Yhdysvallat (osa 3)

VÄKIVALTA PUHKEAA LITCHFIELDISSÄ

Suunnilleen samoihin aikoihin kun Valtakunnantila oli ollut hyökkäys- ja tuhopolttouhkailun kohteena, vaikeudet leimahtivat Jehovan todistajia vastaan Litchfieldissä Illinois’ssa. ”Jollakin tavalla nuo häiriönaiheuttajat Litchfieldissä saivat vihiä suunnitelmistamme, niin että kun me menimme työskentelemään kaupunkiin, he olivat siellä valmiina odottamassa meitä”, muistelee Clarence S. Huzzey. ”Paikallinen pappi soitti merkiksi kirkonkelloja, he alkoivat piirittää veljiä – ja veivät heidät paikalliseen vankilaan. Joitakin veljiä piestiin pahasti ja roskaväki jopa uhkasi polttaa vankilan. Jotkut rettelöitsijät tunnistivat veljien autot ja alkoivat tuhota niitä – hajottaen ne kappaleiksi.”

Walter R. Wissman sanoo: ”Kun roskaväki oli piessyt veljet, niin liikkuvan poliisin partio vei heidät paikalliseen vankilaan suojaan. Yksi veli, Charles Cervenka, lyötiin maahan, kun hän kieltäytyi tervehtimästä lippua, lippu työnnettiin hänen kasvoilleen ja häntä potkittiin rajusti päähän ja muualle ruumiiseen.  Hän loukkaantui pahiten veljistä eikä hän koskaan täysin toipunut pieksemisestä. Hän kuoli muutamia vuosia myöhemmin. Hän kertoi myöhemmin miettineensä pieksemisen aikana itsekseen, miten iloinen hän oli siitä, että tämä tapahtui hänelle eikä jollekin uudemmalle veljelle, koska hän tiesi voivansa kestää sen, mutta joku uudempi olisi ehkä horjunut ja sovitellut.”

”Litchfieldin kaupunki oli hyvin ylpeä saavutuksestaan”, muistelee veli Wissman. ”Niinpä kun Litchfield vuosia myöhemmin 1950-luvulla vietti satavuotisjuhlaansa ja historiallinen kulkue esitti kaupungin satavuotisen historian huomattavia tapahtumia, niin yhden auton lava oli tehty Jehovan todistajien vuoden 1940 väkivaltaisen kohtelun muistomerkiksi. Kaupungin viranomaiset pitivät sitä historiansa muistettavana tapauksena. Jehova palkitkoon heidät!”

VETOOMUKSIA JOITA EI OTETTU HUOMIOON

Niin vakavia ja lukuisia olivat väkivaltaiset hyökkäykset Jehovan todistajia vastaan, että Yhdysvaltain valtionasianajaja Francis Biddle ja mrs Eleanor Roosevelt (presidentti Franklin D. Rooseveltin puoliso) esittivät julkisen vetoomuksen tuollaisten tekojen lopettamiseksi. Kesäkuun 16. päivänä, juuri samana päivänä, jona Litchfieldin välikohtaus sattui, Biddle sanoi puheessaan, joka radioitiin rannikolta rannikolle National Broadcasting Companyn verkoston välityksellä:

”Jehovan todistajien kimppuun on hyökätty tuon tuostakin ja heitä on pahoinpidelty. He eivät olleet tehneet mitään rikosta, mutta roskaväki ajatteli heidän tehneen ja antoi heille roskajoukon rangaistuksen. Oikeusministeri on määrännyt suoritettavaksi välittömän tutkimuksen näistä törkeistä väkivallanteoista.

”Kansan täytyy olla valpas ja varuillaan sekä ennen kaikkea rauhallinen ja maltillinen. Koska roskaväen väkivalta vaikeuttaa hallituksen tehtävää sanomattomasti, niin sitä ei sallita. Me emme kukista natsien pahuutta jäljittelemällä heidän menetelmätapojaan.”

Sellaiset vetoomukset eivät kuitenkaan pysähdyttäneet vihamielisyyden hyökyaaltoa Jehovan todistajia vastaan.

KRISTILLISIÄ KOKOUKSIA KESKEYTETÄÄN

Noina myrskyisinä vuosina Yhdysvalloissa olevia kristittyjä vastaan hyökättiin toisinaan heidän ollessaan rauhassa koolla saamassa raamatullista opetusta. Niin tapahtui esimerkiksi Sacossa Mainessa vuonna 1940. Todistajien ollessa siellä erään kerran toisessa kerroksessa sijaitsevassa valtakunnansalissaan valmistautumassa esittämään levytettyä raamatullista luentoa, paikalle tuli  1500–1700 rähinöitsijän joukko Harold B. Duncanin mukaan. Hän muistaa selvästi, että heidän joukossaan oli pappi, joka istui salin edessä olevassa autossa. ”[Viereisen] radiokorjaamon kaveri käänsi kaikki radiot pauhaamaan täydellä voimalla hukuttaakseen puheen”, sanoo veli Duncan ja lisää: ”Sitten roskajoukko alkoi kivittää ikkunoita. Siviilipukuinen poliisi suuntasi hehkulamppunsa valonsäteet kivitettäviin ikkunoihin. Poliisiasema oli vain puolentoista korttelin päässä. Kävin siellä kahdesti ilmoittamassa, mitä oli tekeillä. He sanoivat: ’Kun te tervehditte Amerikan lippua, niin me autamme teitä!’ Roskaväki kivitti 70 (pientä ikkunaruutua) salista, ja nyrkkini kokoinen kivi oli vähällä osua sisar Gertrude Bobin päähän ja rikkoi rapatun seinän erään nurkan.”

Väkivaltaisuuksia esiintyi myös vuonna 1942 Klamath Fallsissa Oregonissa pidetyn konventin aikana. Don Milfordin mukaan rähinöitsijät katkaisivat puhelinlangan, jota myöten puhe tuli toisesta konventtikaupungista, mutta eräs veli, jolla oli puheen jäljennös, ryhtyi heti pitämään sitä ja ohjelma jatkui. Lopulta väkijoukko tunkeutui saliin. Todistajat puolustautuivat ja kun ovi suljettiin jälleen, niin yksi hyökkääjistä – ”iso voimakas mies” – makasi tajuttomana rakennuksen sisäpuolella. Hän oli poliisiupseeri ja hänestä otettiin kuva, missä hänen virkamerkkinsä oli hänen kasvojensa vieressä. ”Kutsuimme Punaisen ristin”, sanoo veli Milford, ”se lähetti kaksi naista paarien kanssa ja nämä veivät hänet pois. Hänen kerrotaan myöhemmin sanoneen: ’En uskonut heidän taistelevan.’” Poliisi kieltäytyi auttamasta todistajia, ja kesti yli neljä tuntia, ennen kuin kansalliskaarti sai joukon hajaantumaan.

HYÖKKÄYKSIÄ LEHTITYÖTÄ TEHTÄESSÄ KADULLA

Vaikka poliisit joillakin paikkakunnilla laiminlöivät Jehovan todistajien suojelemisen, se ei totisesti pitänyt paikkaansa kaikissa tapauksissa. Kun esimerkiksi L. I. Payne suoritti kadulla lehtityötä Tulsassa Oklahomassa vuosia sitten, hän pani merkille, että eräs poliisi oli aina näköpiirissä. Veli Payne kertoo: ”Siksi kysyin häneltä eräänä päivänä, miksi hän oli aina niin lähellä. Hän vastasi, että vaikka hänen alueensa oli laaja, niin hän halusi olla läheisyydessäni, koska hän ei tahtonut kenenkään ajavan minua pois tai pieksävän minua. Hän oli lukenut, miten pikkukaupungit kohtelivat todistajia eikä hän voinut ymmärtää, miksi kukaan halusi estää tätä työtä.”

Väkivaltaiset roskajoukot kävivät siis usein Jehovan palvelijoiden kimppuun heidän ollessaan todistamassa kaduilla Vartiotornia ja Lohdutusta tarjoten. Esimerkiksi George L. McKee kertoo,  että eräällä Oklahoman paikkakunnalla väkijoukot, joissa oli sata, jopa yli tuhat raivostunutta miestä häiritsivät kaduilla lehtityötä tekeviä todistajia viikosta viikkoon. Pormestari, poliisipäällikkö ja muut viranomaiset eivät antaneet apuaan. Veli McKeen mukaan näitä rähinöitsijöitä johti tavallisesti eräs tunnettu lääkäri ja Amerikan Legioonan johtomies, Belle Starr -nimisen pahamaineisen naisrosvon serkku. Ensin juopuneet kannattajat aloittivat rähinän. Sitten tuli väkijoukko aseinaan biljardikeppejä, nuijia, puukkoja, lihakirveitä ja tuliaseita. Mitä he halusivat? Ajaa todistajat pois kaupungista. Mutta joka lauantai Valtakunnan julistajat päättivät etukäteen, miten kauan he olisivat katutyössä ja vaikka roskaväki yleensä kokoontui nopeasti, he onnistuivat olemaan palveluksessa sovitun ajan. Monia lehtiä levitettiin ostoksilla oleville ihmisille.

Eräänä lauantaina alettiin ahdistella noin viittätoista todistajaa. ”Käsitimme, että meidän täytyisi henkemme pelastamiseksi turvautua Jehova Jumalaan ja hyvään arvostelukykyyn”, sanoo veli McKee ja jatkaa: ”Ilman minkäänlaista varoitusta he ryhtyivät hyökkäämään puukkoineen ja nuijineen kolmea veljeä vastaan ... Käsivarret murtuneina, kallot murjottuina ja muita vammoja kärsineinä me menimme neljän eri lääkärin luo tuolla paikkakunnalla, mutta he kaikki kieltäytyivät antamasta meille tarvitsemaamme hoitoa. Meidän täytyi matkustaa noin 80 kilometrin päässä olevalle paikkakunnalle saamaan apua eräältä myötämieliseltä lääkäriltä. Murtumat ja tunteet paranivat pian, ja seuraavana lauantaina olimme jälleen kadunkulmassa esittämässä Valtakunnan hyvää uutista. Tämä henki säilyi koko ajan näinä vaikeina aikoina, joita meillä oli vainojen kuumuudessa.”

MYRSKYÄ CONNERSVILLESSA

Huomattavimpia väkijoukkojen aiheuttamia väkivaltaisuuksia olivat ne välikohtaukset, jotka sattuivat Connersvillessa Indianassa vuonna 1940. Eräitä kristittyjä naisia, jotka olivat siellä oikeudessa, syytettiin väärin ”kapinallisesta salaliitosta”. Kun aluepalvelija veli Rainbow sekä Victor ja Mildred Schmidt poistuivat oikeussalista ensimmäisenä istuntopäivänä, niin noin kaksikymmentä miestä hyökkäsi heidän autonsa kimppuun, uhkasi tappaa heidät ja koetti kaataa ajoneuvon.

Viimeisenä istuntopäivänä syyttäjä käytti hänelle varatun ajan enimmäkseen metelin yllyttämiseen puhuen toisinaan suoraan rakennuksessa oleville aseellisille miehille. Noin klo 21 julistettiin päätös – ”Syyllisiä”. Silloin puhkesi väkivallan myrsky. Sisar Schmidt sanoo, että hän ja hänen miehensä Victor, joka oli eräs juttua hoitaneista asianajajista, sekä kaksi muuta veljeä, joutuivat  eroon muista todistajista ja noin 200–300 henkeä käsittävä väkijoukko ahdisti heitä. Hän kertoo meille:

”Melkein heti alkoi kaikenlaisten hedelmien, vihannesten ja kananmunien rumputuli pommittaa meitä. Meille kerrottiin myöhemmin, että rähinöitsijät olivat syytäneet niitä autokuormallisen meitä kohti.

”Koetimme juosta autoomme, mutta meidät pakotettiin kaupungista pois johtavalle valtatielle. Sen jälkeen väkijoukko kävi kimppuumme lyöden veljiä ja iskien minua selkään niin kuin piiskalla. Myrsky oli nyt alkanut todella riehua. Satoi kaatamalla ja tuuli piiskasi armottomasti. Luonnonvoimien raivo oli kuitenkin pientä verrattuna demonien mielettömäksi tekemän väkijoukon raivoon. Myrskyn takia monet ottivat autonsa ja ajelivat rinnallamme kirkuen ja kiroten meitä ja käyttäen aina Jehovan nimeä kirotessaan. Miten se koskikaan sydämeemme!

”Myrskystä huolimatta näytti kuitenkin siltä kuin ainakin sata jalkamiestä olisi ahdistanut meitä. Kerran Springfieldistä Ohiosta kotoisin olleen sisar Jacobyn (nyk. sisar Crainin) ohjaama ystävien auto koetti päästä avuksemme, mutta väkijoukko melkein kaatoi auton, potki sitä ja repi sen ovia. Tämä aiheutti meille lisää lyöntejä, kun väkijoukko raastoi meidät eroon autosta. Ystävien oli pakko ajaa pois ilman meitä. Kun meitä ajettiin edelleen ja myrsky pauhasi vähentymättömällä voimalla, niin rähinöitsijät huusivat jatkuvasti ja kirkuivat: ”Heittäkää heidät jokeen! Heittäkää heidät jokeen!” Tämä toistuva laulu täytti sydämeni kauhulla ja kun me lähestyimme joen yli johtavaa siltaa, huuto lakkasi yhtäkkiä. Pian me olimme todella ylittäneet sillan. Oli kuin Jehovan enkelit olisivat sokaisseet väkijoukon näkemästä, missä me olimme! Ajattelin: ’Kiitos, Jehova!’

”Sitten isot, vantterat rähinöitsijät alkoivat taas lyödä veljiä. Miten vaikeaa olikaan katsoa, kun rakasta henkilöä lyötiin! Joka kerta kun he löivät Victoria, hän horjui, mutta ei kaatunut. Nuo iskut olivat kauhun iskuja minulle. ...

”He lähestyivät minua takaapäin yhä uudelleen ja löivät minua nopeilla ruoskaniskuilla. Lopulta jouduimme eroon noista kahdesta veljestä ja kun me kävelimme käsikoukussa, Victor sanoi: ’Emme ole kärsineet niin paljon kuin Paavali. Emme ole tehneet vastarintaa verille asti.’ [Vrt. Heprealaisille 12:4.]

”Oli hyvin pimeää ja alkoi olla myöhä (myöhemmin sain tietää, että kello oli noin 23). Olimme lähellä kaupungin rajaa ja nääntymäisillämme, kun äkkiä auto pysähtyi viereemme. Tuttu ääni sanoi: ’Nopeasti! Käykää sisään!’ Voi, siinähän oli hyvä  nuori tienraivaajapoika Ray Franz pelastamassa meitä väkivaltaisen roskajoukon käsistä! ...

”Jälleen meistä tuntui, että Jehovan enkelit olivat sokaisseet vihollisen näkemästä, miten me nousimme autoon. Autossa, turvassa väkijoukolta, olivat rakas veli Rainbow, hänen vaimonsa ja kolme muuta. Jotenkin me kaikki kahdeksan mahduimme tuohon pieneen autoon. Meistä kaikista tuntui, että Jehovan enkelit olivat estäneet vihollisia näkemästä meidän nousemistamme autoon. Väkijoukko oli yhä täynnä väkivaltaista vihaa meitä kohtaan eikä sillä ollut mitään aikomusta vapauttaa meitä. Näytti siltä kuin Jehova olisi rakkaudellisin käsin kurottautunut alas ja pelastanut meidät! Saimme myöhemmin kuulla, että kun nuo kaksi veljeä joutuivat meistä eroon, he löysivät piilopaikan eräästä heinäsuovasta, mistä jotkut veljet löysivät heidät varhain seuraavana aamuna. Toinen veljistä oli loukkaantunut vaikeasti esineestä, jolla häntä oli heitetty.

”Tulimme kotiin noin klo 2 yöllä läpimärkinä ja kylmissämme, sillä myrsky oli lopettanut helleaallon ja tuonut kylmää ilmaa tilalle. Veljemme ja sisaremme palvelivat meitä ja sitoivat viisi avohaavaa Victorin kasvoista. Miten kiitollisia olimmekaan rakkaitten veljiemme hellästä huolenpidosta!”

Tällaisista vaikeista kokemuksista huolimatta Jehova tukee ja vahvistaa palvelijoitaan. Niinpä sisar Schmidt sanookin: ”Me olimme kokeneet uudenlaisen koetuksen, ja Jehova oli armollisesti auttanut meitä selviytymään siitä, ’jotta kestävyys saisi työnsä täydelliseksi’.” – Jaakob 1:4.

MUITA VÄKIJOUKKOJEN RAAKUUKSIA

Jehovan todistajat olivat usein väkijoukkojen aiheuttamien väkivaltaisuuksien kohteina. Joulukuussa 1942 kävi väkijoukko kadulla lehtityötä suorittavien Jehovan todistajien kimppuun. Todistajien joukossa oli veljienpalvelija (kierrosvalvoja) O. L. Pillars. Kun rähinöitsijät lähestyivät, niin todistajat päättelivät, ettei niissä olosuhteissa voitu tehdä katutyötä. Niinpä he alkoivat kävellä kohti autoaan. ”Pääkadun keskivaiheilla oli ääniautossaan baptistisaarnaaja C. C. Phillips”, muistelee veli Pillars. ”Hän oli saarnannut Kristuksesta ja hänen ristiinnaulitsemisestaan, mutta kun hän näki meidät, hän vaihtoi saarnansa aihetta. Hän alkoi jylistä ja vaahdota siitä, että Jehovan todistajat eivät tervehdi lippua. Hän sanoi olevansa onnellinen, jos saisi kuolla tähtilipun takia ja että jokainen, joka kieltäytyy tervehtimästä sitä, pitäisi ajaa pois kaupungista. Kun ohitimme hänen autonsa, näimme toisen väkijoukon lähestyvän meitä edestäpäin. Pian he  piirittivät meidät ja pitivät meitä vankeinaan, kunnes kaupungin poliisipäällikkö saapui ja pidätti meidät.”

Myöhemmin väkijoukko tunkeutui poliisipäällikön toimistoon eikä tämä yrittänyt millään tavalla puolustaa todistajia. Rähinöitsijät ottivat heidät kiinni. Kadulla muun muassa veli Pillarsia lyötiin nyrkeillä. Veli Pillars kertoo: ”Silloin sain kokea mitä epätavallisinta apua. Minua piestiin hirvittävästi. Verta tuli nenästä, kasvoista ja suusta, mutta tunsin tuskin mitään kipua. Jo silloin ihmettelin sitä ja pidin sitä enkelien antamana apuna ... Se selitti minulle, miten meidän saksalaiset veljemme olivat uskollisesti kestäneet natsivainojen kuumuuden horjumatta.”

Veli Pillars lyötiin useita kertoja tajuttomaksi, virvoitettiin sitten ja piestiin uudelleen. Kun mellakoitsijat lopulta eivät saaneet häntä virkoamaan, he kastelivat hänet läpimäräksi kylmällä vedellä ja koettivat pakottaa hänet tervehtimään 5 x 10 senttimetrin kokoista lippua, joka oli hänen mukaansa ”ainoa lippu, minkä nämä suuret ’isänmaanystävät’ löysivät”. Kun he pitivät lippua ylhäällä, he samalla pitivät kohotettuna hänen kättään, mutta hän antoi kätensä pudota alas ilmaisten siten, ettei hän halunnut tervehtiä. Silloin he panivat köyden hänen kaulaansa, vetäisivät hänet maahan ja raahasivat vankilaan. Hämärästi hän kuuli heidän sanovan: ”Hirtetään hänet. Silloin pääsemme noista todistajista iäksi.” Vähän myöhemmin he todella yrittivät sitä. Veli Pillars kirjoittaa: ”He panivat uuden puolituumaisen hamppuköyden kaulaani, sitoivat hirttosilmukan korvani taakse ja raahasivat minut kadulle. Sen jälkeen köysi heitettiin rakennuksesta työntyvän putken yli. Neljä tai viisi rähinöitsijää alkoi vetää köydestä. Kun kohosin maasta, köysi kiristyi ja menetin tajuntani.”

Seuraavaksi veli Pillars muistaa olleensa jälleen lämmittämättömässä vankilassa. Eräs lääkäri tutki häntä ja sanoi: ”Jos te haluatte tämän pojan jäävän henkiin, niin teidän on parasta toimittaa hänet sairaalaan, sillä hän on menettänyt paljon verta ja hänen silmäteränsä ovat laajentuneet.” Siihen poliisipäällikkö oli tiuskaissut: ”Hän on itsepäisin paholainen, minkä olen koskaan nähnyt.” ”Miten nuo sanat rohkaisivatkaan minua”, huomauttaa veli Pillars, ”sillä ne osoittivat minulle, etten ollut sovitellut.”

Kun lääkäri oli lähtenyt, väkijoukko kulki jonossa kylmän, pimeän vankilan läpi. He sytyttivät tulitikkuja nähdäkseen veli Pillarsin kasvot ja hän kuuli heidän kysyvän: ”Onko hän jo kuollut?” Joku vastasi: ”Ei vielä, mutta kyllä hän kuolee.” Ytimiään myöten palelevana ja läpimärkänä veli Pillars koetti olla värisemättä toivoen, että he olisivat luulleet hänen kuolleen. Lopulta he poistuivat ja kaikki oli hiljaista. Sitten ovi  avautui ja Texasin osavaltion poliisi tuli sisään ja veli Pillars toimitettiin ambulanssilla Pittsburgin sairaalaan Texasiin. Hän oli ollut väkijoukon armoilla kuusi tuntia. Mutta mitä oli tapahtunut, kun he hirttivät hänet? Miksi hän oli yhä elossa? ”Sain vastaukset noihin kysymyksiin myöhään seuraavana päivänä”, huomauttaa veli Pillars ja lisää:

”Veli Tom Williams tuli Pittsburgin sairaalan vankilaosastolle, missä olin toipumassa. Hän oli paikallinen asianajaja Sulphur Springsistä ja todellinen vanhurskauden puolesta taistelija. Hän oli koettanut turhaan löytää minua, kunnes hän uhkasi esittää syytteen kaupunkia vastaan. Silloin he ilmoittivat minun olevan sairaalassa. Miten hienoa olikaan nähdä veljen kasvot! Sitten hän kertoi minulle, että siitä puhutaan kaikkialla kaupungissa – he hirttivät minut, mutta köysi katkesi!

”Myöhemmin, kun FBI suoritti virallisen tutkimuksen ja tämä johti suuren valamiehistön kuulusteluun, eräs helluntailainen miesryhmä oli halukas todistamaan. Miehet sanoivat: ’Tänään Jehovan todistajat. Huomenna me!’ Hirttämistä kuvatessaan he sanoivat: ’Näimme hänen roikkuvan käydessä. Sitten se katkesi. Kun näimme köyden katkeavan, tiesimme että Herra katkaisi sen.’”

Poliisipäällikkö ja muut viranomaiset pakenivat osavaltion rajan yli. Siksi he eivät joutuneet koskaan oikeuteen. Veli Pillars toipui ja palasi työhönsä veljienpalvelijana tuolle alueelle.

JULMAN VAINON KESTÄMINEN

”En voisi koskaan kestää niin julmaa vainoa!” voit huudahtaa. Et, et omassa voimassasi. Mutta Jehova voi vahvistaa sinua, jos käytät nyt hyväksesi hänen huolenpitoaan rakentuaksesi hengellisesti. Ensiarvoisin vainon syy liittyy kiistakysymykseen kaikkeudensuvereenisuudesta. Saatanahan esitti Jumalalle haasteen väittäen, ettei yksikään ihminen pysyisi uskollisena Jehovalle, jos Panettelija saisi koetella häntä. Mikä etu onkaan pysyä nuhteettomana Jumalaa kohtaan, todistaa siten Saatana valehtelijaksi ja kannattaa Jehovan puolta tuossa kiistakysymyksessä! – Job 1:1–2:10; Sananlaskut 27:11.

Niinä vuosina, jotka ovat kuluneet noista rauhattomista ajoista, jolloin Jehovan todistajat Yhdysvalloissa joutuivat monta kertaa väkijoukkojen hyökkäysten kohteeksi, Jumalan kansa on tullut yhä enemmän tietoiseksi tarpeestaan turvautua täysin Jehovaan. Vaikka he haluavat puolustaa itseään ja rakkaitaan kristillisten periaatteiden mukaisesti, he eivät aseistaudu tappoasein odottaessaan hyökkäystä. (Matteus 26:51, 52; 2. Timoteukselle 2:24) Sen sijaan he tunnustavat, että heidän ’sodankäyntiaseensa  eivät ole lihallisia’. – 2. Korinttolaisille 10:4; ks. Vartiotorni 15.8.1968 s. 379–383.

TEOKRAATTINEN KONVENTTI SAINT LOUISISSA

Ihmiskunta kamppaili toisen maailmansodan kurimuksessa ja vainot raivosivat Jumalan kansaa vastaan, mutta ’Herra Sebaot oli heidän kanssaan’. (Psalmi 46:2, 8) Hän piti huolen siitä, että heille varattiin runsaasti hengellistä hyvää. Tässä suhteessa oli Jehovan todistajien teokraattinen konventti Saint Louisissa Missourissa 6.–10. elokuuta 1941 varsin merkittävä.

Jehovan palvelijat halusivat innokkaasti olla läsnä tuossa konventissa. Heitä oli siis paljon matkalla Saint Louisiin. ”Huomasimme pian”, sanoo sisar A. L. McCreery, ”että kaikki todistajat panivat lehden [Vartiotornin tai Lohdutuksen] auton ikkunaan tunnusmerkiksi; mekin teimme samalla tavalla. Koko matka oli yhtä kädellä huiskuttamista aivan vieraille ihmisille, mutta heidän hymystään ja huiskutuksestaan me tiesimme heidät veljiksemme.”

Huolimatta katolisen aktion ja sotaveteraanien painostuksesta Arenan johtokunta kieltäytyi peruuttamasta sopimusta Arenan luovuttamiseksi Jehovan todistajien käyttöön. Katoliset kirkot levittivät kuitenkin propagandaa, joka sai monet huoneistonhaltijat peruuttamaan huonevarauksensa Jumalan kansalle. ”Nunnat kulkivat ovelta ovelle kieltämässä ihmisiä vuokraamasta huonettaan Jehovan todistajille”, sanoo Robert E. Rainer. Saapuessaan siis Saint Louisiin ”niin paljon todistajia oli vailla asuntoa, että oli välttämätöntä valmistaa ja täyttää patjoja, joilla he saattoivat nukkua Arenan lattialla”, kuten Margaret J. Rogers kertoo.

Majoitusongelmista veli ja sisar G. J. Janssen kertoivat: ”Konventin aikana oli eräässä sanomalehdessä kuva todistajaäidistä ja hänen lapsestaan, jotka nukkuivat konventtipaikan nurmikolla. Se tepsi. Paikalliset asukkaat, jotka olivat helläsydämisempiä kuin heidän väärät opettajansa, alkoivat soitella majoitustoimistoon ja ilmoittaa, että heillä on ylimääräisiä huoneita todistajia varten.” Ennen pitkää huoneita tarjottiin sähkösanomilla, puhelinsoitoilla, kirjeitse, henkilökohtaisin käynnein ja muilla tavoin. Kaduillakin majoitusta tarjoavat ihmiset pysäyttivät Valtakunnan julistajia.

Tultuaan perille jotkut julistajat suuntasivat kulkunsa teokraattiseen asuntovaunukaupunkiin. Se kasvoi, kunnes siellä oli 677 asuntovaunua, 1824 telttaa, 100 autoa nukkujineen, 99 kuorma-autoa ja 3 linja-autoa – ja asukkaita 15526. ”Se oli mahtava näky”, totesi Edna Gorra, joka myös sanoi: ”Kaduille annettiin nimet ja siellä oli pesupaikat, oikeat kylpyhuoneet jne. Se oli  suurenmoinen nähtävyys – eri osavaltioista ihmisiä, jotka elivät asuntovaunuissaan, teltoissa ja linja-autoissa, kaikki sulassa sovussa.”

JOITAKIN OHJELMAN KOHOKOHTIA

Konventin ohjelma oli todella hengellisesti antoisa. Esimerkiksi Hazel Burford, joka on nyt lähetystyöntekijänä Panamassa, huomauttaa: ”Olimme riemuissamme, kun meille selvitettiin kiistakysymys Jehovan kaikkeuden hallinnosta Korkeimpana Suvereenina ja siitä, miten tämä liittyi Jehovan palvelijoiden nuhteettomuuteen. ... Ymmärsimme selvemmin kuin koskaan ennen, miksi Jehova salli niin kiihkeän kansansa vainon kaikkialla maailmassa.” Puheessaan ”Nuhteettomuus” veli Rutherford osoitti, että Saatanan Jobin päivinä herättämä kysymys kuului: ”Voiko Jehova panna maan päälle ihmisiä, jotka osoittautuvat mitä ankarimmassakin koetuksessa uskollisiksi ja totisiksi Jumalaa kohtaan?” Hän osoitti kuitenkin, että tärkein kysymys koskee kaikkeuden hallintoa. Puhuja kehotti mm. kuulijoitaan olemaan täysin ja varauksettomasti omistautuneita Kristuksen Jeesuksen teokraattiselle hallitukselle tietoisina siitä, että se tulee kunniaansaattamaan Jehovan nimen ja vapauttamaan kaikki, jotka rakastavat vanhurskautta ja palvelevat Jehovaa.

Eräs konventin piirteistä kosketti erikoisesti konventtilaisten sydämiä. Sunnuntaina elokuun 10. päivänä 1941 oli ”Lasten päivä” Saint Louisin konventissa. Varhain sinä aamuna pidettiin kastepuhe ja 3903 henkeä kastettiin, heistä 1357 lasta. Mutta lapsille – ja aikuisillekin – tuo päivä oli hyvin erikoinen. ”Kaikki vihkiytyneitten vanhempien 5–18-vuotiaat lapset, jotka ovat saaneet paikkalipun, kokoontuvat pääkatsomoon puhujalavan eteen”, sanottiin painetussa ohjelmassa. Veli Rutherfordin puhe ”Kuninkaan lapset” oli merkitty alkavaksi kello 11.

Siihen mennessä konventtiyleisö oli paisunut suunnattomaksi joukoksi, joka käsitti 115000 henkeä. Aivan puhujalavan edessä ja sen ympärillä olevissa aitiopaikoissa oli poikkeuksellinen kuulijakunta – kaikki 5–18-vuotiaita lapsia. Kun veli Rutherford nousi puhujalavalle, nämä nuoret huusivat ilosta ja taputtivat käsiään. Hän heilutti nenäliinaansa ja tuhannet nuoret kädet heiluttavat takaisin. Pian hän astui puhujalavan etuosaan ja kirjaimellisesti säteili näkemästään.

J. F. Rutherfordilla oli paljon sanottavaa kaikille noille nuorille ja laajassa katsomossa oleville tuhansille muille. Esimerkiksi Dorothy Wilkes sanoo: ”Toivo paratiisillisista olosuhteista maan päällä kävi hyvin todelliseksi meille, kun veli Rutherford mainitsi, että itse asiassa ’ne herraskartanot, joita te näitte matkallanne konventtiin, eivät tosiaankaan ole mitään verrattuna siihen,  mitä teillä tulee olemaan’.” Ja Neal L. Callaway, joka oli yksi kuulijoiden joukossa olevista nuorista, kirjoitti kerran: ”... pidettyään puheensa Seuran presidentti sanoi: ’Minulla on eräs kysymys jokaiselle teistä. Te kaikki, jotka olette suostuneet tekemään Jumalan tahdon ja ottaneet asenteenne Kristuksen Jeesuksen johtaman teokraattisen hallituksen puolelle ja olette lupautuneet tottelemaan Jumalaa ja hänen Kuningastaan, NOUSKAA SEISOMAAN!’

”Me nousimme yhtenä joukkona. ’Katsokaa’, huudahti Seuran presidentti, ’yli 15000 uutta todistajaa Valtakunnalla!’ Pitkien suosionosoitusten jälkeen hän sanoi: ’Kaikki te, jotka haluatte tehdä voitavanne kertoaksenne toisille Jumalan valtakunnasta ja sitä seuraavista siunauksista, sanokaa kyllä!’ Sitten seurasivat pauhaavat ’Kyllä’-huudot 15000 seisovan lapsen suusta.

”Ja sen jälkeen Seuran presidentti sanoi: ’Jos teillä olisi kädessänne apuväline, jota voisitte käyttää Jehovan nimen kunniaksi, niin käyttäisittekö sitä ahkerasti?’ Me vastasimme: ’Kyllä!’ ’Istuutukaa sitten, niin minä kerron teille tuosta apuvälineestä. Herra on tehnyt mahdolliseksi tämän kirjan sanoman valmistamisen teitä varten. Tämän kirjan nimi on ”Lapset”.’ Seurasi suosionosoitusten pauhu!” Ilmainen kappale tätä uutta Lapset-kirjaa, jonka veli Rutherford oli kirjoittanut, annettiin jokaiselle Arenan ja asuntovaunukaupungin erikoisosastossa istuvalle lapselle.

Monet, jotka olivat lapsina läsnä tässä suurenmoisessa tilaisuudessa, edistyivät jatkuvasti, toteaa George D. Caron. ”Heistä tuli tienraivaajia, he kävivät Gilead-koulun ja ottivat vastaan lähetystyömääräyksiä, menivät Beeteliin ja edistyivät muulla tavalla järjestön mukana. Nykyään he ovat monien seurakuntien selkärankana ja vahvistuksena kautta maailman.”

Sunnuntai-iltapäivänä, elokuun 10. päivänä 1941, sairas J. F. Rutherford puhui konventtiyleisölle viimeisen kerran. Hän teki sen ekstemporoiden ilman muistiinpanoja noin 45 minuutin ajan.

Hän esitti muutamia hyvin merkittäviä huomautuksia Jehovan kansan johtamisesta ja sanoi: ”Haluaisin kaikkien täällä olevien muukalaisten saavan unohtumattomalla tavalla tietää, mitä te ajattelette siitä, onko teillä ihmisjohtajaa. Aina kun jotakin syntyy ja se alkaa kasvaa, he sanovat, että sen takana on joku ihminen, johtaja, jolla on suuri kannattajajoukko. Jos täällä on nyt läsnä sellaisia henkilöitä, jotka ajattelevat, että minä, tämä mies, joka seison tässä, olen Jehovan todistajien johtaja, sanokoon hän ”kyllä”. (Yksimielinen EI)

”Jos te, läsnäolijat, uskotte minun olevan vain yksi Herran  palvelijoista ja että me työskentelemme olka olkaa vasten ykseydessä palvellen Jumalaa ja palvellen Kristusta, sanokaa ”kyllä”. (Yksimielinen KYLLÄ)

”Minua ei todellakaan tarvita maallisena johtajana, jotta tällainen joukko saataisiin työhön; heidänlaisensa ihmisryhmä taistelisi Paholaista vastaan vaikka missourilaisella jalavanuijalla, ja he todella taistelevat hengen miekalla, joka on paljon tehokkaampi.”

Tämän viimeisen puheensa aikana Rutherford kehotti kuulijoitaan toistamiseen jatkamaan Valtakunnan sanoman saarnaamistyötä.

VIIMEISET PÄIVÄT BEET-SARIMISSA

Marraskuuhun mennessä veli Rutherfordin vakava sairaus oli pahentunut ja hänen oli pakko alistua leikkaukseen Elkhartissa Indianassa. Sen jälkeen hän sanoi haluavansa mennä Kaliforniaan. Niinpä hänet vietiin San Diegossa olevaan asuntoon, jota sanottiin ”Beet-Sarimiksi”. Hänen työtoverinsa ja parhaat lääketieteen asiantuntijat olivat jo jonkin aikaa tienneet, ettei hän voinut enää toipua.

Lyhyesti sanottuna veli Rutherford sairastui vakavaan keuhkokuumeeseen vapauduttuaan vuosien 1918–1919 epäoikeudenmukaisesta vankeusrangaistuksestaan, mihin hän oli joutunut uskollisuutensa takia Jehovaa kohtaan. Siitä lähtien vain hänen toinen keuhkonsa oli terve. Hänen oli käytännöllisesti katsoen mahdotonta jäädä Brooklyniin New Yorkiin talveksi ja samalla hoitaa Seuran presidentin tehtäviään. 1920-luvulla hän matkusti San Diegoon lääkärin hoitoon. Sikäläinen ilmasto oli hänelle erittäin sopiva, ja lääkäri kehotti häntä viettämään mahdollisimman suuren osan ajastaan San Diegossa. Niin hän tekikin loppuun asti.

Aikanaan tehtiin suoranainen lahjoitus talon rakentamiseksi San Diegoon veli Rutherfordin käyttöön. Sitä ei rakennettu Vartiotorni-seuran kustannuksella. Tästä kiinteistöstä sanotaan vuonna 1939 ilmestyneessä kirjassa Pelastus: ”San Diegossa, Kaliforniassa, on pieni maapalsta, jolle rakennettiin vuonna 1929 talo, jota sanotaan Beet-Sarimiksi, millä nimellä se tunnetaan.”

Sisar Hazel Burford oli yksi niistä sairaanhoitajattarista, jotka hoitivat veli Rutherfordia hänen viimeisen sairautensa aikana Beet-Sarimissa, minne hänet tuotiin marraskuussa 1941. Hän kertoo meille: ”Meillä oli kiinnostavat ajat, sillä hänellä oli tapana nukkua kaiken päivää ja öisin hänellä oli kiire Seuran asioiden hoidossa ja hän piti meidät liikkeellä.” Eräänä aamuna suunnilleen joulukuun puolivälissä kolme veljeä, muun muassa veli Knorr, tuli Brooklynista. Sisar Burford muistelee: ”He viettivät  Rutherfordin kanssa useita päiviä käyden läpi Vuosikirjan vuosiraportin ja muita järjestöasioita. Heidän lähtönsä jälkeen veli Rutherford heikkeni jatkuvasti ja noin kolmen viikon kuluttua torstaina tammikuun 8. päivänä 1942 hän päätti uskollisena maallisen vaelluksensa ja sai siirron suurempiin palvelusetuihin taivaallisen Isänsä esipihoissa.” Myöhemmin samana päivänä uutinen kerrottiin Brooklynin päätoimistoon kaukopuhelussa kello 17.15.

Millä tavalla tieto veli Rutherfordin kuolemasta otettiin vastaan Brooklynin Beetelissä? ”En koskaan unohda sitä päivää, jolloin kuulimme veli Rutherfordin poismenosta”, huomauttaa William A. Elrod. ”Ilmoitus oli lyhyt. Mitään puheita ei pidetty.”

KITKATON YLIMENOKAUSI

72-vuotiaan Joseph Franklin Rutherfordin maallinen elämä päättyi torstaina 8. tammikuuta 1942. Kaksikymmentäviisi vuotta hän oli ollut Vartiotorni-seuran presidenttinä. Kun Seuran ensimmäinen presidentti Charles Taze Russell kuoli vuonna 1916, raamatuntutkijat olivat järkyttyneitä ja monet ihmettelivät, miten he voisivat enää jatkaa Jumalan palvelemista. Lisäksi itsekkäät miehet yrittivät saada Seuran valvontaansa, ja tästä aiheutui ongelmia joksikin ajaksi, vaikka heidän vastustuksensa ja juonittelunsa voitettiin täysin Jumalan avulla. J. F. Rutherfordin kuolemalla ei kuitenkaan ollut tällaisia vaikutuksia. Jumalan kansan viholliset luulivat tosin, että Jehovan todistajien työ tulisi nyt pysähtymään, mutta he erehtyivät. ”Teokraattinen järjestö eteni pysähtymättä ja horjahtamatta”, huomauttaa Grant Suiter.

Tammikuun 13. päivänä 1942 Jumalan kansan käyttämien Pennsylvanian ja New Yorkin yhdistysten kaikki johtokunnan jäsenet kokoontuivat yhdessä Brooklynin Beeteliin. Useita päiviä aikaisemmin Seuran varapresidentti Nathan H. Knorr oli pyytänyt heitä etsimään hartaasti jumalallista viisautta rukoilemalla ja miettimällä, ja sen he tekivät. Heidän yhteinen kokouksensa aloitettiin rukoilemalla Jehovan ohjausta, ja huolellisen harkinnan jälkeen veli Knorr asetettiin ehdolle ja yksimielisesti valittiin Seuran presidentiksi. ”Tietääkseni kukaan ei asettanut edes kyseenalaiseksi veli Knorrin nimitystä”, sanoo C. W. Barber, ”ja jokainen oli päättänyt seistä olka olkaa vasten kannattaen häntä ja todistaen olevansa omistautunut Jehovan järjestölle. Seuran johtokunnan jäsenet olivat myös täysin yksimielisiä.” Tilaisuuteen saapuneet sähkösanomat ja kirjeet osoittivat, että Jehovan palvelijat ovat yksimielisiä kaikkialla maailmassa ja ovat päättäneet jatkaa saarnaamistyötä.

 Nathan Homer Knorr syntyi Bethlehemissä Pennsylvaniassa vuonna 1905 amerikkalaissyntyisistä vanhemmista. 16-vuotiaana hän liittyi raamatuntutkijain Allentownin seurakuntaan ja oli vuonna 1922 mukana Cedar Pointin konventissa, missä hän päätti erota reformoidusta kirkosta. Hänelle tarjoutui tilaisuus vertauskuvata antautumisensa Jehova Jumalalle vesikasteella heinäkuun 4. päivänä 1923, jolloin Frederick W. Franz Brooklynin Beetelistä vieraili Allentownin seurakunnassa. Veli Fred Franz piti kastepuheen ja Little Lehigh -joessa kastettujen joukossa oli sinä päivänä 18-vuotias Nathan H. Knorr. Tämä onnellinen päivä on aina ollut muistamisen arvoinen, ja mikä ilo veli Knorrista olikaan työskennellä rinta rinnan veli Fred Franzin kanssa lähes 54 vuotta!

Noin kaksi kuukautta myöhemmin, syyskuun 6. päivänä 1923 veli Knorrista tuli Brooklynin Beetel-perheen jäsen. C. W. Barber muistelee: ”Tullessamme kotiin lounaalle puolenpäivän aikaan sinä päivänä, jolloin hän saapui, me näimme erään nuoren veljen sijoittamassa tarmokkaasti vaatteitaan ja tavaroitaan erääseen komeroon huoneessa A-9. Tietämättä että oli tapahtunut muutos ja että hän oli tullut erään veljen tilalle, joka oli siirretty WBBR:n asemalle Staten Islandiin, esitimme vastalauseena ’Mitä sinä täällä teet?’ ’Meitä on jo tarpeeksi tässä huoneessa ja se on liian ahdas.’ Laskimme, että yksi lisää huoneessamme olisi jo liikaa, mutta tilanne rauhoittui, ja tämä nuori veli ei ollut kukaan muu kuin veli N. H. Knorr. Ei kovinkaan sopiva tervetulotoivotus, mutta vuosia myöhemmin pidimme usein hauskaa tämän tilanteen kustannuksella ja nauroimme sydämellisesti. Alusta asti oli ilmeistä, että hän oli tullut Beeteliin vain paneutuakseen tarjolla olevaan työhön. Hän paneutui tarmokkaasti lähetysosaston tehtäviin ja edistyi nopeasti velvollisuuksien hoitamisessa ja minkä tahansa tekemisessä, mihin häntä pyydettiin.”

Myöhemmin hän palveli Seuran kirjapainon lähetysosastossa, ja helmikuun 8. päivänä 1928 veli Rutherford määräsi hänet Kultaisen Ajan julkaisutoimikuntaan. Clayton J. Woodworth oli toimittaja, Robert J. Martin toimitusjohtaja ja Nathan H. Knorr sihteeri ja rahastonhoitaja. Kun kirjapainonjohtaja Robert J. Martin kuoli syyskuun 23. päivänä 1932, J. F. Rutherford määräsi N. H. Knorrin palvelemaan siinä tehtävässä. Tammikuun 11. päivänä 1934 veli Knorr valittiin Kansan Saarnastuoliseuran (New Yorkissa rekisteröidyn nykyisen Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran) johtokuntaan. Hänestä tuli Seuran varapresidentti tammikuun 10. päivänä 1935 E. J. Cowardin kuoleman jälkeen. Kesäkuun 10. päivänä 1940 veli Knorrista tuli Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran Pennsylvanian yhdistyksen  johtokunnan jäsen ja hänet valittiin sen varapresidentiksi. Molempien seurojen presidentiksi hänet valittiin tammikuun 13. päivänä 1942. Hänestä tuli myös Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran presidentti. Veli Knorrin suhtautumisesta työhön J. L. Cantell huomauttaa: ”Vuonna 1940, jolloin vainot olivat yleisiä, haaratoimistoja suljettiin ja väkijoukot mellastivat, olimme eräänä iltana ylitöissä kirjapainossa. Sen keskeytti ’paloharjoitus’, ja veli Knorr, joka toimi puheenjohtajana sitä seuranneessa kokouksessa, sanoi: ’Tiedän, että tilanne näyttää työn kannalta huonolta. Mutta me kaikki täällä haluamme muistaa yhden asian: Jos Harmagedon tulee huomenna, me haluamme ensi yönä pitää painon toiminnassa koko yön.’”

IHMISTEN OPETTAMINEN ELÄMÄÄ VARTEN

Jehovan kansa oli käyttänyt todistuskorttia ja gramofonia kenttäpalveluksessaan. Heidän piti kuitenkin osata myös ilmaista ajatuksensa Raamatusta. Heidän piti osata esittää toivonsa perusteet. Tämä oli Seuran uuden presidentin N. H. Knorrin näkemys. Muistellessaan menneitä C. James Woodworth sanoo: ”Kun me korostimme veli Rutherfordin aikana sitä, että ’Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä’, niin nyt oli koittamassa maailmanlaajuisen laajennuksen aika, joten pantiin alulle raamatullinen ja järjestöopetus, jollaista Jehovan kansa ei tässä laajuudessa ollut koskaan aikaisemmin kokenut.”

Seuraavina vuosina raamatullisen opetuksen tähdentäminen kävi vielä ilmeisemmäksi. Jehovan todistajat olivat totisesti siirtyneet aikakauteen, jolle antoi leimansa opettaminen elämää varten.

TEOKRAATTISEN PALVELUKSEN KURSSI

”Vain muutamia päiviä yli kuukauden sen jälkeen, kun veli Knorrista oli tullut Seuran presidentti”, sanoo Henry A. Cantwell, ”järjestettiin niin sanottu teokraattisen palveluksen täydennyskurssi.” Mikä se oli? Koulu, joka alkoi Brooklynin Beetelissä helmikuussa 1942.

C. W. Barber selittää: ”Kaikkia Brooklynin Beetel-perheen miespuolisia jäseniä kehotettiin ilmoittautumaan ... Kurssi käsitti ensin luennon, joka pidettiin koko koululle. Sisaria pyydettiin olemaan läsnä, mutta he eivät siihen aikaan ilmoittautuneet kouluun. Luennon jälkeen siirryimme pienempiin huoneisiin, missä kaikki kurssille ilmoittautuneet pitivät harjoituspuheita valmennettujen neuvojien ohjauksessa.” L. E. Reusch lisää: ”Joka kuukausi meillä oli koulun opettajan veli T. J. Sullivanin valmistama kertaus.”

 Kuulostaako tämä tutulta? Jos olet Jehovan todistaja, niin tunnet tämän järjestelyn, joka pantiin alulle lähes neljäkymmentä vuotta sitten Brooklynin Beetelissä – teokraattisen koulun. Pian muutkin Jehovan ylistäjät hyötyivät tästä opetuksesta. Heidän ”Kutsu toimintaan” -konventissaan, joka pidettiin 247 kaupungissa kaikkialla Yhdysvalloissa 17. ja 18. huhtikuuta 1943 ”Teokraattisen virantoimituksen oppikurssi” esiteltiin ja havainnollistettiin. Samanniminen painettu yllätysjulkaisu oli 96-sivuinen (suom. 164-sivuinen) kirjanen, jossa selostettiin, miten uutta koulua tulisi johtaa kussakin seurakunnassa, ja varattiin tietoja jokaviikkoisia ohjepuheita varten. Nimitetyn koulun opettajan piti toimia puheenjohtajana ja esittää rakentavia ohjeita kuuden minuutin harjoituspuheista, joita miespuoliset koulun oppilaat pitivät Raamatun eri aiheista.

Jos olet nykyisen teokraattisen koulun oppilas, niin ilmeisesti jännitit ensimmäistä harjoituspuhettasi. Mutta kuvittele, että koko koulu oli uusi ja olimme 1940-luvun alkupuolella. Entä sitten? Veljen ensimmäinen puhe koulussa saattoi olla melkoinen kokemus. ”Polveni löivät yhteen, käteni vapisivat ja hampaani kalisivat”, myöntää Julio S. Ramu. ”Se ei kestänyt kuutta minuuttia, sillä pidin koko puheen kolmessa minuutissa. Se oli ensimmäinen kokemukseni lavalta puhumisessa, mutta en hellittänyt.” ”Iankaikkisuuden kuningas” oli Angelo Catanzaron ensimmäisen harjoituspuheen aihe. ”En koskaan unohda sitä”, hän sanoo. ”Äitini kertoi, että pidin tuon puheen unissani monena yönä.” Rukouksella ja Jehovan turvautumisella oli kuitenkin tärkeä osuutensa. ”He olivat halukkaita ja yrittivät”, huomauttaa Louisa A. Warrington, ”ja oli suurenmoista nähdä, miten Jehovan henki auttoi heitä ... tulemaan päteviksi ja varmoiksi puhujiksi.”

Vuoden 1959 alusta lähtien sisarilla, jotka kuuluivat Jumalan kansan seurakuntiin, oli etu ilmoittautua teokraattiseen kouluun. Sen havainnollistaminen, miten kuuden minuutin saarnoja pidetään ihmisten kodeissa, merkitsi melkoista haastetta heille. Nyt oli heidän vuoronsa hermostua! Grace A. Estepillä oli saarna ensimmäisenä iltana, kun sisaret esiintyivät seurakuntien teokraattisessa koulussa. ”Voi, miten minua pelotti!” hän myöntää. ”Aihe oli kuitenkin helppo ja varsin tuttu, ja selvisin siitä jotenkuten. Vaikka se olikin niin vaikeata, olin myöhemmin onnellinen tästä uudesta Jehovan siunauksesta!” Näinkö sinäkin ajattelet?

Niin, kaikki tämä alkoi helmikuussa 1942 Brooklynin Beetelissä. Mutta nykyään teokraattinen koulu on säännöllinen kristillisen valmennuksen piirre Jehovan kansan 42255:ssä seurakunnassa (1978) kaikkialla maailmassa. Teokraattinen koulu on aivan  alusta asti merkinnyt paljon Jehovan kansalle. Jo varhain olikin ilmeistä, että puhetaidossa oli havaittavissa edistystä. Niinpä vuoden 1944 jälkeen vuosikymmenen ajan käytetty gramofonityö korvattiin teokraattisten saarnaajien suullisella todistamisella ovilla ja ihmisten kodeissa.

Teokraattisen koulun yksi huomattava piirre on Jumalan sanan lukeminen. Se on kuulunut säännöllisenä osana ohjelmaan. Yksi ensimmäisiä teokraattisen koulun käyttöön suunniteltuja teoksia oli ”Kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut”, joka julkaistiin englanninkielisenä vuonna 1946 (suom. 1948). Mabel P. M. Philbrick kertoo teille, että tämä kirja ”auttoi ymmärtämään paremmin Raamatun kirjoittamista ja säilymistä sekä sitä, miten apokryfikirjat lisättiin. Ensimmäisen kerran sain tietää, mitä olivat talmud, masoreettinen teksti ja monet muut asiat. Parasta kaikesta oli jokaisen Raamatun kirjan erittely.”

Vuosien mittaan valmistettiin erilaisia julkaisuja teokraattista koulua silmällä pitäen. Näihin kuului Vartiotorni-lehden kokoa oleva kirja ”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen” (engl. 1963, suom. 1965). Alice Babcock tulkitsee epäilemättä monien muiden ajatuksia sanoessaan sattuvasti sitä ”hengellisten aarteitten todelliseksi varastohuoneeksi”. Tässäkin julkaisussa tarkasteltiin perusteellisesti Raamatun 66 kirjaa korostamalla erikoisesti niitä piirteitä, jotka tekevät jokaisen Raamatun kirjan hyödylliseksi kristityille nykyään.

Tällä hetkellä käytetään englantia puhuvissa maissa teokraattisessa koulussa ja henkilökohtaisessa tutkimisessa teosta, joka edustaa kuuden vuoden tutkimustyötä. Noin 250 veljeä yli 90 maassa avusti sen valmistamisessa, ja Seuran päätoimistossa Brooklynissa erikoishenkilökunta järjesteli aineistoa. Tuloksena oli 1700-sivuinen teos, joka käsittää raamatulliset hakusanat ”Aaronista” ”Suusimiin” (Zuzim). Sen nimi? Aid to Bible Understanding (Raamatun ymmärtämisen opas), joka valmistui kokonaan vuonna 1970. Se on totisesti ollut Jehovan huolenpitoa.

ESITELMÄRYNNISTYS

1940-luvulla teokraattinen koulu valmisti pian monia päteviä veljiä, jotka pystyivät pitämään esitelmiä. Niinpä tammikuussa 1945 aloitettiin maailmanlaajuinen esitelmärynnistys. Jokainen puhuja valmisti oman puheensa, mutta Vartiotorni-seura varmisti esitysten yhtäpitävyyden valitsemalla aiheet ja varaamalla yksisivuiset jäsennykset näihin tunnin pituisiin puheisiin. Tämä esitelmärynnistys alkoi kahdeksan puheen sarjalla, joista ensimmäinen oli nimeltään ”Onnistuuko ihminen maailman rakentajana?”

Puhujan lisäksi muillakin Valtakunnan julistajilla oli osuutensa  rynnistyksessä. Miten? Mainostamalla puhetta levittäen jakeluilmoituksia kaduilla ja talosta taloon. Aika ajoin painettujen kutsujen levittämiseen liitettiin puhetta mainostavien julisteitten kantaminen. Puheet pidettiin usein valtakunnansalissa, mutta esitelmäsarja voitiin pitää myös vuokratiloissa tai muualla seurakunnan alueen syrjäseuduilla. Jos käyt säännöllisesti kristillisissä kokouksissa, niin saat tänäkin päivänä hyötyä tällaisista yleisökokouksista.

Noina varhaisina päivinä esitelmän pitäminen oli tietenkin melkoinen haaste. Se oli jotakin uutta. W. L. Pelle sanoo: ”Monta, monta vuotta minulla oli tapana polvistua vuoteeni ääreen esitelmääni edeltävänä iltana ja rukoilla Jehovaa antamaan minulle kykyä ja voimaa puhua häntä miellyttävällä tavalla. Neuvoin teokraattiseen kouluun osallistuvia nuoria veljiä tekemään samalla tavalla, koska Jehova on aina kuullut rukoukseni ja hän kuulee heidänkin anomuksensa.” – Psalmi 65:3.

JEHOVA HUOLEHTII MAAILMANLAAJUISEN TODISTUKSEN ANTAMISESTA

Noin kolmekymmentä vuotta sitten ihmiskunta oli toisen maailmansodan kurimuksessa. Joidenkin mielestä olisi silloin voinut näyttää epäkäytännölliseltä suunnitella Valtakunnan saarnaamistoiminnan kansainvälistä laajentamista. Mutta Jehovan henki vahvisti hänen palvelijoitaan menemään eteenpäin. Elämää antavan opetuksen varaaminen oli elintärkeätä.

Syyskuussa 1942 veli Knorr ja muut Vartiotorni-seuran johtokunnan jäsenet hyväksyivät yksimielisesti sellaisen koulun perustamisen, joka oli tarkoitettu valmentamaan lähetystyöntekijöitä kaikissa maailman maissa suoritettavaa palvelustyötä varten. Missä se tulisi toimimaan? Seuran maatilalla Finger Lakesin alueella New Yorkin osavaltion pohjoisosassa – Valtakunnantilalla lähellä South Lansingiä.

Siellä sijaitsi suuri kolmikerroksinen tiilirakennus, jonka Vartiotorni-seura oli saanut valmiiksi vuonna 1941. Se oli rakennettu pakopaikaksi Brooklynin Beetel-perheelle siltä varalta, että kiihkeät vainot vaatisivat sitä muuttamaan sinne. Sitä ei kuitenkaan koskaan käytetty tuohon tarkoitukseen. Näyttää siltä, että Jehova ehkä ohjasi asioita kaiken aikaa varaten tämän ainoalaatuisen tarkoituksen tälle rakennukselle. Nyt laadittiin suunnitelmia uutta teokraattista oppilaitosta varten. Koulu sai nimekseen Vartiotornin Raamattuopisto Gilead. Myöhemmin siitä käytettiin nimeä Vartiotornin Raamattukoulu Gilead.

Seurasi kuumeista toimintaa. Lokakuusta 1942 lähtien A. D. Schroeder, Maxwell G. Friend ja Eduardo F. Keller valmistivat  hallitsevan elimen hahmottelemaa kurssia, laativat luentoja, hankkivat kurssikirjoja ja kokosivat kirjastoa. Samaan aikaan tehtiin Valtakunnantilan rakennuksissa muutostöitä, jotta sinne olisi saatu kirjasto, luentosali, luokkahuoneet, makuuhuoneet ja muut tarvittavat tilat. Ne olivat innostavia kuukausia!

Kuvittele niiden tienraivaajien hämmästystä, jotka saivat anomuslomakkeen uutta koulua varten. Jännitys oli vielä suurempi, kun nuo anomukset hyväksyttiin. ”Tunsimme itsemme äärimmäisen puutteellisiksi, mutta olimme kiitollisia tästä edusta”, huomauttavat veli ja sisar Charles Eisenhower. ”Anomuksemme hyväksyttiin. Myimme automme ja asuntovaunumme ja lähdimme kouluun. Se oli Gileadin ensimmäinen kurssi. Koulu oli uusi, luokkahuoneet olivat uudet, opettajat ja oppilaat olivat uusia.”

Saapui kiihkeästi odotettu avauspäivä, maanantai helmikuun 1. päivä 1943. Lumi peitti Valtakunnantilan pellot. Päivä oli kylmä ja talvinen. Mutta hallintorakennukseen kokoontui 49 miestä ja 51 naista erittäin onnellisina – jotkut naimisissa olevia, toiset naimattomia. Koulun vihkiäisiä varten heihin liittyi Seuran johtokunnan jäseniä, opettajakunta, ystäviä ja sukulaisia – yhteensä 161 henkeä.

Puheita pitivät F. W. Franz, W. E. Van Amburgh sekä muut. Veli Knorr piti itse tervehdys- ja vihkiäispuheen. Epäilemättä kaikki läsnäolijat yhtyivät täydellisesti hänen sanoihinsa: ”Jehova Jumala on varannut tämän maa-alueen ja tämän ’Gilead’-nimisen rakennuksen omaa tarkoitustaan varten. Hänelle me annamme kaiken kiitoksen ja ylistyksen.” Epäilyksettä tämän koulun perustaminen oli huomattava teokraattinen edistysaskel.

Raamatun tutkiminen, teokraattinen kenttäpalvelus, julkinen raamatullinen puhuminen, korkein laki, Raamatun teemat – nämä olivat joitakin niistä aiheista, joihin ahkerat oppilaat syventyivät viisikuukautisen kurssin aikana. Opetusaineena oli myös jokin vieras kieli – espanjan kieli ensimmäisellä kurssilla. Opittavaa oli todella paljon. Mutta Gileadin oppilaat käyttivät myös jokaisena koulupäivänä jonkin verran aikaa tiettyjen töiden suorittamiseen maatilalla ja talouspuolella. Se auttoi mm. vapautumaan hermojännityksestä. Arki-illat oli varattu henkilökohtaista tutkimista varten. Viikonloput tarjosivat hyviä tilaisuuksia Valtakunnan saarnaamisen elämää pelastavaan työhön. Sekä oppilaat että opettajat osallistuivat kenttäpalvelukseen.

Toinen maailmansota raivosi yhä, kun ensimmäiset Gilead-koulun kurssiryhmät valmistuivat. Sen vuoksi oli silloin itse asiassa mahdotonta lähettää lähetystyöntekijöitä Eurooppaan ja länteen  meren saarille sekä Aasiaan, joten heitä lähetettiin ensin Kuubaan, Meksikoon, Costa Ricaan, Puerto Ricoon, Kanadaan ja Alaskaan. Siitä lähtien heitä on mennyt maailman ääriin saakka julistamaan Valtakunnan hyvää uutista ”todistukseksi”. – Matteus 24:14.

Gilead-koulun 35. kurssin päättäjäiset olivat Valtakunnantilalla 24.7.1960. 36. kurssin avajaiset olivat Vartiotorni-seuran tiloissa Columbia Heights 107:ssä Brooklynissa New Yorkissa maanantaina 6.2.1961. Miten hyödyllistä onkaan, että tämä koulu on Seuran päätoimiston yhteydessä! Oppilailla on nyt etu kuulla useampien Seuran henkilökuntaan kuuluvien veljien, mm. Jehovan todistajien hallitsevan elimen jäsenten, puheita.

Lähes neljäkymmentä vuotta on kulunut Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin perustamisesta. Tähän mennessä yli 5700 oppilasta on ollut tässä teokraattisessa opetuslaitoksessa. Tästä määrästä yli 2500 toimii yhä kokoajanpalveluksessa saarnaten Valtakunnan hyvää uutista kaikkialla maailmassa.

VALTAKUNNAN PALVELUSKOULU

Teokraattista kasvatusta elämää varten on korostettu jatkuvasti kautta vuosien. Vuonna 1958 aloitettiin uuden koulun opintokurssi. Se oli tarkoitettu valvojille. Sitä kutsuttiin Valtakunnan palveluskouluksi ja aluksi tähän kurssiin kuului 24 koulupäivää, 96 opetusjaksoa luokkahuoneissa ja 20 ohjepuhetta eli luentoa. Aiheina olivat Valtakunnan opetukset, kenttäpalvelus, puhuminen ja valvojat. Ensimmäisenä ryhmänä Valtakunnan palveluskoulussa oli 25 yhdysvaltalaista kierrospalvelijaa (valvojaa) vaimoineen, jos tämä ei ollut käynyt Gilead-koulua. Tuo ensimmäinen kurssi pidettiin maaliskuun 9. päivästä huhtikuun 3. päivään 1959 Seuran tiloissa Lähellä South Lansingiä New Yorkissa. Koulu siirrettiin Brooklynin päätoimiston yhteyteen huhtikuun 9. päivänä 1967.

Valtakunnan palveluskoulussa on vuosien mittaan tapahtunut muutoksia, kuten kahden viikon opintokurssin käytäntöönotto. Valtakunnan palveluskoulua on pidetty monissa maissa kaikkialla maailmassa Jehovan kansan suureksi hyödyksi. Useissa maissa opettajat matkustavat paikasta toiseen ja käyttävät paikallisia valtakunnansaleja, jotta useammat vanhimmat voisivat hyötyä siitä, että koulu pidetään heille sopivammalla paikkakunnalla. Miten kiitollinen Jehovan kansa voikaan olla tämän erinomaisen valmennuksen varaamisesta! Valtakunnan palveluskoulu on auttanut suuresti kristittyjä valvojia hoitamaan palvelusvelvollisuuksiaan ja -etujaan.

Teokraattisessa kasvatuksessa elämää varten on eräs kiinnostava  puoli, jota ei voida jättää huomioon ottamatta. Vuosien kuluessa jotkut, jotka ovat etsineet raamatullista tietoa, ovat olleet lukutaidottomia, mutta heidän ongelmaansa ei ole sivuutettu. Monissa maissa Jumalan kansan järjestö on varannut luku- ja kirjoituskursseja, jotka ovat saaneet suurta tunnustusta hallitusviranomaisilta. Miehet ja naiset ovat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, ja monet heidän joukostaan ovat lähteneet iloitsemaan palveluksen runsaista eduista Jehovan kunniaksi ja ylistykseksi.

”ETEENPÄIN”-MERKKI ANNETAAN

Vuonna 1942 veli Knorr ja hänen vastuullisissa asemissa olevat työtoverinsa ymmärsivät, että edessä oli paljon työtä. Niinpä Jehovan todistajien Uuden maailman teokraattisessa konventissa 18.–20. syyskuuta 1942 annettiin ”eteenpäin”-merkki. Avainkaupunkina oli Cleveland Ohiossa, josta oli yhteys 51 muuhun kaupunkiin Yhdysvalloissa.

Konventin avainpuheen piti F. W. Franz perjantai-iltana 18. syyskuuta 1942. Sen nimenä oli ”Ainoa valo”, ja se perustui Jesajan 49. ja 60. lukuun. Tuossa puheessa kaikui selvästi ”eteenpäin”-merkki. Julia Wilcox kirjoittaa: ”Avainpuheen ’Ainoa valo’ päätyttyä en usko kenenkään kuulijoista ajatelleen, että oli tullut aika laskea kätensä ja levätä. Ei, oli aika ’nousta ja loistaa’, jotta Jumalan kansa voisi tämän vanhan maailman pimeydessä edelleenkin heijastaa ainoaa valoa.”

F. W. Franzin jälkeen ohjelmansuorittajana oli veli Knorr, joka puhui aiheesta ”’Hengen miekan’ esittely”. Hän aloitti puheensa merkittävillä sanoilla: ”Työtä on vielä tehtävänä, paljon työtä!”

Sunnuntai-iltapäivällä 20. syyskuuta pidetyn esitelmän eräät lausunnot osoittivat myös, että edessä on paljon työtä. Aihe? Tosiaan outo, koska kansat olivat silloin toisen maailmansodan pyörteissä. Teemana oli ”Rauha – voiko se kestää?”

Veli Knorr ymmärsi, että siitä muodostuisi hyvin tärkeä puhe. Jehovan avulla hän oli päättänyt ’panna siihen kaikkensa’. ”Kuukausia etukäteen”, sanoo L. E. Reusch, ”saatoin kuulla hänen harjoittelevan ääneen käyden läpi esitelmäänsä ’Rauha – voiko se kestää?’ kirjaimellisesti kymmeniä kertoja. Beetelin huoneeni oli kerrosta alempana aivan presidentin huoneen alla, joten tiedän henkilökohtaisesti, miten kauan ja ahkerasti hän puhettaan harjoitteli.”

Tuon nopeasti etenevän tunnin puheen aikana Kansainliitto paljastettiin rohkeasti Ilmestyksen 17. luvun helakanpunaiseksi  poliittiseksi pedoksi. Siinä osoitettiin, että silloin toimettomuuden kuilussa olevaa Kansainliittoa ”ei ollut”, mutta että se ei tulisi jäämään syvyyteen. (Ilmestys 17:8) Se oli nouseva sieltä jälleen. ”Mutta huomatkaa tämä”, Knorr selitti, ”ennustus osoittaa, että kun ’peto’ tulee syvyydestä tämän totaalisen sodan päätyttyä, sen selässä on nainen nimeltä ’Babylon’, taikka nainen nousee sen selkään heti kun se tulee esiin.” Kuitenkaan ei ihmistekoinen rauha eikä helakanpunainen peto tulisi kestämään. Pian peto itse tuhottaisiin täydellisesti.

Muistellessaan tuota puhetta Marie Gibbard huomauttaa: ”Miten täsmällisesti Ilmestyksen 17. luvun ennustus onkaan täyttynyt Kansainliiton noustessa syvyydestä epävarmaan rauhaan, joka ei kestänyt. Mikä suurenmoinen suojelus olikaan meille, ettei meitä vedetty mukaan seuranneisiin maailmantapahtumiin – kun tämä maa juhli Euroopan- ja Japanin-voittojaan ja sitten vuonna 1945, kun Yhdistyneitä Kansakuntia tervehdittiin vastauksena tulevaan rauhaan. Tämä puhe jätti todella pysyvät vaikutelmat käytännöllistä soveltamista varten.” Johtopäätös olikin selvä. Jehovan palvelijoilla oli tehtävänä työtä, ja jonkin verran aikaa oli vielä jäljellä sen tekemistä varten.

LAUMAN VIERAILEVAT PAIMENET

Tuossa vuoden 1942 konventissa ilmoitettiin, että Vartiotorniseuran edustajat tulisivat säännöllisesti vierailemaan Jumalan kansan seurakunnissa. (Aluepalvelijat olivat aikaisemmin tehneet tällaista työtä, mutta heidän toimintansa samoin kuin piiripalvelijoiden toiminta ja aluekonventtien pito oli lakkautettu joulukuun 1. päivänä 1941.) Seuran matkustavia edustajia alettiin taas lähettää palvelukseen lokakuun 1. päivästä 1942 lähtien. Nämä veljet tunnettiin ”veljienpalvelijoina” ja ovat verrattavissa nykyisiin kierrosvalvojiin. ”He tarkastivat seurakuntien arkistot ja auttoivat veljiä Valtakunnan etujen edistämisessä”, sanoo sisar J. Norris. ”Kaikki tämä teki meidät tietoisiksi siitä, että Jehova huolehtii kansastaan järjestönsä kautta.”

Vuoden 1946 lokakuun 15. päivästä lähtien tämän työn yhteyteen otettiin joitakin uusia piirteitä. Kenttä jaettiin kierroksiin, joista jokainen käsitti noin kaksikymmentä ryhmää (seurakuntaa). Matkustavat valvojat, jotka olivat lähinnä kiinnostuneet todistajien auttamisesta heidän talosta-taloon-saarnaamisessaan, palvelivat seurakuntia viikon kerrallaan. Kahdesti vuodessa kaikki kierrokseen kuuluvat seurakunnat kokoontuivat yhteen kolmipäiväistä kierroskonventtia varten, jonka puheenjohtajana toimi ”piiripalvelija”. Myöhempinä vuosina tätäkin järjestelyä on tarkistettu, ja jos olet Jehovan todistaja, niin se hyödyttää sinua nyt. Mutta millaista oli joitakin vuosia sitten?

 Ottakaamme 1940-luvun piirityö esimerkiksi näiden Jumalan lauman alttiiden paimenten ponnisteluista. 1940-luvun lopulla oli esimerkiksi Nicholas Kovalak nuorempi yksi niistä harvoista veljistä, jotka osallistuivat piirityöhön Yhdysvalloissa. Viitaten lokakuuhun 1949 hän sanoi: ”Ajoin siinä kuussa autolla 6470 kilometriä.” Hän sanoo myös: ”Minulla oli viisi kierroskonventtia viikonloppuina sen lisäksi, että palvelin seurakuntia niiden väliaikoina. Minä siis matkustin, puhuin, todistin, tarkastin papereita, söin, tutkin, luin ja nukuin hyvin vähän.” Yhden viikon aikana hän saattoi matkustaa yli 3000 kilometriä palvellessaan kahta seurakuntaa ja loppuviikolla kierroskonventtia. Tietenkään kaikki hänen automatkansa eivät olleet niin pitkiä. ”Nyt kun seurakuntia on enemmän, työkin on helpompaa”, veli Kovalak myöntää. ”Jehova on meille hyvä ja pitää meistä huolen.”

Nykyiset kierros- ja piiripalvelijat ovat syvästi kiinnostuneita palvelustovereistaan Jehovassa. He koettavat auttaa heitä kenttäpalveluksessa ja rakentaa heitä hengellisesti. Myös kierroskonventeilla on tärkeä tehtävä Valtakunnan etujen edistämisessä. Palvelusvuoden 1978 aikana pidettiin Yhdysvalloissa joka viikko keskimäärin kaksikymmentäseitsemän kierroskonventtia, joissa oli keskimäärin läsnä 1251 henkeä. Jos laskemme kaikki yhteen, niin vuoden aikana oli 1404 kierroskonventtia, joissa oli läsnä 1756278 henkeä.

PUOLUEETTOMAT KRISTITYT OTTAVAT KANTANSA

Vartiotorni-seuran uuden johdon aloittaessa toimintansa 1940-luvun alussa toinen maailmansota raivosi ja monien kristittyjen miesten nuhteettomuus Jehovaa kohtaan joutui koetukselle. Vuonna 1940 tuli Yhdysvalloissa voimaan uusi asevelvollisuuslaki maan ollessa vielä rauhantilassa. Se oikeutti kutsumaan aseisiin 18 vuotta täyttäneet nuorukaiset, mutta sääti, että ”vakituiset tai virkaanmäärätyt uskonnon papit” voitiin vapauttaa IV-D-luokkaan kuuluvina. Useimmissa tapauksissa Jehovan todistajia ei luokiteltu papeiksi. He eivät olleet myöskään kapinallisia eivätkä he sekaantuneet ihmishallitusten sotilaallisiin tai muihin yrityksiin. Todistajat itse olivat kuitenkin päättäneet kristittyinä säilyttää ehdottoman puolueettomuuden. (Johannes 17:16) Lisäksi he olivat ’takoneet miekkansa vantaiksi’. – Jesaja 2:2–4.

Tuhansissa tapauksissa hallituksen asianajajat vaativat todistajia menemään armeijaan, ennen kuin nämä ehtivät hakea vapautusta liittovaltion tuomioistuimista. Niinpä nämä nuhteettomuuden säilyttäjät lähetettiin liittovaltion piirituomioistuimista vankilaan, ja monet heistä saivat suurimman rangaistuksen, viiden  vuoden vankeuden ja kymmenentuhannen dollarin sakon. On kiinnostavaa, että kun Eugene R. Brandt ja kuusi muuta todistajaa tuomittiin, niin tuomari viittasi istuimensa takana seinällä olevaan lippuun ja sanoi, kuten veli Brandt muistelee: ”Näettekö tuon lipun? Hyvä, minä näen tuossa lipussa jumalani kasvot, joten mikään ei estä minua palvomasta sitä, ja teidän pitäisi ajatella samalla tavalla.”

VANKILA-AJAN HYÖDYLLINEN KÄYTTÖ

Ensimmäinen yö ristikkojen takana oli melkoinen kokemus. Tienraivaaja Daniel Sydlik (joka palvelee nyt Brooklynin Beetelissä) vangittiin kristillisen puolueettomuutensa takia vuonna 1944. Hän muistelee maanneensa lavitsallaan ja kuunnelleensa, miten teräsovet ”sulkeutuivat kuin jyrisevä ukkonen”. Äänet lähenivät ovi ovelta, kunnes hänen sellinsä ovi tärisi ja sitten hitaasti sulkeutui. Hän sanoo: ”Minut valtasi äkkiä voittamattoman inhottava tunne, että olin joutunut satimeen, mistä ei ollut ulospääsyä. Sitten aivan yhtä nopeasti seurasi toinen yhtä valtava tunne-elämys, joka sai minut tuntemaan suurta rauhaa ja iloa, senlaatuista rauhaa, josta Raamattu puhuu – ’kaiken ajatuksen ylittävää Jumalan rauhaa’.” – Filippiläisille 4:7.

Veli Sydlik joutui lopulta monien muiden tavoin liittovaltion vankilaan. Mitä puolueettomat kristityt siellä tekivät? He käyttivät hyvin aikansa. Milloin he eivät ahkeroineet vankilan töissä, he saivat usein pitää kokouksia tutkiakseen Raamattua ja Vartiotorni-seuran julkaisuja. He lisäsivät myös yleissivistystään opiskelemalla vieraita kieliä, kuten espanjaa ja kreikkaa. Mill Pointissa Länsi-Virginiassa vankina olleista kristityistä Rudolph J. Sunal sanoo: ”Meillä oli seurakunnan kirjantutkistelumme. ... Jokaisen asuntoryhmän veljillä oli palveluskokouksensa ja teokraattinen palveluskoulunsa. ... Sunnuntaisin meillä oli Vartiotornin tutkistelumme kirjastossa. ... Meillä oli etu järjestää myös pienoiskonventteja. ... Eräänä kesänä me käytimme pallokenttää, meillä oli piano ja muita soittovälineitä sekä erittäin opettava ohjelma.”

Muistellessaan kristillistä opetusohjelmaa noina päivinä vankilassa F. Jerry Molohan huomauttaa: ”Osallistuminen kaikenlaisiin tutkistelukokouksiimme oli poikkeuksellisen hyvä, ja kokoukset olivat niin opettavia, että me annoimme niille leikillisesti nimen Leavenworthin vankilan kunniamaatilan ’Kivimuuriyliopisto’.”

Vartiotorni-seuraa kiinnosti näiden nuorten miesten hengellinen hyvinvointi. Siksi järjestettiin niin, että jotkut veljet, kuten A. H. Macmillan ja T. J. Sullivan, vierailivat heidän luonaan  säännöllisesti. Miksi? Antaakseen raamatullista ohjausta ja rohkaisua.

Olkootpa Jehovan todistajat vapaina tai vankilassa, he etsivät keinoja tehtävänsä suorittamiseksi opetuslasten tekijöinä. (Matteus 28:19, 20) On totta, että näillä puolueettomina kristityillä oli siihen aikaan varsin rajoitetut mahdollisuudet, mutta se ei vaientanut kokonaan heidän huuliaan. Veli Molohan huomauttaa: ”Minulla oli yksi tilaisuus, jonka suhteen tein kaikkeni, eräs hyväsydäminen mies, elinkautisvanki Frank Ryden, josta tuli ensimmäinen ’suosituskirjeeni’, kun hänet kastettiin muulinjuottokaukalossa.” – 2. Korinttolaisille 3:1–3.

ARMONANOMUS

Elokuun 10. päivänä 1946 hyväksyi 60000 osanottajaa yksimielisesti merkittävän päätöksen Jehovan todistajien Iloisten kansojen teokraattisessa konventissa Clevelandissa Ohiossa. Siinä pyydettiin Yhdysvaltain presidenttiä myöntämään täydellinen armahdus yli 4000:lle väärin tuomitulle ja vangitulle todistajalle. Sellainen armahdus palauttaisi kansalaisoikeudet näille puolueettomille kristityille, joilta kutsuntatoimistot ja liittovaltion tuomioistuimet laittomasti kielsivät heidän oikeutensa vuosina 1940–1946.

”Hämmästyksekseni”, sanoo Edgar C. Kennedy, ”puheenjohtaja ilmoitti, että päätös, jossa pyydettiin kaikkien näiden miesten täydellistä armahtamista, esitettäisiin henkilökohtaisesti Yhdysvaltain presidentille jonkun Seuran edustajan toimesta. Koska presidenttinä oli Harry Truman, entinen armeijan upseeri, jonka kanssa palvelin ensimmäisen maailmansodan aikana, ajattelin, että tästä voisi olla hyvä mainita puheenjohtajan toimistossa, kuten teinkin.” Asiain edettyä perjantaina syyskuun 6. päivänä 1946 kello 12.30 Seuran lainopillinen neuvonantaja, eräs toinen lakimies ja veli Kennedy, joka oli tienraivaaja, olivatkin presidentin vastaanotolla noin 40 minuuttia. Veli Kennedyn mukaan Truman kuunteli tarkkaavaisena Seuran lakimiehen selostaessa päätöksen piirteitä siihen kohtaan saakka, missä pyydettiin armahdusta. Sitten, hän muistelee: ”Truman räjähti ja sanoi: ’Minä en tarvitse sellaisia p–oja, jotka eivät halua taistella maansa puolesta. Enkä minä pidä siitä, että te suhtaudutte epäkunnioittavasti lippuun.”’ Veli Kennedy jatkaa:

”Tiesin, että nyt on minun vuoroni puhua. Esittäydyin entisenä armeijan upseeritoverina ja sanoin, että vastuullani oli ollut hänen patterinsa ammustäydennys koko sodan ajan. Otin salkustani valokuvan rykmenttimme upseereista ja laskin sen hänen pöydälleen. Hän katsoi sitä ja sanoi, että hänen kirjoituspöytänsä  yläpuolella kirjastossa riippuu sama kuva. Kerroin hänelle sitten, että oli vaikeampi taistella kristillisten periaatteiden puolesta kuin taistella sodassa. Selitin lyhyesti, miksi Jehovan todistajat eivät tervehdi lippua. Hän kuunteli ja sanoi sitten: ’Huomaan erehtyneeni.’”

Veli Kennedyn mukaan presidentti sen jälkeen kuunteli Seuran lakimiehiä, ”joka toisti pyynnön niiden Jehovan todistajien vapauttamisesta, joita pidettiin asevelvollisuuslain nojalla vankiloissa. Truman lupasi sitten keskustella asiasta oikeusministerin kanssa.”

Aikanaan presidentti Truman nimitti armahduskomiteansa. Se tutki tuhansia oikeudenpäätöksiä ja kutsuntapöytäkirjoja ja suositteli muutamia armahduksia. Mutta joulukuun 23. päivänä 1947 Truman armahti ainoastaan 136 todistajaa, vaikka armahduksia oli yhteensä 1523. Muut uskonnolliset ryhmät, joista oli yhteensä vain 1000 miestä vankiloissa, saivat leijonan osan verrattuna 4300 todistajaan. Näin näiden puolueettomien kristittyjen suurta enemmistöä syrjittiin vain siksi, että he olivat päättäneet ehdottomasti säilyttää nuhteettomuutensa Jehova Jumalaa kohtaan.

OIKEUSTAISTELU JATKUU

Smithin ja Estepin jutussa Yhdysvaltain korkein oikeus päätti helmikuun 4. päivänä 1946, että alemmat liittovaltion tuomioistuimet olivat menetelleet väärin kieltäessään todistajilta oikeuden rehelliseen kuulusteluun ja vaatiessaan heitä astumaan armeijan palvelukseen, ennen kuin heillä oli tilaisuus puolustautua oikeudessa. Joulukuun 23. päivänä 1946 korkein oikeus laajensi Gibsonin ja Dodezin jutussa lakia sellaiseksi, että se salli niiden Jehovan todistajien puolustautumisen oikeudessa, joita oli syytetty siitä, että he eivät olleet ilmoittautuneet omantunnonarkojen leirissä tai jääneet noille leireille ilmoittautumisen jälkeen.

Hallituksen asianajajat selittivät, että kokoajan tienraivaajia ei voitu vapauttaa sotapalveluksesta ja -valmennuksesta, koska heillä ei ollut kiinteää seurakuntaa. Hallituksen lakimiehet sanoivat myös, että ryhmänpalvelijoita (esivalvojia) ei voitu vapauttaa, koska heillä ei ollut maallikoista koostuvia seurakuntia, vaan he toimivat puheenjohtajina seurakunnissa, joiden jäsenet olivat Jehovan todistajia. Nuo väitteet kumottiin Dickinsonin jutussa, jossa Yhdysvaltain korkein oikeus marraskuun 30. päivänä 1953 teki päätöksen Jehovan todistajien hyväksi. Tämä oli ennakkotapaus kaikkien liittovaltion tuomioistuinten noudatettavaksi.

LUJIA USKOSSA VANKEUDESTA HUOLIMATTA

Katsoessaan noin kolmenkymmenen vuoden taakse siihen aikaan,  jolloin niin monet puolueettomat kristityt olivat vangittuina nuhteettomuutensa takia, joku voisi ihmetellä, mitä hän tekisi samanlaisissa olosuhteissa. Sillä ei ole todellisuudessa merkitystä, millä verukkeella vihollinen pidättää Jehovan kansaa. Jehovan avulla nuhteettomuus voidaan säilyttää, kuten sadat puolueettomat kristityt tekivät joitakin vuosia sitten. Oltuaan seitsemän vuotta kommunisti-Kiinan vankiloissa Stanley Ernest Jones puhui vuonna 1965 yli 34700 henkilölle Yankee-stadionilla New Yorkin kaupungissa. Vankilassa ollessaan hän oli miettinyt raamatunpaikkoja, turvautunut rukoukseen ja pysynyt hengellisesti vahvana Jehovan hengen avulla. Mutta oli yksi asia, minkä hän mainitsi: ”Me vain saamme ahdistusta ’kymmenen päivää’. Toisin sanoen se on päättyvä. Kaikki loppuu aikanaan. Siksi me kestämme, Jumala vie meidät sen läpi.” – Ilmestys 2:10.

Lähetystyöntekijätoveri Harold King vietti melkein viisi vuotta kommunisti-Kiinan vankilassa. Hänkin oli pysynyt hengellisesti lujana. Tiesitkö, että hän vankeudessaan jopa sävelsi lauluja, jotka perustuivat Raamatun ajatuksiin? Myös Jehovan todistajien nykyään käyttämä laulukirja – ’Laulakaa ja soittakaa sydämessänne’ – sisältää sävelmän, jonka veli King teki vankilassa. Se on laulu numero 10, ”Huone huoneelta”. Älä siis pelkää tulevaisuutta. Jehova voi pitää sinusta huolen, niin kuin hän piti huolen vangituista puolueettomista kristityistä Yhdysvalloissa ja monista muista nuhteettomuuden säilyttäjistä mukaan luettuina veljet Jones ja King, joilla oli kova vankeuskokemus kommunistisen Kiinan vankilassa.

APUA ANNETAAN

Toinen maailmansota päättyi syyskuun 2. päivänä 1945. Vartiotorni-seuran haaratoimistoja avattiin pian monissa maissa. Seurakuntia perustettiin uudelleen ja hengellistä ruokaa oli jälleen saatavissa lisääntyvässä määrin. Kuitenkin kristityt tarvitsivat sodan runtelemissa maissa myös aineellista apua. Osoituksena kristillisestä rakkaudesta hädässä olevia uskonveljiään kohtaan Jehovan kansa pani silloin alulle maailmanlaajuisen avustusohjelman, joka kesti kaksi ja puoli vuotta. (Johannes 13:34, 35) Todistajat Yhdysvalloissa, Kanadassa, Sveitsissä, Ruotsissa ja muualla lahjoittivat vaatteita ja rahaa ruoan ostamiseen kristittyjen auttamiseksi Belgiassa, Bulgariassa, Englannissa, Filippiinien tasavallassa, Hollannissa, Italiassa, Itävallassa, Kiinassa, Kreikassa, Norjassa, Puolassa, Ranskassa, Romaniassa, Saksassa, Suomessa, Tanskassa, Tšekkoslovakiassa ja Unkarissa.

”Toisen maailmansodan päätyttyä”, muistelevat Hazelle ja Helen Krull ”veljemme palasivat vankileireiltä, monet sairaina ja pysyvästi aineellisen omaisuutensa menettäneinä, jotkut eristettyinä  perheistään tietämättä, olivatko nämä vielä kirjaimellisesti elossa vai eivät. Mutta kaikesta tästä huolimatta he olivat hämmästyttävän vahvoja hengellisesti. Heidän veljensä kaikkialla maailmassa toivottivat heidät tervetulleiksi. Heidän ensimmäinen huolensa oli järjestää uudelleen Valtakunnan työ, julistaa samaa hyvää uutista, jonka takia he olivat olleet vankiloissa ja hankkia jälleen hengellistä tietoa. Heidän pakottava halunsa, joka seurasi näitä suuria ja pitkäaikaisia koettelemuksia, innosti meitä kaikkia ja me olimme onnellisia edusta saada varata heille hiukan heidän aineellisia tarpeitaan. Vaatteita, kenkiä ja muuta tarpeellista koottiin ja järjestettiin valtakunnansaleissa ja haettiin sieltä kuorma-autoilla lähetettäväksi veljillemme. Näin koottiin rakkaudellisesti tonni tonnin jälkeen.”

Vaatelähetysten kokonaismäärä nousi noin puoleen miljoonaan kiloon, ruokalähetysten yhteismäärä oli 350000 kiloa, ja lisäksi tämän avustusrynnistyksen aikana lähetettiin 124110 paria kenkiä puutteessa oleville kristityille. Rahassa näiden lähetysten arvo oli yli 5 miljoonaa markkaa. Ja näitä ystävällisiä lahjoituksia arvostettiin. Esther Allen huomauttaa eräästä kiitollisuudenosoituksesta: ”Kiitoskirje, jonka saimme, nosti ilonkyyneleet silmiin.” Yhteen suuntaan virtasi siis aineellista ja toiseen suuntaan suuri arvostus ja rohkaiseva kertomus nuhteettomuudesta.

Yhdysvalloissa olevilla Jehovan todistajilla on kautta vuosien ollut monia tilaisuuksia auttaa uskonveljiään aineellisesti sekä kotimaassa että ulkomailla. Ajattele esimerkiksi vuonna 1970 Perussa sattunutta maanjäristystä. Liman seurakunnat kokosivat vaatteita, ruokaa ja rahaa ja lähettivät nopeasti noin seitsemän tonnia avustuksia järistysalueelle. New Yorkin kaupungin Jehovan todistajat lahjoittivat yli kymmenen tonnia vaatteita. Se oli itse asiassa paljon suurempi vaatemäärä kuin tarvittiin. Myös Vartiotorni-seura varasi 20000 dollaria (n. 80000 mk) haaratoimistolleen käytettäväksi sellaisten tarvikkeiden hankkimiseen, joita hätäalueen veljet tarvitsivat. Samaan tapaan järjestettiin apua, kun maanjäristys tuhosi Managuan Nicaraguassa vuonna 1972. Sellaiset kristillisen rakkauden osoitukset tuovat mieleen ensimmäisen vuosisadan kristittyjen hyväsydämisen anteliaisuuden. – 2. Korinttolaisille 9:1–14.

Jehovan palvojatovereille annettu apu ei kuitenkaan aina rajoitu aineelliseen. Tiesitkö, että vuonna 1961 Jehovan palvelijat Yhdysvalloissa ja muissa maissa kirjoittivat tuhansia kirjeitä Espanjan viranomaisille anoen siellä olevalle Jumalan kansalle palvontavapautta? Ja vuonna 1968 he kirjoittivat Malawin viranomaisille ja esittivät vastalauseensa siellä olevien Jehovan kristittyjen todistajien pahoinpitelyn johdosta. He rakastavat aidosti kaikkialla olevia veljiään.

 HISTORIALLISET KONVENTIT TUOTTAVAT TOTISESTI KUNNIAA JEHOVALLE

Jumalan kansan suuret kokoukset ovat sekä menneisyydessä että nykyään olleet suuren hengellisen hyödyn tilaisuuksia. Usein ne ovat olleet myös suuren iloitsemisen aikoja. (5. Mooseksen kirja 31:10–13; Nehemia 8:8, 12) Tämä piti varmasti paikkansa Jehovan todistajien Iloisten kansojen teokraattisesta konventista, joka pidettiin Clevelandissa Ohiossa 4.–11. elokuuta 1946, ensimmäisenä sodanjälkeisenä vuonna. Se oli erilainen konventti. Aiempina vuosina useita kaupunkeja käsittävät konventit oli yhdistetty toisiinsa radio-puhelin-järjestelyillä eri maissa, ja niissä oli ollut suuri yhteinen kuulijakunta. Mutta Iloisten kansojen teokraattisessa konventissa Jumalan kansalla oli ensimmäistä kertaa tällaista suuruusluokkaa oleva kansainvälinen konventti, joka kokosi osanottajia yhteen kaupunkiin kaikista osista maapalloa.

Yksi huomattava konventtia edeltävä tehtävä oli majoitusten hankkiminen konventtilaisille. Se tapahtui laajamittaisen talostataloon-työn avulla. Monet osanottajat majoittuivat kuitenkin todistajien asuntovaunualueelle. Siellä asui ennen pitkää 20000 asukkaan yhdyskunta miellyttävästi ja halvalla. Osanottajat tarvitsivat luonnollisesti aineellista ruokaa, ja konventtipaikalla toimiva itsepalveluruokala oli todella varsin huomattava. Siten voitiin ravita 15000–20000 henkilöä tunnissa.

Hengellinen ravinto oli kuitenkin kaikkein tärkeintä ja sitä tarjottiin yltäkylläisesti. Esimerkiksi F. W. Franz puhui aiheesta ”Elonaika, maailmanloppu”. Se oli kiinnostava selitys Jeesuksen Kristuksen vehnää ja rikkaruohoja eli lustetta koskevaan kuvaukseen. (Matteus 13:24–30, 36–43) Ja samassa konventissa L. A. Swingle tarkasteli aihetta ”Herätkää!” Hän kuvasi 20. vuosisadan maailmaa synteettisenä, atomeja murskaavana, suihkukäyttöisenä, tutkan valvomana, elektronisena maailmana, joka on kulkemassa tuhon kuiluun, koska se ei ole hereillä niiden todellisten kiistakysymysten suhteen, joiden edessä ihmiskunta on. Veli Knorr puhui aiheesta ”Vastaus herättävään kutsuun” ja kehotti kuulijoitaan ’olemaan valveilla, pysymään valveilla ja lukemaan Herätkää!-lehteä’. Uusi lehti Herätkää! oli nimittäin korvaava Lohdutuksen, joka aiemmin tunnettiin Kultaisena Aikana. Monta vuotta myöhemmin Henry A. Cantwell saattoi sanoa: ”Epäilemättä Herätkää! on ollut nimensä veroinen auttaessaan monia heräämään välinpitämättömyyden unesta ja kääntymään tosi palvonnan puoleen.”

Jotkut muistavat tämän sykähdyttävän konventin sen erinomaisen raamatuntutkimisen perusoppaan vuoksi, jonka he saivat siellä – englanninkielisen kirjan ”Olkoon Jumala totinen”  (suom. 1948). Sen ensimmäistä painosta julkaistiin noin kuuden vuoden aikana yli 10500000 kappaletta. Huhtikuun 1. päivästä 1952 alkaen sen englanninkielistä tarkistettua laitosta (suom. 1960) levitettiin jatkuvasti, ja vuoden 1971 alkuun mennessä sitä oli julkaistu 19246710 kappaletta 54 kielellä. Siihen aikaan ”Olkoon Jumala totinen” oli neljännellä sijalla 20. vuosisadalla maailman eniten myytyjen tietokirjojen luettelossa.

Torstai elokuun 8. päivä oli erikoisen huomattava tässä vuoden 1946 konventissa. Veli Knorr puhui aiheesta ”Uudelleenrakentamisen ja laajentamisen ongelmat”. Muistellessaan tätä tapahtumaa Edgar Clay Brittein saarilta kirjoittaa myöhemmin: Minulla oli etu olla hänen takanaan puhujalavalla sinä iltana ja kun hän hahmotteli työtä ja kertoi sitten Brooklynin Beetel-kodin ja kirjapainon laajennussuunnitelmista, niin valtavan suuren kuulijakunnan suosionosoitusten myrskyt puhkesivat yhä uudelleen. Vaikka lavalta ei voinut erottaa yksityisiä kasvoja, oli helppo aistia heidän ilonsa.”

KATSAUS MAAILMANNÄYTTÄMÖÖN

Teokraattinen uudelleenrakentaminen ja laajennus oli välttämätöntä. Se oli ilmeistä. Niinpä Seuran presidentti N. H. Knorr ja hänen sihteerinsä M. G. Henschel lähtivät helmikuun 6. päivänä 1947, noin kuusi kuukautta Iloisten kansojen teokraattisen konventin jälkeen, palvelusmatkalle maapallon ympäri. Tuolla lähes 77000 kilometrin pituisella matkalla tehtyjen henkilökohtaisten havaintojen perusteella oli mahdollista päättää, mihin oli ryhdyttävä maailmanlaajuisen järjestön vahvistamiseksi ja yhdenmukaistamiseksi.

Tuo matka sai paljon aikaan. Sen jälkeen lähetettiin muun muassa Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä joihinkin Aasian maihin ja Tyynenmeren saariin. Valtakunnan etuja edistettiin. Teokratia meni kohisten eteenpäin!

TEOKRATIAN KASVU

Jehova voi kasvattaa ’pienimmästä heimon, vähäisestä väkevän kansan’. (Jesaja 60:22) Hän teki sen ennallistamalla israelilaiset pakkosiirtolaiset Babylonista takaisin kotimaahansa satoja vuosia sitten. Samalla tavalla Jumala on vapauttanut hengelliset israelilaiset Suuren Babylonin, väärän uskonnon maailmanmahdin, orjuudesta. Vuonna 1938 koko maailmassa oli 59047 julistajan huippu. Sitten tulivat sotavuodet, kristittyjen vainot ja sen jälkeen järjestön uudelleenrakentaminen Jumalan kansan keskuudessa. Millaisin seurauksin? Vuonna 1949 Jehovan kristittyjä todistajia oli jo 317877! Teokratian kasvu oli ilmeinen!

 Miten sopivaa olikaan sen tähden, että Jumalan kansa kokoontui Jehovan todistajien Teokratian kasvun konventtiin! Autoilla, busseilla, junilla, laivoilla ja lentokoneilla heitä tuli joukoittain New Yorkin kuuluisalle Yankee-stadionille kahdeksanpäiväiseen kansainväliseen konventtiin, joka pidettiin 30.7.–6.8.1950. Noin 10000 ulkomaalaisen joukkovirtaus maahan hälytti Yhdysvaltain siirtolaisviranomaiset, mikä merkitsi näiden vierailijoiden loukkaavaa syrjimistä. Myöhemmin yhteenkokoontuneet konventin edustajat paheksuivat voimakkaasti tätä menettelyä.

Kuten Clevelandin kansainvälisessä konventissa vuonna 1946 järjestettiin nytkin suuri itsepalveluruokala ruoan järjestämiseksi näille tuhansille. Miten vaikuttavaa se olikaan! Eräs terveysviraston tarkastaja sanoi New York Timesin mukaan: ”Olen hämmästynyt. En ole koskaan ennen nähnyt näin hyvin toimivaa järjestelyä.”

Monet edustajat majoittuivat yksityiskoteihin ja hotelleihin. Kuitenkin yli 13000 leiriytyi lopulta todistajien asuntovaunualueella New Jerseyssä noin 60 kilometrin päässä New Yorkista. Marie M. Greetham muistelee: ”Veljet kaikkialta New Yorkista ja New Jerseystä työskentelivät useita viikkoja asentaen vesijohtoja, kaasu- ja sähkövoimaloita sekä käymälä- ja pesutiloja ... Kaupunki oli puhelinyhteydessä New Yorkin konventtiin, joten kaikki, mitä New Yorkin konventissa sanottiin, voitiin kuulla asuntovaunualueella.”

Kun keskiviikko, elokuun 2. päivä 1950, valkeni, Jehovan kansalla ei yleisesti ottaen ollut mitään käsitystä siitä ihmeellisestä siunauksesta, joka odotti heitä tuona ”’Saarnaa sanaa’ -päivänä”. Sinä iltapäivänä veli Knorr puhui aiheesta ”Puhtaan kielen muuttaminen kansoille”. (Sefanja 3:9) Hän mainitsi muun muassa, että vuonna 1902 Vartiotorni-seura sai oikeuden painaa Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten käännöksen nimeltä The Emphatic Diaglott, joka valmistui ensimmäisen kerran Seuran omasta painosta joulukuun 21. päivänä 1926. Sen jälkeen Seura on varsin huomattavalla tavalla suorittanut Raamattujen painamista.

Mutta tuossa vuoden 1950 konventin ohjelmassa paljastui jotakin erikoisen sykähdyttävää. Tuossa muistettavassa tilaisuudessa veli Knorrilla oli suuri ilo päästää julkisuuteen englanninkielinen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös (suom. 1975). Hämmästynyt, suuresti ilahtunut 82075 hengen kuulijakunta stadionilla ja asuntovaunualueella otti sen vastaan mitä innostuneimmin, jatkuvin suosionosoituksin ja syvästi kiitollisena. Konventin osanottajat ottivat innokkaasti kymmeniätuhansia kappaleita. Mikä ilo se olikaan kaikille osanottajille!

 ”RUHTINAAT” OVAT TÄÄLLÄ!

Jehovan kansa ajatteli vuosia, että vanhan ajan uskolliset miehet, kuten Aabraham, Joosef ja Daavid, herätettäisiin ennen tämän pahan asiainjärjestelmän loppua. Noita muinaisia Jumalan palvelijoita sanottiin ”vanhan ajan arvokkaiksi”, ”muinaisiksi uskolliseksi” ja ”ruhtinaiksi”. Psalmista oli julistanut: ”Sinun poikasi tulkoot sinun isiesi sijaan; aseta heidät ruhtinaiksi kaikkeen maahan.” (Psalmi 45:17) Jehovan kansa meni siis konventtiin vuosia sitten tietyn odotuksen vallassa. Ehkä tuolle tilaisuudelle antaisi leimansa yhden tai useamman ylösnousseen ruhtinaan tai vanhan ajan miehen ilmaantuminen!

Pidä tämä mielessäsi ja liity ajatuksissani niihin 82601 konventtilaiseen, jotka kuuntelivat tarkkaavaisena F. W. Franzia lauantai-iltapäivänä elokuun 5. päivänä 1950. Kiinnostavan raamatullisen puheensa eräässä kohokohdassa hän kysyi: ”Olisiko tämä kansainvälinen konventti onnellinen saadessaan tietää, että TÄÄLLÄ, TÄNÄ ILTANA, meidän keskuudessamme, on joukko tulevia UUDEN MAAN RUHTINAITA?”

Mikä vaikutus oli tällä kysymyksellä? Seuraavassa on joitakin eloisia muistikuvia: ”Muistan, miten kuulijat haukkoivat hämmästyksestä henkeään ja me aloimme toivorikkaina tähyillä ympärillemme ... oliko Daavid täällä, tai Aabraham tai Daniel tai Job? Monilla meistä sisarista oli kyyneleet silmissä!” (Grace A. Estep) ”Olin niin kiihtynyt, että istuin istuimme reunalla katse naulittuna stadionin sisäänkäytävään. Olin varma, että yksi tai useampia noista vanhan ajan miehistä tulisi sieltä minä hetkenä hyvänsä.” (Sisar Dwight T. Kenyon) ”Käytävissä olevat ihmiset ryntäsivät stadionin sisäänkäytäville nähdäkseen puhujalavalle ehkä toivoen näkevänsä Aabrahamin, Daavidin tai mahdollisesti Mooseksen. Olen varma siitä, että jos joku pitkäpartainen olisi kävellyt puhujalavalle, niin mikään ei olisi pidätellyt väkijoukkoa.” – L. E. Reusch.

Syvä hiljaisuus laskeutui sitten stadionille. Jokainen terästi kuuloaan, jotta ei menettäisi yhtäkään puhujan sanaa. Hän selitti ”ruhtinaiksi” käännetyn heprealaisen sanan todellista merkitystä. Hän osoitti, että nykyiset ”muut lampaat” ovat kärsineet uskonsa takia aivan yhtä paljon kuin Jehovan todistajat muinoin. Mikään ei näin ollen puhu sitä vastaan, että Kristus tekee näistä ”muista lampaista” ”ruhtinaita kaikkeen maahan”, kuten on tarkoitus. (Psalmi 45:17; Johannes 10:16) Sitten veli Franz lopetti puheensa sanoen. ”Kun meillä on nämä hurmaavat odotteet näin lähellä edessämme, niin säilyttäkäämme teokraattinen järjestö ja parantakoon Jumala sitä jatkuvasti uuden maailman yhteiskuntana. Älkäämme katsoko koskaan taaksemme tähän nykyiseen Sodomaan, joka on säästetty tuhottavaksi. Me tahdomme sen sijaan  pitää kasvomme käännettyinä eteenpäin täydessä uskossa. Menkäämme siis alituisesti eteenpäin, me kaikki yhdessä, uuden maailman yhteiskuntana!”

OSOITUS TEOKRATIAN KASVUSTA

Sunnuntai-iltapäivä, elokuun 6. päivä, oli sykähdyttävä päivä noille konventtilaisille. Yankee-stadionin täytti 87195 kuulijaa. Käytävillä ja läheisissä teltoissa oli lisäksi 25215 sekä asuntovaunualueella vielä 11297 henkeä.

Näin ollen yhteensä 123707 oli läsnä kuulemassa veli Knorrin kiinnostavaa, laajalti mainostettua esitelmää ”Voitko elää ikuisesti maan päällä onnessa?” Tuo johdonmukainen, liikuttava puhe esitti runsaasti raamatullisia todisteita siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat elää ikuisesti onnessa maan päällä.

KOKOONTUMINEN UUDEN MAAILMAN YHTEISKUNTANA

Toinen virstanpylväs teokratian historiassa saavutettiin vuonna 1953. Jehovan kansa oli odottanut kiihkeästi 19.–26. heinäkuuta. Konventtilaisia tuli 96 maasta Yhdysvaltain ulkopuolelta, kunnes tuhannet täyttivät New Yorkin kaupungin Yankee-stadionin. Tuo kahdeksanpäiväinen Uuden maailman yhteiskunnan konventti varasi maailmalle suurenmoisen todistuksen Jehovan kristittyjen todistajien kansainvälisestä ykseydestä.

Tuhansia konventin osanottajia varten hankittiin jälleen majoitus yksityiskodeista. Toiset asuivat hotelleissa, toiset 45000 Uuden maailman yhteiskunnan asuntovaunukaupungissa, noin 60 kilometrin päässä Stadionilla lähellä New Marketia New Jerseyssä. Sivumennen sanottuna asuntovaunukaupungin suurmyymälä antoi eräälle paikalliselle hankintamiehelle hiljaisen todistuksen kristillisestä rehellisyydestä. (Heprealaisille 13:18) Koska monet todistajat lähtivät stadionille vapaaehtoiseen palvelukseen ennen aukioloaikaa ja palasivat vasta kun myymälä oli suljettu siltä päivältä, he ottivat itse mitä tarvitsivat ja jättivät maksun vartioimattomille tarjottimille. R. D. Cantwell sanoo: ”Tämä herra (mainittu hankintamies) oli ihmeissään tästä ja sanoi lopulta: ’Mr Cantwell, haluan sanoa teille erään asian: Te ette voisi tehdä näin minun kirkossani, koska sen jäseniin ette voi luottaa.’”

Konventin kansainvälisyyttä korosti 90 värikästä julistetta, jotka oli ripustettu stadionin yläkatsomon ja puolikerroksen julkisivuille. Osanottajia tervehtivät sellaiset iskulauseet kuin ”Salaams setripuiden maasta Libanonista” ja ”Kristillinen aloha Havaijilta”.  Myös päivät oli nimetty maantieteellisten alueitten mukaan, kuten ”Pohjois-Amerikan päivä” ja ”Atlantin saarten päivä”.

Konventin teeman mukaisesti veli Knorr piti heinäkuun 20. päivänä ajankohtaisen puheen aiheesta ”Uuden maailman yhteiskuntana eläminen nykyään”. Muistellen tuota iltapäivää C. W. Barber kirjoittaa: ”Kun kymmenettuhannet olivat näin kokoontuneet yhteen ’uuden maailman yhteiskuntana’, tarjoutui kultainen tilaisuus pyytää tältä joukolta yhteenkuuluvaisuuden ja ykseyden ilmaus.” Miten? Sille esitettiin hyväksyttäväksi päätös, joka selvitti Jehovan todistajien näkemyksen siitä, että he muodostavat yhden yksimielisen uuden maailman yhteiskunnan. Päätöksen hyväksyivät yksimielisesti ne 125040, jotka olivat läsnä stadionilla, täpötäysissä teltoissa ja asuntovaunukaupungissa.

HÄLYTYS ANNETAAN

Tämä valtava konventti muistetaan varmasti erään piirteen vuoksi, jota Webster L. Rose sanoo ”jännitysnäytelmäksi”. Tästä nimenomaisesta puheesta Roger Morgan kirjoittaa: ”Vuoden 1953 Yankee-stadionin konventissa minuun teki syvimmän vaikutuksen veli Franzin puhe ’Pohjan periltä hyökätään uuden maailman yhteiskunnan kimppuun’.”

Tuona torstai-iltana, 23. heinäkuuta 1953, annettiin todella hälytys. Seuran varapresidentti F. W. Franz maalasi eloisan kuvan Maagogin Googin ja hänen joukkojensa tulevasta hyökkäyksestä Jehovan kansaa vastaan. Ennustuksen päähenkilö Goog tunnistettiin Saatanaksi. Ja Franz osoitti, että Maagogin maa tarkoittaa jumalattomien henkivoimien sijaintia rajoitetulla henkialueella lähellä maata sen jälkeen, kun heidät karkotettiin pois taivaasta vuoteen 1918 mennessä. (Ilmestys 12:7–9) Puhuja osoitti, että Jehovan kansan nykyinen menestys, yksimielisyys ja turvallisuus aiheuttaa Googin ja hänen joukkojensa hyökkäyksen. Miten suuresti nuo 112700 kuulijaa arvostivatkaan tätä varoitusta ja kehotusta turvata edelleen Jehovaan ja julistaa hänen Kristuksen kautta hallitsemansa valtakunnan hyvää uutista!

KONVENTIN LIIKUTTAVA LOPPU

Edustajilla oli erittäin liikuttava kokemus sunnuntai-iltapäivällä, 26. heinäkuuta. N. H. Knorrin esitelmää ”Harmagedonin jälkeen – Jumalan uusi maailma” oli tullut kuulemaan 165829 henkeä Yankee-stadionille, täpötäysiin telttoihin ja asuntovaunukaupunkiin. Itse stadionilla oli 91562 henkeä. Vähän ennen esitelmää portit avattiin ja tuhannet tulvivat jonoina sisään ja istuutuivat pelikentän ruohomatolle. Toiset tuhannet kuulivat puheen Seuran radioaseman WBBR:n välityksellä.

 Tuo kiinnostava tunti kului nopeasti ja pian esitelmä oli ohi. Viileä tuulenhenki virkisti niitä tuhansia, jotka jäivät seuraamaan konventin loppuohjelmaa. Veli Knorr piti tunnin pituisen puheen, joka perustui Psalmiin 145. Hän korosti puheessaan sitä, miten tärkeää on ylistää Jehovaa, kiittää häntä Jumalana, julistaa häntä kaikkeuden Suvereenina ja tehdä tunnetuksi hänen kuninkuuttaan. Siihen mennessä suurin kristillinen konventti päättyi onnellisesti laulun ”Laula riemullista ylistystä!” säveliin ja loppurukoukseen.

JUMALAN TAHDON KANSAINVÄLINEN KONVENTTI

”Vieläkin kun mainitaan vuosi 1958”, kirjoitti Angelo C. Manera nuorempi, ”Jehovan todistajat muistavat erään suuren tapahtuman – ’suurkonventin’, Jehovan todistajien Jumalan tahdon kansainvälisen konventin.” Tämä huomattava yhteenkokoontuminen kokosi osanottajia ainakin 123:sta eri maasta ja saariryhmästä. Aikana jolloin kansainväliset suhteet olivat jännittyneet ja Lähi-idässä vallitsi sodan uhka, Jehovan kansa kokoontui rauhassa ja ykseydessä New Yorkin kaupungin Yankee-stadionilla ja läheisellä Polo Groundsilla 27.7.–3.8.1958.

Lähes kaksi viikkoa ennen konventtia veli Knorr tapasi yli kahdeksankymmentä Seuran haaratoimistonvalvojaa ja heidän apulaistaan. He tarkastelivat uutta kirjaa, jonka hän oli valmistanut haaratoimistojen ohjekirjaksi tarkastettuaan henkilökohtaisesti suurimman haaratoimiston, Brooklynissa olevan Yhdysvaltain toimiston. Muita hyödyllisiä kokouksia pidettiin näiden miesten sekä lähetystyöntekijöiden, erikoistienraivaajien ja kierros- ja piirivalvojien kanssa itse konventin aikana.

Keskiviikkona 30. heinäkuuta tapahtui jotakin, mikä sai Ernest Jansman huomauttamaan: ”Olen varma, että sen merkitys säilyy kauan teokraattisen historian aikakirjoissa.” Mitään samankaltaista ei todellakaan ollut tapahtunut vuonna 33 Jerusalemissa vietetyn helluntain jälkeen, jolloin 3000 uutta Jeesuksen Kristuksen seuraajaa kastettiin yhtenä päivänä. (Apostolien teot 2:41) Heti puheen ”Jumalan tahdon mukainen kaste” jälkeen 7136 henkeä (2937 miestä ja 4199 naista) kastettiin Orchard Beachissä muutamien kilometrien päässä vertauskuvana heidän antautumisestaan Jehova Jumalalle. Se oli suurin samassa paikassa suoritettu joukkokaste nykyaikana.

Tässä suurenmoisessa kokouksessa tarkasteltiin maallista paratiisia, hengellistä paratiisia ja taivaallista paratiisia – kaikkia kolmea puheessa ”Hengellisen paratiisimme säilyttäminen”, jonka piti veli Knorr. Tämän kiinnostavan puheen jälkeen puhuja kertoi, että Thaimaassa olevat lähetystyöntekijät olivat kerran kysyneet,  milloin Seura julkaisee oppikirjan, jossa ei kumota vääriä käsityksiä; vaan selostetaan vain Raamatun tosi opetuksia. Heidän ja kaikkien muiden kristittyjen tarpeen tyydyttämiseksi, hän sanoi, Seura on valmistanut uuden kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin. Yksinkertaisella kielellä kirjoitettuna ja runsaasti kuvitettuna Paratiisi-kirja on tuottanut iloa sekä nuorille että vanhoille. ”Kokonainen lasten sukupolvi on kasvanut selaillen Paratiisi-kirjaa”, sanoo Grace A. Estep, ”kuljettaen sitä mukanaan kokouksissa ja levittäen sitä pienille leikkitovereilleen. Jo kauan ennen kuin lapset olivat kyllin vanhoja osatakseen lukea, he kykenivät kertomaan kokonaisia Raamatun kertomussarjoja vain siinä olevien kuvien perusteella.”

Lauantai elokuun 2. päivä oli ”Tapahtukoon sinun tahtosi” -päivä. Sinä iltapäivänä Seuran presidentti piti innostavan puheensa ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, minkä jälkeen hän ilahdutti 175441 kuulijaansa laskemalla julkisuuteen uuden englanninkielisen kirjan ”Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä” (suom. 1961). Miten osanottajat halusivatkaan syventyä sen ennustusten selityksiin, varsinkin niihin, jotka koskivat Danielin kirjaa!

”MIKÄ TODISTUS JEHOVALLE!”

Miten voitaisiin kuvata sitä, mitä tapahtui Jumalan tahdon kansainvälisessä konventissa sunnuntaina elokuun 3. päivänä? Eräs painettu konventtiraportti sanoi siitä: ”Mikä todistus Jehovalle!” Ja todistusta se oli. ”Sunnuntai oli päivä, jota kukaan konventissa läsnä ollut ei voi koskaan unohtaa”, sanoo Edgar C. Kennedy. ”Esitelmään saapuva väkijoukko Yankee-stadionilla oli näkemisen arvoinen. Istuinpaikaltamme saatoimme nähdä, miten jatkuva ihmisvirta tuli stadionille, täytti katsomot ja tulvehti kentälle, missä se asettui istumaan ruohomatolle säännönmukaisiin osastoihin. Kaikille katsojille se oli valtava näyte ’suuresta joukosta’, joka tulee Jehovan voidellun jäännöksen puolelle yhtyäkseen sen kanssa ylistämään hänen nimeään ja tekemään ’Jumalan tahtoa’. Kiitämme Jumalaa siitä, että saimme olla mukana tuossa joukossa. Kun stadion oli ääriään myöten täynnä, toistui sama Polo Groundsilla. Kello 15 yli neljännesmiljoona läsnäolijaa hiljeni puheenjohtajan noustessa esittelemään puhujan N. H. Knorrin, Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidentin, ja ilmoittamaan hänen aiheensa ’Jumalan valtakunta hallitsee – onko maailman loppu lähellä?’”

Tuossa suunnattomassa joukossa oli 253922 henkeä! Perjantain suuresta yleisömäärästä päätellen tässä tilaisuudessa on täytynyt olla noin 60000 ulkopuolista läsnä. Tuon tunnin aikana ihmisjoukot kuulivat vakuuttavia raamatullisia todisteita siitä,  että Jumalan valtakunta on hallinnut vuodesta 1914 lähtien ja että maailman loppu on lähellä.

JUMALAN SANAN TEKEMINEN HELPOSTI SAATAVAKSI

Ihmisten kasvattamiseksi elämää varten ja Jumalan valtakunnan maallisten etujen edistämiseksi oli välttämätöntä, että juuri se Kirja, jonka teemana on Valtakunta, olisi helposti ihmisten saatavissa. Veli Knorr oli vuosia ollut sitä mieltä. Työskennellessään Seuran kirjapainossa hänen kirjoituspöydällään oli ollut aineistoa koko Raamatun painamiseen, mutta olosuhteet eivät olleet muodostuneet sellaisiksi, että ajatuksen toteuttaminen olisi ollut mahdollista. Mutta tultuaan Seuran presidentiksi veli Knorr ei vitkastellut tuon ajatuksen toteuttamisessa. Tärkeää oli myös valmistaa halpoja Raamattuja, jotta tavallinen kansa olisi voinut hankkia itselleen Raamattuja ja lukea niitä.

Kun veli N. H. Knorr puhui aiheesta ”’Hengen miekan’ esittäminen” Jehovan todistajien Uuden maailman teokraattisessa konventissa Clevelandissa Ohiossa vuonna 1942, hän osoitti, että Raamattu on paras hyökkäysase, ”hengen miekka”. (Efesolaisille 6:17) Hän ilmaisi kaikkien Jehovan palvelijoiden ajatuksen sanoessaan pääpiirtein seuraavaa: ’Jos vain voisimme aina löytää haluamamme raamatunpaikan, me voisimme pitää loitolla vastaväittäjämme, voisimme lohduttaa murheellisia ja tehdä toisille runsain todistein selväksi ne asiat, jotka ovat meille itsellemme niin selviä. Kunpa meillä vain olisi Raamattu ja siinä apukeinoja, joista voisimme nopeasti löytää sen mitä tarvitsemme!’

Tässä konventissa saatiin sellainen Raamattu – uusi Vartiotornin painos Kuningas Jaakon käännöksestä. Se oli ensimmäinen Seuran omassa kirjapainossa painettu koko Raamattu. Yli 150:n Jehovan palvelijan kuukausia kestäneen yhteistyön tuloksena valmistui tämän julkaisun osana hakemisto, joka oli suunniteltu erityisesti Jumalan kansan käytettäväksi sen saarnaamistyössä. Tämä Raamattu ”täytti todellisen tarpeen”, kuten James W. Filson sanoo. ”Me tarvitsimme sen itse; me tarvitsimme sen myös levittääksemme sitä alueellamme asuville ihmisille ... Oli erinomaista saada hyvä, huokea Raamattu levitettäväksi vain yhden dollarin korvauksesta. Tänäkin päivänä se on monien ei-totuudessa olevien ihmisten kodeissa ainoa Raamattu.”

Veli Knorrilla oli mielessään eräs toinenkin tärkeä asia. Se oli Jehovan nimen säilyttäminen kaikilla kielillä. Eräs raamatunkäännös käytti Jumalan nimeä Heprealaisissa kirjoituksissa. Se oli American Standard Version (Amerikkalainen standardikäännös). Seura osti sen laattojen käytön tämän Raamatun painamiseksi, ja suuresti arvostettu Vartiotornin painos oli riemastuneiden  konventtilaisten saatavissa vuonna 1944 Yhtyneitten julistajien teokraattisessa konventissa. ”Me käytimme ahkerasti tätä Raamattua uusintakäynneillämme ja raamatuntutkisteluissamme”, huomauttaa Edgar C. Kennedy.

UUSI RAAMATUNKÄÄNNÖS

Erikoisesti vuodesta 1946 lähtien oli Seuran presidentti etsinyt nykykielistä Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten käännöstä, joka esittäisi uskollisesti alkuperäisten kirjoitusten merkityksen ja varaisi siten perustuksen uusien totuuksien löytämiselle. Kun veli Knorr puhui 82075 kuulijalle kansainvälisessä Teokratian kasvun konventissa elokuun 2. päivänä 1950, hän ilmoitti, että syyskuun 3. päivänä 1949 oli Brooklynin Beetelissä pidetty Pennsylvanian ja New Yorkin yhdistysten johtokuntien yhteinen kokous, mistä vain yksi jäsen oli ollut poissa, ja siinä tilaisuudessa hän oli ilmoittanut ”Uuden maailman raamatunkäännöskomitean” olemassaolosta. Se oli nyt saanut valmiiksi englanninkielisen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten käännöksen ja luovutti sen omistus- ja julkaisemisoikeuden Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran Pennsylvanian yhdistykselle. Syyskuun 29. päivänä 1949 kirjapainon henkilökunta aloitti työt ensimmäisen käsikirjoituksen painamiseksi.

Tuona elokuun 2. päivän iltapäivänä 1950 veli Knorrilla oli ilo ilmoittaa suuresti riemuitseville konventtilaisille, että englanninkielinen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös oli ilmestynyt. Se ei ollut minkään aikaisemman raamatunkäännöksen tarkistettu laitos. Se oli tuliterä! Uuden maailman raamatunkäännöskomitea oli käyttänyt työssään Westcott ja Hort -nimisten tutkijoiden tunnettua kreikkalaista päätekstiä, mutta se oli ottanut huomioon myös muita kreikkalaisia raamatuntekstejä. Vanhanaikaisia sanoja, kuten ”thee” ja ”thou” ei käytetty. Tämä Raamattu oli nykykielinen, jota nykyajan englantilaiset lukijat helposti ymmärsivät.

Erikoisen merkillepantava oli Jumalan nimen ”Jehova” käyttö 237 kertaa Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen varsinaisessa tekstissä. Käännöskomitean esipuheessa esitettiin selvästi pätevät syyt Jehovan nimen käytölle. Uuden maailman käännöksessä oli monia hyviä piirteitä.

Ajan mittaan Uuden maailman käännöksellä oli syvällinen vaikutus Jehovan kansan englantia puhuvien jäsenten puhetapaan. Esimerkiksi alkuvuodesta 1953 sana ”seurakunta”, joka oli omaksuttu Uuden maailman käännökseen, korvasi ”ryhmän” silloin, kun sillä tarkoitettiin Jumalan kansan yhteenkokoontunutta joukkoa. – Vrt. Apostolien teot 20:17; Kolossalaisille 4:15.

 Vuosien mittaan Raamatun heprealaisten kirjoitusten englanninkielisestä Uuden maailman käännöksestä valmistui viisi osaa, jotka laskettiin julkisuuteen Jumalan kansan konventeissa. Yksimielisten palvojien piirikonventeissaan vuonna 1961 Jehovan kristityt todistajat olivat ylitsevuotavan iloisia saadessaan Pyhän Raamatun englanninkielisen Uuden maailman käännöksen yhtenä osana. Heidän lukumääränsä oli muuten siihen mennessä noussut 965169:ään Valtakunnan julistajaan maailmanlaajuisesti. Jehova oli todella siunannut heidän ponnistuksensa. Pyhän henkensä avulla Jumala antoi kasvun. – 1. Korinttolaisille 3:6, 7.

RAAMATTUJEN VALMISTUS JATKUU!

Jatkuva halu saada Jumalan sana kansan käsiin on kautta vuosien elähdyttänyt Jehovan palvelijoita. Siksi nyt on saatavana monenlaisia Raamattuja. Esimerkiksi vuonna 1963 julkaistiin Jehovan todistajien ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventissa taskukokoinen painos vuonna 1961 tarkistetusta Pyhän Raamatun englanninkielisestä Uuden maailman käännöksestä. Toinen englanninkielinen uutuus oli arvokas isotekstinen alkuperäispainos yhtenä niteenä täydellisine ristiviitteineen, alahuomautuksineen ja laajoine liitteineen. Mutta kuvittelehan miten italiaa, hollantia, ranskaa, saksaa, portugalia ja espanjaa puhuvat konventtilaiset iloitsivatkaan saadessaan vasta ilmestyneen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen omalla kielellään. ”Bravo! Bravissimo!” huudahti eräs italiaa puhuva edustaja. Eräs saksalainen konventtilainen sanoi: ”Mikä tilaisuus Jehovan todistajille herättää saksalaisissa Raamattua kohtaan sama kiinnostus, mikä heillä kerran oli.” Myöhemmin edellä mainituilla kielillä on ilmestynyt koko Uuden maailman käännös.

Vuonna 1971 ”Jumalan nimen” piirikonventeissa oli uusien painettujen julkaisujen joukossa isotekstinen, vuonna 1971 tarkistettu laitos englanninkielisestä Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksestä. Ja niitä varten, jotka haluavat ryhtyä tutkimaan Raamattua tieteellisesti, julkaistiin 1184-sivuinen ”The Kingdom Interlinear Translation of the Greek Scriptures” (Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten rivienvälinen valtakunnankäännös) vuonna 1969.

Jatkuva halu pitää Jumalan nimi ihmisten edessä on ollut muun raamatuntuotannon vaikuttimena. Niinpä Vartiotorni-seura julkaisi vuonna 1972 edesmenneen Steven T. Byingtonin käännöksen The Bible in Living English. Se kääntää johdonmukaisesti heprealaisen tetragrammin ”Jehovaksi”.

Vuodesta 1950 lähtien on miljoonia Uuden maailman käännöksiä levitetty kautta maailman, monet niistä englanninkielisinä.  Siksi ystävät arvostivat suuresti englanninkielisen Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen täydellisen hakemiston ilmestymistä vuonna 1973. Siinä on 14700 hakusanaa ja noin 333200 viitettä. Monet Brooklynin Beetel-perheen jäsenet työskentelivät ahkerasti sen kokoamisessa, korjausluvussa jne. Se säästää varmasti paljon aikaa halutun raamatunkohdan etsimisessä.

Nykyään koko Pyhän Raamatun Uuden maailman käännös on saatavissa seitsemällä eri kielellä ja Kreikkalaiset kirjoitukset lisäksi neljällä muulla kielellä. Koko Raamatun Uuden maailman käännös kansanpainoksena on tällä hetkellä saatavissa vain 16 markan korvauksesta niillä kielillä, joilla se on julkaistu, ja sen Kreikkalaiset kirjoitukset suomeksi 8 markalla. Miksi se on niin huokea? Jotta Pyhä Raamattu joutuisi ihmisten käsiin ja rehelliset ihmiset voisivat lukea ja omaksua sen eivät ”ihmisten sanana, vaan niin kuin se todella on, Jumalan sanana”. – 1. Tessalonikalaisille 2:13.

Lähes neljäkymmentä vuotta on kulunut siitä, kun ensimmäinen Vartiotornin painos Kuningas Jaakon käännöksestä valmistui Seuran kirjapainossa. Noina vuosina monet antautuneet kädet ovat työskennelleet ahkerasti saadakseen yhä useampia Raamattuja kansan käsiin. Niinpä vuodesta 1942 palvelusvuoden 1978 loppuun mennessä Seuran Brooklynin kirjapainossa on painettu 40277795 kappaletta Raamattuja tai sen osia. Ja sinua voi hämmästyttää saadessasi tietää, että joinakin vuosina peräti viidellätoista Vartiotorni-seuran rotaatiokoneella Brooklynissa painettiin jatkuvasti vain Raamattuja.

Tähän suunnattomaan Raamattujen tuotantoon liittyy miljoonien raamatuntutkimisen apuneuvojen julkaiseminen. Ne kaikki – kuten ”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen” ja Aid to Bible Understanding (Raamatun ymmärtämisen opas) – ovat osaltaan auttaneet tuhansien eri elämänaloilta tulleiden henkilöiden tekemisessä tuottoisiksi raamatuntutkijoiksi ja päteviksi hyvän uutisen teokraattisiksi julistajiksi. Ja koska jotkut ovat epäilleet Raamatun oikeaperäisyyttä, vilpittömiä ponnisteluja on tehty sen osoittamiseksi, että se on todella Jumalasta lähtöisin. Tässä suhteessa on merkittävä 192-sivuinen kirja Onko Raamattu todella Jumalan sana?, jota on painettu yli 23529227 kappaletta 35 kielellä. Tämä Seuran julkaisu vuodelta 1969 osoittaa mestarillisesti, että Raamatun totuudellisuus ei ole riippuvainen todisteista, joita arkeologit ovat löytäneet, ikään kuin Raamattu olisi heikossa asemassa ja tarvitsisi maailmallisten ”auktoriteettien” apua. Kirjan painavat todisteet nojautuvat sen sijaan Raamatun omaan voimaan, joka perustuu sen omaan  voimakkaaseen todistukseen, sen järkevyyteen ja siihen tosiasiaan, että se vastaa kysymyksiin, jotka muuten jäisivät vastausta vaille. ”Se ilmestyi aikana, jolloin papisto alkoi yhä suorasanaisemmin vähätellä Raamattua”, sanoo Webster L. Roe, ”ja se elvytti monien heikentyneen uskon siinä määrin, että nämä ryhtyivät vakavasti tutkimaan Raamattua.”

’ELÄMMEPÄ TAI KUOLEMME, ME KUULUMME JEHOVALLE!’

Jehovan todistajat eivät ole Jumalan sanan kaupustelijoita. (2. Korinttolaisille 2:17) He puolustavat sitä vilpittömästi ja uskovat siihen henkilökohtaisesti. Siksi he pitävät lujasti kiinni verta koskevasta Jumalan laista. He ovatkin tulleet tunnetuiksi kaikkialla maailmassa siitä, että he ovat uskollisesti noudattaneet sitä Jumalan käskyä, että verta ei tulisi syödä eikä ottaa elimistöön ruumiin elinvoiman ylläpitämistä varten. (Apostolien teot 15:28, 29) Silloinkin kun heidän elämänsä on näyttänyt olevan vaarassa, kristityt ovat toistuvasti sanoneet: ’Elämmepä tai kuolemme, me kuulumme Jehovalle!’ – Roomalaisille 14:7, 8.

Veren pyhyyttä korostettiin joulukuun 15. päivän Vartiotornissa 1927 (engl., suom. 15.2.1928). Siinä olevassa kirjoituksessa ”Eräs syy Jumalan vihaan” sanottiin mm.: ”Jumala sanoi Nooalle, että tämä saisi käyttää ravinnokseen kaikkia eläimiä, mutta että hän ei saisi syödä verta, koska elämä on veressä.” Vuosia myöhemmin Vartiotorni (engl. 1.12.1944, suom. 1.1.1946) sanoi: ”Ei ainoastaan Nooan jälkeläisenä, vaan nyt myöskin sen lain sitomana, jonka Jumala oli antanut Israelille ... muukalainen ei saanut syödä eikä juoda verta, tapahtuipa se verensiirron tai suoraan suun kautta. (1. Moos. 9:4; 3. Moos. 17:10–14)” Myöhempinä vuosina asia tuli vielä selvemmäksi.

Heinäkuun 1. päivän englanninkielinen Vartiotorni 1945 selvensi kristityn asennetta vereen nähden. Siinä osoitettiin muun muassa, että vaikka verensiirrot juontavat alkunsa muinaisegyptiläisten keskuudesta, niin vanhin kerrottu tapaus oli epäonnistunut yritys pelastaa Paavi Innocentius VIII:n elämä vuonna 1492, mikä toimenpide maksoi kolmen nuorukaisen hengen. Mikä tärkeämpää: tämä Vartiotornin numero osoitti, että Nooalle annettu verta koskeva Jumalan laki sitoo koko ihmiskuntaa ja että kristittyjä vaaditaan karttamaan verta. (Apostolien teot 15:28, 29) Yhteenvetona Vartiotorni sanoi:

”Koska me siis näemme, että Korkein ja Pyhä Jumala on antanut selvät ohjeet veren hävittämisestä sopusoinnussa sen iankaikkisen liiton kanssa, jonka hän teki Nooan ja kaikkien hänen jälkeläistensä kanssa; ja koska me näemme, että ainoa veren  käyttötapa, jonka hän on hyväksynyt elämän varaamiseksi ihmiskunnalle, oli sen käyttö syntien sovituksena eli lunastuksena; ja koska me näemme, että sen piti tapahtua hänen pyhällä alttarillaan eli armoistuimellaan eikä ottamalla verta suoraan ihmiselimistöön, niin kaikkien Jehovan palvojien, jotka haluavat ikuista elämää hänen vanhurskaassa uudessa maailmassaan, tulee kunnioittaa veren pyhyyttä ja mukautua tätä elintärkeää asiaa koskeviin Jumalan vanhurskaisiin määräyksiin.”

Kristityn kanta verensiirtoihin oli nyt selvästi määritelty. Samuel Muscariello joutui nuhteettomuuskokeeseen tässä asiassa. Blosco Muscariello kertoo meille: ”Vähän sen jälkeen, kun nuorempi veljeni Samuel oli päässyt vankilasta, [jossa hän oli ollut kristillisen puolueettomuutensa takia], hän sairastui sellaiseen kurkkusairauteen, joka johti virtsamyrkytykseen. Lääkärit määräsivät hänet leikkaukseen – mihin olisi tietenkin liittynyt verensiirto – ja antoivat hänelle korkeintaan kaksi vuotta elinaikaa ilman leikkausta ja verta. Sam lähti pois heidän luotaan. Tämä tapahtui vuonna 1947. ... Vartiotornin lausunnon lisäksi [jonka he olivat erikoisesti huomanneet], vankilassa [vierailleen] veli Sullivanin sanat soivat koko ajan korvissamme ... ’veren ottaminen on väärin’. Täsmälleen kaksi vuotta myöhemmin Sam joutui uudelleen sairaalaan, kuolemaisillaan. Kun häntä painostettiin, menin hänen vuoteesta viereen ja sanoin: ’Sam, he haluavat antaa sinulle verta.’ Puoliksi lääkkeiden huumaamana, puoliksi tajuissaan hän koetti nousta vuoteesta [välttyäkseen saamasta verta, jota ei koskaan annettu hänelle] ... vaikka perheemme oli murheissaan [hänen kuolemastaan], niin me saimme voimaa Samin selvästä ajattelusta ja nuhteettomuudesta Jehovaa kohtaan kuolemaan asti.”

1950-luvun alussa syntyi kiista sen johdosta, että Jehovan todistajat kieltäytyivät hyväksymästä verensiirtoja. Huhtikuun 18. päivänä 1951 osavaltio meni oikeuteen Chicagossa Illinois’ssa riistääkseen lapsen vanhemmiltaan, jotta lääkärit voisivat antaa tälle verensiirron. Kuuden päivän ikäisellä Cheryl Labrenzilla väitettiin olevan harvinainen sairaus, joka tuhosi hänen punaisia verisolujaan. Lääkäreitten mukaan hän kuolisi, ellei hän saisi verensiirroa. Kristittyinä Jehovan todistajina hänen vanhempansa, Darrell ja Rhoda Labrenz, katsoivat aivan oikein verensiirron Jumalan lain rikkomiseksi ja vastustivat sitä siitä syystä. He olivat huolissaan vauvansa ikuisesta hyvinvoinnista, sillä ikuinen elämä on vain niiden toiveena, jotka mukautuvat Jumalan lakeihin. Oikeudenpäätöksen perusteella verta annettiin kuitenkin Cherylille vanhempien vastalauseista huolimatta.

Labrenzin tapaus oli vain pitkäksi muodostuvan kertomuksen alkuluku. Jehovan todistajat ovat nyt olleet lähes kolmekymmentä  vuotta julkisuuden valokeilassa, koska he ovat kunnioittaneet verta koskevaa Jumalan lakia. Marie M. Greetham muistaa hyvin, mitä tapahtui hänen veljelleen Dan Morganille. Hänet lähetettiin parantumattomana syöpäpotilaana kotiin kolme kertaa eräästä newyorkilaisesta sotilassairaalasta, koska hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta verensiirtoa. Kun hänet otettiin sinne neljännen kerran, hän kieltäytyi yhä ottamasta verta. Sisar Greetham kertoo meille: ”Tämä tapahtui elokuussa 1951 ja Dan kuoli lokakuussa 1951 viidenkymmenenneljän vuoden ikäisenä. Dan oli hyvin rauhallinen ja onnellinen. Vain neljä päivää ennen kuolemaansa hän kertoi eräälle sisarelle, että hän ummistaisi pian silmänsä, mutta hän sanoi olevansa onnellinen, koska hän oli ollut uskollinen ja häntä odotti suuri palkka Kristuksen seuraajien ’pieneen laumaan’ kuuluvana.” – Luukas 12:32; Ilmestys 2:10.

Mutta onko kuolema väistämätön, jos kieltäytyy verensiirrosta? Ehdottomasti ei! Ajattelehan Gladys Boltonin tapausta. Hänen lääkärinsä ilmoitti hänelle, että hänellä oli pullistuma pernaan johtavassa päävaltimossa ja että perna täytyi poistaa. Hän suostui leikkaukseen sillä ehdolla, että hänelle ei annettaisi verensiirtoa. Vaikka lääkäri oli hämmästynyt, hän kuunteli sisaren selitystä ja pani merkille, ettei hän vastustanut ’veren korvikkeitten’ käyttöä. Hän suostui leikkaamaan ilman verta, ja näin tapahtui 21. toukokuuta 1959. Ennen kuin perna ehdittiin poistaa, valtimo kuitenkin puhkesi ja sisar Bolton menetti yli 70 prosenttia verestään. Vaikka leikkaussalissa olevat lääkärit ja sairaanhoitajat halusivat käyttää verta, hänen lääkärinsä piti lupauksensa. Sisar oli tajuton kaksi viikkoa ja happiteltassa kolme viikkoa ja hän kärsi komplikaation toisensa jälkeen, mutta tohtori oli hyvin valpas ja vähitellen sisar Bolton toipui. Hän kirjoittaa: ”Eräänä päivänä, kun olimme kahden, lääkäri sanoi: ’Rouva Bolton, älkää koskaan luopuko Jumalastanne Jehovasta. Kaiken lääketieteen historian ja tiedon mukaan teidän pitäisi olla nyt kuollut. Kukaan ei ole koskaan menettänyt niin paljon verta ja jäänyt henkiin!’ Vastasin hänelle: ’Tohtori Davis, minulla ei ole aikomustakaan luopua Jehovasta, mutta Jehovan todistajat eivät opeta Jumalan suorittamaa parantamista tänä aikana. Me arvostamme hyviä lääkäreitä ja sairaanhoitajia, ja te kaikki olette tehneet kovasti työtä pitääksenne minut hengissä. Mutta koska me tottelimme verta koskevaa Jehovan käskyä, meitä kaikkia on siunattu.’ Hän näytti onnelliselta kuultuaan vastaukseni ja kiitti minua.” Sisar Bolton pääsi sairaalasta heinäkuun 1. päivänä 1959.

Vuosien mittaan Jehova Jumala on armollisesti varannut runsaasti aineistoa niitä varten, jotka haluavat mukautua hänen verta koskevaan lakiinsa. Tähän jatkuvaan hengellisen avun virtaan  on luettava 64-sivuinen kirjanen Veri, lääketiede ja Jumalan laki, joka julkaistiin vuonna 1961, sekä 1977 julkaistu Jehovan todistajat ja verikysymys. Oletko käyttänyt sitä keskustellaksesi lääkärisi kanssa tästä tärkeästä asiasta?

TOSI PALVONNAN EDISTÄMINEN

Jehovan palvelijat tietävät, että nauttiakseen Jumalan suosiosta heidän täytyy osallistua puhtaaseen, saastumattomaan palvontaan. (Jaakob 1:27) Heidän täytyy olla moraalisesti ja hengellisesti puhtaita. (Jesaja 52:11; 1. Korinttolaisille 6:9–11) Näitä asioita on syystä painotettu konventtipuheissa, Vartiotornin kirjoituksissa jne. etenkin viime vuosina, jolloin maailma on vajonnut yhä syvemmälle moraalisen turmeluksen suohon.

Vuonna 1951 tosi palvonnan puolustajat oppivat jotakin hyvin merkittävää sanasta ”uskonto”. Jotkut heistä muistivat ehkä hyvin vuoden 1938, jolloin he kantoivat aika ajoin ajatuksia herättävää julistetta ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä”. Heidän näkökulmastaan siis kaikki ”uskonto” oli epäkristillistä, Panettelijasta. Maaliskuun 15. päivän (suom. 15.5.) Vartiotorni 1951 osoitti kuitenkin, että uskonnon yhteydessä on sopivaa käyttää laatusanoja ”oikea” ja ”väärä”. Lisäksi kiinnostava kirja Mitä uskonto on tehnyt ihmiskunnalle? (ilm. engl. 1951 ja päästettiin julkisuuteen ”Puhtaan palvonnan” konventissa Wembley-stadionilla Lontoossa Englannissa; suom. 1953) sanoo sivulla 10: ”Jos otamme ’uskonnon’ sellaisena, kuin sitä käytetään, niin se merkitsee yksinkertaisimmin määriteltynä palvontajärjestelmää, palvontamuotoa, siihen katsomatta, onko se oikea vai väärä. Tämä on sopusoinnussa sitä vastaavan heprealaisen sanan abodaa’n kanssa, mikä merkitsee kirjaimellisesti ’palvelusta’, suoritettakoonpa se sitten kenelle hyvänsä.” Siitä lähtien sanonnat ”väärä uskonto” ja ”tosi” tai ”oikea uskonto” ovat olleet yleisiä Jehovan todistajien keskuudessa.

Jumalan kansa oli päättänyt harjoittaa oikeaa uskontoa sekä pysyä moraalisesti ja hengellisesti puhtaana Jehovan palvelusta varten. Tätä korostettiin maaliskuun 1. päivän (suom. 1.5.) Vartiotornissa 1952, joka sisälsi erittäin tärkeät kirjoitukset ”Järjestön pitäminen puhtaana”, ”Erottamisen sopivaisuus” sekä ”Synti, mikä tekee takaisinoton mahdottomaksi”. Tuo lehti osoitti, että oli sopivaa karkottaa katumaton kastettu väärintekijä kristillisestä seurakunnasta. (1. Korinttolaisille 5:1–13) Siinä osoitettiin myös, että jos synnintekijä myöhemmin katui, takaisin ottaminen oli mahdollista. – 2. Korinttolaisille 2:6–11.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin Vartiotornissa mainittiin katumattomien synnintekijöitten erottaminen seurakunnasta.  Vuodesta 1952 lähtien on kuitenkin erikoisesti korostettu kristillisen seurakunnan hengellisen puhtauden säilyttämisen tarvetta. Vuosien kuluessa tultiin myös yhä enemmän tietoisiksi katuvien armollisen kohtelun tärkeydestä. (Jaakob 2:13) Valvojat ovat sen tähden usein auttaneet erehtyviä elpymään hengellisesti, ennen kuin tilanne on muodostunut niin pahaksi, että seurakunnasta erottaminen olisi käynyt välttämättömäksi. – Galatalaisille 6:1.

Kristityt eivät seurustele erotettujen henkilöiden kanssa veljeyden hengessä. Eivätkä he suvaitse jumalattomuutta keskuudessaan. Mutta entä jos erotetut luopuvat väärästä menettelystään? Tätä kysymystä selviteltiin erittäin tärkeissä kirjoituksissa ”Jumalan armo viittoo hairahtuneille tietä takaisin” ja ”Tasapainoisen näkemyksen säilyttäminen erotetuista”, jotka ilmestyivät elokuun 1. päivän (suom. 15.10.) Vartiotornissa 1974. Niissä osoitetaan, että sellaisia erotettuja voidaan todella rohkaista, jotta heitä autettaisiin takaisin elämän tielle.

Monilla konventtipuheilla on ollut varsin merkittävä osuus seurakunnan puhtaana pitämisessä. Esimerkiksi L. E. Reusch mainitsee erikoisesti vuoden 1964 konventtipuheen ”Julkisten palvelijoiden järjestön pitäminen puhtaana ja siveänä”, jonka piti F. W. Franz. Veli Reusch sanoo: ”Hän vertasi kevytkenkäistä tyttöä yleisen pesuhuoneen likaiseen pyyhkeeseen. Moraalia koskeva avoin suorapuheisuus teki asiat selviksi ... mikä ihmeellinen ajoitus – viisaita neuvoja ennen lumivyörynkaltaista moraalin luhistumista, joka alkoi sen jälkeen!”

Terveitten raamatullisten neuvojen virta on jatkunut heikentymättömänä kautta vuosien. Hengellisesti puhuen nämä julkaisut ovat viitoittaneet Jehovan kansalle oikean tien kuljettavaksi.

VALTAKUNNAN TODISTUKSEN LAAJENTAMINEN

1950-luvulla tehtiin voimakkaita yrityksiä Valtakunnan sanoman julistamistyön laajentamiseksi. Varsin merkittävä askel otettiin oikeastaan vuonna 1951. Puhuessaan Washingtonin (D.C.) konventissa lokakuussa 1951 veli Knorr ilmoitti, että lähes 50 prosenttia Yhdysvaltain piirikunnista (1469 3062:sta) oli täysin käymättömiä tai niissä annettiin vain vähän todistusta. Mutta tähän oli tulossa muutos. Säännöllisiä julistajia ja tienraivaajia tultaisiin lähettämään näille alueille kesä-, heinä- ja elokuussa 1952. Tämä herätti suurta innostusta. Samanlaista työtä alueilla, joissa ei ole seurakuntia, on suoritettu tähän päivään asti.

Toinen huomattava askel Valtakunnan todistuksen edistämiseksi antoi leimansa vuoden 1957 ”Elämänantavan viisauden” piirikonventeille.  Marie Gibbard kirjoittaa: ”Me kuulimme silloin ensimmäistä kertaa sanonnan ’palveleminen siellä missä tarve on suuri’. Perheetkin saattoivat itse asiassa suorittaa lähetystyön kaltaista työtä. Tämä oli uusi palvelusmuoto, joka avasi tilaisuuden ovet yksilöille ja perheille, jotka eivät voineet käyttää hyväkseen Gilead-koulun valmennusta ja lähteä varsinaiselle lähetyskentälle.”

Monet kristityt, jotka ovat muuttaneet Yhdysvalloissa tai ulkomailla alueille, joissa Valtakunnan julistajien tarve on ollut suurempi kuin heidän entisessä seurakunnassaan, ovat voineet rohkaista ja rakentaa uskonveljiään, auttaa uusia saamaan tietoa Jumalan totuudesta tai vieläpä osallistua seurakuntien perustamiseen.

OPPIMINEN PAREMMIKSI HYVÄN UUTISEN SAARNAAJIKSI

”Jokaisen pitäisi pystyä saarnaamaan hyvää uutista talosta taloon”, julisti veli Knorr ja sanoi tämän olevan yksi kristittyjen perusvaatimuksista. Hän teki tuon huomautuksen 22. heinäkuuta 1953 kansainvälisessä Uuden maailman yhteiskunnan konventissa. Jehovan todistajat olivat menneinä vuosina käyttäneet gramofonilevyjä ja todistuskortteja saarnatessaan hyvää uutista, mutta niin ei tehty enää. Kuitenkin tarvittiin lisävalmennusta. Puhuessaan aiheesta ”Kaikkien palvelijoiden tärkein työ” veli Knorr ilmoitti uudesta talosta-taloon-valmennusohjelmasta. Kierros- ja piiripalvelijoilla (-valvojilla) oli siinä huomattava osuus, mutta kaikki nimitetyt palvelijat seurakunnissa antaisivat apuansa, jotta jokaisesta Valtakunnan julistajasta tulisi säännöllinen hyvän uutisen ovelta-ovelle-julistaja. Vieraillessaan seurakunnassa kierrospalvelija valitsisi kokeneita talosta-taloon-saarnaajia, jotka tulisivat työskentelemään uusien ja kokemattomien kanssa valmennusohjelman puitteissa. Tämä kauaskantoinen järjestely useampien kristittyjen pätevöittämiseksi alkoi syyskuun 1. päivänä 1953 ja oli pian täydessä vauhdissa.

”Valmennusohjelma ... oli erittäin hyvä asia”, sanoo James W. Filson. ”Jotkut arat yksilöt autettiin rohkaistumaan. Toisia, jotka mielestään osasivat tehdä vain yhtä työmuotoa, kuten lehtityötä, autettiin yrittämään osallistumista muihinkin [Jumalan palveluksen] piirteisiin. Yrittäessään auttaa toisia monet kehittivät omia kykyjään.”

”HENGEN MIEKAN” ROHKEA HEILUTTAMINEN

Kristittyjen täytyy olla päteviä heiluttamaan ”hengen miekkaa, se on Jumalan sanaa”. (Efesolaisille 6:17) Tässä valmennusohjelma  auttoi suuresti. Ajan mittaan Vartiotorni-seura julkaisi kerran kuussa ilmestyvässä palveluslehtisessään nimeltä Tiedonantaja, (Tiedotin), sittemmin Valtakunnan Palveluksemme, ehdotuksia 3–8 minuutin talosta-taloon-saarnojen sekä 10–15 minuutin uusintakäyntisaarnojen jäsennyksiksi. Jotkut todistajat havaitsivat myöhemmin helpommaksi tai kätevämmäksi käyttää johonkin raamatunpaikkaan, kuten Jesajan 2:4:ään tai Johanneksen 17:3:een perustuvia lyhyitä saarnoja.

Walter T. Wissmanin mielestä raamatullisten saarnojen pitäminen todistettaessa talosta taloon ja uusintakäynneillä ”oli virstanpylväs teokraattisessa edistymisessä”. Ihmiset yhdistivät yhä yleisemmin Jumalan kansan Raamattuun. R. D. Cantwell huomauttaa: ”Ei kestänyt kauan kun vanhat syytökset siitä, että Jehovan todistajat ovat ’kirjakauppiaita’, kävivät yhä harvinaisemmiksi ovilla.”

”Miten valtavasti me olemmekaan edistyneet talosta-taloon-palveluksessamme!” huudahtaa Myrtle Strain. ”Enää meidän ei tarvitse ojentaa ihmisille korttia luettavaksi tai soittaa heille gramofonia tai mennä sisään ja esittää heille tunnin pituisessa luennossa koko Jumalan tarkoituksen ääriviivoja. Nyt me kaikki olemme oppineet pitämään ovella lyhyen saarnan, jonka olemme valmistaneet hyvin tietyn teeman ympärille ja jota tuemme parilla kolmella nasevalla raamatunpaikalla. Me voimme käyttää monia lyhyitä saarnoja, jotka kaikki perustuvat tärkeisiin, ajankohtaisiin raamatunpaikkoihin. Me olemme myös halukkaat vetämään puhuteltavan mukaan keskusteluun.” Ihmisille on näin annettu todistusta riippumatta siitä, ovatko he ottaneet sanoman vastaan vai eivät.

VÄÄRÄN VALON PALJASTAMINEN

Vaikka Jehovan todistajat olivat tulleet taitavammiksi Pyhän Raamatun käyttämisessä ihmisten ovilla, he eivät olleet menettäneet vähääkään palavasta innostaan, joka oli ollut luonteenomaista heidän toiminnalleen menneinä vuosina. Niinpä Jehovan todistajat alkuvuodesta 1955 julistivat pelottomasti sanomaa, joka paljasti väärän hengellisen valon.

Sunnuntaina huhtikuun 3. päivänä 1955 esitettiin rohkea tuomionjulistus kristikuntaa ja itse asiassa koko väärän uskonnon järjestelmää vastaan. Tämä tapahtui kristittyjen puhujien esittäessä samanaikaisesti saman puheen monilla kielillä kautta maailman. Puoli miljoonaa ihmistä kuuli tuon voimakkaan esitelmän, jonka aiheena oli ”Kristikunta vaiko kristillisyys – kumpi on ’maailman valo’?”

Jehovan palvelijat halusivat innokkaasti ilmoittaa ihmisille,  että kristikunta on väärä valo. Vartiotorni-seura täytti aikanaan sen suuren kysynnän, mikä tällä kirjasen muotoon painetulla sanomalla oli, julkaisemalla sitä 22 miljoonaa kappaletta 30 kielellä. Tuhannet uudet julistajat, jotka halusivat innokkaasti osallistua sen levittämiseen, aloittivat kenttäpalveluksen ensimmäistä kertaa huhtikuussa 1955. Tuossa kuussa saavutettiin 625256:n Valtakunnan julistajan maailmanlaajuinen kaikkien aikojen huippu. Heinäkuun lopulla 1955 Jehovan todistajat lähettivät kirjeitä ja näitä vakuuttavia kirjasia papeille ja toimittajille.

”SANA” – KUKA HÄN ON?

Kristikunnan väärän valon paljastaminen ei todellakaan miellyttänyt monia pappeja, mutta he eivät olleet saaneet viimeistä sanomaa Jehovan todistajilta. Eivät tosiaankaan! Monet papit kielsivät Pyhän Raamatun jumalallisen henkeytyksen. Toiset väittivät puolustavansa Raamattua, mutta opettivat Jumalaa häpäiseviä oppeja. Näihin vääriin oppeihin kuului kolminaisuusoppi. Vuoden 1962 lopulla papit saivat Jehovan kristityiltä todistajilta sitä koskevan sanoman – pitivätpä he siitä tai eivät.

Se tuli 64-sivuisena kirjasena, jonka nimenä oli ”’Sana’ – kuka hän on Johanneksen mukaan?” Siinä kolminaisuusoppi paljastettiin kiistattomasti vääräksi. Kirjasen erikoislevitys järjestettiin marraskuuksi 1962. Valtakunnan julistajat eivät tarjonneet sitä vain talosta-taloon-työssään. He postittivat jokaiselle protestanttiselle ja katoliselle papille yhden kappaleen oheistaen Vartiotorni-seuran laatiman kirjeen. Näin annettiin suunnaton todistus, joka osoitti Johanneksen 1:1:n ”Sanan”, ei Jumalaksi, vaan Jumalan Pojaksi, Jeesukseksi Kristukseksi, ennen hänen ihmiseksi tuloaan.

SIIRTYVÄT KONVENTIT

Jumalan kansan säännölliset konventit ovat huomattavalla tavalla edistäneet tarvittavaa kristillistä rohkeutta saarnaamistyön suorittamiseksi. Jotkin näistä konventeista ovat olleet eräässä suhteessa epätavallisia. Ne ovat olleet siirtyviä konventteja joidenkin edustajien matkustaessa paikasta paikkaan jopa maailman ympäri! Mikä yhdistävä vaikutus sellaisilla kokouksilla onkaan ollut! Jossakin maassa asuvat kristityt voivat lukea uskonveljiensä kokemuksista ja toiminnasta toisissa maissa. Mutta heidän tapaamisensa ja seurusteleminen heidän kanssaan – kieliesteistä huolimatta – on todella palkitseva kokemus. Vaikka eri kansoihin ja rotuihin kuuluvat Jumalan palvelijat eivät ehkä osaa samaa kieltä, niin tavatessaan toisensa he puhuvat yhtä kieltä, totuuden ”puhdasta kieltä”, jonka Jumala on armollisesti varannut  maan päällä kaikille, jotka rakastavat häntä. – Sefanja 3:9, UM.

Eräs huomattava siirtyvä konventti oli vuonna 1955 pidetty Jehovan todistajain ”Voittoisan Valtakunnan” konventti. Vain kymmenen viikon aikana pidettiin kolmetoista konventtia Yhdysvalloissa ja ulkomailla ja monet edustajat matkustivat eri konventteihin. Eräs julkaisu sanoi, että se oli ”luultavasti amerikkalaisten suurin joukkoliike Euroopan läpi sitten liittoutuneitten maihinnousun toisessa maailmansodassa”.

Vartiotorni-seura oli tilannut neljäkymmentäkaksi lentokonetta ja kaksi matkustajalaivaa (Arosa Kulm ja Arosa Star). Nuo laivat olivat todellisuudessa uivia konventtisaleja, koska niissä järjestettiin joka päivä hengellisesti rakentavaa ohjelmaa matkustajien hyödyksi.

Yksi Euroopan konventtipaikoista oli Nürnbergin Zeppelinwiesellä, minne oli kokoontunut 107423 henkeä. ”Me täällä Amerikassa riemuitsimme”, sanoo C. James Woodworth, ”kun saimme kuulla, että juuri siinä paikassa, missä Hitler oli kirkunut ’hävittävänsä’ Jehovan todistajat, näillä kristityillä oli suurin kaikista ’Voittoisan Valtakunnan’ konventeistaan! Missä oli Hitler?”

MAAILMANYMPÄRIKONVENTTI

Jotain hyvin merkittävää alkoi Jehovan kansalle Milwaukeessa Wisconsinissa 30. kesäkuuta ja päättyi 8. syyskuuta 1963 Pasadenassa Kaliforniassa. Se oli Jehovan todistajien ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventti – itse asiassa maailmanympärikonventti, joka pidettiin 24 kaupungissa. Kaikkiaan 583 edustajaa osallistui tähän myrskytuulen kaltaiseen matkaan maailman ympäri. Matkustajat, jotka käyttivät hiukan erilaisia matkareittejä, kokoontuivat tuhansien uskonveljiensä kanssa sellaisiin kaupunkeihin kuin Lontoo, Tukholma, München, Jerusalem, New Delhi, Rangoon, Bangkok, Singapore, Melbourne, Hongkong, Manila, Söul ja Honolulu.

Monet Lontoon konventin osanottajat vierailivat British Museumissa. Siellä he näkivät muun muassa Naboniduksen aikakirjan, joka auttaa ajoittamaan Babylonin kukistumisen vuodeksi 539 eaa. Kiinnostava oli myös savesta tehty maksa, jollaista käytettiin ennustamiseen babylonilaisessa uskonnossa. – Vrt. Hesekiel 21:21.

Raamatun maihin matkustaneet konventtilaiset kävivät monissa raamatullisesti merkittävissä paikoissa. Nähdessään kuuluisat Libanonin  setrit, Mooabin tasangon tai Hinnominlaakson heidän arvostuksensa Jumalan sanaa kohtaan kasvoi.

Kun nämä matkustavat konventtilaiset tulivat kaukoitään, he näkivät siellä, kuten muuallakin, merkkejä babylonilaisesta uskonnosta. Wat Possa Bangkokissa he näkivät fallos-vertauskuvan, jonka edessä hedelmättömät naiset rukoilivat itselleen lasta. Buddhalaisessa Wat Sakhetissa, joka myös sijaitsi samassa kaupungissa oli seinämaalauksia, joissa kuvattiin sekä nirvanaa että helvetin vaivaa. Yhtäläisyydet Danten infernon ja sen välillä, mitä konventtilaiset näkivät kuvattuna täällä, osoittivat erehtymättömästi näiden kahden uskonnollisen aatteen yhteisen alkuperän.

Tällaisten väärän palvonnan piirteitten näkeminen antoi lisämerkitystä kannustavalle konventtipuheelle ”Jumalan tuomion toimeenpano väärälle uskonnolle”. Tuon puheen aikana kuulijat siirtyivät taaksepäin muinaiseen Baabeliin (Babylonin). Kun Jumala sekoitti tuon kaupungin torninrakentajien kielen, he muuttivat muihin maihin ja veivät mukanaan saastaisen palvontansa. Sitä alettiin harjoittaa eri kielillä ja niin syntyi väärän uskonnon maailmanmahti. Koska se on lähtöisin Babylonista, niin Raamatun Ilmestyskirja puhuu siitä ”Suurena Babylonina”. (Ilmestys 18:2) Tuon liikuttavan puheen yhteydessä konventtilaiset saivat uuden 704-sivuisen englanninkielisen kirjan ”Suuri Babylon on kukistunut!” Jumalan valtakunta hallitsee! Siinä on itse asiassa kaksi osaa yhdessä, joista alkuosa tarkastelee muinaisen Babylonin suhdetta Jehovan kansaan ja toinen osa sisältää jae jakeelta etenevän erittelyn Ilmestyksen luvuista 14–22.

VISUAALISET APUVÄLINEET AUTTAVAT TEKEMÄÄN OPETUSLAPSIA

Konventin jälkeisinä kuukausina Seura sai valmiiksi ajatuksia herättävän elokuvan. ”Vaikuttava!” ”Innoittava!” ”Paljastava!” ”Järkyttävä!” Nämä olivat tyypillisiä reaktioita tähän kahden tunnin värielokuvaan ”’Iankaikkisen hyvän uutisen’ julistamista ympäri maailman”. Tämän elokuvan huomattavana piirteenä ovat vuonna 1963 maailman ympäri kiertävät ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventit, joissa kaikkiaan 580509 kokoontui kuulemaan merkittävää esitelmää ”Kun Jumala on koko maan kuningas”. Tämä elokuva on kuitenkin enemmän kuin pelkkä matkakertomus. Se osoittaa selvästi, että eräs nyt raunioina oleva kaupunki vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään tänä aikana. Tuosta kaupungista – muinaisesta Babylonista – on lähtenyt vertauskuvia ja juhlamenoja, jotka ovat tunkeutuneet lähes kaikkien maapallon asukkaiden elämäntapaan. Suuren Babylonin hylkäämisen tärkeyttä tähdennetään. Tosi kristittyjen keskuudessa vallitseva  lämpö ja rakkaus, joka ilmenee heidän konventeissaan kaikkialla maailmassa, on kuvattuna. Katsojat voivat nähdä, että on olemassa järjestö, johon tulisi liittyä Suuresta Babylonista lähtemisen jälkeen. Vanhurskautta rakastavia kehotetaan tämän mukaisesti hylkäämään väärän uskonnon maailmanmahti ja liittymään Jehovan palvojiin. – Ilmestys 18:4, 5.

Vuoteen 1963 mennessä Vartiotorni-seura oli käyttänyt nykyaikaisia elokuvia kymmenisen vuotta visuaalisina apuvälineinä opetuslasten tekemisessä. Vuoden 1953 kansainvälisen konventin jälkeen Seura alkoi nimittäin esittää kiinnostavaa elokuvaa ”Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa”. Se oli ensimmäinen Seuran tuottama filmi ”Luomisnäytöksen” jälkeen, mistä oli kulunut lähes 40 vuotta. Tämä tunnin ja kaksikymmentä minuuttia kestävä elokuva osoittautui voimakkaaksi välineeksi katselijoiden tutustuttamisessa Jumalan maallisen järjestön suuruuteen, Beetel-perheen suorittamaan suunnattomaan työmäärään, Jehovan todistajien toimintaan yleensä, heidän suuriin konventteihinsa ja siihen joustavaan ja tehokkaaseen tapaan, millä uuden maailman yhteiskunta toimi. H. A. Cantwell sanoo: ”Tämä on erinomainen keino auttaa vastakiinnostuneita näkemään, miten suuri ja laaja järjestö on.”

Vuosien 1955 ja 1958 suurten konventtien jälkeen Seura alkoi esittää elokuvia ”Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa” ja ”Jehovan todistajien Jumalan tahdon kansainvälinen konventti”. Jehovan palvelijat käyttivät myös elokuvia vastaiskuna ”Jumala on kuollut” -filosofialle. Vuonna 1966 Vartiotorni-seura valmisti kiehtovan värifilmin ”Jumala ei voi valehdella”. Tämä uskoa vahvistava elokuva osoitti, että Jumala elää ja toteuttaa maata ja ihmistä koskevan tarkoituksensa. Värielokuvat, joiden joukkoon oli siroteltu vaikuttavia väripiirroksia, auttoivat yleisöä havainnollistamaan mielessään Raamatun päätapahtumat ja ymmärtämään niiden merkityksen nykyajalle. ”Nautin elokuvasta”, sanoi eräs henkilö, ”varsinkin, koska se käytti historiallisia tapahtumia, jotka täyttivät Raamatun ennustukset, todistuksena siitä, että ’Jumala ei voi valehdella’. Esimerkiksi monet rauniot, jotka näytettiin, ovat olemassa ja osoittavat jokaiselle, ettei Jumala voi valehdella. Niiden näkeminen sai minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että Jumala ei valehtele sen suhteen, mitä hän on sanonut tapahtuvan nyt ja tulevaisuudessa.”

Elokuva ”Perintö”, jonka Vartiotorni-seura myös valmisti vuonna 1966, käsitteli niitä erilaisia kiusauksia, joita nuoret kohtaavat tänä aikana. Angelo C. Manera nuorempi huomauttaa kuitenkin, että se osoitti, ”mitä uuden maailman yhteiskunnan nuoret tekevät, miten he voittavat nämä kiusaukset ja noudattavat kristillistä  toimintatapaa”. Koska se oli äänifilmi, toisin kuin muut Seuran viime aikoina valmistamat elokuvat, niin monet Yhdysvaltain televisioasemat esittivät sen. Niinpä tuhannet näkivät sen kotonaan. ”Perintö” näytettiin myös kierroskonventeissa ja muissa yleisötilaisuuksissa.

Viime vuosina kierrosvalvojat ovat esittäneet kuultokuvaohjelmia yleisökokouksissa vieraillessaan Jumalan kansan seurakunnissa. Ensimmäistä näistä alettiin esittää syyskuussa 1970. Sen nimenä oli ”Vierailu Jehovan todistajien maailmankeskuksessa” ja sen tarkoituksena oli tutustuttaa ihmiset Jumalan järjestöön tavalla, joka panisi heidät ryhtymään oikeaan toimintaan. Toinen näistä kuultokuvaesityksistä – ”Tarkastelemme kirkkoja” – auttoi yleisöä käsittämään, että kristikunnan kirkot eivät ole niitä varten, jotka rakastavat totuutta ja vanhurskautta. Se ei ainoastaan herättänyt heissä halua erota väärän uskonnon maailmanmahdista, vaan todennäköisesti se myös pani sellaiset yksilöt osallistumaan toisten auttamiseen Suuresta Babylonista pakenemisessa. Nämä ovat vain esimerkkejä kierrosvalvojien esittämistä kuultokuvaohjelmista havainnollisina apuvälineinä raamatullisen opetuksen antamisessa.

UUTTA JA SYKÄHDYTTÄVÄÄ!

”Kuuntele Danielin meidän ajallemme lausumia sanoja.” Muistatko tuon kohdan ”Jumalan vapauden lasten” piirikonventeista vuonna 1966? Kun läsnäolijat kuuntelivat sitä, tapahtui jotakin hätkähdyttävää. Kaiuttimesta kuului erilaisia ääniä, jotka edustivat Danielia, kolmea uskollista heprealaista – vieläpä enkeleitä. Kuului musiikkia ja kolmelle heprealaiselle annettiin viimeinen tilaisuus kumartaa kultaista kuvapatsasta, jonka Nebukadnessar oli pystyttänyt Duuran lakeudelle. Lujina he kuitenkin säilyttivät nuhteettomuutensa, kieltäytyivät kumartamasta ja kokivat Jehovan vapautuksen. – Danielin 3. luku.

Kyseessä oli uusi ja erilainen tapa opettaa Raamattua. Kouventtiyleisöstä tuntui kuin se olisi siirretty muinaiseen Babyloniin. Se vavahti samalla tavalla esitystä nimeltä ”Katso Jeremian kestävyyttä jota nyt tarvitaan”. Osanottajat todella ”näkivät” Jeremian kestävyyden. Raamatullinen näytelmä, jossa näyttelijät olivat pukeutuneet tuon muinaisessa Jerusalemissa toimineen heprealaisen profeetan elämää ja aikaa kuvaaviin pukuihin, näyteltiin aivan heidän silmiensä edessä. Äänitehosteet lisäsivät dramaattista vaikutusta. Kaikki läsnäolijat pääsivät paljon paremmin perille Jeremian tulikokeesta ja hänen uskollisuudestaan – miten hän seisoi yksinään ulvovan roskajoukon keskellä, joka vaati hänen elämäänsä. Miten tämä painottikaan sitä luottamusta, joka Jehovan palvojilla täytyy olla Jumalaansa! Ja miten syvän vaikutuksen  heihin tekikään tarve kestää Jumalan palveluksessa kuolemankin uhalla!

Vuosi 1966 merkitsi siis alkua eräälle asialle – uudelle tavalle opettaa Jumalan kansan konventeissa. Vuodesta 1966 lähtien raamatulliset näytelmät ovat kautta vuosien olleet säännöllisenä piirteenä Jehovan kansan suurissa konventeissa. Nämä dramatisoinnit on usein esitetty aiemmin Vartiotornin Gilead-koulun päättäjäisissä, joissa oppilaat ovat esittäneet vanhan ajan ja nykyajan henkilöitä.

Tarkastellessaan näiden dramatisointien siunauksia ja hyötyä James W. Filson huomauttaa: ”Mielestäni raamatulliset näytelmät ovat olleet erinomainen keino Raamatun kertomuksen opetusten ja ohjeiden mieleen painamiseksi.” Ovatpa konventtinäytelmät saaneet jotkut tunnustamaan väärintekonsa ja etsimään hengellistä apua. – Sananlaskut 28:13; Jaakob 5:13–20.

JUMALAN VALTAKUNNAN EIKÄ MINKÄÄN MUUN HALLITUKSEN KANNATTAJAT

Jehovan kristityt todistajat ovat uskollisia Jumalan valtakunnalle. Tämän he ovat todistaneet toistuvasti kautta vuosien. Siirtykäämme esimerkiksi neljännesvuosisata taaksepäin tiistaihin elokuun 1. päivään vuonna 1950 – Jehovan todistajien Teokratian kasvun konventin ”Teokraattisen antaumuksen päivään”. Puheessaan ”Hänen hallituksensa lisääntyminen” veli Knorr esitti röykkiön todisteita paljastaen täysin vääriksi ne uskonnollisten vastustajien esittämät syytökset, joiden mukaan Jehovan todistajat kannattavat kommunismia. Eivät ainoastaan Yhdysvaltain hallituksen eri elimet ole kieltäytyneet sijoittamasta Jehovan todistajia kumouksellisten ja kommunistien suosijoitten listalle, vaan Vartiotorni-seuran itse julkaisema historia vuodesta 1879 lähtien osoittaa kiistattomasti Jehovan todistajien olevan kommunisteja vastaan. Veli Knorr osoitti selvästi, että tosi kristillisyys ei tasoita tietä ateistisen kommunismin nousulle ja kasvulle, mutta ulkokultainen kristillisyys tekee sen! Tämän sanoman jälkeen Seuran presidentti ehdotti hyväksyttäväksi julistuksen ja päätöksen kommunismia vastaan, ja 84950 hengen konventtiyleisö hyväksyi sen innokkaasti.

Muutamia vuosia myöhemmin vuonna 1956 ja alkuvuodesta 1957, kesäkuun 1956 ja helmikuun 1957 välisenä aikana, 462936 osanottajaa 199:ssä Jehovan todistajien konventissa hyväksyi yksimielisesti erään anomuksen. Jokaisesta konventista lähetettiin sellainen anomus Nikolai A. Bulganinille, silloiselle Neuvostoliiton pääministerille. Anomuksensa kuvattiin sitä ankaraa kohtelua, jota Jehovan todistajat olivat saaneet osakseen Venäjällä  ja Siperiassa. Siinä pyydettiin vangituille todistajille vapautusta ja järjestäytymisoikeutta ja heille anottiin lupaa solmia säännölliset yhteydet hallitsevaan elimeensä sekä lupaa julkaista ja tuottaa maahan raamatullista kirjallisuutta. Anomuksessa kiinnitettiin huomiota Jehovan todistajien suorittamaan Valtakunnan saarnaamistyöhön samalla kun siinä kiistettiin kaikki väitteet heidän poliittisista harrastuksistaan tai yhteyksistään. Lisäksi anomuksessa ehdotettiin keskustelua Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran ja Neuvostoliiton hallituksen edustajien välillä. Siinä ehdotettiin, että todistajien lähetystön sallittaisiin tässä tarkoituksessa matkustaa Moskovaan ja vierailla eri leireissä, joissa Jehovan todistajia oli vangittuina.

Maaliskuun 1. päivänä 1957 Vartiotorni-seuran seitsemän johtokunnan jäsentä allekirjoitti yhteisen anomuksen ja lähetti sen Neuvostoliiton hallitukselle. Kommunistit eivät ole koskaan vastanneet tai antaneet edes ilmoitusta anomuksen vastaanottamisesta. Siitä huolimatta ovat venäläiset Jehovan todistajat jatkaneet Jumalan sanan puhumista rohkeina Jumalan valtakunnan eivätkä minkään muun hallituksen kannattajana.

Jehovan todistajat eivät ole olleet ainoastaan uskollisia Jumalan valtakunnan kannattajia; he ovat myös kiinnittäneet huomiota kristikunnan papiston epäonnistumiseen tässä suhteessa. Niinpä Jumalan kansa hyväksyi erittäin merkittävän päätöksen perjantaina elokuun 1. päivänä 1958 Jumalan tahdon kansainvälisessä konventissa. Konventtilaisia oli kehotettu olemaan läsnä tuossa iltapäivän tilaisuudessa ja 194418 oli saapuvilla. He kuuntelivat tarkkaavaisesti, kun Vartiotorni-seuran varapresidentti F. W. Franz puhui aiheesta ”Miksi tämän konventin pitäisi tehdä päätös”. Veli Knorr puhui hänen jälkeensä esittäen voimakkaan päätöksen, joka paljasti kristikunnan papiston kaikkein moitittavimmaksi ryhmäksi maan päällä nykyään. Päätöksessä vahvistettiin myös uudelleen Jehovan kansan teokraattiset periaatteet, julistettiin rohkeasti, että Kristuksen alainen Jumalan valtakunta on ainoa pelastuskeino, ja vakuutettiin voimakkaasti Jehovan todistajien päättäneen saarnata tätä valtakuntaa rakkaudessa, rauhassa ja ykseydessä keskeyttämättä, kunnes Jehova saattaa todistamistyön päätökseen Harmagedonissa. Veli Knorr ehdotti päätöksen hyväksymistä luetussa muodossa, ehdotusta kannatettiin ja hän esitti kysymyksen suunnattomalle kuulijakunnalle, joka ilmaisi hyväksymyksensä yksimielisellä Hyvä-huudolla.

Aikanaan 72348403 traktaattia, jotka sisälsivät tämän päätöksen, painettiin maailmanlaajuista levitystä varten 53 kielellä, ja suurin osa tästä työstä suoritettiin joulukuussa 1958. Tämä tieto levisi laajalle myös siksi, että päätös ja sitä edeltänyt puhe julkaistiin Vartiotornissa (engl. 1.11.1958, suom. 1.1.1959).

 Oliko levitys tehokasta? Varmasti oli. Esimerkiksi Peter D’Mura kirjoittaa: ”Keväällä 1959 tapasin erään nuoren miehen, joka halusi päätöksen luettuaan oppia totuuden, antautui ja aloitti myöhemmin tienraivauksen.” Ja C. James Woodworth toteaa: ”Jotkut, jotka nyt ovat aktiivisia Jehovan antautuneita kastettuja todistajia juuri täällä Clevelandin seurakunnissa, aloittivat uloslähtönsä Suuresta Babylonista lukemalla tämän päätöksen ja hyväksymällä tilaisuuden tutkia Raamattua.” – Ilmestys 18:4.

Jehovan palvelijoilla oli erinomainen tilaisuus osoittaa olevansa Jumalan valtakunnan eikä minkään muun hallituksen kannattajia vuonna 1963 ”Iankaikkisen hyvän uutisen” maailmanympärikonventin aikana. He hyväksyivät innokkaasti päätöksen, missä he julistivat tunnustavansa Jehovan kaikkeuden ikuiseksi Suvereeniksi ja kieltäytyivät epäjumaloimasta poliittista kuvaa, Yhdistyneitä Kansakuntia, niin kuin olivat tehneet ne kansat, joita näkymättömät jumalattomat henget johtavat Harmagedoniin. (Ilmestys 13:11–18; 16:14, 16) Sen sijaan Jehovan todistajat olivat Kristuksen alaisten enkelien, Jumalan pyhän hengen ja Sanan avulla päättäneet jatkaa ”iankaikkisen hyvän uutisen” julistamista Jumalan messiaanisesta valtakunnasta ja hänen tuomioistaan kaikille kansoille. (Ilmestys 14:6, KR) Kun 454977 henkeä oli hyväksynyt tämän päätöksen ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventissa eri puolilla maapalloa, myös kansalliset konventit hyväksyivät sen. Se julkaistiin myös Vartiotornissa (engl. 15.11.1963, suom. 15.1.1964) 66 kielellä, mikä merkitsi sille maailmanlaajuista levikkiä.

Johdantopuheineen ”Miksi meidän kaikkien pitäisi yhtyä päätökseen” tämä laajamittainen asiakirja sulki piiriinsä Ilmestyskirjan 16. luvun kaikki seitsemän vitsausta. Näin ollen se käsitti ne tuomiosanat, jotka ensiksi julistettiin seitsemässä perättäisessä päätöksessä, ja niihin liittyvän aineiston, joka esitettiin Jumalan kansan konventeissa vuodesta 1922 vuoteen 1928. Näin ollen sadattuhannet, jotka eivät olleet osallistuneet noiden aikaisempien päätösten hyväksymiseen, julistivat julkisesti tämän yhden laajasisältöisen päätöksen kautta suosivansa ja kannattavansa niiden Jehovalta tulleitten vitsausten vuodattamista, jotka oli profeetallisesti esitetty Ilmestyksen 16. luvussa. Jehovan palvelijat olivat myös vielä kerran tehneet varsin selväksi sen, että he olivat Jumalan valtakunnan eivätkä minkään muun hallituksen tai poliittisen järjestelmän kannattajia.

Vuoden 1969 ”Rauha maassa” -konventeissa Ilmestyksen luvuissa 8–11 mainitut seitsemän vertauskuvallista trumpettia olivat tarkasteltavina puheessa ”Viimeiset ahdistukset niille jotka eivät tee rauhaa Jumalan kanssa”. Tätä puhetta seurasi voimakas julkilausuma, jossa osoitettiin vakuuttavasti, että rauha Luojan  kanssa voi tulla ainoastaan hänen messiaanisen valtakuntansa välityksellä. Hyväksymällä julkilausuman Jehovan kansa ilmaisi kannattavansa sitä, että Jumalan tuomiot ovat kristikuntaa vastaan. He julistivat olevansa täysin puolueettomia kaikkiin poliittisiin riitaisuuksiin nähden ja tekivät täysin selväksi, että he luottavat kokonaan Jumalan valtakuntaan ja etteivät he lakkaa saarnaamasta siitä kaikille kansoille, kunnes loppu tulee.

Jehovan kristityt todistajat osoittivat jälleen olevansa Jumalan valtakunnan eivätkä minkään muun hallituksen kannattajia ”Jumalan voiton” kansainvälisessä konventissaan, joka pidettiin monin paikoin kautta maailman kesäkuun lopusta 1973 tammikuuhun 1974. Uteliaisuutta kiihottavaa Jeesuksen miinavertausta valaistiin yhdessä konventin puheista – ”Varallisuuden hankkiminen maan uudelle Kuninkaalle”. (Luukas 19:11–27) Tämän puheen jälkeen puhuja esitti julkilausuman ja päätöksen, jonka konventtilaiset sitten hyväksyivät raikuvin kyllä!-huudoin. Siinä viitattiin muun muassa siihen, että 2520 vuotta kestäneet pakanain ajat alkoivat maallisen Jerusalemin hävityksestä vuonna 607 eaa. ja saapuivat täydelliseen loppuunsa ”taivaallisessa Jerusalemissa”, missä Jeesus Kristus asetettiin messiaaniseksi Kuninkaaksi vuonna 1914. (Heprealaisille 12:22) Siinä todettiin, että ihmismaailma tarvitsee edelleenkin varoitusta uhkaavasta ”suuresta ahdistuksesta”. (Matteus 24:21) Jehovan kristityt todistajat päättivät jatkuvasti uskoa Jumalan voittoon ja kaiuttaa tuota varoitusta ja julistaa Jumalan messiaanista valtakuntaa, ahdistetun ihmiskunnan parannuskeinoa.

On siis vakiintunut tosiasia, että Jehovan palvelijat ovat Jumalan valtakunnan eivätkä minkään muun hallituksen kannattajia. Tuon valtakunnan hyvää uutista he saarnaavat maailmanlaajuisesti. He ovat yhä uudelleen antaneet näytteen uskollisuudestaan Jumalan messiaanista valtakuntaa kohtaan ja tekevät niin jatkuvasti kaikkialla maailmassa.

HENGELLISTÄ RAVINTOA OIKEAAN AIKAAN

Miten Jehovan kristityt todistajat ovat voineet säilyttää vankan asenteensa Jumalan valtakunnan puolustajina? Miten he ovat pysyneet ”lujina uskossa”, kun toiset ovat menettäneet uskon? (1. Korinttolaisille 16:13) Se on ollut mahdollista, koska Jehova Jumala on armollisesti varannut hengellistä ruokaa oikeaan aikaan ”uskollisen ja ymmärtäväisen” orja-luokan välityksellä. – Matteus 24:45–47.

Harkitsehan vuotta 1960 esimerkkinä. Uskonnollisen ja yhteiskunnallisen muutoksen tuulet puhalsivat silloin kautta Yhdysvaltain. Kristikunnan papit alkoivat yhä yleisemmin pitää osia  Raamatusta taruna. Sen moraalinormit alkoivat myös olla vanhentuneita heille. Lisäksi jotkut heistä sanoivat: ”Jumala on kuollut.”

1960-luvulla yhteiskunnalliset, psykologiset, poliittiset ja taloudelliset tekijät edistivät rotulevottomuuksia, jopa väkivaltaisuuksiakin Yhdysvalloissa. Niinpä esimerkiksi vuoden 1964 ”pitkä kuuma kesä” näki kolmen kansalaisoikeustaistelijan murhan Mississipissä sekä levottomuuksia kaikkialla etelässä. Vaikutukset tuntuivat myös pohjoisissa kaupungeissa. Joissakin puhkesi mellakoita. Yksistään Los Angelesin mellakoissa 11.–16. elokuuta 1965 taistelut, ryöstäminen ja väkijoukkojen sytyttämät tulipalot aiheuttivat 35 ihmisen kuoleman ja arviolta 200 miljoonan dollarin aineelliset vahingot.

Noiden uskonnollisen ja yhteiskunnallisen levottomuuden tuulien keskellä Jehovan todistajat Yhdysvalloissa ja muualla luottivat jatkuvasti Jehovaan ja pitivät kiinni hänen Sanastaan. Hän piti puolestaan huolen siitä, että heitä ohjattiin oikein. Esimerkiksi ”Rohkeiden palvelijoiden” piirikonventeissa vuonna 1962 he hyötyivät suuresti puheista ”Olkaa alamaiset – keille?”, ”Alamaisuus ’ylivalloille’ – miksi?” ja muista samankaltaisista aiheista. Tämä tärkeä tieto julkaistiin myöhemmin samana vuonna Vartiotornissa. (Ks. numeroita 15.11.1962 – 15.12.1962.)

Siinä tehtiin selväksi, että Roomalaiskirjeen 13. luvussa mainitut ”esivallat” eli ”ylivallat” ovat maallisia hallitusviranomaisia, jotka pitävät Jehovan sallinnalla hallussaan vastuuasemia tänä aikana. Kaikkia nykyisiä Jumalan palvelijoita kehotettiin osoittamaan suhteellista alamaisuutta hallituksen esivaltoja kohtaan ja olemaan halveksimatta niitä maallisten hallitusten lakeja, jotka eivät ole ristiriidassa Jumalan lain kanssa. – Roomalaisille 13:1–7; Apostolien teot 5:29.

”Miten viisaasti Jehova ohjasikaan meitä suhtautumisessamme maailman poliittisiin hallitsijoihin”, huudahtaa L. E. Reusch ja lisää: ”Miten me olisimme voineet tietää, että kansalaisoikeuksia koskeva kiistakysymys joutui käymistilaan ja kuohui yli johtaen katumellakoihin, sekä väkivaltaiseen että passiiviseen vastarintaan? ... Me olisimme voineet itse joutua samanlaisen ajattelun uhriksi kuin papit, jotka ovat henkilökohtaisesti sekaantuneet mielenosoitusmarsseihin, vastalauseisiin ja päivän yhteiskunnallisiin kiistoihin. Täsmälleen aikanaan, vuoden 1962 kesäkonventeissa, meille annettiin ’ruokaa oikeaan aikaan’ [Matteus 24:45] ... Suhteellista alamaisuutta korostettiin selvästi ja se on suojellut meidän asemaamme Jehovan ja niiden poliittisten viranomaisten edessä, joiden hän sallii olla olemassa, kunnes Kristuksen Jeesuksen valtakunnan hallinto poistaa heidät.”

 Jehova Jumala on todella varannut hengellistä ravintoa ylenpalttisesti. Katsohan esimerkiksi hyllyä, jossa on Vartiotorni-seuran viimeisten vuosien julkaisut! Siellä on Danielin kirjaa käsittelevä ”Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä” vuodelta 1958 (suom. 1961). Koko Ilmestyskirjaa tarkastellaan jae jakeelta kirjoissa ”Silloin on täyttynyt Jumalan salaisuus” ja ”Suuri Babylon on kukistunut!” Jumalan valtakunta hallitsee!. ”Kansat tulevat tietämään, että minä olen Jehova” – miten? vuodelta 1971 (suom. 1973) tarkastelee Hesekielin ennustusta. Ja Haggain sekä Sakarjan ennallistamisennustusten täyttymystä tarkastellaan 20. vuosisadan edullisesta asemasta kirjassa Paratiisi ennallistetaan ihmiskunnalle – teokratian toimesta!

Runsasta hengellistä huolenpitoa on osoitettu sekä vanhoja että nuoria kohtaan. Vuonna 1958 (suom. 1960) ilmestyi erittäin selväkielinen ja runsaasti kuvitettu kirja Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin. Vuonna 1971 (suom. 1972) 192-sivuinen kirja Suuren Opettajan kuunteleminen auttoi välttämään ’sukupolvien välistä kuilua’. Se on julkaisu, joka on tarkoitettu vanhempien luettavaksi lastensa kanssa. Ja kirjan yksinkertainen kieli ja hyvät kuvaukset saavat nuoret tuntemaan, että se on ’heitä varten’.

OPETUSLASTEN TEKEMISTÄ KOROSTETAAN

Osa Jehovan kansan käytettävissä olevista julkaisuista on erikoisesti tarkoitettu auttamaan sitä suorittamaan tehtävänsä hyvän uutisen saarnaamisessa ja opetuslasten tekemisessä. (Matteus 24:14; 28:19, 20) ”Olkoon Jumala totinen” oli sellainen kirja, englanninkielisenä alun perin vuodelta 1946 (suom. 1948). Se oli Raamatun perusoppeja käsittelevä apuväline. Vuonna 1950 (suom. 1951) varasi sitten kirja ”Tämä merkitsee iankaikkista elämää” tietoja syvällisemmistä Raamatun aiheista ja kristillisestä elämästä. Ajattele myös 416-sivuista kirjaa ”Asiat, joissa Jumalan on mahdotonta valehdella”, joka julkaistiin vuonna 1965 (suom. 1966). Raamatun alkeistutkistelun apuneuvona se on osoittautunut hyödylliseksi välineeksi Valtakunnan julistajien käsissä.

Jehovan palvelijoille on jatkuvasti varattu välineitä, joita he tarvitsevat saarnaamis- ja opetuslastentekemistyössään. Muistellessaan vuoden 1967 piirikonventteja C. W. Barber mainitsee jotakin, mitä hän nimittää ”uudistukseksi”. Hän huomauttaa: ”Jehovan järjesti varaa aina uusia jännittäviä elämyksiä ja iloja. Tällä kertaa se oli uudenlaatuinen rynnistyskirja, pieni kloottikantinen kirja nimeltä ’Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos?’ ... sitä tarjottiin 25 sentin korvauksesta. Jo sen johdannosta saattoi päätellä, että sillä tulisi olemaan valtava vaikutus kaikkiin ajatteleviin ihmisiin.”

 Valtakunnan julistajat levittivät sitä miljoonia kappaleita kenttäpalveluksessa. Toukokuussa 1968 ryhdyttiin erikoisponnistuksiin sen saamiseksi kasvattajien käsiin ja tulokset olivat erinomaisia. Marie Gibbard sanoo: ”Eräs opettaja White Plainsissa New Yorkissa on nyt kastettu todistaja, koska eräs 12-vuotias oppilas jätti hänelle kirjan ja hänestä pidettiin sitten huolta.”

JOTAKIN MIKÄ VAIKUTTI EDESSÄ OLEVAAN TYÖHÖN!

Eräs toinen merkittävä uutuus ilmestyi vuonna 1968. Kun Vartiotorni ilmoitti ”Hyvä uutinen kaikille kansoille” -piirikonventeista, se mainitsi: ”Perjantaiksi on suunniteltu sellaista, joka ei vain ilahduta sinua, vaan epäilemättä myös yllättää sinut, koska sillä on melkoinen vaikutus työhön, jota tulemme tekemään tulevina vuosina.”

Jehovan palvelijat olivat uteliaita. Mikä tämä uusi edistyksen piirre olisi? Vastaus saatiin voimakkaan avainpuheen jälkeen, jonka aiheena oli ”’Hyvä uutinen’ maailmasta missä ei ole väärää uskontoa”. Sen päätyttyä laskettiin uusi 192-sivuinen, taskukokoinen Raamatun tutkimisen apuneuvo julkisuuteen. Tämä englanninkielinen kirja, Totuus joka johtaa ikuiseen elämään (suom. 1969), otettiin vastaan suurella ilolla. ”Kuka on Jumala?”, ”Missä ovat kuolleet?”, ”Miksi Jumala on sallinut pahuutta meidän aikaamme asti?”, ”Tämän pahan asiainjärjestelmän viimeiset päivät”, ”Onnellisen perhe-elämän rakentaminen”, ”Tosi palvonta – elämän tie” – nämä olivat muutamia kirjan kiinnostavista luvuista. Uusi julkaisu kosketti oppilasta joka käänteessä.

Konventtilaisia odotti kuitenkin vielä yksi yllätys. Uutta Totuus-kirjaa piti käyttää kuuden kuukauden raamatuntutkisteluohjelman yhteydessä. Johtuen siitä tavasta, millä tämä julkaisu veti oppilaan mukaansa, hän yleensä tämän ajan kuluessa tekisi jotakin totuuden puolesta tai sitä vastaan. Jehovan todistaja ei enää tulisi johtamaan raamatuntutkistelua henkilölle vuosikausia, ellei oppilas selvästi edistyisi hengellisesti ja toimisi saamansa tiedon mukaisesti.

HYVIN AJOITETTU UUSI VÄLINE

Vuodesta 1960 vuoteen 1965 oli kastettujen määrä vuosittain ollut 60000:n luokkaa. Vuonna 1966 kastettuja oli kuitenkin vain 58904. Näin ollen joku olisi voinut kysyä: Onko työ hidastumassa? Aika näytti, ettei näin ollut.

Palvelusvuonna 1967 kasettiin 74981 henkeä. Se merkitsi nousua ja antoi uutta aihetta optimismiin. Sitten tuli vuosi 1968 Totuus-kirjoineen ja kuuden kuukauden raamatuntutkisteluohjelmineen. ”Monien mielessä”, huomauttaa Edgar C. Kennedy,  ”se liittyi läheisesti kaksi vuotta aiemmin tehtyyn ilmoitukseen (ihmisen maanpäällisen olemassaolon) 6000 vuoden päättymisestä vuonna 1975.” C. W. Barber puhuu samalla tavalla ”ajan lyhyydestä ja kiireellisyydestä” mainiten vuoden 1968 ”käännekohtana” ja sanoo: ”Kaikkialla veljet valpastuivat ja ryhtyivät tarmokkaasti käyttämään tätä ’helpompaa’ tapaa hyvän uutisen levittämiseksi. Julistajien lukumäärä alkoi taas nousta kaikkialla maailmassa. Kuulijoista tuli sanan tekijöitä ... Jehova ohjasi todella tämän pienen mutta tehokkaan opetuslastentekovälineen syntyä.”

Kirjalla Totuus joka johtaa ikuiseen elämään on ollut hämmästyttävä levikki. Tiesitkö, että sitä julkaistaan nyt 110 kielellä? Sen julkaisemisesta lähtien sitä on kymmenen vuoden aikana painettu 94025884 kappaletta. Tämä raamatuntutkistelun apuneuvo on auttanut satojatuhansia ihmisiä saamaan täsmällistä tietoa Raamatusta ja saamaan ”lujan otteen elämän sanaan”. (Filippiläisille 2:16) Vaikka Totuus-kirja ei ole ainoa, jota Jehovan todistajat käyttävät tutkiessaan Raamattua ihmisten kanssa, niin epäilemättä suurin osa niistä yli 1200000:sta Raamatun kotitutkistelusta, joita Jehovan todistajat parhaillaan johtavat ihmisten kodeissa kautta maailman, perustuu siihen erinomaiseen raamatulliseen aineistoon, joka on tässä julkaisussa.

JEHOVAN VALTAKUNTAA JULISTAVAN KIRJALLISUUDEN VUOKSIAALTO

Jumalan messiaanisen valtakunnan hyvää uutista saarnataan nykyään kaikkialla maailmassa. Tässä työssä Jehovan valtakuntaa julistavan kirjallisuuden todellisella vuoksiaallolla ei ole suinkaan vähäinen osa. Ottakaamme esimerkiksi Vartiotorni. Se tunnettiin kerran ”Siionin Vartiotornina” ja sen ensimmäinen englanninkielinen painos (heinäkuussa 1879) oli vain noin 6000 kappaletta. Sata vuotta myöhemmin, vuonna 1979, jokaista numeroa painettiin keskimäärin 9200000 kappaletta 82 kielellä.

Vuoden 1879 jälkeen Vartiotorni on vuosien mittaan kokenut joitakin muutoksia nimen ja ulkoasun suhteen. Alun perin se tunnettiin nimellä ”Siionin Vartiotorni ja Kristuksen läsnäolon airut”. Nykyään sen etusivulla on nimi Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja. Vartiotornin kansilehti painettiin vuosia mustavalkoisena. Tammikuun 1. päivänä 1939 siinä oli ensimmäisen kerran uusi, värillinen kansi. Lehti oli silloin isompikokoinen, mutta siinä oli vähemmän sivuja kuin nykyään. Jehovan todistajain Teokratian kasvun konventissa ilmestyi elokuun 15. päivän numero 1950, jossa oli erilainen värillinen kansikuva ja sivumäärä oli lisääntynyt 16:sta 32:een. (Vastaavat muutokset toteutettiin Suomessa asteittain: vuoden 1957 alusta lähtien lehti  ilmestyi mustavalkoisena mutta muuten ulkoasultaan samanlaisena kuin englantilainen, tosin vain 24-sivuisena. Väripainoksiin siirryttiin vuoden 1959 alussa ja 32 sivuun vuoden 1978 alussa.) Onko Vartiotorni vaikuttanut teokratian kasvuun? Varmasti on! Epäilemättä sinua hämmästyttää tietää, että vuodesta 1942 palvelusvuoteen 1978 Vartiotorni-lehteä on julkaistu 3824332440 kappaletta!

Herätkää!, Vartiotornin sisarlehti, on Kultaisen Ajan ja Lohdutuksen seuraaja. Ensimmäisestä englanninkielisestä numerostaan – 22.8.1946 (suom. 8.1.1951) – lähtien Herätkää! on heijastanut tosi toivoa siitä, että Jumalan vanhurskas uusi järjestys perustetaan tämän sukupolven aikana. Tämäkin lehti kuuluu Valtakuntaa julistavan kirjallisuuden suureen vuoksiaaltoon. Vuodesta 1942 palvelusvuoteen 1978 Herätkää!-lehteä (ja Lohdutusta) on painettu 3511475171 kappaletta.

Ei tule myöskään unohtaa Jehovan valtakuntaa julistavien sidottujen kirjojen vuoksiaaltoa, johon kuuluu vuonna 1977 (suom. 1978) ilmestynyt kirja Tuleva maailmanhallituksemme – Jumalan valtakunta. Ehkä hämmästyt saadessasi tietää, että vuodesta 1942 palvelusvuoteen 1978 mennessä Vartiotorni-seura on painanut 537563630 sidottua kirjaa päätoimistossa ja muissa painoissa ympäri maailman.

PAINOTILOJEN LAAJENTAMINEN

Jatkuvasti lisääntynyt raamatullisen kirjallisuuden virta on pakottanut alati laajentamaan Vartiotorni-seuran painotiloja, ei ainoastaan Yhdysvalloissa vaan myös muualla kautta maailman. Vuonna 1927 Seura siirtyi nykyiseen tulenkestävään teräsbetonirakennukseen Adams Street 117:ään Brooklyniin New Yorkiin. Koska rakennuksen lattiapinta-ala oli 6500 m², niin se näytti varsin tilavalta, mutta kun Valtakunnan saarnaaminen ja opetuslasten tekemistyö on lisääntynyt, niin se on vaatinut Seuran tilojen laajentamista.

Iloisten kansojen teokraattisessa konventissa elokuun 8, päivänä 1946 veli Knorr paljasti tätä koskevan huomattavan suunnitelman. Hän ilmoitti konventtiyleisölleen Seuran Brooklynissa olevan kirjapainon ja Beetel-kodin laajentamisesta. Tämän mukaisesti ostettiin alkuperäisen kirjapainon viereinen rakennus, joka sitten tyhjennettiin ja purettiin. Uuden kirjapainon perustuksia alettiin kaivaa joulukuun 6. päivänä 1948, ja varsinaiseen rakennustyöhön päästiin käsiksi tammikuussa 1949. Kirjapainon lattiapinta-ala melkein kaksinkertaistui tämän yhdeksänkerroksisen betonisen lisärakennuksen valmistuttua. Vuoteen 1950 mennessä Seuran Adams Street 117:n kirjapaino käsitti kokonaisen kaupunkikorttelin.

 Vuonna 1954 Vartiotorni-seura sai valmiiksi uuden rakennuksen Bigelow Bouleward 4100:ssa Pittsburghissa Pennsylvaniassa. Grant Suiter sanoo: ”Tämä rakennus ei ole ainoastaan Seuran rekisterivirasto vaan myös Pennsylvanian yhdistyksen vuosikokousten keskuspaikka, ja siellä sijaitsee myös valtakunnansali”, jota eräät Jehovan todistajien seurakunnat käyttävät. Siellä pidettiin myös Valtakunnan palveluskoulua monta vuotta, toukokuun 4. päivään 1974 saakka.

1950-luvun puoliväliin mennessä Valtakunnan saarnaamistyö oli kasvanut yhä lisääntyvällä vauhdilla. Muutamia vuosia aikaisemmin, vuonna 1944, Seura oli painanut 17897998 kappaletta Vartiotornia ja Lohdutusta (nyt Herätkää!). Vuonna 1954 niiden kokonaismäärä oli kuitenkin 57396810 kappaletta. Siksi oli välttämätöntä laajentaa Seuran tiloja Brooklynissa New Yorkissa. Keväällä 1955 alettiinkin kaivaa uuden kirjapainon perustuksia, ja vuonna 1956 tämä 13-kerroksinen painorakennus valmistui. Tämä ”The Watchtower Building”, joksi sitä sanottiin, sijaitsi Sands Street 77:ssä, ja sen lattiapinta-ala oli 1,8 hehtaaria eli enemmän kuin Adams Street 117:n painon, johon sen yhdisti kolmannen kerroksen kohdalta kadun ylittävä silta. Vuonna 1958 Seura osti 9-kerroksisen kirjapainon viereisestä kaupunkikorttelista, ja sitä on käytetty melkein yksinomaan varastona.

Valtakunnan julistajien lukumäärä koko maailmassa ylitti miljoonan 1960-luvun puolivälissä. Seuran Brooklynin kirjapainotilat olivat jälleen liian pienet. Vuonna 1966 ryhdyttiin sen vuoksi rakentamaan toista suurta kirjapainoa muihin painorakennuksiin rajoittuvaan kortteliin. Tämä 11-kerroksinen rakennus, joka vihittiin 31.1.1968, merkitsi 2,5 hehtaarin kokoisen lattiapinta-alan lisäystä Vartiotornin kirjapainokompleksiin. Siihen aikaan Seuran Brooklynin kirjapainorakennukset, jotka oli yhdistetty sopivasti toisiinsa katujen yli kulkevilla silloilla, käsitti neljä kaupunkikorttelia.

Vuoden 1969 lopulla laajennus sai suorastaan dramaattiset mittasuhteet. Marraskuun 25. päivänä 1969 Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran New Yorkissa rekisteröity yhdistys osti Brooklynissa sijaitsevan Squibbin lääketehtaan valtavan kymmenen rakennuksen kompleksin. Tämä hankinta lisäsi 5,9 hehtaaria lattia-alaa Seuran päätoimiston tiloihin. C. W. Barber muistelee, miten hän vuosia sitten oli katsellut jonkin Squibbin kompleksinosan rakentamista. Vaikka Jehovan järjestö oli koettanut saada maata juuri siitä paikasta, se annettiin Squibbin firmalle. Veli Barberin mukaan ”Squibb joutuikin suuriin vaikeuksiin kaivaessaan perustuksia rakennuksilleen, koska maaperä oli siinä tavattoman hiekkapitoista”. Hän lisää: ”Lopulta he pystyttivät kauniin  rakennusryhmän ja minä ajattelin, miten hyvä olisi, jos se kuuluisi Seuralle. Ja nyt, katso ja näe, se on tapahtunut!”

BEETEL-KODIN LAAJENNUS JATKUU

Vartiotornin painotilojen laajentuessa Brooklynissa Beetel-kodin vastaava laajennus kävi välttämättömäksi. Niinpä vuonna 1950 saatiin valmiiksi 12-kerroksinen lisärakennus Beetel-kotiin. Mutta päätoimiston henkilökunta kasvoi jatkuvasti. Joulukuun 8. päivänä 1958 alettiin siis purkaa vanhoja rakennuksia siltä paikalta, mihin Beetelin lisärakennus oli tarkoitus pystyttää Columbia Heightsin varrelle Brooklyniin. Sen rakentaminen alkoi vuonna 1959, ja ennen pitkää 12-kerroksinen Beetelin lisärakennus oli valmis. Sen vihkiminen tapahtui maanantai-iltana 10. lokakuuta 1960 uuden rakennuksen kauniissa valtakunnansalissa. Läsnä oli Beetel-perheen jäseniä ja veljiä, jotka olivat osallistuneet rakennustyöhön, yhteensä 630 henkeä. Päätoimiston henkilökunta oli kasvanut vuoden 1950 355:stä 607:ään vuonna 1960.

Vuonna 1965 Beetel-kodin sijaintipaikka – Brooklyn Heightsin alue – nimitettiin New Yorkin kaupungin ensimmäiseksi ”historialliseksi alueeksi”. Vaikka Seura oli suunnitellut toisen 12-kerroksisen asuinrakennuksen pystyttämistä, se oli yhteistoiminnassa maisemaa suojelevan komitean kanssa ja rajoitti sen rakentamista. Kolmen vanhan rakennuksen julkisivut säilytettiin ja 7-kerroksinen koti rakennettiin siten, että se kiertää niiden taitse ja liittyy niihin. Tämä uusi Columbia Heights 119:n rakennus vihittiin toukokuun 2. päivänä 1969. Sen vieressä on suuri asuintalo, jonka Jehovan todistajat omistavat, ja siihen on suurelta osalta majoitettu päätoimiston henkilökunnan jäseniä. Sivumennen sanoen palvelusvuoden 1970 loppuun mennessä Beetel-perhe (jos otamme huomioon Brooklynissa ja Seuran maatiloilla olleet vakituiset ja tilapäiset työntekijät) oli kasvanut niin, että siihen kuului 1449 henkeä. Lisäksi 70 Gilead-koulun oppilasta asui silloin päätoimistossa, joten kokonaismäärä oli 1519. Voidakseen majoittaa näin paljon ihmisiä Seura vuokrasi kolme kerrosta läheisestä Towers-hotellista.

LAAJENNUS JATKUU

Toimitilojen laajennus ei kuitenkaan ole rajoittunut näihin tapahtumiin. ”Vuonna 1964”, sanoo Grant Suiter, ”Seura ryhtyi seuraavana vaiheena myymään osaa Valtakunnan maatilan omaisuudesta, muun muassa niitä rakennuksia, joita Vartiotornin Raamattukoulu Gilead [lähellä South Lansingiä, New York] oli aikaisemmin käyttänyt.” Muutamaa vuotta myöhemmin myynti tapahtui, joten maatila pieneni.

 Sillä välin New Yorkissa rekisteröidyn Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran johtokunta oli ostanut maatilan rakennuksineen läheltä Pine Bushia New Yorkin osavaltiosta. Alkuperäinen 328 hehtaarin maatila sieltä oli hankittu vuonna 1963, ja se tuli tunnetuksi Vartiotornin maatilana. Sinne valmistui kaunis asuinrakennus vuonna 1968 ja rakennustöitä jatkettiin. Aikanaan hankittiin toinen maatila läheisyydestä. Nykyään nuo kaksi Vartiotornin maatilaa käsittävät 687 hehtaaria.

Vartiotornin maatiloilla kasvatetaan vihanneksia, hedelmiä, lihaa ja meijerituotteita Seuran päätoimiston henkilökunnan ravinnoksi. Lisäksi on monien rakennusten joukossa maatilalla n:o 1 kaksi kirjapainoa. Kirjapainossa n:o 1 on neljä rotaatiokonetta, joista kullakin voidaan painaa 12500 lehteä tunnissa. Kirjapainossa n:o 2 on riittävästi tilaa paperivarastoa ja neljäätoista muuta rotaatiokonetta sekä paljoa muuta kalustoa varten. Yksitoista rotaatiokonetta on jo toiminnassa siellä, joten näissä kahdessa kirjapainossa on yhteensä viisitoista painokonetta. Valmiina näissä kirjapainossa tulee olemaan noin 3,7 hehtaaria lattiapinta-alaa. Vuoden 1979 alkupuoliskolla 650 vakituista ja tilapäistä työntekijää palveli Vartiotornin maatiloilla.

Vartiotorni-seura ei ole laajentanut painotilojaan ainoastaan Yhdysvalloissa. Laajennus on ollut tunnussanana kautta maailman. Jehovan todistajilla on nyt kirjapainoja Australiassa, Brasiliassa, Englannissa, Etelä-Afrikassa, Filippiineillä, Ghanassa, Japanissa, Kanadassa, Nigeriassa, Ranskassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa ja Sveitsissä. Kaiken kaikkiaan Jehovan kansalla on 40 kirjapainoa eri puolilla maailmaa. Ja vuodesta 1955 tähän saakka he ovat lisänneet suurten rotaatiokoneitten lukumäärää maailmanlaajuisesti yhdeksästä 72:een. Kirjapainot ovat todella käytettävissä vastatakseen raamatullisen kirjallisuuden suurta kysyntää.

Miksi kaikkeen tähän laajennukseen eri puolilla maapalloa on ryhdytty? Se johtuu siitä, että ne jotka kantavat vastuun sellaisista ratkaisuista Jehovan järjestössä, ovat kiinnostuneita ihmisten auttamisesta saamaan tietoa Raamatusta. Onko se myös sinun päämääräsi? Epäilemättä se on, jos olet yksi Jehovan kristityistä todistajista. Päätoimiston henkilökunnan jäsenet tuntevat samalla tavalla. Siksi he ovat työskennelleet ahkerasti valmistaakseen raamatullista kirjallisuutta. Heidän yhteisponnistuksensa tuloksena valmistettiin palvelusvuonna 1978 yksistään Yhdysvalloissa 218521890 Vartiotornia ja Herätkää!-lehteä sekä 24072673 kirjasta, 31919670 kirjaa ja Raamattua sekä 118775453 traktaattia.

Kenen ansiota kaikki tämä teokraattinen laajennus on? Se  ei ole pelkästään ihmisten suunnittelemisen ja vilpittömän ponnistelun tulosta. Kiitos tästä on annettava Jehova Jumalalle, joka antaa kasvun. Hän on siunannut kansansa ponnistelut Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiseksi. – 1. Korinttolaisille 3:5–7.

SATA VUOTTA JUMALAN OHJAUSTA

Vuonna 1970 tuli kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Charles Taze Russell ja muutamat hänen työtoverinsa alkoivat kokoontua tutkimaan Raamattua vakavasti ja rukoillen. Kaikkien näiden vuosikymmenien aikana Jehovan palvelijat ovat iloinneet hengellisestä valistuksesta ja Jumalan ohjauksesta. 80-vuotias Edith R. Brenisen on ollut Jehovan järjestön yhteydessä suurimman osan elämästään. Kun hän osallistui yhteen ”Hyvän tahdon ihmisten” piirikonventtiin vuonna 1970, hän oli syvästi liikuttunut. Sisar Brenisen kirjoittaa: ”Ollessani Bostonin konventissa vuonna 1970 ja nähdessäni tuon suunnattoman väkijoukon Fenway Parkissa muistelen ensimmäistä yhden päivän konventtia Park Squaressa Bostonissa, johon menin vuonna 1902 kuulemaan veli Russellin puhetta. Meitä oli todella vain kourallinen. Sivumennen sanoen näin silloin ensimmäisen kerran veli Macmillanin. En voi kuvailla tunteitani, kun istuin siellä Bostonissa 68 vuotta myöhemmin ja katselin ympärilläni olevaa Jehovan todistajien suurta joukkoa. Samoin kuin varhaisina päivinä, jolloin meitä oli lukumääräisesti niin vähän, sydämemme täytti nytkin sama pyhä henki, into ja rakkaus Jehovaan.”

Tuon vuoden konventissa puheenjohtajan avauspuheen aiheena oli ”Sata vuotta Jumalan ohjausta”. Margaret Green muistelee, miten se ”sai meidät ajattelemaan sitä, mitä olimme lukeneet järjestöstä 1870-luvulla, sen pienestä alusta ja sen uskomattomasta kasvusta viimeisten sadan vuoden aikana”. – Vrt. Sakarja 4:10.

JUMALAN OHJAUKSEN NOUDATTAMINEN

Jehovan palvelijat olivat päättäneet mukautua jatkuvasti Jumalan ohjaukseen. He ilmaisivat tämän selvästi viisipäiväisissä ”Jumalan nimi” -piirikonventeissaan vuonna 1971. Niissä ylistettiin Jehovan nimeä ja annettiin opetusta niiden jumalallisten periaatteiden tottelemisessa, joita tuo nimi edustaa. Muun muassa ilmoitettiin nykyisen kristillisen seurakunnan ojentamisesta enemmän teokratian mukaiseksi.

Mutta ennen kuin tarkastelemme sitä järjestön kehittymistä, mitä selitettiin vuoden 1971 piirikonventeissa, meidän on hyvä luoda katsaus menneisyyteen. Jotakin hyvin merkittävää tapahtui  1930-luvun lopulla ja 1940-luvun alussa. Siirtykäämme aluksi noin kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin.

”TEOKRATIA ON TÄYSI-IKÄINEN”

Päivät olivat erittäin tärkeitä päiviä Jumalan kansalle. Tuhannet kokoontuivat Pittsburghiin Pennsylvaniaan Jehovan todistajain Teokraattista konventtia ja Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran vuosikokousta varten. Konventin ohjelmassa oli muun muassa seuraavat puheet: ”Teokraattinen järjestö lopullista työtä varten”, jonka piti T. J. Sullivan, F. W. Franzin puhe ”Teokraattinen järjestö toiminnassa” ja ”Teokraattinen järjestäytyminen nykyään”, jonka esitti N. H. Knorr. Noiden puheitten teema korosti sen vuoden vuosikokouksessa käsiteltävien asioiden tärkeyttä. Siksi tuhannet jäivät Pittsburghiin Seuran vuosikokoukseen, joka pidettiin maanantaina lokakuun 2. päivänä 1944.

”Täällä tapasin veli Van Amburghin viimeistä kertaa ja vierailin hänen luonaan”, sanoo W. L. Pelle. ”Hänen ensimmäinen huomautuksensa hänen nähdessään minut oli: ’Veli Pelle, teokratia on täysi-ikäinen.’” Mutta miksi Seuran iäkäs sihteerirahastonhoitaja esitti tuollaisen huomautuksen? Tuon tilaisuuden tapahtumien perusteella.

Merkitykseltään ensiarvoisin oli niiden kuuden päätöksen hyväksyminen, joissa ehdotettiin muutoksia Vartiotorni-seuran peruskirjaan. Ensimmäisessä muutokseen tähtäävässä päätöksessä ehdotettiin Seuran tarkoitusperän laajentamista sellaiseksi, että siihen aivan oikein sisältyisi edessä oleva suuri, maailmanlaajuinen työ. Siinä otettiin muun muassa Jumalan nimi ”Jehova” peruskirjaan. Kolmannessa [päätöksessä] poistettiin kokonaan se peruskirjan kohta, jonka mukaan pysyvä jäsenyys voitiin saada Seuralle tehtyjen rahalahjoitusten perusteella. Muutoksen astuttua voimaan jäsenyys rajoittuisi enintään 500 mieheen, jotka kaikki olisi valittu heidän Jumalalle suorittamansa toimeliaan palveluksen perusteella. Marraskuun 1. päivän Vartiotorni (engl.) 1944 sanoi siitä: ”Tämän muutoksen seurauksena peruskirja tulee olemaan niin lähellä teokraattista järjestelyä kuin maan laki sallii.” Kaikki kuusi muutoksia sisältävää päätöstä (mukaan luettuina kohdat 2, 3, 5, 7, 8 ja 10) hyväksyttiin.

Vaikka Jehovan kansa ei silloin ymmärtänyt sitä, niin sen vuonna 1944 tekemä järjestömuutos oli raamatullisesti merkittävä. Danielin ennustuksessa oli edeltä kerrottu, että kuvaannollinen ’pieni sarvi’ (Angloamerikkalainen maailmanvalta) tulisi tallaamaan 2300 ”iltaa ja aamua” eli päivää Jehovan teokraattista ”pyhää paikkaa” (UM), jota Jeesuksen maan päällä olevat voidellut  seuraajat edustivat. (Daniel 8:9–14) Tämä tapahtui toisen maailmansodan aikana.

Ennustettujen 2300 päivän alussa Vartiotornissa (engl. 1. ja 15. kesäkuuta, suom. 1. ja 15. elokuuta 1938) ilmestyi kaksiosainen kirjoitus ”Järjestö”. Sen ensimmäisessä osassa sanottiin: ”Jehovan järjestö ei ole millään lailla kansanvaltainen. Jehova on korkein, ja Hänen hallituksensa eli järjestönsä on ehdottomasti jumalanvaltainen [teokraattinen].” Toisessa osassa esitettiin päätös, jonka Jehovan todistajien seurakunnat hyväksyivät. Sen mukaan kaikkien seurakuntien toimivat palvelijat ylhäältä alas asti nimitettiin teokraattisesti.

Kesäkuun 1. päivästä 1938 laskettuna nuo 2300 päivää päättyivät 8. lokakuuta 1944. Tai jos laskemme kesäkuun 15. päivästä 1938, ne päättyivät 22. lokakuuta 1944. Tuon ajanjakson päätyttyä teokraattista järjestöä tähdennettiin jälleen järjestöä koskevin puhein ja järjestelyin konventissa ja vuosikokouksessa Pittsburghissa Pennsylvaniassa samoin kuin teokraattista järjestöä koskevissa kirjoituksissa, jotka ilmestyivät englanniksi vuoden 1944 Vartiotornin lokakuun 15. päivän (”Lopulliseen työhön järjestetyt”, suom. lehdessä Jumalan Valtakunta 1.6.1945) ja marraskuun 1. päivän (”Teokraattinen järjestö toiminnassa”, suom. lehdessä Jumalan Valtakunta 15.6.1945, ja ”Teokraattinen järjestäytyminen nykyään”) numeroissa. Kun siis nuo koettelevat 2300 päivää päättyivät, niin Jumalan palvelijat osoittivat olevansa lujemmin kuin koskaan aiemmin Jeesuksen Kristuksen johtaman Jehovan teokraattinen hallituksen puolella. Kuten oli ennustettu, silloin ”pyhä paikka” ’ennallistettiin oikeudenmukaiseen tilaansa’. – Daniel 8:14, Revised Standard Version; ks. Vartiotorni 15.2.1972, s. 77–94.

APOSTOLINEN SEURAKUNTARAKENNE

Siirtykäämme nyt takaisin ”Jumalan nimi” -piirikonventtiin, vuoteen 1971. Erikoisen tärkeitä olivat ne ohjelman osat, joissa käsiteltiin varhaiskristillisen seurakunnan hallitusjärjestelyä.

Jehovan todistajien hallitseva elin oli suorittanut äskettäin tutkimuksia raamatullisesta, apostolisesta seurakuntarakenteesta. Konventissa osoitettiin muutamat tarkistukset tarpeellisiksi tänä aikana. Viime vuosina yksi kypsä kristitty mies oli palvellut seurakunnanpalvelijana eli esivalvojana ja häntä olivat avustaneet nimitetyt ”palvelijat”, mutta apostolisen järjestelyn mukaan seurakuntia hallittiin vanhimmiston avulla. (Apostolien teot 20:17–28; 1. Timoteukselle 4:14) Ilmeistä oli myös, että ensimmäisellä vuosisadalla puheenjohtajan tehtävä oli vuorotellut seurakunnan vanhimmiston keskuudessa. Siksi katsottiin sopivaksi,  että sellaisissa seurakunnissa, joissa on useampia kuin yksi vanhin, vanhimmiston puheenjohtajana toimii joka vuosi eri henkilö.

VANHIMPIEN JA AVUSTAVIEN PALVELIJOIDEN VALITSEMINEN

Jehovan todistajien hallitseva elin lähetti jokaiselle seurakunnalle valaisevan kirjeen ”vanhimmiston” ja avustavien palvelijoiden valitsemisesta. Tuon 1. joulukuuta 1971 päivätyn kirjeen mukaan tuli kaikki 20-vuotiaat ja sitä vanhemmat kastetut miehet seurakunnassa ottaa huomioon. (Ks. Esra 3:8) Vanhimpia ja avustavia palvelijoita koskeviin keskusteluihin osallistuneet veljet valmistautuivat hyvin ja tutkivat Vartiotornista 15.11.1971 (suom. 15.1.1972) kirjoitukset ”Teokraattinen järjestys demokratioiden ja kommunismin keskellä”, ”Nimitetyt virkailijat teokraattisessa järjestössä” ja ”’Vanhimmisto’ jonka jäsenet vuorottelevat puheenjohtajana”. Lisäksi he tutkivat huolellisesti Vartiotornista 1.1.1972 (suom. 1.2.1972) kirjoitukset ”Kuka on viisas ja ymmärtävä teidän joukossanne?” ja ”Nimitetyt vanhimmat Jumalan lauman paimentajiksi”. Ja sikäli kuin aika salli, nuo veljet olivat lukeneet kirjasta Aid to Bible Understanding (Raamatun ymmärtämisen opas) asiaan liittyvää aineistoa.

Kun seurakunnan komitean jäsenet ja muut pätevät veljet kokoontuivat, he esittivät rukouksen. He lukivat ja tutkivat mm. niitä vaatimuksia, jotka Jumalan sana asettaa vanhimmille ja avustaville palvelijoille 1. Timoteuksen kirjeen 3:1–10, 12 ja 13:ssa; Tiituksen 1:5–9:ssä ja Pietarin 1. kirjeen 5:1–5:ssä. ”Monet tutkivat silloin ensimmäisen kerran todella itseään”, sanoo R. D. Cantwell, ”ja kaikki tunsivat voimakkaasti olevansa velvolliset Jehovan edessä arvioimaan rehellisesti itseään ja toisia. Jotkut katsoivat itsensä epäpäteviksi. Tämä järjestely on tuonut esille sellaista rehellisyyttä ja nöyryyttä, joka olisi ollut mahdottomuus ilman tätä edistysaskelta Raamatun järjestöä koskevien periaatteitten ymmärtämisessä.” (Raamatun vaatimukset olivat kuitenkin jo aikaisempina vuosina perusteena päätettäessä, keille voitaisiin uskoa vastuu seurakunnassa. Ks. Ohjeita teokraattisesta järjestöstä Jehovan todistajille, s. 19; Saarnaaminen yhdessä ykseydessä, s. 25, 26.)

Kun veljien pätevyyttä oli eritelty seurakunnissa, niin ehdotukset lähetettiin vihdoin hallitsevalle elimelle. Vuoden 1972 elokuun 1. päivän jälkeen seurakunnat alkoivat saada valvojien ja avustavien palvelijoiden nimityskirjeitä.

JUMALAN HALLITUSVALLAN TUNNUSTAMINEN

Jehovan kansan odottaessa kiihkeästi tämän seurakuntajärjestelyn  täytäntöönpanoa koko laajuudessaan, ne jotka asuivat Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Brittein saarilla, kokoontuivat vuonna 1972 ”Jumalan hallitusvallan” piirikonventteihin, jotka pidettiin kesäkuun loppupuolelta elokuun loppuun. Näissä tilaisuuksissa kiinnitettiin ensiarvoinen huomio Jumalan hallitusvaltaan.

Huomattavimpia konventin julkaisuja oli uusi 192-sivuinen kirja Järjestö Valtakunnan saarnaamista ja opetuslasten tekemistä varten. Siinä hahmoteltiin muun muassa ne parannukset, joita oli tehty kristillisen seurakunnan rakenteeseen. Järjestö-kirja ja konventtiohjelma täydensivät hyvin toisiaan osoittamalla, mitä käytännöllisiä näkökohtia liittyi sellaiseen uudelleenjärjestelyyn, ja näyttämällä, miten ne voitaisiin toteuttaa.

Jumalan hallitusvallan tunnustamista tähdennettiin näissä piirikonventeissa, kuten myös esitelmässä ”Jumalan hallitusvalta – koko ihmiskunnan ainoa toivo”. Konventtilaiset ymmärsivät, että heidän on henkilökohtaisesti tunnustettava Jehovan hallitusvalta iankaikkisen elämän saamiseksi. Kuitenkin uusi Järjestö-kirja ja useat konventin ohjelman piirteet valottivat sitä, miten tärkeää seurakunnan on tunnustaa Jumalan hallitusvalta.

HALLITSEVA ELIN NÄYTTÄÄ ESIMERKKIÄ

Mutta siirtykäämme nyt ajassa taaksepäin maanantaiaamuun syyskuun 13. päivään 1971. Kello seitsemän Vartiotorni-seuran päätoimiston henkilökunnan jäsenet ovat asettuneet kukin omalle paikalleen Brooklynin Beetel-kodin useissa ruokasaleissa. He ovat valmiit tavanomaiseen keskusteluun päivän raamatuntekstistä, jota seuraa aamiainen. Aina on ollut tapana, että Seuran presidentti johtaa tätä keskustelua ollessaan päätoimistossa. Tänään veli Knorr on kotonaan Beetelissä, mutta hän ei istu pöydän päässä. Sen sijaan F. W. Franz, Seuran varapresidentti, johtaa aamun tekstin käsittelyä. Miksi? Koska Jehovan todistajien hallitseva elin on ottanut käytäntöön järjestelyn, jonka mukaan sen jäsenet vuorottelevat viikoittain joka-aamuisen raamatuntekstin tarkastelussa ja Beetel-perheen maanantai-iltaisen Vartiotornin-tutkistelun johtamisessa.

Näin ollen vuorottelumenetelmä otettiin Brooklynin Beetelissä käytäntöön vuotta aikaisemmin kuin samanlainen järjestely astui voimaan Jumalan kansan seurakunnissa yleensä. Järjestely meni kuitenkin vielä pitemmälle. Jehovan todistajain hallitsevan elimen 6. syyskuuta 1971 hyväksymän päätöksen mukaisesti sen puheenjohtajat vuorottelivat vuosittain aakkosjärjestyksessä. Tämän mukaisesti F. W. Franzistä tuli hallitsevan elimen puheenjohtaja vuoden ajaksi lokakuun 1, päivästä 1971 lähtien. Hallitseva  elin antoi sopivan esimerkin toteuttaessaan järjestöä koskevaa uutta järjestelyä.

HISTORIALLINEN MUUTOS

Se, että melkein sadan vuoden aikana vain kolme eri miestä on palvellut Vartiotorni-seuran presidenttinä, kukin ajan tarpeisiin nimenomaan sopivin kyvyin, ilmaisee taivaan ohjauksen ja järjestön pysyvyyden ja vankkuuden. Mutta Jehovan kansan riveissä tapahtuneen valtavan lisäyksen synnyttämien tarpeitten täyttämiseksi havaittiin vuonna 1975 tarpeelliseksi ottaa harkittavaksi yksi nykyisten Jehovan todistajien 100-vuotisen historian merkittävimmistä järjestöön liittyvistä uudelleenjärjestelyistä.

Vuonna 1971 niiden ”vanhinten” määrä, jotka palvelevat Jehovan todistajien hallitsevana elimenä, oli lisätty seitsemästä (Vartiotorni-seuran johtokunnan jäsenestä) kaikkiaan yhdeksitoista jäseneksi. Lisälaajennus kahdeksaksitoista jäseneksi tapahtui vuonna 1974. Sitten keskustelujen jälkeen, jotka jatkuivat läpi suurimman osan vuotta 1975, uudelleenjärjestely hyväksyttiin 4. joulukuuta, niin että se astuisi voimaan 1. päivästä tammikuuta 1976 lähtien. Uuden järjestelyn mukaan hallitsevan elimen voidellut jäsenet palvelevat yhden Pään, Jeesuksen Kristuksen, alaisuudessa tasavertaisina puheenjohtajan vaihdellessa aakkosjärjestyksessä joka vuosi. Hallinnolliset vastuut jaettiin kolmijäsenisen puheenjohtajan komitean (johon kuuluu meneillään olevan vuoden, edellisen vuoden ja seuraavan vuoden puheenjohtaja) ja viiden 5–7-jäseninen pysyvän komitean kesken. Jokaisella näistä viidestä komiteasta on puheenjohtaja, joka vuorottelee joka vuosi, sekä pysyvä koordinaattori eli sihteeri.

Kirjoituskomitea valvoo kaikkien julkaisujen valmistusta; opetuskomitea valmistaa aineistot eri kouluja, kokouksia ja konventteja varten, joita järjestetään Jumalan kansalle; palveluskomitea huolehtii kaikista Valtakunnan saarnaamista ja opetuslasten tekemistä koskevista asioista; kustannuskomitea hoitaa kaikki painatustoiminnat ja liikeasiat; ja henkilökuntakomitea valvoo kaikkien Jehovan todistajien Beetel-kodeissa ja kirjapainoissa palvelevien henkilöitten etuja. Vastuut on täten jaettu samoin kuin ne jaettiin ”vanhinten” kesken ensimmäisen vuosisadan kristillisessä seurakunnassa. Järjestö on nyt hyvin varustettu huolehtimaan lisälaajennuksesta sekä pulmista, jotka voivat johtua pahenevasta maailman kriisistä.

Helmikuun 1. päivänä 1976 otettiin samanlainen järjestely käytäntöön Vartiotorni-seuran kaikissa haaratoimistoissa kautta maailman. Enää ei ole haaratoimiston valvojaa, vaan kolme ”vanhinta” tai useampikin palvelee hallitsevan elimen alaisena komitean  valvoen kyseisellä alueella olevien Jehovan todistajien etuja. Näissäkin komiteoissa puheenjohtaja vaihtuu joka vuosi, kun taas yksi jäsen palvelee jatkuvasti koordinaattorina eli sihteerinä.

Kokiessamme vuodesta toiseen tästä teokraattisesta järjestelystä koituvia siunauksia, on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että Jehovan kansan toiminnan takana oleva voima on Jumalan pyhä henki. Ja kun surullinen uutinen rakkaan veljemme N. H. Knorrin kuolemasta 8. kesäkuuta 1977 saapui veljille maailman eri osiin, se ei aiheuttanut tyrmistystä eikä hidastanut saarnaamistyötä.

”TÄMÄ ON JUMALAN TYÖTÄ”

Muistellessaan uutta seurakuntajärjestelyä, joka varasi vanhimmat ja avustavat palvelijat, Roger Morgan tunsi tarvetta sanoa: ”Tämä on Jumalan työtä.” Epäilemättä muut ovat samaa mieltä, koska he ovat voineet tarkastella tämän järjestelyn hyödyllisiä tuloksia. Ensimmäinen vastuiden vuorottelu alkoi syyskuussa 1972, ja lokakuun 1. päivään mennessä tämä järjestely oli toteutettu useimmissa seurakunnissa. Monessa tapauksessa entisestä apulaisseurakunnanpalvelijasta tuli esivalvoja, entisestä seurakunnanpalvelijasta tuli teokraattisen koulun valvoja jne. Tässä oli todistus siitä, että kristityt tunnustavat Jehovan hallitusvallan, hänen toimintatapansa kansansa seurakunnassa. Joka vuosi seurakunnan vanhimmat siirtyisivät eri asemiin ja he työskentelisivät yhdessä joukkona pitäen mielessään seurakunnan hyvinvoinnin ja keskinäisen yhteistoiminnan tarpeen heille uskotun Jumalan lauman paimentamisessa. – 1. Pietari 5:2.

Uudesta seurakuntajärjestelystä on monenlaista hyötyä. Esimerkiksi Edgar C. Kennedystä tuntuu, että ”se voisi merkitä voimakkaampaa yhteenkuuluvuudentunnetta siinä tapauksessa, että seurakunta joutuisi olemaan jonkin aikaa erossa hallitsevasta elimestä”. ”Tämä on ehdottoman varmasti tavaton edistysaskel Jehovan järjestössä”, huomauttaa Grace A. Estep, ”ja osoittaa, miten hyvin hän valmentaa kansaansa tämän asiainjärjestelmän jälkeistä aikaa varten.” Selostaessaan vuoden 1972 piirikonventteja Vartiotorni huomautti hyvällä syyllä: ”Jehova saattaa todella yhteenkokoontuneen kansansa sellaiseen järjestötilaan, missä se voi selviytyä Harmagedonista Jumalan uuteen järjestykseen jumalallisen hallitusvallan alaisuudessa.”

ERIKOISTYÖ VAUHDITTAA KASVUA

Ympäri maailman kiertäneissä ”Jumalan voiton” konventeissa, jotka pidettiin vuonna 1973, ilmoitettiin erikoistyöstä, joka on osoittautunut hyväksi menetelmäksi, jonka avulla tuhannet uudet  julistajat ovat aloittaneet todistamisen ovilla. Kuukausia etukäteen Vartiotorni oli ilmoittanut, että ohjelma tulisi kiinnittämään suurta huomiota Valtakunnan saarnaamisen ja opetuslasten tekemisen työhön. Se lisäsi: ”Eräs erikoistyö hahmotellaan ja havainnollistetaan näyttein. Kaikki Jehovan todistajain seurakunnat kautta maailman osallistuvat siihen tiettyinä päivinä konventin jälkeen.” Mikä oli tämä erikoistyö?

Vastaus saatiin konventin avainpuheen ”Voitto maailmasta ilman aseellista yhteenottoa” jälkeen. Sen jälkeen julkaistiin nelisivuinen traktaatti, Valtakunnan Uutiset n:o 16, jonka nimi oli ”Onko aika loppumassa ihmiskunnalta?” Ilmainen kahdeksan traktaatin nippu annettiin kaikille yli kaksitoistavuotiaille läsnäolijoille, jotka olivat kiinnostuneita niiden levittämisestä. Kymmenen päivää – 21.–30. syyskuuta – varataan näiden traktaattien levittämistä varten, sanoi puhuja. Ne oli tarkoitus antaa ihmisille henkilökohtaisesti talosta-taloon-työssä ja pudottaa postiluukusta vain siinä tapauksessa, että ketään ei ollut kotona. Vartiotorni-seura tulisi lähettämään näitä traktaatteja jokaiseen seurakuntaan keskimäärin 100 kappaletta julistajaa kohti. Tarkoituksena oli jättää traktaatti jokaiseen asuntoon, joten kysymyksessä oli miljoonien kappaleiden maksuton levitys. Jehovan kansa iloitsi odottaessaan saavansa tehdä tätä erikoistyötä Valtakunnan julistamiseksi.

Niinpä sitten Jehovan todistajat Yhdysvalloissa kuten muuallakin levittivät syyskuun kymmenenä viimeisenä päivänä vuonna 1973 miljoonia kappaleita Valtakunnan Uutisia n:o 16. Joulukuun 22. päivästä 31. päivään 1973 he osallistuivat jälleen Valtakunnan Uutisten joukkolevitykseen. Tällä kertaa kysymyksessä oli n:o 17, joka esitti kysymyksen ”Onko uskonto pettänyt Jumalan ja ihmisen?” ja vastasi siihen. Toukokuun 3. päivästä 12. päivään he kävivät jälleen alueensa läpi levittäen Valtakunnan Uutisia n:o 18, jonka aiheena tällä kertaa oli ajatuksia herättävä kysymys ”Jumalan hallitus – oletko sen puolella vai sitä vastaan?”

Monet, jotka tuntevat Jumalan sanan totuuden, ovat päässeet mukaan hyvän uutisen levittämiseen toisten kanssa osallistumalla Valtakunnan Uutisten jakamiseen. Syyskuun kuluessa 1973 esimerkiksi Yhdysvalloissa (Alaskaa, ja Havaijia lukuun ottamatta) 512738 Valtakunnan julistajaa osallistui tähän työhön. Ja raportit osoittavat heidän levittäneen 43320048 kappaletta Valtakunnan Uutisia n:o 16. Hämmästyttävä määrä, 525007, osallistui joulukuussa Valtakunnan Uutisten n:o 17 jakamiseen, mikä oli 103112 julistajaa enemmän kuin vain vuotta aikaisemmin oli osallistunut kenttäpalvelukseen. Ja toukokuussa 1974 oli 539262 työntekijää kenttäpalveluksessa!

 Kokemukset osoittavat, että Valtakunnan Uutisten levittäminen on todella vauhdittanut opetuslasten tekemistyötä. Esimerkiksi kaksi julistajia jätti traktaatin eräälle miehelle ja jatkoi matkaansa; myöhemmin tämä vain tervehti heitä. Mentyään hänen kotiinsa he tapasivat hänen vaimonsa, joka oli löytänyt kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään jäteastiasta. Hän ei ollut saanut nukutuksi, koska hän ymmärsi, että siinä kerrotut asiat olivat täyttymässä. Tämä johti raamatuntutkisteluun. Nainen alkoi käydä säännöllisesti kristillisissä kokouksissa ja edistyi siinä määrin, että hän osallistui myöhemmin Valtakunnan Uutisten jakamiseen.

Valtakunnan Uutisten numero herätti kiinnostuksen kahdessa pitkätukkaisessa lihallisessa veljeksessä, jotka tupakoivat, käyttivät huumeita ja soittivat rock-yhtyeessä. Pian he molemmat tutkivat Raamattua sen todistajan kanssa, joka oli jättänyt traktaatin. He leikkasivat tukkansa, lopettivat tupakoimisen ja huumeitten käytön ja edistyivät nopeasti hengellisesti. Vain kolme kuukautta sen jälkeen kun he olivat saaneet tuon Valtakunnan Uutisten numeron, he osallistuivat kenttäpalvelukseen ja levittivät seuraavaa numeroa muille. Molemmat kastettiin joulukuussa 1973, ja pian sen jälkeen he iloitsivat tilapäisestä tienraivauksesta.

”SUUREN JOUKON” KOKOAMINEN

Apostoli Johannes näki kaikista kansakunnista, sukukunnista, kansoista ja kielistä koostuvan ”suuren joukon” seisomassa Jumalan valtaistuimen edessä suorittamassa hänelle pyhää palvelusta päivät ja yöt hänen temppelissään. (Ilmestys 7:9, 15) Nämä yksilöt, joilla on maalliset toiveet, ovat tukeneet sydämestään Jeesuksen Kristuksen voideltuja seuraajia näiden Jumalalta saamassa työssä, Valtakunnan hyvän uutisen julistamisessa. Miten sykähdyttävää onkaan ollut nähdä sen johdosta tuhansien ja taas tuhansien virtaavan ”Jehovan huoneen vuorelle”! – Jesaja 2:2–4, UM.

Ne jotka ovat kokoontuneet ”Jehovan huoneen” esipihoihin, ovat antautuneet Jehova Jumalalle ja vertauskuvanneet sen vesikasteella. Pian sen jälkeen kun 7136 sellaista henkilöä oli kuunnellut puheen ”Jumalan tahdon mukainen kaste” New Yorkin kaupungissa 30. heinäkuuta 1958, heidät kastettiin. Mitään sen kaltaista ei ollut nähty helluntain jälkeen vuonna 33. (Apostolien teot 2:41) Tuo kaste oli varmasti jotakin, mitä maailma ei voinut jättää huomioon ottamatta, sillä H. L. Philbrick kirjoitti jokin aika sitten: ”Sanomalehdissä oli hyviä kuvia siitä suurilukuisesta ihmisjoukosta, joka kastettiin ... Kaikkien lehdenlukijoitten täytyi saada se vaikutelma, että Jehovan  todistajia ei voida enää pitää minään pienenä ’lahkona’. Totuus oli marssilla!”

Jehovan todistajat eivät ole olleet kiinnostuneita vain numeroista. Tärkeätä on se, että kasteelle aikovat ymmärtävät mitä he ovat tekemässä. Siksi arvostettiin suuresti järjestelyä, joka tehtiin vuonna 1967 (suom. 1968) julkaistussa kirjassa ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu”. Sivuilla 7–37 siinä oli 80 raamatullista kysymystä, joista kypsät veljet saattoivat keskustella kasteelle aikovien kanssa. ”Kun he olivat tutkineet nuo kahdeksankymmentä kysymystä seurakunnan komitean avulla”, totesivat veli ja sisar Earl E. Newell, ”he ymmärsivät, että heidän antautumisensa ja kasteensa merkitsi elämänikäistä vaellusta totuudessa ja vastuuta, johon ei voinut suhtautua kevyesti.” Myöhemmin ilmestynyt kirja Järjestö Valtakunnan saarnaamista ja opetuslasten tekemistä varten (julkaistu 1972) sisältää samoin raamatullisia kysymyksiä keskustelemista varten kastetta harkitsevien kanssa. Kun useat vanhimmat seurakunnassa johtavat näitä kokouksia kunkin yksilön kanssa, niin kasteelle aikovat saavat tilaisuuden esittää ajatuksiaan raamatullisista asioista ja punnita suhdettaan Jehova Jumalaan. Sellainen järjestely on auttanut tosi opetuslasten tekemisessä.

Luokaamme lyhyt katsaus siihen, miten opetuslasten tekeminen ja kastaminen on lisääntynyt. Vuonna 1968 heitä oli 82842. Vuosina 1969–1973 kastettiin yhteensä 792019 henkeä. Koska innokkaat ponnistelut ”suuren joukon” kokoamiseksi jatkuvat, monia tuhansia kastettin joka vuosi. Niinpä yksistään palvelusvuonna 1974 kastettiin 297872 henkilöä Jehova Jumalalle antautumisensa vertauskuvana! Seuraava taulukko osoittaa, millaista suurenmoista kasvua on tapahtunut vuosien mittaan:

VALTAKUNNAN SAARNAAMISTOIMINTA 10 VUODEN VÄLIAJOIN

Vuosi Raportoineet Keskimäärin Tunteja Levitetty Levitetty

maat julistajia palveluksessa kirjoja lehtiä

ja kirjasia

1918 14 3868 19116 359384 13140

1928 32 23988 2866164 20412192 1381107

1938 52 47143 10572086 26772882 6933307

1948 96 230532 49832205 17031901 11380767

1958 175 717088 110390944 16038445 86498251

1968 200 1155826 208666762 21674179 157511892

1978 205 2086698 307272262 40688547 216709937

 Miten sykähdyttävää onkaan Jumalan kansalle osallistua tähän ihmeelliseen kokoamistyöhön Jehovan ylistykseksi! Nykyään yli kaksi miljoonaa kristittyä Jehovan todistajaa saarnaa Jumalan valtakunnan hyvää uutista.

”PYSYKÄÄ VALVEILLA”

Jeesus Kristus tähdensi sitä, että hänen seuraajiensa tulisi pysyä valppaina ja hereillä hänen tulemisensa suhteen, jolloin hän toimeenpanee tuomion jumalattomalle asiainjärjestelmälle. Hän teki niin vertaamalla opetuslasta ovenvartijaan, jonka hänen isäntänsä käski pysyä valveilla, kunnes hän palaa pitkältä matkaltaan. ”Pysykää valveilla”, oli Jeesuksen viisas kehotus. – Markus 13:32–37.

Vuoden 1978 suuri tapaus oli ”Voittoisan uskon” kansainvälisten konventtien sarja. Lyhyt katsaus sen kohokohtiin osoittaa, että tämä oli jälleen virstanpylväs Jehovan näkyvän järjestön mennessä eteenpäin. Se, mitä kaikki ne, joilla oli etu olla läsnä, näkivät ja kuulivat ja kokivat, rikastutti varmasti heidän elämäänsä. Sarjan ensimmäiset konventit pidettiin Yhdysvalloissa 14.–18. kesäkuuta. Yhteensä 785051 oli läsnä Yhdysvaltain mantereella pidetyissä 20 konventissa, ja 5539 kastettiin. Ja tämä oli vasta alkua konventtien sarjalle, joka nyt lähti Eurooppaan ja muihin maailman osiin.

Olemme saaneet monia arvostuksen ilmaisuja ajankohtaisen ja käytännöllisen ohjelman johdosta. Veljistä tuntui, että esitetty opetus todella kävi käsiksi elämän ongelmiin, ja se, mitä näissä hengellisissä juhlissa tarjoiltiin, oli todella ruokaa oikeaan aikaan. (Matt. 24:45) Jokaiselle oli jotakin. Olivatpa kysymyksessä valvojat, nuoriso, avioparit tai pienet lapset, kaikki saivat opetusta, joka tuntui erityisesti soveltuvan juuri heidän elämäänsä.

Ensimmäisen päivän ohjelman aineisto auttoi erityisesti seurakuntien vanhimpia rohkaisten heitä jatkamaan tehtävässään kuin miehet, kiinnittämään huomiota laumaan ja suorittamaan evankelistan työtä. Toisena päivänä pidettyjä puheita tienraivauksesta sekä Beetel-palveluksesta arvostettiin suuresti, ja monet ovat sen jälkeen toimineet tuon tiedon mukaan ja täyttäneet anomuslomakkeet voidakseen osallistua näihin kokoajanpalveluksen aloihin. Kolmantena iltapäivänä kohdistettiin huomio järjestössä oleviin nuoriin ja kannustettiin heitä olemaan esimerkkejä uskossa. Uuden julkaisun Kirjani Raamatun kertomuksista ilmestyminen herätti nuorissa ja heidän vanhemmissaan valtavaa innostusta. Neljäntenä päivänä pidettyjä puheita, jotka käsittelivät avioliittoa ja perhe-elämän tekemistä onnelliseksi, arvostettiin suuresti. Monet olivat sitä mieltä, että uusi kirja Tee perhe-elämäsi onnelliseksi  oli juuri se, mitä tarvittiin perheiden auttamiseksi selviytymään näiden vaikeiden aikojen painetta aiheuttavista ongelmista.

Viimeisenä päivänä kuultiin uskoa vahvistavia puheita, jotka huipentuivat aamuohjelmassa ääninauhan julkaisemiseen nimeltä ”Hyvä uutinen Johanneksen mukaan”. Monet iloitsivat mahdollisuuksista käyttää tätä nauhaa eri tavoilla sairaiden ja vammaisten sekä sellaisten auttamiseksi, joilla on vaikeuksia lukemisessa. Esitelmä sisälsi erinomaisen selityksen Psalmista 45.

Konventin ohjelmassa oli myös neljä näytelmää, joista jokainen sisälsi voimakkaita ydinkohtia, jotka voitiin helposti ymmärtää ja joita tulisi soveltaa käytännössä. Hereillä pysymistä maailman hengen suhteen korostettiin erityisesti. Eräs konventin osanottaja oli pannut merkille seuraavaa näytelmästä, joka käsitteli Lootia ja tämän pakoa tuomituista tasangon kaupungeista: ”Tämä näytelmä korosti, miten tärkeätä meidän on pysyä erossa voimakkaasta kiintymyksestä tähän järjestelmään, jolla on materialistiset tavoitteet päämääränään.” Se muistutti siis jälleen valppaana pysymisestä!

ERITYISTÄ TODISTUSTYÖTÄ KONVENTIN YHTEYDESSÄ

Ennen konventtien sarjan alkamista oli Valtakunnan Palveluksessamme sisäarkki, joka herätti innostusta erikoiseen todistustyöhön konventin kolmantena aamupäivänä. Useimmissa kaupungeissa, joissa tätä työtä suoritettiin, oli konventin osanottajilla käytössään tätä tarkoitusta varten valmistettu miellyttävä keltainen, sinisellä tekstillä varustettu muovinen palveluskassi. Jokainen palveluskassi sisälsi useita kappaleita konventissa edellisenä iltapäivänä julkaistua uutta esitettä Jehovan todistajat tällä vuosisadalla. Kassissa oli myös ajankohtaiset Vartiotorni- ja Herätkää!-lehden irtonumerot sekä erityisiä jakelumainoksia, joissa oli kutsu konventin ohjelmajaksoihin sekä esitelmään.

Eräässä kaupungissa noin 75 prosenttia torstain läsnäolijamäärästä osallistui kenttäpalvelukseen perjantaina, ja se merkitsi sitä, että tuona aamuna oli kentällä 32000 julistajaa. Eräs huomioitsija sanoi, että Seattlessa Washingtonissa keskikaupunki näytti perjantaiaamuna kuin voikukkamereltä, koska keltaisia palveluskasseja näkyi kaikkialla. Todistajat tosiaan huomattiin! Jehovan nimi tehtiin laajemmin tunnetuksi. Oli suurenmoista nähdä veljien osoittama into. Useissa kaupungeissa paikallisten sanomalehtien edustajat seurasivat veljiä heidän työskennellessään talosta taloon, ja yleensä lehdet julkaisivat kiinnostavia ja suotuisia selostuksia toiminnastamme.

JEESUKSEN KRISTUKSEN TEHTÄVÄ

Me olemme kiitollisia Jehovalle tästä huomattavasta konventista ja sen menestyksestä täällä Yhdysvalloissa samoin kuin  kautta koko maailman, jossa todistustyötä suoritetaan, kuten olemme voineet nähdä näillä sivuilla. Ja kuten ”Voittoisan uskon” konventti tähdensi, me arvostamme Jeesuksen Kristuksen asemaa maailman voittajana ja voittoisana kuninkaana, jonka Jehovan todistajat tunnustavat Johtajakseen ja jonka Jehova Jumala on asettanut kristillisen seurakunnan pääksi.

Konventin avainpuheessa puhuja oli sanonut: ”Mikä suurenmoinen etu olla koko kaikkeuden korkeimman Suvereenin yhteydessä hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka ’veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä’! ... Julistatko sinä näin Jehovan nimen suuruutta ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen valtakuntaa? Niin tekemällä sinäkin voit menestyä loistavasti maailman voittajana uskon avulla.”

Toisen päivän iltapäivänä konventtilaisten päättäväisyys ilmaistiin ”Uskomme julistuksessa” seuraavasti: ”Tiedämme, että meidän täytyy todistaa uskomme Jeesukseen Kristukseen Lunastajanamme ja Päänämme ja Kuninkaanamme.” Sopusoinnussa puheen kanssa, joka pidettiin viimeisenä aamupäivänä aiheesta ”Kenen muun kuin Jeesuksen Kristuksen luo me menisimme?”, Jehovan todistajat tuntevat samoin kuin Pietari, kun hän vastasi Herran hänelle esittämään kysymykseen: ”Ette kai te tahdo mennä myös?” Apostoli Pietari sanoi: ”Herra, kenen luo menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” – Joh. 6:67, 68.

Esitelmä kohdisti lopuksi valokeilan Kristukseen aiheena: ”Jeesus Kristus – voittoisa Kuningas jolle kansojen on tehtävä tili.” Puhuja kysyi: ”Sanommeko me psalminkirjoittajan kanssa jokaisen kuultavaksi: ’Kuninkaasta on minun lauluni’? Meillä ei ole syytä hävetä tätä kuningasta, Jumalan omaa voideltua. ’Laulumme’ pitäisi siis pääasiassa olla sitä, että puhumme, opetamme ja saarnaamme tästä kuninkaallisesta Messiaasta. Me toimimme ennen kaikkea hänen Valtakuntansa etujen hyväksi, emme minkään maailmallisten valtakuntien, jotka lähestyvät tuhoisaa loppuaan. Me haluamme käyttää kieltämme julistaaksemme Jumalan valtakuntaa ja hänen voideltua Kuningastaan.”

Jumalan pyhän hengen avulla Jehovan kristityt todistajat Yhdysvalloissa jatkavat taivaallisen Isänsä uskollista palvelemista muualla maailmassa olevien palvojatovereittensa kanssa. Pysykäämme kaikki horjumattoman uskollisina Jehovalle. Pysykäämme valppaina, toimeliaina, lopun lähestyessä. Meidän on ’pysyttävä valveilla’. Tämä ei ole hengellisten unikekojen päivä! On aika palvella valppaina, ahkerina, uskollisina Jumalaa, jonka ihmeellinen ja vertaansa vailla oleva tarkoitus ei voi epäonnistua eikä tule epäonnistumaan.

Veljenne,

JEHOVAN TODISTAJAIN HALLITSEVA ELIN