Australia

Australian manner on jättiläissaari, joka sijaitsee päiväntasaajan eteläpuolella 9. ja 42. leveyspiirin välissä. Sen alue on todella laaja, sillä sen leveys lännestä itään on noin 4000 kilometriä ja sen pituus etelästä pohjoiseen noin 3200 kilometriä! Sen maa-alue on suurempi kuin Euroopan manner (Neuvostoliittoa lukuun ottamatta).

 Tässä valtavassa maassa voidaan kokea kaikki mahdolliset ilmastotyypit pohjoiskärjen rehevästä tropiikista, jossa sataa vuosittain jopa 1000 millimetriä, sisämaan kuiviin autiomaihin, joissa sadetta saadaan joskus odottaa kymmenenkin vuotta. Etelä-Australian ylängöllä on puolestaan laajemmat lumikentät kuin Sveitsissä.

Vaikka Iso-Britannia väittikin 1700-luvulla omistavansa Australian, niin turisteille tämä ”maa siellä jossain” oli käytännöllisesti katsoen tuntematon noin 150 vuoden ajan, koska matka sinne oli raskas ja kulkuvälineet hitaita. Viime vuosikymmeninä turismin räjähdysmäinen kasvu valtavia rahamääriä liikuttelevaksi elinkeinoksi on kuitenkin suonut yhä useammille ulkomaalaisille tilaisuuden tulla toteamaan, ettei ainutlaatuinen pussieläin, kenguru, todellisuudessa hyppele pitkin Sydneyn ja Melbournen pääkatuja ja etteivät nallemaiset pussikarhut kurkistelekaan katuja reunustavista eukalyptuspuista, niin kuin turisti voisi matkaesitteiden perusteella olettaa.

Tässä 15 miljoonan asukkaan maassa puhutaan kaikkialla englantia, mutta australialaisilla on oma ainutlaatuinen korostuksensa. Joidenkuiden mielestä se muistuttaa Lontoon cockney-murretta, jolle on tunnusomaista se, että useimpien sanojen viimeinen tavu nielaistaan. Toinen tyypillinen piirre on diftongin ei ääntäminen niin, että se kuulostaa useimmista ulkomaalaisista pikemminkin diftongilta ai. Kieltä opiskelevan uudisasukkaan urakkaa lisää entisestään se, että puhekielessä joitakin sanoja ja jopa kokonaisia lauseita esitetään katkeamattomana kokonaisuutena ilman taukoja.

Koska britit löysivät Australian ja tekivät sinne tutkimusmatkoja vasta vajaat 200 vuotta sitten, se tuntuu  pikkulapselta muissa osissa maailmaa sijaitsevien maiden rinnalla. Ensimmäiset siirtolaiset olivat syntyperältään pääasiassa brittiläisiä, ja monet heistä olivat rangaistusvankeja, jotka kuljetettiin tähän siirtokuntaan pikkurikosten vuoksi. He toivat mukanaan entisessä kotimaassaan harjoittamansa uskonnon, joten suurin osa australialaisista kuuluu johonkin kristikunnan lahkoon. Eristyksissä eläminen ja maan laajuus ovat vaikuttaneet australialaisille luonteenomaisen riippumattoman asenteen muotoutumiseen. Australialaiset pitävät urheilusta, auringonpaisteesta ja ulkoilmaelämästä. Vaikka he ovatkin välittömiä, rauhallisia ja huolettomia, he pitävät kuitenkin lujasti kiinni siitä mihin he uskovat.

TOTUUDEN SIEMENET PUTOAVAT

Jotkut kauan sitten eläneet kirjailijat sanovat Australian olevan ”kaukaisin kaukaisista paikoista”, koska sen maantieteellinen asema on niin syrjäinen. Apostolien tekojen 1:8:ssa esitettyjen Jeesuksen Kristuksen sanojen mukaan ”hyvän uutisen” oli kuitenkin määrä kulkeutua myös tähän ”maan äärissä” sijaitsevaan maahan.

Vuonna 1901 Australian valtiot yhdistettiin liittovaltioksi, ja suunnilleen niihin aikoihin Vartiotorni-seuran presidentti Charles T. Russell teki järjestelyjä lähettääkseen sinne neljän raamatuntutkijan ryhmän. Raamatun totuuden siemenet olivat kuitenkin pudonneet hyvään maahan jo ennen tätä.

Vuonna 1896 Arthur Williams vanhempi, joka toimi kullankaivajana Länsi-Australiassa sijaitsevan Kalgoorlien kultakentillä, hankki kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma. Tässä kirjassa esitetyt suurenmoiset  totuudet kiehtoivat Williamsia. Hän liittyi erääseen 12-jäseniseen ryhmään Länsi-Australian pääkaupungissa Perthissä. Vuonna 1902 hän muutti tuon osavaltion lounaisosaan ja asettui lopulta asumaan Donnybrookiin, jossa nykyään jo kolmas sukupolvi hänen perheestään palvoo Jehovaa. Williams levitti Raamatun tutkielmien sarjoja kaikkialle maaseudulle, mutta hän todisti paljon myös liikkeessään puhuessaan asiakkaittensa kanssa.

Arthur Williams nuorempi muistelee isänsä toimintaa noihin aikoihin ja kertoo, että sen jälkeen kun asiakkaat olivat saaneet tavaransa, hänen isällään oli tapana kertoa kullekin heistä lähestyvästä vuodesta 1914, jolloin pakanain ajat päättyisivät ja sekasorto alkaisi. Hänellä oli tapana kutsua ihmisiä kotiinsa, jossa he istuivat pöydän ääressä ja keskustelivat kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma eri kohdista.

HAARATOIMISTO AVATAAN

Vuonna 1904 Australiassa oli runsaat sata ihmistä, jotka saivat ”Siionin Vartiotornin” säännöllisesti. Silloin tuntui tarkoituksenmukaiselta perustaa Seuran haaratoimisto Melbourneen, jotta voitaisiin levittää Puheita Kansalle- ja muita traktaatteja, joihin oli painettu jokin Seuran osoite Australiassa.

Haaratoimiston toiminnan ensimmäinen järjestelijä E. C. Henninges ilmoitti, että ”Siionin Vartiotornin” tilaajien määrä oli Victorian osavaltiossa kasvanut 18-kertaiseksi haaratoimiston oltua toiminnassa kahdeksan ja puoli kuukautta. Eräs tilaaja lahjoitti kymmenen puntaa (joka vastaa yli 3000 nykymarkkaa) traktaattirahastoon ja pyysi, että tuo summa käytettäisiin lähetettävien traktaattinippujen postimaksuihin. Veljet  saattoivat tuolla rahasummalla postittaa 4800 lähetystä! Miten nimet saatiin hankituksi? Veljet ottivat ne äänioikeutettujen nimiluetteloista ja postittivat sitten tuhansia kappaleita Puheita Kansalle maan kaikkiin ääriin. Postikulut olivat 1 šillinki sadalta kappaleelta.

Rautateitten varrella asuvat työläiset ja syrjäisten mökkien asukkaat kuulivat sanoman lähestyvästä Valtakunnasta siten, että ystävät heittivät traktaattinippuja junien ikkunoista. Tällä tavoin joidenkin syrjässä asuvien ihmisten sydämestä löytyi hyvää maaperää totuuden siemenille. Tonneittain paperia lähetettiin traktaatteina postilaatikoihin sanoman levittämiseksi. Lauantai-iltapäivisin innokkaat raamatuntutkijoitten ryhmät levittivät usein kukin jopa 500 kappaletta Raamatuntutkijain Kuukausilehteä, jossa myös mainostettiin kokouksia. Lisäksi käytiin kaupunkien satamalaitureihin ankkuroiduissa laivoissa, ja sekä sanoma- että aikakauslehdet julkaisivat palstanmittaisia saarnoja viikoittain.

Vuonna 1907 Itä-Melbournesta George Streetiltä ostettiin kiinteistö, johon kuului kaksi samanlaista, rinnakkain sijaitsevaa taloa, joilla oli kuitenkin erilliset omistuskirjat. Silloinen Beetel-perhe asui tässä kiinteistössä. Toimisto sijoitettiin lopulta erääseen rakennukseen Melbournen Collins Streetille.

Talon takana oli pieni rakennus (oikeastaan se oli vanha talli), jonka osoite oli George Street 20 A ja josta veljet käyttivät nimitystä Tabernaakkeli. Vuonna 1925 saatiin Yhdysvalloista Miehle Vertical -merkkinen painokone. William Schneider ja myöhemmin Bert Shearmur käyttivät tätä painokonetta Tabernaakkelissa, jossa kaikki traktaatit ja muu kirjallisuus painettiin ja josta ne lähetettiin koko Australiaan ja  Uuteen-Seelantiin. Sitä ennen kaikki painotyö oli teetetty ulkopuolisilla liikeyrityksillä. Melbournen eklesia eli seurakunta käytti alusta alkaen Collins Streetillä sijainnutta vapaamuurarien salia.

USKOLLISUUS KOETELLAAN

Vuonna 1908 Australian järjestössä tapahtui mullistus. Vapaaehtoinen työ väheni, kuten vuoden 1910 Vartiotornissa (engl.) julkaistu raportti osoitti. Vartiotornissa kerrottiin, että haaratoimiston perustaja Henninges luopui ”vieden mukanaan suurimman osan Melbournen ryhmästä”. Ryhmän sadasta jäsenestä vain 20 pysyi lujana.

Edward Nelson, joka kesti tuon koetuksen, kuvaili noita luopioita kirjeessään veli Russellille seuraavasti: ”Monet heistä eivät lue lainkaan, ja he käyvät hänen [Henningesin] kokouksissaan pikemminkin hänen kaunopuheisuutensa kuin totuuden vuoksi. Jotkut heistä eivät edes tunnusta ’parusiaa’, ja eräs eilinen kävijä ajatteli yhä, että ihmisellä on kuolematon sielu.” Jehova sai järjestönsä menestymään, mutta Henningesin ryhmä sammui nopeasti. Veli Russell nimitti R. E. B. Nicholsonin haaratoimiston sihteeriksi Henningesin tilalle.

LÄPIMURTO AUSTRALIAN KENTÄLLÄ

Pahvilaatikollinen kirjoja polkupyöränsä selkään lastattuna amerikkalainen kolporteeraaja Arthur Davey lähti vuonna 1910 viemään Raamatun totuutta Länsi-Australian eteläosissa asuville ihmisille. Arthur Williams arvosti suuresti hänen saapumistaan Donnybrookiin. Hän sanoi: ”Davey oli yli 60-vuotias, pienikokoinen, kumara ja hentorakenteinen, ja lisäksi hänellä  oli keuhkotauti. Mutta hänen intonsa ja hänen uskollisuutensa Jehovaa kohtaan oli suurenmoista.” Williamsille oli siihen aikaan annettu lempinimi ”vanha hupsu 1914”, koska hän julisti innokkaasti pakanain aikojen lähestyvää päättymistä.

Veljet saivat rohkaisua monilta tahoilta, jopa mereltä käsin. John Smithillä, joka toimi White Star -linjan kapteenina vuonna 1912, oli tapana ankkuroida laivansa ja hoitaa yhtiön liikeasiat mahdollisimman nopeasti, minkä jälkeen hän käytti lopun ajan veljien rohkaisemiseen ja raamatullisten esitelmien pitämiseen. Itärannikolla sijaitsevan Brisbanen ja lännessä sijaitsevan Perthin välisen alueen seurakuntien jäsenet olivat yhteydessä veljiinsä kautta maan siten, että Smith välitti uutisia veljien toiminnasta seurakunnasta toiseen.

Vuoteen 1914 mennessä totuutta oli 21 kolporteeraajan johdolla juurrutettu laajalle alueelle Australian kentällä. Noin 35 sanomalehteä kautta maan julkaisi saarnoja, ja 908 ihmistä Australiassa ja Uudessa-Seelannissa oli tilannut Vartiotornin. Kylvö oli suoritettu hyvin tuolla alueella, kuten vuoden 1906 ”Siionin Vartiotorni” osoittaa: ”Paras päivätyö, jonka eräs kolporteeraaja on tehnyt tällä saralla, on ollut 105:n Raamatun tutkielman tilauksen hankkiminen yhdessä päivässä; 103 näistä kirjoista toimitettiin myöhemmin tilaajille puolessa päivässä. Tuo sama kolporteeraaja levitti keskimäärin 50 kirjaa päivässä kahden perättäisen kuukauden aikana.”

”VEHNÄÄ SEULOTAAN”

Käänteentekevä vuosi 1914 alkoi, ja maailman joutuessa äkisti sotaan Jehovan kansa aloitti työssään erään hyvin vaikuttavan vaiheen. Luomisnäytös johon  kuului Raamattua käsitteleviä värillisiä kuulto- ja elokuvia, oli suurenmoinen lisä siihen hengelliseen ravintoon, jota Valtakunnan lapset jo nauttivat, ja monet oppivat totuuden sen kautta.

Siemeniä, jotka kylvettiin Luomisnäytöksen ja kirjallisuuden välityksellä vastaanottavaisiin sydämiin, täytyi kastella. Paimennustyö alkoi, kun veljet kävivät kiinnostusta osoittaneiden luona ja muodostivat heistä tutkisteluryhmiä. Kun tehtävään valitut sisaret olivat koonneet kiinnostuneet yhteen, veljet pitivät heille yksityiskodeissa kokouksia, joissa he vastasivat kysymyksiin ja puhuivat mm. aiheesta ”Kolme maailmaa”. Paimennustyö jatkui vielä kauan sen jälkeen, kun Luomisnäytös oli täyttänyt tarkoituksensa sytyttäessään monissa kiinnostuksen kipinän. Melbournessa vuonna 1915 paikallisin voimin järjestetyssä konventissa oli läsnä 250 henkeä ja 14 kastettiin.

Kuvaus erään ensimmäisiin kuuluneen konventin viimeisestä ohjelmajaksosta on todella mielenkiintoista luettavaa. Kaikki veljet ja sisaret seisoivat piirissä, pitivät toisiaan kädestä ja lauloivat sitten: ”Herra olkoon tiellä kanssasi! Kunnes taasen kohdataan.” Kyyneleet virtasivat. Sitten pantiin kiertämään lautasellinen tuoreita viinirypäleitä. Tätä kutsuttiin rakkaudenateriaksi. Se soi veljille ja sisarille tilaisuuden seurustella vielä keskenään ennen kotiinlähtöä.

KESTÄVYYTTÄ JA USKOA OSOITETAAN ANKARISTA KOETTELEMUKSISTA HUOLIMATTA

Valtakunnan työ menestyi Australiassa jatkuvasti hyvin, mutta vuonna 1916 ilmaantui jälleen vakavia koettelemuksia. Järjestön sisäpuolella alkoi näkyä merkkejä kriisistä. Kun uutinen veli Russellin kuolemasta kiiri Australiaan, haaratoimiston sihteeri Nicholson  ilmaisi kaikkien tunteet seuraavasti: ”Olen rakastanut häntä yli neljännesvuosisadan sekä hänen työnsä että hänen erinomaisen luonteensa vuoksi.” Veli Russellin kuolema oli Nicholsonille isku, johon hän ei ollut valmistautunut. Veli Rutherfordin nimittäminen myöhemmin Seuran presidentiksi ei käynyt yksiin hänen henkilökohtaisen näkemyksensä kanssa, joten hän jätti järjestön.

Nicholson vei luopuessaan mukanaan suurimman osan seurakunnasta, sillä monet ihailivat häntä suuresti. Hän otti itselleen myös Seuran kiinteistön toisen puolikkaan omistuskirjan. Uskolliset veljet saivat sen jälkeen tyytyä toimimaan parhaansa mukaan vain toisessa Beetel-kodin käytössä olleista vierekkäisistä taloista.

Sisar Jane Nicholson ei seurannut aviomiestään tämän luopuessa totuudesta. Mitä tämä hento kristitty nainen tekisi nyt jouduttuaan kokemaan kaksi raskasta koettelemusta, kun hänen aviomiehensä oli sekä jättänyt hänet että hylännyt totuuden? Monet naiset olisivat epäilemättä antaneet periksi niin kovan paineen alaisena, tai ainakin heidän uskonsa olisi heikentynyt. Mutta näin ei käynyt Jane Nicholsonin tapauksessa! Hän jatkoi innokkaasti kokoajanpalvelustaan 1950-luvulle asti, jolloin hän kuoli. Hänet ja hänen tienraivaajatoverinsa Enid Duff tunnettiin kaikkialla Victorian osavaltiossa ja monissa muissa Australian osissa lempinimellä ”Nicky ja Duff”.

Eräs veli kuului 1930-luvulla työskennelleeseen tienraivaajaryhmään, jonka jäseniä olivat myös sisaret Nicholson ja Duff. Hän kertoo heidän tienraivauksensa alkupäivistä: ”Aluksi he suorittivat tienraivausta jalkaisin, ja he työskentelivät useita vuosia rautateiden varsilla sijaitsevissa kaupungeissa. Yleensä he menivät junalla johonkin kaupunkiin, etsivät majapaikan saarnatessaan  talosta taloon ja käyttivät sitten tuota majapaikkaa tukikohtanaan. a He kävelivät mahdollisimman kauas kaupunkia ympäröivälle maaseudulle eivätkä jättäneet ainuttakaan taloa käymättä. Sitten he jatkoivat seuraavaan kaupunkiin ja sitä seuraavaan, kunnes kaikki kaupungit sen rataosuuden varrella oli käyty. Sen jälkeen he palasivat huolehtimaan löytämistään kiinnostuneista. He todistivat joissakin kaupungeissa pari kolme kertaa. Eräs mies, joka seurasi heidän uskollisuuttaan vuosikausia ja johon heidän väsymätön intonsa ja kristillinen rohkeutensa teki syvän vaikutuksen, lahjoitti heille A-mallisen Fordin, jota he sitten käyttivät ryhmässämme.”

Ei ole epäilystäkään siitä, että nämä sisaret ovat suurenmoisia uskon ja kestävyyden esimerkkejä, varsinkin kaikille niille, jotka nykyään kohtaavat samanlaisia koettelemuksia ja kristillisen uskon ja nuhteettomuuden koetuksia. Ne jotka tunsivat nämä sisaret, ovat vakuuttuneita siitä, että heidät on heidän kuollessaan luettu niiden joukkoon, ’joiden teot seuraavat heitä’. – Ilm. 14:13.

AJANKOHTAISIA MUUTOKSIA

Sillä välin Nicholson käytti väärin Seuran varoja. Saarnaajaveli Ebenezer Brewster lähetti veli Rutherfordille seuraavan sähkeen: ”Nicholson vastustaa Seuraa. Lähettäkää apua!” Vastaussähke kuului: ”Nicholson erotettu. Brewster nimitetty. Johnston tulee Etelä-Afrikasta.”

Lempeä Brewster, ”Eb-setä”, huolehti Seuran asioista haaratoimistossa lähes vuoden ajan, vuodesta 1917 vuoteen 1918, kunnes veli Johnston saapui Etelä-Afrikasta.  Myrsky oli nyt laantumassa, ja suurin osa kapinallisista oli eronnut Seurasta. Nöyrämielinen, leveästi hymyilevä ja asioihin myönteisesti suhtautuva uusi haaratoimistonvalvoja William Johnston oli veljille yhtä virkistävä kuin kesäinen sadekuuro.

Eräällä matkallaan Uuteen-Seelantiin veli Johnston tapasi Maude Murrayn, ja heidät vihittiin vuonna 1923. Sisar Murray oli muuttanut Uuteen-Seelantiin vuonna 1912, sen jälkeen kun veli Russellin Belfastissa Irlannissa vuonna 1910 pitämä esitelmä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Avioiduttuaan veli Johnstonin kanssa hänestä tuli Australian Beetel-perheen jäsen. Harmaantunut ”Maude-täti”, joka on jo 88-vuotias, palvelee siellä edelleenkin tarmokkaasti.

Jatkuvasti vallitseva sotakiihko oli johtanut siihen, että hallitus kielsi Täyttynyt salaisuus -kirjan vuonna 1917. Kun veljet saivat tietää, että vain joitakin kirjan sivuja pidettiin kyseenalaisina, he poistivat ne ja levittivät julkaisua sen jälkeen ilman noita sivuja. Sivuja ei kuitenkaan hävitetty, ja monet halusivat silkasta uteliaisuudesta lukea ne. Muuan armeijan kapteeni kertoi eräälle julistajalle, ettei hän halunnut tuota kirjaa, mutta maksaisi mielellään viisi šillinkiä niistä kolmesta sivusta, jotka oli poistettu!

VAHVISTUMISEN AIKA

Cedar Pointissa Ohiossa Yhdysvalloissa 1919 pidetyssä konventissa veli Rutherford lähetti saarnaajaveli J. P. MacPhersonin Seuran edustajaksi Australiaan. Hän toi mukanaan käsikirjoituksen puheeseen ”Maailma on loppunut – Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan!” Se annettiin kuudelle puhujalle, jotka esiintyivät suurille kuulijakunnille kautta maan.  Kaupungeissa sanomalehdet painoivat usein puolen sivun kokoisia ilmoituksia noista esitelmistä. Toisinaan läsnäolijoita oli jopa 1500, ja vain harvoin lukumäärä alitti 500. Esitelmän jälkeen ihmiset, joiden kiinnostus oli herännyt, ottivat innokkaasti valtavia määriä kirjallisuutta.

Vuonna 1919 muuan perhe Skotlannista muutti Brisbaneen Queenslandiin. Perheen äiti oli raamatuntutkija, ja hänen poikansa Richard Kinninmonth, joka oli sanavalmis ja pelottoman päättäväinen, tuli tunnetuksi joka puolella Australiaa Jehovan puolesta taistelijana. Hän päätti maanpäällisen vaelluksensa vuonna 1969.

Tom Kitto, josta myöhemmin tuli vaimonsa Rowenan kanssa hyvin pidetty Jehovan palvelija Papua-Uudessa-Guineassa, oppi totuuden erikoisella tavalla. Hänen sisarensa Marjorie oli oppinut totuuden Tasmaniassa vuonna 1920, mutta Tom vastusti sitä. Kun hän sai käsiinsä äitinsä kirjasen, joka käsitteli helvettiä, hän kirjoitti ivallisesti kirjasen kannen sisäpuolelle: ”Rouva hyvä, helvettiä ei ole!” Marjorie sanoo leikkisästi, että ’äidin annettua Tomille selkäsaunan sen jälkeen, kun tämä oli kirjoittanut näin yhteen hänen kallisarvoisista kirjasistaan, Tom ei ollut enää niin kovin varma asiasta’!

Joka tapauksessa tuo sama kirjanen auttoi Tomia oppimaan totuuden. Kun hänen sisarensa eräänä aamuna sijasi hänen vuodettaan, hän yllätyksekseen löysi Tomin tyynyn alta tuon kirjasen ja Raamatun. Seuraavaksi Tom opetti metodistikirkossa pitämänsä pyhäkoulun jäsenille, että Raamatussa ei opeteta tulista helvettiä. Pian tämän jälkeen hän erosi tehtävästään ja omaksui totuuden.

Suunnilleen samoihin aikoihin Anne Beckillä, joka  oppi totuuden luonaan vuonna 1913 asuneelta sisarelta, oli tapana nousta junaan Yassista, pienestä Uudessa Etelä-Walesissa sijaitsevasta maaseutukaupungista kello kahdelta aamulla. Päästyään määränpäähänsä hän odotteli aamun valkenemista, todisti sitten koko päivän niin monissa tuon seudun kodeissa kuin hän saattoi ja palasi omaan kotiinsa kello 23.

Valtakunnan julistajien lukumäärä kasvoi tasaisesti. Kun Sydneyn Newtownin kaupungintalossa pidettiin kansallinen konventti vuonna 1921, läsnäolijoita oli 300. Vuonna 1922 koitti yhdysvaltalaisen veli M. A. Howlettin tervetullut vierailu. Hänen saavuttuaan pidettiin Melbournessa konventti Collingwoodin kaupungintalossa. Kuten muissakin silloin pidetyissä konventeissa kautta maailman, tässäkin konventissa paljastettiin juliste, jossa luki innostava iskulause: ”JULISTAKAA, JULISTAKAA, JULISTAKAA KUNINGASTA JA VALTAKUNTAA!” Työ sai uutta puhtia.

 RADIONKÄYTÖN URANUURTAJAT

Veljet käyttivät kaikkia mahdollisia keinoja Jehovan nimen ylistämiseksi täällä ”maan äärissä”, ja sen vuoksi he toimivat uranuurtajana radion käytössä lähettämällä vuonna 1924 ohjelmia pieneltä koeasemalta Launcestonista Tasmaniasta. Seura laati näitä ohjelmia varten käsikirjoitukset, ja joku veli ja hänen vaimonsa lukivat ne sitten sunnuntaisin radiossa.

1920-luvun loppupuolella ryhdyttiin neuvottelemaan ensimmäisestä haaratoimiston käyttöön tulevasta radioasemasta. Tuo asema oli 2HD, joka sijaitsi Newcastlessa Uudessa Etelä-Walesissa. Sen jälkeen hankittiin vielä kolme asemaa Etelä-Australiasta, Tasmaniasta ja Queenslandista.

Aikoinaan kaikkiaan 20 radioasemaa lähetti Valtakunnan sanomaa australialaiselle yleisölle, ja konventeissa Jehovan kansaa rohkaisivat suuresti yhteislähetykset Yhdysvalloista. Joillakin paikkakunnilla radionkuuntelijat saattoivat hyötyä raamatullisista kuunnelmista, joissa oli toisinaan jopa 20 eri henkilöä.

HAARATOIMISTON PAIKKAA VAIHDETAAN

Palattuaan Yhdysvaltoihin vuonna 1928 tekemältään konventtimatkalta haaratoimistonvalvoja Johnston ilmoitti veli Rutherfordin päätöksestä siirtää haaratoimisto Melbournesta Sydneyyn, joka sijaitsi monella tavoin sopivammalla paikalla. Niinpä haaratoimisto siirrettiin uusiin tiloihin vuonna 1929.

Siihen aikaan Beetel-perheeseen kuului 11 veljeä ja sisarta, ja heidän uuden, Strathfieldissä Beresford Roadin varrella sijaitsevan kotinsa ympäristö oli todella miellyttävä! Hiukan myöhemmin kotiin lisättiin  uusi tiilirakennus, johon sijoitettiin toimisto ja lähetysosasto.

Haaratoimiston johdossa tapahtui muutos vuonna 1930, jolloin Australiaan saapui Alexander MacGillivray, joka myös oli skotlantilainen. Hän oli innokas ja laajakatseinen mies ja hän oli viettänyt kymmenen vuotta New Yorkissa toimien läheisessä yhteistyössä Seuran päätoimiston virkailijoitten kanssa. Hän toi uutta pirteyttä Australiassa ja Uudessa-Seelannissa tehtävään työhön, ja sen lisäksi hän edisti työn aloittamista Fidžissä, Tahitissa ja seuduilla, joissa nyt sijaitsevat Papua-Uusi-Guinea, Indonesia, Singapore, Malesia, Thaimaa ja Burma, ja jopa nykyisen Vietnamin, Hongkongin ja Kiinan alueilla. Tuosta valtavasta alueesta huolehtii nykyään 13 haaratoimistoa. Ennen toista maailmansotaa tästä alueesta huolehti Australian haaratoimisto, joka käytti Seuran venettä ”Valonkantajaa” ja ”tienraivaajia”, sanan varsinaisessa merkityksessä, näille alueille pääsemiseksi.

TALOUSLAMAN VUODET

1930-luvulla 66 tienraivaajaa ja noin 400 julistajaa kertoi hyvää uutista Australiassa, ja 1900-luvun alkupuolella kylvetyt siemenet versoivat silloin seurakunniksi. Jehovan kansa nautti hengellisesta hyvinvoinnista, mutta samanaikaisesti australialaisten taloudellinen hyvinvointi alkoi heiketä, kun maa joutui 1930-luvulla vallinneen maailmanlaajuisen talouslaman kouriin.

Länsi-Australiassa sijaitsevan Denmarkin seurakunnan vanhin David Ward kertoo erään mieltä lämmittävän kokemuksen siitä, miten Jehova piti huolta hänen perheestään noiden lamavuosien aikana. Hän kirjoittaa:

”Meillä oli puutetta kaikesta paitsi ruoasta. Saimme  tilamme tuotteista hyvin vähän rahaa, ja suurin osa tuotteistamme jäi kokonaan myymättä. Tämän vuoksi meillä oli runsaasti perusruokatarvikkeita, mutta meillä ei ollut varaa ostaa sokeria eikä vaatteita. Miten aioimme näyttää siisteiltä ja esiintymiskelpoisilta ovelta-ovelle-työssä? Jehova kehottaa Sanassaan osoittamaan anteliaisuutta, ja Perthissä asuvat veljet ja sisaret noudattivat tuota kehotusta auliisti, kuten voidaan nähdä siitä, ettei meidän edes tarvinnut pyytää heidän apuaan, sillä kaupungin rautatieasemalle ilmaantui silloin tällöin suuri meille osoitettu säkki, joka sisälsi hyviä käytettyjä vaatteita. Lähellämme asui toinenkin suuri todistajaperhe, ja me olimme mielissämme siitä, että he saattoivat jakaa vaatteet kanssamme.”

TIENRAIVAAJIEN TOIMINTA VOIMISTUU

Lamavuosien monista taloudellisista vaikeuksista huolimatta tienraivaus kukoisti. Monet tienraivaajat muodostivat ryhmiä ja perustivat yhteisiä koteja, joita he käyttivät tukikohtina saarnatessaan kaupungeissa. Näin eläminen oli helpompaa, ja veljet lahjoittivat heille usein ruokapaketteja. Ted Sewell kertookin, että pussillinen vehnää ja jauhin olivat tienraivaajan ravinnon perusta.

Suuriin kaupunkeihin määrätyt tienraivaajat toimivat todella kekseliäästi auttaakseen ”kaikenlaisia ihmisiä” kuulemaan hyvän uutisen. Yksi tienraivaajien ryhmä Sydneyssä ponnisteli erityisesti tavoittaakseen kaikki ihmiset kaupungin hedelmä- ja vihannestoreilla, jotka olivat auki kellon ympäri. Useiden viikkojen ajan järjestettiin joka perjantai 24-tuntisia (keskeytymättömiä) todistusjaksoja. Yhdelle autoryhmälle annettiin tehtäväksi todistaa 3–4 tuntia: sitten se palasi  kotiin, ja toinen ryhmä ryhtyi työhön seuraavan nelituntisen jakson ajaksi. Tienraivaajat ottivat mukaansa italiankielisiä kirjasia, sillä useimpien puutarhureitten ja maanviljelijöitten äidinkieli oli italia. Noiden tienraivaajien työn ansiosta jotkin nykyään totuudessa olevat italialaiset perheet oppivat totuuden silloin keskellä yötä.

Vaikka nuo Australian maaseudulla työskennelleet tienraivaajien ryhmät olivatkin uskollisia ja sitkeitä, jotkin niistä saattoivat olla melkoinen näky! Joillakin ryhmillä oli vanha, suuri henkilö- tai asuntoauto, jonka katolle oli kiinnitetty äänilaitteet. Tavallisesti ryhmillä oli myös teltta. Kaikki ryhmän jäsenet ajoivat polkupyörillä, jotka oli lastattu täyteen kirjoja. Jotkut viettivät pari kolme päivää leirin ulkopuolella ja kävivät yhdellä suunnalla sijaitsevissa kodeissa, kun taas toiset ryhmään kuuluvat toimivat samoin muilla suunnilla. Määräaikana kaikki palasivat leiriin, jotta voitiin siirtyä toiseen paikkaan.

Kirjallisuutta levitettiin alhaisesta korvauksesta tai vaihdettiin maataloustuotteisiin. Palattuaan yöllä leiriin tienraivaajat havaitsivat usein, että yhdellä oli muutamia perunoita, toisella kurpitsa, kolmannella munia, lihaa jne. Niitä arvostettiin jopa enemmän kuin rahaa, sillä ne voitiin syödä. Tienraivaajilla oli riittävästi vaatteita ja ruokaa sekä kelvollinen majoitus. joten he olivat tyytyväisiä ja saattoivat jatkaa todistuksen antamista.

’HE MUISTIVAT LUOJAANSA’

Eräs 17-vuotias tyttö, Marjorie Fry, kuuli totuudesta ensimmäisen kerran 1930-luvun alkupuolella. Hän asui maatilalla, joka sijaitsi Uudessa Etelä-Walesissa, noin kymmenen kilometrin päässä Bathurstista, ja suuresta  perheestään hän oli ainoa, joka oli kiinnostunut totuudesta. Marjorie kertoo niistä erikoistoimista, joihin hänen täytyi ryhtyä päästäkseen äitinsä ja seitsemän veljensä voimakkaasta vastustuksesta huolimatta arkipäivisin pidettyihin kokouksiin Bathurstiin. Yksi hänen veljistään oli luvannut viedä hänet moottoripyörällä kaupunkiin, koska hän luuli sisarensa menevän elokuviin, mutta hän sai jotenkin tietää Marjorien aikovan mennä taloon, jossa oli määrä pitää kokous. Kun Marjorie oli valmis lähtemään, hänen veljensä päättikin jäädä kotiin. Miten hän nyt pääsisi kokoukseen?

Marjorie meni heti hevoshakaan ja satuloi pienen poninsa. Saavuttuaan kokoukseen hän oli kuitenkin aivan ällistynyt, kun muuan veli sanoi: ”Sisar, me emme voi päästää sinua kokoukseen miehen vaatteissa!” Hän selitti, että hänellä oli yllään naisten ratsastushousut, ja hän kertoi, miten hän oli joutunut ponnistelemaan voidakseen edes tulla kokoukseen. Hänet päästettiin luonnollisesti sisään, ja kokouksessa olemisen synnyttämä ilo oli kaiken vaivan arvoinen.

Sisar Fry edistyi nopeasti totuudessa, ja vuonna 1932 ollessaan vielä teini-ikäinen hän aloitti tienraivauksen. Hän on jatkanut tätä palvelusta tähän hetkeen saakka, ja avioiduttuaan William Mossin kanssa hän on palvellut myös Länsi-Samoassa.

Arthur Willis aloitti tienraivauksen 19-vuotiaana Perthin ympäristössä, ja vuonna 1932 hän teki moottoripyörällään matkoja Länsi-Australian lounaisosiin. Seuraavana vuonna hän sai kaksi toveria, kun Charles Harris ja George Rollston liittyivät hänen seuraansa. He matkasivat halki Länsi-Australian osavaltion luoteisosan Darwiniin, joka on Pohjoisterritorion pääkaupunki, ja sieltä he kulkivat poikki Queenslandin. Siihen aikaan koko tällä yli 3200 kilometrin pituisella  alueella ei ollut yhtään seurakuntaa. Veljet viipyivät tällä matkalla kaikkiaan neljä kuukautta, ja joillakin näistä alueista hyvää uutista kuultiin silloin ensimmäisen kerran. Veli Willis asettui myöhemmin asumaan Pingellyyn Länsi-Australiaan, ja seurakunta, joka muodostui sinne hänen avustuksellaan, koostui pääasiassa syntyperäisistä australialaisista.

SUURILLA ALUEILLA TODISTAMINEN

Karaistunut tienraivaaja Aubrey Baxter kertoo saarnaamisestaan alueella, joka käsitti tuhansia neliökilometrejä Keski- ja Pohjois-Queenslandissa, siihen aikaan, jolloin käytettiin gramofoneja:

”Me pakkasimme gramofonimme vaahtokumiin ja kiinnitimme äänivarren hihnalla, jottei se särkyisi epätasaisilla, autoa tärisyttävillä teillä. Todistimme muutamissa mielenkiintoisissa paikoissa. Vietin yhden yön kengurunmetsästäjän luona nukkuen hänen pienen majansa maalattialla ympärilläni satoja haisevia kengurunnahkoja. Nukkumista eivät myöskään helpottaneet ulvovien dingojen [australialaisten villikoirien] laumat majan ulkopuolella.”

Vieraillessaan tämän alueen seurakunnissa veli Baxter joutui eräällä matkallaan toteamaan, että ankarat tulvat olivat katkaisseet tiet. Eräs paikkakuntalainen, jota hän puhutteli, ilmaisi olevansa huolissaan pakettiautosta, joka oli kulkenut ohi muutamia päiviä aiemmin, sillä purot tulvivat yli äyräittensä ja vesi ulottui paikoitellen puiden latvoihin saakka. Tajuttuaan, että kyseessä oli eräälle tienraivaajien ryhmälle kuuluva pakettiauto, veli Baxter huolestui. Hän seurasi tienraivaajien jälkiä, ja kun tulvivat purot pysäyttivät hänet, hän ui niiden yli ja jatkoi matkaansa kävellen. Lopulta hän löysi tuon rannalla kyhjöttävän ryhmän, jolla ei  ollut enää jäljellä muuta syötävää kuin hiukan valkoisia jauhoja. Hän ja muut veljet uivat takaisin purojen poikki, löysivät hiukan elintarvikkeita ja uittivat ne sitten saavissa sisarille.

Tähän tienraivaajien ryhmään kuuluivat Percy ja Ilma Iszlaub, jotka menivät myöhemmin lähetystyöhön Japaniin ja toimivat nyt sikäläisessä Vartiotorniseuran haaratoimistossa, sekä Norman Bellotti, joka on tällä hetkellä lähetystyöntekijänä Papua-Uudessa-Guineassa vaimonsa Gladysin kanssa. Ryhmään kuului myös Beatrice Bellotti, joka meni myöhemmin naimisiin Aubrey Baxterin kanssa. Täällä, kuten muillakin alueilla, joilla ahkerat ja urheat tienraivaajat olivat toimineet, ensimmäisten tienraivaajien työ tuotti paljon hedelmää, ja Jehovan kansan seurakuntia perustettiin moniin Queenslandin kaupunkeihin.

SYRJÄISILLÄ ALUEILLA

Jo vuonna 1929 Clem Deschamp ja hänen toverinsa Viv Pusey saarnasivat koko Etelä-Australian osavaltiossa sadan kilometrin säteellä Adelaidesta. Tämä työ tasoitti tietä seurakuntien ja niistä erillään toimivien ryhmien perustamiselle myöhemmin.

Len Linke aloitti tienraivauspalveluksen vuonna 1932 piiripalvelustyönjohtaja Bert Hortonin tienraivausta käsitelleen palavan puheen johdosta. Hän toimi vuonna 1933 tienraivaajana eri puolilla Etelä-Australiaa Ronald Paynen, William Torringtonin ja Stuart Keltien kanssa. Myöhemmin samana vuonna veljet Torrington ja Keltie tekivät matkan Australian sisäosissa sijaitsevaan Alice Springsiin. Matkalla he tapasivat erään hotellinpitäjän William Creekissä, joka sijaitsee noin tuhat kilometriä Adelaidesta pohjoiseen. Hän oppi totuuden tämän ensimmäisen kosketuksen  perusteella. Tämä mies, Charles Bernhardt, muistaa vieläkin kellarissa työskennellessään kuulemansa äänen, joka lähti veli Keltien puujalasta sen kopistessa hotellin lattiaan.

72-vuotiaana veli Bernhardt osti kestävän kulkuneuvon käyttääkseen sitä sisämaassa, ja sen jälkeen hän toimi yksin tienraivaajana 15 vuotta eräillä maan syrjäisimmillä alueilla. Jo ennen kuin hän myi kauppansa ja hotellinsa William Creekissä, hän antoi hyvän esimerkin Valtakunnan etujen asettamisesta etusijalle olivatpa olosuhteet millaiset hyvänsä.

Donald Maclean, joka toimi kierrosvalvojana, kertoo ensimmäisestä käynnistään veli Bernhardtin luona:

”Saavuttuani William Creekiin havaitsin, että juna seisoi siellä aika kauan ja että miehet ryntäsivät sillä välin Bernhardtin baariin nauttimaan kylmää olutta. Saavuttuani baariin ilahduin huomatessani, että se oli teokraattisesti sisustettu. Seinällä oli suuri kilpi, joka kehotti miehiä ’lukemaan Vartiotornia, joka julistaa Jehovan valtakuntaa, maailman toivoa’. Toinen kilpi kehotti heitä lukemaan Herätkää-lehteä ja pysymään hereillä maailman tapahtumien suhteen. Baaritiskillä  oli suuret pinot lehtiä, kirjasia ja sidottuja kirjoja.

”Kun kaikki olivat lopulta tyytyväisiä saatuaan oluensa, veli Bernhardt pyysi heitä kuuntelemaan häntä: ’Kuunnelkaahan, hyvät herrat. Kehotan teitä hankkimaan tällä hetkellä maailman parhaitten lehtien numeroita.’ Hänen kunnioitettavan ja rohkean todistelunsa jälkeen kaikki janoiset miehet maksoivat lehdistä, nostivat olutsäkin olalleen ja palasivat junaan. Huomattava piirre oli se, että kunnioituksesta veli Bernhardtin kristillistä mainetta kohtaan baarissa ei kuultu rumaa kielenkäyttöä eikä hävyttömyyksiä.”

Veli Bernhardt on nyt lähes 90-vuotias, eikä hän pysty enää tekemään matkoja syrjäisille sisämaa-alueille, mutta hän saarnaa yhä hyvää uutista Adelaidessa sijaitsevasta kodistaan käsin.

TIENRAIVAUS SISÄMAASSA

Sisämaan tienraivaaja Joe Bell oppi totuuden eräältä tienraivaajalta, joka työskenteli maaseutualueilla kulkuneuvonaan polkupyörä. Muutaman päivän kuluttua tuosta ensimmäisestä käynnistä hän antoi jo itsekin todistusta. Hän kävi maataloissa, jotka sijaitsivat Queenslandissa 500 kilometriä Brisbanesta luoteeseen. Hän kertoo joistakin matkustamiseen tuohon aikaan liittyneistä vaaroista:

”Minun oli useasti kannettava polkupyörääni, koska edessäni oli tuon tuostakin hiekkakinoksia eikä käytännöllisesti katsoen minkäänlaista ajotietä. Jotkin näistä matkoista olivat hyvin vaarallisia. Matkustaessani harvaan asutulla maaseudulla ainoat elolliset, joita saatoin nähdä, olivat vaeltelevat härkälaumat, ja ne saattoivat olla vaarallisia, koska ne olivat hyvin uteliaita. Niinpä minun täytyi toisinaan hakea suojaa jostakin puusta ja odottaa, kunnes härät siirtyivät muualle  laiduntamaan ja antoivat minun jatkaa matkaani.”

Eräällä erityisen syrjäisellä alueella muuan karjatilan omistaja lainasi veli Bellille hevosen, jotta hän voisi ratsastaa 40 kilometrin matkan seuraavalle maatilalle, sillä kuten hän sanoi: ”Ette mitenkään pääse sinne polkupyörällä!” Kun Bell saapui tuolle seuraavalle maatilalle, sen omistaja, Jack Carey, oli ulkona kokoamassa karjaa. Hänen vaimonsa sanoi, että hän antaisi miehelleen kirjan ja kirjaluettelon, jotka veli Bell jätti hänelle. Vuosia myöhemmin tämä sama Jack Carey etsi Sydneyssä pidetyssä konventissa käsiinsä Joe Bellin kertoakseen hänelle, että hän oli oppinut totuuden kirjasta, jonka tämä oli jättänyt hänelle. Hän oli kirjoittanut haaratoimistoon saadakseen lisätietoja ja nyt hän oli vihkiytynyt veli!

 TIENRAIVAAJA TIENRAIVAAJIEN JOUKOSSA

Ben Brickell oli huomattavan päättäväinen ja peräänantamaton pyrkiessään ”viemään sanoman perille” sisämaahan. Vuosikymmenien ajan hän kulki yksinäisenä tienraivaajana ristiin rastiin maan kaukaisissa osissa. Veli Brickell oli tullut Uudesta-Seelannista vuonna 1932, ja hänestä tuli yksi noiden alkuaikojen uskollisista ja sitkeistä tienraivaajista. Hän jatkoi kokoajanpalvelusta aivan kuolemaansa saakka, vuoteen 1974.

Seuraava tapaus on tyypillinen esimerkki veli Brickellin kokemuksista ja siitä värikkäästä elämästä, josta hän nautti täysin määrin:

”Elokuun alussa vuonna 1932 lähdin Townsvillestä Queenslandista 1300 kilometrin pituiselle matkalle kohti Carpentarianlahden rannalla sijaitsevaa Normantonia. Lastasin pyörääni 60 sidottua kirjaa, joitakin kirjasia ja lehtiä, varavaatekerran, kaksi huopaa, joitakin elintarvikkeita ja pienen vesipussin. Lähdin matkani ensimmäiselle osuudelle, joka kulki Great Divide -vuorijonoon kuuluvan Fox-vuoren yli. Puolentoista  kilometrin kiipeäminen yli Fox-vuoren pitkin polkua, jonka nousu oli 30 %, muodostui yhdeksän tunnin vaivalloiseksi urakaksi, sillä jouduin työntämään oikealla kädelläni raskaasti lastattua polkupyörääni ja tukemaan vasemmalla olkapäälläni kuormaa. Seuraavana päivänä laskeuduin sitten alas jyrkkää polkua vuoren toista puolta todistettuani vuoren huipulla asuvalle pienelle yhdyskunnalle ja saatuani levätä yön eräässä kodissa.”

Vuosien varrella veli Brickell pääsi kosketuksiin monien Australian alkuasukkaitten kanssa. Hän kertoi: ”Pidettyäni kerran puheen eräälle väkijoukolle koko yleisö tuli luokseni kiittämään minua lämpimästi niistä totuuksista, joita olin kertonut heille Raamatusta. Erään toisen kerran 50 alkuasukasta tuli kuuntelemaan puhetta vain muutama minuutti sen jälkeen kun olin saapunut paikalle, vaikka leirissä oli pilkkosen pimeää.”

PITKIÄ PALVELUSPÄIVIÄ

Niillekään, joilla oli noihin aikoihin varaa moottoriajoneuvoon, tienraivaus Australian karulla maaseudulla ei ollut mikään helppo tehtävä. Alan Holtorf, joka oli useita vuosia Beetel-perheen jäsen, kertoi autonsa käytöstä Valtakunnan työssä:

”Polttoainesäiliö sijaitsi etuistuimen alla, joten istuin täytyi siirtää syrjään tankkauksen ajaksi. Renkaat olivat huonot ja ne puhkesivat vähän väliä. Jouduimme usein paikkaamaan sisärenkaat tien vieressä ja odottamaan sitten paikan kuivumista, ennen kuin sisärengas voitiin laittaa takaisin paikalleen. Jyrkissä mäissä auto täytyi joskus kääntää ympäri, minkä jälkeen matkaa jatkettiin peruuttamalla, sillä muuten polttoaine ei olisi virrannut omalla painollaan polttoainesäiliöstä moottoriin. Kun haluttiin käyttää koko päivä saarnaamiseen lähdettiin kotoa usein noin neljältä aamulla, kaupunkiin  saavuttiin noin kello kahdeksan, minkä jälkeen käytettiin koko päivä todistamiseen kaupungissa, ja pimeän tultua palattiin sitten kotiin.”

Elämää karussa sisämaassa ei yleensä pidetä naiselle sopivana. Netta Pusey, joka on toiminut Jehovan tienraivaajapalvelijana yli 50 vuotta, kesti kuitenkin nuo vaativat olosuhteet ja soitti gramofonia maanviljelijöille ja lampaiden keritsijöille villavarastoissa. Hänen täytyi usein kahlata joen yli ja kantaa samalla painavaa gramofoniaan ja kirjalaukkuaan. Nettan sisar Gladys Mouritz, joka on perheelleen omistautunut vaimo ja äiti, kasvatti seitsemän lastaan ja toimi samalla innokkaasti julistajana yksikätisen miehensä kanssa Bowralin kukkuloilla Uudessa Etelä-Walesissa. Oli suurenmoista nähdä koko perhe yhdessä palveluksessa ahtautuneena ikivanhaan avoautoon. Nykyään yksi pojista, Viv Mouritz, palvelee Australian haaratoimiston koordinaattorina. Toiset pojat toimivat ahkerasti Australian suurimman kaupungin, Sydneyn, seurakunnissa, ja yksi heistä, nimittäin Douglas, palvelee kaupunginvalvojana.

KUIVUUDEN JA SATEEN KESKELLÄ

Eräs tienraivaajien ryhmä lähti Sydneystä mukanaan 31 kirjallisuuslaatikkoa. He matkasivat kohti harvaan asuttua aluetta, jossa jokainen maatila oli suunnilleen sadantuhannen hehtaarin laajuinen. Tuo kesä oli hyvin kuuma ja kuiva, ja ryhmä kertoi, etteivät he löytäneet kuuden viikon taipaleen aikana tarpeeksi vettä, jotta he olisivat voineet kylpeä! Kun sateet sitten vihdoin tulivat, teitä pitkin oli mahdoton kulkea. Ryhmä joutui kyhjöttämään yhdessä paikassa kokonaisen viikon. Kun he lopulta pääsivät jälleen liikkeelle, 62 kilometrin pituinen matka kesti heiltä kahdeksan päivää!

 Tienraivaaja Robert Bell kertoo pyöräilleensä joskus 80–100 kilometriä päivässä ja käyneensä ainoastaan viidessä tai kuudessa paikassa. Hän kertoo, että polkupyörällä kuljettaessa koirat ja käärmeet olivat pahimmat vaarat. Eräänä kirpeän kylmänä aamuna hän pyöräili seitsemältä aamulla ensimmäiseen paikkaan. Muta oli vielä kovaksi kohmettunutta, ja pyöräily postilaatikolta maataloon kesti kaksi tuntia. Näillä seuduilla on aivan tavallista, että maatalo sijaitsee jopa 30 kilometrin päässä postilaatikolta. Veli Bellin sanoma sai maatalossa osakseen vastakaikua, minkä jälkeen hän yritti päästä takaisin tielle. Hän joutui kuitenkin toteamaan, että aurinko oli jo pehmentänyt mudan ja että pyörällä oli sen vuoksi mahdoton ajaa. Tämän vuoksi hänen täytyi kantaa polkupyörä ja sille lastattu kirjallisuuskuorma harteillaan ja pysähtyä aina muutaman askeleen päästä kaapimaan mutaa saappaistaan, koska niiden raahaaminen kävi liian työlääksi. Hän pääsi tielle viisi tuntia sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt sieltä, ja tässä ajassa hän oli käynyt vain yhdessä paikassa.

”UUSI NIMI” JA TOIMINTA SEN JÄLKEEN

Uuden nimen ”Jehovan todistajat” omaksuminen seurakunnissa vuonna 1931 oli suuren ilon aikaa, ja se asetti haasteen elää tuon nimen mukaisesti. Tienraivaajien määrä kasvoi tasaisesti, ja vuonna 1932 kentällä toimi 280 tienraivaajaa.

Kaikki mahdolliset tilaisuudet käytettiin hyväksi Valtakunnan etujen edistämiseksi ja totuuden sanoman saattamiseksi ihmisten ulottuville. Sydneyn kuuluisan Harbor-sillan viralliset avajaiset vuonna 1932 tarjosivat hyvän tilaisuuden Valtakunnasta julistamiseen, sillä kaupunkiin saapui silloin joukoittain ihmisiä  kaikkialta Australiasta. Lilly Cattach, joka meni myöhemmin naimisiin Wally Woodin kanssa, liittyi siihen todistajien joukkoon, joka oli tuona päivänä Sydneyssä. Hän kertoo, että julistajat menivät kaupunkiin varhain, seisoivat kaduilla ja tarjosivat kirjasia ohikulkijoille. Muuan innokas sisar meni erään poliisin luo keskelle katua ja antoi hänelle kirjasen käytettäväksi väkijoukkojen ohjailemiseen. Sisar kertoi hänelle, että siitä olisi apua. Poliisi hymyili ja heilutti kirjasta ohjaillessaan liikkuvaa väkijoukkoa. Eräs suurikokoinen mies, jolla oli näkyvissä huomiota herättävä kultakellon ketju, laskeutui raitiovaunusta, hautasi kasvot käsiinsä ja valitti ääneen: ”Olen juuri tullut Yhdysvalloista ja enkös minä törmää teikäläisiin täälläkin!”

Ernest Clark, joka alun perin kuuli totuudesta ensimmäisen maailmansodan aikana, kertoo, että on mielenkiintoista tarkastella jälkeenpäin niitä erilaisia menetelmiä, joita vuosien kuluessa on käytetty Valtakunnan sanoman esittämiseen. Hän sanoo: ”Joskus me olimme hyökkääviä, joskus lempeitä, ja toisinaan me käytimme todistuskorttia emmekä itse puhuneet juuri lainkaan.” Hän muistelee hymyillen aikaa, jolloin veljiä neuvottiin, etteivät he antaisi ovenavaajan keskeyttää itseään, koska keskeyttäessään todistajan ovenavaaja yleensä sanoo, ettei hän ollut kiinnostunut. Niinpä julistajia kannustettiin puhumaan taukoamatta, kunnes ovenavaajalle olisi ainakin kerrottu Valtakunnasta. Muuan ovenavaaja yritti useaan kertaan keskeyttää veli Clarkin, mutta lopulta hän luopui yrityksestään. Veli jatkoi omien sanojensa mukaan ”kuin täyteen vedetty jousi, kunnes veto oli täysin loppunut”. Hänen lopetettuaan nainen sai vihdoinkin puheenvuoron: ”Veli hyvä, minä olen ollut totuudessa jo 16 vuotta!”

Vuonna 1932 maaliskuussa Seura järjesti Australiassa  kansallisen konventin, joka oli määrä pitää Ashfield-nimisessä Sydneyn esikaupungissa. Veljet kokoontuivat kaupungintalolle ja nauttivat rakentavasta hengellisestä juhlasta. Tilaisuudessa oli läsnä 600 ystävää, ja heidän huomionsa kiinnitettiin katutyön etuihin. Seuraavien vuosien aikana katutyötä tehtiin entistä enemmän, ja myös äänilaitteiden käyttö saavutti huomattavan aseman. Papit alkoivat lietsoa väkijoukkoja vastustamaan todistustyötä esimerkiksi Wangarattassa, Victoriassa ja Tamworthissa Uudessa Etelä-Walesissa. Harold Gill, joka vieläkin palvelee uskollisesti Englannissa, johti pelottomia rynnistyksiä noita huligaaneja vastaan.

VELI RUTHERFORD VIERAILEE SYDNEYSSÄ

Vuonna 1938 Seuran presidentti J. F. Rutherford vieraili Sydneyn konventissa, joka pidettiin Leichhardtin stadionilla. Suunniteltiin, että hän pitäisi yleisöesitelmän Sydneyn urheilukentällä, ja erään aamulehden kanssa tehtiin sopimus siitä, että hänen puheensa julkaistaisiin siinä, ja radion kanssa sovittiin, että tuo puhe lähetettäisiin koko maahan. Veli Rutherford oli jo silloin varsin tunnettu niistä suorasukaisista huomautuksista, joita hän oli esittänyt roomalaiskatolisen kirkon toimista julkisissa asioissa. Sen vuoksi lehdistö- ja radiovirkailijat halusivat sensuroida hänen puheensa ennen sen julkaisemista, mutta veljet eivät hyväksyneet sitä. Siksi järjestettiin niin, että se sisällytettiin kirjaseen, jonka nimi oli ”Vapaus vai paavilaisuus?” Tätä kirkkaanpunaista ”pommia” painettiin miljoona kappaletta levitettäväksi kautta Australian. Samanaikaisesti veli Rutherford oli runsaan julkisuuden kohteena. Niinpä lähes kymmenentuhatta ihmistä tuli kuuntelemaan hänen puhettaan. Siihen aikaan  koko Australiassa oli vain 1300 julistajaa, joten todistus oli todella valtava.

Yksi syy veli Rutherfordin vierailuun olivat valitukset, joita oli tehty joistakin liiketoimista, joihin Australian haaratoimisto oli ryhtynyt työllistääkseen veljiä. Hän oli vakuuttunut siitä, etteivät ne olleet haitaksi hyvän uutisen saarnaamiselle ja hän kiitteli veli MacGillivrayta tämän oma-aloitteisuudesta. Myöhemmin nämä yritykset kuitenkin aiheuttivat ongelmia ja vaikeuksia.

ÄÄNIAUTOJEN KÄYTTÖ YLEISTYY

Monet ääniautot välittivät hyvää uutista kaupungeissa, kylissä ja maaseudulla. Autojen katolle oli asennettu kovaääninen, ja autossa oli levylautanen, jolla soitettiin lyhyitä musiikkikatkelmia, minkä jälkeen seurasi veli Rutherfordin raamatullisia puheita. Puheen jälkeen veljet tekivät lisäksi käyntejä talosta taloon.

Hobartissa Tasmaniassa ääniautoa oli käytetty useita kertoja puheiden välittämiseksi yli kolmellesadalle tehdastyöläiselle näiden syödessä lounastaan miellyttävässä ympäristössä satama-alueella. Eräänä päivänä veljet huomasivat poliisin odottavan heitä aikomuksenaan ilmeisesti estää puheen esittäminen ennen kuin se alkoikaan.

Muuan ystävällinen vanha kalastaja, joka oli aikaisemmin osoittanut hiukan kiinnostusta, oli sitonut veneensä satamalaituriin. Veljet menivät hänen luokseen, ja hän suostui siihen, että veljet asensivat äänentoistolaitteet hänen veneeseensä, joka oli luonnollisesti yksityisomaisuutta ja jonka käyttöön poliisi ei näin ollen voinut puuttua. Valmistettu ohjelma sujui siten suunnitelmien mukaisesti. Työläiset kuulivat puheen poliisin kävellessä edestakaisin laiturilla nieleskellen pettymystään.

 ”Punainen kauhu”, kirkkaanpunainen pakettiauto, jonka katolla oli suuri kovaääninen, kiinnitti paljon huomiota kaupungeissa. Bert Horton, joka toimi välillä piiripalvelustyönjohtajana ja välillä aluepalvelijana ja lopulta Beetel-perheen jäsenenä vaimonsa Vin kanssa, käytti tätä merkittävää kulkuneuvoa monia vuosia. Eräänä vuonna lähes jokainen Melbournen katu kaikui väärän uskonnon sävähdyttävistä paljastuksista.

Tällainen työ oli omiaan veli Hortonille, joka tunnettiin maan jokaisessa osavaltiossa ”Harmagedon-Hortonina”. Tämä johtui siitä, että hän piti voimakkaita  puheita ja rohkaisi veljiä kaikkialla panemaan Valtakunnan edut ensi sijalle, koska Harmagedon oli niin lähellä. Bert Horton ja hänen vaimonsa olivat suurenmoisia eläviä esimerkkejä tästä, ja ikäännyttyään Bert palveli uskollisesti Beetelissä kuolemaansa saakka, vuoteen 1972. Sisar Horton on edelleen Beetel-perheen jäsen, ja hän tekee vieläkin täydet työpäivät, vaikka onkin jo 79-vuotias.

OIKEUTEEN JA VAPAUTEEN

Tienraivaaja George Powell vietti unohtumattoman ajan Bert Hortonin kanssa ääniautotyössä. Työskenneltyään Melbournessa he siirtyivät pienempiin maaseutukaupunkeihin. Whittleseassa veli Powell tarjosi kirjallisuutta eräälle miehelle, joka sanaakaan sanomatta ojensi hänelle sormenpäillään kuusipennisen korvaukseksi kirjallisuudesta. Sitten hän sanoi: ”Pidätän teidät kirjojen luvattomasta myynnistä!” Hän oli paikallinen poliisiviranomainen siviilivaatteissa. Oikeudella sattui olemaan istunto sinä päivänä, joten veli Powell vietiin sinne, ja tuomari sanoi käsittelevänsä hänen juttunsa ensimmäiseksi. Oikeussali oli aivan täynnä. Kaikki läsnäolijat saivat hyvän todistuksen, eivätkä he olleet epäystävällisiä veli Powellille.

Toiset veljet alkoivat puolestaan ihmetellä, mitä hänelle oli tapahtunut. Bert Horton kurkisti oikeuden istunnon aikana ovesta ja järkyttyi nähdessään toverinsa todistajanaitiossa. Veli Powellille määrättiin kymmenen šillingin sakot ”luvattomasta kirjojen myynnistä”. Hän kieltäytyi maksamasta sakkoja ja selitti syyn oikeudelle seuraavasti: ”Minulla on kyllä kymmenen šillinkiä, mutta en halua maksaa sakkoa, koska saarnaan evankeliumia emmekä me maksa sen vuoksi sakkoja!” Hänet vapautettiin, mutta vielä vuosia  myöhemmin poliisi kävi silloin tällöin hänen sisarensa kotona Melbournessa perimässä tuota sakkoa.

VÄKIJOUKOT UHKAILEVAT

Townsvillessä Queenslandissa vihaiset pelastusarmeijan jäsenet tungeksivat veljien ympärillä ja uhkasivat kaataa ääniauton nurin. Valtakunnan julistustyötä vastustettiin yhä enemmän, ja uskonnolliset johtajat yrittivät yhä kiihkeämmin kääntää yleisen mielipiteen Jehovan todistajia vastaan. Matilda Marsh toimi tienraivaajana Tasmaniassa, kun pappien yllyttämä väkijoukko yritti vierittää hänen asuntoautonsa kallionkielekkeeltä mereen. Myöhemmin vihainen väkijoukko heitteli tienraivaajien ryhmää suurilla kivillä aiheuttaen pahoja vahinkoja asuntoautolle, ja kun tienraivaajat todistivat maaseudulla, asuntoauto sytytettiin tuleen ja tuhottiin.

Innokkaiden julistajien välittäessä ääniautojen avulla Valtakunnan sanomaa kautta kaupunkien ja kylien he kohtasivat usein vastustusta papiston yllyttämien väkijoukkojen taholta. Lloyd Barry muistelee aikaa, jolloin hän ja Tom Bradburne (siihen aikaan Sydneyn seurakunnan valvoja ja kierrosvalvoja) menivät konventtiin katoliseen Maitlandin kaupunkiin Uuteen Etelä-Walesiin. Viime hetkellä paikalliset viranomaiset peruuttivat Jehovan todistajilta luvan käyttää kaupungintaloa, joten kun yleisöesitelmän oli määrä alkaa, veljet pysäköivät ääniauton kaupungintalon ulkopuolelle ja esittivät kovaäänisen kautta voimakkaan vastalauseen vaatien puhe- ja uskonnonvapauden tunnustamista.

Julkilausuman päätyttyä kuuntelemaan kokoontunut suuri väkijoukko tungeksi auton ympärille ja alkoi  kaataa sitä kumoon. Mutta juuri silloin muuan poliisi ilmaantui paikalle, ja luullen hänen pidättävän veljet väkijoukko vetäytyi syrjään. Poliisi kurkisti kuitenkin auton sisään ja sanoi: ”Jos henkenne on teille kallis, pojat, niin lähtekää tiehenne!” Veli Bradburne painoi kaasua, väkijoukon keskelle avautui kuin ihmeen kautta väylä ja auto kiihdytti vauhtiaan pitkin tietä poliisin roikkuessa matkustajana astinlaudalla! Ääniautotyössä tällaisia tapauksia sattui tuon tuostakin.

HULINOITSIJOITA KONVENTEISSA

Edellä mainittu tapaus sattui ensimmäisenä niistä kolmesta viikonlopusta, joiden aikana veli Barry joutui pitämään puoliaan Valtakuntaan kohdistuvan vastustuksen edessä. Seuraavana viikonloppuna hän toimi puheenjohtajana Lismoressa Uudessa Etelä-Walesissa pidetyssä konventissa, jossa hän palveli kauan tienraivaajana toimineen Arthur Willisin kanssa. Yleisöesitelmää ”Fascismi vai vapaus” oli mainostettu laajalti etenkin järjestämällä mainoskulkueita, joihin osallistui noin 60 paikallista julistajaa kilpiä kantaen. Kaikki puhuivat Jehovan todistajista. Huhut kertoivat myös, että maaseudulta oli tulossa suuri ryhmä katolisia sokeriruo’on leikkaajia aiheuttamaan sekaannusta valmisteilla olevassa kokouksessa.

Kun puheenjohtaja sitten astui esiin esitelläkseen veli Rutherfordin levytetyn puheen, useita satoja vankannäköisiä miehiä käsittävä väkijoukko oli kokoontunut salin takaosaan. Nähdessään tilanteen puheenjohtaja esitti suorasukaisen huomautuksen niistä keinoista, joita katolinen aktio oli käyttänyt aina siihen asti aiheuttaakseen sekaannusta Jehovan todistajien kokouksissa. Ryhmän johtaja ponkaisi heti ylös tuolistaan  ja alkoi huutaa: ”Älä puhu pahaa mun uskonnostani!” Puheenjohtaja sanoi eräälle virantoimituksessa olevalle yksinäiselle poliisille: ”Viekää tuo mies ulos!” Vaikka tuo sama poliisi oli pidättänyt veli Willisin useita päiviä aiemmin tämän tehdessä kadulla lehtityötä, hän tällä kertaa vei kuin veikin miehen ulos!

Sen jälkeen johtajansa menettäneen joukon jäsenet kuuntelivat hiljaa koko tunnin mittaisen puheen ajan. Sen loputtua he alkoivat kuitenkin synnyttää sekasortoa. He kaatoivat kumoon kirjallisuuspöydän. Yksi joukon jäsen heitti muovisen hajupommin puhujalavalle, mutta kun se putosi lavalle puheenjohtaja potkaisi sen takaisin yleisön päiden yli keskelle hulinoitsijoita, missä se heidän harmikseen laukesi. Sitten poliisin lisäjoukot saapuivat paikalle. He erottelivat hulinoitsijat Jehovan todistajista ja heidän ystävistään, minkä jälkeen jälkimmäiset saattoivat poistua talosta äänekkään buuauksen säestyksellä.

Tuona samana viikonloppuna, 3. syyskuuta 1939, Iso-Britannia julisti sodan Saksaa vastaan; toinen maailmansota tulisi aiheuttamaan lisää ongelmia Jehovan todistajille.

Seuraava viikonloppu oli merkittävä, koska Toowoomban kaupungissa Etelä-Queenslandissa pidettiin silloin konventti. Siihen kiinnitettiin jälleen huomiota suurella mainoskulkueella, jossa kannettiin kilpiä ja jota poliisi suojeli kokoontuneelta väkijoukolta. Kun veli Barry ja aluevalvoja (kierrosvalvoja) Douglas Begg palasivat mainosmarssilta, heidät kutsuttiin kaupungin pormestarin toimistoon. Hän kertoi veljille, että hiukan aikaisemmin kaksi protestanttipappia oli käynyt hänen toimistossaan esittämässä vastalauseensa erästä kulkueessa käytettyä mainosta vastaan, jossa  luki ”Uskonto on ansa ja kiristystä”. Pian sen jälkeen eräs nuori katolinen pappi oli käynyt hänen luonaan mukanaan piispan viesti, jossa kiinnitettiin huomiota kirkon toimiin sotaponnistelujen tukemiseksi ja vaadittiin, että Jehovan todistajien ei sallittaisi käyttää kaupungintaloa seuraavana päivänä. Pormestari oli sen vuoksi peruuttanut kaupungintaloa koskeneen varauksemme.

Määräaikana ääniautomme oli jälleen pysäköity kaupungintalon ulkopuolelle, mutta poliisi esti aiotun julistuksen esittämisen kovaäänisen kautta. Konventtilaisten täytyi hajaantua kuulematta yleisöesitelmää.

Seuraavana iltana kaupunginvaltuuston oli kuitenkin määrä pitää kokous. Se soi veljille tilaisuuden valmistaa kaupunginvaltuustolle suora, voimakassanainen kirje, jossa esitettiin vastalause tämän puhevapauden loukkauksen johdosta. Tuo kirje luettiin mainittuna iltana pidetyssä kokouksessa, ja valtuuston jäsenet keskustelivat pitkään sen sisällöstä. Noin puolet heistä kannatti puhevapautta ja toinen puoli tuki pormestaria. Seuraavana aamuna kokouksen pöytäkirja, myös veljien kirjeen lyhentämätön sisältö, julkaistiin kokonaisuudessaan paikallisessa sanomalehdessä. Näin annettiin valtava todistus Toowoombassa ja sitä ympäröivällä maaseudulla, jossa monet suhtautuivat suopeasti Jehovan todistajiin.

VALTAKUNNASTA SAARNAAMINEN TOISEN MAAILMANSODAN AIKANA

Jehova siunasi edelleen runsaasti saarnaamistyötä, ja joka vuosi pidettiin huomattavia konventteja useimmissa maan suurissa kaupungeissa. Toisen maailmansodan puhjettua yleisten salien ja luentosalien vuokraaminen  konventteja varten kävi yhä vaikeammaksi. Vuoden 1940 heinäkuussa pidettäväksi suunniteltu konventti, jossa oli määrä julkaista kirja ”Uskonto”, (engl.) voitiin pitää vain teltoissa Sydneyssä sijainneen Beetelin alueella. Valtavia telttoja pystytettiin Beetel-kodin ja toimiston viereen alueelle, jossa myöhemmin sijaitsivat valtakunnansali ja pysäköintialue.

Siihen aikaan mainoskulkueista oli tullut jo jokseenkin merkittävä piirre Valtakunnan tunnetuksi tekemisessä, ja tätä menetelmää aiottiin vankkumatta käyttää mainostamiseen myös tämän konventin aikana. Konventin johdon tietämättä poliisit olivat ääneti tulleet kadun varrelle aivan telttojen viereen. He kuuntelivat tarkkaan kenttäpalvelusilmoitukset ja merkitsivät muistiin yksityiskohdat, jotka koskivat kaikkia ennalta sovittaja tapaamispaikkoja Sydneyn kadunkulmissa ja esikaupunkialueitten ostoskeskuksissa. Näille alueille lähetettiin sitten poliiseja, jotka olivat siellä valmiina pidättämään veljet heti kun nämä ripustaisivat kilvet ylleen.

Eräs veli kertoo, että hän ja hänen toverinsa menivät erehdyksessä väärään kadunkulmaan. Niinpä he saattoivat kantaa kilpiään kenenkään häiritsemättä. Kun paikalle ei kuitenkaan saapunut muita julistajia, he tajusivat tulleensa väärään paikkaan. Saavuttuaan oikeaan kadunkulmaan poliisi, joka odotti heitä siellä, tervehti heitä hymyillen ja sanoi: ”Mikäs teitä pidätteli?” Sen jälkeen hän otti kilvet heidän yltään ja mainokset heidän käsistään ja kehotti heitä tulemaan hänen ja toisten aiemmin saapuneitten veljien kanssa poliisiasemalle. Kymmenkunta veljeä seurasi kahta poliisia, jotka kantoivat mainoksia niin, että kaikki ohikulkiiat saattoivat helposti lukea ne. Se oli aikamoinen  kulkue, joka herätti paljon huomiota. Oikeastaan tilaisuutta mainostettiin tällä tavoin enemmän kuin olisi tapahtunut, jos veljien olisi annettu kantaa mainoksia kenenkään puuttumatta asiaan!

UUDET TULOKKAAT

Vuoden 1940 joulukuussa Wallace Baxter sekä Percy ja Madge Dunham saapuivat Strathfieldin Beetel-kotiin. Veli Baxter oli huolehtinut Tallinnan haaratoimistosta Eestissä vuodesta 1930 lähtien, ja veli ja sisar Dunham olivat toimineet Latvian haaratoimistossa. Koska toinen maailmansota riehui parhaillaan ja  koska Dunhamit ja veli Baxter olivat Englannin kansalaisia, Seuran presidentti kehotti heitä pyrkimään mihin tahansa englanninkieliseen maahan, johon he pääsisivät. Ne jotka palvelivat Australiassa noiden koettelevien sotavuosien aikana, arvostivat suuresti näiden veljien kypsyyttä ja kokemusta.

Saavuttuaan Australiaan veli Baxter jatkoi useiden vuosien ajan kokoajanpalvelustaan Seuran varastoilla Brisbanessa ja Melbournessa. Vuonna 1948 hän palasi Beeteliin, ja nyt kun hän on 86-vuotias hän palvelee siellä edelleen haaratoimistokomitean jäsenenä.

Veli ja sisar Dunham otettiin heti sydämellisesti vastaan Beetel-perheen jäseniksi, ja monet nuoret veljet, jotka silloin palvelivat Beetelissä, arvostivat suuresti veli Dunhamin isällistä käytöstä ja huolellisesti valittuja, raamatullista viisautta osoittavia sanoja sekä hänen omaa pitkää elämänkokemustaan. Hän kuoli vuoden 1951 kesäkuussa, mutta sisar Dunham palvelee yhä Beetelissä, ja hän pystyy tekemään täydet työpäivät, vaikka hän on jo 79-vuotias.

UUTISIA TYÖN KIELTÄMISESTÄ

Taistelu Englannista riehui kiivaana, ja australialaiset joukot taistelivat Pohjois-Afrikassa, joten ei ole ihme että hysteria levisi. Kristikunnan papisto käytti hyväkseen voimistuvaa Jehovan kansan vastaista yleistä mielipidettä ja pyrki poliittisen painostuksen ja lehdistön kautta siihen, että Jehovan todistajien työ kiellettäisiin. Eri osavaltioiden parlamenteissa toimivat poliitikot vaativat toistuvasti, että liittohallitus tekisi jotain. Yleinen syyttäjä W. M. Hughes vastusti aluksi tätä painostusta ja totesi, että kansa kävi sotaa vapauden puolesta ja ettei hän aikonut tehdä tyhjäksi sen  päämäärää riistämällä vapauden joiltakin maan kansalaisilta.

Tuohon aikaan Seura omisti Australiassa neljä radioasemaa, joita se myös käytti. Eräs sanomalehti, joka hiukan myöhemmin lakkasi ilmestymästä, esitti peiteltyjä vihjauksia, joiden mukaan nämä radioasemat lähettivät salakähmäisesti natseille arvokkaita tietoja. Tätä syytettä ei koskaan viety oikeuteen, sillä sen puolesta ei voitu esittää todistuksen häivääkään. Syytös perustui vanhaan olettamukseen, että jos lokaa heitetään tarpeeksi, niin osa siitä tarttuu kiinni. Vallitsevan sotahysterian keskellä se näytti kuitenkin olevan viimeinen pisara.

Vuoden 1941 tammikuussa julkaistiin sanomalehdissä kuninkaallinen säädös, jonka mukaan ”jokainen järjestäytynyt tai järjestäytymätön ryhmä, – – joka suhtautuu kielteisesti valtion puolustamiseen tai sodan tehokkaaseen käymiseen, julistetaan täten laittomaksi”. Australian turvallisuussäädökset määräsivät, että jokainen sellainen ryhmä tuli lakkauttaa ja sen omaisuus piti takavarikoida valtiolle. Sen jäsenten ei sallittaisi kokoontua tutkimista ja palvontaa varten eikä painaa, levittää eikä pitää hallussaan mitään kirjoja eikä muutakaan järjestölle kuuluvaa aineistoa.

Näiden valtuuksien turvin valtion viranomaiset ottivat lauantaina 18. tammikuuta 1941 haltuunsa Seuran Strathfieldissä silloin sijainneen haaratoimiston, painon ja varaston.

Mutta koska yleinen syyttäjä Hughes ja pääministeri Menzies eivät olleet yhteistoiminnassa keskenään, veljet saivat kuin saivatkin varoituksen uhkaavasta kiellosta useita tunteja etukäteen. Niiden tuntien aikana  Beetelin veljet ehtivät siirtää muualle toimiston luottamuksellisen aineiston. Eräs sotilasviranomainen, jonka sanoja lainattiin Sydneyn Morning Herald -lehdessä 18. tammikuuta 1941, totesi tästä hallituksen piirissä ilmenneestä sekaannuksesta: ”Kieltoa ei olisi voinut enää paremmin toheloida. Jos joku julkisesti varoittaa 18 tuntia etukäteen henkilöä, jonka kiinteistön hän aikoo tutkia, hän ei voi enää odottaa löytävänsä mitään mielenkiintoista saapuessaan paikalle.”

Haaratoimiston toiminnasta vastaavat veljet saattoivat vain todeta tämän olleen osoitus enkelien ohjauksesta ja valvonnasta. Tämän etukäteen saadun varoituksen ansiosta toimiston veljet saattoivat siirtää arkistot ja asiakirjat pois alueelta. Kuorma-auto toisensa jälkeen kuljetti Valtakunnan kirjallisuutta pois Beetelistä eri puolilla kaupunkia sijaitseviin piilopaikkoihin.

Kun puolisen tusinaa valtion limousinea sitten aikaisin aamulla saapui taloon, se oli ”tyhjää täynnä”. Käytännöllisesti katsoen kaikki kirjallisuus, jota veljet niin kipeästi tarvitsivat, oli toimitettu pois lähetysosastolta ja oli nyt turvassa muualla.

Seuraavalla viikolla viisi Beetel-perheen jäsentä vangittiin puolueettomuuskysymyksen vuoksi puoleksi vuodeksi kukin, sillä oikeus ei hyväksynyt heidän vetoomustaan tulla kohdelluiksi pappeina.

PALVELUS KIELLON ALAISUUDESSA

Kaikki Seuran osastot lukittiin ja teljettiin salvalla, lukuun ottamatta asuntolaa, jossa Beetel-perhe sai edelleen asua. Aseelliset vartijat olivat vartiossa yötä päivää sen takaamiseksi, ettei mitään Seuran omaisuutta, joka nyt oli takavarikoitu valtiolle, siirrettäisi pois. Kaikki laukut, jotka tuotiin taloon tai vietiin sieltä,  tutkittiin, ja vierailijoiden täytyi esittää asiansa, ennen kuin heidät päästettiin Beeteliin.

Turvallisuusviranomaiset sinetöivät toimistovälineet, kirjoituskoneet mukaan luettuina. Beetelin henkilökunnan jäsenet saattoivat kuitenkin yöllä päästä toimistoon katon kautta, ottaa mukaansa joitakin välineitä ja panna niiden tilalle puupölkkyjä, siten että koneet näyttivät yhä olevan tallella. Haaratoimiston toiminta jatkui huomaamatta ullakolla. Haaratoimiston henkilökunta harjoitti melkoisen ajan ”maanalaista” toimintaansa ullakolla vartijoiden valvoessa heidän allaan sijaitsevia tiloja! Eri puolille aluetta sijoitettiin summerijärjestelmä varoittamaan lähestyvistä autoista tai turvallisuusvirkailijoista. Toisinaan sisaret, jotka näennäisesti pesivät astioita, viipyivät työnsä ääressä tuntikausia havaitakseen paikalle saapuvat epäilyttävät kävijät.

Kun työ kiellettiin, kaikki kirjallisuus, myös Raamatut ja suuret paperivarastot, joko takavarikoitiin tai suljettiin sinetillä Beetelin haaratoimistoon. Hiukan ennen kieltoa Sydneyn satamaan oli saapunut hyvin suuri lähetys, joka sisälsi ”Uskonto”-kirjoja, Hallitus ja Rauha -kirjasia ja veli Rutherfordin uusimman raamatullisen puheen levytyksiä. Koska Jehovan todistajien tilanne näytti siihen aikaan hyvin synkältä, tullilaitos kieltäytyi päästämästä tätä kirjallisuuslähetystä maahan. Niinpä se vain lojui satamassa.

Kiellon astuttua voimaan viranomaiset kuitenkin ilmeisesti tajusivat, että jonkun täytyy maksaa satamamaksut. He eivät halunneet maksaa niitä, joten he huolehtivat siitä, että kaikki tuo kirjallissuus ja äänilevyt ajettiin kuorma-autolla Beeteliin, missä ne varastoitiin lähetysosaston suuriin tiloihin. Tieto kaiken  tämän kirjallisuuden ja arvokkaitten painotarvikkeiden, mm. Australiassa vaikeasti hankittavan painopaperin valtavien määrien, saapumisesta sytytti Beetel-perheen kekseliäisyyden.

Neljä aseellista vartijaa valvoi Beetelin omaisuutta, ja lähetysosasto sekä paino oli suljettu sinetillä. Lähetysosaston takaseinän toisella puolella oli kuitenkin vähän käytetty junan sivuraide. Käyttäen Hesekielin 12:5–7:ssä kuvailtua toimintaa muistuttavia menetelmiä veljet saattoivat päästä tuon seinän läpi irrottamalla joitakin tiiliä. Sisältä käsin he saattoivat avata pihalle johtavat ovet murtamatta sinettiä, ja näin kaikki oli valmista ’varusteiden ulos viemiseen’.

Näissä olosuhteissa Beetel-palvelus alkoi puolenyön jälkeen ja kesti noin kello neljään aamulla, toisin sanoen sen ajan, jonka vartijat olivat vähiten valppaita. Veli, joka saattoi paikaltaan nähdä kaikki neljä vartijaa näiden vartiopaikoilla, valvoi kätkettyä puhelinjärjestelmää, joka ulottui Beetelin eri rakennuksiin. Vartioiden nukkuessa hän piti toiminnassa merkkiä, joka osoitti kaiken olevan kunnossa. Mutta heti jos joku vartijoista liikahti annettiin varoitus, ja rakennuksen ovet pantiin äänettömästi kiinni, kunnes vaara oli ohi.

Kerran kun veli MacGillivray palasi kotiin autolla, etuportilla ei ollut vartijaa, kuten tavallisesti. Veli astui autosta ulos ja käveli auton etupuolelle, mutta silloin kaksi vartijaa tuli juosten toimistostaan häntä vastaan. Häntä kohti ammuttiin kaksi laukausta, joista toinen lävisti hänen olkapäänsä. Hänet saatettiin Beetel-rakennukseen veren valuessa hänen haavastaan.  Veli MacGillivray toipui hyvin, mutta puolen vuoden kuluttua hän kuoli.

MUUTA MAANALAISTA TOIMINTAA

Veljet toimivat maan alla kaksi ja puoli vuotta. Koko kiellon aikana ei ainutkaan Vartiotornin numero jäänyt ilmestymättä. Sinä aikana painettiin myös kymmeniä tuhansia sidottuja kirjoja, lehtiä, traktaatteja ja muuta aineistoa. Painojälki oli lähes Yhdysvalloista saadun alkuperäisen tuotteen painojäljen veroista. Jehovan kansaan kuuluvat saivat kiellon aikana kaikki uudet julkaisut; myös Vuosikirja ilmestyi joka vuosi.

Kaikessa maanalaisten järjestelyjen avulla julkaistussa kirjallisuudessa oli leima: ”Painanut George Gibb, jonka vakituinen asuinpaikka on ...”. Näin täytettiin se lain vaatimus, että kaikkiin julkaisuihin piti merkitä painajan vakituinen asuinpaikka. Poliisi etsi veli Gibbiä kaikkialta, mutta häntä ei löydetty – hän todellakin asui julkaistussa osoitteessa! Veli Gibbin nimi tuli siten tunnetuksi kautta koko maan. Hän on palvellut Beetel-perheen pidettynä jäsenenä vuodesta 1928 lähtien, ja hän työskentelee vielä nykyäänkin, 86-vuotiaana, haaratoimiston kirjapainossa.

Koska työn kieltämisen myötä kiellettiin myös Vartiotorni-seuran kirjallisuus sekä kokouksien järjestäminen saleissa tai suurina ryhminä, veljet kokoontuivat säännöllisesti yksityiskoteihin. Talosta-taloontyötä jatkettiin pelkästään Raamattua käyttämällä. Kun havaittiin aitoa kiinnostusta, tehtiin uusintakäyntejä ja tarjottiin kirjallisuutta.

Muuan sisar, joka todisti Melbournessa säännöllisesti  talosta taloon käyttäen apunaan pelkästään Raamattua, kertoo ovenavaajien usein soittaneen poliisille. Sitten he jututtivat häntä, kunnes näkivät poliisin tulevan. Sen jälkeen he keksivät jonkin tekosyyn lopettaakseen keskustelun, ja kun hän lähti ovelta, hän käveli suoraan poliisia vastaan. Sitten toistui sama vanha kaava: Poliisi tarkasti hänen laukkunsa, tiedusteli, mitä hän oli tekemässä, ja yritti löytää edes jotain kiellettyä kirjallisuutta. Hän löysi kuitenkin vain Raamatun! Usein poliisit kirjoittivat muistiin julistajien nimet ja osoitteet, mutta muuta he eivät voineet tehdä. Sisaremme muistaa ainakin kahden eri poliisin esittäneen seuraavanlaisen ajatuksen: ’Ei ole syytä huoleen, mutta teidän olisi nyt parasta siirtyä toiselle alueelle, muutaman korttelin päähän. Voin kertoa teille, että teidän puolellanne on enemmän poliiseja kuin teitä vastaan!’

KONVENTTI VUONNA 1941 – KIELLOSTA HUOLIMATTA!

Australian veljet toivoivat voivansa pitää koko maan kattavan konventin vuonna 1941. Mutta miten se olisi mahdollista kiellon ollessa voimassa? Tulisimme näkemään, tekisikö Jehova sen mahdolliseksi ja siunaisiko hän sellaisen kiellon alaisuudessa pidetyn konventin. Konventti päätettiin pitää 25.–29. joulukuuta, ja sen oli määrä olla samanlainen kuin Saint Louisissa Missourissa Yhdysvalloissa aiemmin samana vuonna pidetty konventti. Koska mistään ei voitu hankkia sopivia tiloja, veljet käyttivät Seuralle kuuluvaa rakentamatonta tonttia, joka sijaitsi Hargreave Parkissa, noin 30 kilometrin päässä Sydneystä.

Veljiä tuli kaikkialta Australiasta pääasiassa junalla,  koska bensiiniä säännösteltiin. Länsi-Australian hallitus kieltäytyi kuitenkin antamasta konventtilaistemme käyttöön riittävästi junia, ja näin veljien tilanne näytti lähes toivottomalta, sillä konventtipaikalle oli noin 4800 kilometrin matka.

Lännessä asuvat veljet eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan he asensivat autoihinsa puukaasutinlaitteet eli ”häkäpöntöt”, jotka toimivat puuhiilellä. Lähtöpäivään, 11. joulukuuta, mennessä he olivat valmistaneet yhdeksän henkilö- ja kuorma-autoa ankaralle 9600 kilometrin edestakaiselle matkalle. Eräältä Valtakunnan maatilalta Länsi-Australiasta saatiin puuhiiltä, jonka turvin autosaattue saattoi kulkea 1160 kilometriä pitkin epätasaista, päällystämätöntä autiomaatietä Norsemanista Penongiin Etelä-Australiaan. Sen jälkeen ainakin tiet olivat kunnollisia, ja matkan varrella oli joitakin kaupunkeja.

Koko matka Sydneyyn kesti 14 päivää, ja yksi kokonainen viikko kestettiin vaikeuksia Nullarborin (merkitsee ’puuton’) tasangolla. Hieno pöly tarttui paakuiksi hiuksiin ja vaatteisiin, ja peseytyminen vähäisessä vesimäärässä vain muutti pölyn mudaksi, sillä vesi oli suolaista ja hyvin kivennäispitoista. Autojen oli pysähdyttävä lataamaan lisää puuhiiltä 80 kilometrin välein. Hitaammilla kulkuneuvoilla ajettiin vuorokauden ympäri, ja kuljettajat ajoivat, söivät ja nukkuivat vuorotellen autokulkueen madellessa autiomaan halki.

Sotilasviranomaiset, poliisi ja polttoainelautakunnan virkailijat osoittivat, miten ilkeitä viranomaiset saattavat olla, kun he viimeisessä kaupungissa ennen autiomaan ylitystä takavarikoivat varabensiinin. Veljet joutuivat sen vuoksi joka aamu työntämään ensimmäistä  autoa muutaman kilometrin matkan, kunnes se lähti käyntiin häkäkaasulla. Sitten tuo auto hinasi muita autoja, kunnes nekin lähtivät käyntiin. Voitokkaasti tuo autosaattue kuitenkin saapui ajoissa konventin avajaisiin. Sanomalehdet, jotka olivat etukäteen puhuneet matkasta varsin halveksuvasti, kun Nullarborin ylitys oli vielä kesken, olivat oudon vaisuja koko konventtilaisten ryhmän saavuttua Sydneyyn hyvässä kunnossa.

Konventin kohokohta oli Australiassa painetun Lapset-kirjan julkaiseminen. Tämä kirja oli julkaistu Saint Louisissa ainoastaan neljää kuukautta aiemmin. Saatuaan kirjan käsiinsä veli MacGillivray antoi määräyksen: ”Painakaa Lapset-kirja!” Maanalaisen kirjapainon näytti olevan mahdotonta selviytyä tuosta tehtävästä. Australian haaratoimisto ei siihen mennessä  ollut valmistanut sidottua kirjaa edes normaaleissa olosuhteissa! Pelottoman organisaattorin, painajamestari Malcolm Valen, valvonnassa maanalainen järjestö kuitenkin ryhtyi työhön!

Ne eri kirjapainot, joita tähän työhön käytettiin, tekivät näennäisesti tavallista maallista painotyötä, ja kun poliisit suorittivat niissä silloin tällöin tarkastuksia, he löysivät vain viimeksi mainittuja painotöitä. Mutta keskiyöllä koitti Seuran painotöiden vuoro. Lukuisat kirjan arkit valmistuivat nidottavaksi ennen aamunkoittoa.

Kirjojen sitominen oli yksi vaikeimmista ongelmista. Veljet vuokrasivat tyhjillään olevan varastorakennuksen, ja sitomavälineet vietiin sinne yöllä rattailla. Veljet ja sisaret tekivät siellä vuorotyötä ympäri vuorokauden ja valmistivat kirjoja Brooklynissa julkaistun mallin mukaisesti. Toisinaan lähistöllä asuvat ihmiset tulivat muutaman päivän kuluttua uteliaiksi toiminnan suhteen, ja paikallisen poliisinkin kiinnostus saattoi herätä. Tämä oli merkki siitä, että seuraavana yönä oli aika pakata koko sitomo, lastata se kuorma-autoihin ja kuljettaa johonkin toiseen vuokrattuun varastoon. Ja näin kirjojen sitominen ja valmistaminen jatkui viikosta toiseen. Sitomon sijaintia muutettiin 16 kertaa. Veljet kuitenkin palkittiin, kun he näkivät runsaan kirjavaraston valmiina julkaistavaksi konventissa.

Koska Seuran kirjallisuus oli kielletty, kirjan julkaisemisen täytyi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa. Erään varhaisaamun ohjelmajakson ajaksi konventin osanottajat ohjattiin eri paikoissa sijaitseviin Jehovan todistajien yksityiskoteihin. Niissä kirja julkaistiin  kussakin paikassa läsnä olleelle pienelle ryhmälle. Haaratoimistonvalvoja totesi seuraavassa Vuosikirjan raportissaan: ”Suunnattomien vaikeuksien keskellä painajat tekivät työn, joka voitiin saada päätökseen ainoastaan antaumuksellisten ponnistelujen ja Herran voiman avulla. Jokainen lapsi sai lahjansa, ja 20000 kappaletta tätä kirjaa on parhaillaan levitettävänä kaikkialla Australaasiassa.” Kiellon alaisuudessa pidetyssä konventissa oli läsnä 6000!

HAARATOIMISTO MUUTTAA

Pian konventin jälkeen, toukokuun 8. päivänä 1942, Beetel-perheelle annettiin häätöilmoitus, jossa sitä vaadittiin lähtemään vuorokauden kuluessa. Armeijan oli määrä ottaa kiinteistö haltuunsa. Beetel-perheen jäsenet menivät asumaan lähistöllä sijaitseviin taloihin.

Pian veli Rutherfordin 8. tammikuuta 1942 tapahtuneen kuoleman jälkeen myös veli MacGillivrayn elämänvaellus päättyi 22. heinäkuuta 1942. Philip Rees toimi tämän jälkeen haaratoimistonvalvojana. Veli Rees oli silloin 26-vuotias, ja hän oli työskennellyt Beetelissä 15-vuotiaasta lähtien. Hän oli hyvin perehtynyt haaratoimiston toimintaan, sillä hän oli jatkuvasti seurannut läheltä sen kehittymistä. Nykyään hän ja hänen vaimonsa Maudie ovat Lontoon Beetel-perheen jäseniä.

Veli MacGillivray oli ennen kuolemaansa ryhtynyt Australian korkeimmassa oikeudessa oikeudellisiin toimiin kiellon laillisuuden kiistämiseksi. Samanaikaisesti eri virkailijoille lähetettiin kirjeitse tasaisena virtana vastalauseita ja vetoomuksia.

 Tämä taistelu vapauden puolesta ja työn koko maassa osakseen saama julkisuus innostivat julistajia pysymään jatkuvasti erittäin toimeliaina ja työ menestyi. Postipalvelujen puutteellisuuden vuoksi järjestön palauttaminen entiselleen tehokkaaseen toimintaan vaati kuitenkin aikaa ja vaivaa. Mutta siinä onnistuttiin Jehovan avulla useiden kuukausien ponnistelujen jälkeen.

VAIKEUKSIA KIELLON ALAISUUDESSA

Veljet joutuivat kiellon vuoksi kokemaan vaikeuksia ja ikävyyksiä. Alex Miller muistaa, että poliisi keskeytti kerran kokouksen, jossa joitakin veljiä koulutettiin veljienpalvelijain (kierros-) työhön. Mutta sillä aikaa kun poliisi, joka alun perin huomasi kokouksen olevan käynnissä, meni kertomaan asiasta virkaveljilleen, veljet poistuivat rakennuksesta ratapenkereen kautta, ja he kaikki pääsivät onnellisesti pakoon.

Myöhemmin Seura pyysi veli Milleriä menemään Brisbaneen huolehtimaan yhdestä sikäläisestä seurakunnasta. Mutta miten hän pääsisi sinne? Junassa saivat matkustaa vain sotilashenkilöt ja ne, jotka matkustivat hallituksen toimeksiannosta. Veli Miller pohti ongelmaa jonkin aikaa ja päätti sitten matkustaa papiksi pukeutuneena! Hän onnistui pääsemään junaan käsissään kaksi suurta matkalaukkua, jotka olivat täynnä salaa painettuja Vuosikirjoja. Näin Queenslandin veljet saivat vuoden 1943 Vuosikirjansa.

Aubrey Baxter käytti erästä toista temppua toimittaessaan kirjallisuutta veljille. Hän nouti Lapset-kirjoja Brisbanesta ja matkusti sitten junalla osavaltion pohjoiskolkkaan. Kaikissa niissä paikoissa, joissa oli seurakunta, hän postui junasta mukanaan pahvilaatikollinen  kirjallisuutta. Joka kerta, kun hän poistui junasta, hän sitoi pyörösahanterän pahvilaatikon ulkopuolelle. Poliisi oli aina junia vastassa, ja matkustajat tarkastettiin perusteellisesti, mutta veljemme ja pyörösahanterä päästettiin aina läpi!

Veli Baxter kertoo siitä, millaisia epäilyksiä sotahysteria oli synnyttänyt viranomaisten mielessä tuohon aikaan: ”Eräänä päivänä Pohjois-Queenslandissa sijaitsevalle Valtakunnan maatilalle törmäsi kaksi autolastillista poliiseja ja sotilaita, ja he halusivat tietää, mihin olimme piilottaneet valonheittimen, jota meidän oletettiin käyttäneen vihollisen hyödyksi. Me olimme sattumoisin useina öinä valojen palaessa rakentaneet patoa. Erään toisen mielikuvituksellisen syytteen mukaan me olimme istuttaneet maissista salakielisanoman, jotta vihollinen voisi lukea sen ilmasta käsin! Luonnollisesti tämäkin naurettava syyte osoitettiin vääräksi.”

KONVENTTIKOKEMUKSIA

Veli Lloyd Barry, joka myöhemmin toimi lähetystyöntekijänä ja haaratoimistonvalvojana Japanissa ja joka nyt on hallintoelimen jäsen New Yorkissa, muistelee mielellään noita vaikeita mutta jännittäviä aikoja. Hän kertoo, että vuoden 1942 konventti täytyi pitää pienissä ryhmissä. Hän toimi sinä vuonna Melbournen konventin puheenjohtajana, ja hän muistaa ne valtavat ponnistelut, joita veljet tekivät, voidakseen esittää konventtiohjelman.

Yksi suuri konventti ei tullut kysymykseenkään, joten eri puolilta Victorian osavaltiota tulleet konventtilaiset jaettiin 12 ryhmään jotka kokoontuivat  veljien kodeissa. Joissakin näistä paikoista oli joka päivä läsnä 50–60 osanottajaa. Kukin puhuja esitti puheensa kaikissa näissä paikoissa, joten hän piti saman puolituntisen puheensa 12 kertaa. Vaikka veljet eivät kuulleetkaan konventin puheita tavallisessa järjestyksessä, he saattoivat näiden matkustavien puhujien suurenmoisten ponnistusten ansiosta kuulla konventin ohjelman kokonaan.

Veli Barry asui konventin ajan Hawthornen tienraivaajakodissa. Ensimmäisenä päivänä kaikki sujui hyvin, mutta noin kello viideltä seuraavana aamuna talon etuovelta kuului huuto: ”Poliisi!” Poliisit olivat tulleet suorittamaan ratsian heti aamulla!

Veli Barryn salkussa oli konventin yksityiskohtainen jäsennys ja seikkaperäiset muistiinmerkinnät toimenpiteistä, joihin tuli ryhtyä; jos poliisit tekisivät ratsian johonkin konventtikokoukseen. Se oli todella tulenarkaa aineistoa, ja hän oli tuon aineiston kanssa loukussa talon takahuoneessa!

Poliisit kulkivat parhaillaan talon läpi vetäen auki laatikoita ja kääntäen paikat ylösaöaisin. Ensin hän yritti tunkea salkun vuodepatjan alle, mutta oli aivan ilmeistä, että se huomattaisiin sieltä. Hän meni ikkunaan ja saattoi vain todeta että talon jokaisessa kulmassa seisoi siviilipukuinen poliisi.

Vilkaistessaan uudelleen ikkunasta hiukan myöhemmin veli Barry näki erään poliisin poistuvan hetkeksi paikaltaan. Veli Barry avasi ikkunan ja heitti salkun mahdollisimman kauas vihannespuutarhaan. Oli todella helpotus nähdä sen putoavan keskelle kaalipenkkiä ja kaalinlehtien peittävän sen alleen! Hetkeä myöhemmin poliisit saapuivat makuuhuoneeseen. He  tutkivat joka paikan ja esittivät kysymyksiä, mutta eivät saaneet käsiinsä konventtisuunnitelmiamme koskevia arvokkaita tietoja.

LISÄRAJOITUKSET TEHDÄÄN TYHJIKSI

Beetelin lukuisat osastot oli sijoitettu hajalleen, ja ne työskentelivät salaisissa toimistoissa Sydneyn eri osissa. Todistajat saattoivat tehdä ovelta-ovelle-työtä käyttäen ainoastaan Raamattua. Tämä johti monien Raamatun kotitutkistelujen aloittamiseen niiden kanssa, jotka osoittivat aitoa kiinnostusta ensimmäisillä käynneillä. Saarnaamistyö ja opetuslasten tekeminen edistyi jatkuvasti, vaikka työ oli kielletty.

Kun viranomaiset näkivät, että Valtakunnan työ edelleenkin kukoisti, he yrittivät entistä ankarammin lopettaa sen. Kaikille huomattaville veljille, jotka he suinkin saattoivat löytää, asetettiin rajoituksia. Näiden määräysten mukaisesti jokaisen noista veljistä täytyi asua jossakin syrjäisessä kaupungissa tai kylässä. Heitä kiellettiin vankeusrangaistuksen uhalla menemästä yli kahdeksan kilometrin etäisyydelle kaupungin keskustasta.

Australian haaratoimiston valvoja Philip Rees määrättiin asumaan Pictonin kaupunkiin, jossa häntä tarkkailtiin jatkuvasti. Onneksi kaupunki oli vain noin 110 kilometrin päässä Sydneystä. Vaikka hän ei saanutkaan poistua kaupungista, toiset veljet saattoivat vapaasti käydä hänen luonaan siellä. Niinpä veljet, joiden liikkumista ei ollut rajoitettu ja jotka huolehtivat toiminnan jatkumisesta, lämmittivät kahtena iltana joka viikko häkäpönttöautonsa ja ajoivat Pictoniin johonkin syrjäiseen rotkoon tapaamaan veli Reesiä.

 OIKEUDELLISIA TOIMIA KIELLON LAKKAUTTAMISEKSI

Aikanaan Seuran oikeudelliset toimet valtiota vastaan käsiteltiin Australian korkeimmassa oikeudessa. Oikeudenkäynti pohjautui perustuslain 116. pykälään, jossa kiellettiin vapaan uskonnonharjoittamisen estäminen. Koska kukaan veljistä ei ollut lakimies, Seuran oli pakko maksaa ne korkeat kustannukset, jotka aiheutuivat maan parhaitten asianajajien palkkaamisesta, ja nämä taistelivatkin urhoollisesti. Seuran pääasianajaja sanoi veljille, että koska hän vastoin odotuksiaan oli suuresti nauttinut oikeudenkäynnistä ja koska veljien vilpittömyys oli tehnyt häneen erittäin suuren vaikutuksen, hän halusi alentaa palkkiotaan.

Lainopilliset tutkimukset osoittivat, että säädös, jonka turvin kielto oli saatettu voimaan, oli vastoin perustuslakia. Jutun tutkintatuomarina toimi tuomari Starke. Tämä tuomari saattoi vaivatta nähdä, mihin epäoikeudenmukaisuuteen kiellon voimaansaattamisella oli syyllistytty. Vastapuolen asianajajat yrittivät nostattaa tunnekuohua sen perusteella, mitä Seura oli sanonut Ilmestyskirian vertauskuvallisista pedoista mm. Valo-kirjassa (ensimmäisessä ja toisessa osassa). Kuunneltuaan noita todisteita koko aamun tuomari haukotteli ja huomautti kelloon katsoen: ”Pedot näyttävät olevan nälkäisiä – hajaannutaanpa lounaan ajaksi.”

Lausunnossaan tuomari Starke sanoi Jehovan todistajien toiminnan kieltämisen olleen ”mielivaltainen, harkitsematon ja tyrannimainen” toimenpide. Hän suositteli kiellon kumoamista, mutta koska kyseessä oli niin tärkeä tapaus, hän jätti sen ylioikeuden täysistunnon, ts. sen viiden tuomarin, ratkaistavaksi. Tuomioistuin  teki päätöksensä Seuran hyväksi. Tämä päätös astui voimaan 15. kesäkuuta 1943, päivää myöhemmin kuin Yhdysvalloissa oli tehty huomattava Jehovan todistajille suotuisa päätös lipun tervehtimistä koskeneessa jutussa. Näin ollen Australian veljet iloitsivat samanaikaisesti amerikkalaisten veljiensä kanssa suurista teokraattisista voitoista! Lopulta valtio palautti kaiken Seuran omaisuuden.

Puhuessaan työn kieltämisestä ja kiellon kumoamisesta kaksi ja puoli vuotta myöhemmin tuomari Brennan, Queenslandin korkeimman oikeuden tuomari, esitti havainnoistaan seuraavan sydäntä lämmittävän yhteenvedon:

”Julkinen elämämme oli hysteerisessä tilassa melkoisen ajan nykyisen maailmanpalon syttymisen jälkeen. Kun kävi ilmeiseksi, että silkkaa olemassaoloammekin uhkasi jokin tuossa tuokiossa maahan  tunkeutuva vieras valta, hysteria muuttui paniikiksi. Niinpä käytiin käsiksi Jehovan todistajien järjestöön, ja sen työ kiellettiin. Kun tunteet sitten hiukan viilenivät, Australian ylioikeus tuomitsi englantilaisille ominaisella viileydellä järjestön kieltämisen ja palautti Jehovan todistajille heidän perustuslain takaaman oikeutensa uskonnonvapauteen.”

Valtakunnan julistajien lukumäärä oli huomattavasti kasvanut kiellon aikana. Palvelusvuonna 1940 heitä oli vain hiukan yli 2500, mutta kiellon kumoamisen jälkeisenä kuukautena raportoivien julistajien määrä oli jo 4328. Tämä oli mahdollista siten, että teokraattinen järjestö pidettiin koossa, vaikka sen täytyikin toimia salaa.

LIPUN TERVEHTIMINEN JA PUOLUEETTOMUUS

Pian edellä mainitun ylioikeudessa saavutetun voiton jälkeen sanomalehdet alkoivat kirjoitella lipuntervehtimiskysymyksestä. Vuoden 1943 heinäkuussa Victorian osavaltiossa oli 50 lasta, jotka oli erotettu koulusta, koska he kieltäytyivät tervehtimästä lippua. Myöhemmin osavaltion viranomaisten kanssa tehtiin sopimus, jonka mukaan Jehovan todistajat saattoivat joka maanantaiaamu esittää lyhyen julistuksen, jossa he vakuuttivat olevansa valmiit tottelemaan niitä maan lakeja, jotka olivat sopusoinnussa Jumalan lain kanssa.

Vuoden 1943 kesäkuussa erikoistienraivaaja Frank Grundy tuomittiin vankeuteen, koska hän kieltäytyi vannomasta sotilasvalaa. Tuomari ei hyväksynyt hänen esittämäänsä puolustusta, ettei hänen tarvinnut vannoa tuota valaa, koska hän oli tavallaan pappi.  Tuomiosta valitettiin. Lopulta korkeammalta tuomioistuimelta saatiin kirjallinen päätös, jonka mukaan veli Grundy oli ”pappi” maanpuolustusta koskevan asetuksen tarkoittamassa merkityksessä. Tästä päätöksestä tuli yleisesti hyväksytty ennakkotapaus, joka oli verrattoman arvokas pyrittäessä saamaan virallinen tunnustus myös muille Seuran edustajille.

Nämä suotuisat päätökset ennakoivat huomattavaa muutosta viranomaisten suhtautumisessa tapauksiin, joissa Jehovan todistajien nuoret miehet vaativat vapautusta asepalveluksesta sillä perusteella, että he olivat evankeliuminpalvelijoita.

GLENELGIN RYNNISTYS

Vaikka toinen maailmansota oli jo päättynyt, kiihkoisänmaallisten ihmisten ja heidän uskonnollisten liittolaistensa lietsomien ennakkoluulojen vaikutukset tuntuivat edelleen. 27.–29.4.​1945 järjestettiin 14 kaupungissa eri puolilla Australiaa konventtisarja, jonka esitelmä käsitteli aihetta ”Sävyisät perivät maan”. Useimmissa näistä kaupungeista konventit voitiin pitää häiriöttä. Etelä-Australiassa Adelaiden Glenelg-nimisessä esikaupungissa tilanne oli kuitenkin erilainen. Kun Hubert Clift esitteli siellä puhujan, Bill Carnien (josta tuli myöhemmin Hongkongin haaratoimistonvalvoja), saliin astui suuri joukko sotilaita, jotka saivat aikaan sekasortoa ja vaativat, että ohjelma piti aloittaa kansallislaululla. Eräs ryhmä ryntäsi äänilaitteiden kimppuun. Laitteita vartioi kuitenkin veli, joka oli aiemmin ollut tunnettu nyrkkeilijä. Hän varoitti miehiä, että jos he yrittäisivät vahingoittaa Seuran omaisuutta, hänen olisi pakko suojella sitä. Kaksi heistä ei välittänyt tästä varoituksesta, mutta  pian sen jälkeen loput perääntyivät nopeasti ja huudahtelivat: ”Me luulimme, etteivät he tappelisi!” Sekasorto kuitenkin jatkui. Noita kuokkavieraita oli mahdoton valvoa, joten kokous täytyi peruuttaa.

Tuntui kuitenkin tärkeältä välittää puheen sanoma Adelaiden asukkaille, kuten se oli välitetty 13 muunkin kaupungin asukkaille Australiassa. Niinpä kolme veljeä, Philip Rees, Lloyd Barry ja Norman Barnett, lensi Sydneystä Adelaideen organisoimaan ylimääräisen rynnistyksen ja kokouksen.

Veli Barnettilla oli tapana mainita, että hän oli ollut neljäs vapaaehtoinen, joka oli hyväksytty Australian armeijaan ensimmäisen maailmansodan aikana palvelemaan ulkomailla. Kapteeni Barnett oli saanut vakavia sirpalehaavoja australialaisista ja uusiseelantilaisista koostuvien Anzac-joukkojen noustessa maihin Gallipolissa Turkissa vuoden 1915 huhtikuussa. Hänestä tuli kuitenkin myöhemmin urhoollinen taistelija Valtakunnan etujen puolesta. Hänen tehtävänsä Adelaiden rynnistyksessä oli käydä erilaisissa kotiutettujen sotilaitten kokouksissa, esitellä itsensä nimellä ”Anzac-sotilas nro 4” ja keskustella sen jälkeen näiden miesten kanssa siitä, miten heidän tulisi suhtautua Jehovan todistajiin. Näin hän saattoi antaa hyvin tehokasta todistusta.

Toiset veljet kirjoittivat samaan aikaan Valtakunnan Uutisten erikoisnumeroa. Sitten se saneltiin puhelimitse Sydneyyn. Sitä mukaa kuin kukin osa saatiin kirjoitettua koneella se vietiin Seuran kirjapainossa työskentelevälle konelatojalle. Muutamassa tunnissa tämä Valtakunnan Uutiset -traktaatti oli sekä ladottu, taitettu että painettu ja lisäksi lähetetty Adelaideen  lentorahtina. Etelä-Australian julistajille oli toimitettu 25000 traktaattia levitettäväksi lauantaina, päivää ennen esitelmää, joka oli järjestetty uudelleen, tällä kertaa Jehovan todistajien Adelaidessa sijaitsevaan valtakunnansaliin.

Kun kolme veljeä, joista kaksi oli Sydneystä tulleita vierailijoita, levitti Valtakunnan Uutisia Glenelgin esikaupunkialueella, suuri joukko sotilaita piiritti heidät kadulla. Nuo kelvottomat sieppasivat veljien kirjallisuuslaukut ja viskelivät heidän lehtensä pitkin katua. He vaativat veljiä tappelemaan. Veljet onnistuivat kuitenkin pitämään tilanteen aisoissa noin tunnin yrittämällä keskustella heidän kanssaan Raamatusta. Mutta yhtäkkiä joukko katosi kuin tuhka tuuleen. Mitä oli tapahtunut? Tarkastellessaan katua nuo piiritetyt veljet saattoivat nähdä jonkun tulevan seuraavasta kadunkulmasta. Kukapa muu sieltä tulikaan kuin se entinen nyrkkeilijä, joka oli niin erinomaisesti suojellut Seuran äänilaitteita ensimmäisessä puhetilaisuudessa. Häiritsijät eivät kestäneet kohdata häntä enää uudelleen.

Tämän kovan kokemuksen järkyttäminä veljet palasivat raitiovaunulla Adelaiden valtakunnansalille. Norman Barnett seisoi salin rappusilla, ja kun hän näki heidät, hän vilkutti heille sanomalehti kädessään. Lukiessaan lehteä he havaitsivat mielihyväkseen, että Adelaidessa ilmestyvä News-iltalehti, jonka levikki oli noin 75000, oli julkaissut etusivullaan suurimman osan Valtakunnan Uutisista sanasta sanaan ilman selityksiä. Radioasemat, jotka olivat siihen saakka kieltäytyneet lähettämästä todistajien maksettuja mainoksia, seurasivat lehden esimerkkiä ja  ilmoittivat tulevasta esitelmästä ilmaiseksi uutisten yhteydessä.

Sunnuntaiaamuna julistajat olivat jälleen iloisia voidessaan levittää kentällä Valtakunnan Uutiset -traktaatteja, jotka sisälsivät kutsun tulla kuuntelemaan samana iltapäivänä pidettävää puhetta aiheesta ”Sävyisät perivät maan”. Julistajat saivat nauttia monista suurenmoisista kokemuksista. Asiaa aluksi vastustaneille näytettiin Adelaidessa edellisenä iltana ilmestynyttä News-lehteä. Monien asenne muuttui heti paikalla, ja he ottivat mielellään kappaleen Valtakunnan Uutisia. Väkivallalla uhkailusta huolimatta puhe pidettiin ennakkoilmoitusten mukaisesti sunnuntai-iltana valtakunnansalissa, joka oli täpötäynnä, joten monet joutuivat kuuntelemaan kadulla. Erittäin innostunut yleisö puhkesi tuon tuostakin suosionosoituksiin. Näin Jehova piti huolen siitä, että annettiin paljon suurempi todistus kuin olisi ollut mahdollista, jos totuutta vastustavat kiihkoisänmaalliset eivät olisi häirinneet alun perin Glenelgissä pidettäväksi suunniteltua puhetilaisuutta.

VAKAVIA HENGELLISIÄ VAIKEUKSIA AUSTRALIASSA

Alkoi käydä ilmeiseksi, että työ Australiassa ei ollut aivan kohdallaan ja että Jehovan siunaukset eivät virranneet niin kuin niiden olisi pitänyt virrata. Ensimmäinen osoitus tästä oli julistajamäärän pienentyminen. Vuonna 1944 julistajia oli keskimäärin 3898, mutta vuonna 1945 vastaava luku oli 3532. Aluksi vähennyksen katsottiin johtuvan silloisista olosuhteista. Mutta kun julistajien lukumäärä laski seuraavana  vuonna 3294:ään, oli syytä olla todella huolissaan, sillä sodan päätyttyä useimmissa maissa tapahtui innostavaa kasvua, ja monien perättäisten oikeusvoittojen olisi pitänyt innostaa veljiä entistä enemmän.

Philip Rees toi ilmi huolestuneisuutensa vuoden 1946 Vuosikirjaa (engl.) varten lähettämässään raportissa: ”Ankaran vastustuksen vuosina, erityisesti vuosina 1943 ja 1944, annettiin suurempi todistus, julistajia oli enemmän ja he käyttivät enemmän aikaa palvelukseen kuin palvelusvuonna 1945. Niin vaikea kuin sitä onkin ymmärtää, joidenkuiden näkemys on hämärtynyt ja he ovat vajonneet epäsäännöllisyyteen ja joissakin tapauksissa jopa toimettomuuteen. Keskusteluissa nämä veljet yleensä myöntävät, että työtä on vielä paljon tehtävänä ja että heillä on tietty vastuu. Koska heiltä kuitenkin puuttuu pyhää henkeä, he eivät ponnistele päättäväisesti päästäkseen eroon uneliaisuudestaan.”

Viiden edellisen vuoden aikana suoritetut liiketoimet alkoivat nyt vaatia veroaan. Sotavuosien ja kiellon aikana niiden avulla oli voitu elättää monia entisiä kokoajanpalveliioita, jotka eivät voineet jatkaa tienraivauspalvelustaan kiellon vuoksi. Perustaessaan kaupallisia yrityksiä järjestö oli kuitenkin mennyt liian pitkälle, ja tämä oli koitunut haitaksi monille veljille.

HAARATOIMISTO SAA JEHOVAN SIUNAUKSEN TAKAISIN

Veli Rees ryhtyi heti kun vain suinkin saattoi toimenpiteisiin tällaisten liikeyritysten lopettamiseksi. Se oli kuitenkin varsin vaikea tehtävä, ja siihen liittyi myös monien sellaisten julistajien elämä, jotka olivat suostuneet tällaiseen palvelukseen järjestön tukemiseksi.  Mutta tarvittavat järjestelyt tehtiin, ja siihen mennessä kun veli Rees kutsuttiin Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin vuonna 1946, liikeyrityksistä oli päästy täysin eroon.

Noina vuosina oli kuitenkin tehty virheitä, ja jotakin tarvittiin ilman puhdistamiseksi. Sitten kaikki veljet voisivat jälleen rientää kokosydämisesti eteenpäin kaikkein tärkeimmässä työssä, Valtakunnan saarnaamistyössä. Tähän tuli tilaisuus, kun Vartiotorni-seuran presidentti Nathan Knorr vieraili ensimmäisen kerran Australiassa vuoden 1947 maaliskuussa.

Veli Knorr käsitteli tilannetta suorasukaisesti. Silloisen haaratoimistonvalvojan, veli Laurie Willsin, kanssa hän vieraili kaikissa Australian osavaltioiden maakuntien pääkaupungeissa. Hän puhui vallinneesta tilanteesta veljille kaunistelematta. Sitten hän esitti heidän harkittavakseen päätöksen.

Päätös, jonka veljet Perthin, Adelaiden, Melbournen, Launcestonin, Brisbanen ja Sydneyn konventeissa hyväksyivät, kuului kokonaisuudessaan seuraavasti:

”Voidaksemme astua puhtain käsin ja sydämin niihin palveluksen siunattuihin sodanjälkeisiin etuihin, joita ystävämme kaikissa toisissa maissa nauttivat, me emme tahdo torjua sitä asiaankuuluvaa vastuuta, mikä meille koituu siitä, että sekä Valtakunnan julistajien lukumäärä että Valtakunnan sanoman julistaminen on vähentynyt.

”Sen tähden, jotta meihin ei pesiytyisi mitään salaisia vikoja, me tahdomme täten Jehova Jumalan ja hänen Kuninkaansa Jeesuksen Kristuksen edessä tunnustaa, että me laskimme kätemme toisen maailmansodan aikana eri tavoin tämän sodassa olleen maailman vääryyteen;  me panimme Jumalan vihkiytyneen kansan omaisuutta sellaiseen, minkä me nyt ymmärrämme kuuluneen sotaponnisteluihin ja propagandaan, siten rikkoen kaikkien niiden Kristuksen Jeesuksen askeleissa kulkijain todellista puolueettomuutta, jotka ovat maailmassa, mutta joilla ei ole valtuutusta muodostaa osaa siitä. Tämä ei ole saanut Jehovan siunausta, kuten meille on nyt käynyt erittäin ilmeiseksi. Se on aiheuttanut pilkkaa ja väärinymmärrystä hänen nimelleen ja asialleen ja on vaivannut ja heikentänyt ystäviä. Me emme halua siirtää syytä tähän menettelytapaan kenellekään ihmiselle tai ihmisryhmälle, vaan tahdomme nöyrästi tunnustaa olevamme yhteisesti vastuussa tästä asiasta täällä Australiassa.

”Sen tähden me, tällä suurella mantereella olevat Jehovan todistajat, tunnustamme täten syntimme ja vikamme ja laiminlyöntimme avoimesti ja yhteisesti hänen edessään ja pyydämme hänen anteeksiantoaan ja armoaan Jeesuksen Kristuksen kautta, että hän pyyhkisi pois meidän rikkomuksemme. Luottaen siihen, että hän armollisesti ennallistaa meidät suosioonsa, me julistamme tarkoituksemme olevan vaeltaa varovaisemmin tänä sodanjälkeisenä kautena, kääntyen pois maailmallisuudesta ja koettaen säilyttää nuhteettomuutemme tästä lähtien maailman sitä tahraamatta.”

Miesten ja naisten silmät täyttyivät ilon kyynelistä, kun Australian veljille oli vihdoinkin koittanut tilaisuus yhdessä anoa Jehovan anteeksiantoa.

Veli Knorr havaitsi Australian matkansa aikana, että maassa tarvittiin uutta johtoa, joten hän nimitti haaratoimistonvalvojaksi Floyd Garrettin, joka oli edellisenä vuonna lähetetty Yhdysvalloista Australiaan. Veli  Garrett oli saanut koulutusta Gilead-koulun ensimmäisellä kurssilla ja Brooklynin päätoimistossa. Hän voitti pian Beetel-perheen sekä muiden Australian veljien kiintymyksen.

Veli Garrettin mukana oli saapunut hänen Gilead-kurssitoverinsa Benjamin Mason, joka nimitettiin piirivalvojaksi. Nämä veljet palvelivat erittäin tehokkaasti, koska he olivat saaneet erinomaista koulutusta Seuran uusien, sodanjälkeistä aikaa varten tehtyjen järjestelyjen puitteissa.

UUDELLEEN JÄRJESTÄYTYMINEN SODAN JÄLKEEN

Vuoden 1947 helmikuussa alkoivat puolen vuoden välein pidettävät kierroskonventit, joista ensimmäinen järjestettiin Perthissä. Lisäksi vuonna 1948 alkaneitten piirikonventtien oli määrä muodostua hengellisen kehityksen virstanpylväiksi. Monet muistavat vielä sodan jälkeen kierrosvalvojana toimineen Adrian Thompsonin, joka työskenteli Australian joka kolkassa, ennen kuin hän lähti vuonna 1947 Gilead-kouluun ensimmäisen 17 opiskelijan ryhmän mukana. Hän toimi myöhemmin Japanin ensimmäisenä kierrosvalvojana.

Vuoden 1948 alussa Australian kentälle saapui kolme uutta kierrosvalvojaa. Nämä veljet olivat John Cutforth, Donald Maclean ja Robert Smart, ja he saapuivat maahan Kanadasta käytyään Gilead-koulun.

Ennen kuin nuo kolme veljeä lähtivät Brooklynin Beetelistä laivamatkalle kohti Australiaa, veli Knorr pyysi heidät toimistoonsa ja selitti heille ne erikoissyyt, joiden vuoksi heidät lähetettiin Australiaan. Heidän päämääränsä oli ponnistella kovasti voittaakseen sen masennuksen hengen, jonka vallassa monet veljet olivat toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien ja  tehtyjen erehdysten vuoksi. He voisivat saada paljon hyvää aikaan rohkaisemalla ja vahvistamalla veljiä sekä ottamalla lujan johdon talosta-taloon-työssä. Epäilemättä tällaisten veljien uskollinen palvelus ja esimerkki vaikutti melkoisesti seuraavien vuosien suurenmoiseen hengelliseen kasvuun.

KIERROSTYÖ

Veli Maclean määrättiin kierrokselle, joka oli satojen kilometrien laajuinen, ja hän palveli seurakuntia liikkuen moottoripyörällä. 1940-luvun loppupuolella sillä oli hankala kulkea joillakin Australian maanteillä. Annamme hänen nyt kertoa ensimmäisiä vaikutelmiaan tästä uudesta ja oudosta maasta:

”Me uudet tulokkaat koimme joitakin suurenmoisia hetkiä matkustaessamme kaukaisten ja syrjäisten alueitten läpi. Ensimmäinen tapaamiseni emuparven kanssa oli tosin mielenkiintoinen, mutta hermostuttava. Matkatessani erään sisämaa-alueen läpi moottoripyörälläni tapasin emuperheen, joka tukki tieni. Ne ovat erittäin uteliaita lintuja, ja ilmeisesti kromatun peilini ja ohjaustankoni kimaltelu auringossa viehätti niitä. Koska en tiennyt, miten emuja tuli käsitellä, epäröin ajaa parven läpi ja näin saattaa mahdollisesti henkeni vaaraan, joten pysäytin moottoripyöräni. Noilla suurilla linnuilla ei ollut aikomustakaan liikkua mihinkään, ja kun ne olivat seisoneet paikallaan jonkin aikaa, päätin tehdä ensimmäisen siirron.

”Soitin äänitorvea ja lisäsin moottorin kierroksia. Siitäkös emujen uteliaisuus kasvoi, ja ne tulivat lähemmäksi. Se oli jokseenkin pelottavaa, joten peruutin hiukan ja soitin uudelleen äänitorvea ja ryntäytin moottoria. Emut puolestaan siirtyivät entistä lähemmäksi!  Päätin ottaa riskin ja syöksyä parven läpi, ja silloinkin linnut siirtyivät vain hiukan päästääkseen minut läpi. Heti kun olin päässyt parven läpi, linnut alkoivat ajaa minua takaa pitkin tietä. Vasta kun nostin nopeuteni noin 60 kilometriin tunnissa, pystyin suureksi helpotuksekseni karistamaan nuo valtavat linnut kannoiltani!”

Veli Maclean ei luonnollisestikaan ole enää pitkään aikaan matkannut moottoripyörällä. Vuonna 1951 hän meni naimisiin erään australialaisen sisaren kanssa, ja siitä lähtien hän ja hänen vaimonsa June ovat jatkaneet uskollisesti kierros- ja piirityötä kaikkialla Australiassa aina tähän päivään saakka.

Vuoden 1948 loppupuolella Benjamin Mason kutsuttiin piirityöstä Beeteliin, ja veli Cutforth nimitettiin huolehtimaan piirivalvojan tehtävistä. Siihen aikaan maassa oli vain yksi piiri, joka koostui 14 kierroksesta. Näin ollen piirivalvojan täytyi matkustaa tuhansia kilometrejä palvellessaan kahdesti vuodessa pidettäviä kierroskonventteja. Veli Cutforth palveli tässä tehtävässä yhdeksän vuotta, ja hänestä tuli tunnettu ja pidetty kaikkialla tässä valtavassa maassa. Hänet muistetaan vieläkin eloisien kielikuvien ja kuvausten esittäjänä sekä ystävällisenä henkilönä, jota oli helppo lähestyä ja joka oli halukas käyttämään aikaa eri-ikäisten veljien ja sisarten ongelmien kuuntelemiseen, vaikka hänen oma aikataulunsa olisi ollut hyvinkin kiireinen. Vuonna 1957 veli Cutforth lähti Australiasta työskentelemään Papua-Uudessa-Guineassa, jossa hän vieläkin palvelee ikääntymisestä ja huonosta terveydestään huolimatta.

Veli Cutforth kertoi eräästä Queenslandin länsiosassa pidetystä kierroskonventista, jota hän palveli,  seuraavasti: ”Muutamat sadat Queenslandin veljet matkustivat satoja kilometrejä länteen Goondiwindin kaupunkiin ensimmäiseen siellä pidettyyn kierroskonventtiimme. Koska saatavilla ei ollut salia, Brisbanesta tuotiin valtavan suuri teltta, joka pystytettiin eräälle rakentamattomalle tontille. Alkuviikosta oli satanut rankasti. Lauantaina sade valui virtanaan, ja kierroksen toimintaa käsittelevä kokouksemme melkein ’valui hiekkaan’. Sunnuntaina sade taukosi, ja esitelmän aikaan paistoi jo aurinko, mutta kaupunkilaiset tiesivät, etteivät näiden rankkasateitten vaikutukset suinkaan päättyneet siihen. Lähistön jokien pinta kohoaisi yhä korkeammalle, kun tulvavedet muutamien tuntien kuluttua virtaisivat kaupunkiin. Ja ennen pitkää tulvavedet alkoivatkin nousta telttaamme. Pian ne valtasivat telttamme, ja me kävelimme polviamme myöten vedessä mudan, käärmeiden ja roskien seassa. Vedet virtasivat kaupungin kauppojen läpi raivaten tiensä etuovesta sisään ja takaovesta ulos. Ruokailuosastomme oli veden vallassa. Ruokailusta vastaavalla veljellä oli täysi työ, kun hän ruokki meitä muutamaa sataa henkeä seuraavaan keskiviikkoon asti, jolloin vesi oli laskenut sen verran, että kaikki saattoivat turvallisesti palata kotiinsa!”

Kierrosvalvojat tähdensivät henkilökohtaisen tutkimisen tärkeyttä ja kiinnostuneille johdettujen Raamatun kotitutkistelujen merkitystä. Raamatuntutkistelujen määrän lisääntyessä julistajien määrä kasvoi ja toiminta laajeni kaikkialla maassa. Palvelusvuotta 1949 koskevassa raportissa sanottiin mm: ”Koska kierroskonventeissa ja [seurakunnan] esitelmissä on läsnä niin paljon hyväntahtoisia ihmisiä, on ilmeistä, ettei tässä maassa ole puutetta kiinnostuneista. Ihmisjoukot kaipaavat totuutta ja haluavat palvella tosi  Jumalaa Jehovaa. Kun veljien näkemys nyt on lisääntyneen henkilökohtaisen tutkimisen ansiosta parantunut, he alkavat tajuta, että ’eloa on todella paljon’.”

INNOSTAVAA KEHITYSTÄ 1950-LUVULLA

Vuoden 1951 alkupuolella jännitys kohosi huippuunsa veljien N. H. Knorrin ja M. G. Henschelin vierailun lähestyessä. Tällä kertaa Brooklynin päätoimistosta tulleita matkustajia tervehti aivan erilainen ilmapiiri! Se oli jyrkkä vastakohta tunnelmalle, joka oli vallinnut neljä vuotta aiemmin, jolloin oli täytynyt käsitellä syvään juurtuneita ongelmia. Jehova oli todella siunannut palvelijoidensa työtä, johon he olivat ryhtyneet uudella innolla ja raamatullisesti puhtaalla omallatunnolla hyväksyttyään päätöksen, jonka veli Knorr oli esittänyt heille.

Tämän kymmenpäiväisen vierailun kohokohta oli Sydneyssä Moorefieldin puiston kilparadalla pidetty koko maata koskeva konventti. Yksi tämän konventin huomattava piirre oli muistonvietto, joka järjestettiin konventtialueen avokatsomoissa. Samanaikaisesti kun veli Knorr puhui ja myöhemmin kun vertauskuvat,  happamaton leipä ja viini, jaettiin, täysikuu loisti kirkkaana pilvettömältä taivaalta Botany Bay -lahden yllä.

Siihen aikaan Floyd Garrett oli palannut Yhdysvaltoihin, ja Roy Moyle oli huolehtinut haaratoimiston valvontatehtävistä, ennen kuin veli Knorr saapui vuoden 1951 maaliskuussa. Tuon vierailun aikana veli Moyle kutsuttiin Gilead-koulun 18. kurssille. Sen jälkeen hän palasi Australiaan, jossa hän yhä palvelee vanhimpana yhdessä Brisbanen seurakunnista.

Pian edellä mainittujen tapahtumien jälkeen Theodore Jaracz lähetettiin Australiaan haaratoimistonvalvojaksi. Hän rohkaisi suuresti veljiä kautta maan, sillä hän noudatti innokkaasti teokraattista järjestystä ja otti hyvän johdon kentällä. Hän käytti usein hyväkseen tilaisuutta palvella piirivalvojana niitä kierroskonventteja, jotka sijaitsivat kohtuullisen matkan päässä haaratoimistosta. Toimittuaan viitisen vuotta Australian haaratoimistossa veli Jaracz palasi Yhdysvaltoihin, jossa hän ja sisar Jaracz palvelevat parhaillaan Seuran päätoimistossa. Veli Jaracz on nykyään hallintoelimen jäsen.

SYRJÄSEUTUJEN TAVOITTAMINEN ASETTAA HAASTEEN

”Vapailla alueilla” ryhdyttiin työskentelemään vuonna 1952. Tämä työmuoto tarjoaa luultavasti vain harvoissa maailman maissa yhtä suuren haasteen kuin Australiassa, jossa on valtavat alat syrjäisiä sisämaalueita. Valtakunnan sanoman vieminen säännöllisemmin näille Australian syrjäseuduille oli jo useiden vuosien ajan ollut huolenaiheena. Uskolliset veljet olivat työskennelleet näillä syrjäisillä seuduilla 1930- ja 1940-luvuilla, mutta saarnaamistyön ja opetuslasten tekemisen  suhteen he olivat vasta raaputtaneet hiukan pintaa.

Veljet kehittivät tätä toimintaa innokkaasti. Kuorma- ja henkilöautoja, moottoripyöriä, leiriytymisvälineitä ja suuria kirjallisuusvarastoja varustettiin matkoja varten, joiden pituus vaihteli muutamasta kilometristä moniin satoihin kilometreihin. Eräs seurakunta pyysi määräystä alueelle, joka sijaitsi 1600 kilometrin päässä sen omalta alueelta. Matkaa varten laitettiin valmiiksi kolmen tonnin painoinen kuorma-auto, jonka takaosaan lastattiin moottoripyörä ja useita polkupyöriä sekä elintarvikkeita. Kuorma-auton lisäksi matkaan lähti useita henkilöautoja, ja tuolla alueella työskenneltiin muutamia kuukausia.

Erään pienen seurakunnan vakituinen alue oli yli 960 kilometriä pitkä. Muuan veli kävi eräässä talossa, jonne hän muisteli jättäneensä kirjallisuutta jo vuonna 1933. Lyhyen keskustelun jälkeen puhuteltava muisti edellisen käynnin ja otti kaikki uusimmat julkaisut sekä tilasi molemmat lehdet. Sen jälkeen kun veli oli todistanut alkuasukkaille, jotka olivat talossa työssä, talon isäntä ja emäntä saattoivat hänet portille ja sanoivat kasvot säteillen toivovansa, ettei hänen seuraavaan käyntiinsä kuluisi enää 19 vuotta!

Joillakin seuduilla palvelusmääräystä ei annettu seurakunnille vaan vakituisten ja erikoistienraivaajien ryhmille. Vaikka näiden veljien täytyikin usein elää alkeellisissa olosuhteissa, he osoittivat samaa henkeä kuin 1930-luvun alkupuolella toimineet tienraivaajat.

Yksi tienraivaajien ryhmä asui Uuden Etelä-Walesin luoteisosassa vanhassa hylätyssä talossa. Veljet matkasivat yleensä polkupyörällä useita kilometrejä voidakseen käydä todistamassa maatilalta maatilalle. Heillä oli joskus vain vähän ruokaa, ja sillä alueella ihmiset  suhtautuivat totuuteen yleensä varsin välinpitämättömästi, mutta tämä ei sammuttanut veljien intoa. Kun siihen aikaan kierrosvalvojana toiminut veli John Wilson vieraili tuon ryhmän luona, hän suositteli, että he tekisivät pian uusintakäyntejä kaikkien niiden luo, jotka olivat osoittaneet hiukankin kiinnostusta, vaikka kiinnostus saattaisikin osoittautua sillä välin taantuneen.

Tämä rynnistys vapaille alueille ja tienraivaajaryhmien työskentely näillä alueilla merkitsi sitä, että koko Australian alue sai hyvää todistusta. Seurakunta toisensa jälkeen perustettiin näihin maaseutukaupunkeihin.

LAAJENNUS JATKUU

Elokuvan ”Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa” saavuttua Australiaan veljet saivat ensimmäistä kertaa tutustua elokuvan välityksellä Jehovan järjestön valtaviin kansainvälisiin mittasuhteisiin. Tarkka kuvaus Seuran kirjapainoista, toimistotyöstä ja välineistä maailmankeskuksessa auttoi veljiä pääsemään  lähemmäksi ”äiti”-järjestöä. Tätä filmiä näytettiin kautta maan täyteen ahdetuissa saleissa kylissä ja kaupungeissa.

Vuonna 1954 Australian julistajien keskimäärä kohosi 6874:ään. Kierrosten lukumääräksi tuli 21, ja maassa oli silloin 3 piiriä. Donald MacLeanista tuli toinen piirivalvoja, ja eräs kolmas veli palveli tässä toimessa osan ajastaan.

Vuoden 1956 maaliskuussa veli Knorr kävi maassa kolmannen kerran, ja Australiassa pidettiin silloin koko maata koskeva konventti samalla Sydneyn urheilukentällä, jota oli käytetty veli Rutherfordin vierailun aikaan vuonna 1938. Vuoden 1956 konventissa oli läsnä 8149 henkeä.

Vuoden 1956 marraskuussa Kanadasta tullut uusi haaratoimistonvalvoja Douglas Held ryhtyi huolehtimaan Australian toiminnasta, ja hän valvoi työtä seitsemän vuotta. Työ laajeni keskeytyksettä 1950-luvun jälkipuoliskolla. Vuonna 1957 ylitettiin ensimmäisen kerran 10000 julistajan raja, sillä silloin saatiin uusi 10290 julistajan huippu. Vain kymmenen vuotta aiemmin julistajien lukumäärä oli ollut 3516.

Australiaan saapui joka vuosi Euroopasta kymmeniätuhansia siirtolaisia, ja myös heidän keskuudestaan tuli jatkuvasti Raamatun tutkijoita. Länsi-Australian veljille lähetettiin kehotus harkita mahdollisuuksiaan saapua pikaisesti palvelemaan itäisissä osavaltioissa, jonne useimmat näistä siirtolaisista asettuivat asumaan, minkä vuoksi siellä oli paljon suurempi julistajien tarve.

Länsi-Australiassa oli aina ollut paljon enemmän julistajia asukkaita kohti kuin muissa osavaltioissa.  Toimiessaan haaratoimistonvalvojana veli Theodore Jaracz esitti yhdessä Perthin piirikonventeista ilmoituksen, josta tuli melkein legendaarinen. Hän puhui suoraan hengellisesti hyvinvoiville ja lukumäärältään kasvaville länsiaustralialaisille seuraavasti: ”Te teette heidät, me viemme heidät!” Tästä tuli todellinen lentävä lause, ja veljet ja sisaret kaikkialta Länsi-Australiasta osoittivat suurenmoista vastakaikua tätä avunpyyntöä kohtaan. Vielä nykyäänkin monet niistä Australian länsiosista kotoisin olevista ystävistä, jotka ottivat vastaan kutsun ’tulla yli auttamaan meitä’ (Apt. 16:9), toimivat tärkeimmissä vastuuasemissa maan itäosan kaupungeissa ja kylissä, joissa seurakunnat ovat nousseet ”karusta maaperästä”.

Kymmenen vuoden aikana, vuodesta 1950 vuoteen 1960, julistajien määrä kasvoi 4502:sta 12746:een, ja kenttäpalvelukseen osallistuneiden huippu oli 14090.

Maan valtavien välimatkojen ja kulkuyhteyksien puutteen aiheuttamat ongelmat vähenivät vuosien kuluessa. Yhä useampiin asutuskeskuksiin avattiin säännölliset lento-, juna- ja linja-autovuorot, ja teitä parannettiin huomattavasti. Vuonna 1901 Anctraliacca tehtiin historiaa, kun eri osista Australiaa tulleet veljet olivat läsnä syrjäisessä Darwinin kaupungissa pidetyssä piirikonventissa. Veljiä oli kaikkialta maasta kehotettu matkustamaan tuohon konventtiin. Tilatut linja-autot lähtivät liikkeelle etelässä sijaitsevasta Adelaidesta, kaakossa sijaitsevasta Sydneystä ja idässä sijaitsevasta Queenslandista. Linja-autot yrittivät silloin ensimmäisen kerran ajaa tuhansien kilometrien matkan tuohon Australian pohjoisimpaan kaupunkiin. Ennen tätä kaupungista oli ollut vain juna- tai lentoyhteys muihin asutuskeskuksiin. Kun konventti ja linja-automatka  olivat onnellisesti ohi, kaksi kaupallista linja-autoyhtiötä avasi säännölliset liikenneyhteydet noille samoille reiteille.

Konventit ovat kohokohtia kaikkien Jehovan todistajien elämässä niin Australiassa kuin muissakin maailman maissa. Yksi tuollainen konventti, joka kuului ympäri maailman pidettyjen ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventtien sarjaan, järjestettiin Melbournessa vuoden 1963 elokuussa, jolloin Australiassa oli talvi. Lehdet kirjoittivat konventista seuraavasti: ”Melbourne on nähnyt joitakin suurenmoisia konferensseja – – mutta enpä luule, että olemme koskaan nähneet mitään Jehovan todistajien ’Iankaikkisen hyvän uutisen’ konventin kaltaista. – – Kun F. W. Franzin, Vartiotorni-seuran [silloisen] varapresidentin, oli määrä pitää puheensa aiheesta ’Kun Jumala on koko maan Kuningas’, yli 12000 oli ahtautunut suunnattoman suureen [Melbournen messualueen] Lammaspaviljonkiin.” Läsnäolijoiden tarkka lukumäärä oli 13142, mukaan luettuina ne 682, jotka kuulivat puheen saksan, kreikan tai italian kielellä.

ERÄS SAARNAMATKA

Palvelusvuoden 1964 alkaessa 15045 Jehovan todistajaa kautta Australian palveli Jehova Jumalaa. Seurakuntia oli 385, ja niistä huolehtimiseksi oli järjestetty 29 kierrosta ja kolme piiriä. Tuona vuonna kaksi nuorta tienraivaajaveljeä teki matkan alueelle, jolla ei ollut työskennelty koskaan aiemmin.

Suunnitellulla saarnamatkalla oli määrä ylittää Nullarborin tasanko, puuton autiomaa-alue, joka käsittää 1160 kilometrin mittaisen alueen Etelä- ja Länsi-Australian välissä. Ylitettyään autiomaan tienraivaajat  suuntaisivat kulkunsa suoraan pohjoiseen Länsi-Australian keskiosan erämaa-alueen poikki, kunnes saapuisivat Australian luoteisrannikolle. Sieltä heidän oli määrä kulkea pitkin rannikkoa Darwiniin. Veljet Bert Horton ja Frank Rice olivat 34 vuotta aiemmin kulkuneuvoineen ylittäneet tämän karun alueen matkallaan Sydneyyn, ja he olivat todistaneet niissä muutamissa asutustaajamissa, joita maantien varteen oli syntynyt. Sen jälkeen jotkut tienraivaajat olivat myös silloin tällöin ylittäneet tämän aavikon tehden matkansa varrella todistustyötä. Yksikään näistä retkikunnista ei kuitenkaan ollut kulkenut radan vartta, vaan kaikki olivat käyttäneet maantietä. Vuonna 1964 matkaan lähteneet veljet aikoivat tavoittaa rautatien varrella työskentelevät topparoikat.

Haaratoimisto pyysi kahta Luoteis-Queenslandissa toiminutta tienraivaajaveljeä matkustamaan etelään Sydneyyn. Sieltä he lähtisivät matkalle yli Nullarborin tasangon Länsi-Australiassa sijaitsevaan Kalgoorlieen, ja menisivät sitten Port Hedlandiin, Broomeen, Derbyyn, Wyndhamiin ja matkaisivat sen jälkeen Queenslandissa sijaitsevaan Mount Isaan ehtiäkseen vuoden 1964 lokakuun piirikonventtiin. Nuo kaksi veljeä, Frank Lambert ja Terry Reynolds, lähtivät kesäkuussa matkaan kohti Sydneyn haaratoimistoa.

Mount Isan ja Sydneyn välillä he joutuivat käyttämään pahamaineista Birdsvillen reittiä, joka on yli 800 kilometrin pituinen, vaarallinen, karu ja avoin autiomaatie. Muutamaa kuukautta aiemmin kokonainen perhe oli kuollut tällä tylyllä tieosuudella. Heidän autonsa oli mennyt epäkuntoon, ja isä, äiti ja lapset olivat kaikki menehtyneet, koska heillä ei ollut tarpeeksi vettä. Tienraivaajaveljet olivat onnellisia päästessään  turvallisesti Uudessa Etelä-Walesissa sijaitsevaan Bourken pikkukaupunkiin, ja sieltä he jatkoivat matkaa Sydneyyn tehden todistustyötä matkan varrella.

Beetelissä heidän autonsa, Land-Rover, huollettiin, ja veli Lambert lähti uuden toverinsa Harold Burkettin kanssa ylittämään Australiaa.

Heinäkuun 15. päivänä he jättivät ”sivistyksen taakseen” Port Augustassa Länsi-Australiassa ja lähtivat pitkin rautatien vartta länteen kohti Kalgoorlieta. Toisinaan he eivät voineet erottaa edessään minkäänlaista tietä. Eräällä maatilalla heitä tervehdittiin seuraavin sanoin: ”On vain yksi uskonto, jolle minulla on aikaa – ja se on Jehovan todistajat!” Lienee tarpeetonta mainita, että tämä ilmoitus ilahdutti veljiä suuresti. Nuo ihmiset olivat kadottaneet kosketuksen totuuteen muutettuaan tälle syrjäiselle maatilalle, ja nyt tehtiin järjestelyjä raamatuntutkistelun jatkamiseksi heidän kanssaan kirjeitse. Ilta kului raamatullisen keskustelun merkeissä, ja seuraavana päivänä nuo kaksi tienraivaajaa jatkoivat matkaa tankki täynnä polttoainetta ja mukanaan lammas, joka oli teurastettu heitä varten edellisenä päivänä.

Joskus heidän täytyi ajaa tuntikausia yhteen menoon lentohiekkakinosten keskellä, jolloin he joutuivat käyttämään koko ajan nelipyörävetoa. Eräällä erityisen raskaalla osuudella he säpsähtivät auton alta kuulunutta äänekästä paukahdusta. Tutkimus osoitti, että tasauspyörästön lautaspyörä ja pieni tasauspyörä olivat menneet rikki. Veli Lambert lähti kävelemään radan vartta lähimpään pikkukaupunkiin. Kun hän oli kävellyt noin kahdeksan kilometriä, häntä vastaan tuli muuan ratatyömies pienellä moottorikäyttöisellä resiinalla ja tarjosi hänelle kyydin perille. Tilattuaan sähkeitse  ajoneuvonsa korjaukseen tarvittavat osat tienraivaajat joutuivat odottamaan niitä kahdeksan päivää, minkä ansiosta he saattoivat antaa perusteellisen todistuksen tuossa rautatieläisten asuttamassa pikkukaupungissa.

Elokuun 11. päivänä nuo kaksi tienraivaajaa sitten vihdoinkin saapuivat Kalgoorlieen, ja sikäläinen seurakunta toivotti heidät lämpimästi tervetulleiksi. Matka Port Augustasta Kalgoorlieen oli kestänyt viisi viikkoa, jos lasketaan mukaan auton hajoamisesta aiheutunut viivytys. He olivat matkanneet 2245 kilometriä, käyttäneet kenttäpalvelukseen kaikkiaan 426 tuntia ja levittäneet työläisille ja perheille 606 lehteä, 48 kirjaa ja 15 kirjasta sekä saaneet 16 tilausta ja pitäneet kaksi yleisökokousta.

Kun veljet lähtivät Kalgoorliesta pohjoiseen kohti Länsi-Australian keskiosan erämaa-aluetta, matka sujuikin jo kitkattomammin. Kokematta enää sen suurempia vaikeuksia veljet palasivat lopulta Mount Isaan, juuri ajoissa osallistuakseen siellä vuoden 1964 lokakuussa järjestettyyn piirikonventtiin. He olivat molemmat hyvin kiitollisia saatuaan osallistua tähän monivaiheiseen matkaan, johon sisältyi pitkiä karuja taipaleita Australian sisäosissa.

MUUTOKSIA HAARATOIMISTOSSA JA INNOSTAVIA KONVENTTEJA

Tammikuun 3. päivänä 1964 haaratoimistonvalvoja Douglas Held lähti Yhdysvaltoihin käydäkseen Gilead-koulun ja palvellakseen jälleen kotimaassaan Kanadassa. Hänen tilalleen nimitettiin Melbournessa syntynyt John Wilson, joka oli toiminut kahdeksan vuotta matkavalvojana.

On mielenkiintoista todeta, että melkoinen joukko  veljiä, jotka palvelivat Australiassa kierrosvalvojina ja muissa tehtävissä, toimi myöhemmin haaratoimistonvalvojina (koordinaattoreina) eri puolilla maailmaa. Heitä olivat mm. Robert Lazenby, joka palveli Uudessa-Seelannissa; Maxwell Lloyd Paraguayssa; Donald Clare Fidžissä; Douglas King Sri Lankassa; Harvey Logan Taiwanissa; William Carnie ja myöhemmin Kenneth Gannaway Hongkongissa; Ronald Jacka Indonesiassa; Norman Bellotti Singaporessa; Joseph Jenkins Kyproksessa; Keith Young Pakistanissa; Alfred Wicke Malesiassa; Lloyd Barry Japanissa; James Smith Papua-Uudessa-Guineassa ja Glenn Finlay Salomonsaarilla.

Vuonna 1966 järjestetyn ”Jumalan vapauden lasten” piirikonventin jälkeen tienraivaajien määrä kohosi huomattavasti. Tienraivaajia oli sinä vuonna 758, ja heidän lukumääränsä kasvoi niin, että vuonna 1970 heitä oli kaikkiaan 1946.

Vuoden 1969 alkaessa veljien ajatukset täytti veli Knorrin tuleva vierailu ja Melbournessa järjestettävä suuri kansainvälinen konventti. Tämä konventti synnytti kaikkien aikojen suurimman joukkoliikkeen Australian veljien keskuudessa. Noin 40 linja-auton ja monien tilauslentokoneiden lisäksi eri puolilta Australiaa saapui kuusi erikoisjunaa. Edellisen, vuonna 1963 järjestetyn kansainvälisen konventin avajaispäivän läsnäolijamäärä oli yltänyt lähes seitsemään tuhanteen, mutta vuonna 1969, vain kuusi vuotta myöhemmin, tuo lukumäärä oli kolminkertaistunut! Läsnäolijoiden huippu oli 26075, ja se osoitti, että veljien keskuudessa vallitsi hyvä henki, sillä monet heistä olivat tulleet konventtiin tuhansien kilometrien päästä.

1970-LUKU ALKAA

Kaikkialla Australiassa tapahtui 1970-luvulla suuria  muutoksia sekä teokratian että talouselämän alueella. Maassa oli hiukan yli 20000 Valtakunnan julistajaa, mutta vuosikymmenen lopussa heitä oli yli 30000.

Mantereen luoteisosassa syntyi kaivostoiminnan elpymisen myötä kaupunkeja kuin sieniä, ja saarnaamistyö seurasi pian perässä. Erään rautamalmin louhintaa harjoittaneen kaupungin hallinnollinen johtaja sanoi kaupungin asukkaista: ”Useimmat eivät ole syntyperäisiä australialaisia. Minä esimerkiksi olen asunut tässä maassa 17 vuotta, mutta syntyperältäni olen saksalainen.  Tämä on sulatusuuni ja se on hyvä.” Goven niemimaalla sijaitsevat Port Hedlandin, Dampierin, Exmouthin ja Nhulunbuyn kaupungit, jotka olivat vuosikausia uinuneet kaikessa rauhassa, alkoivat kasvaa hämmästyttävää vauhtia sen jälkeen, kun mineraalilöytöjä tehtiin. Tämä on aiheuttanut väestön muuttoliikettä, ja näiden ihmisten tavoittamiseksi alueelle on lähetetty tienraivaajia.

Koska näiden kaivoskaupunkien asukkailla on korkeat palkat ja hyvä tilaisuus rikastua nopeasti, heissä on usein varsin vaikeaa herättää kiinnostusta hengellisiin asioihin. Sieltä täältä löytyy kuitenkin kiinnostuneita ihmisiä. Piirivalvoja Donald Maclean kertoo eräästä tapauksesta jossa ilmeni ilahduttavaa vastakaikua:

”Minun ja toverini mielestä oli vaikeaa työskennellä tässä alueen erittäin välinpitämättömässä osassa. Kun olimme jälleen saaneet kielteisen vastaanoton eräällä kynnyksellä, sanoin lopulta: ’Me haluamme vain löytää vilpitönsydämisiä ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet tähän jumalattomaan järjestelmään ja jotka odottavat hartaasti Jumalan valtakunnan ryhtyvän hallitsemaan!’ Hämmästykseksemme nainen katsoi minua suoraan silmiin, piti pienen tauon ja sanoi sitten lähes vaativasti: ’Käykää sisään. Istukaa. Haluan kysyä teiltä jotain!’

”Jokseenkin ällistyneenä menimme sisään, ja hän esitti meille viitisen kysymystä, jotka olivat useimpien aikaansa seuraavien ihmisten huolenaiheita. Kysymyksiin vastaaminen kesti vain 25 minuuttia. Tuon lyhyen ajan kuluessa tämä vilpitön nuori aviovaimo otti vastaan totuuden! Hän kertoi, että useita päiviä ennen käyntiämme hän oli ’sanonut Jumalalle suorat sanat’ ja todennut rukouksessaan, että jollei joku vastaisi hänen kysymyksiinsä, hän lakkaisi uskomasta Jumalaan, Raamattuun ja uskontoon. Nöyryys valtasi meidät  molemmat, ja pidimme etuna sitä, että Jehova oli käyttänyt meitä niin vaikuttavalla tavalla vastatessaan naisen rukouksiin lähes viipymättä.

”Seuraavaksi nainen alkoi huolehtia siitä, että hänen miehensäkin kuulisi ’hyvän uutisen’. Mies oli kanadalainen kaivosinsinööri. Minä olin tullut Australiaan Kanadasta Gilead-koulun käytyäni, ja ajattelin sen vuoksi, että kanadalaisena minulla olisi parhaat edellytykset todistaa maanmiehelleni! Pian minulle kuitenkin valkeni, että tuo olettamus oli täysin väärä. Pitkähkön, mutta jokseenkin tuloksettoman keskustelun jälkeen hän tömisteli kyllästyneenä tiehensä saatuaan kuulla, että me kaikki olemme epätäydellisen Aadamin jälkeläisinä syntyneet kuolemaan tuomittuina.

”Kun vaimoni ja minä lähdimme seuraavalla viikolla seuraavaan kierroskonventtiimme, tämä aviopari jätettiin erään nuoren, hiljattain kokoajanpalveluksen aloittaneen tienraivaajapariskunnan huostaan. Tienraivaajaveli oli tullut Pohjois-Queenslandin sokeriruokoviljelmien alueelta. Hän ei ollut käynyt kovinkaan paljon koulua, ja hän oli hidaspuheinen. Hän oli niin suuri vastakohta tuolle kanadalaiselle insinöörille, että pohdimme todella, pääsisikö hän puusta pitkään tämän ylpeän älymystön edustajan kanssa. Mutta jälleen kerran se ikuinen totuus, että ’Jumala saa aikaan kasvun’, osottautui paikkansapitäväksi. (1. Kor. 3:7) Tienraivaajaveljen lämpö, vilpittömyys ja iloinen mieliala sulattivat vähitellen tuon parkkiintuneen kanadalaisen kovan kuoren, kunnes hän otti vastaan Raamatun kotitutkistelun ja omaksui totuuden!”

TEOKRAATTISTEN MUUTOSTEN VUOSIKYMMEN

Tänä kymmenvuotiskautena tapahtui kauaskantoisia muutoksia myös teokraattisissa asioissa. Vuosien 1971  ja 1972 vaihteessa otettiin käyttöön vanhimpia ja avustavia palvelijoita koskeva järjestely. Tarkastellessamme sen jälkeen kuluneita 12 vuotta, voimme nähdä, että tuosta järjestelystä on ollut runsaasti hengellistä hyötyä sekä seurakunnille kokonaisuutena että julistajille yksilöinä.

Nämä samat hyödyt saatiin kokea myös silloin, kun haaratoimiston hallinto siirrettiin yhden miehen käsistä kypsien ja kokeneiden vanhinten ryhmälle. Australiassa nimitettiin veli John Wilson haaratoimiston koordinaattoriksi, ja haaratoimistokomitean neljä muuta veljeä olivat Wallace Baxter, Maxwell Lloyd, David Madzay ja Ronald Walters.

KONVENTTISALEJA VALMISTUU

1970-luvulla hankittiin myös konventtisaleja. Sydneyssä ostettiin toimintansa lopettanut vaatetustehdas vuoden 1974 heinäkuussa, ja saman vuoden syyskuun lopussa siitä oli valmistettu erinomainen konventtisali, johon mahtuu 1600 ihmistä.

Vuonna 1975 joulukuussa vihittiin käyttöön Adelaiden maalauksellisessa Ridgehavenin esikaupungissa sijaitseva kaunis konventtisali. Sali sijaitsee tyylikkäästi suunnitellulla kahden hehtaarin alueella. Vain pari vuotta myöhemmin vihittiin neljän hehtaarin alueella Welshpoolissa, vajaan 16 kilometrin päässä Perthin keskustasta, sijaitseva kolmas konventtisali. Tämäkin konventtisali on viehättävässä ympäristössä, ja tuon hyvin hoidetun alueen halki virtaa viehättävä joki.

Vuonna 1982 saatiin Melbournessa valmiiksi jälleen yksi konventtisali. Se on toistaiseksi suurin neljästä rakennetusta konventtisalista. Sinne mahtuu jopa 3000 henkeä, ja 16 hehtaarin tontilla on paljon mahdollisuuksia  maiseman muokkaamiseen ja kaunistamiseen tulevina vuosina.

MAAHANMUUTTOLIIKE TUO MUKANAAN VAIHTELUA JA TEOKRAATTISTA KASVUA

Australian hallitus on vuosikymmenien ajan toteuttanut maahanmuutto-ohjelmaansa uskoen, että tämä harvaan asuttu saarimanner tarvitsee kipeästi enemmän ihmisiä. 1970-luvun puolivälissä noin 40 prosenttia Australian väestöstä koostui ihmisistä, jotka olivat joko itse syntyneet ulkomailla tai joiden vanhemmat olivat syntyneet ulkomailla. Tuohon joukkoon kuului monia Jehovan todistajia, jotka eivät olleet kovinkaan perehtyneitä englannin kieleen. Koska niin monet ihmiset muuttivat muista maista Australiaan, maahan syntyi suuria alueita, joilla ei puhuttu englantia.

Vuosina 1974–1975 muodostettiin 14 vähemmistökansallisuuksista koostuvaa seurakuntaa, ja niiden lukumäärä on sen jälkeen noussut 55:een. Tällä hetkellä maassa on arabian-, espanjan-, italian-, kreikan-, maltan-, portugalin-, puolan-, serbokroaatin-, suomen-, turkin- ja unkarinkielisiä seurakuntia. Heidän kokouksiensa ohjelmat esitetään kokonaan heidän omalla kielellään. Äskettäin on muodostettu myös pieniä japanilaisten, kiinalaisten, ranskalaisten ja vietnamilaisten ryhmiä. Suuri osa viime vuosien kasvusta on tapahtunut näiden vähemmistökansallisuuksien seurakunnissa ja ryhmissä. On myös muodostettu kierroksia, jotka koostuvat kokonaan italian- tai kreikankielisistä seurakunnista. Kierros- ja piirikonventeissa järjestetään ohjelmajaksoja kaikilla em. kielillä englanninkielisen ohjelman lisäksi.

HAARATOIMISTON LAAJENNUS

Yksi tuntuvimmista osoituksista Australiassa tapahtuneesta  kasvusta nähtiin 1970-luvulla. Se oli Beetel-kodin, toimistotilojen ja kirjapainon laajentaminen vuonna 1972 lähes nelinkertaiseksi niiden aiempaan kokoon verrattuna. Koko rakennustyö tehtiin vapaaehtoisen työvoiman turvin ja kokeneen rakentajan, veli Roy Battlen, johdolla.

Veljet osallistuivat suurenmoisesti rakennuskulujen peittämiseen. Eräs veli ojensi haaratoimistonvalvojalle vanhan pelikorttirasian, josta löytyi peräti 1000 dollaria (5700 mk). Muuan ikääntynyt tienraivaajaveli myi erään talon ja lahjoitti heti Seuralle 10000 dollaria (57000 mk) ja antoi lisäksi 10000 dollarin suuruisen lainan.

Uusi, kolmikerroksinen rakennus lisäsi alun perin 750 neliömetrin suuruisen rakennuksen lattiapinta-alaa 3000 neliömetriä, ja se vihittiin käyttöön vuoden 1973 tammikuussa.

VALTAKUNNAN JULISTAJIEN LUKUMÄÄRÄ KASVAA

Palvelusvuonna 1976 saavutettiin uusi Valtakunnan julistajien huippu, 29101 julistajaa. Jotkut olivat ehkä pettyneitä, kun heidän odottamansa mullistavat tapahtumat eivät sattuneetkaan sinä vuonna. Tämä Jehovalle suorittamamme palveluksen vaikuttimia tutkinut koe on saattanut vaikuttaa jossain määrin siihen, että julistajamäärä ei saavuttanut tätä huippua uudelleen kolmeen vuoteen. Vuoden 1979 tammikuussa saimme sitten uuden julistajahuipun, joka oli 29247. Iloksemme olemme siitä lähtien voineet todeta Jehovaa julkisesti ylistävien ihmisten lukumäärän kasvaneen tasaisen hyvin. Vuoden 1980 aikana palvelustaan raportoi yli 30000 julistajaa, vuoden 1981 elokuussa saavutettiin 31898 julistajan huippu, ja palvelusvuonna  1982 saatiin lisäksi viisi huippua, jotka kohottivat julistajien lukumäärän tuon vuoden elokuussa 34817:ään. Vuoden 1983 huhtikuussa saavutettiin jälleen uusi huippu: 37636 julistajia.

TOINEN VAIKUTTAVA LAAJENNUS – AIVAN UUDET BEETEL-RAKENNUKSET

Vuoden 1977 helmikuussa iloitsimme siitä, että hallintoelimeen kuuluva veli Milton Henschel kävi luonamme vyöhykevalvojana. Yli 14000 ihmistä oli kuuntelemassa hänen kahta puhettaan, jotka hän piti Brisbanessa ja Sydneyssä. Hänen vierailunsa aikana ehdotettiin, että haaratoimiston tiloja laajennettaisiin entisestään.

Noin 32 kilometriä Strathfieldissä sijainneesta haaratoimistosta lounaaseen on Seuran omistama Valtakunnan maatila. Siihen kuuluu noin 40 hehtaaria Denham Courtissa sijaitsevan Ingleburnin parasta ylänkömaata. Tämä on erinomainen paikka, joka sijaitsee korkealla ja on puolittain maaseutua, mutta on silti ainoastaan vajaan 50 kilometrin päässä Sydneyn keskustasta ja sen vilkkaasti satamasta. Voisiko enää toivoa parempaa paikkaa uusille Beetel-rakennuksille! Uusi rakennusryhmä  suunniteltiin kolme kertaa niin suureksi kuin Strathfieldin haaratoimisto.

Kuten Strathfieldin tilojen laajennuksen yhteydessä vuonna 1972, veljet ja sisaret käyttivät nytkin vapaaehtoisesti huomattavasti aikaansa ja taitojaan rakennuksen hyväksi. Ne jotka eivät ole voineet olla itse rakennuspaikalla, ovat antaneet runsaasti taloudellista ja muuta tukea.

Rakennustyön parissa toimi runsaan vuoden ajan vakituinen, noin 130-henkinen Beetelin rakennustyöntekijöiden perhe. Monet veljet, joista jotkut olivat rakennusalan ammattimiehiä, eivät voineet käyttää työhön koko aikaansa. Sen vuoksi tehtiin erikoisjärjestelyjä, joiden mukaisesti 50 hengen ryhmät tulivat vuorollaan kaikista Australian osavaltioista työskentelemään ja asumaan rakennuspaikalla kaksikin viikkoa kerrallaan. Jotkin ryhmät tulivat linja-autolla pitkän, 4000 kilometrin matkan Perthistä asti, ja nämä ryhmät työskentelivät kolmesta neljään viikkoa kerrallaan. Kun joitakin kirjapainon ja toimistotilojen osia saatiin valmiiksi, ne muutettiin asuntoloiksi noiden 50-jäsenisten ryhmien majoittamiseksi. Useimmat veljet tulivat ilman vaimoaan ja perhettään kahdeksi viikoksi. Yksi rakennuskomitean veljistä sanoi: ”Mielestäni tuo kahden viikon ohjelma oli työjärjestelyjemme kohokohta, ja se on sujunut erittäin joustavasti ja ollut todella suureksi avuksi.”

Eräs Perthistä kotoisin olevan 20 veljen ryhmä vuokrasi pienoisbussin ja kiinnitti sen perään perävaunun matkatavaroitaan varten. Kolme ryhmän jäsentä ajoi vuorotellen, joten tuo pitkä matka voitiin taittaa kolmessa päivässä. Muuan toinen, 40-jäseninen ryhmä tuli suuremmalla linja-autolla, joka oli vuokrattu eräältä yhtiöltä. Matkan varrella sijaitsevien seurakuntien veljet  olivat yleensä linja-autoja vastassa ja tarjoilivat ystäville virvokkeita, aterioita, majoituksen ja pesumahdollisuudet. Näin osoitettiin kristillistä rakkautta ja aitoa keskinäistä kiinnostusta.

Kuten pitkillä matkoilla usein sattuu, linja-autot eivät aina saapuneet paikalle aikataulun mukaisesti. Niinpä veljet olivat kerran odottaneet valtakunnansalilla valmiin aamiaisen kanssa kello viideltä aamulla, mutta linja-auto saapui vasta kello 10.15. Kukaan ei kuitenkaan pahoittanut mieltään, vaan ystävät olivat iloisia ja mielissään siitä, että he saattoivat huolehtia niistä väsyneistä matkustajista, jotka käyttivät vapaaehtoisesti muutaman viikon ajastaan suorittaakseen pyhää palvelusta Beetelin rakennustyömaalla.

Muuan veli kertoo erään ryhmän kokemuksista, jonka kanssa hän lähti matkaan Länsi-Australiasta: ”Aikataulun mukaan meidän oli määrä syödä lounasta erään veljen ja hänen perheensä luona hänen maatilallaan, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Minnipan päätieltä Etelä-Australiassa. Tämä maatalo on myös heidän valtakunnansalinsa, ja seurakunnassa on vain neljä julistajaa. Välimatkat ovat tällä alueella valtavat: esimerkiksi tuon veljen maatila käsittää 1600 hehtaaria. Kuitenkin nuo muutamat ystävät tarjosivat 40-henkiselle ryhmällemme oivallisen aterian!

”Saavuttuamme Port Pirieen menimme valtakunnansalille, jonne saavuttuamme huomasimme, että salin keskiosan poikki oli sijoitettu pöytiä, jotka oli katettu täyteen erinomaisia ruokia, jotka vain odottivat syöjiään. Ruokaa oli puolet liikaa, joten saimme evääksi ruokaa ja hedelmiä.

”Kello 21.30 saavuimme Adelaiden konventtisalille, jossa meidän oli määrä yöpyä. Meille osoitettiin kahteen riviin asetetut, valmiiksi sijatut vuoteet, joissa oli  myös tyynyliinat ja pyyhkeet. Se oli todella tervetullut näky vietettyämme yhden yön ja kaksi päivää linja-autossa! Kunnollisen yöunen ja maukkaan aamiaisen jälkeen lastasimme itsemme jälleen linja-autoon ja jätimme jäähyväiset kello 7.15. Paikalliset veljet olivat täyttäneet kaikki tarpeemme. Jotkut heistä olivat tulleet varsin kaukaa, ja muutamien oli täytynyt nousta jo puoli neljältä voidakseen huolehtia tarpeistamme. Missä muualla kuin Jehovan järjestössä voisimme löytää niin suurta rakkautta?”

Eri puolilla maata asuvat veljet ovat tukeneet hanketta suurenmoisesti rakkaudellisella työllään ja aineellisella omaisuudellaan. Aivan Queenslandin pohjoiskolkassa veljet kaatoivat puita ja käsittelivät tuon puutavaran itse, kun taas toiset huolehtivat sen kuljettamisesta. Näin Seura sai lahjaksi neljä puoliperävaunullista valmista puutavaraa. Veljien anteliaisuudesta voi saada jonkinlaisen käsityksen, kun tietää, että jokainen noista neljästä edestakaisesta matkasta oli yli 6400 kilometrin pituinen ja että jos puutavara olisi ostettu, sen arvo olisi ollut 350000 – 400000 markkaa.

Tuhannet veljet ja sisaret vaikuttivat lukemattomilla pienillä tavoilla koko hankkeen toteutumiseen. Kaikkien auttamishalukkuudesta nähtiin esimerkki, kun Seura saattoi ostaa edullisesti tonnin vastapyydettyä kalaa Uuden Etelä-Walesin etelärannikolla sijaitsevasta Batemans Bayn kaupungista, joka sijaitsee 290 kilometrin päässä rakennuspaikalta. Paikallisen seurakunnan ystävät kokoontuivat kaikki yhteen ja ryhtyivät urakalla perkaamaan kaloja, minkä jälkeen he toimittivat ne Ingleburniin.

Rakennustyön viimeinen vaihe käsitti ruokasalin,  keittiön ja Beetel-perheen asuintilat. Perhe muutti pois entisestä kodistaan vuoden 1982 helmikuun kuluessa, jotta Strathfieldin rakennusten uudet omistajat saattoivat ottaa ne määräaikana haltuunsa. Maaliskuun 19. päivänä 1983 kaikkiaan 2047 kutsuvierasta mantereen eri osista kokoontui sitten uusien tilojen vihkiäisiin, joissa hallintoelimeen kuuluva veli Barry piti vihkiäispuheen.

Joidenkin perheen iäkkäämpien jäsenten, esimerkiksi George Gibbin ja Maude Johnstonin, jotka olivat asuneet Strathfieldin Beetel-kodissa siitä lähtien, kun se oli siirretty sinne Melbournesta vuonna 1929, oli luonnollisesti hiukan haikeaa jättää jäähyväiset entiselle kodilleen. Toisetkin, jotka ovat kuuluneet perheeseen  40 vuotta tai jopa kauemminkin – Wallace Baxter, Charles Randall (joka kuoli pian muuton jälkeen 18.5.1982 87-vuotiaana), Madge Dunham, Vi Horton, Linda Moir ja Melva Wieland – tunsivat itsensä hieman haikeiksi, kun koitti lähtöhetki kodista, jota he olivat oppineet rakastamaan noiden monien vuosien kuluessa. Mutta nämä iäkkäätkin olivat muiden Beetel-perheen jäsenten tavoin todella innoissaan, kun he pääsivät asumaan miellyttäviin huoneisiinsa Ingleburnin uuteen ja kauniiseen Beetel-kotiin! Nuo pitkäaikaiset Beetel-perheen jäsenet ovat erittäin kiitollisia siitä, että he ovat ehtineet eläessään nähdä Jehovan suoman suurenmoisen laajennuksen, jonka vuoksi nämä uudet tilat on täytynyt rakentaa!

 UUSIA EDISTYSASKELEITA JA MUUTOKSIA

Muutto Denham Courtissa Ingleburnissa sijaitseviin uusiin tiloihin merkitsi myös muita muutoksia. Jotta pysyttäisiin ajan tasalla Seuran muiden, eri puolilla maailmaa käytössä olevien painovälineiden kanssa, uusiin kirjapainotiloihin sijoitettiin kaksi Heidelberg-merkkistä offsetpainokonetta, ja vuoden 1983 huhtikuussa offsetrotaatiopainokoneeksi muutettu M.A.N.painokone sijoitettiin vuodesta 1973 lähtien käytössä olleen kohopainokoneen tilalle. IBM:n Selectronic Composer -kone tekee nyt suurimman osan siitä työstä, joka aiemmin suoritettiin Linotype-rivilatomakoneilla. Lisäksi asennettiin valokuvauksesta, levynvalmistuksesta ja muusta offsetpainannan valmistelusta huolehtivan graafisen osaston tarvitsemia laitteita. Niiden käyttö tulee lopulta korvaamaan kaiken kohopainantaan tarvittavan sulan metallin käytön esivalmistelutyössä ja levynvalmistuksessa.

Myös haaratoimiston johdossa tapahtui muutos, kun veli Harold V. (Viv) Mouritz ja hänen vaimonsa Ann saapuivat haaratoimistoon syyskuun 1. päivänä vuonna 1981. Veli Mouritz on nuorukaisena palvellut Australian Beetelissä, ennen kuin hän meni naimisiin 1950-luvun alkupuolella, minkä jälkeen hän toimi kierrostyössä ja muissa kokoajanpalveluksen muodoissa ennen osallistumistaan Gileadin 33. kurssille vuonna 1959. Tuosta vuodesta lähtien veli ja sisar Mouritz palvelivat Suomen Beetel-kodissa. Hallintoelimen kutsusta he ovat jälleen liittyneet Australian Beetel-perheeseen, jossa veli Mouritz toimii haaratoimistokomitean jäsenenä ja palvelee haaratoimiston koordinaattorina.

Niiden muutamien veljien ryhmä, jotka kuuluivat eri  puolilla maata toimiviin eklesioihin vuonna 1904, jolloin haaratoimisto perustettiin, on nyt vuonna 1983 kasvanut noin 37000 juiistajaa käsittäväksi joukoksi. Myös tienraivaajien rivit kasvavat kuukaudesta toiseen. Vuoden 1983 huhtikuussa 72457 henkeä kokoontui Kristuksen Jeesuksen kuoleman muistonviettoon. Tässä osassa maailman peltoa on ilmeisesti vielä työtä tehtävänä, ja niin kauan kuin Jehova Jumala suo aikaa sen tekemiseen hänen kansansa jatkaa päättäväisesti saarnaamista hänen ansaitsemattoman hyvyytensä vuoksi ja hänen suomansa voiman turvin.

Kaksi niistä miehistä, joilla on ollut etu valvoa haaratoimiston toimintaa, petti heille osoitetun luottamuksen, minkä vuoksi monet työn alkuvaiheessa järjestön yhteydessä olleet menettivät uskonsa. Huomattava enemmistö veljistä on kuitenkin pysynyt uskollisena Jehova Jumalalle ja hänen järjestölleen. Tulokset tästä voidaan nähdä siinä voimakkaassa veljien joukossa, joka nykyään toimii kaikkialla maassa.

Vuosikausia toiminnassa mukana olleet tienraivaajat, vanhat ja nuoret, monet kierrosvalvojat, piirivalvojat ja Gilead-koulun käyneet veljet, ovat myös osaltaan edistäneet työtä tässä maassa.

Ovatpa ne seikat, jotka ovat vaikuttaneet Australian haaratoimiston alaisuudessa työskentelevien Jehovan todistajien saarnaamistyön etenemiseen, olleet sitten mitkä tahansa, seuraava ikuinen totuus on ilmeinen: ”Herran siunaus rikkaaksi tekee.” (Sananl. 10:22) Tämä on todella osoittautunut paikkansapitäväksi tämän ”maan siellä jossain” laajalla kentällä, jossa seuraavat Jeesuksen sanat tuntuvat erityisesti täyttyneen: ”Te tulette olemaan todistajiani – – maan ääriin asti.” – Apt. 1:8.

[Alaviitteet]

[Taulukko s. 121]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajamäärän kasvu

35 b

1982

30

1978

25

20

15

10 1958

5

1938

0 1918

[Alaviitteet]

 [Kartta s. 39]

(Ks. painettu julkaisu)

Australia

AASIA

TYYNI VALTAMERI

INTIAN VALTAMERI

[Kartta]

TIMORINMERI

ARAFURAMERI

CARPENTARIANLAHTI

KORALLIMERI

ISO VALLIRIUTTA

TASMANINMERI

ISO AUSTRALIAN MUTKA

INTIAN VALTAMERI

Normanton

Townsville

Mount Isa

Brisbane

Toowoomba

Lismore

Goondiwindi

Bourge

Tamworth

Maitland

Newcastle

Sydney

Bathurst

Yass

Batemans Bay

Melbourne

Adelaide

Port Pirie

Port Augusta

Minnipa

Penong

William Creek

Alice Springs

Norseman

Kalgoorlie

Denmark

Donnybrook

Pingelly

Perth

Exmouth

Dampier

Port Hedland

Broome

Derby

Wyndham

Darwin

Nhulunbuy

TASMANIA

Launceston

Hobart

[Kuva s. 47]

William (”Pappa’) Johnston, joka toimi haaratoimistonvalvojana vuodesta 1918 vuoteen 1930

[Kuva s. 55]

Charles Bernhardt toimi 15 vuotta tienraivaajana muutamilla Australian syrjäisimmillä alueilla

[Kuva s. 57]

Tällaisia kulkuneuvoja tienraivaajien ryhmät käyttivät työskennellessään sisämaassa

[Kuva s. 58]

Ben Brickell, teokraattisen historian huomattavimpia tienraivaajia

 [Kuvat s. 65]

J. F Rutherford, joka puhui näille konventtilaisille Sydneyssä Leichhardtin stadionilla vuonna 1938 ja A. MacGillivray, joka toimi haaratoimistonvalvojana vuodesta 1930 kuolemaansa asti, vuoteen 1942

[Kuvat s. 66]

Bert Nortonin punatukkainen vaimo Vi ja punainen ääniauto tunnettiin lempinimellä ’punaiset kauhut”

[Kuva s. 73]

Todistajaryhmä vähän ennen mainoskulkueen liikkeelle lähtöä Dubbossa Uudessa Etelä-Walesissa noin vuonna 1940

[Kuva s. 82]

Osa puukaasutinlaittein varustettujen autojen kulkueesta, joka taivalsi pitkän matkan Länsi-Australiasta Sydneyyn vuoden 1941 konventtiin

[Kuva s. 90]

Philip Rees, joka toimi kyvykkäästi haaratoimistonvalvojana veli MacGillivrayn kuoleman jälkeen ja joka myöhemmin meni naimisiin tämän tyttären, Maudien, kanssa

[Kuva s. 103]

Floyd Garrett, joka valmistui Gilead-koulun ensimmäiseltä kurssilta, nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi veli Knorrin vieraillessa Australiassa vuonna 1947

[Kuva s. 106]

Theodore Jaracz nimitettiin vuonna 1951 haaratoimistonvalvojaksi, ja hän rohkaisi veljiä suuresti

[Kuvat s. 114]

Doug Held, joka johti Valtakunnan työtä Australiassa vuosina 1956–1963, ja hänen vaimonsa Helen

John Wilson, joka palveli haaratoimistonvalvojana 17 vuotta, vuodesta 1964 alkaen, ja hänen vaimonsa Beverley

 [Kuvat s. 119]

Muuan tehdas muutettiin Sydneyn seudun konventtisaliksi

Suuri konventtisali Melbournen aluetta varten valmistui 1982

 [Kuvat s. 123]

Tuore kuva alkuperäisestä Beetelistä Sydneyn Strathfieldissä

sen laajennus vuonna 1972

ja nykyinen Beetel Denham Courtissa, Ingleburnissa

[Kuva s. 126]

Veteraaneja uuden beetelin eteisaulassa (vasemmalta oikealle): Wallace Baxter, Vi Horton, Maude Johnston ja George Gibb

[Kuva s. 127]

Harold V (Viv) Mouritz, joka on palvellut haaratoimiston koordinaattorina vuodesta 1981 lähtien, ja hänen vaimonsa Ann