talossa sunnuntaina 16.4.1922 Philadelphiassa Pennsylvaniassa. Aihe? ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan.” Hänen näkyvä kuulijakuntansa oli vain kourallinen verrattuna niihin Pennsylvanian, New Jerseyn ja Delawaren asukkaisiin, joista arviolta 50000 kuuli puheen kotonaan alkeellisten radioittensa ääressä.
Ne olivat radioviestinnän varhaisia päiviä. Vasta vuonna 1920 aloitettiin Yhdysvalloissa säännölliset kaupalliset radiolähetykset Pittsburghin asemalta KDKA sekä Detroitissa Michiganissa sijainneelta asemalta WWJ. Silloin voitiin ostaa tehdasvalmisteisia kidekoneita kuulokkeineen, mutta vasta 1930-luvulla alettiin valmistaa radioita, joissa oli kaiuttimet ja antennit.
1920-luvun alussa Jehovan palvelijoiden lukumäärä oli suhteellisen pieni. Vuoteen 1924 mennessä Yhdysvalloissa oli viikoittain saarnaamassa talosta taloon keskimäärin vain 1064 raamatuntutkijaa. Niinpä tämän ajan kuluessa Jumalan kansa ymmärsi radion kauaskantoiset vaikutukset ja piti sitä hyvänä välineenä suurten ihmisjoukkojen tavoittamiseen Valtakunnan sanomalla.
Vuonna 1922 J. F. Rutherford ja muutamat neuvonantajat hankkivat omistusoikeuden noin 10 hehtaarin alalle, joka sijaitsi Staten Islandilla New Yorkin kaupungin Richmondin kaupunginosassa. Vieden meidät takaisin tuohon kiinnostavaan aikaan Lloyd Burtch sanoi kerran: ”Eräänä lauantai-iltapäivänä Seuran presidentti, veli Rutherford, otti muutamia meistä mukaansa Staten Islandille. Kun saavuimme ostetulle maatilalle, hän viittasi erääseen metsän keskellä olevaan kohtaan ja sanoi: ’No niin, pojat. Tästä me alamme kaivaa. Me rakennamme radioaseman maallemme.’ Ja me todella kaivoimme! Me olimme siellä tuona kesänä kaikki viikonloput.” Koko talven ja pitkälle seuraavaan kesään vuonna 1923 rakentaminen jatkui nopeasti, ja monet nuoret miehet Seuran päätoimistosta Brooklynista auttoivat viikonloppuisin.
Vuonna 1923 Ralph H. Leffler opetti radioteoriaa Alliancen oppikoulussa Ohiossa. Eräänä päivänä hän sai kirjeen Vartiotorni-seuran presidentintoimistosta. Siinä kysyttiin: ”Koska tiedämme, että olet radioalan opettaja ... voisitko harkita koko aikasi omistamista Herran palvelukseen tällä alalla?” Veli Leffler näki selvästi Jehovan käden tässä eikä voinut kieltäytyä hyväksymästä tätä tilaisuutta. Lokakuun puolivälissä hän saapui Beeteliin, missä hänet pantiin pesemään astioita! ”Enkö ole saanut kyllikseni astioiden pesusta armeijassa? ajattelin”, hän kirjoitti myöhemmin. ”Sitten muistin seuraavan raamatunpaikan: ’Sillä Herra, teidän Jumalanne, ainoastaan koettelee teitä tietääksensä, rakastatteko Herraa, teidän Jumalaanne, kaikesta sydämestänne ja kaikesta sielustanne.’ (5. Mooseksen kirja 13:3) Päättelin, että tämäkin on koetus.” Kuukautta myöhemmin hän sai kuitenkin aloittaa työskentelyn radion parissa. ”Kaupungissa oli 500 watin yhdistelmäradiolähetin ja se ostettiin asemaa varten”, muistelee veli Leffler. Sen hän asensi nopeasti ja kaikki oli valmista ensimmäistä radiointia varten.
”Jännitys oli suuri”, myöntää veli Leffler. ”Onnistuisiko ensimmäinen radiointi? Voisiko kukaan kuulla meitä? Hallituksen lupa radiointia varten oli saatu. Ja kutsukirjaimiksi oli määrätty WBBR. Kaikki oli nyt valmista ensimmäistä radiolähetystä varten. Se tapahtui sunnuntai-iltana 24. helmikuuta 1924. Minulla oli etu kääntää virrankytkintä tuota ensimmäistä lähetystä varten, ja me aloitimme toivoen parasta.”
Ensimmäinen WBBR:n ohjelmalähetys kesti kaksi tuntia, kello 20.30–22.30. Ohjelmassa oli pianonsoittoa, laulua sekä välillä ohjelman päänumero, Seuran presidentin J. F. Rutherfordin esitelmä aiheesta ”Radio ja Jumalan ennustukset”. Siitä lähtien joka ilta kello 20.30–22.30 ja sunnuntaisin kello 15–17 lähetettiin ohjelmaa, johon kuului hyvää musiikkia ja opettavia puheita.
Nyt tarjoutui tilaisuus esittää näytelmiä WBBR:n välityksellä. Maxwell G. Friend osallistui siihen. Hän oli saanut perusteellisen teatterikoulutuksen maineikkaassa Zürichin kaupunginteatterissa Sveitsissä. Vuosia myöhemmin Jehova suosi veli Friendiä sillä odottamattomalla edulla, että hän sai valmistaa ja ohjata raamatullisia näytelmiä ja realistisia toisintoja Jehovan kristittyjen todistajien oikeudenkäynneistä pappien vaikutuksille alttiita ennakkoluuloisia tuomareita ja syyttäjiä vastaan Amerikassa. Näytelmät saattoivat nuo oikeudenkäynnit julkiseen häpeään ja osoittivat Jumalan palvelijoiden syyttömyyden. Koulutetut näyttelijät ja muusikot, jotka vastasivat näistä esityksistä, muodostivat ”Kuninkaan teatterin”.
Vuonna 1928 pidätettiin South Amboyssa New Jerseyssä muutamia Jehovan palvelijoita siksi, että he saarnasivat hyvää uutista sunnuntaina. Tämä merkitsi alkua vuosikymmenen pituiselle ”New Jerseyn taistelulle”. ”Kuninkaan teatteri” näytteli siinä osaa. Tosi kristittyjen oikeudenkäyntien aikana paikalliset tuomarit olivat usein katolilaisia, jotka esiintyivät ennakkoluuloisesti oikeussalissa, käyttivät karkeaa kieltä, vieläpä paljastivat papilliset liittolaisensa, jotka koettivat pysytellä taka-alalla. Oikeussalin puheenvuorot merkittiin muistiin pikakirjoituksella. Koulutetut näyttelijät olivat läsnä oikeudenkäynneissä ja tarkkailivat tuomarin, syyttäjän ja muiden ääntä ja äänen vaihteluja. Muutamaa päivää myöhemmin ”Kuninkaan teatteri” toisti hämmästyttävän todenmukaisesti oikeussalin tapahtumat. Näin radioaaltoja käytettiin vihollisen paljastamiseen, ja lopulta tuomarit pelästyivät siinä määrin valokeilan suuntautumista heihin samoin kuin harhaanjohdettuihin poliiseihin ja syyttäjiin, että monet tulivat ovelammiksi käsitellessään Jehovan kansaa koskevia riita-asioita.
Noin 33 vuoden ajan WBBR tuotti kunniaa Jehovalle ja levitti Raamatun totuutta kaikkialle. Se aloitti radioinnin lähettimellä, jonka lähetysteho oli 500 wattia. Kolme vuotta myöhemmin ostettiin uusi 1000 watin lähetin. Vuonna 1947 radioyhteyksiä valvova Yhdysvaltain keskusvirasto myönsi WBBR:lle luvan lisätä lähetystehoa 5000 wattiin sillä ehdolla, että tämä ei häiritsisi muita Yhdysvaltain laajoilla haja-alueilla samoilla aaltopituuksilla toimivia asemia. Kolmimastoisen suunta-antennin asentaminen ratkaisi tämän ongelman ja tämä järjestely lisäsi 5000 watin tehon yli 25000 watiksi koillissuuntaan, missä asutus oli tiheintä. WBBR voitiin kuulla Suur-New Yorkin alueella ja naapurivaltioissa New Jerseyssä ja Connecticutissa. Kirjeitä sen lähettämästä ohjelmasta saatiin kuitenkin aina Englannista, Alaskasta, Kaliforniasta ja muista kaukaisista paikoista saakka.
Seura myi radioaseman huhtikuun 15. päivänä 1957. Miksi? Syy on seuraava: Kun radioasema alkoi toimia vuonna 1924, niin kaikissa New Yorkin kaupungin viidessä kaupunginosassa sekä Long Islandilla ja osissa New Jerseyäkin oli ainoastaan yksi noin 200 raamatuntutkijan seurakunta. Vuonna 1957 sen sijaan oli New Yorkin kaupungissa 62 seurakuntaa ja Valtakunnan julistajien huippu oli 7256 sekä lisäksi 322 hyvän uutisen kokoajansaarnaajaa. Hyvää todistusta siis annettiin. On myös paljon tehokkaampaa puhua ihmisille heidän kodeissaan, missä he voivat tehdä kysymyksiä ja saada lisätietoja Jumalan sanasta. Radion ylläpitämiseen käytetty raha voitiin käyttää jollakin muulla tavalla Jumalan valtakunnan etujen edistämiseen.
Seuran radiotoiminta ei kuitenkaan rajoittunut tähän. Eräänä päivänä J. F. Rutherford tuli Ralph Lefflerin huoneeseen, asetti Yhdysvaltain kartan pöydälle ja näyttäen sormellaan sanoi: ”Olen ajatellut sijoittaa radioasemia tänne ja tänne ja tänne. Haluaisitko sinä johtaa näiden asemien rakentamista?” ”Mielelläni”, oli vastaus. Niinpä veli Leffler oli marraskuussa 1924 matkalla Chicagon alueelle työskennelläkseen erään toisen Seuran omistaman radioaseman rakentamiseksi. Sen kutsukirjaimet olivat WORD. Veli Leffler asensi myös lähettimiä toisiin asemiin, joita Seura ei suoranaisesti omistanut, mutta joita sen edustajat hoitivat.
RADIOHISTORIAA TEHDÄÄN
1920-luvulla Jehovan kansa ei ollut uranuurtajana ainoastaan erään varhaisen radioaseman WBBR:n perustamisessa. Kuten olemme jo maininneet, Jehovan palvelijat tekivät radiohistoriaa sunnuntaina heinäkuun 24. päivänä 1927, jolloin J. F. Rutherford puhui Torontossa Ontariossa Kanadassa viidenkymmenenkolmen radioaseman yhteislähetyksessä – mikä oli suurin siihen mennessä muodostettu radioketju.
Mikä johti tähän ennenkuulumattomaan yhteislähetykseen? Sarja tapahtumia. WBBR:n ja New Yorkin kaupunkiaseman WJZ:n omistajan välillä oli tehty sopimus ajan jakamisesta, mutta sopimusta ei pidetty. Myöhemmin WBBR määrättiin radioimaan eri aaltopituudella ja vielä myöhemmin yhä huonommalla aaltopituudella. Vedoten vuonna 1927 hyväksyttyyn radiolakiin Seuran radioasema ryhtyi toimenpiteisiin ja vetosi keskusvirastoon saadakseen paremman aaltopituuden. Kuulustelussa (kesäkuun 14. ja 15. päivänä 1927) National Broadcasting Companyn presidentti Merlin Hall Aylesworth puhui niistä suurista palveluksista, joita New Yorkin radioasemat WEAF ja WJZ olivat tehneet, ilmeisesti osoittaakseen, ettei olisi oikein sallia WBBR:n käyttää osaa ajasta, vaikka sekä WJZ:lIa että WEAF:lla oli eri aaltopituudet. J. F. Rutherfordin ristikuulustelussa esitettiin herra Aylesworthille seuraava kysymys: ”Tarkoituksennehan on huolehtia siitä, että ihmiset saavat radiosta kuulla maailman suurimpien rahamiesten, huomattavimpien valtiomiesten ja kuuluisimpien kirkonmiesten puheita?” Vastaus oli myönteinen.
”Jos olisitte vakuuttunut siitä, että maailmankaikkeuden suuri Jumala toteuttaa pian suunnitelmansa kaikkien maan sukukuntien ja kansojen siunaamiseksi rauhalla, hyvinvoinnilla, elämällä, vapaudella ja onnellisuudella, järjestäisittekö tämän sanoman radioinnin?” Olisi ollut hyvin vaikeata sanoa ”En” ja niinpä vastaus oli ”Kyllä”. Sen jälkeen herra Aylesworth ilmoitti oma-aloitteisesti haluavansa mielellään järjestää Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran presidentin esitelmän radioinnin. J. F. Rutherford hyväksyi luonnollisesti tarjouksen.
Niinpä tapahtui, että kun veli Rutherford puhui noin 15000 hengen konventtiyleisölle Torontossa Ontariossa Kanadassa sunnuntaina heinäkuun 24. päivänä 1927, niin miljoonat sen lisäksi kuulivat häntä vertaansa vailla olevan radion yhteislähetyksen ansiosta. Radioyhtiö NBC:n Seuralle osoittamassa kirjeessä sanottiin: ”Uskon, että tuomari Rutherfordilla oli eilen iltapäivällä suurempi kuulijakunta kuin kenelläkään elävällä ihmisellä on ollut radiossa.”
Raamatuntutkijat osallistuivat toiseen huomattavaan radiotapahtumaan vuonna 1928. Kun J. F. Rutherford piti sunnuntaina 5. päivänä elokuuta Detroitissa Michiganissa esitelmän nimeltä ”Kansan Hallitsija” 12000 hengen kuulijakunnalle, se radioitiin verkoston välityksellä, johon oli kytketty 107 asemaa, mikä vaati noin 54000 km puhelinlankaa ja noin 146000 km lennätinyhteyksiä. Sama radioitiin uudelleen lyhytaaltoteitse Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.
Vartiotornin eli ”Valkoinen” verkosto muodostettiin vuonna 1928 erikoisesti palvelemaan tätä Detroitin konventtia. Se onnistui niin hyvin, että Vartiotorni-seura päätti ylläpitää viikoittaista radioverkostoa kautta Yhdysvaltain ja Kanadan. Seura laati tunnin ohjelman, joka esitettiin WBBR:n kautta. Nämä olivat suoria lähetyksiä, joissa veli Rutherfordin puhe oli keskeisellä sijalla ja Seuran orkesteri esitti alku- ja loppumusiikin. Niinpä radiokuuntelijat saattoivat joka sunnuntai marraskuun 18. päivästä 1928 lähtien vuoden 1930 loppuun saakka kuunnella ”Vartiotornin tuntia”.
Radio-ohjelmat veivät paljon veli Rutherfordin aikaa. Niiden avulla annettiin hyvä todistus, mutta hän ei voinut matkustaa tai järjestää konventteja eri puolilla maailmaa. Niinpä Seura päätti vuonna 1931 esittää levytettyjä ohjelmia. Järjestettiin 250 asemaa esittämään näitä 15 minuutin levytyksiä, jotka veli Rutherford oli tehnyt hänelle sopivana aikana, ja radioasemat esittivät niitä silloin kun niille sopi. Vuonna 1932 tämä radiointitapa (mitä kutsuttiin ”äänilevyketjuksi”) laajennettiin käsittämään 340 asemaa. Huippuvuonna 1933 käytettiin 408 asemaa sanoman lähettämiseksi kuuteen maanosaan, ja 23783 raamatullista puhetta radioitiin. Nämä olivat enimmäkseen 15 minuutin levyesitelmiä. Tuohon aikaan voitiin radion asemanhakijaa kääntämällä ja eri aaltopituuksille virittämällä kuunnella Vartiotornin lähetyksiä kaukana toisistaan sijaitsevilta asemilta samanaikaisesti. Eetteriaallot olivat usein täynnä Jumalaa ylistäviä totuuden sanoja.
KIRJAPAINO JOTA HE VOIVAT SANOA OMAKSEEN
Jehovan kansa tuli yhä paremmin julkisesti tunnetuksi. Heidän historiallisia radion yhteislähetyksiään 1920-luvun lopulla ei voitu jättää huomioon ottamatta. Ihmiset eivät voineet myöskään olla havaitsematta näitä Valtakunnan julistajia, sillä heidän talosta taloon työskentelynsä tahti kiihtyi. Raamatullisen kirjallisuuden tarve kasvoi ja Seuran kirjapainojen täytyi pysytellä ajan tasalla. Muistellessaan 1920-luvun loppupuolta C. W. Barber huomauttaa: ”Concord Street 18:n [Brooklyn, New York] kirjapaino oli käynyt liian pieneksi ja epäkäytännölliseksi meidän tarpeisiimme.”
Selvä olikin, että raamatuntutkijat tarvitsivat toisen kirjapainon. He päättivät rakentaa. Koska varoja ei ollut riittävästi kirjapainon rakentamiseen supistamatta työtä muualla maailmassa, Seura päätti ottaa kiinnelainan ja kiinnittää lainoihin korkeintaan puolet kiinteistöstään. Velkakirjat painettiin 100, 500 ja 1000 dollarin summille ja niistä maksettiin viiden prosentin vuotuinen korko. Raamatuntutkijoille varattiin Vartiotornin liitteen avulla mahdollisuus lunastaa näitä velkakirjoja sen sijaan että niitä olisi myyty yleisölle.
Vuosina 1926 ja 1927 Brooklynin Beetel-perheen ystävät iloitsivat nähdessään kirjapainon alkavan muotoutua Adams Street 117:ään. Ennen pitkää tämän mainion teräsbetonirakennuksen kaikki kahdeksan kerrosta monine ikkunoineen olivat valmiit käytettäviksi. Tässä nykyaikaisessa tulenkestävässä rakennuksessa oli noin 6300 neliömetriä lattiapinta-alaa. ”Muistan miten veli R. J. Martin [painonpalvelija] tanssi ilosta poikien kanssa, kun koneet oli siirretty”, sanoo Harry Petros. Veli Martinin innostus uuden painon johdosta ilmeni hänen Seuran presidentille antamassaan raportissa, joka julkaistiin Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran vuosikirjassa 1928. Siinä hän huomautti, miten painon arvostelijatkin myönsivät silloin, että ”se oli yksi hienoimmista painotaloista maailman kirjapainokeskuksessa, nimittäin New Yorkissa”. Raportissa kerrotaan seuraavaa painon toiminnasta:
”Rakennuksen yleissuunnittelu on työtämme ajatellen ihanteellinen. Työt siirtyvät alaspäin kerros kerroksessa painovoiman mukaisesti ja luonnollisessa järjestyksessä: toimistot ovat ylimmässä kerroksessa, minne ne kuuluvatkin; latomo seuraavassa kerroksessa, kuten on johdonmukaista; laatat menevät seuraavaan, kuudenteen kerrokseen, missä painaminen tapahtuu; postitus ja kirjaset ovat viidennessä, sitomo neljännessä, varasto kolmannessa, lähetysosasto toisessa ja paperivarasto, autohallit ja voimala ensimmäisessä kerroksessa. Mikään ei voisi parantaa sitä.”
Kun päätoimiston henkilökuntaan kuului lähes 200 jäsentä, alettiin Beetel-kotia laajentaa. Joulukuussa 1926 Seura osti omistamansa Columbia Heights 124:n naapuritontin Brooklynissa. Tammikuun alussa vuonna 1927 kolme rakennusta, numerot 122, 124 ja 126, purettiin ja tilalle alettiin rakentaa yhdeksänkerroksista rakennusta, jossa olisi noin 80 huonetta. Se oli takaosastaan yhteydessä vuonna 1911 valmistuneeseen Seuran rakennukseen ja sen julkisivu oli Furman Streetille päin.
”JEHOVAN OPETTAMIA”
Jehova siunasi varmasti kansaansa 1920-luvulla ja varasi, mitä se tarvitsi Valtakunnan etujen edistämistä varten. Hän osoittautui myös edistyvän ilmestyksen Jumalaksi. Raamatuntutkijat puolestaan havaitsivat välttämättömäksi muuttaa ajattelutapaansa jossain määrin. He olivat kuitenkin kiitollisia Jumalan ohjauksesta ja halusivat innokkaasti olla ”Jehovan opettamia”. – Johannes 6:45; Jesaja 54:13.
Niinpä Jumalan kansan oli tarkistettava käsitystään esimerkiksi vuoden 1925 suhteen. Siihen oli liitetty ennallistamisen ja siunauksen odotteita, koska Jumalan kansaan kuuluvat olivat ajatelleet, että tuo vuosi merkitsisi seitsemänkymmenen viisikymmenvuotisen riemuvuosikauden päättymistä siitä, kun israelilaiset menivät Luvattuun maahan. (3. Mooseksen kirja 25:1–12) A. D. Schroeder kirjoittaa: ”Ajateltiin, että Kristuksen voideltujen seuraajien jäännös menisi silloin taivaaseen ollakseen osa Valtakunnasta ja että sellaiset vanhan ajan uskolliset miehet kuin Aabraham, Daavid ja muut heräisivät ruhtinaiksi muodostaakseen hallituksen maata varten osana Jumalan valtakunnasta.”
Vuosi 1925 tuli ja meni. Jeesuksen voidellut seuraajat olivat yhä maan päällä ryhmänä. Vanhan ajan uskollisia miehiä Aabrahamia, Daavidin ja muita ei ollut herätetty kuolleista ruhtinaiksi maan päälle. (Psalmi 45:17) Niinpä Anna MacDonald muistelee: ”1925 oli monille veljille murheellinen vuosi. Jotkut heistä kompastuivat; heidän toivonsa oli pettänyt. He olivat toivoneet näkevänsä joitakin ’vanhan ajan arvokkaita’ [vanhan ajan miehiä, kuten Aabrahamin] ylösnousseina. Sen sijaan että sitä olisi pidetty ’mahdollisena’ he näkivät sen ’varmana’, ja jotkut valmistautuivat ottamaan vastaan ylösnousevia rakkaitaan. Itse sain kirjeen sisarelta, joka oli auttanut minua totuuteen. Hän ilmoitti minulle tehneensä väärin opettaessaan minulle sellaista ... [Mutta] minä arvostin vapautumistani Babylonista. Mihin muualle voisi mennä? Olin oppinut tuntemaan ja rakastamaan Jehovaa.”
Jumalan uskolliset palvelijat eivät olleet antautuneet hänelle vain johonkin määrävuoteen saakka. He olivat päättäneet palvella häntä ikuisesti. Sellaisille henkilöille vuoteen 1925 kiinnitetyt täyttymättömät odotukset eivät muodostaneet suurta ongelmaa eivätkä vaikuttaneet heikentävästi heidän uskoonsa. ”Uskollisille”, huomauttaa James Poulos, ”1925 oli ihmeellinen vuosi. ’Uskollisen ja ymmärtäväisen palvelijansa’ välityksellä Jehova kiinnitti meidän huomiomme Ilmestyskirjan 12. luvun merkitykseen. Me saimme ymmärrystä ’vaimosta’, Jumalan yleisjärjestöstä, taivaassa käydystä sodasta ja siitä, miten Jeesus Kristus ja hänen pyhät enkelinsä voittivat ja karkottivat taivaan esikartanoista Saatanan ja hänen demoninsa, sekä Jumalan valtakunnan synnystä.” Ilmeisesti veli Pouloksen mielessä on varsin merkittävä kirjoitus ”Kansan synty”, joka ilmestyi maaliskuun 1. päivän englanninkielisessä Vartiotornissa 1925 (suom. heinäkuun numerossa 1925). Sen avulla Jumalan kansa oppi selvästi erottamaan, miten nämä kaksi suurta toisiaan vastustavia järjestöä – Jehovan ja Saatanan – oli kuvattu. Se oppi tietämään myös sen, että Panettelijan on täytynyt rajoittaa toimintansa maahan siitä lähtien, kun hänet karkotettiin taivaasta vuonna 1914 ’taivaassa syttyneen sodan’ johdosta.
JUHLAT JA PYHÄPÄIVÄT
”Kun ystävät varhaisissa konventeissamme keskustelivat väliajalla keskenään”, kirjoittaa Anna E. Zimmerman, ”niin saatoit nähdä joidenkin ystävien ojentavan sinulle ’Manna’-kirjansa [Päivittäistä taivaan mannaa uskon huonekunnalle] ja pyytävän sinua kirjoittamaan siihen nimesi ja osoitteesi. Sinä kirjoitit sen syntymäpäiväsi kohdalle tyhjälle sivulle, ja kun sitten syntymäpäiväsi tuli ja he lukivat sinä aamuna päivän tekstinsä, he päättivät ehkä kirjoittaa sinulle kortin tai kirjeen ja toivottaa sinulle onnea syntymäpäiväsi johdosta.”
Niin, noina varhaisina aikoina antautuneet kristityt viettivät todella syntymäpäivää. Miksi he eivät siis olisi viettäneet Jeesuksen otaksuttua syntymäpäivää? Sen he tekevätkin monien vuosien ajan. Pastori Russellin aikana joulua vietettiin vanhassa Raamattutalossa Alleghenyssä Pennsylvaniassa. Ora Sullivan Wakefield muistelee, miten veli Russell antoi jouluna Raamattutalon perheen jäsenille viiden tai kymmenen dollarin kultarahoja. Mabel P. M. Philbrick huomauttaa: ”Eräs tapa, jota ei varmastikaan noudateta nykyään, oli joulunvietto Beetelin ruokasalissa olevine joulukuusineen. Veli Russellin tavanomainen ’hyvän huomenen’ toivotuskin vaihtui sanoihin: ’Hyvää joulua teille kaikille.’”
Mikä sai raamatuntutkijat luopumaan joulunvietosta? Richard H. Barber vastasi näin: ”Minua pyydettiin pitämään tunnin joulu-aiheinen puhe [radion] yhteislähetyksessä. Se pidettiin joulukuun 12. päivänä 1928 ja julkaistiin englanninkielisen Kultaisen Ajan vuoden 1928 joulukuun numerossa 241 ja vuotta myöhemmin uudelleen numerossa 268, (suom. joulukuun numerossa 98 vuonna 1929). Tuossa puheessa viitattiin joulun pakanalliseen alkuperään. Sen jälkeen veljet Beetelissä eivät koskaan enää viettäneet joulua.”
”Murehdimmeko noiden pakanallisten tapojen poistamista?” kysyy Charles John Brandlein. ”Ehdottomasti emme. Kysymyksessä oli vain mukautuminen uusiin opittuihin asioihin, emmekä me olleet koskaan ennen tienneet niiden pakanallisuudesta. Oli aivan kuin olisimme ottaneet likaisen paidan päältämme ja heittäneet sen menemään.” Sen jälkeen luovuttiin syntymäpäivien vietosta ja äitien päivästä – jotka olivat enimmäkseen luomuksenpalvontaa. Sisar Lilian Kammerud muistelee: ”Kuinka auliisti kaikki veljet hylkäsivätkään nuo pyhäpäivät ja tunnustivat olevansa iloisia siitä, että pääsivät vapaiksi. . . Uudet totuudet tekevät meidät aina onnellisiksi ja ... meistä tuntui, että meillä oli etu tietää asioita, joita muut eivät tienneet.”
MUITA MUUTOKSIA AJATTELUTAVASSA
Edistyminen Jumalan sanan ymmärtämisessä toi mukanaan muitakin tarkistuksia kristillisessä ajattelutavassa. Grant Suiterin mukaan 1920-luvun loppupuoli oli merkittävä tässä suhteessa. Hän sanoo: ”Raamatunpaikkoja ja menettelytapoja koskevat käsitykset näyttivät noina vuosina muuttuvan alituisesti. Esimerkiksi vuonna 1927 Vartiotornissa osoitettiin, että poisnukkuneet Kristuksen ruumiin uskolliset jäsenet eivät saaneet ylösnousemusta vuonna 1878 [kuten yhteen aikaan luultiin], että elämä on veressä ja että käsitystä mustiin pukeutumisesta täytyi tarkistaa.” (Ks. vuoden 1927 Vartio-Tornista sivuja 230–232, 246–248, 319, 320 ja vuoden 1928 Vartio-Tornista sivuja 51 ja 52.) Veli Rutherford puhui muuten lavalta arkipuvussa eikä muodollisessa mustassa lievetakissa jo vuotta aikaisemmin Lontoon konventissa Englannissa 25.–31. toukokuuta 1926. Jehovan kristittyjen todistajien julkiset puhujat olivat kauan käyttäneet mustaa lievetakkia.
Eräs toinen muutos ajattelutavassa koski ”risti ja kruunu” -symbolia, joka esiintyi englanninkielisen Vartiotornin kannessa tammikuun numerosta 1891 lähtien (suom. vuoden 1912 joulukuun numerosta). Monet raamatuntutkijat jopa käyttivät tämänaiheista neulaa vuosikausia. C. W. Barber kirjoittaa: ”Se oli oikeastaan tunnus, jonka reunoja kiersi laakeriseppele; seppeleen keskellä oli kruunu ja tämän sisällä risti vinoasennossa. Se oli hyvin miellyttävän näköinen ja ilmensi silloista käsitystämme siitä, mitä ’ristimme’ ottaminen ja Kristuksen Jeesuksen seuraaminen merkitsi, jotta voisi aikanaan kantaa voitonkruunua.”
Näiden ”risti ja kruunu” -neulojen kantamisesta Lily R. Parnell mainitsee: ”Veli Rutherfordin mielestä se oli babylonilaista ja hylättävää. Hän sanoi meille, että se jo sinänsä on todistus, kun menemme ihmisten koteihin ja alamme puhua.” Niinpä muistellessaan vuoden 1928 raamatuntutkijain konventtia Detroitissa Michiganissa veli Suiter kirjoittaa: ”Konventissa osoitettiin, että risti ja kruunu -vertauskuvat eivät olleet ainoastaan tarpeettomia vaan myös sopimattomia. Niinpä me luovuimme näistä koruesineistä.” Noin kolme vuotta myöhemmin, lokakuun (suom. marraskuun) 15. päivän numerosta 1931 lähtien, Vartiotornin kannesta poistettiin risti ja kruunu -vertauskuva.
Muutamia vuosia myöhemmin Jehovan kansa oppi ensimmäisenä tietämään, että Jeesus Kristus ei kuollut T:n muotoisella ristillä. Tammikuun 31. päivänä 1936 veli Rutherford julkisti Brooklynin Beetel-perheelle englanniksi uuden kirjan Rikkaudet. Siinä sanottiin Raamatun mukaisesti sivulla 27 muun muassa: ”Jeesusta ei ristiinnaulittu puiseen ristiin, sellaiseen, mikä nähdään monissa kuvissa, jotka ovat ihmisten tekemiä ja näyttämiä; Jeesus ristiinnaulittiin siten, että hänen ruumiinsa naulattiin puuhun.”
”TE OLETTE MINUN TODISTAJIANI, SANOO JEHOVA”
Maailmaa kohtasi järkytys ”pimeänä tiistaina” 29. lokakuuta 1929. Pörssi oli romahtanut. Tätä koskeva New York Timesin uutinen oli otsikoitu seuraavasti: ”Pörssihinnat romahtavat 14 miljardia dollaria kansallisessa myyntiryntäyksessä; pankkiirit tukevat tänään markkinahintoja.” Niin alkoi suuri lamakausi, jota kesti koko 1930-luvun. Tänä vakavan taloudellisen ahdingon aikana Jehova varasi kuitenkin runsaasti hengellistä huolenpitoa kansalleen. Ja hän teki kansaansa kuuluvat myös hyvin tietoisiksi siitä syvästä merkityksestä, joka liittyy sanoihin: ”Te olette minun todistajiani, sanoo Jehova, ja minä olen Jumala.” – Jesaja 43:12, Amerikkalainen standardikäännös.
Jumalan nimeä korostettiin yhä enemmän. Harkitse esimerkiksi Vartiotornin pääkirjoituksia monen vuoden ajalta: ”Kuka haluaa kunnioittaa Jehova?” (1926), ”Jehova ja hänen tekonsa” (1927), ”Kunnioittakaa hänen nimeään” (1928), ”Minä tahdon ylistää Jumalaani” (1929) ja ”Laulakaa Jehovalle!” (1930).
Jehovan nimen ylistämisessä oli kuitenkin virstanpylväänä Jumalan kansan konventti Columbuksessa Ohiossa 24.–30. heinäkuuta 1931. Se oli ainoalaatuinen siinä suhteessa, että tätä konventtia oli järjestetty pidettäväksi 165 paikassa ympäri maapallon. Se ei kuitenkaan ollut tärkein tekijä. Hyvin paljon merkittävämpi seikka oli kysymyksessä. Se liittyi arvoituksellisiin kirjaimiin ”JW”, jotka olivat painetussa konventtiohjelmassa ja ”Airueen” (The Messenger), konventin uutislehden, etusivulla – itse asiassa varsin monessa paikassa. ”Kun lähestyimme konventtialuetta”, kertoo Burnice E. Williams vanhempi, ”me näimme ’JW’:n kaikkialla. Mutta kun emme tienneet, mitä se tarkoitti, me kaikki ihmettelimme: ’Mitä tämä JW tarkoittaa?’ ” Sisar Herschel Nelson muistelee: ”Me arvailimme, mitä JW voisi tarkoittaa – Just Wait (odota vain), Just Watch (valvo vain), ja oikea ...”
”JW”:n merkitys paljastettiin sunnuntaina 26. heinäkuuta 1931, kun innostuneet konventtilaiset hyväksyivät sydämellisesti J. F. Rutherfordin esittämän päätöksen nimeltä ”Uusi nimi”. Siinä sanottiin muun muassa:
”Jotta meidän todellinen asemamme tulisi tunnetuksi, päätettäköön nyt SEN TÄHDEN seuraavaa, minkä me uskomme olevan sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa, joka on ilmaistu hänen sanassaan:
”Että me rakastamme suuresti veli Charles T. Russellia hänen työnsä takia ja että me iloiten tunnustamme Herran käyttäneen häntä ja suuresti siunanneen hänen työtään. Siitä huolimatta me emme voi johdonmukaisesti Jumalan sanaan perustuen hyväksyä sitä, että meitä kutsutaan nimellä ’russelilaiset’; että Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura ja Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura sekä Kansan Saarnastuoliseura ovat pelkkiä yhdistysten nimiä, joita yhdistyksiä me kristittyjen ihmisten ryhmänä ylläpidämme, johdamme ja käytämme jatkaaksemme työtämme Jumalan käskyjä totellen; kuitenkaan ei yksikään näistä nimistä liity eikä sovellu meihin oikein sellaisten kristittyjen joukkona, jotka seuraamme Herramme ja Mestarimme Jeesuksen Kristuksen askeleita; että me olemme raamatuntutkijoita, mutta kristittyjen joukkona, joka muodostaa yhdistyksen, me kieltäydymme omaksumasta nimeä ’raamatuntutkijat’ tai tulemasta nimitetyksi sillä tai muillakaan samankaltaisilla nimillä oikean asemamme ilmaisemiseksi Herran edessä; me kieltäydymme käyttämästä nimenämme kenenkään ihmisen nimeä.
”Että koska meidät on ostettu Jeesuksen, meidän Herramme ja Lunastajamme, kalliilla verellä, koska me olemme Jehova Jumalan vanhurskauttamia ja siittämiä sekä kutsuttuja hänen valtakuntaansa, niin me empimättä julistamme täydellisen kuuliaisuutemme ja antautuneisuutemme Jehova Jumalalle ja hänen valtakunnalleen; että me olemme Jehova Jumalan palvelijoita, jotka on valtuutettu suorittamaan työ hänen nimessään ja hänen käskyjään totellen antamaan todistusta Jeesuksesta Kristuksesta sekä tekemään ihmisille tunnetuksi, että Jehova on tosi ja Kaikkivaltias Jumala; sen tähden me iloiten omaksumme ja otamme sen nimen, jonka Herran Jumalan suu on antanut, ja me haluamme tulla tunnetuiksi ja kutsutuiksi nimellä, joka on ’Jehovan todistajat’.”
Se oli nyt selvää. Nuo häkellyttävät kirjaimet ”JW” tarkoittivat sanoja Jehovah’s Witnesses (Jehovan todistajat). ”En koskaan unohda sitä valtavaa huutoa ja kättentaputuksia, jotka kaikuivat kokouspaikalla, kun tieto lopulta tehtiin tunnetuksi”, selittää Arthur A. Worsley. Herbert H. Boehk lisää: ”Kaikkialla Columbuksen kaupungin liikkeitten ikkunoissa olevat ilmoitukset – ’tervetuloa I.B.S.A.’ (Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran jäsenet) – poistettiin ja niiden tilalle tuli ’tervetuloa Jehovan todistajat’.”
Oli sykähdyttävää saada nimi Jehovan todistajat. Columbukseen kokoontuneet tuhannet Kristuksen voidellut seuraajat eivät olleet ainoita, jotka hyväksyivät iloiten päätöksen nimeltä ”Uusi nimi”. Yksityiset seurakunnat hyväksyivät myöhemmin saman päätöksen. Jehovan todistajilla oli nimi, jota kukaan muu koko maailmassa ei halunnut. Mutta Jumalan palvelijat olivat syvästi kiitollisia siitä. – Jesaja 43:12.
A. H. Macmillan oli 88-vuotiaana läsnä Jehovan todistajain ”Hengen hedelmän” konventissa samassa kaupungissa. Siellä veli Macmillan esitti elokuun 1. päivänä 1964 seuraavan kiinnostavan lausunnon siitä, miten tuon nimen hyväksyminen tapahtui:
”Minulla oli etu olla täällä Columbuksessa vuonna 1931, kun me saimme ... uuden nimen ... Minä olin niiden viiden joukossa, joiden piti esittää jotakin siitä, mitä ajattelimme tämän nimen omaksumisesta, ja minä mainitsin heille lyhyesti sanoen tähän tapaan: Minusta se oli loistava ajatus, koska tuo nimi ilmaisi maailmalle, mitä me teimme ja mikä oli tehtävämme. Tätä ennen meitä sanottiin raamatuntutkijoiksi. Miksi? Koska me olimme niitä. Ja kun sitten muut kansat alkoivat tutkia kanssamme, meitä sanottiin kansainvälisiksi raamatuntutkijoiksi. Mutta nyt me olemme todistajia Jehova Jumalan puolesta, ja tämä nimi osoittaa yleisölle täsmällisesti, mitä olemme ja mitä teemme ...
”Itse asiassa uskon Kaikkivaltiaan Jumalan johdattaneen asiat tähän, sillä veli Rutherford itse kertoi minulle heränneensä eräänä yönä ollessaan valmistautumassa konventtia varten ja sanoi: ’Miksi maailmassa minä tulin ehdottaneeksi kansainvälistä konventtia, kun minulla ei ole mitään erikoista puhetta tai sanomaa heille? Miksi tuoda heidät kaikki tänne?’ Ja sitten hän alkoi miettiä sitä ja Jesajan 43. luku tuli hänen mieleensä. Hän nousi ylös kello kaksi aamulla ja kirjoitti pikakirjoituksella pöytänsä ääressä jäsennyksen puheesta, jonka hän tulisi pitämään Valtakunnasta, maailman toivosta ja uudesta nimestä. Ja kaikki mitä hän silloin sanoi, valmistettiin tuona yönä tai tuona aamuna kello kahdelta. Eikä mielessäni ollut epäilystä silloin eikä ole nyt sen suhteen, että Herra ohjasi häntä tässä ja että Jehova haluaa meidän kantavan tätä nimeä, ja me olemme hyvin onnellisia ja hyvin iloisia siitä, että meillä on se.”
”VALTAKUNTA, MAAILMAN TOIVO”
Columbuksen konventissa sunnuntaina, heinäkuun 26. päivänä 1931 kello 12 J. F. Rutherford aloitti hyvin tärkeän esitelmänsä ”Valtakunta – maailman toivo”. Sekä radioyhtiö National Broadcasting Company että radioyhtymä Columbia Broadcasting System olivat kieltäneet radioasemiensa käytön. Jehovan palvojat muodostivat kuitenkin radioverkoston sanoman lähettämiseksi Columbuksesta, ja Amerikan puhelin- ja lennätinlaitos sanoi siitä suurin piirtein näin: ”Tämä nimenomainen radioverkosto on suurin yksityinen verkosto, joka on koskaan ollut radioaalloilla.” 163 asemaa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Kuubassa ja Meksikossa välitti sanomaa.
Välittömästi radioverkostopuheensa ”Valtakunta – maailman toivo” jälkeen ja osana tästä radioitavasta sanomasta veli Rutherford luki päätöksen nimeltä ”Varoitus Jehovalta – hallitsijoille ja kansalle”. Siinä sanottiin selvästi mm.: ”Jumalan valtakunta on maailman toivo eikä muuta toivoa ole.” Siinä kehotettiin ihmisiä asennoitumaan Jumalan valtakunnan puolelle. Kun veli Rutherford kehotti kuulijoitaan, näkyviä ja näkymättömiä, hyväksymään päätöksen, konventtilaiset nousivat seisomaan yhtenä joukkona ja huusivat: ”Kyllä.” Kaikista osista maata tulleet sähkösanomat osoittivat, että monet radion kuuntelijat nousivat samalla tavalla ja hyväksyivät päätöksen.
Maailman johtajat, papisto mukaan luettuna, tulivat saamaan sen tiedon, mikä sisältyi veli Rutherfordin konventtipuheeseen ”Valtakunta – maailman toivo”, ja oli aivan paikallaan, että he tutustuisivat päätöksen ”Varoitus Jehovalta” sisältöön. Heille piti myös ilmoittaa, että Jumalan tosi palvelijat olivat hyväksyneet päätöksen nimeltä ”Uusi nimi” ja että tästä lähtien he tulisivat tunnetuiksi ”Jehovan todistajina”. Kirjasen Valtakunta – maailman toivo levittäminen teki tämän kaiken mahdolliseksi. Sen lisäksi että Jehovan todistajat kävivät tavallisen kansan luona, he vierailivat pappien, poliitikkojen, rahamiesten ja sotilaitten luona levittäen tätä julkaisua. Kahdessa ja puolessa kuukaudessa sitä oli levitetty yli viisi miljoonaa, eikä työ tämän kirjasen jakamiseksi ollut vielä päättynyt.
Muistellessaan tuota kirjasrynnistystä Fred Anderson kirjoittaa: ”Kävin La Crossen piispan luona. Hän kutsui minut hyvin sydämellisesti saliinsa. Sitten ilmoitin hänelle käyntini syyn. Esittelin kirjasen hänelle. Hän katsoi sitä eikä puhunut mitään. Kiitin häntä ja lähdin. Hän raivostui. Kun olin ovensuussa, hän heitti kirjasen perääni. Se putosi lattialle. Hän otti sen ylös ja heitti sen uudelleen menemään juuri kun suljin ulko-oven. Ovi sulkeutui ja kirjanen jäi väliin. Toivon vain hänen lukeneen sen, koska hän ei päässyt siitä eroon.” Sisar C. E. Bartow kertoo meille: ”Kun eräs pappi käsitti, mitä olin antanut hänelle, hän kirkui minulle ja sanoi: ’Sinä pieni typerys! Sinä tulet tänne neuvomaan minua, joka olen ollut kahdeksan vuotta teologina!’ Miten onnellinen olinkaan saadessani palvella tosi Jumalaa!”
VAIHTOKAUPPAJÄRJESTELMÄ TOIMINNASSA
Lamakausi aiheutti suuria vaikeuksia 1930-luvulla. Tehtaat sulkivat ovensa. Vuonna 1932 oli yli kymmenen miljoonaa Yhdysvaltain asukasta työttömänä. Maanviljelijät ja kaupunkilaiset, yleensä koko väestö, tunsi suuren lamakauden vaikutukset.
Rahaa oli vähän, mutta rehellissydämiset ihmiset tarvitsivat Raamatun totuuden iloista sanomaa. Jos he eivät voineet antaa rahallista korvausta raamatullisesta kirjallisuudesta, Jehovan todistajat jättivät sitä usein heille ilmaiseksi. Mutta näin ei voitu tehdä aina. Oliko muuta vaihtoehtoa? Margaret M. Bridgett muistelee: ”Vaihdoimme kirjallisuutta erilaisiin tuotteisiin, kuten kananmuniin, voihin, tuoreisiin ja säilöttyihin hedelmiin, kananpoikiin, vaahterasiirappiin; itse vaihdoin käsitöihin, tikattuihin vuodepeitteisiin, koristetyynyihin, pitseihin ja kotitekoisiin ryijyihin. Joskus saatoin joillakin näistä maksaa huoneeni vuokran ... [Vuosia myöhemmin] olin eräässä Gileadin [lähetyskoulun] päättäjäistilaisuudessa ja siellä oli muuan sisar, joka oli saanut minulta kirjasarjan tikatulla vuodepeitteellä. Hän tuli totuuteen ja oli sitten tienraivaajana [kokoajansaarnaajana] ja hänen poikansa oli kiinnostunut.”
Arden Pate ja John C. Booth muistavat pitäneensä pieniä häkkejä autonsa katolla voidakseen kuljettaa niissä kananpoikia, joita he saivat kirjallisuuden hinnaksi sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ollut rahaa. Tietenkään julkaisujen vaihtaminen kananpoikiin ei ollut aina kovin yksinkertaista. Lula Glover kirjoittaa: ”Me kävimme laajoja alueita Alabamassa, Georgiassa, Floridassa, Pohjois- ja Etelä-Carolinassa ja jonkin verran Tennesseessä ja Mississipissä. Voitteko kuvitella, miten sisar Green ja minä ajoimme takaa kananpoikia noilla suurilla maatilojen pihoilla?”
Kirjallisuutta ei vaihdettu itsekkäistä syistä tuotteisiin ja muuhun tavaraan. Ihmiset tarvitsivat hyvää uutista, ja tämä oli yksi keino sen saamiseksi painotuotteina. ”Me kiitimme aina Jehovaa hänen huolenpidostaan”, sanoo Maxwell L. Lewis, ”ja meillä oli aina matkalla tarvitsemamme ruoka, asunto ja vaatteet.”
OSASTORYNNISTYKSET
Tähän aikaan ilmeni myös huomattavaa vastustusta Valtakunnan saarnaamistyön suhteen. Vuonna 1928 Jehovan kansa todisti sunnuntaisin talosta taloon, ja vastustus heräsi välittömästi. Kun pidätykset lisääntyivät 1930-luvulla, Jehovan todistajia syytettiin väärin muun muassa myymisestä ilman asianomaista lupaa, rauhan häiritsemisestä ja sunnuntaita koskevien sapattilakien rikkomisesta. Vartiotorni-seura perusti lainopillisen osaston neuvojen antamista varten ja ”Order of Trial” (Oikeudenkäyntijärjestys) julkaistiin Valtakunnan julistajien auttamiseksi puolustautumaan oikeudessa. Epäedullisista tuomioista valitettiin.
Mutta muihinkin toimenpiteisiin ryhdyttiin. Vuonna 1933 Yhdysvalloissa 12600 todistajia ilmoittautui vapaaehtoisiksi vastauksena lyhyeen ilmoitukseen, joka koski talosta-taloon-saarnaamista erikoistehtävissä alueilla, joilla oli vastustavia paikkakuntia. Todistajat järjestettiin 78 osastoon, joista jokaisella oli käytettävissään useita autoja, kussakin niistä viisi työntekijää, ja 10–200 autoa lähetettiin levottomalle alueelle. Kun joitakin kristittyjä pidätettiin kenttäpalveluksessa, siitä ilmoitettiin Seuralle. Kutsu lähti ja pian jonakin seuraavana sunnuntaina kaikki osaston autoryhmät kokoontuivat sovittuun kohtauspaikkaan, tavallisesti maaseudulle, saivat ohjeet ja aluemääräykset sekä ”piirittivät” sitten kaupungin niin kuin ”heinäsirkat” antaen todistusta koko alueella joskus niinkin lyhyessä ajassa kuin 30–60 minuutissa. (Ilmestys 9:7–9) Sillä välin veljien muodostama komitea kävi poliisilaitoksella ja jätti sinne luettelon kaikista todistajista, jotka saarnasivat kaupungissa sinä päivänä. Jokaisen rynnistyksen aikana pidätetyn Valtakunnan julistajan piti soittaa tiettyyn numeroon saavuttuaan poliisiasemalle. Asianajajat tulivat heti takuurahoineen vapauttamaan hänet.
Eräs rynnistys käynnistyi siten, että kymmenen autollista todistajia lähetettiin alueelle Burnice E. Williams vanhemman mukaan, joka jatkaa: ”Hetkisen kuluttua ne jotka menivät alueelle, soittivat ja ilmoittivat, että heidät oli pidätetty. Sen jälkeen lähetettiin taas kymmenen autollista, kunnes putka täyttyi. Kun sitten putka oli täynnä, me tulvimme suurena joukkona sisälle. Heillä ei nähkääs sitten enää ollut mitään paikkaa, mihin olisivat teljenneet meidät. ... kun he näkivät meidän päättäneen käydä alueen, he luopuivat; joten me saimme sen jälkeen työskennellä, missä ikinä halusimme. Me selviydyimme aina voittajina.”
Nicholas Kovalak nuorempi sanoo, että todistajat odottivat joutuvansa pidätetyiksi. ”Kun poliisi pidätti meidät ja otti meiltä pois kaikki ’arvoesineet’, niin jokaisella todistajalla oli tavallisesti mukanaan hammasharja!” hän muistelee. ”Poliisi kysyi: ’Miksi kaikilla on hammasharja?’ Meillä kaikilla oli tapana sanoa: ’Me odotimme joutuvamme pidätetyiksi ja putkaan, ja siksi me tulimme valmistautuneina!’ He kohauttivat olkapäitään ja sanoivat: ’Mitä tämä hyödyttää?’ He tiesivät, etteivät he voineet pelotella todistajia eivätkä lopettaa heidän saarnaamistyötään.”
Vaikka vuosikymmeniä on kulunut noista vuosien 1933–1935 rynnistyksistä, niin niihin aikanaan osallistuneet muistelevat niitä lämpimästi. John Dulchinos sanoo: ”Ne olivat sykähdyttäviä vuosia ja niiden muisto on meille rakas. Jehovan henki teki meidät pelottomiksi.”
TAISTELU RADIOAALLOISTA
Huolimatta kasvavasta vastustuksesta Jehovan todistajat julistivat 1930-luvun alussa rohkeasti Valtakunnan sanomaa talosta taloon. Mutta hyvä uutinen löysi tiensä miljooniin koteihin myös radion avulla pappien suureksi tyrmistykseksi. Vartiotorni-seura käytti silloin kansainvälisesti 408 radioasemaa. Keväällä 1933 Yhdysvaltain katolilaiset aloittivat koko maata käsittävän kampanjan kardinaalien, piispojen ja pappien johdolla. Sen päämäärä? ”Rutherfordin ajaminen pois radioaalloilta.”
Paavi Pius XI julisti vuoden 1933 ”pyhäksi vuodeksi”. Huhtikuun 23. päivänä 1933 veli Rutherford radioi 55 radioaseman kautta historiallisen puheensa ”Pyhän vuoden vaikutus rauhaan ja menestykseen”. Tässä puheessa roomalaiskatolisen pappisvallan kansalle esittämät turhat toiveet leimattiin sen rauhan ja menestyksen väärennykseksi, mikä on luvattu Jumalan valtakunnan avulla. Saman puheen uudelleen radiointi oli järjestetty yli 158 aseman välityksellä kesäkuun 25. päiväksi 1933. Radiointia valmistettiin levittämällä viisi miljoonaa mainoslehtistä talosta taloon. Pappisvallan reaktio oli katkera ja kiihkeä. Katolinen pelottelu lisääntyi ja jotkut radioasemen johtajat kieltäytyivät lähettämästä enää Vartiotornin ohjelmia.
Vuoden 1933 lopulla ja 1934 alussa Jehovan kansa pani kiertämään koko maata käsittävän anomuksen, missä esitettiin vastalause tälle katoliselle toiminnalle. Se oli osoitettu kongressille, ja lopulta siinä oli 2416141 nimikirjoitusta. Lokakuun 4. päivänä 1934 J. F. Rutherford astui radioyhteyksiä valvovan Yhdysvaltain keskusviraston (Federal Communications Commission) eteen. Hän mainitsi tiettyjä tapauksia ja tilastoja, jotka osoittivat katolisen painostuksen vakavasti kaventaneen Jehovan todistajien palvontavapautta ja radion käyttöä yleiseksi hyödyksi. Tosiasioista huolimatta keskusvirasto ei todistuksen saatuaan tehnyt paljon mitään. Siksi Jehovan palvelijat panivat toisen anomuksen kiertämään kautta Yhdysvaltain. Sekin osoitettiin kongressille ja esitettiin tammikuussa 1935. Siinä oli 2284128 nimeä. Toisella anomuksella ei ollut mitään vaikutusta. Myöhemmät tapahtumat johtivat lopulta siihen, että kolmas maanlaajuinen anomus pantiin kiertämään. Sen 2630000 allekirjoittajaa esitti vastalauseensa uhkausten ja boikottien johdosta sekä vaati julkista väittelyä jonkun roomalaiskatolisen kirkon korkean toimihenkilön ja tuomari Rutherfordin välillä. Leonard U. Brown vanhempi kertoo, että työskennellessään tämän anomuksen hyväksi ”tapasin monia katolilaisia, jotka sanoivat olevansa onnellisia, jos saisivat kuulla tämän väittelyn”. Anomus jätettiin keskusvirastolle marraskuun 2. päivänä 1936, mutta sitäkään ei otettu huomioon.
Vaikka kukaan katolinen toimihenkilö ei ryhtynyt väittelemään Rutherfordin kanssa, niin Seura julkaisi vuonna 1937 kirjasen nimeltä ”Paljastus”. Siinä selitettiin Raamatun perusopit erikoisesti väärien katolisten oppien kumoamiseksi. Todistaja soitti matkagramofonilla veli Rutherfordin ”Paljastus”-nimistä levysarjan levyä ovenavaajan seuratessa esitystä kirjasesta. Mallitutkistelu n:o 1 -kysymyskirjasen avulla voitiin pitää raamatuntutkistelu. Tästä kirjoittaa Melvin P. Sargent: ”Minua pyydettiin tuomaan tämä sarja erään miehen kotiin, ja hän kutsui sukulaisistaan kolme muuta pariskuntaa luokseen tutkisteluihin. Kesti monta viikkoa, ennen kuin olimme käsitelleet aiheen ’Uskonto ja kristillisyys’ sekä muut aiheet. Kahdeksasta läsnäolijasta kuusi antautui Jehovalle.”
Lokakuun 31. päivän jälkeen vuonna 1937 Jehovan kansa luopui vapaaehtoisesti kaupallisesta radioinnista. Seuran presidentti esitti tosin senkin jälkeen esitelmiä radioverkoston välityksellä ja WBBR jatkoi tietenkin toimintaansa Jumalan kunniaksi. Mutta loppuvuodesta 1937 lähtien aina 1940-luvulle saakka käytettiin yhä kasvavassa määrin matkagramofoneja ja raamatullisten puheiden levytyksiä Valtakunnan sanoman viemiseksi miljooniin koteihin.
KETKÄ MUODOSTAVAT ”SUUREN JOUKON”?
Se oli ollut polttava kysymys Jehovan kansan keskuudessa vuosia. He olivat kauan pitäneet ”suurta joukkoa” toisarvoisena hengellisenä luokkana, joka liittyisi 144000 voideltuun taivaassa tämän Kristuksen morsiamen morsiusneitoina eli ”ystävättärinä”. (Psalmi 45:15, 16; Ilmestys 7:4–15; 21:2, 9) Kuitenkin jo niin varhain kuin vuonna 1923 lampaita ja vuohia koskevan Jeesuksen vertauksen ”lampaat” tunnistettiin nykyiseksi maalliseksi luokaksi, joka säilyy Harmagedonissa Jumalan lupaamaan uuteen järjestykseen. (Matteus 25:31–46; Ilmestys 16:14, 16) Vuonna 1931 ilmestynyt Puolustus-kirjan nidos (I osa) osoitti, että ne henkilöt, jotka merkittiin otsistaan pelastusta varten (Hesekiel, 9. luku), olivat Kristuksen vertauksen ”lampaita”. Vuonna 1932 pääteltiin, että Jeehun toveri Joonadab esikuvasi tätä nykyistä ”lammas”-luokkaa. Vasta vuonna 1934 tehtiin selväksi, että näiden ”joonadabien”, joilla on maalliset toiveet, tuli ”vihkiytyä” eli astua antautuneeseen suhteeseen Jehovan kanssa ja tulla kastetuiksi. Ilmestyksen 7. luvussa mainittu ”suuri joukko” ymmärrettiin kuitenkin samalla tavalla kuin aiemminkin.
Epävarmuus ”suuren joukon” suhteen päättyi, kun veli Rutherford puhui tästä aiheesta Jehovan todistajien konventissa, joka pidettiin 30.5–3.6.1935 Washingtonissa (D.C.). Tuossa puheessa osoitettiin raamatullisesti, että ”suuri joukko” oli sama kuin lopun ajan ”muut lampaat”. Webster L. Roe muistaa, miten J. F. Rutherford kysyi puheensa huippukohdassa: ”Haluaisivatko kaikki ne, joilla on toivo saada elää ikuisesti maan päällä, nousta seisomaan?” Veli Roen mukaan ”yli puolet läsnäolijoista nousi seisomaan” ja puhuja sanoi sitten: ”KATSO! SUURI JOUKKO!” ”Ensin tätä ilmoitusta seurasi hiljaisuus”, muistelee Mildred H. Cobb, ”sitten iloinen huuto ja riemuitseminen oli äänekästä ja kesti kauan.”
Konventti oli pian ohi, mutta se oli pannut alulle jotakin – etsinnän. ”Me palasimme täynnä innostusta ja hengellisesti uudistuneina takaisin alueillemme etsimään näitä lampaan kaltaisia ihmisiä, jotka piti koota yhteen”, sanoo Sadie Carpenter.
Vuoden 1935 konventin jälkeen jotkut, jotka olivat aiemmin osallistuneet vertauskuvalliseen leipään ja viiniin Herran illallisen vietossa, lakkasivat osallistumasta. Miksi? Eivät uskottomuuden takia vaan siksi, että he ymmärsivät nyt, että heidän toiveensa olivat maalliset, eivät taivaalliset. Ja vaikka Seuran julkaisut oli aikaisempina vuosina suunniteltu etupäässä Jeesuksen voideltuja seuraajia varten, niin vuodesta 1935 lähtien Vartiotorni ja muu kristillinen kirjallisuus varasi hengellistä ravintoa sekä voideltua luokkaa että heidän tovereitaan varten, joilla oli maalliset odotteet.
KAIKUKOON TOTUUS!
1930-luvulla Valtakunnan julistajat käyttivät gramofoneja etsiessään lampaan kaltaisia ihmisiä. Henry Cantwell kertoo meille heistä: ”Kun Seura vuonna 1933 alkoi laajentaa saarnaamistyötä, tehtiin järjestelyjä veli J. F. Rutherfordin levytettyjen puheitten esittämiseksi maan kaikissa osissa. Tätä varten Seura valmisti laitteita, joita me sanoimme sähköisiksi transkriptiokoneiksi. Ne olivat suurikokoisia, käsin vedettäviä gramofoneja, joiden sähköinen äänirasia, vahvistin ja kaiutin toimivat paristolla ... Meillä oli valikoima näitä levytyksiä. Jotkut muodostivat sellaisenaan kokonaisuuden, joskus tarvittiin kaksi tai neljä levyä koko puheen esittämiseksi. Meillä oli siis 15 minuutin, 30 minuutin ja tunnin puheita. Näin me saatoimme pitää esitelmiä eri alueilla, joilla työskentelimme.”
Selittäessään tätä työtä edelleen Julia Wilcox kirjoittaa: ”Etsimme ensin kodin tai joskus julkisen rakennuksen, vanhan tallin tai kirkonkin tunnin puheen esittämistä varten. Suurin osa päivästä käytettiin sitten puheen mainostamiseen talosta taloon, uusintakäyntien järjestelemiseen ja niiden hakemiseen, joilla ei ollut kulkuneuvoa.”
Yhden kaksitoista gramofonikokousta käsittäneen sarjan aikana sama alue käytiin kolme kertaa tarjoten raamatullista kirjallisuutta ja neljästi mainosten kanssa. Näyteikkunajulisteet ja todistajien automainokset tekivät myös kokouksia tunnetuksi. Tulokset olivat hyvät ja monet tulivat tutkisteluihin jäädäkseen, jopa alkoivat osallistua saarnaamistyöhönkin.
”Seura käytti sadoittain näitä LP-levyjä radioidessaan Valtakunnan sanomaa”, Ralph H. Lefflerin kertoman mukaan, joka huomauttaa myös: ”Monia käytettiin ääni- ja kuorma-autoissa ... Sanat ’Valtakunnan sanoma’ nähtiin monien kaiuttimien kyljissä ja se oli tietenkin teema. Sanomaa kuultiin kaupunkien kaduilla edestakaisin ja kautta maaseudun. Joskus tyynenä iltana ääniauto ajettiin mäen päälle, josta näkyi pieni kaupunki alhaalla laaksossa, ja silloin ääni saattoi kantautua kilometrien päähän.”
Puhuessaan muistoistaan Henry A. Cantwell sanoo: ”Menimme alueelle, soitimme joitakin musiikkilevyjä kiinnostuksen herättämiseksi, teimme lyhyet ilmoitukset mikrofoniin ja esitimme sitten jonkin puheen. Sen jälkeen ilmoitimme, että tulisimme käymään ihmisten ovilla antaaksemme lisätietoja niitä haluaville.” Myös ääniveneitä käytettiin, ja ne toimivat samaan tapaan.
Jehovan todistajien suorittama kaiutinpalvelu kohtasi kuitenkin myös vastustusta. Esimerkiksi Lennart Johnson kirjoittaa:
”Eräällä (mustien) asutusalueella Rockfordin [Illinois’n] eteläisissä esikaupungeissa 11. kadun varrella eräs henkilö ei pitänyt ääniautotyöstä eikä Valtakunnan sanomasta. Tämä nainen ajoi hillittömän kiukun vallassa autollaan ääniauton vieressä ja hukuttaakseen puhujan sanat huudatti oman autonsa äänitorvea täydellä voimalla yhteenmenoon kolme, neljä minuuttia. Ainoa seuraus oli, että hänen oma autonakkunsa alkoi loppua, mikä ilmeni siinä, että äänimerkki heikkeni heikkenemistään.”
Toisaalta ääniautokokemuksiin liittyi joskus humoristisiakin piirteitä. ”Aluksi jotkut ihmiset säikähtivät”, kertoo Julia Wilcox ja lisää: ”He saattoivat olla työssä pellolla kaukana ääniautosta, ja he sanoivat sen kuulostaneen ääneltä, joka tuli taivaasta ja puhui Jumalasta. Kuulimmepa joistakin perheistä, jotka olivat keskeyttäneet peltotyönsä ja lähteneet kotiinsa ajatellen tuomiopäivän tulleen.”
VIRITÄ GRAMOFONI!
Matkagramofoneilla oli vuosikausia tärkeä osuus Valtakunnan saarnaamisessa. Jehovan todistajien yleiskonventti, joka pidettiin 15.–20. syyskuuta 1937 Columbuksessa Ohiossa, osoittautui tärkeäksi tämän työmuodon kehittämisessä. Elwood Lunstrum kertoo meille tuosta kokouksesta seuraavaa:
”Tässä konventissa pantiin alulle matkagramofonien käyttö ovilla. Aiemminkin olimme pitäneet gramofonia mukana palveluksessa, mutta olimme soittaneet sitä vain silloin kun meitä oli pyydetty sisälle ...
”’Erikoistienraivaajien’ järjestö hahmotettiin Columbuksen konventissa johtamaan ovilla tapahtuvaa gramofonityötä ja kiinnostuneiden henkilöiden jälkihuoltoa (käyntejä sanottiin silloin ensimmäisen kerran ’uusintakäynneiksi’) sekä ’mallitutkistelu’-järjestelyn mukaisia raamatuntutkisteluja.”
Vähän tämän konventin jälkeen noin 200 kaikkialta Yhdysvalloista erikoisesti valittua tienraivaajaa lähetettiin suuriin kaupunkeihin, joissa jo oli Jehovan kansan seurakuntia. Matkagramofonilla varustettuina nämä kokoajansaarnaajat ryhtyivät työhön. Pian kaikki Jehovan todistajat tulivat ”gramofonimielisiksi” ja vain kahden vuoden aikana näitä laitteita piti valmistaa Seuran Brooklynin kirjapainossa yli 20000. Siitä huolimatta kysyntä ylitti tarjonnan tuhansien Valtakunnan julistajien virittäessä gramofoninsa ja antaessa totuuden kaikua kaikkien kuuluville!
Aikaa myöten valtakunnan julistajien käyttämissä gramofoneissa tapahtui muutoksia. Noin vuonna 1934 se oli lujatekoinen, kompaktimalli, jossa oli jousivetoinen moottori ja tilaa monelle levylle. Kuuden levyn kanssa se painoi kymmenisen kiloa. Julistajat saivat melkoista treenausta sen kanssa. Noin kaksi vuotta myöhemmin Seura kehitti kevyemmän mallin. Vuoden 1940 konventeissa esiteltiin sitten uusi, pystymallinen gramofoni. Se oli Seuran päätoimiston veljien suunnittelema ja valmistama, ja sitä voitiin soittaa pystyasennossa. Siinä oli myös pieni syvennys kirjallisuutta ja mahdollista pientä eväspakettia varten. Tämä malli edisti suuresti talosta-taloon-saarnaamistyötä.
Kuvittelehan olevasi kenttäpalveluksessa Valtakunnan julistajana noin kolmekymmentä vuotta sitten. ”Kun joku talonväestä avasi oven, me sanoimme: ’Minulla on sanoma teille.’ Neula painui alas ja veli Rutherfordin ääni alkoi jylistä”, muistelee L. E. Reusch. ”Kun sanoma oli esitetty”, kertoo Angelo C. Manera nuorempi, ”puhuja mainitsi tarjouskirjamme ja sen hinnan. Sen jälkeen me tarjosimme kirjaa ja jätimme sen, jos kiinnostusta ilmeni.” ”Emme olleet koskaan epäkohteliaita”, sanoo George L. McKee, ”mutta olimme varmoja siitä, että kaikki tarvitsivat Valtakunnan hyvää uutista.”
Gramofonityötä ei suoritettu ilman vastustusta. Ernest Jansma kertoo meille: ”Muutamille tapahtui sellaistakin, että heidän gramofoninsa kirjaimellisesti ja vihamielisesti murskattiin heidän silmiensä edessä. Toisten gramofonit heitettiin säälimättä eteisestä ulos. Keskilännessä eräs veli seisoi vieressä ja katseli, miten muuan vihainen maanviljelijä ampui haulikolla hänen gramofoninsa seulaksi ja kuuli haulien viheltävän autonsa ohi vielä poistuessaan paikalta. Vihamielisiä ja uskonkiihkoilijoita oli tuohon aikaan paljon.” Amelia ja Elizabeth Losch kertovat, miten kerran erään kodin kuistilla soitettiin sinne kokoontuneille ihmisille levyä ”Viholliset”. Kun puhe päättyi, eräs nainen otti levyn gramofonista, rikkoi sen ja sanoi: ”Te ette voi puhua tuollaista minun paavistani!”
Vastustuksesta huolimatta gramofonityötä tehtiin. 1940-luvulla tämän laitteen käyttö kenttäpalveluksessa vähitellen väheni. Vuoden 1944 jälkeen tämä vuosikymmenen kestänyt saarnaamisrynnistys gramofoneilla alkoi väistyä ovilla tapahtuvan suullisen todistamisen tieltä.
Menneinä vuosina käytäntöön otettuihin todistamisen apuvälineisiin kuului todistuskortti, joka esiteltiin vuoden 1933 lopulla ja joka oli käytössä pitkälle 1940-luvulle. John ja Helen Groh selittävät asiaa: ”Hyvän uutisen julistajia ei ollut niin paljon kuin nykyään eivätkä he olleet yhtä hyvin valmennettuja. Me käytimme ns. todistuskorttia, joka auttoi meitä työssämme ja teki alueen paremman käymisen mahdolliseksi. Niissä oli lyhyet painetut saarnat, ja ihmisiä kehotettiin lukemaan ne. Jos he kieltäytyivät lukemasta niitä tai kiusaantuivat, koska heillä ei ollut silmälaseja käsillä, me kerroimme heille kortin sisällön.”
TOINEN TAPA JULISTAA VALTAKUNTAA
Newarkin konventissa New Jerseyssä vuonna 1936 otettiin käytäntöön eräs merkittävä työmuoto, joka teki Jehovan kansan julkisesti tunnetuksi heidän julistaessaan Kuningasta ja Valtakuntaa. Sitä kehiteltiin edelleen Lontoon konventissa Englannissa vuonna 1938. Vuosia myöhemmin tälle työmuodolle annettiin sille kuuluva arvo kutsumalla sitä nimellä mainoskulkue. Muistellessaan vuoden 1936 Newarkin konventtia Rosa May Dreyer sanoo: ”Pääpuheen mainostamiseen käytettiin olkapäiltä etu- ja selkäpuolelle riippuvia mainoskilpiä. Myös jakelumainoksia levitettiin.”
Lontoon konventin yhteydessä vuonna 1938 jotkut mainoskulkueen osanottajat J. F. Rutherfordin ehdotuksesta kantoivat ajatuksia herättäviä julisteita tankojen päissä. A. D. Schroeder (joka oli siihen aikaan Englannin haaratoimiston valvoja) kertoo meille muun muassa:
”Seuraavana iltana veli Knorr ja minä johdimme ensimmäistä huomiota herättävää kulkuetta, joka venyi noin kymmenen kilometrin pituiseksi lähes tuhannen veljen marssiessa Keski-Lontoon liikekaupunginosien läpi. Joka toisella marssijalla oli juliste ’Katso tosiasioita suoraan silmiin’ (mainos Royal Albert Hallissa pidettävästä esitelmästä) seuraavan kantaessa julistetta ’USKONTO ON ANSA JA KIRISTYSRYÖSTÖÄ’. Mikä näky se olikaan sinä iltana!
”Seuraavana aamuna veli Rutherford kutsui minut toimistoonsa selostamaan tapahtumaa. Kerroin meidän herättäneen suurta huomiota ja monien huutaneen peräämme: ’Kommunistit.’ Hän mietti sitten asiaa muutaman minuutin piirrellen taas kynällään. Toinen lehti repäistiin irti ja annettiin minulle. Siinä luki: ’PALVELE JUMALAA JA KUNINGAS KRISTUSTA.’ Hän kysyi minulta uskoisinko, että tällaisen iskulauseen sijoittaminen kolmanteen mainoskilpeen vaimentaisi tuon edellisen illan pilkkahuutoreaktion. Vastasin myöntävästi. Niinpä hän antoi ohjeet tämän iskulauseen painamisesta ja käyttämisestä seuraavassa kulkueessa kaksi iltaa myöhemmin. Me teimme siten erinomaisin tuloksin. Varustettuina näillä kolmella erilaisella julisteella me johdimme siten useita huomattavia kulkueita ennen konventtipäiviä, 9.–11. syyskuuta. Koska Englannin hallitus oli jo vuosia sitten kieltänyt meiltä radion käytön kasvatusohjelmiemme esittämiseen ja julistamiseemme, niin tämä mainoskulkuemenettely osoittautui erittäin tehokkaaksi keinoksi yleisön huomion kiinnittämiseksi.”
Gladys Boltonille mainoskulkueessa mukana olo oli ”kaikkein koettelevinta työtä”. Hän sanoo myös: ”Jokainen juliste oli erilainen, mutta mieleeni on jäänyt ’Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä’! Voi miten papit ’rakastivatkaan’ sitä!” Julisteesta ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä” Ursula Serenco huomautti: ”Siihen aikaan emme puhuneet ’oikeasta uskonnosta’ ja ’väärästä uskonnosta’; kaikki uskonto oli kokonaisuudessaan väärää. Oikea sanalla me tarkoitimme ’palvontaa’, kun taas väärä oli ’uskontoa’.”
Mainoskulkueet kohtasivat toisinaan avointa vihamielisyyttä. ”Joissakin kaupungeissa, kuten esimerkiksi Pittstonissa [Pennsylvaniassa] meitä ei otettu vieraanvaraisesti vastaan”, sanoo John H. Sovyrda. ”Monet sylkivät päällemme, nimittelivät meitä kaikenlaisilla törkeillä nimillä ja sanoivat meitä kommunisteiksi. He heittelivät meitä esineillä, ja toiset suorastaan löivät meitä nyrkillä.”
Miksi sitten Jehovan todistajat osallistuivat mainoskulkueisiin? ”Lähinnä siksi, että mielestämme oli tärkeätä että ihmiset saavat tietää tosiasiat väärästä palvonnasta ja siitä vastustuksesta, minkä se kohdisti kristilliseen työhömme”, huomauttaa Charles C. Eberle. Angelo C. Manera nuorempi sanoo: ”Pidimme jokaista uutta palveluksen piirrettä, joka esiteltiin tehtäväksemme, uutena tapana palvella Jehovaa, uutena tapana todistaa uskollisuutemme häntä kohtaan, uutena nuhteettomuutemme kokeena, ja me olimme innokkaita todistamaan alttiutemme palvella häntä millä tahansa hänen pyytämällään tavalla.”
Grant Suiter muistuttaa meitä siitä, että mainoskulkueet lopetettiin lokakuun 1939 jälkeen englanninkielisessä Vartiotornissa olleella ilmoituksella, mutta hän lisää: ”Tämä epätavallinen ja menestyksellinen tapa kiinnittää monien ihmisten huomio Jehovan todistajien suorittamaan palvelukseen oli siihen aikaan ainoalaatuinen. Sen lakkauttaminen samoin kuin sen käyttö osoittaa Jehovan ohjauksen asiassa. Tänä myöhäisenä ajankohtana [1970-luvulla] nähdään kaikenlaisia julkisia mielenosoituksia, mutta me emme osallistu niihin millään tavalla eikä meidän työtämme voida missään suhteessa sekoittaa sellaisiin mielenosoituksiin.”
”VIISAUDEN” LEVITTÄMINEN LEHTIEN AVULLA
Valtakunnan julistajilla oli erinomaisia tilaisuuksia auttaa ”suuren joukon” kokoamisessa ja tosi viisauden levittämisessä tarjoamalla Vartiotornin ja Lohdutuksen tilauksia saarnatessaan talosta taloon. Lohdutuksen ensimmäisen tilausrynnistyksen aikana huhti-, touko- ja kesäkuussa 1938 saatiin Yhdysvalloissa 73006 uutta tilausta. Ensimmäinen vuotuinen Vartiotornin tilausrynnistys suoritettiin tammikuusta toukokuuhun 1939, jolloin Jehovan todistajat saivat pelkästään Yhdysvalloissa yli 93000 uutta tilausta.
Vartiotorni ja Lohdutus olivat kuitenkin vasta astumassa yleisön tietoisuuteen erikoisella tavalla. ”Viisaus” oli itse asiassa ’huutava kaduilla’. (Sananlaskut 1:20) Millä tavalla? Kaduilla suoritettavan lehtityön avulla, joka alkoi helmikuussa 1940. Tässä työssä Jehovan todistajat asettuivat vilkkaisiin kadunkulmiin kantaen olkalaukuiksi erikoisesti suunniteltuja ja tekstillä varustettuja lehtilaukkuja, joista saattoi nähdä molempien lehtien nimet sekä niistä pyydetyn korvauksen, viisi senttiä kappaleelta. Pitäen Lohdutus-lehteä esillä Valtakunnan julistaja saattoi huutaa: ”Julkaisee tosiasioita, joita mikään muu lehti ei uskalla painaa.” Muita iskulauseita olivat: ”Paljastaa uskonnollisen huijauksen” ja ”Vartiotorni selittää teokraattista hallitusta”. Lehtijulistajia kehotettiin hillittyyn puhetapaan kaduilla ja esiintymään muutenkin arvokkaasti. On tarpeetonta sanoa, että ohikulkijat panivat heidät merkille ja monet suhtautuivat suopeasti.
Haluaisitko tietää, miten ajatus lehtityön tekemisestä kaduilla kehittyi? S. E. Johnston muistelee, että vuonna 1939 Seura kirjoitti kaikille aluepalvelijoille (nykyisten kierrosvalvojien edeltäjille) pyytäen heitä kokeilemaan erilaisia menetelmiä Vartiotornin ja Lohdutuksen saamiseksi ihmisten käsiin. Veli Johnston ajatteli sanomalehtipoikia, joilla on laukut olallaan. ”Miksi emme kokeilisi jotakin samanlaista?” hän päätteli. Dave ja Emma Reusch suostuivat valmistamaan lehtilaukkuja ja heidän tyttärensä Vera Coates kiinnitti niihin värikkäät silkkikangaskirjoitukset – ”toiselle puolelle Vartiotornin ja toiselle Lohdutuksen”. Kun veli Johnston vieraili Concordin pienessä seurakunnassa Kaliforniassa, niin ryhmä lähti hänen kanssaan katutyöhön. Hän kirjoittaa: ”Seuraavalla viikolla Reuschit valmistivat meille lisää lehtilaukkuja ja tällä kertaa kokeilimme niitä Oaklandin liikekaduilla. Jotkut veljet olivat alussa vähän arkoja, mutta katutyö oli tarttuvaa ja meille alkoi tulla lehtilaukkutilauksia muista ryhmistä [seurakunnista]. Tässä vaiheessa selostin asian Seuralle ja lähetin heille laukun mallin ... Seura kirjoitti minulle kiittäen minua ja meitä kaikkia kokeilusta ja luvaten pian ilmoittaa asiasta Tiedonantajassa. Sen se tekikin.”
Seura teki järjestelyjä lehtilaukkujen varaamiseksi. Nicholas Kovalak nuorempi kertoo meille: ”Passaicin seurakunnan julistajilla New Jerseyssä oli etu valmistaa lehtilaukkuja Seuralle. Leikkasimme kankaan ja ompelimme sen lehtilaukuiksi. Lauantaisin ja sunnuntaisin kaikki, jotka pystyivät ja olivat halukkaita, kokoontuivat veli Frank Catanzaron housutehtaalle, ja heillä oli etu ommella lehtilaukkuja veljillemme kaikkialle maahan ... Seura suoritti painamisen. Niinpä aina kun näimme lehtilaukun, tunsimme osallistuneemme vähäisessä määrin Jehovan valtakunnan julistamiseen.”
Miltä tuntui olla ensimmäistä kertaa kadunkulmassa tarjoamassa Vartiotornia ja Lohdutusta helmikuussa 1940? Pctcr D’Mura vastaa: ”Miten hyvin muistankaan helmikuun 1. päivän vuonna 1940! ... Miten meihin tultaisiin suhtautumaan? Mikä olisi naapureittemme ja kaupunkilaisten reaktio? Meitä jännitti. Olimme päättäneet tehdä tätä kaksi tuntia. ... Olimme hämmästyneitä! Kun huusimme sopivia iskulauseita ja lähestyimme ihmisiä, meillä oli menestystä. Jokainen meistä levitti monta lehteä.”
Muistellessaan yleisön suhtautumista Grace A. Estep sanoo: ”Alussa ilmeni jonkinlaista huvittuneisuuden ja joskus vihan sekaista tyrmistynyttä hämmästystä ja sitten suurta kiusaantumista ihmisten livahtaessa kadun toiselle puolelle yrittäessään välttää naapureitaan, joille he eivät halunneet puhua ja joita he eivät kuitenkaan kehdanneet olla huomioimatta. Muutaman viikon kuluttua he kuitenkin vain luopuivat ja olivat luontevasti syventyneitä keskusteluun tai näyteikkunoiden katselemiseen kulkiessaan katutyötä suorittavien julistajien välissä.”
Joskus puhkesi väkivaltaisuuksia Jehovan palvelijoitten ollessa lehtityössä kaduilla noina varhaisina aikoina. Niinpä H. S. Robbins muistelee, miten vihainen väkijoukko hyökkäsi hänen ja toisten Valtakunnan julistajien kimppuun heidän suorittaessaan katutyötä San Antoniossa Texasissa vuosia sitten. Loppujen lopuksi todistajat eivät vahingoittuneet, mutta heidät pidätettiin roskajoukon asemesta. Veli Robbins lisää:
”Kun pääsimme vapaiksi, menimme takaisin valtakunnansalille järjestäytymään uudelleen ja katsomaan, mihin me nyt ryhtyisimme. ... Me järjestäydyimme uudelleen ja menimme suoraan takaisin.
”Kun ehdimme takaisin keskikaupungille, niin lehtipojat myivät siellä sanomalehden ’erikoispainosta’ ja huutelivat: ’Jehovan todistajat karkotettu kaupungista’, ja täällä me olimme taas kaikkialla kaduilla. Meitä ei totisesti ollut karkotettu kaupungista eikä meillä ollut aikomustakaan lähteä.”
”VALITUT VANHIMMAT”
Raamatussa Jumalan kansaa kuvataan lampaina, joiden taivaallinen Paimen on Jehova. (Psalmi 28:8, 9; 80:2; Hesekiel 34:11–16) Hänen hellän huolenpitonsa lisäksi he iloitsivat hyvän paimenen Jeesuksen Kristuksen avusta ja ohjauksesta sekä muiden kristillisen seurakunnan paimenten avusta. (Matteus 25:31–46; Luukas 12:32; Johannes 10:14–16; 1. Pietari 5:1–4) Seurakunnissa vanhimman virkaan äänestetyt miehet johtivat seurakunnan raamatuntutkisteluja ja esitelmiä Jumalan kansan keskuudessa 1870-luvulta vuoteen 1932. Heitä avustivat miehet, jotka oli seurakunnissa äänestetty diakoneiksi. C. W. Barberin mukaan vanhimmat ”johtivat hengellisiä asioita, huolehtivat kokouksista, pitivät puheita ja vastasivat yleisvalvonnasta”, kun taas diakoneja ”käytettiin yleisönpalvelijoina, jotka vastasivat istuinten järjestyksestä ja auttoivat aineellisissa asioissa”.
Vanhimmat ja diakonit valittiin seurakunnissa vuosittain siten, että kuhunkin seurakuntaan kuuluvat henkilöt nostivat kätensä. ”Mitä tulee äänestämiseen”, selittää Herbert H. Abbott, ”siihen aikaan ajateltiin, että Apostolien tekojen 14:23:een käännetty kreikkalainen sana [Kirkkoraamattu: ”valinneet”, UM: ’nimittäneet’] viittasi käden ojentamiseen ja tarkoitti äänestämistä ryhmänjohtajien vaaleissa. [Apostolien teot 14:23, Rotherham] Me emme tienneet siihen aikaan, että sitä käytettiin apostolien tai hallitsevan elimen suorittaman nimittäminen merkityksessä.”
”Mikä ratkaisi niiden hengellisen pätevyyden, jotka valittiin valvojiksi seurakuntiin?” kysyy Henry A. Rheb. Hän vastaa muun muassa: ”Ensinnäkään ketään vastakääntynyttä ei valittu, ja se oli varmasti raamatullista. Ennen työkokousta luettiin 1. Timoteuksen kirjeen 3:1–13:sta ja Tiituksen 1:5–9:stä viran pätevyysvaatimukset.” ”Kun ehdokasluettelo oli valmis”, sanoo Edith R. Brenisen, ”meitä vakavasti kehotettiin harkitsemaan Raamatun valossa huolellisesti ja rukoillen kunkin ehdokkaan edellytyksiä ja kykyjä pyytäen pyhän hengen ohjausta päätöksellemme ... me kokoonnuimme uudelleen määräaikana valitsemaan niitä, jotka olivat olleet ehdolla.”
Joissakin paikoissa syntyi ongelmia vanhinten valinnassa. ”Vaalikiihotusta ja kilpailua”, muistelee sisar Avery Bristow, joka sanoo: ”Tämä synnytti jakaumia ja puoluehenkeä veljien ja sisarten keskuudessa joissakin seurakunnissa, jotkut eivät edes puhuneet toiseen ryhmään kuuluvien kanssa.” James Rettos huomauttaa: ”Jotkut jopa suuttuivat kovin, ellei heitä valittu.’
Toisinaan heräsi ongelmia kenttäpalveluksen suhteen. Ursula C. Serenco kirjoittaa: ”Kaikki sujui hyvin, kunnes tuli tieto että kaikki osallistuvat talosta-taloon-todistamiseen kirjallisuuden kanssa ja erikoisesti sunnuntain talosta-taloon-työhön; tämä tapahtui vuonna 1927. Valitut vanhimpamme vastustivat ja koettivat estää koko ryhmää ryhtymästä tai osallistumasta mihinkään sellaiseen työhön. Ryhmä alkoi ottaa kantaa ja jakaumia alkoi ilmaantua.” Joidenkin vanhimpien asenne talosta-taloon-saarnaamistyöhön oli todella huolestuttava. Niinpä varhaisissa äänestyksissä voitiin kiinnittää tähän nimenomaista huomiota. Esimerkiksi H. Robert Dawsonin mukaan vanhimmiksi ja diakoneiksi ehdolla olevien täytyi vuonna 1929 Pittsburghissa Pennsylvaniassa vastata seuraavaan kysymykseen: ”Haluatko osallistua palvelustyöhön?”
Jotkut vanhimmat oli vallannut ylemmyydentunto, ja he halusivat vain pitää puheita, sisar J. M. Norrisin mukaan. Hän lisää: ”Toiset arvostelivat Vartiotornin kirjoituksia eivätkä halunneet tunnustaa sen olevan edelleenkin Jumalan totuuden kanava, vaan koettivat aina vaikuttaa toisten mielipiteisiin.”
Tästä ei tulisi kuitenkaan missään tapauksessa tehdä sellaista johtopäätöstä, että kaikilla valituilla vanhimmilla oli väärä asenne tai henki. Monet heistä täyttivät uskollisesti vastuunsa Jumalan kansan kristittyinä paimenina. (1. Pietari 5:1–4) ”Vain muutamat harvat heittivät aina loukkauskiviä saarnaamistyön tielle”, sanoo James A. Barton. Roy E. Hendrixin mukaan ”monet heistä olivat todella antautuneita raamatuntutkijoita, oikeita Jehovan todistajia”. Clarence S. Huzzey toteaa: ”Monet näistä vanhimmista olivat hyvin kypsiä kristittyjä veljiä, jotka kantoivat huolta seurakunnan hyvinvoinnista.” Jehova paimensi kansaansa, ja häntä miellytti käyttää sellaisia miehiä antautuneitten palvojiensa hyödyksi.
”Valitut vanhimmat” valvoivat seurakuntien toimintaa monia vuosia. Vuonna 1932 tapahtui kuitenkin tilapäinen muutos. Brooklynin Beetel-perheen vanhimmat jäsenet muistavat vielä kokouksen, joka pidettiin keskiviikkoiltana lokakuun 5. päivänä 1932 Brooklynin Apollo Hallissa. Noin 300 New Yorkin seurakunnan jäsentä hyväksyi silloin päätöksen, jolla vanhinten valitseminen lakkautettiin New Yorkin kaupungissa. (Ks. Vartiotornia 1. marraskuuta 1932, s. 329 ja 330 sekä 1. joulukuuta 1932, s. 367.) Lähes kaikki muutkin seurakunnat lopettivat heti vanhinten valitsemisen hyväksymällä samanlaisen päätöksen. Täten ”valitut vanhimmat” korvattiin vuonna 1932 ”palveluskomiteaksi” nimitetyllä kypsien kristittyjen miesten ryhmällä, jonka seurakunta valitsi auttamaan Vartiotorni-seuran nimittämää paikallista palvelusjohtajaa.
Uuden järjestelyn käytäntöön otto vuonna 1932 aiheutti joitakin ongelmia ja jotkut yksilöt jättivät järjestön. Valtava enemmistö seurakunnista ja niiden jäsenistä omaksui kuitenkin järjestömuutoksen kiitollisuuden tuntein.
MUITA KEHITYSVAIHEITA JÄRJESTÖRAKENTEESSA
Kristillisen seurakunnan vastuuasemissa oli monien vuosien ajan vain veljiä, jotka olivat Jeesuksen Kristuksen voideltuja seuraajia. Mutta vuonna 1937 tapahtui muutos. Grant Suiter kirjoittaa: ”Toukokuun 1. päivän Vartiotornissa [engl.] 1937 olleet ohjeet auttoivat meitä ymmärtämään järjestöön liittyviä kysymyksiä niin pitkälle, että Joonadab-luokkaan kuuluvia (joilla on maalliset toiveet) voitiin nimittää palvelusasemiin seurakunnissa ... Vartiotornin elokuun 15. päivän numero [suom. 15.10.] 1937 viittasi siihen, että joonadabit voivat palvella palveluskomiteoissa ja muissa samanlaisissa tehtävissä ryhmissä [seurakunnissa].” Vartiotornin mukaan ”joonadabeista” saattoi tulla ”ryhmänpalvelijoita” eli esivalvojia, ellei päteviä voidellun jäännöksen jäseniä ollut käytettävissä. ”Me näemme, miten Jehova valmisti tietä edessä olevaa suurta lisäystä varten”, sanoi Norman Larson ja lisäsi: ”Se avasi aivan uusia näköaloja niille, jotka kuuluivat maalliseen luokkaan, kuten minullekin.”
Vuonna 1938 tapahtui jälleen huomattavaa kehitystä järjestössä. Vartiotornin kirjoitukset ”Yksimielisyys toiminnassa” (15.5., suom. 15.7.) ja ”Järjestö” (1. ja 15.6., suom. 1. ja 15.8.) osoittivat, ettei yksityisillä seurakunnilla ollut valtuutta nimittää valvojia eikä heidän apulaisiaan. Siinä kehotettiin seurakuntia kaikkialla maailmassa harkitsemaan Vartiotornissa julkaistua päätöstä, jossa pyydettiin ”Seuraa” muodostamaan seurakunnat palvelusta varten ja ”nimittämään sen eri palvelijat”, toisin sanoen kaikki, jotka tulisivat täyttämään paikalliset vastuutehtävät. (Ks. Vartiotorni 1938, sivut 233, 234, 246, 247.) Useimmat seurakunnat hyväksyivät tämän päätöksen ja ne muutamat harvat, jotka eivät sitä tehneet, menettivät pian hengellisen näkemyksensä ja ne edut, joita niillä oli ollut Valtakunnan palveluksen yhteydessä.
”VALTAKUNNANSALI”
Jehova, taivaallinen Paimen, tekee runsaita hengellisiä varauksia kansansa hyväksi. Kristillisillä kokouksilla on suuri osuus sen ruokkimisessa. (Heprealaisille 10:24, 25) Jumalan nykyiset palvelijat ovat usein kokoontuneet yksityiskodeissa ja vuokratuissa julkisissa rakennuksissa. Mutta taivaallinen valtakunta syntyi vuonna 1914. Niinpä Jumalan kansa alkoi tämän takia aikaa myöten kutsua tärkeimpiä kokouspaikkojaan ”Jehovan todistajien valtakunnansaleiksi”.
Domenico Finellin mukaan rakennettiin ensimmäinen valtakunnansali Rosetoon Pennsylvaniaan vuonna 1927, ja hän sanoo että se ”vihittiin veli Giovanni DeCeccan pitämällä esitelmällä”. Nimi ”valtakunnansali” tuli kuitenkin yleiseen käyttöön vasta vuodesta 1935 lähtien. Tuona vuonna Vartiotorni-seuran presidentti J. F. Rutherford vieraili Havaijin saarilla ja pani alulle haaratoimiston perustamisen Honoluluun. Järjestelyjä tehtiin kokoussalin saamiseksi haaratoimistorakennuksen yhteyteen. Tätä kokoussalia nimitettiin ”valtakunnansaliksi”.
Vuodesta 1935 lähtien Jehovan todistajat ovat eri puolilla vuokranneet rakennuksia, kunnostaneet ne kokoushuoneiksi ja käyttäneet niitä valtakunnansaleina. Usein seurakunnat ovat ostaneet kiinteistöjä, uudistaneet rakennuksia tai pystyttäneet uusia rakennuksia palvelemaan kokoontumispaikkoina Raamatun tutkimista ja Jumalan palvontaa varten. W. L. Pelle huomautti sattuvasti äskettäin:
”Valtakunnansalit ovat miellyttäviä ulkoapäin sekä kodikkaita ja käytännöllisiä sisältä. Ja koska ne lisäksi ovat miellyttävän muotoisia, ne antavat äänetöntä todistusta ja saavat vastakiinnostuneet ihmiset tuntemaan olevansa ’kuin kotonaan’, kun he menevät sisälle. Omat veljemme ja asiasta todella kiinnostuneet ovat suorittaneet ylivoimaisesti suurimman osan rakennustyöstä. Meidän ei ole tarvinnut turvautua (Panettelijan maailman) ’rakennus ja laina’ -järjestöihin. Pääoma ja varat jäävät Jehovan kansan käyttöön. Sama piti paikkansa israelilaisten ’teltasta erämaassa’ monia vuosia sitten. (Apostolien teot 7:44) Jokin aika sitten minulta kysyttiin: ”Miksi te sanotte rakennustanne ’valtakunnansaliksi’?” Vastasin, että sanakirjani ensimmäinen määritelmä kuului: ”’Sali: yleiseen käyttöön tarkoitettu rakennus.’ Meidän valtakunnansalimme on pyhitetty yksinomaan Kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen valtakuntansa eduille. Sopivampaa nimeä ei siis voisi olla.”
ALUEPALVELUS VAHVISTAA JEHOVAN KANSAA
Kun ”suurta joukkoa” virtasi yhä lisääntyvässä määrin valtakunnansaleihin 1930-luvulla, niin aloitettiin toiminta, joka oli tarkoitettu Jumalan kansan seurakuntien vahvistamiseksi. (Ilmestys 7:9) Se oli aluetoimintaa, joka edelsi nykyistä kierrostyötä. Noin kaksikymmentä seurakuntaa määrätyllä alalla maassa muodosti yhden alueen. Seura nimitti aluepalvelijan vierailemaan kaikissa seurakunnissa, joissa hän tavallisesti viipyi viikon kussakin. Hänen tarkoituksensa oli vahvistaa seurakunnan järjestörakennetta ja auttaa sitä saarnaamistyössä. Aika ajoin alueen seurakunnat kokoontuivat aluekonventtiin saamaan raamatullista opetusta ja hengellistä apua. Seuran päätoimistosta lähetettiin erikoispalvelijat palvelemaan näissä konventeissa. Aluetyö alkoi lokakuun 1. päivänä 1938 ja jatkui marraskuuhun 1941.
Edgar C. Kennedy osoittaa, miten kristityt suhtautuivat aluetyöhön sanoessaan: ”Heidän henkensä oli voimakas ja he ilmaisivat rakkaudellisella tavalla arvostavansa vierailujamme. Kaikki ryhmät [seurakunnat] olivat pieniä, mutta niissä oli liikettä. Koska he hyväksyivät halukkaasti teokraattiset ohjeet, rakastivat totuutta, olivat halukkaasti yhteisrynnistyksissä ja ahkeroivat mallitutkistelujen pitämisessä, niin merkkejä kasvusta alkoi ilmetä. Useita uusia ryhmiä jouduttiin muodostamaan.”
”PELASTUS KUULUU JEHOVALLE”
Voimakasta kristillistä järjestöä todella tarvittiin siihen aikaan, koska Jehovan todistajat olivat kiihkeän vainon kohteina. Tämä oli alkanut suurelta osalta vuonna 1935. Miten niin? Se johtui näet siitä, että Washingtonin (D.C.) konventissa maanantaina kesäkuun 3. päivänä veli Rutherford vastasi kysymykseen, joka koski lasten lipuntervehtimistä koulussa. Hän ilmoitti konventtiyleisölle, että maallisen vertauskuvan tervehtiminen, pelastuksen lukeminen sen ansioksi, oli uskottomuutta Jumalaa kohtaan. Rutherford sanoi, että hän ei tekisi sitä.
H. L. Philbrick huomautti, että ”jotkut nuoret ihmiset olivat ilmeisesti kuulleet” Rutherfordin vastauksen, ”sillä kun koulut alkoivat tuona syksynä, niin Bostonin sanomalehdissä näkyi äkkiä otsikkoja nuoresta pojasta, joka Lynnissä Massachusettsissa oli koulussa kieltäytynyt tervehtimästä lippua lukukauden alkaessa. Hänen nimensä oli Carleton Nichols. Nuori tyttö Barbara Meredith otti saman kannan koulussaan Sudburyssä Massachusettsissa samana päivänä.” Tytön tapaus ei kuitenkaan tullut lehtiin, koska hänen opettajansa oli suvaitsevainen eikä tehnyt asiasta numeroa.
Carleton B. Nichols nuorempi kieltäytyi 20. syyskuuta 1935 tervehtimästä lippua. Tapahtuma tehtiin tunnetuksi koko maassa. Uutistoimisto Associated Press otti yhteyden J. F. Rutherfordiin, Vartiotorni-seuran presidenttiin, ja pyysi häneltä virallisen lausunnon Jehovan todistajien kannasta tässä asiassa. Lausunto annettiin, mutta lehdistö kieltäytyi julkaisemasta sitä. Siksi Rutherford puhui maanlaajuisessa radiolähetyksessä lokakuun 6. päivänä 1935 aiheesta ”Lipun tervehtiminen”. Tämä puhe julkaistiin 32-sivuisena kirjasen Kuuliaisuus, jota levitettiin miljoonittain. Tässä vastauksessaan lehdistölle Rutherford osoitti, että vaikka Jehovan todistajat kunnioittavat lippua, heidän raamatulliset velvollisuutensa ja suhteensa Jumalaan kieltävät heitä jyrkästi tervehtimästä mitään kuvaa. Jehovan todistajille se olisi palvontateko, joka olisi vastoin kymmenessä käskyssä esitettyjä periaatteita. (2. Mooseksen kirja 20:4–6) Vastauksessa osoitettiin myös, että kristityt vanhemmat ovat ensisijaisesti vastuussa lastensa opettamisesta ja että lapsille täytyy opettaa totuutta sen mukaan, miten heidän vanhempansa ymmärtävät ja arvostavat Pyhää Raamattua.
Vaikka monet kouluviranomaiset ja opettajat olivat suvaitsevaisia, toiset toimivat mielivaltaisesti ja erottivat Jehovan todistajien lapsia koulusta, koska nämä olivat kieltäytyneet tervehtimästä lippua. Esimerkiksi 6. marraskuuta 1935 kaksi todistajien lasta erotettiin tästä syystä Minersvillen kansakoulusta Pennsylvaniassa. Heidän isänsä Walter Gobitis haastoi oikeuteen Minersvillen koulupiirin johtokunnan. Juttua käsiteltiin ensin Pennsylvanian itäisen piirin piirioikeudessa, ja päätös tehtiin Jehovan todistajien hyväksi. Kun päätöksestä valitettiin, myös liittovaltion muutoksenhakutuomioistuin ratkaisi asian todistajien hyväksi. Juttu meni kuitenkin vielä Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen. Kesäkuussa 1940 se kumosi suotuisan tuomion kahdeksalla äänellä yhtä vastaan tuhoisin seurauksin.
Kristittyjä vainottiin paikassa toisensa jälkeen heidän lipuntervehtimiseen omaksumansa raamatullisen asenteen johdosta. Esimerkiksi 20. kesäkuuta 1940 hyökkäsi väkijoukko muutamia poliiseja mukanaan Jehovan todistajia vastaan heidän pitäessään raamatullista kokousta Rockvillessä Marylandissa. Päästyään valtakunnansaliin joukon johtaja kohotti lipun ja sanoi: ”Annan teille kaksi minuuttia amerikkalaista aikaa tervehtiä tätä lippua tai täällä alkaa verilöyly.” Sotir K. Vassil kertoo: ”Seurasi noin minuutin hiljaisuus, sitten yhtäkkiä muuan mies, joka oli tullut kokoukseen ensimmäistä kertaa, pelästyi, hyppäsi ylös, tervehti lippua ja meni ulos. ... Kukaan muu ei tervehtinyt lippua. Kun nuo kaksi minuuttia olivat kuluneet, johtaja tempaisi kaiken käsistäni ja käski väkijoukkoa ’rikkomaan kaikki’, tuolit ja niin edelleen, ja esineet alkoivat lentää. Kaksi poliisia pistoolit vyöllään oli sisäpuolella heidän kanssaan, menin näiden luo ja kysyin, eivätkö he voisi tehdä mitään. He eivät edes suutansa avanneet tai tehneet liikettäkään väkijoukon pysäyttämiseksi.” Tilanne paheni. ”He alkoivat käyttäytyä kuin demonijoukko”, sanoo veli Vassil, ”työntäen ja tönien meitä ulos salista. He huusivat koko ajan: ’Tappakaa heidät! Tappakaa heidät! He ovat natseja.’ Jotkut salissa olevat lapset alkoivat itkeä ja väkijoukosta kuului huuto: ’Heittäkää nuo kakarat ikkunasta ulos!’ He kirjaimellisesti potkaisivat meidät ulos rakennuksesta kadulle ja kiljuivat nyt: ’Ajakaa heidät pois kaupungista! Ajakaa heidät pois kaupungista!’ ”
Päästyään myöhemmin pakoon väkijoukolta veli Vassil otti yhteyden aluepalvelijaan Charles Eberleen, joka heti ilmoitti tapahtuman Yhdysvaltain oikeusministerille. Yhdysvaltain rikosasiain virasto FBI ryhtyi seuraavana päivänä tutkimaan asiaa. Aikanaan juttu oli oikeudessa, ja veli Vassil kertoo meille: ”Oikeudenkäynnin jälkeen, joka päättyi meidän voittoomme ja Jehovan kunniaksi, Rockvillen kaupunki määräsi poliisin suojelemaan valtakunnansaliamme joka kerta, kun pidimme kokouksia, jotta tapaus ei olisi voinut toistua. Tällä kertaa Saatanan välikappaleet olivat epäonnistuneet vastamuodostetun seurakuntamme ja valtakunnansalimme tuhoamisessa. – Jesaja 54:17.”
Tämä kertomus on vain esimerkki. Oli monia muita välikohtauksia. Esimerkiksi Connersvillessä Indianassa eräs todistajien lakimies piestiin ja ajettiin pois kaupungista. Jumalan palvelijat kestivät tällaista väkivaltaista vainoa, koska he pitivät ehdottomasti kiinni Pyhästä Raamatusta ja väittivät rohkeasti, että heidän pelastuksensa ja vapautuksensa vihollisista ja vaaroista ei tule miltään kansalta vaan Jumalalta. ”Pelastus kuuluu Jehovalle.” – Psalmi 3:9, UM.
VALTAKUNNANKOULUT
Koulujen pakollinen lipuntervehtiminen johti monien sellaisten oppilaitten koulusta erottamiseen, jotka olivat Jehovan todistajia. Vartiotorni-seura auttoi kuitenkin tosi kristittyjä varaamaan lapsilleen koulutusta. Tämä tapahtui jo niin varhain kuin 1935 avaamalla yksityisiä ”valtakunnankouluja”. Näissä Jehovan todistajiin kuuluvat pätevät opettajat käyttivät aikaansa ja tarmoaan opettaen todistajien lapsia, jotka oli erotettu yleisistä kouluista. Jumalan kansa järjesti ja rahoitti nämä yksityiskoulut monilla paikkakunnilla.
Yksi valtakunnankouluista sijaitsi Lakewoodissa New Jerseyssä. Entisen oppilaan C. W. Erlenmeyerin mukaan Lakewoodin seurakunnan valtakunnansali sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa samoin kuin koulun luokkahuone, keittiö ja ruokasali. Tyttöjen makuuhuoneet olivat toisessa kerroksessa ja poikien kolmannessa. Veli Erlenmeyer sanoo: ”Useimmat meistä olivat tietenkin siellä täysihoidossa, ja enimmäkseen kävimme kotona vain viikonloppuisin. Ne, jotka asuivat kauempana, kävivät kotonaan vain joka toisena viikonloppuna, ja viimeisenä kouluvuonna me sota-ajan bensiininsäännöstelyn takia menimme kotiin vain joka kolmas viikonloppu.”
Koska työtä oli paljon, niin koulussa oli kokki ja talonmies. Mutta lapsillakin oli tehtävänsä: auttaa keittiössä, pestä ja kuivata astiat, huolehtia jätteistä jne. Aamiaispöydässä keskusteltiin päivän tekstistä ja jokainen koulupäivä alkoi puolen tunnin raamatuntutkistelulla. Siten lapsia ravittiin hengellisesti. Lisäksi heillä oli tilaisuus käyttää oppimaansa kenttäpalveluksessa lauantaisin ja sunnuntaisin.
Toinen valtakunnankoulu perustettiin Gatesiin Pennsylvaniaan. Siellä oli opettajana Grace A. Estep, kansakoulunopettaja, joka oli erotettu, koska hän ei halunnut johtaa valanvannomis- ja lipuntervehtimismenoja luokassaan. Sisar Estep muistelee, että koulun ensimmäinen vuosi oli ”myrskyinen”, sillä kaikenlaiset ”viranomaiset” koettivat etsiä syitä koulun sulkemiseen. Hän sanoo myös: ”Luokkahuoneeseen tunkeutui vähän päästä joku koulu- tai muu viranomainen, joka yritti löytää virheitä tai tuottaa muuten harmia. Lisäksi väestön keskuudessa ilmeni isänmaallista kiihkoa. Kerran kokoontui väkijoukko pommittamaan tai polttamaan koulua ja esittämään vihaisen vastalauseensa omistajalle sen johdosta, että hän oli vuokrannut tilat meille. Mutta koska omistaja oli kaupungin johtomiehiä ja koska he eivät keksineet, miten olisivat voineet pommittaa koulua pommittamatta (samassa rakennuksessa olevaa) parturinliikettä, he luopuivat ajatuksesta.” Lopulta oppilasjoukko lisääntyi niin, että tarvittiin lastentarha, kahdeksan kansakoululuokkaa ja neljä oppikoululuokkaa.
Miten valtakunnankoulun oppilaat menestyivät opinnoissaan? Lloyd Owen, joka opetti eräässä Sauguksen kouluista Massachusettsissa, kertoo: ”Meillä oli tapana järjestää suoritustestejä nähdäksemme, miten hyvin olimme selviytyneet. Useimmiten oppilaat saivat puolesta yhteen pisteeseen enemmän kuin heidän oppimääränsä edellytti. ... Testasimme oppilaat vähintään kahdesti vuodessa, ja heillä oli jatkuvasti tämä erittäin korkea arvosana.”
Valtakunnankouluissa vallitsi hyvä henki. ”Ystävät olivat niin kovin suurenmoisia ja tarjosivat apuaan niin monella tavalla”, sanoo sisar Estep. ”Se oli eräänlaista yhteishenkeä ja ’yhteisöön’ kuului jokainen, joka jollakin tavalla liittyi valtakunnankouluihin. Sydämeni täyttyy rakkaudesta ja arvostuksesta muistellessani kaikkea sitä suurenmoista, mitä rakkaat ystävät tekivät noina aikoina. Heidän rakkautensa Jehovan ei todellakaan tuntenut rajoja. Ja vaikka rahaa oli vähän, he järjestivät kaiken tarpeellisen, sikäli kuin ehtivät ja jaksoivat.”
KORKEIN OIKEUS KUMOAA PÄÄTÖKSENSÄ
Kesäkuun 8. päivänä 1942 Yhdysvaltain korkein oikeus teki äänin viisi neljää vastaan Jehovan todistajille epäsuotuisan päätöksen lisenssiveroasiassa tapauksessa Jones vastassaan Opelika. Kiintoisaa kuitenkin oli, että oman eriävän mielipiteensä lisäksi tuomarit Black, Douglas ja Murphy peruuttivat tässä tilaisuudessa äänensä, minkä he olivat antaneet vuoden 1940 Gobitiksen lipuntervehtimisjutussa. Sen jälkeen Vartiotorni-seuran lakimies jätti Länsi-Virginian eteläisen piirin piirituomioistuimelle syytteen Länsi-Virginian kouluhallitusta vastaan. Miksi? Rajoittaakseen lipuntervehtimisasetuksen pakollista voimaanpanoa. Kolmimiehinen tuomioistuin teki yksimielisen päätöksen Jehovan todistajien hyväksi, mutta Länsi-Virginian kouluhallitus pani vireille muutoksenhaun. Lipun päivänä, 14. kesäkuuta 1943, Yhdysvaltain korkein oikeus tarkisti kantansa Gobitiksen asiassa katsomalla (jutussa Länsi-Virginian kouluhallitus vastassaan Barnette), että koulun johtokunnalla ei ollut oikeutta erottaa koulusta eikä kieltää opetusta Jehovan todistajien lapsilta, jotka eivät tervehtineet lippua.
Tämä päätös muutti korkeimman oikeuden kannan Gobitiksen jutussa. Vaikka tämä ei tehnyt loppua kaikista ongelmista, jotka liittyivät kristittyjen lipuntervehtimistä koskevaan asenteeseen, niin valtakunnankoulut eivät enää olleet välttämättömiä. Niinpä Jehovan todistajien lapset saattoivat ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen palata yleisiin kouluihin.
”HYVÄN UUTISEN PUOLUSTAMINEN JA LAILLINEN VAHVISTAMINEN”
Jehovan kristityt todistajat, olivatpa he nuoria tai vanhoja, odottavat joutuvansa vainotuiksi. Jeesuksen sanoi opetuslapsilleen: ”Te tulette olemaan kaikkien ihmisten vihaamia minun nimeni vuoksi.” (Matteus 10:22) Ja Paavali kirjoitti: ”kaikkia, jotka haluavat elää jumalista antaumusta osoittaen Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, tullaan myös vainoamaan.” (2. Timoteukselle 3:12) Joskus vaino on johtanut kristittyjen pidättämiseen väärien syytteiden perusteella – kuten myymisestä ilman lupaa tai rauhan häiritsemisestä. Alussa ei pidetty tilastoja, mutta vuonna 1933 ilmoitettiin Yhdysvalloissa suoritetun 268 pidätystä. Vuoteen 1936 mennessä määrä oli noussut 1149:ään. Jehovan todistajat luokiteltiin väärin pikemminkin avustusten kerääjiksi tai kulkukauppiaiksi kuin evankeliumin julistajiksi.
Jehovan todistajat eivät kuitenkaan alistuneet taistelutta pidätyksiin, oikeudenkäynteihin ja vangitsemisiin. He omaksuivat tavaksi hakea muutosta epäedullisiin oikeudenpäätöksiin. Jehovan avulla he kykenivät ’puolustamaan ja laillisesti vahvistamaan hyvää uutista’. – Filippiläisille 1:7.
Olisi mahdotonta vain muutamalla sivulla lavastaa uudelleen sitä sykähdyttävää näytelmää, herättää eloon rohkean teokraattisen sodankäynnin monia näytöksiä Jehovan palvelijoiden taistellessa saarnaamisvapauden puolesta. Yritämme kuitenkin aloittaa raivokkaasta ”New Jerseyn taistelusta”. ’Ensimmäinen laukaus’ ammuttiin vuonna 1928, kun muutamat Jumalan palvelijat pidätettiin South Amboyssa New Jerseyssä. Plainfieldistä tuli kuitenkin katolisen taistelun keskus sodassa todistajia vastaan tuossa osavaltiossa.
PLAINFIELDIN TAPAUS
Koska Plainfield oli herättänyt huomiota Jehovan kansan vainoamisen yhteydessä, niin J. F. Rutherford päätti pitää siellä esitelmän aiheesta ”Miksi tässä maassa harjoitetaan nykyään uskonnollista suvaitsemattomuutta?” Tähän erikoisohjelmaan, joka pidettiin 30. heinäkuuta 1933, saapui noin viisikymmentä kutsumatonta, ei-toivottua ja tarpeetonta poliisia muka suojelemaan teatteria. He olivat siellä epäilemättä katolisen pappisvallan aloitteesta, joka etsi keinoja kokouksen estämiseksi ja mahdollisesti puhujan raivaamiseksi tieltä.
Saavuttuaan teatteriin veli Rutherford havaitsee esirippujen takana kaksi poliisin konekivääriä, jotka on suunnattu häneen ja yleisöön. Hän esittää vastalauseen, mutta poliisit tai heidän aseensa eivät hievahda paikaltaan. He sanovat, että heitä on ”varoitettu” mellakasta ja että he ovat läsnä ylläpitämässä järjestystä. George Gangas kertoo, että ilmassa oli jännitystä koko puheen ajan. Varsinkin veli Rutherfordin puheensa loppupuolella esittämät seuraavat lausunnot tekivät hänet levottomaksi:
”Hävetkööt papit ja saarnaajat, jotka ovat olleet mukana samassa juonessa ja aikaansaaneet Jehovan todistajien vainoamisen pitääkseen kansan tietämättömänä totuudesta ja suojatakseen itsensä paljastukselta; hävetkööt nuo julkiset viranomaiset, jotka ovat olleet valmiit ja halukkaat luokittelemaan Jehovan todistajat itsekkäiksi kulkukauppiaiksi ja petkuttajiksi voidakseen toteuttaa omat itsekkäät tarkoituksensa; hävetkööt lakimiehet, jotka harjoittavat tuomarin ja asianajajan ammattia, jotka jonkin henkilökohtaisen edun menettämisen pelosta ovat väistäneet ratkaisun tai kieltäytyneet tekemästä rehellistä päätöstä kysymyksessä, voidaanko ihmisiä estää vai ei saarnaamasta Jumalan valtakunnan evankeliumia hyväksymällä ja toimeenpanemalla heitä vastaan kunnallisia järjestysmääräyksiä, jotka on tarkoitettu kulkukauppiaita ja petkuttajia varten.”
Veli Gangas myöntää: ”Sanoin itsekseni: ’Nyt he ampuvat hänet! Nyt he pidättävät hänet!’ Mutta kuten Suvaitsemattomuus-kirjasen johdannossa sanottiin: ”Herran enkeli asettuu niiden ympärille, jotka häntä pelkäävät, ja pelastaa heidät.” (Psalmi 34:8) Koettelevasta tilanteesta huolimatta veli Rutherford piti puheensa loppuun välikohtauksitta. Samoin kirjanen Suvaitsemattomuus julkaistiin myöhemmin ja sitä levitettiin laajalti.
ERÄS DIKTAATTORI KUULEE TODISTAJISTA
Jehovan todistajat kävivät taistelua sanan- ja palvontavapaudesta muuallakin kuin Yhdysvalloissa. Niin sanotun ”pyhän vuoden” 1933 kesäkuussa Adolf Hitlerin hallitus takavarikoi Vartiotorni-seuran omaisuuden Magdeburgissa ja kielsi Jehovan kansan toiminnan Saksassa kokousten ja kirjallisuuden levittämisen osalta, vaikka omaisuus palautettiin saman vuoden lokakuussa. Lokakuun 7. päivänä 1934 Saksassa olevat todistajat kokoontuivat ryhminä ja vakavan rukouksen jälkeen he lähettivät vastalausesähkösanoman Hitlerin hallituksen virkailijoille. Jumalan palvelijat muissakaan maissa eivät olleet toimettomia.
”Eräänä iltana vuonna 1934 meitä pyydettiin palveluskokouksessa saapumaan kokouspaikalle kello 9 sunnuntaiaamuna jotakin erikoista asiaa varten”, muistelee Gladys Bolton. ”Kaikki olivat jännittyneitä! Mistä oli kysymys? Sunnuntaiaamuna talo oli täynnä. Puhuja ilmoitti, että Jehovan todistajien seurakunnat kaikkialla maailmassa kokoontuivat tänään lähettääkseen sähkösanomaa Hitlerille kaikki yhtaikaa. Niissä pyydettiin Hitleriä lopettamaan Saksassa olevien Jehovan todistajien vainoaminen.” Rukoiltuaan Jehovaa jokainen ryhmä lähetti seuraavan sähkösanoman: ”Hitlerin hallitus, Berliini, Saksa. Teidän väkivaltainen tapanne suhtautua Jehovan todistajiin pöyristyttää kaikkia maailman hyväntahtoisia ihmisiä ja häpäisee Jumalan nimeä. Lakatkaa vainoamasta Jehovan todistajia, tai muuten Jumala hävittää Teidät ja Teidän kansallissosialistisen puolueenne.” Sähkeen alle merkittiin ”Jehovan todistajat” sekä sen kaupungin tai paikkakunnan nimi, missä seurakunta oli kokoontunut.
Nuo sähkösanomat aiheuttivat melkoisen kohun, jopa joissakin lennätintoimistoissa Yhdysvalloissa. ”Keysvillessä Virginiassa samoin kuin muissa paikoissa”, sanoo Melvin Winchester, ”sähköttäjä melkein pyörtyi, kun ystävät toivat sähkösanoman.”
Miten natsihallitus suhtautui asiaan? Jehovan todistajien vaino kiihtyi. Mutta Jumalan kansa Saksassa ja muualla oli valmistautunut edessään olevaan vastustukseen ja koettelemuksiin. Jehova huolehti siitä, että he saivat oikeaan aikaan tarvittavan raamatullisen neuvon ja rohkaisun. Se oli tullut vuoden 1933 lopulla (suom. tammik. 1934) Vartiotornin kirjoituksessa ”Älkää pelätkö heitä”. Roomalaiskatolisen kirkon vihamielisyys paljastettiin kirjoituksessa, jossa myös varoitettiin siitä, että vastustus voisi johtaa joidenkin uskollisten Jumalan palvelijoiden kuolemaan. Mutta siinä kehotettiin Jumalan kansaa jatkamaan rohkeasti ja iloiten todistamista hänen nimestään, jotta he saisivat osallistua tuon pyhän nimen kunniaansaattamiseen.
APUKEINOJA HEIDÄN PUOLUSTAMISEKSEEN
Ne olivat uskoa koettelevia aikoja kristityille. Tietenkään ei jokainen tahallinen vastustamistapaus tai edes jokainen pidätys johtanut oikeudenkäyntiin, mutta Jehovan palvelijat havaitsivat olevansa monta kertaa avun tarpeessa voidakseen puolustautua menestyksellisesti Yhdysvaltain oikeussaleissa. Valtakunnan julistajien auttamiseksi Vartiotorni-seura perusti lainopillisen osaston Brooklynin päätoimiston yhteyteen New Yorkiin.
Robert E. Morgan muistelee entisiä: ”Viikoittaisissa palveluskokouksissamme tutkimme Seuran valmistamaa ’Oikeudenkäyntijärjestystä’ ja yritimme valmistautua kohtaamaan poliisit ja tuomarit, jotka jatkuvasti sekaantuivat kenttäpalvelukseemme. Meille opetettiin palveluskokouksissa, miten meidän tulisi vastata poliisin tekemiin kysymyksiin, mitkä olivat kansalaisoikeutemme ja millaista menettelyä meidän tuli noudattaa lujan perustuksen varmistamiseksi laillista toimintaa varten hyvän uutisen puolustamiseksi siinä tapauksessa, että tuomio pakottaisi meidät menemään muutoksenhakutuomioistuimiin.”
”Palveluskokousten näytteissä käytiin läpi tapahtumat pidättämishetkestä oikeudenkäynnin loppuun ja jutun päättymiseen”, muistelee Ray C. Bopp ja lisää: ”Palvelijat seurakunnassa toimivat syyttäjinä ja puolustusasianajajina, ja jotkin ’oikeudenkäynnit’ saattoivat kestää viikkoja.”
PIDÄTTÄMINEN JA VANKILAAN PASSITTAMINEN
Seuran varaama lainopillinen apu ja hyvä valmennus palveluskokouksissa auttoivat suuresti Jumalan palvelijoita, mutta vain yksin Jehova saattoi vahvistaa kansaansa kestämään elämän kovuutta ristikkojen takana. Paavali sanoikin: ”Kaikkeen minulla on voimaa hänen ansiostaan, joka voimistaa minua.” – Filippiläisille 4:13.
Myrskyisinä vuosina 1930- ja 1940-luvuilla pidätettiin ja vangittiin satoja Jehovan kristittyjä todistajia. Homer L. Rogers sanoo seuraavaa niistä lainopillisista ongelmista, joita Jehovan kansalla oli eräällä alueella: ”La Grangen kaupunki [Georgiassa] oli hyväksynyt määräyksen, joka kielsi ketään käymästä ihmisten kodeissa La Grangessa tarjoamassa minkäänlaisia painotuotteita. Se oli tarkoitettu Jehovan todistajia vastaan ja sitä sovellettiin vain Jehovan todistajiin.” Miten hän saattoi olla varma siitä? Kaupungin asukkaat todistivat, että kaikkia muita painotuotteita levitettiin vapaasti La Grangessa viranomaisten puuttumatta siihen.
Toukokuun 17. päivänä 1936 pidätettiin 176 todistajaa saarnaamisesta La Grangessa ja heidät pantiin putkaan. Seuraavana päivänä naiset vapautettiin, mutta 76 miestä oli pidätettynä neljätoista päivää Troupin piirikunnan vankilassa ja vankileirillä, kuusi kilometriä kaupungin ulkopuolella. Varsinaiset asukit siellä olivat yhteenkahlehdittuja rangaistusvankeja, jotka olivat kirjaimellisesti kahleissa työskennellessään teillä auringonnoususta auringonlaskuun. Oikeudenkäynnissä todistajat julistettiin syyllisiksi ja heille määrättiin kullekin yhden dollarin sakko tai kolmekymmentä päivää vankeutta C. E. Sillawayn kertoman mukaan. Koska kaupungin lakimies kielsi kaupunginsihteeriä allekirjoittamasta muutoksenhakuasiakirjaa jutun siirtämisestä ylempään tuomioistuimeen, niin veljet menettivät muutoksenhakuoikeutensa, ja 57 heistä palasi suorittamaan loppuun kolmenkymmenen päivän tuomion vankileirille 28. toukokuuta 1937. Syyttömyydestään huolimatta nämä todistajat kantoivat nyt vanginvaatteita, kahden täytyi tyytyä yhteen huopaan kylminä öinä, ja he suorittivat pakkotyötä kaduilla ja muualla.
Näillä vangituilla oli monia kärsimyksiä. Mutta heillä oli myös tilaisuus tehdä hengellistä hyvää. Veli C. E. Sillaway kirjoittaa: ”30-päiväisen tuomiomme loppupuolella minun ryhmäni ja eräs toinen, yhteensä kaksitoista, määrättiin värillisten hautausmaalle, joka eristetyn sijaintinsa vuoksi oli kuin maalla. Aamupäivällä tuli pääportista hautaussaattue, joka pysähtyi samalla kun haudankaivaja lähestyi meitä. Ilmeni, että tämä perhe oli niin köyhä, ettei se ollut voinut maksaa saarnaajalle palkkiota hautaustoimituksesta, joten ei ollut mitään saarnaa eikä rukousta. Puhuisiko joku meistä jonkun sanan? Oli etu kertoa tälle kouralliselle ihmisiä kuolleitten todellisesta tilasta ja ylösnousemustoivosta. He eivät antaneet vanginvaatteiden häiritä itseään.”
Theresa Drake sanoo kokeneensa ensimmäisen kerran suvaitsemattomuutta Jumalan kansaa vastaan 1930-luvun alussa, kun hänet ensi kerran pidätettiin Bergenfieldissä New Jerseyssä. Hän jatkaa: ”Sormenjälkeni otettiin ensin Plainfieldissä New Jerseyssä. Plainfieldissä olin pidätettynä koko yön 28 sisaren kanssa. Meitä pidettiin pienessä sellissä, ja koska meitä oli kaikkiaan 29, niin meidän oli mahdotonta asettua makuulle nukkumaan. Lopulta he veivät meidät samassa rakennuksessa olevaan voimistelusaliin, ja siellä oli voimistelumattoja, joilla saatoimme maata. Muistan, miten muuan poliisi aukaisi oven, katseli meitä ja sanoi: ’Niin kuin teuraaksi viedyt lampaat.’”
Selostaen erästä toista tapausta sisar Drake kirjoittaa: ”Perth Amboyssa meidät pidätettiin ja olimme putkassa kello 10:stä 20:een. Silloin tapasin veli Rutherfordin. Hän tuli maksamaan takuurahan 150 pidätetystä. Meitä pidettiin yhdessä suuressa käräjätalon huoneessa. Ulkona ihmiset ottivat autoistamme kirjamme ja muun kirjallisuutemme ja heittelivät niitä käräjätalon nurmikolle. Oikeussalin takana odotteli puoli tusinaa miehiä kaapatakseen veli Rutherfordin. He uhkasivat häntä, mutta eivät saaneet tilaisuutta, sillä kun me lähdimme käräjätalosta, me ympäröimme hänet ja menimme sitten nopeasti odottavaan autoon, jota hän ei tavallisesti käyttänyt.”
Ohiosta ja Länsi-Virginian kaupungeista Edna Bauer sanoo: ”Monet ystävistä pidätettiin ja vietiin vankilaan paloautoilla sireenit ulvoen, mikä äänekkäällä tavalla kiinnitti huomion pidätyksiin.” Usein pidätyksiä tehtiin yhtäkkiä eikä niihin kiinnitetty mitään huomiota. Esimerkiksi sisar James W. Bennecoff muistelee erästä Columbiassa Etelä-Carolinassa sattunutta tapausta: ”Meitä pidätettiin 200, joista nuorin oli kuuden viikon ikäinen.”
Olosuhteet vankilassa saattoivat olla hyvin ahdistavat. Earl R. Dale muistelee epäoikeutettua vangittuna oloa kristittynä Somerworthissä New Hampshiressa ja kirjoittaa: ”Nukuin sinä yönä tai koetin nukkua. Vankila ei ollut puhtaudella pilattu. Yöllä päällemme ryömi pikkueläimiä, joista minä en pitänyt, mutta ne pitivät minusta.” Hyvän uutisen saarnaamisesta veli ja sisar R. J. Adairia pidettiin vangittuina 78 vuorokautta Garuthersvillessä Missourissa vuonna 1941. Sisar Adair kuvaa pidätyspaikkaansa ”tyrmäksi”. Sisar Adairin terveys heikkeni tuona vankeusaikana. ”Ei ollut miellyttävää nukkua betonilattialla huovan ja tyynyn kanssa 78 yötä”, hän myöntää. ”Tärkeintä oli kuitenkin pysyä uskollisena Jehovalle.”
Vaikka Jehovan todistajia vangittiin Yhdysvalloissa usein Valtakunnan sanoman saarnaamisesta, se ei vaientanut heidän huuliaan. He jatkoivat hyvän uutisen julistamista vankilassakin. Esimerkiksi Dora Wadamsilla oli monia tilaisuuksia saarnata ollessaan vankilassa. Kerran kun uutinen todistajien vapauttamisesta kiersi Newarkin vankilassa New Jerseyssä, niin tapahtui seuraavaa hänen muistelmiensa mukaan: ”Eräänä iltana kun meidät oli lukittu selleihimme, me kuulimme vankien ympärillämme puhuvan: ’Raamattuihmiset jättävät meidät huomenna. Tämä paikka ei tule koskaan olemaan sama. He ovat kuin keskuuteemme lähetettyjä enkeleitä.’”
HEIDÄN OIKEUDENKÄYNTIPÄIVÄNSÄ
Jehovan palvelijat olivat valmiit puolustamaan itseään ja Jumalalta saamaansa työtä, mikäli heidän pidätyksensä johtaisivat oikeudenkäynteihin. Esimerkiksi vuonna 1938 Roland E. Collier, joka kuului Orangen seurakuntaan Massachusettsissa, sai luvan käyttää ääniautoa Atholin ympäristössä. Hän ja eräs toinen veli olivat ääniautossa soittamassa levyä ”Viholliset” toisten Valtakunnan julistajien saarnatessa talosta taloon. Veli Collier pidätettiin ja häntä syytettiin työskentelemisestä talosta taloon, vaikka hän ei ollut tehnyt sitä sillä kertaa. Hän kertoo meille: ”Me odotimme kiinnostuneina oikeudenkäyntiä ja valmistauduimme siihen. Tutkin huolellisesti ’Oikeudenkäyntijärjestystä’, jonka Seura oli julkaissut oikeudenkäynteihin valmistautumista varten. Oikeudenkäyntipäivänä jotkut veljet tulivat oikeussaliin antamaan minulle rohkaisua. Noudatin Seuran hahmottelemaa asiallista menetelmää oikeudessa niin pitkälle, että jopa ristikuulustelin poliisipäällikköä. Kun kaikkia todisteita oli kuultu perusteellisen oikeudenkäynnin aikana, minut todettiin syyttömäksi ja sanomalehdessä oli seuraavanlainen otsikko: ’ORANGELAINEN MIES SAARNAA ITSENSÄ ULOS VANKILASTA.’”
Jotkut lakimiehet, jotka eivät olleet Jehovan todistajia, näkivät paljon vaivaa puolustaessaan Jehovan kansaa. Todistajalakimiehet avustivat kuitenkin usein uskonveljiään oikeudessa. Heihin kuului Victor Schmidt. Hänen vaimonsa Mildred sanoo muun muassa: ”Sen jälkeen kun Yhdysvaltain korkein oikeus oli tehnyt epäsuotuisan päätöksen lippujutussa, näytti siltä kuin roskajoukot ja pidätykset olisivat lumivyörynä kaatuneet veljiemme päälle monin paikoin Cincinnatin (Ohio) ulkopuolella. Minun täytyi viedä mieheni autolla näihin eri paikkoihin, koska hän ei ajanut autoa. Jonkin aikaa meidän oli melkein joka päivä mentävä eri paikkakunnalle. Siksi minun täytyi luopua työskentelemisestä tienraivaajien kanssa. ... Victorilla oli luja usko Jehovaan ja se vahvisti minua samanlaiseen uskoon. Kun me lähestyimme niitä kaupunkeja, joissa hänen piti avustaa veljiämme oikeudessa, hän pyysi minua poikkeamaan tieltä ja hän rukoili Jehovaa avaamaan hänelle tien, niin että hän voisi jollakin tavalla auttaa veljiämme ja että jos se olisi Jehovan tahto, niin hän ystävällisesti suojelisi meitä ja varjelisi meitä koskaan joutumasta ihmispelon valtaan. Monta kertaa saimme nähdä todisteita siitä, miten Jehovan mahtavat enkelisotajoukot työskentelivät hyväksemme.”
YHDYSVALTAIN KORKEIMPAAN OIKEUTEEN
Useat Jehovan todistajia koskevat oikeusjutut joutuivat lopulta Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen. Yksi niistä oli tapaus Lovell vastassaan Griffinin kaupunki. Vaikka Jumalan kansaan kuuluvia oli usein pidätetty hyvän uutisen saarnaamisesta Griffinissä Georgiassa, niin kerran heitä pidätettiin joukoittain sen kaupungin järjestyssäännön rikkomisesta, jossa kiellettiin ”kaikenlaisen kirjallisuuden ... levittäminen ilman Griffinin kaupunginjohtajan kirjallista lupaa”. Veli G. E. Fiske huomauttaa: ”Joukossamme oli useita yli 180-senttisiä veljiä ja viranomaiset kysyivät, sopisiko, että yksi joukosta edustaisi koko ryhmää. Valvojamme suostuivat. Niinpä he valitsivat pienen, hennon sisaren ajatellen, että hän olisi helppo saalis. Mutta hän [Alma Lovell] oli tutkinut ’Oikeudenkäyntijärjestyksen’ ... Kukaan miehistä ei ollut valmistautunut niin hyvin kuin tämä pieni sisar, ja kun juttu tuli oikeuteen, hän puhui oikeudelle yli tunnin ja antoi suurenmoisen todistuksen. Tuomaria tämä ei kuitenkaan edes kiinnostanut, ja hän istui jalat pöydällä. Kun sisar istuutui, tuomari nosti jalkansa pöydältä ja kysyi: ’Joko te lopetitte?’ Sisar vastasi: ’Kyllä, herra tuomari.’ Silloin hän julisti heidät kaikki syyllisiksi. Seuran lakimies pani heti vireille muutoksenhaun.” Maaliskuun 28. päivänä 1938 korkein oikeus katsoi yksimielisesti, että kyseinen järjestyssääntö oli ilmeisesti aiheeton.
Osallistuessaan Valtakunnan saarnaamistyöhön huhtikuun 26. päivänä 1938 kristitty todistaja Newton Cantwell pidätettiin kahden alaikäisen poikansa kanssa heidän soittaessaan gramofonilevyä ”Viholliset” ja levittäessään samannimistä kirjaa. Juttu vietiin Connecticutin oikeuteen kahden roomalaiskatolisen vaatimuksesta. Kysymyksessä oli väitetty rauhan rikkominen ja myös sen Connecticutin säädöksen oletettu rikkominen, jossa kiellettiin lahjoitusten keruu hyväntekeväisyyteen tai uskonnolliseen tarkoitukseen ilman asianomaisen osavaltion huoltosihteerin lupaa. Connecticutin oikeus julisti langettavan tuomion, ja R. D. Cantwell kirjoittaa: ”Seura pani vireille muutoksenhaun, ja juttu meni Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen ... tuomio kumottiin ja Connecticutin säädös, jossa vaadittiin lupaa uskonnollisen kirjallisuuden myymiseen tai lahjoitusten vastaanottamiseen uskonnollista tarkoitusta varten, katsottiin perustuslain vastaiseksi Jehovan todistajiin sovellettuna. Jälleen voitto Jehovan kansalle!”
Jehovan todistajat hävisivät kuitenkin tärkeän jutun Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa viidellä äänellä neljää vastaan kesäkuun 8. päivänä 1942. Se oli Jones vastassaan Opelikan kaupunki. Asia koski lehtien levittämistä katutyössä ja herätti kysymyksen, oliko Rosco Jones todella havaittu syylliseksi Opelikan (Alabama) erään säädöksen rikkomiseen, koska hän oli ”myynyt kirjoja” ilman lupaa ja jättänyt maksamatta vaaditun veron.
JEHOVAN KANSAN SUURI PÄIVÄ
Sitten tuli toukokuun 3. päivä 1943. Sitä voitiin syystä sanoa Jehovan todistajien ”suureksi päiväksi”. Miksi? Koska silloin ratkaistiin kaksitoista kolmestatoista jutusta heidän hyväkseen. Näistä huomattavin oli lisenssiverojuttu Murdock vastassaan Pennsylvania. Tällä päätöksellä Yhdysvaltain korkein oikeus peruutti oman kantansa jutussa Jones vastassaan Opelikan kaupunki. Murdockin jutussa oikeus totesi seuraavaa: ”Kuitenkin väitetään että se seikka, että lisenssivero voi estää tai hillitä tätä toimintaa, on merkityksetön, jollei se sitä tee. Mutta tällainen mielipide ei ota huomioon tämän veron luonnetta. Se on lisenssivero – ehdoton vero, mikä määrätään Bill of Rightsin myöntämän edun käyttämisestä. Osavaltio ei saa verottaa liittovaltion perustuslain suoman oikeuden nauttimisesta.” Jonesin tapauksesta sanottiin: ”Tuomio jutussa Jones vastassaan Opelika on tänä päivänä kumottu. Vapautuneina tuosta vallitsevasta ennakkokäsityksestä me voimme ennallistaa korkeaan, perustuslailliseen asemaansa niiden kiertävien evankeliuminpalvelijoiden vapaudet, jotka tekevät tunnetuksi uskonnollista vakaumustaan ja uskonsa oppeja levittämällä kirjallisuutta.” Suotuisa päätös Murdockin jutussa lopetti lisenssiverojuttujen tulvan Jehovan kansaa vastaan.
Heidän ponnistelunsa ovat vaikuttaneet maan lakiin. Sattuvasti on sanottu: ”On selvää, että ne nykyiset henkilökohtaisen vapauden perustuslailliset takeet, jotka Yhdysvaltain korkein oikeus on arvovaltaisesti selittänyt, ovat paljon laajemmat kuin ne olivat ennen vuoden 1938 kevättä ja että suurin osa tästä laajennuksesta löydetään kolmestakymmenestäyhdestä Jehovan todistajain jutusta (kuusitoista ratkaisevaa päätöstä), joista Lovell vastassaan Griffinin kaupunki oli ensimmäinen. Jos ’marttyyrien veri on kirkon siemen’, niin mikä on perustuslain velka tämän oudon ihmisryhmän taistelevalle hellittämättömyydelle – tai kenties minun pitäisi sanoa antaumukselle?” – Minnesota Law Review, 28. osa, n:o 4, maalisk. 1944, s. 246.
VÄKIVALTAISTEN ROSKAJOUKKOJEN EI ONNISTU VAIENTAA JEHOVAN YLISTÄJIÄ
Käydessään oikeustaisteluja palvontavapaudesta ja oikeudestaan saarnata hyvää uutista Jehovan todistajat kohtasivat toisinaan kentällä väkivaltaisia roskajoukkoja. Tämä ei ollut kuitenkaan ennenkuulumatonta, sillä Jeesus Kristus itse oli kokenut samaa. (Luukas 4:28–30; Johannes 8:59; 10:31–39) Uskollinen Stefanus kärsi marttyyrikuoleman vihaisen kansanjoukon käsissä. – Apostolien teot 6:8–12; 7:54–8:1.
Huligaanit näkivät kristittyjen maailmanlaajuisessa konventissa 23.–25. kesäkuuta 1939 tilaisuuden ahdistaa Jumalan kansaa. Suorat puhelinyhteydet liittivät avainkaupungin New Yorkin toisiin konventtipaikkoihin Yhdysvalloissa, Kanadassa, Brittein saarilla, Australiassa ja Havaijilla. Mainostaessaan J. F. Rutherfordin puhetta ”Hallitus ja rauha” Jehovan palvelijat saivat tietää, että katolisen aktion ryhmät suunnittelivat esitelmän estämistä kesäkuun 25. päivänä. Niinpä Jumalan kansa oli valmiina vaikeuksiin. Blosco Muscariello kertoo meille: ”Samoin kuin Nehemia Jerusalemin muuria rakentaessaan varasi miehilleen sekä rakennus- että taisteluvälineet (Nehemia 4:15–22), niin mekin olimme aseistetut. ... Jotkut nuoret miehet saivat erikoisohjeet valvojina. Jokaiselle annettiin tukeva keppi, jota hänen piti käyttää, jos pääpuheen aikana syntyisi häiriötä.” Mutta R. D. Cantwell lisää: ”Meitä varoitettiin käyttämästä sitä paitsi äärimmäisenä puolustuskeinona.”
Vaikka sitä ei yleensä tiedetty, veli Rutherfordin terveys oli horjuva hänen noustessaan puhujalavalle Madison Square Gardenissa New Yorkin kaupungissa tuona sunnuntai-iltapäivänä 25. kesäkuuta 1939. Puhe oli pian alkanut. Myöhästyneiden joukossa oli noin 500 roomalaiskatolisen papin Charles E. Coughlinin kannattajaa. Hän oli 1930-luvulla kuuluisa ”radiopappi”, jonka säännöllisiä radiopuheita miljoonat kuuntelivat. Koska todistajat olivat varanneet ja täyttäneet salin alatasanteen, niin Coughlinin kannattajien, joukossa pappien, täytyi asettua puhujan takana olevan parvekkeen takaosaan.
”Muualla hallissa ei tupakoitu”, kirjoitti eräs Lohdutuksen kirjeenvaihtaja, ”mutta kahdeksantoista minuuttia puheen alkamisesta eräs mies, joka istui tämän joukon edessä, vasemmalla puolella, sytytti tupakan, sitten toinen oikealla puolella sytytti omansa. Sen jälkeen sähkövalot tässä osastossa näkyivät vain himmeinä, sitten vain tässä yhdessä osastossa buuattiin, kiljuttiin ja vihellettiin.” ”Istuin jännittyneenä”, sanoo sisar Edward Broad, ”ja odotin, milloin koko Garden on sekasorron vallassa. Mutta kun muutama minuutti oli kulunut, huomasin levottomuuden rajoittuneen aivan puhujan takana olevaan ryhmään. Mietin, ’mitä hän aikoo tehdä?’ Näytti mahdottomalta, että kukaan voisi puhua, kun esineitä heiteltiin puhujalavalle ja mikrofoni olisi voitu temmata puhujalta pois milloin tahansa.” Esther Allen muistaa, miten ”villi ulvominen ja sellaiset huudot kuin ’Heil Hitler!’ ’Eläköön Franco!’ ja ’Tappakaa tuo kirottu Rutherford!’ täyttivät ilman.”
Taipuisiko sairas veli Rutherford noiden väkivaltaisten vihollisten edessä? ”Mitä kovemmin he kiljuivat hukuttaakseen puhujan äänen, sitä voimakkaammaksi tuomari Rutherfordin ääni tuli”, sanoo sisar A. F. Laupert. Aleck Bangle huomauttaa: ”Seuran presidentti ei säikähtänyt vaan sanoi rohkeasti: ’Huomatkaa, miten natsit ja katolilaiset haluaisivat tänä päivänä lopettaa tämän kokouksen, mutta Jumalan armosta he eivät pysty siihen.’” Siinä meillä oli tilaisuus, jota me tarvitsimme puhjetaksemme sydämellisiin suosionosoituksiin ja antaaksemme puhujalle innokkaan kannatuksemme”, kirjoittaa Roger Morgan ja lisää: ”Veli Rutherford piti pintansa loppuun saakka. Myöhemmin me olimme intoa täynnä joka kerta, kun soitimme ihmisten kodeissa tuon puheen levytyksiä.”
C. H. Lyon kertoo meille: ”Valvojat suorittivat työnsä hyvin. Paria meluisinta coughlinilaista kopautettiin kepillä päähän, ja kaikki heidät ajettiin rampilta muitta mutkitta alas ja saman tien ulos salista. Eräs coughlinilaisista sai osakseen pienoista julkisuutta eräässä seuraavan aamun sensaatiolehdessä, joka julkaisi hänestä kuvan, missä hänen päänsä oli käärittynä kuin turbaaniin.”
Kolme todistajien valvojaa pidätettiin ja heitä syytettiin ”pahoinpitelystä”. New Yorkin kaupungin erikoistuomioistuimen kolme tuomaria (kaksi roomalaiskatolista ja yksi juutalainen) käsitteli heidän asiansa lokakuun 23. ja 24. päivänä 1939. Oikeudessa osoitettiin, että nämä valvojat olivat menneet siihen osaan Madison Square Gardenia, missä levottomuudet puhkesivat, poistaakseen häiriönaiheuttajat. Kun metelöitsijät kävivät valvojien kimppuun, nämä puolustautuivat ja käsittelivät päättäväisesti joitakin tämän radikaalisen ryhmän jäseniä. Syyttäjän todistajat esittivät monia ristiriitaisia lausuntoja. Oikeus ei ainoastaan vapauttanut noita kolmea valvojaa, vaan katsoi todistajien järjestysmiesten toimineen vain valtuuksiensa rajoissa.
MAAILMANSOTA LIETSOO VÄKIVALLAN LIEKKEJÄ
Roskajoukon väkivaltaisuuksia oli puhjennut Jehovan todistajien konventissa vuonna 1939. Mutta maailmansodan alkaessa lietsottiin väkivallan liekkejä heitä vastaan yhä ankarammin. Vaikka Yhdysvallat julisti sodan Saksaa, Italiaa ja Japania vastaan vasta vuoden 1941 lopulla, niin kansallismielisyyden henki oli voimakas koko maassa jo paljon ennen sitä.
Näiden toisen maailmansodan alkukuukausien aikana Jehova Jumala huolehti erinomaisella tavalla kansastaan. Englanninkielisessä Vartiotornissa 1. marraskuuta 1939 julkaistiin kirjoitus ”Puolueettomuus”. Sen johdantotekstinä olivat Jeesuksen Kristuksen opetuslapsistaan lausumat sanat: ”He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.” (Johannes 17:16, KR) Tuo raamatullinen tutkielma kristillisestä puolueettomuudesta, joka ilmestyi niin sopivaan aikaan, valmisti Jehovan todistajia etukäteen edessä olevia vaikeita aikoja varten.
TUHOPOLTON UHKA VALTAKUNNANTILALLA
New Yorkin osavaltiossa lähellä South Lansingia oleva Valtakunnantila tuotti Seuran päätoimiston jäsenille hedelmiä, vihanneksia, lihaa, maitoa ja juustoa. David Abbuhl työskenteli Valtakunnantilalla siihen aikaan, kun sen rauha ja levollisuus rikkoutui vuonna 1940. ”Lipunpäivän, kesäkuun 14. päivän, aattona vuonna 1940”, veli Abbuhl sanoo, ”eräs vanha mies, joka kulki joka päivä ohi ostamaan viskinsä South Lansingin kapakasta, paljasti meille, että kaupunkilaiset ja Amerikan legioonalaiset ovat tehneet suunnitelman kaikkien rakennustemme polttamiseksi ja koneittemme rikkomiseksi.” Asiasta ilmoitettiin šeriffille.
Vihdoin vihollinen oli paikan päällä. John Bogard, joka oli siihen aikaan maatilan palvelijana, esitti kerran tämän eloisan kuvauksen levottomuudesta: ”Noin kello 18 illalla sakit alkoivat kokoontua, auto auton jälkeen, kunnes 30–40 autokuormallista oli kokoontunut. Šeriffi ja hänen miehensä saapuivat myös. He alkoivat pysäytellä automiehiä, tarkastaa heidän ajokorttejaan ja varoittaa heitä ryhtymästä mihinkään tekoihin Valtakunnantilaa vastaan. He ajelivat edestakaisin tilan rakennusten edessä olevalla valtatiellä myöhään yöhön, mutta poliisin läsnäolo piti heidät tiellä ja esti heitä toteuttamasta suunnitelmaansa maatilan hävittämiseksi. Se oli meille kaikille maatilalla oleville hyvin jännittävä yö, mutta me muistimme elävästi Jeesuksen vakuutuksen seuraajilleen: ’Te tulette olemaan kaikkien vihaamia minun nimeni vuoksi. Ja silti ei päästänne missään tapauksessa katoa hiuskarvaakaan.’ – Luukas 21:17, 18.”
Näin torjuttiin tämä hyökkäysuhka ja etukäteen suunniteltu tuhopoltto. Arviolta 1000 autoa, joissa oli ehkä 4000 miestä, oli tullut kaikista New Yorkin osavaltion läntisistä osista hävittämään Seuran Valtakunnantilan omaisuutta – mutta turhaan. Kathryn Bogard sanoo: ”Heidän aikeensa epäonnistui, ja jotkut juuri niistä ihmisistä, jotka muodostivat tuon roskajoukon, ovat nyt itse todistajia ja jopa kokoajanpalveluksessa!”