Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Järjestörakenteen kehitys

Järjestörakenteen kehitys

Luku 15

Järjestörakenteen kehitys

JEHOVAN TODISTAJIEN järjestön toiminnassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia niistä ajoista, jolloin Charles Taze Russell ja hänen toverinsa alkuaan ryhtyivät yhdessä tutkimaan Raamattua vuonna 1870. Noilla alkuaikojen harvalukuisilla raamatuntutkijoilla oli hyvin vähän sellaista, mitä ulkopuoliset olisivat pitäneet ominaisena jollekin järjestölle. Mutta kun ihmiset nykyään tarkkailevat Jehovan todistajien seurakuntia, heidän konventtejaan ja sitä, kuinka todistajat saarnaavat hyvää uutista yli 200 maassa, he ihailevat sitä kitkattomuutta, jolla järjestö toimii. Millaisten vaiheiden kautta tähän on päästy?

Raamatuntutkijat halusivat hartaasti ymmärtää paitsi Raamatun opin myös Raamatussa ilmaistun tavan palvella Jumalaa. He tajusivat, että Raamatusta ei löytynyt perusteita arvonimiä käyttäville papeille, jotka saarnaisivat maallikoille. Veli Russell oli lujasti päättänyt, ettei heidän keskuudessaan olisi pappisluokkaa. a Vartiotornin lukijoita muistutettiin usein sen palstoilla, että Jeesus sanoi seuraajilleen: ”Yksi on teidän Johtajanne, Kristus”, mutta ”te kaikki olette veljiä” (Matt. 23:8, 10).

Raamatuntutkijat alkavat hakeutua toistensa seuraan

Vartiotornin ja raamatuntutkijoiden muiden julkaisujen lukijat havaitsivat pian, että voidakseen miellyttää Jumalaa heidän piti katkaista siteensä mihin tahansa kirkkoon, joka osoittautui uskottomaksi Jumalalle asettamalla ihmisten uskontunnustukset ja perinteet hänen kirjoitetun Sanansa edelle (2. Kor. 6:14–18). Mutta mihin he menivät erottuaan kristikunnan kirkoista?

Kirjoituksessa ”Ekklesia” b veli Russell osoitti, että tosi kirkko, kristillinen seurakunta, ei ole sellaisista jäsenistä koostuva järjestö, jotka kannattavat jotakin ihmistekoista uskontunnustusta ja joiden nimet ovat kirkonkirjoissa. Hän selitti sen pikemminkin koostuvan ihmisistä, jotka ovat vihkineet aikansa, kykynsä ja elämänsä Jumalalle ja joilla on odote hallita taivaallisessa Valtakunnassa Kristuksen kanssa. Hän sanoi näiden olevan kristittyjä, joita yhdistävät kristillisen rakkauden siteet ja samat tavoitteet, jotka noudattavat Jumalan hengen ohjausta ja jotka alistuvat Kristuksen johtoon. Veli Russellia ei kiinnostanut luoda mitään muuta järjestelyä, eikä hän halunnut millään tavoin edistää tunnustuskristillisyyden piirissä vallinnutta lahkolaisuutta.

Samalla hän ymmärsi varsin hyvin, että Herran palvelijoiden tuli Heprealaiskirjeen 10:23–25:n neuvon mukaisesti kokoontua yhteen. Hän kävi itse Vartiotornin lukijoiden luona rakentaakseen heitä ja saattaakseen heidät kosketuksiin muiden alueella asuvien samanmielisten kanssa. Vuoden 1881 alkupuolella hän pyysi niitä, jotka pitivät säännöllisiä kokouksia, ilmoittamaan Vartiotornin toimistoon, missä niitä pidettiin. Hän ymmärsi, miten tärkeää heidän oli pitää yhteyttä toisiinsa.

Veli Russell kuitenkin tähdensi, että he eivät yrittäneet luoda ”maallista järjestöä”. Hän sanoi heidän sen sijaan kuuluvan ”ainoastaan taivaalliseen järjestöön – jonka ’nimet ovat kirjoitetut taivaissa’” (Hepr. 12:23; Luuk. 10:20). Kristikunnan surkean historian vuoksi viittaaminen ”kirkkojärjestöön” toi yleensä ihmisten mieleen lahkolaisuuden, pappisvallan ja jäsenyyden, joka perustui siihen, että piti kiinni jonkin uskonnollisen neuvoston laatimasta uskontunnustuksesta. Veli Russellista tuntui siksi paremmalta käyttää raamatuntutkijoista nimitystä ”seura”.

Hän tiesi hyvin, että Kristuksen apostolit olivat muodostaneet seurakuntia ja nimittäneet kuhunkin niistä vanhimpia. Hän kuitenkin uskoi, että Kristus oli jälleen läsnä, vaikkakin näkymättömänä, ja johti itse niiden lopullista elonkorjuuta, joista tulisi hänen perijätovereitaan. Silloisissa oloissa veli Russell aluksi ajatteli, että elonkorjuuaikana ei tarvittaisi ensimmäisen vuosisadan kristillisissä seurakunnissa ollutta vanhimmistojärjestelyä.

Raamatuntutkijoiden määrän kasvaessa veli Russell kuitenkin tajusi, että Herra ohjaili asioita eri tavoin kuin hän itse oli odottanut. Näkemystä piti korjata. Mutta miltä pohjalta?

Kasvavan yhteisön varhaisten tarpeiden tyydyttäminen

Vartiotorni (engl.) 15.11.1895 oli lähes kokonaan omistettu aiheelle ”Säädyllisesti ja järjestyksessä”. Veli Russell myönsi siinä suoraan: ”Apostoleilla oli varhaisseurakunnalle paljon sanottavaa pyhien pitämien kokousten järjestyksestä, ja ilmeisesti olemme melko tavalla laiminlyöneet tämän viisaan neuvon pitäessämme sitä jokseenkin vähäpätöisenä asiana, koska seurakunta on niin lähellä tiensä päätä ja elonkorjuu on erottelun aikaa.” Mikä sai heidät tarkastelemaan uudelleen tuota neuvoa?

Kirjoituksessa mainittiin neljä seikkaa: 1) Ilmeisesti yksilöiden hengellinen kehitys oli erilaista. Oli kiusauksia, koettelemuksia, vaikeuksia ja vaaroja, joita kaikki eivät olleet yhtä valmiita kestämään. Siksi tarvittiin viisaita ja ymmärtäväisiä valvojia, kokeneita ja kyvykkäitä miehiä, jotka olivat syvästi kiinnostuneita huolehtimaan kaikkien hengellisestä hyvinvoinnista ja pystyivät opettamaan heille totuutta. 2) Oli nähty tarpeelliseksi puolustaa laumaa lampaiden vaatteissa olevilta susilta (Matt. 7:15). Siihen kuuluvia piti vahvistaa auttamalla heitä tuntemaan totuus läpikotaisin. 3) Kokemus oli osoittanut, että jos vanhimpia ei nimitettäisi suojelemaan laumaa, jotkut ottaisivat tuon aseman ja omisivat lauman. 4) Jos täsmällistä järjestystä ei olisi, totuudelle uskolliset joutuisivat ehkä huomaamaan, että heidän palveluksiaan ei haluttaisi ottaa vastaan sen vuoksi, mitä jotkut harvat heidän kanssaan eri mieltä olevat saisivat aikaan.

Tämän valossa Vartiotorni sanoi: ”Emme epäröi suositella kirkoille c joka paikassa, onpa niissä paljon tai vähän väkeä, sitä apostolin neuvoa, että joka ryhmästä valitaan vanhimmat ’ruokkimaan’ ja ’valvomaan’ laumaa.” (Apt. 14:21–23; 20:17, 28.) Paikallisseurakunnat noudattivat tätä tervettä raamatullista neuvoa. Tämä oli merkittävä askel seurakuntarakenteen vakiinnuttamisessa sellaiseksi kuin se oli ollut apostolien päivinä.

Silloisen ymmärryksen mukaisesti seurakunta kuitenkin valitsi äänestämällä vanhimmat ja diakonit auttamaan heitä. Joka vuosi tai tarvittaessa useamminkin harkittiin, keillä olisi edellytyksiä palvella, ja asiasta äänestettiin. Se oli pohjimmiltaan demokraattinen toimitus, mutta varmuuden vuoksi oli asetettu joitakin suojaavia rajoituksia. Kaikkia seurakunnassa olevia kehotettiin harkitsemaan huolellisesti raamatullisia pätevyysvaatimuksia ja ilmaisemaan äänestämällä se, minkä he uskoivat olevan Herran tahto, ei heidän oma mielipiteensä. Koska vain ”kokonaan vihkiytyneillä” oli oikeus äänestää, niiden äänten yhteistulosta, jotka he Herran sanan ja hengen opastuksella antoivat, pidettiin Herran tahdon ilmauksena asiasta. Vaikka veli Russell ei ehkä täysin tajunnut asiaa, niin siihen, että hän suositteli tällaista järjestelyä, on jossakin määrin saattanut vaikuttaa paitsi hänen päätöksensä välttää kaikkea, mikä vähänkin muistutti korotettua pappisluokkaa, myös hänen oma taustansa: hän kuului teini-ikäisenä kongregationalistiseen kirkkoon.

Tuhatvuotissarastus-sarjan osassa Uusi luomus (julk. engl. 1904) käsiteltiin jälleen yksityiskohtaisesti vanhinten tehtäviä ja heidän valitsemistapaansa; erityistä huomiota kiinnitettiin Apostolien tekojen 14:23:een. James Strongin ja Robert Youngin toimittamia hakemistoja lainattiin auktoriteetteina sen puolesta, että lausunto ”olivat valinneet heille vanhimmat” (Väl) olisi käännettävä ”olivat valinneet itselleen vanhimmat – – käden noston kautta”. d Jotkin raamatunkäännökset jopa sanovat, että vanhimmat nimitettiin äänestämällä. (Youngin Literal Translation of the Holy Bible; Rotherhamin Emphasised Bible.) Mutta keiden piti osallistua äänestykseen?

Sen kannan omaksuminen, että koko seurakunnan piti äänestää, ei aina tuottanut toivottuja tuloksia. Äänestykseen osallistuvien piti olla ”kokonaan vihkiytyneitä”, ja jotkut valitut todella täyttivätkin Raamatun pätevyysvaatimukset ja palvelivat nöyrästi veljiään. Äänestys kuvasti usein kuitenkin pikemminkin henkilökohtaisia mieltymyksiä kuin Jumalan sanaa ja henkeä. Esimerkiksi Hallessa Saksassa jotkut, joiden piti omasta mielestään olla vanhimpia, nostivat vakavan riidan, kun he eivät saaneetkaan haluamaansa asemaa. Barmenissa Saksassa vuonna 1927 ehdokkaiden joukossa oli miehiä, jotka vastustivat Seuran työtä, ja vaalitoimituksen ollessa meneillään kuului käsien nostamisen aikaan melkoista huutoa. Siksi oli pakko siirtyä salaiseen äänestykseen.

Vuonna 1916, vuosia ennen näitä tapahtumia, veli Russell oli kirjoittanut hyvin huolestuneena: ”Muutamissa seurakunnissa [vallitsee] kauhea asiain tila, kun vaali on toimitettava. Seurakunnan palvelijat yrittävät olla johtajia, yksinvaltiaita – vieläpä toisinaan pitäen kokouksen johdon hallussaan ilmeisesti siksi, että näkevät itsensä ja erityisten ystäväinsä tulevan valituiksi vanhimmiksi ja diakooneiksi. – – Muutamat koettavat hiljaisuudessa käyttää seurakuntaa hyväkseen pitäen vaalin sellaisena aikana, joka on erittäin edullinen heille ja heidän ystävilleen. Toiset koettavat täyttää kokouksen ystävillään, tuoden sisälle verrattain vieraita, jotka eivät ollenkaan ajattele käydä säännöllisesti seurakunnassa, vaan tulevat ainoastaan ystävyyden tähden äänestääkseen jotakin ystävistään.”

Pitikö heidän vain oppia hoitamaan demokraattiset vaalit kitkattomammin, vai oliko Jumalan sanassa jotakin, mitä he eivät vielä olleet tajunneet?

Järjestäytyminen hyvän uutisen saarnaamista varten

Hyvin aikaisessa vaiheessa veli Russell tajusi, että kristillisen seurakunnan jokaisen jäsenen huomattavimpia tehtäviä oli evankelioimistyö (1. Piet. 2:9). Vartiotornissa selitettiin, että Jesajan 61:1:n profeetalliset sanat: ”Hän on voidellut minut julistamaan ilosanomaa” soveltuivat Jeesuksen lisäksi myös kaikkiin hänen hengellävoideltuihin seuraajiinsa (Luuk. 4:18).

Jo vuonna 1881 Vartiotornissa (engl.) oli kirjoitus ”Halutaan 1000 saarnaajaa”. Tässä oli jokaiselle seurakunnan jäsenelle vetoomus käyttää mahdollisuuksiensa mukaan mikä tahansa aika (puoli tuntia, tunti, kaksi tai kolme tuntia) Raamatun totuuden levittämiseen. Miehiä ja naisia, joilla ei ollut heistä riippuvaisia sukulaisia ja jotka saattoivat käyttää puolet tai enemmän ajastaan yksinomaan Herran työhön, kannustettiin ryhtymään työhön kolporteeraajaevankelistoina. Heidän määränsä vaihteli melkoisesti vuodesta toiseen, mutta vuonna 1885 jo noin 300 osallistui tähän työhön kolporteeraajina. Jotkut muutkin osallistuivat siihen, mutta vähäisemmässä määrin. Kolporteeraajille annettiin joitakin viitteitä siitä, miten heidän tuli työskennellä. Mutta kenttä oli laaja, ja ainakin alussa he valitsivat oman alueensa ja muuttivat paikasta toiseen, useimmiten niin kuin heistä itsestään näytti parhaalta. Kun he sitten tapasivat konventeissa, he tekivät tarvittavia muutoksia työnsä koordinoimiseksi.

Samana vuonna, jona kolporteerauspalvelus alkoi, veli Russell painatti useita traktaatteja (eli kirjasia) ilmaisjakelua varten. Niistä huomattava oli Food for Thinking Christians (Ruokaa ajatteleville kristityille), jota levitettiin 1200000 kappaletta neljän ensimmäisen kuukauden aikana. Sen painamisen ja levityksen järjestäminen antoi sysäyksen Siionin Vartiotornin traktaattiseuran muodostamiseen, jotta tarpeellisista yksityiskohdista voitiin huolehtia. Veli Russell anoi Seuran laillista rekisteröimistä, jottei työ keskeytyisi hänen kuollessaan ja jotta työhön käytettävien lahjoitusten käsittely helpottuisi. Virallinen rekisteröimispäivä oli 15. joulukuuta 1884. Näin saatiin tarvittava laillinen välikappale.

Sitä mukaa kuin tarvetta ilmeni, muihinkin maihin perustettiin Vartiotorni-seuran haaratoimistoja. Ensimmäinen perustettiin Lontooseen Englantiin 23. huhtikuuta 1900. Toinen perustettiin Elberfeldiin Saksaan vuonna 1902. Kaksi vuotta myöhemmin järjestettiin haaratoimisto toiselle puolelle maapalloa, Melbourneen Australiaan. Tätä kirjoitettaessa on eri puolilla maailmaa 99 haaratoimistoa.

Vaikka raamatullisen kirjallisuuden tuottamiseen tarvittava organisaatio alkoikin vakiintua, niin aluksi seurakunnat saivat itse suunnitella, miten ne levittivät tuota kirjallisuutta alueensa ihmisille. Veli Russell esitti kantansa asiasta 16. maaliskuuta 1900 päivätyssä kirjeessään. Se oli osoitettu ”Alexander M. Grahamille ja Bostonin seurakunnalle”, ja siinä sanottiin: ”Kuten kaikki tiedätte, ehdoton aikomukseni on, että jätän jokaisen Herran kansan ryhmän tehtäväksi hoitaa omat asiansa oman harkintansa mukaisesti ja esitän ehdotuksia, en puuttuakseni niiden asioihin, vaan pelkästään neuvoakseni niitä.” Tähän sisältyivät sekä niiden kokoukset että se, miten ne toimivat kentällä. Niinpä esitettyään veljille joitakin käytännöllisiä neuvoja hän huomautti lopuksi: ”Tämä on vain ehdotus.”

Jotkin toiminnat vaativat Seuralta nimenomaisempaa ohjausta. Kukin seurakunta sai esimerkiksi itse ratkaista, oliko sillä halua ja mahdollisuuksia teatterin tai joidenkin muiden tilojen vuokraamiseen paikallista ”Kuvanäytös Luomisen” esitystä varten. Välineitä oli kuitenkin kuljetettava kaupungista toiseen ja aikatauluja noudatettava; siksi Seura ohjasi näitä toimia keskitetysti. Kutakin seurakuntaa kannustettiin perustamaan Luomisnäytös-komitea, joka huolehtisi paikallisista järjestelyistä. Mutta Seuran lähettämä ylitarkastaja kiinnitti huolellista huomiota yksityiskohtiin varmistautuakseen siitä, että kaikki sujui kitkattomasti.

Hengellä voidellut kristityt odottivat innokkaasti taivaallisen toivonsa täyttymistä vuosina 1914–15. Samalla heitä kannustettiin jatkuvasti ahkeroimaan Herran palveluksessa. Vaikka he uskoivat olevansa lihassa enää vain lyhyen tovin, kävi ilmeiseksi, että voidakseen saarnata hyvää uutista järjestyksellisesti he tarvitsivat enemmän ohjausta kuin silloin, kun heitä oli ollut vain muutamia satoja. Pian sen jälkeen kun J. F. Rutherfordista tuli Vartiotorni-seuran toinen presidentti, tuohon ohjaukseen liitettiin uusia piirteitä. Vartiotornissa (engl.) 1.3.1917 ilmoitettiin, että siitä lähtien Seuran toimisto määräisi kaikki alueet, joilla kolporteeraajat ja seurakunnan paimentyön tekijät e työskentelisivät. Niissä kaupungeissa ja piirikunnissa, joissa kenttäpalvelusta tekivät sekä paikalliset työntekijät että kolporteeraajat, paikallisesti nimitetty piirikomitea jakoi alueen heidän käytäväkseen. Tämä järjestely johti siihen, että Täyttynyttä salaisuutta levitettiin todella huomattavia määriä vain muutamassa kuukaudessa vuosina 1917–18. Se oli myös suureksi avuksi levitettäessä salamavauhtia 10000000 englanninkielistä traktaattia ”Babylonin kukistuminen”, jossa selvin sanoin paljastettiin kristikunta.

Pian tämän jälkeen Seuran johtavat veljet pidätettiin, ja 21. kesäkuuta 1918 heidät tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen. Hyvän uutisen saarnaaminen miltei pysähtyi. Yhdistettäisiinkö heidät nyt vihdoinkin Herraan taivaallisessa kirkkaudessa?

Muutaman kuukauden kuluttua sota päättyi. Seuraavana vuonna Seuran virkailijat vapautettiin. He olivat yhä lihassa. He eivät olleet odottaneet tätä, mutta päättelivät, että Jumalalla täytyi olla heille vielä työtä maan päällä.

He olivat juuri läpäisseet ankaria uskon koetuksia. Mutta vuoden 1920 Vartiotornissa (engl. 1919) heitä vahvistettiin kannustavien raamatullisten tutkielmien avulla, joiden aiheena oli ”Siunatut ovat ne, jotka ovat pelottomat”. Niiden jälkeen ilmestyi kirjoitus ”Palvelustilaisuuksia”. Mutta veljet eivät voineet kuvitellakaan, miten valtavasti järjestö vielä seuraavina vuosikymmeninä kehittyisi.

Oikea esimerkki laumalle

Veli Rutherford ymmärsi, että olipa edessä oleva aika miten lyhyt tahansa, niin työn etenemiseksi järjestyksellisesti ja yksimielisesti oli tuiki tärkeää antaa oikea esimerkki laumalle. Jeesus oli sanonut seuraajiaan lampaiksi, ja lampaat seuraavat paimentaan. Jeesus itse on tietysti Hyvä Paimen, mutta hän käyttää myös vanhimpia kansansa alipaimenina (1. Piet. 5:1–3). Noiden vanhinten täytyy olla miehiä, jotka itse osallistuvat Jeesuksen antamaan työhön ja jotka rohkaisevat toisiakin osallistumaan siihen. Heillä täytyy olla aito evankelioimishenki. Täyttyneen salaisuuden levitysaikana jotkut vanhimmat olivat kuitenkin pidättyneet työstä; jotkut olivat jopa suuriäänisesti estelleet toisiakin ryhtymästä siihen.

Hyvin merkittävä askel tilanteen oikaisemiseksi otettiin vuonna 1919, kun alettiin julkaista englanniksi lehteä Kultainen Aika. Sen avulla oli määrä voimaperäisesti kaiuttaa tietoa siitä, että Jumalan valtakunta on ainoa pysyvä ratkaisu ihmiskunnan ongelmiin. Jokaista seurakuntaa, joka halusi osallistua tähän toimintaan, kehotettiin pyytämään, että Seura rekisteröisi sen ”palvelusjärjestöksi”. Sitten Seura nimitti johtajan eli palvelusjohtajan, joksi häntä myöhemmin sanottiin ja jota vuosittaiset vaalit eivät koskeneet. f Hänen piti Seuran paikallisena edustajana organisoida työ, määrätä alue ja kannustaa seurakuntaa kenttäpalvelukseen. Demokraattisesti valittujen vanhinten ja diakonien ohella alkoi siis toimia toisenlainen organisaatio, jossa tunnustettiin, että paikallisseurakunnan nimityksiä voitiin tehdä sen ulkopuolelta, ja pantiin suurempi paino Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiselle. g

Seuraavina vuosina Valtakunnan julistustyö sai valtavasti uutta vauhtia, ikään kuin vastustamaton voima olisi vienyt sitä eteenpäin. Vuonna 1914 ja sen jälkeen sattuneet tapahtumat olivat tehneet ilmeiseksi, että se suuri profetia, jossa Herra Jeesus Kristus kuvaili vanhan järjestelmän päättymistä, täyttyi parhaillaan. Tämän valossa vuoden 1920 Vartiotorni osoitti, että nyt oli aika julistaa hyvää uutista ”asioiden vanhan järjestyksen lopusta ja Messiaan valtakunnan perustamisesta”, kuten Matteuksen 24:14:ssä oli ennustettu. h (Matt. 24:3–14.) Raamatuntutkijoiden konventissa Cedar Pointissa Ohiossa vuonna 1922 läsnä olleiden korviin jäi heidän pois lähtiessään kaikumaan kehotus: ”Julistakaa, julistakaa, julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa!” Tosi kristittyjen tehtävä tuli vieläkin selvemmin esiin vuonna 1931, kun omaksuttiin nimi Jehovan todistajat.

Oli ilmeistä, että Jehova oli määrännyt palvelijoilleen työn, johon he kaikki voisivat osallistua. Se herätti innokasta vastakaikua. Monet tekivät elämässään suuria muutoksia voidakseen omistaa kaiken aikansa tähän työhön. Niistäkin, jotka omistivat siihen vain osan ajastaan, melko monet olivat pitkiä päiviä kenttäpalveluksessa viikonloppuisin. Useat Jehovan todistajat, jotka saivat kannustusta Vartiotornista ja Tiedonantajasta vuosina 1938 ja 1939, pyrkivät noina aikoina tunnollisesti käyttämään joka kuukausi 60 tuntia kenttäpalvelukseen.

Noiden innokkaiden todistajien joukossa oli lukuisia nöyriä ja antaumuksellisia Jehovan palvelijoita, jotka toimivat seurakunnan vanhimpina. Joissakin paikoissa kuitenkin vastustettiin 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa melkoisesti sitä ajatusta, että jokaisen pitäisi osallistua kenttäpalvelukseen. Demokraattisesti valitut vanhimmat tyrmäsivät usein sen, mitä Vartiotornissa sanottiin velvollisuudesta saarnata seurakunnan ulkopuolella oleville ihmisille. Se, että joissakin ryhmissä kieltäydyttiin kuuntelemasta sitä, mitä Jumalan henki Pyhän Raamatun välityksellä sanoi seurakunnalle tästä asiasta, esti Jumalan hengen virtaamisen noissa ryhmissä (Ilm. 2:5, 7).

Vuonna 1932 ryhdyttiin oikaisemaan tilannetta. Tärkeimpänä huolenaiheena ei ollut se, voisivatko jotkut huomattavat vanhimmat loukkaantua tai voisivatko jotkut seurakunnan yhteydessä olevista vetäytyä pois. Veljet halusivat sen sijaan miellyttää Jehovaa ja tehdä hänen tahtonsa. Siksi sen vuoden Vartiotornissa käsiteltiin 15.10. ja 1.11. aihetta ”Jehovan järjestö”.

Noissa kirjoituksissa osoitettiin painokkaasti, että kaikki, jotka todella kuuluivat Jehovan järjestöön, tekivät sitä työtä, joka hänen Sanansa mukaan pitäisi tehdä tämän ajanjakson kuluessa. Kirjoituksissa puollettiin sitä kantaa, että kristityn vanhimman asema ei ollut virka, johon joku voitiin valita, vaan se oli tila, jonka voi saada kasvamalla hengellisesti. Erityisesti tähdennettiin Jeesuksen rukousta, että hänen seuraajansa voisivat olla ”kaikki yhtä” – ykseydessä Jumalan ja Kristuksen kanssa ja siten tehdä yksimielisesti Jumalan tahdon (Joh. 17:21). Mihin se johtaisi? Toisessa kirjoituksessa vastattiin, että ”jokaisen jäännökseen kuuluvan täytyy olla Jehova Jumalan nimen ja valtakunnan todistaja”. Valvontaa ei pitänyt uskoa kenellekään, joka ei osallistunut julkiseen todistamiseen siinä määrin kuin hän järkevästi katsoen pystyi tai joka kieltäytyi osallistumasta siihen.

Seurakuntia kehotettiin näiden kirjoitusten tutkimisen lopuksi hyväksymään päätös, joka ilmaisisi niiden olevan tästä asiasta samaa mieltä. Seurakunnat eivät sen jälkeen enää valinneet vuosittain miehiä vanhimmiksi ja diakoneiksi. Belfastissa Pohjois-Irlannissa samoin kuin muuallakin jotkut entiset ”valitut vanhimmat” jäivät pois, ja jotkut heidän kannattajansa lähtivät heidän mukaansa. Tämä harvensi rivejä, mutta koko järjestö vahvistui. Jäljelle jääneet olivat sellaisia, jotka halusivat kantaa kristillisen todistamisvastuun. Sen sijaan että seurakunnat olisivat äänestäneet vanhimpia, ne – käyttäen yhä demokraattisia menetelmiä – valitsivat palveluskomitean, i joka koostui julkiseen todistamiseen aktiivisesti osallistuvista, hengellisesti kypsistä miehistä. Seurakunnan jäsenet valitsivat äänestämällä myös puheenjohtajan johtamaan heidän kokouksiaan sekä sihteerin ja rahastonhoitajan. Kaikki nämä olivat miehiä, jotka olivat aktiivisia Jehovan todistajia.

Kun seurakunnan valvonta oli nyt uskottu miehille, jotka eivät olleet kiinnostuneita omasta asemastaan, vaan Jumalan työn tekemisestä – hänen nimestään ja Valtakunnastaan todistamisesta – ja jotka antoivat itse hyvän esimerkin sen tekemisestä, työ eteni kitkattomammin. Vaikka he eivät silloin tienneetkään sitä, niin edessä oli paljon tehtävää: laajakantoisempi todistus kuin siihen mennessä oli annettu, kokoaminen, jota he eivät olleet odottaneet (Jes. 55:5). Jehova ilmeisesti valmisti heitä siihen.

Joitakuita, joilla oli toivo elää ikuisesti maan päällä, alkoi liittyä heihin. j Raamatussa kuitenkin ennustettiin, että koottaisiin suuri joukko, joka säilyisi tulevassa suuressa ahdistuksessa (Ilm. 7:9–14). Vuonna 1935 selvisi, keitä tämä suuri joukko tarkoitti. Valvojien valinnassa 1930-luvulla tapahtuneiden muutosten ansiosta järjestö pystyi paremmin huolehtimaan heidän kokoamisestaan, opettamisestaan ja valmentamisestaan.

Useimmat Jehovan todistajat olivat innoissaan siitä, että työ laajeni tällä tavoin. Heidän kenttäpalveluksensa sai uutta merkitystä. Jotkut eivät kuitenkaan olleet innokkaita saarnaamaan. He eivät osallistuneet työhön ja yrittivät puolustella toimettomuuttaan väittämällä, ettei mitään suurta joukkoa koottaisi ennen kuin Harmagedonin jälkeen. Enemmistö kuitenkin tajusi tässä uuden tilaisuuden osoittaa uskollisuuttaan Jehovaa kohtaan ja rakkauttaan lähimmäistään kohtaan.

Miten suureen joukkoon kuuluvat sitten sopivat järjestörakennelmaan? Heille osoitettiin, minkä tehtävän Jumalan sana määräsi hengellävoideltujen ”pienelle laumalle”, ja he toimivat mielellään sopusoinnussa tuon järjestelyn kanssa (Luuk. 12:32–44). He oppivat myös sen, että heillä oli hengellä voideltujen tavoin velvollisuus kertoa hyvää uutista toisille (Ilm. 22:17). Koska he halusivat päästä Jumalan valtakunnan maallisiksi alamaisiksi, tuon Valtakunnan piti olla ensi sijalla heidän elämässään ja heidän piti kertoa siitä innokkaasti toisille. Sopiakseen Raamatun kuvaukseen niistä, jotka varjeltaisiin suuren ahdistuksen läpi Jumalan uuteen maailmaan, heidän piti olla ihmisiä, jotka ”huutavat jatkuvasti suurella äänellä sanoen: ’Pelastuksesta saamme kiittää Jumalaamme, joka istuu valtaistuimella, ja Karitsaa.’” (Ilm. 7:10, 14.) Vuonna 1937, kun heidän määränsä alkoi kasvaa ja heidän intonsa Herran asian puolesta kävi ilmeiseksi, heitäkin pyydettiin auttamaan seurakunnan valvontavastuun kantamisessa.

Heitä muistutettiin kuitenkin siitä, että järjestö on Jehovan, ei kenenkään ihmisen. Hengellä voideltujen jäännöksen ja muiden lampaitten suureen joukkoon kuuluvien välillä ei pitänyt olla mitään kuilua. Heidän piti työskennellä yhdessä veljinä ja sisarina Jehovan palveluksessa. Jeesus oli sanonut: ”Minulla on muita lampaita, jotka eivät ole tästä tarhasta; nekin minun täytyy tuoda, ja ne kuuntelevat minun ääntäni, ja niistä tulee yksi lauma, yksi paimen.” (Joh. 10:16.) Tämän toteutuminen alkoi käydä ilmeiseksi.

Järjestössä oli tapahtunut hämmästyttävää kehitystä suhteellisen lyhyessä ajassa. Mutta oliko tehtävä jotain muutakin, jotta seurakuntien asioita hoidettaisiin täysin sopusoinnussa niiden Jehovan menettelytapojen kanssa, jotka esitetään hänen henkeytetyssä Sanassaan?

Teokraattinen järjestö

”Teokratia” merkitsee ’jumalanvaltaa’. Johdettiinko seurakuntia teokraattisesti? Odottivatko ne Jehovan ohjaavan seurakunnan asioita sen lisäksi että ne palvoivat häntä? Mukautuivatko ne täysin siihen, mitä hän sanoi näistä asioista henkeytetyssä Sanassaan? Kaksiosaisessa kirjoituksessa ”Järjestö”, joka ilmestyi Vartiotornissa 1.8. ja 15.8.1938, sanottiin painokkaasti: ”Jehovan järjestö ei ole millään lailla kansanvaltainen. Jehova on korkein, ja Hänen hallituksensa eli järjestönsä on ehdottomasti jumalanvaltainen.” Siitä huolimatta Jehovan todistajien paikallisseurakunnissa valittiin edelleen demokraattisesti useimmat niistä, joille uskottiin kokousten ja kenttäpalveluksen valvonta. Lisämuutokset olivat paikallaan.

Mutta eikö Apostolien tekojen 14:23 ilmaissut, että seurakuntien vanhimmat piti määrätä virkaan ”käden ojentamisella” ikään kuin äänestyksessä? Ensimmäisessä näistä ”Järjestö”-aiheisista Vartiotornin kirjoituksista myönnettiin, että tämä raamatunkohta oli menneisyydessä ymmärretty väärin. Ensimmäisen vuosisadan kristittyjen keskuudessa ei tehty nimityksiä niin, että kaikki seurakunnan jäsenet ”ojensivat käden”. Sen sijaan osoitettiin, että apostolit ja heidän valtuuttamansa ”ojensivat kätensä”. He eivät tehneet sitä osallistumalla seurakunnan äänestykseen vaan panemalla kätensä niiden yksilöiden päälle, jotka täyttivät vaatimukset. Tämä oli vertauskuva vahvistamisesta, hyväksynnästä tai nimityksestä. k Toisinaan varhaiskristilliset seurakunnat suosittelivat päteviä miehiä, mutta lopullinen valinta tai hyväksyntä kuului joko apostoleille, jotka olivat saaneet tehtävänsä suoraan Kristukselta, tai niille, jotka apostolit olivat valtuuttaneet (Apt. 6:1–6). Vartiotornissa kiinnitettiin huomio siihen, että vain sellaisissa kirjeissä, jotka oli osoitettu vastuullisille valvojille (Timoteukselle ja Tiitukselle), apostoli Paavali pyhän hengen ohjauksessa neuvoi nimittämään valvojia (1. Tim. 3:1–13; 5:22; Tiit. 1:5). Yhdessäkään seurakunnille osoitetussa henkeytetyssä kirjeessä ei ollut sellaisia ohjeita.

Miten seurakuntien palvelusnimitykset piti sitten tehdä meidän päivinämme? Eritellessään teokraattista järjestöä Vartiotorni osoitti Raamatun perusteella, että Jehova nimitti Jeesuksen Kristuksen ”seurakunnan pääksi”; että kun Kristus palaisi Isäntänä, hän uskoisi ”uskolliselle ja ymmärtäväiselle orjalleen” vastuun ”kaikesta omaisuudestaan”; että tämä uskollinen ja ymmärtäväinen orja koostui kaikista niistä maan päällä olevista, jotka oli voideltu pyhällä hengellä Kristuksen perijätovereiksi ja jotka palvelivat yksimielisesti hänen johdollaan; ja että Kristus käyttäisi tuota orjaluokkaa välikappaleenaan tarvittavan valvonnan järjestämiseksi seurakunnille (Kol. 1:18; Matt. 24:45–47; 28:18). Orjaluokan velvollisuus olisi soveltaa rukoillen ohjeita, jotka on selvästi esitetty Jumalan henkeytetyssä sanassa, ja ratkaista Raamatun avulla, ketkä olivat päteviä palvelusasemiin.

Koska se näkyvä välikappale, jota Kristus käyttäisi, on uskollinen ja ymmärtäväinen orja (ja jo tarkastellut nykyhistorian tosiasiat osoittavat, että tämä ”orja” käyttää Vartiotorni-seuraa laillisena välineenään), Vartiotornissa selitettiin, että teokraattinen menetelmä vaatisi tekemään palvelusnimitykset tämän välikappaleen kautta. Ensimmäisellä vuosisadalla seurakunnat tunnustivat Jerusalemissa toimineen hallintoelimen, eivätkä seurakunnat nykyäänkään menestyisi hengellisesti ilman keskitettyä valvontaa (Apt. 15:2–30; 16:4, 5).

Asioiden keskinäisen suhteen ymmärtämiseksi oikein korostettiin kuitenkin sitä, että kun Vartiotornissa puhuttiin ”Seurasta”, sillä ei tarkoitettu vain laillista välinettä, vaan sitä voideltujen kristittyjen ryhmää, joka oli muodostanut tuon laillisen välineen ja käytti sitä. Ilmaus merkitsi siis uskollista ja ymmärtäväistä orjaa ja sen hallintoelintä.

Lontoon, New Yorkin, Chicagon ja Los Angelesin seurakunnat olivat ennen Vartiotornissa vuonna 1938 ilmestyneitä ”Järjestö”-aiheisia kirjoituksia kasvaneet niin suuriksi, että oli ollut viisasta jakaa ne pienemmiksi ryhmiksi, ja ne olivat jo silloin pyytäneet, että Seura nimittäisi kaikki niiden palvelijat. Vartiotornissa 15.8.1938 kehotettiin sitten kaikkia muitakin seurakuntia menettelemään samalla tavoin. Siksi ehdotettiin seuraavaa päätöstä:

”Me, Jumalan nimelleen ottaman kansan ryhmä, joka on nyt . . . . . . . . . .:ssa, tunnustamme, että Jumalan hallitus on puhdas jumalanvalta ja että Kristus Jeesus on temppelissä ja huoltaa ja valvoo täydelleen Jehovan näkyväistä järjestöä samoin kuin näkymätöntäkin ja että ’SEURA’ on Herran näkyväinen edustaja maan päällä, ja me pyydämme ’Seuraa’ järjestämään tämän ryhmän palvelukseen sekä määräämään sen eri palvelijat, jotta me kaikki voisimme työskennellä yhdessä rauhassa, vanhurskaudessa, sopusoinnussa ja täydellisessä yksimielisyydessä. Liitämme mukaan luettelon niiden tässä ryhmässä olevien henkilöitten nimistä, jotka näyttävät meistä kypsemmiltä ja jotka niin ollen näyttävät parhaiten sopivan eri paikkoihin palveluksessa.” l

Käytännöllisesti katsoen kaikki Jehovan todistajien seurakunnat hyväksyivät päätöksen viipymättä. Ne harvat yksilöt, jotka eivät hyväksyneet sitä, lakkasivat pian kokonaan osallistumasta Valtakunnan julistamiseen ja lakkasivat siten olemasta Jehovan todistajia.

Teokraattisen ohjauksen hyöty

On ilmeistä, että jos opetuksista, käytösnormeista ja järjestöön tai todistamiseen liittyvistä toimintatavoista voitaisiin päättää paikallisesti, järjestö menettäisi pian tunnusomaiset piirteensä ja yksimielisyytensä. Yhteiskunnalliset, kansalliset ja kulttuurierot voisivat helposti jakaa veljet. Toisaalta teokraattinen johto varmistaisi sen, että hengellisestä edistyksestä koituva hyöty tavoittaisi esteettä kaikki seurakunnat kautta maailman. Siten syntyisi se aito ykseys, jota Jeesus rukoili tosi seuraajiensa keskuuteen, ja hänen käskystään tehtävä evankelioimistyö voitaisiin suorittaa täysin (Joh. 17:20–22).

Jotkut ovat kuitenkin väittäneet, että ajamalla tätä järjestömuutosta J. F. Rutherford vain pyrki saamaan enemmän valtaa todistajiin ja että hän käytti tätä keinona tehostaa omaa arvovaltaansa. Oliko asia todella niin? Ei ole epäilystäkään siitä, että veli Rutherfordilla oli vakaumuksellista lujuutta. Hän puhui voimakkaasti ja sovittelematta sen puolesta, minkä hän uskoi olevan totuus. Hän saattoi melko suoraviivaisesti käsitellä tilanteita, joissa hän havaitsi ihmisten olevan kiinnostuneempia itsestään kuin Herran työstä. Mutta veli Rutherford oli todella nöyrä Jumalan edessä. Karl Klein, josta tuli hallintoelimen jäsen vuonna 1974, kirjoitti myöhemmin: ”Veli Rutherfordin aamupalvonnan yhteydessä esittämät rukoukset – – tekivät hänet rakkaaksi minulle. Vaikka hänellä oli hyvin voimakas ääni, niin rukoillessaan Jumalaa hän kuulosti pikkupojalta, joka puhuu isälleen. Se paljasti, että hänellä oli todella oivallinen suhde Jehovaan!” Veli Rutherford oli täysin varma siitä, että kyseessä oli Jehovan näkyvä järjestö, ja hän pyrki varmistautumaan siitä, ettei kukaan ihminen tai mikään ihmisryhmä voisi estää veljiä saamasta täyttä hyötyä siitä hengellisestä ravinnosta ja ohjauksesta, jota Jehova antoi palvelijoilleen.

Vaikka veli Rutherford palveli 25 vuotta Vartiotorni-seuran presidenttinä ja omisti kaiken tarmonsa järjestön työn edistämiseen, hän ei ollut Jehovan todistajien johtaja – eikä halunnutkaan olla. Vuonna 1941, vähän ennen kuolemaansa, hän puhui Saint Louisin konventissa Missourissa johtamiskysymyksestä ja sanoi: ”Haluan täällä olevien vieraiden saavan unohtumattoman opetuksen siitä, mitä te ajattelette väitteestä, että joku ihminen olisi johtajanne. Aina kun jotakin nousee esiin ja alkaa kasvaa, sanotaan, että johtajana on mies, jolla on paljon seuraajia. Jos tässä kuulijakunnassa on joku, jonka mielestä minä, täällä seisova mies, olen Jehovan todistajien johtaja, niin sanokoon hän: ’Kyllä.’” Seurasi vaikuttava hiljaisuus, jonka monet kuulijoista rikkoivat vain sanomalla painokkaasti: ”Ei.” Puhuja jatkoi: ”Jos te täällä olevat uskotte, että minä olen vain yksi Herran palvelijoista ja että me työskentelemme yksimielisesti olka olkaa vasten palvellen Jumalaa ja Kristusta, niin sanokaa: ’Kyllä.’” Kuin yhdestä suusta konventtiyleisö jyrisi päättäväisesti: ”Kyllä!” Seuraavassa kuussa Englantiin kokoontunut kuulijakunta vastasi täsmälleen samalla tavoin.

Joillakin alueilla teokraattisen järjestön hyöty ilmeni nopeasti; joillakin muutos kesti pitempään. Ne, jotka eivät osoittautuneet kypsiksi, nöyriksi palvelijoiksi, poistettiin aikanaan, ja toisia nimitettiin tilalle.

Kun teokraattinen käytäntö vakiintui, Jehovan todistajat saivat joka tapauksessa ilokseen kokea sen, mitä on ennustettu Jesajan 60:17:ssä. Jehova käyttää siinä kuvakieltä puhuessaan palvelijoidensa olojen parantumisesta ja sanoo: ”Minä tuon vasken sijaan kultaa, ja raudan sijaan minä tuon hopeata, puun sijaan vaskea ja kiven sijaan rautaa. Ja minä panen sinulle esivallaksi rauhan ja käskijäksi vanhurskauden.” Tässä ei kuvailla sitä, mitä ihmiset tekisivät, vaan pikemminkin sitä, mitä Jumala itse tekisi ja mitä hyötyä hänen palvelijansa saisivat alistumalla siihen. Rauhan täytyy vallita heidän keskuudessaan. Vanhurskaudenrakkauden täytyy olla se voima, joka panee heidät palvelemaan.

Maud Yuille, Brasilian haaratoimistonvalvojan vaimo, kirjoitti veli Rutherfordille: ”Tornissa 1.6. ja 15.6. [1938] ollut kirjoitus ’Järjestö’ panee minut lausumaan muutamin sanoin sinulle, jonka uskollista palvelusta Jehova käyttää, kiitollisuuteni Jehovalle siitä suurenmoisesta järjestelystä, jonka hän on tehnyt näkyvää järjestöään varten ja joka on hahmoteltu näissä kahdessa Vartiotornissa. – – On suuri helpotus päästä eroon kirjavasta itsehallinnosta, johon on kuulunut naisasialiikettä ja muuta epäraamatullista menettelyä, jotka ovat saattaneet jotkut [Jehova Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen] asemesta riippuvaisiksi paikallisista mielipiteistä ja yksityisten ihmisten arvostelukyvystä, mikä on tuottanut häpeää Jehovan nimelle. Vaikka tosin ’Seura on [vasta] äskettäin määrännyt kaikki järjestössä olevat ”palvelijoiksi”’, olen pannut merkille, että useiden vuosien ajan sitä ennen olet veljille lähettämissäsi kirjeissä sanonut olevasi ’veljenne ja palvelijanne Hänen armostaan’.”

Britteinsaarten haaratoimisto kirjoitti tämän järjestössä tapahtuneen muutoksen johdosta: ”Se vaikutti hämmästyttävän suotuisasti. Jesajan 60. luvun runollinen ja profeetallinen kuvaus tästä on hyvin kaunis, mutta ei liioitteleva. Se on ollut kaikkien totuudessa olevien huulilla. Se herätti paljon keskustelua. Vallitsi yleinen vahvistumisen tunne – alttius käydä määrätietoiseen taisteluun. Kun jännitys maailmassa on kasvanut, niin teokraattisessa hallinnossa koettava ilo on ollut ylitsevuotavaa.”

Matkavalvojat vahvistavat seurakuntia

Järjestön yhtenäisyys lujittui myös matkavalvojien palveluksen ansiosta. Ensimmäisellä vuosisadalla erityisesti apostoli Paavali teki tällaista työtä. Aika ajoin sitä tekivät myös Barnabas, Timoteus ja Tiitus (Apt. 15:36; Fil. 2:19, 20; Tiit. 1:4, 5). He kaikki olivat innokkaita evankelistoja. Lisäksi he kannustivat seurakuntia pitämällä niille puheita. Kun heräsi kiistakysymyksiä, jotka saattoivat heikentää seurakuntien ykseyttä, ne jätettiin keskushallintoelimen ratkaistaviksi. Kun sitten ne, joille oli uskottu vastuullinen asema, ”kulkivat edelleen kaupunkien halki, he antoivat niissä oleville noudatettaviksi ne säädökset, jotka apostolit ja vanhimmat, jotka olivat Jerusalemissa, olivat päättäneet”. Mihin se johti? ”Seurakunnat lujittuivat jatkuvasti uskossa ja kasvoivat lukumääräisesti päivä päivältä.” (Apt. 15:1–16:5; 2. Kor. 11:28.)

Jo 1870-luvulla veli Russell vieraili raamatuntutkijoiden ryhmissä – niin parin kolmen hengen ryhmissä kuin suuremmissakin ryhmissä – rakentaakseen niitä hengellisesti. Muutamat muutkin veljet tekivät tätä työtä 1880-luvulla. Vuonna 1894 järjestettiin sitten niin, että Seura lähetti päteviä puhujia säännöllisemmin raamatuntutkijoiden avuksi. He lisäsivät näiden tietoa totuudesta ja arvostusta sitä kohtaan ja saattoivat heidät lähemmäksi toisiaan.

Puhujalla oli tapana viettää, mikäli mahdollista, päivä tai kenties useita päiviä ryhmän luona, pitää yksi tai kaksi esitelmää ja sitten vierailla pienempien ryhmien ja yksityisten ihmisten luona keskustelemassa joistakin Jumalan sanan syvällisistä asioista. Pyrittiin siihen, että joku – vaikkakaan ei yleensä sama veli – vierailisi kussakin Yhdysvalloissa ja Kanadassa toimivassa ryhmässä kahdesti vuodessa. Näitä matkapuhujia valittaessa tähdennettiin nöyryyttä ja totuuden selvää ymmärtämistä sekä siitä uskollisesti kiinni pitämistä ja kykyä opettaa sitä selkeästi. He eivät olleet mitään palkkapaimenia. He saivat paikallisilta veljiltä vain ruoan ja majoituksen, ja Seura avusti heitä tarpeen mukaan matkakustannuksissa. Heitä sanottiin saarnaajaveljiksi.

Monet näistä Seuran matkaedustajista olivat hyvin rakkaita niille, joita he palvelivat. Kanadalainen A. H. Macmillan muistetaan veljenä, jolle Jumalan sana osoittautui ”kuin polttavaksi tuleksi” (Jer. 20:9). Hänen oli suorastaan pakko puhua siitä, ja kyllä hän puhuikin. Hän puhui ihmisjoukoille paitsi Kanadassa, myös eri puolilla Yhdysvaltoja ja muissa maissa. William Hersee toimi samoin saarnaajaveljenä, ja häntä muistetaan lämmöllä, koska hän kiinnitti erikoishuomiota nuoriin. Myös hänen rukouksensa tekivät pysyvän vaikutuksen, koska ne kuvastivat syvää hengellisyyttä, joka liikutti niin nuoria kuin vanhojakin.

Saarnaajaveljien ei ollut helppoa matkustaa noina varhaisina päivinä. Palvellakseen esimerkiksi Oregonissa lähellä Klamath Fallsia toimivaa ryhmää Edward Brenisen matkusti ensin junalla, sitten koko yön postivaunuilla ja lopuksi täristävillä nelipyörärattailla kaukana vuoristossa sijaitsevalle farmille, johon oli tarkoitus kokoontua. Varhain kokousta seuranneena aamuna eräs veli antoi hänelle hevosen, jolla hän saattoi ratsastaa sata kilometriä lähimmälle rautatieasemalle, ja sieltä hän sitten voisi matkustaa seuraavaan määränpäähänsä. Se oli rasittavaa elämää, mutta saarnaajaveljien vaivannäöstä koitui hyviä tuloksia. Jehovan kansaan kuuluvat vahvistuivat, heidän Jumalan sanan ymmärryksensä yhdenmukaistui ja he pääsivät lähelle toisiaan, vaikka asuivatkin maantieteellisesti hyvin hajallaan.

Vuonna 1926 veli Rutherford alkoi toteuttaa järjestelyjä, joilla saarnaajaveljien työtä muutettiin: he eivät olleet enää vain matkapuhujia, vaan sellaisia matkavalvojia, jotka edistivät seurakuntien kenttäpalvelusta. Heidän uusien velvollisuuksiensa korostamiseksi heitä nimitettiin vuodesta 1928 lähtien piiri-palvelustyönjohtajiksi. He työskentelivät yhdessä paikallisten veljien kanssa ja opettivat näitä henkilökohtaisesti kenttäpalveluksessa. Tähän aikaan heidän oli mahdollista käydä kussakin Yhdysvaltain ja joidenkin muiden maiden seurakunnista noin kerran vuodessa, ja samalla he pitivät yhteyttä myös yksilöihin ja pieniin ryhmiin, joita ei vielä ollut järjestetty palvelukseen.

Seuraavina vuosina matkavalvojien työ muuttui monin tavoin. a Se tehostui suuresti vuonna 1938, jolloin kaikki seurakuntien palvelijat nimitettiin teokraattisesti. Sen jälkeen seurakunnissa vierailtiin säännöllisin välein, ja näin oli mahdollista antaa yksilöllistä valmennusta kullekin nimitetylle palvelijalle ja auttaa jokaista enemmän kenttäpalveluksessa. Vuonna 1942 matkavalvojille annettiin tehokasta koulutusta ennen heidän lähettämistään jälleen seurakuntiin; sen ansiosta heidän työnsä tuli yhdenmukaisemmaksi. Heidän vierailunsa olivat hyvin lyhyitä (1–3 päivää seurakunnan koon mukaan). Sinä aikana he tarkastivat seurakunnan paperit, pitivät kokouksen kaikkien palvelijoiden kanssa antaakseen mahdollisesti tarvittavia neuvoja, pitivät yhden tai useampia puheita seurakunnalle ja johtivat kenttäpalvelusta. Vuodesta 1946 lähtien vierailut kestivät viikon kussakin seurakunnassa.

Seurakuntiin tehtäviin vierailuihin liitettiin vuonna 1938 uudessa tehtävässä toimivan piiripalvelijan palvelus. Hän toimi laajemmalla alueella ja vietti aika ajoin viikon kunkin veljen kanssa, joka vieraili alueen (kierroksen) seurakunnissa. Vierailunsa aikana hänellä oli ohjelmaa konventissa, jossa kaikki tuon alueen seurakunnat olivat läsnä. b Tämä järjestely kannusti suuresti veljiä ja avasi säännöllisen mahdollisuuden uusien opetuslasten kastamiseen.

”Joku, joka rakastaa palvelusta”

Tähän palvelukseen osallistui vuodesta 1936 lähtien muiden muassa John Booth, josta tuli vuonna 1974 hallintoelimen jäsen. Tiedusteltaessa, voisiko hän ryhtyä matkavalvojaksi, hänelle sanottiin: ”Me emme tarvitse kaunopuheisia puhujia vaan jonkun, joka rakastaa palvelusta, ottaa johdon siinä ja puhuu palveluksesta kokouksissa.” Se, että veli Booth oli palvellut innokkaana tienraivaajana vuodesta 1928 lähtien, osoitti hänen tosiaan rakastavan Jehovan palvelusta, ja hän nostatti toisten evankelioimisintoa sekä esimerkillään että kannustavilla sanoillaan.

Hän vieraili ensimmäiseksi Eastonin seurakunnassa Pennsylvaniassa maaliskuussa 1936. Hän kirjoitti myöhemmin: ”Tavallisesti saavuin paikkakunnalle siten, että ehdin kenttäpalvelukseen aamulla. Myöhään iltapäivällä pidin kokouksen ryhmän palvelijoille ja sen jälkeen vielä toisen kokouksen koko ryhmälle. Tavallisesti olin kunkin ryhmän luona vain kaksi päivää ja pienempien ryhmien luona vain yhden päivän, niin että toisinaan ehdin viikossa vierailla kuudessakin ryhmässä. Olin jatkuvasti liikkeellä.”

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1938, hänet määrättiin piiripalvelijaksi huolehtimaan joka viikko alueenkonventista (nykyään kierroskonventti). Näiden avulla voitiin vahvistaa veljiä tuona aikana, jolloin vaino oli paikoitellen kiihtymässä. Veli Booth muisteli noita päiviä ja erilaisia velvollisuuksiaan: ”Samalla viikolla [jona olin todistajana noin 60:tä todistajaa koskevassa oikeusjutussa Indianapolisissa Indianassa] olin myös vastaajana eräässä toisessa jutussa Jolietissa Illinoisissa, erään veljen asianajajana vielä yhdessä tapauksessa Madisonissa Indianassa, ja sen lisäksi minun täytyi huolehtia alueenkonventista joka viikonloppu.”

Kaksi vuotta sen jälkeen kun nämä alueenkonventit käynnistettiin uudelleen vuonna 1946 (kierroskonventteina), muiden muassa Carey Barber määrättiin piiripalvelijaksi. Hän oli jo ollut Beetel-perheen jäsenenä Brooklynissa New Yorkissa 25 vuotta. Hänen ensimmäinen piirinsä käsitti koko Yhdysvaltain länsiosan. Alkuaikoina konventista toiseen piti matkustaa noin 1500 kilometriä joka viikko. Seurakuntien määrän lisääntyessä ja niiden koon kasvaessa välimatkat lyhenivät ja usein pidettiin monta kierroskonventtia yhden suurkaupungin alueella. Kun veli Barber oli saanut 29 vuoden kokemuksen matkavalvojana, hänet kutsuttiin takaisin maailmankeskukseen hallintoelimen jäseneksi vuonna 1977.

Sodan ja kiihkeän vainon aikoina matkavalvojat vaaransivat usein vapautensa ja henkensä huolehtiakseen veljiensä hengellisestä hyvinvoinnista. Kun natsit miehittivät Belgian, André Wozniak jatkoi seurakunnissa vierailemista ja auttoi toimittamaan niihin kirjallisuutta. Gestapo oli usein hänen kintereillään, mutta ei koskaan onnistunut saamaan häntä kiinni.

Rhodesiassa (nykyään Zimbabwe) elettiin 1970-luvun lopulla pelon vallassa, ja matkustamista rajoitettiin sisällissodan aikana. Rakkaudellisina paimenina ja valvojina Jehovan todistajien matkavalvojat osoittautuivat kuitenkin veljilleen ”turvaksi tuulelta” (Jes. 32:2). Jotkut taivalsivat päiväkausia savannien halki, patikoivat vuoria ylös ja alas, kulkivat poikki vaarallisten jokien ja yöpyivät taivasalla – tämän kaiken he tekivät tavoittaakseen syrjäseutujen seurakuntia ja julistajia ja rohkaistakseen näitä pysymään lujina uskossa. Näiden matkavalvojien joukossa oli Isaiah Makore, joka hädin tuskin pääsi pakoon, kun luoteja viuhui hänen päänsä yli hallituksen sotilaiden ja ”vapaustaistelijoiden” ottaessa yhteen.

Muutkin valvojat ovat vuosien mittaan matkustaneet palvellakseen järjestöä kansainvälisellä tasolla. Vartiotorni-seuran presidentit ovat monesti matkustaneet muihin maihin, kiinnittäneet huomiota järjestön tarpeisiin ja puhuneet konventeissa. Nämä vierailut ovat suuresti auttaneet Jehovan todistajia kaikkialla tajuamaan hyvin selvästi kansainvälisen veljeytensä. Erityisesti veli Knorr osallistui säännöllisesti tähän toimintaan, kun hän vieraili kaikissa haaratoimistoissa ja lähetyskodeissa. Järjestön kasvaessa maailma jaettiin kymmeneen kansainväliseen vyöhykkeeseen, ja vuoden 1956 tammikuun 1. päivästä lähtien alkoivat presidentin johdon alaisuudessa toimivat pätevät veljet auttaa tässä palveluksessa, niin että siihen voitiin kiinnittää säännöllisesti huomiota. Nykyäänkin nämä vyöhykevierailut, joita nyt tehdään hallintoelimen palveluskomitean ohjauksessa, lujittavat jatkuvasti koko järjestön maailmanlaajuista ykseyttä ja auttavat järjestöä menemään eteenpäin.

Monet muutkin merkittävät seikat ovat vaikuttaneet nykyisen järjestörakenteen muovautumiseen.

Seuraava teokraattinen tarkistus

Keskellä toista maailmansotaa Joseph F. Rutherford kuoli 8. tammikuuta 1942, ja Nathan H. Knorrista tuli Vartiotorni-seuran kolmas presidentti. Järjestö oli kovan paineen alaisena, sillä sen toiminta oli kielletty monissa maissa, ihmisjoukot harjoittivat isänmaallisuuden varjolla väkivaltaisuuksia, ja Jehovan todistajia pidätettiin heidän levittäessään raamatullista kirjallisuutta julkisessa palveluksessaan. Hidastaisiko johdossa tapahtunut muutos työtä tänä kriittisenä aikana? Hallinnosta huolehtivat veljet odottivat Jehovan ohjausta ja siunausta. Koska he halusivat saada Jumalalta opastusta, he tarkastelivat uudelleen itse järjestörakennetta saadakseen selville, voisivatko he joissakin piirteissä mukautua tarkemmin Jehovan teihin.

Vuonna 1944 järjestettiin sitten Pittsburghissa Pennsylvaniassa palveluskonventti Vartiotorni-seuran vuosikokouksen yhteydessä. Ennen tuota vuosikokousta oli 30. syyskuuta käsitelty eräässä hyvin merkittävässä puhesarjassa sitä, mitä Raamatussa sanotaan Jehovan palvelijoiden järjestöstä. c Huomio kiinnitettiin hallintoelimeen. Tuossa tilaisuudessa tähdennettiin, että teokraattisen periaatteen täytyy soveltua kaikkiin uskollisen ja ymmärtäväisen orjaluokan käyttämiin välikappaleisiin. Selitettiin, että kaikki Jumalalle vihkiytyneet eivät olleet laillisen yhdistyksen jäseniä. Tuo yhdistys vain edusti heitä, toimi laillisena välikappaleena heidän puolestaan. Koska Seuran välityksellä kuitenkin julkaistiin Jehovan todistajille hengellistä valistusta sisältävää kirjallisuutta, hallintoelin oli johdonmukaisesti ja väistämättä läheisesti yhteydessä tuon laillisen Seuran virkailijoihin ja johtokunnan jäseniin. Sovellettiinko teokraattisia periaatteita täysin määrin sen asioihin?

Seuran peruskirjassa määrättiin sellainen osakasjärjestely, että jokainen kymmenen Yhdysvaltain dollarin lahjoitus oikeutti lahjoittajan käyttämään yhtä ääntä, kun valittiin Seuran johtokunnan jäseniä ja virkailijoita. Kenties näytti siltä, että sellaiset lahjoitukset todistivat aitoa kiinnostusta järjestön työtä kohtaan. Tämä järjestely aiheutti kuitenkin ongelmia. Seuran presidentti, veli Knorr, selitti: ”Seuran peruskirjan ehtojen perusteella näyttäisi siltä, että hallintoelimeen kuuluminen riippui lailliselle Seuralle tehtyjen lahjoitusten määrästä. Jumalan tahdon mukaan tällainen asiaintila ei kuitenkaan voisi vallita hänen valitun tosi kansansa keskuudessa.”

Charles Taze Russell, joka oli Seuran ensimmäisten 32 vuoden aikana hallintoelimen johdossa, oli antanut Seuralle eniten niin taloudellisesti, fyysisesti kuin henkisestikin. Rahalahjoitusten määrä ei kuitenkaan ratkaissut sitä, miten Herra käytti häntä. Hänen täydellinen vihkiytymisensä, hänen väsymätön intonsa, hänen sovittelematon asennoitumisensa Jumalan valtakunnan puolelle ja hänen murtumaton uskollisuutensa tekivät hänet Jumalan silmissä sopivaksi palvelukseen. Teokraattiseen järjestöön soveltuu sääntö: ”Jumala on asettanut jäsenet ruumiiseen, kunkin niistä, niin kuin hän on tahtonut.” (1. Kor. 12:18.) ”Kuitenkin”, selitti veli Knorr, ”niin kauan kuin Seuran työhön varoja lahjoittaneille annettiin Seuran peruskirjan mukaisesti äänioikeusosakkeita, tilanne tahtoi sumentaa ja rikkoa tätä hallintoelintä koskevaa teokraattista periaatetta, ja se pyrki myös saattamaan sen alttiiksi vaaralle ja aiheuttamaan sille haittaa.”

Siksi Seuran kaikkien äänioikeutettujen osakkaiden kokouksessa 2. lokakuuta 1944 äänestettiin yksimielisesti, että Seuran peruskirjaa muutettaisiin ja se saatettaisiin paremmin sopusointuun teokraattisten periaatteiden kanssa. Jäseniä ei enää otettaisi rajattomasti, vaan heidän määränsä olisi 300–500, ja johtokunnan jäsenet valitsisivat kaikki nämä miehet, ei rahalahjoitusten perusteella, vaan koska he olisivat kypsiä, toimeliaita ja uskollisia Jehovan todistajia, jotka palvelisivat koko ajallaan järjestön työssä tai olisivat aktiivisia sananjulistajia Jehovan todistajien seurakunnissa. Nämä jäsenet äänestäisivät, ketkä kuuluvat johtokuntaan, ja johtokunnan jäsenet valitsisivat sitten sen virkailijat. Nämä uudet järjestelyt astuivat voimaan seuraavana vuonna, 1. lokakuuta 1945. Tämä on osoittautunut todelliseksi suojaksi tänä aikana, jolloin vihamieliset ainekset ovat usein liikeasioissa juonittelemalla kaapanneet yrityksiä ja sitten muuttaneet kokonaan niiden rakenteen omien tarkoitusperiensä mukaiseksi.

On ollut hyvin ilmeistä, että Jehova on siunannut näitä edistysaskeleita teokraattisiin periaatteisiin mukautumiseksi. Järjestöön toisen maailmansodan aikana kohdistuneesta äärimmäisen kovasta painostuksesta huolimatta Valtakunnan julistajien määrä lisääntyi jatkuvasti. He jatkoivat keskeytyksettä tarmokkaasti Jumalan valtakunnasta todistamista. Vuosina 1939–46 Jehovan todistajien riveissä tapahtui hämmästyttävä 157 prosentin kasvu, ja he veivät hyvän uutisen kuuteen uuteen maahan entisten lisäksi. Seuraavien 25 vuoden aikana aktiivisten todistajien määrä kasvoi vielä lähes 800 prosenttia, ja he raportoivat säännöllistä toimintaa 86 uudessa maassa.

Erikoisvalmennusta valvojille

Jotkut ulkopuoliset tarkkailijat pitivät väistämättömänä, että järjestön kasvaessa sen normit höltyisivät. Sitä vastoin Raamatussa ennustettiin, että vanhurskaus ja rauha vallitsisivat Jehovan palvelijoiden keskuudessa (Jes. 60:17). Se vaatisi Jumalan sanan huolellista ja jatkuvaa opettamista vastuullisille valvojille, hänen oikeusnormiensa selvää ymmärtämistä ja noiden normien alituista soveltamista. Tällaista opetusta on annettu. Vartiotornin palstoilla on kaiken aikaa julkaistu perusteellisia tutkielmia Jumalan vanhurskaista vaatimuksista, ja kautta maailman kaikki Jehovan todistajien seurakunnat ovat järjestelmällisesti tutkineet tätä aineistoa. Sen ohella on lauman valvojille kuitenkin annettu paljon lisäopetusta.

Seuran haaratoimistoissa johtavassa asemassa olevia valvojia on kutsuttu koolle saamaan erikoisvalmennusta kansainvälisten konventtien aikoihin. Vuosina 1961–65 heille pidettiin New Yorkissa 8–10 kuukauden kursseja, jotka oli suunniteltu nimenomaan heitä varten. Vuosina 1977–80 heille järjestettiin taas sarja viisiviikkoisia erikoiskursseja. Heidän valmennukseensa sisältyi kaikkien Raamatun kirjojen tutkimista jae jakeelta sekä järjestöön liittyvien yksityiskohtien ja niiden tapojen tarkastelua, joilla hyvän uutisen saarnaamista voidaan edistää. Jehovan todistajien keskuudessa ei ole kansallismielisiä jakaumia. Asuvatpa he missä tahansa, he pitävät kiinni samoista korkeista Raamatun normeista ja uskovat ja opettavat samalla tavalla.

Myös kierros- ja piirivalvojat ovat saaneet erikoishuomiota osakseen. Monet heistä ovat käyneet Vartiotornin raamattukoulun Gileadin tai jonkin sen rinnakkaiskouluista. Aika ajoin heidätkin kutsutaan johonkin Seuran haaratoimistoon tai muuhun sopivaan paikkaan muutamia päiviä tai viikon kestävään seminaariin.

Vuonna 1959 käynnistyi yksi huomattava opetusjärjestely. Se oli Valtakunnan palveluskoulu, jota kävivät niin kierros- ja piirivalvojat kuin seurakuntien valvojatkin. Se oli aluksi kuukauden kestävä tutkistelukurssi. Kun kurssiaineistoa oli käytetty vuosi Yhdysvalloissa, se käännettiin muille kielille ja sitä käytettiin eri puolilla maailmaa. Koska kaikkien valvojien ei ollut mahdollista järjestää kokonaista kuukautta vapaaksi ansiotyöstä, alettiin vuodesta 1966 lähtien pitää kaksiviikkoisia kursseja.

Tämä koulu ei ollut sellainen seminaari, jossa miehiä olisi valmennettu vihittäviksi virkaansa. Kaikki kurssin osanottajat olivat jo virkaanasetettuja sananpalvelijoita. Monet heistä olivat olleet lauman valvojina ja paimenina vuosikymmeniä. Heidän tutkistelukurssinsa soi tilaisuuden keskustella yksityiskohtaisesti ohjeista, joita Jumalan sanassa esitetään heidän työstään. Hyvin paljon puhuttiin kenttäpalveluksen tärkeydestä ja siitä, miten siinä voidaan olla tehokkaita. Maailman muuttuvien moraalinormien vuoksi omistettiin myös melkoisesti aikaa keskusteluun Raamatun moraalinormien ylläpitämisestä. Tämän kurssin jälkeen on viime aikoina järjestetty seminaareja kahden tai kolmen vuoden välein, ja matkavalvojat pitävät hyödyllisiä kokouksia paikallisille vanhimmille muutaman kerran vuodessa. Nämä suovat tilaisuuden kiinnittää erikoishuomiota ajankohtaisiin tarpeisiin. Ne varmistavat sen, ettei Raamatun normeista poiketa pois, ja auttavat kaikkia seurakuntia käsittelemään niiden eteen tulevat tilanteet samalla tavalla.

Jehovan todistajat suhtautuvat vakavasti 1. Korinttolaiskirjeen 1:10:ssä esitettyyn neuvoon: ”Minä kehotan teitä, veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen kautta, että puhuisitte kaikki yhtäpitävästi ja ettei keskuudessanne olisi jakaumia, vaan että olisitte sopeutuvasti yhteen liittyneitä samanmielisinä ja samassa ajatussuunnassa.” Tämä ei ole väkinäistä yhdenmukaisuutta; se on tuloksena sen opettamisesta, mitä Raamatussa kerrotaan Jumalan teistä. Jumalan tiet ja hänen tarkoituksensa tuottavat iloa Jehovan todistajille. Jos joistakuista ei enää tunnu miellyttävältä elää Raamatun normien mukaan, he ovat vapaita lähtemään järjestöstä. Mutta jos jotkut alkavat saarnata muita uskonkäsityksiä tai halveksivat Raamatun moraalia, valvojat ryhtyvät toimiin lauman suojelemiseksi. Järjestössä sovelletaan Raamatun neuvoa: ”[Pitäkää] silmällä niitä, jotka aiheuttavat jakaumia ja antavat kompastumisen aiheita vastoin sitä opetusta, jonka te olette oppineet, ja [karttakaa] heitä.” (Room. 16:17; 1. Kor. 5:9–13.)

Raamatussa on ennustettu, että Jumala saisi aikaan palvelijoidensa keskuuteen juuri sellaisen tilan, jossa vanhurskaus vallitsisi ja kantaisi rauhaisaa hedelmää (Jes. 32:1, 2, 17, 18). Tällainen tila vetää voimakkaasti puoleensa ihmisiä, jotka rakastavat sitä mikä on oikein.

Kuinka monia sellaisia vanhurskautta rakastavia kootaan yhteen ennen vanhan järjestelmän loppua? Jehovan todistajat eivät tiedä sitä. Jehova kuitenkin tietää, mitä hänen työnsä vaatii, ja hän huolehtii omana aikanaan ja omalla tavallaan siitä, että hänen järjestönsä on valmistautunut hoitamaan sen.

Valmistautuminen räjähdysmäiseen kasvuun

Kun hallintoelimen johdolla tehtiin tutkimustyötä valmistettaessa hakuteosta Aid to Bible Understanding (Raamatun ymmärtämisen opas), huomio kiintyi jälleen kerran tapaan, jolla ensimmäisen vuosisadan kristillinen seurakunta oli järjestetty. Sellaisia raamatullisia termejä kuin ”vanhin”, ”valvoja” ja ”palvelija” tutkittiin huolellisesti. Voitiinko Jehovan todistajien nykyinen järjestö saattaa tarkemmin sen mallin mukaiseksi, joka Raamatussa on säilytetty oppaaksemme?

Jehovan palvelijat olivat päättäneet edelleenkin taipua Jumalan ohjaukseen. Vuoden 1971 konventtisarjassa kiinnitettiin huomio varhaiskristillisen seurakunnan hallintojärjestelyihin. Osoitettiin, että kun Raamatussa käytettiin ilmausta pre·sbyʹte·ros (vanhin), sitä ei rajoitettu iäkkäisiin eikä se soveltunut kaikkiin niihin seurakunnan jäseniin, jotka olivat hengellisesti kypsiä. Sitä käytettiin nimenomaan virallisessa merkityksessä seurakuntien valvojista. (Apt. 11:30; 1. Tim. 5:17; 1. Piet. 5:1–3.) Nämä saivat asemansa siten, että heidät nimitettiin niiden vaatimusten mukaisesti, joista tuli osa henkeytettyä Raamattua (Apt. 14:23; 1. Tim. 3:1–7; Tiit. 1:5–9). Jos oli käytettävissä riittävästi päteviä miehiä, niin seurakunnassa oli enemmän kuin yksi vanhin (Apt. 20:17; Fil. 1:1). He muodostivat ”vanhimmiston”, johon kuuluvilla oli kaikilla sama virallinen asema ja joista yksikään ei ollut seurakunnan huomattavin tai voimakkain jäsen (1. Tim. 4:14). Selitettiin, että vanhinten avuksi oli myös nimitetty ”avustavia palvelijoita”, jotka täyttivät apostoli Paavalin mainitsemat vaatimukset (1. Tim. 3:8–10, 12, 13).

Järjestelyt organisaation saattamiseksi tarkemmin tämän Raamatun mallin mukaiseksi pantiin nopeasti toimeen. Muutos alkoi itse hallintoelimestä. Siihen otettiin lisää jäseniä niiden seitsemän lisäksi, jotka olivat Pennsylvaniassa rekisteröidyn Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran johtokunnan jäseninä palvelleet Jehovan todistajien hallintoelimenä. Hallintoelimen jäsenmääräksi ei ilmaistu mitään kiinteää lukua. Vuonna 1971 siihen kuului 11, muutaman vuoden ajan jäseniä oli peräti 18, ja vuonna 1992 heitä oli 12. He kaikki ovat miehiä, jotka Jumala on voidellut Jeesuksen Kristuksen perijätovereiksi. Vuonna 1992 hallintoelimessä palvelleilla 12 jäsenellä oli Jehova Jumalan palvelijoina takanaan yhteensä yli 728 vuotta kokoajanpalvelusta.

Syyskuun 6. päivänä 1971 päätettiin, että hallintoelimen kokousten puheenjohtajuuden tulisi vuorotella vuosittain sen jäsenten sukunimen alkukirjaimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Tämä astui voimaan 1. lokakuuta. Hallintoelimen jäsenet johtivat myös vuoroviikkoina päätoimiston henkilökunnan jäsenille tarkoitettua aamupalvontaa ja Vartiotornin tutkistelua. d Tämä järjestely astui voimaan 13. syyskuuta 1971, jolloin Frederick W. Franz johti aamupalvonnan ohjelmaa Seuran päätoimistossa Brooklynissa New Yorkissa.

Seuraavana vuonna valmisteltiin tarkistuksia seurakuntien valvontaan. Enää ei olisi vain yhtä seurakunnanpalvelijaa, jonka apuna olisi joukko muita palvelijoita. Miehiä, jotka olisivat raamatullisesti päteviä, nimitettäisiin palvelemaan vanhimpina. Muita, jotka täyttäisivät Raamatun vaatimukset, nimitettäisiin avustaviksi palvelijoiksi. Tämä avasi tien sille, että useammat kantoivat vastuuta seurakunnassa ja saivat siten arvokasta kokemusta. Kukaan Jehovan todistajista ei osannut silloin kuvitellakaan, että seurakuntien määrä kasvaisi 156 prosenttia 21 seuraavan vuoden kuluessa ja että niitä olisi vuonna 1992 yhteensä 69558. Seurakunnan Pää, Herra Jeesus Kristus, kuitenkin ilmeisesti valmisti tietä sille, mitä oli tulossa.

Hallintoelimen uudelleenjärjestelyä pohdittiin edelleen huolellisesti 1970-luvun alkupuolella. Aina siitä saakka kun Vartiotorni-seura rekisteröitiin vuonna 1884, kirjallisuuden julkaisemisesta, maailmanlaajuisen evankelioimistyön valvonnasta sekä koulujen ja konventtien järjestämisestä oli huolehdittu Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran presidentin toimiston johdon alaisuudessa. Mutta kun yksityiskohtia oli tutkittu seikkaperäisesti ja niistä oli keskusteltu useiden kuukausien kuluessa, hyväksyttiin 4. joulukuuta 1975 yksimielisesti uusi järjestely. Muodostettiin kuusi hallintoelimen komiteaa.

Puheenjohtajan komitea (koostuu hallintoelimen parhaillaan toimivasta puheenjohtajasta, edellisestä puheenjohtajasta ja seuraavaksi vuoroon tulevasta puheenjohtajasta) saa tietoja suurista hätätapauksista, onnettomuuksista ja vainoista ja huolehtii siitä, että hallintoelin käsittelee nämä asiat nopeasti. Kirjoituskomitea valvoo hengellisen ravinnon saattamista kirjalliseen muotoon, sen tallentamista ääninauhoihin ja videokasetteihin Jehovan todistajia ja yleisölevitystä varten. Se valvoo myös kirjallisuuden kääntämistä sadoille kielille. Opetuskomitean vastuuna on valvoa Jehovan kansalle tarkoitettuja kouluja ja konventteja, kierros-, piiri- ja kansainvälisiä konventteja, samoin kuin Beetel-perheiden opettamista, sekä näihin tarkoituksiin käytettävän aineiston laatimista. Palveluskomitea valvoo kaikkia evankelioimistyön alueita, seurakuntien ja matkavalvojien toiminta mukaan luettuna. Kustannuskomitea valvoo kirjallisuuden painamista, kustantamista ja lähettämistä, kirjapainojen toimintaa sekä laki- ja liikeasioiden käsittelyä. Henkilökuntakomitea puolestaan valvoo niitä järjestelyjä, jotka on tehty Beetel-perheiden jäsenten henkilökohtaiseksi ja hengelliseksi auttamiseksi, ja vastaa uusien jäsenten kutsumisesta palvelemaan Beetel-perheissä kautta maailman.

Muita hyödyllisiä komiteoita määrätään valvomaan kirjapainoja, Beetel-koteja ja maailmankeskuksen yhteydessä olevia maatiloja. Näissä komiteoissa hallintoelin käyttää paljon hyväkseen ”suuren joukon” jäsenten kykyjä (Ilm. 7:9, 15).

Myös Seuran haaratoimistojen valvonnassa on tehty tarkistuksia. Kutakin haaratoimistoa on helmikuun 1. päivästä 1976 lähtien valvonut vähintään kolmijäseninen komitea, johon kuuluvien veljien luku ratkaistaan haaratoimiston tarpeiden ja koon mukaan. Nämä komiteat työskentelevät hallintoelimen johdon alaisuudessa huolehtiessaan Valtakunnan työstä omalla alueellaan.

Hallintoelin sai vuonna 1992 lisäapua, kun joukko avustajia, joista pääosa on suuren joukon jäseniä, määrättiin osallistumaan kirjoitus-, opetus-, palvelus-, kustannus- ja henkilökuntakomitean kokouksiin ja työhön. e

Tämä vastuun jakaminen on osoittautunut varsin hyödylliseksi. Seurakunnissa jo tehtyjen tarkistusten ohella se on auttanut raivaamaan tieltä mahdolliset esteet, jotka voisivat hämärtää ihmisten näkemystä siitä, että Kristus on seurakunnan Pää. On osoittautunut erittäin käytännölliseksi, että useat veljet neuvottelevat yhdessä Valtakunnan työhön vaikuttavista asioista. Lisäksi näiden uusien järjestelyjen ansiosta on voitu tarpeen mukaan huolehtia monista alueista, joilla on ollut kipeä tarve, nyt kun järjestö on kasvanut todella räjähdysmäisesti. Jehova ennusti kauan sitten profeetta Jesajan välityksellä: ”Pienestä tulee tuhat ja vähäisestä väkevä kansa. Minä, Jehova, joudutan sen omana aikanaan.” (Jes. 60:22, UM.) Hän on paitsi jouduttanut sitä, myös antanut tarvittavan ohjauksen, jotta hänen näkyvä järjestönsä voisi huolehtia siitä.

Jehovan todistajat ovat hyvin kiinnostuneita työstä, jonka Jumala on antanut heidän tehtäväkseen näinä vanhan maailman viimeisinä päivinä, ja heidät on järjestetty hyvin sen tekemiseen. Jehovan todistajat havaitsevat selviä todisteita siitä, että tämä järjestö ei ole lähtöisin ihmisistä vaan Jumalasta ja että Jumalan oma Poika, Jeesus Kristus, johtaa sitä. Hallitsevana Kuninkaana Jeesus varjelee uskolliset alamaisensa tulevan suuren ahdistuksen läpi ja pitää huolta siitä, että heidät on organisoitu tehokkaasti tekemään Jumalan tahto tulevan tuhatvuotiskauden aikana.

[Alaviitteet]

a Vuonna 1894 veli Russell järjesti niin, että Siionin Vartiotornin traktaattiseura lähetti päteviä veljiä puhujiksi. Heille annettiin allekirjoitettu todistus, jonka he voisivat näyttää esittäytyessään paikallisille ryhmille. Tämä todistus ei antanut saarnaamisvaltuutta eikä merkinnyt sitä, että sen haltijan puhe piti hyväksyä tarkastelematta sitä asianmukaisesti Jumalan sanan valossa. Koska jotkut kuitenkin käsittivät todistusten tarkoituksen väärin, veli Russell pyysi vuoden kuluttua palauttamaan ne hänelle. Hän pyrki tarkoin välttämään kaikkea sellaista, minkä huomioitsijat olisivat voineet tulkita edes muistuttavan pappisluokkaa.

b Zion’s Watch Tower, loka–marraskuu 1881, s. 8, 9.

c Toisinaan paikallisia ryhmiä sanottiin Kuningas Jaakon käännöksessä käytetyn kielen mukaisesti ”kirkoiksi”. Raamatun kreikkalaisessa tekstissä olevan termin mukaan niitä nimitettiin myös ekklesioiksi. Puhuttiin myös ”luokista”, sillä ne olivat todellisuudessa oppilasryhmiä, jotka kokoontuivat säännöllisesti opiskelemaan. Se, että niistä myöhemmin käytettiin englanninkielistä sanaa ”company” ’komppania’ (suomennettiin ”ryhmäksi”), kuvasti niiden tietoisuutta siitä, että ne kävivät hengellistä sotaa (ks. Ps. 68:12, KJ, reunah.). Kun Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös oli julkaistu englanniksi vuonna 1950, Raamatun nykykielinen termi ”seurakunta” vakiintui useimmissa maissa.

d Raamatun kreikkalaisessa tekstissä käytetyn sanan (khei·ro·to·neʹō) kirjaimellinen merkitys on ’ojentaa tai nostaa käsi’, ja laajennettuna se saattoi merkitä myös ’valita johonkin virkaan nostamalla käsi’. (John Parkhurstin Uuden testamentin kreikkalais-englantilainen sanakirja A Greek and English Lexicon to the New Testament, 1845, s. 673.)

e Ks. yksityiskohtia luvusta 25 ”Saarnaaminen julkisesti ja talosta taloon”.

f Seurakunnan eli luokan yhteydessä olevien kenttäpalvelus oli määrä raportoida Seuralle palvelusjohtajan välityksellä joka viikko vuodesta 1919 lähtien.

g Kuten lehtisessä Palvelusohjeet osoitettiin, kunkin seurakunnan piti valita apulaisjohtaja ja varastonhoitaja. He ja Seuran nimittämä johtaja toimivat paikallisena palveluskomiteana.

h Wartio-Torni, marraskuu 1920, s. 163–168.

i Palveluskomiteaan kuului siihen aikaan enintään kymmenen jäsentä. Yksi heistä oli palvelusjohtaja, jota ei valittu paikallisesti, vaan jonka Seura nimitti. Muut työskentelivät hänen kanssaan todistustyön järjestämiseksi ja jatkamiseksi.

j Näitä sanottiin joonadabeiksi useiden vuosien ajan vuodesta 1932 lähtien.

k Kun kreikkalaisen verbin khei·ro·to·neʼō ainoaksi määritelmäksi esitetään valita ’kättä ojentamalla’, jätetään huomioon ottamatta verbin myöhäisempi merkitys. Niinpä Liddellin ja Scottin kreikkalais-englantilaisen sanakirjan A Greek-English Lexicon (toim. Jones ja McKenzie) vuoden 1968 uusintapainoksessa tuon sanan määritellään merkitsevän ”ojentaa käsi äänensä antamiseksi kokouksessa – – II. [persoonaan viittaavan] akkusatiivin kanssa, valita, oik. nostamalla kättä – – b. myöhemmin yleensä nimittää – – nimittää johonkin virkaan kirkossa, [pre·sby·teʹrous] Apt. 14:23.” Tämä myöhempi käyttötapa vallitsi apostolien päivinä; ensimmäisellä vuosisadalla elänyt juutalainen historioitsija Josephus käytti sanaa siinä merkityksessä teoksen Jewish Antiquities (alkuteos Antiquitates Iudaicae, Juutalaisten muinaishistoria) 6. kirjan luvun 4 kappaleessa 2 ja luvun 13 kappaleessa 9. Apostolien tekojen 14:23:n alkukreikan kieliopillinen rakennekin osoittaa, että nimenomaan Paavali ja Barnabas tekivät sen, mitä siinä kuvailtiin.

l Myöhemmin samana vuonna (1938) julkaistussa nelisivuisessa lehtisessä Järjestön ohjeet esitettiin lisää yksityiskohtia. Siinä selitettiin, että paikallisseurakunnan piti nimittää komitea edustamaan sitä. Tuon komitean piti ajatella veljiä Raamatussa mainittujen pätevyysvaatimusten valossa ja esittää suosituksensa Seuralle. Vieraillessaan seurakunnissa Seuran matkaedustajat tarkastelivat paikallisten veljien edellytyksiä ja sitä, miten uskollisesti he olivat huolehtineet tehtävistään. Seura otti myös huomioon heidän suosituksensa tehdessään nimityksiään.

a Vuosina 1894–1927 Seuran lähettämät matkapuhujat tunnettiin ensin Tornin traktaattiseuran edustajina ja sitten saarnaajaveljinä. Kun vuosina 1928–36 korostettiin entistä enemmän kenttäpalvelusta, heitä nimitettiin piiri-palvelustyönjohtajiksi. Vuoden 1936 heinäkuusta lähtien haluttiin korostaa heidän oikeaa suhdettaan paikallisiin veljiin, ja siksi he tulivat tunnetuiksi piiripalvelijoina. Vuosina 1938–41 määrättiin alueenpalvelijoita työskentelemään joissakin seurakunnissa, niin että he palasivat säännöllisin väliajoin samaan ryhmään. Tämä palvelus oli keskeytyksissä vuoden verran, mutta se elvytettiin vuonna 1942, ja silloin sitä tekivät veljienpalvelijat. Vuonna 1948 omaksuttiin nimitys kierrospalvelija, ja nykytermi on kierrosvalvoja.

Vuosina 1938–41 uudessa tehtävässä toimivat piiripalvelijat palvelivat säännöllisesti paikalliskonventeissa, joihin tietyltä alueelta tulleet todistajat kokoontuivat kuuntelemaan erikoisohjelmaa. Tämä työ käynnistettiin uudelleen vuonna 1946. Nykyään nämä matkavalvojat tunnetaan piirivalvojina.

b Tämä järjestely astui voimaan 1. lokakuuta 1938. Sotavuosina kävi yhä vaikeammaksi järjestää konventteja, ja siksi näitä ”alueenkonventteja” eli ”alueen yhteiskokouksia” lakattiin pitämästä vuoden 1941 lopulla. Niitä alettiin kuitenkin järjestää jälleen vuonna 1946, ja tilaisuuksia, joihin useat seurakunnat kokoontuivat saamaan erikoisopetusta, nimitettiin kierroskonventeiksi.

c Näiden puheiden aineisto on Vartiotornissa (suom. Jumalan valtakunta) 1.6. ja 15.6.1945.

d Myöhemmin näihin tehtäviin valittiin muitakin Beetel-perheen jäseniä.

e Vartiotorni 15.4.1992, s. 7–17, 31.

[Huomioteksti s. 204]

Pappisluokalla ei ollut sijaa heidän keskuudessaan

[Huomioteksti s. 205]

Ei yritetty luoda ”maallista järjestöä”

[Huomioteksti s. 206]

Miten vanhimmat valittiin?

[Huomioteksti s. 212]

Seuran nimittämä johtaja

[Huomioteksti s. 213]

Jotkut vanhimmat eivät halunneet saarnata seurakunnan ulkopuolella

[Huomioteksti s. 214]

Rivit harvenivat, mutta järjestö vahvistui

[Huomioteksti s. 218]

Miten nimitykset piti tehdä?

[Huomioteksti s. 220]

Yrittikö Rutherford vain saada enemmän valtaa?

[Huomioteksti s. 222]

Yhteyttä pidettiin niin parin kolmen hengen ryhmiin kuin suurempiinkin ryhmiin

[Huomioteksti s. 223]

Uusia velvollisuuksia matkavalvojille

[Huomioteksti s. 234]

Laajennettu hallintoelin, jonka puheenjohtajuus vuorottelee

[Huomioteksti s. 235]

Tarvittava johto räjähdysmäisen kasvun aikana

[Tekstiruutu s. 207]

Mistä muutos johtui?

Kun C. T. Russellilta kysyttiin, miksi hän muutti näkemyksensä vanhinten valitsemisesta Herran kansan ryhmiin, hän vastasi:

”Ennen kaikkea ehätän vakuuttamaan teille, etten ole koskaan väittänyt olevani erehtymätön. – – Emme kiellä, että olemme kasvaneet tiedossa ja että näemme nyt hiukan eri valossa Herran tahdon hänen kansansa pienten ryhmien vanhinten eli johtajien suhteen. Teimme virhearvioinnin odottaessamme liian paljon rakkailta veljiltä, joista varhain totuuden omaksuneina tuli luonnostaan näiden pienten ryhmien johtajia. Vaalimme heistä sitä ihanteellista käsitystä, että totuuden tuntemuksella olisi heihin hyvin nöyrryttävä vaikutus ja että se saisi heidät ymmärtämään oman merkityksettömyytensä ja että tiesivätpä ja osasivatpa he esittää toisille mitä tahansa, he olivat Jumalan puhetorvia, ja hän käytti heitä. Elätimme idealistisia toiveita, että nämä olisivat sanan täydessä merkityksessä esimerkkejä laumalle ja että jos Herran sallimus toisi pieneen ryhmään yhden tai useampia yhtä päteviä tai pätevämpiä totuuden esittäjiä, niin rakkauden henki saisi heidät kunnioittavasti pitämään toisia itseään parempina ja siten auttamaan ja kehottamaan toinen toistaan osallistumaan seurakunnan, Kristuksen ruumiin, palvelukseen.

”Tämä mielessä päättelimme, ettei Herran vihkiytyneen kansan nyt saamansa ja ymmärtämänsä suurimittaisemman armon ja totuuden vuoksi tarvitsisi noudattaa apostolien alkuseurakunnassa hahmottelemaa toimintatapaa. Virheemme oli siinä, ettemme ymmärtäneet apostolien Jumalan valvonnassa viitoittamien järjestelyjen menevän kaiken sen edelle, mitä toiset pystyisivät laatimaan, emmekä sitä, että seurakunta kokonaisuutena tarvitsee apostolien asettamia sääntöjä, kunnes meidät kaikki ylösnousemuksessa tapahtuvan muutoksen välityksellä tehdään täydellisiksi ja pääsemme suoranaisesti Herran yhteyteen.

”Virheemme valkeni meille vähitellen nähdessämme rakkaitten veljien keskuudessa olevan jossakin määrin kilpailuhenkeä ja monien haluavan pitää kokousten johtamista virkana eikä palveluksena sekä jättävän huomioon ottamatta ja ehkäisevän toisten luonnostaan yhtä kyvykkäiden ja yhtä paljon totuutta tuntevien ja Hengen miekan käytössä yhtä pätevien veljien kehittymisen johtajiksi.” (”Zion’s Watch Tower” 15.3.1906, s. 90.)

[Tekstiruutu/Kuvat s. 208, 209]

Seuran tiloja Pittsburghin alueella sata vuotta sitten

Kuvan Raamattutalossa oli päätoimisto 19 vuotta, vuosina 1890–1909 f

Veli Russellin työhuone

Raamattutalon perheen jäseniä, jotka palvelivat täällä vuonna 1902

Rakennuksessa oli tällainen latomo (oikealla ylhäällä), lähetysosasto (oikealla alhaalla), kirjallisuusvarasto, henkilökunnan asuintiloja ja noin 300-paikkainen rukoushuone (kokoussali)

[Alaviite]

f Vuonna 1879 päätoimisto oli Fifth Avenue 101:ssä Pittsburghissa Pennsylvaniassa. Toimistot siirrettiin Federal Street 44:ään Alleghenyyn (Pittsburghin pohjoispuolelle) vuonna 1884 ja myöhemmin samana vuonna Federal Street 40:een. (Vuonna 1887 osoite oli Robinson Street 151.) Kun tarvittiin lisätiloja vuonna 1889, veli Russell rakennutti vasemmalla näkyvän Raamattutalon Arch Street 56–60:een Alleghenyyn. (Katuosoitteen numeroiksi muutettiin myöhemmin Arch Street 610–614.) Lyhyen aikaa vuosina 1918–19 päätoimisto oli jälleen Pittsburghissa Federal Street 119:ssä sijaitsevan rakennuksen kolmannessa kerroksessa.

[Tekstiruutu s. 211]

Kenen työtä?

Charles Taze Russell kirjoitti maallisen elämänsä lopulla: ”Liian usein Jumalan kansa unohtaa sen, että Herra itse on työnsä johdossa. Liian usein ajatellaan, että me teemme työn ja saamme siihen Jumalan kanssamme yhteistyöhön. Omaksukaamme asiasta oikea näkemys ja tajutkaamme, että Jumala on aivoitellut suuren työn ja että hän tekee sitä ja että se onnistuu täysin riippumatta meistä ja meidän ponnisteluistamme ja että Jumalan kansalle on uskottu suuri etu olla yhteistyössä Tekijänsä kanssa Hänen suunnitelmiensa, Hänen järjestelyjensä, Hänen tiensä toteuttamisessa. Kun katselemme asioita tältä kannalta, meidän tulisi rukoilla ja tarkkailla kaikkea siinä mielessä, että saisimme tietää Herran tahdon ja voisimme tehdä sen tyytyväisinä siihen asemaan, jonka saamme, koska Jumalamme johtaa meitä. Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura on pyrkinyt toimimaan tämän mukaisesti.” (”The Watch Tower” 1.5.1915.)

[Tekstiruutu/Kuva s. 215]

V.D.M.-kysymykset

Kirjaimet V.D.M. edustavat latinalaisia sanoja ”Verbi Dei Minister” eli Jumalan sanan lähettiläs (palvelija).

Seura valmisti vuonna 1916 raamatullisen kysymyssarjan. Niitä, jotka edustaisivat Seuraa puhujina, pyydettiin vastaamaan kirjallisesti kuhunkin näistä kysymyksistä. Näin Seura saattoi saada selville, mitä nämä veljet ajattelivat Raamatun perustotuuksista ja miten hyvin he ymmärsivät ne. Seuran toimistoissa tutkijakunta tarkasti huolellisesti kirjalliset vastaukset. Niiden, jotka hyväksyttiin puhujiksi, piti vastata oikein ainakin 85 prosenttiin kysymyksistä.

Myöhemmin monet vanhimmat, diakonit ja muut raamatuntutkijat pyysivät itselleen tätä kysymyssarjaa. Aikanaan suositeltiin, että luokat valitsisivat edustajikseen vain sellaisia, jotka olivat osoittaneet pätevyytensä V.D.M.-testissä.

Se, että Seura myönsi jollekulle ”Jumalan sanan lähettilään kunnia-aseman”, ei merkinnyt sitä, että hänet olisi määrätty johonkin virkaan. Se osoitti vain sen, että Seuran toimistojen tutkijakunta oli tarkastellut hänen opillista tietämystään ja kohtuullisessa määrin hänen mainettaan ja päätellyt, että häntä voitiin kutsua Jumalan sanan lähettilääksi.

V.D.M.-kysymykset olivat seuraavat:

1) Mikä oli Jumalan ensimmäinen luomisteko?

2) Mikä on ”Logos”-sanan merkitys, kun se yhdistetään Jumalan Poikaan? ja mitä merkitsevät sanat isä ja poika?

3) Koska ja kuinka synti tuli maailmaan?

4) Mikä on Jumalan rangaistus synnistä syntisille? ja kutka ovat syntisiä?

5) Miksi Logokselle oli välttämätöntä tulla lihaksi? ja oliko hän ruumiillistunut (pukeutunut liha-ruumiiseen)?

6) Mitä luontoa oli ihminen Kristus Jeesus lapsuudesta kuolemaan saakka?

7) Mitä luontoa on Jeesus ylösnousemisesta alkain; ja mikä on hänen virallinen suhteensa Jehovaan?

8) Mikä on Jeesuksen tehtävä tänä evankeliumikautena – helluntain ja nykyhetken välisenä aikana?

9) Mitä on Jehova Jumala tähän mennessä tehnyt ihmismaailman hyväksi? ja mitä Jeesus?

10) Mikä on Jumalan tarkoitus seurakunnan suhteen, kun se on täydellinen?

11) Mikä on Jumalan tarkoitus ihmismaailman suhteen?

12) Mikä on lopullisesti parantumattomien kohtalo?

13) Mikä on se palkinto eli mitkä ovat ne siunaukset, jotka tulevat ihmismaailmalle tottelevaisuudesta Messiaan valtakunnalle?

14) Minkä askelten kautta saattaa syntinen tulla elämän yhteyteen Kristuksen ja taivaallisen Isän kanssa?

15) Kun kristitty on siinnyt pyhästä hengestä, niin mikä on hänen tiensä, sellaisena kuin se osotetaan Jumalan sanassa?

16) Oletko kääntynyt synnistä palvelemaan elävää Jumalaa?

17) Oletko täydelleen vihkinyt elämäsi ja kaikki kykysi Herralle ja hänen palvelukseensa?

18) Oletko vertauskuvannut tämän vihkiytymisen vesikasteen kautta?

19) Oletko tehnyt K. V. R. S:n [Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran] elämän pyhyyden lupauksen?

20) Oletko lukenut perinpohjin ja huolellisesti raamatuntutkielmien kuusi osaa?

21) Oletko saanut paljon valaistusta ja hyötyä niistä?

22) Uskotko omaavasi todellisen ja pysyvän tiedon Raamatusta, tiedon, joka tekee sinut kelvollisemmaksi Herran palvelijana lopun elämäsi aikana?

[Tekstiruutu/Kuvat s. 216, 217]

Alkuaikoina Brooklynissa käytettyjä rakennuksia

Beetel-koti

Columbia Heights 122–124

Beetel-kodin ruokasali

Tabernaakkeli

Toimistoja, kirjallisuusvarasto, postitusosasto, latomakone ja 800-paikkainen kokoussali sijaitsivat täällä Hicks Street 17:ssä (käytössä vuosina 1909–18)

Kokoussali

Ensimmäisiä kirjapainoja

Beetel-perheen jäseniä, jotka työskentelivät Myrtle Avenuen painossa vuonna 1920 (oikealla)

Myrtle Avenue 35 (1920–22)

Concord Street 18 (1922–27)

Adams Street 117 (1927– )

[Tekstiruutu/Kuvat s. 224, 225]

Matkavalvojia – muutamia niistä tuhansista, jotka ovat palvelleet

Kanada 1905–33

Englanti 1920–32

Suomi 1921–26, 1947–70

Yhdysvallat 1907–15

Matkalla seurakunnasta toiseen

Grönlanti

Venezuela

Lesotho

Meksiko

Peru

Sierra Leone

Koti pyörien päällä Namibiassa

Paikallisten todistajien kanssa kenttäpalveluksessa Japanissa

Kokous paikallisten vanhinten kanssa Saksassa

Havaijilaisille tienraivaajille annetaan käytännöllisiä neuvoja

Seurakuntaa opetetaan Ranskassa

[Tekstiruutu/Kuva s. 229]

Alkuaikojen laillisia yhdistyksiä

Siionin Vartiotornin traktaattiseura. Muodostettiin ensin vuonna 1881 ja rekisteröitiin sitten laillisesti Pennsylvanian osavaltiossa 15. joulukuuta 1884. Vuonna 1896 sen nimeksi muutettiin Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura. Vuodesta 1955 lähtien se on tunnettu nimellä Pennsylvaniassa rekisteröity Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura.

Kansan saarnastuoliseura. Muodostettiin vuonna 1909, kun Seuran päätoimisto muutti Brooklyniin New Yorkiin. Vuonna 1939 nimeksi vaihdettiin Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura. Vuodesta 1956 lähtien se on tunnettu nimellä New Yorkissa rekisteröity Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura.

Kansainvälinen raamatuntutkijain seura. Rekisteröitiin Lontoossa 30. kesäkuuta 1914.

Lain vaatimusten täyttämiseksi Jehovan todistajat ovat muodostaneet monissa yhdyskunnissa ja maissa muitakin yhdistyksiä. Jehovan todistajat eivät kuitenkaan ole jakautuneet kansallisiksi tai alueellisiksi järjestöiksi. Heidän keskuudessaan vallitsee yksimielinen maailmanlaajuinen veljeys.

[Tekstiruutu s. 234]

Kuin ”alkukristillinen yhteisö”

Uskonnollisessa julkaisussa ”Interpretation” sanottiin heinäkuussa 1956: ”Järjestössään ja todistustyössään he [Jehovan todistajat] tulevat yhtä lähelle kuin mikä muu ryhmä tahansa alkukristillistä yhteisöä. – – Harvat muut ryhmät käyttävät niin paljon Raamattua sanomassaan, sekä suullisessa että kirjallisessa, kuin he käyttävät.”

[Kuva s. 210]

Valvonnan tehostamiseksi perustettiin haaratoimistoja. Ensimmäinen niistä oli tässä rakennuksessa Lontoossa

[Kuva s. 221]

J. F. Rutherford vuonna 1941. Jehovan todistajat tiesivät, että hän ei ollut heidän johtajansa

[Kuva s. 226]

John Booth toimi matkavalvojana Yhdysvalloissa vuosina 1936–41

[Kuva s. 227]

Carey Barber, jonka piiriin kuului suuri osa Yhdysvalloista

[Kuva s. 228]

Veli Knorr vieraili säännöllisesti kaikissa haaratoimistoissa ja lähetyskodeissa

[Kuva s. 230]

Seuran haaratoimistojen johtavissa asemissa olevia valvojia on kutsuttu koolle saamaan erikoisvalmennusta (New York, 1958)

[Kuvat s. 231]

Valtakunnan palveluskoulussa on annettu arvokasta opetusta valvojille eri puolilla maailmaa

Valtakunnan palveluskoulu pakolaisleirissä Thaimaassa vuonna 1978 ja Filippiineillä vuonna 1966 (ylhäällä vasemmalla)

[Kuvat s. 232]

Järjestöohjeita on kaiken aikaa julkaistu (ensin englanniksi ja sitten muilla kielillä) todistajien toiminnan yhdenmukaistamiseksi ja kaikkien perehdyttämiseksi siihen, mitä on tehty heidän auttamisekseen julistustyössä