Luku 16

Kokoukset palvontaa, opettamista ja rohkaisemista varten

SEURAKUNNANKOKOUKSET ovat tärkeä osa Jehovan todistajien toimintaa. Hyvin vaikeissakin oloissa he pyrkivät käymään kokouksissaan säännöllisesti ja noudattavat siten Raamatun kehotusta: ”Ottakaamme huomioon toinen toisemme kannustaaksemme rakkauteen ja hyviin tekoihin, jättämättä yhteen kokoontumistamme, niin kuin muutamilla on tapana, vaan rohkaisten toisiamme, ja sitä enemmän, kuta enemmän näette sen päivän lähestyvän.” (Hepr. 10:24, 25.) Mikäli mahdollista kukin seurakunta pitää kokouksia kolmesti viikossa, ja ne kestävät yhteensä 4 tuntia 45 minuuttia. Kokousten luonne ja määrä on kuitenkin vaihdellut kulloisenkin tarpeen mukaan.

Hengen ihmelahjojen ilmeneminen kuului ensimmäisellä vuosisadalla huomattavana osana kristillisiin kokouksiin. Miksi? Koska Jumala todisti näiden lahjojen välityksellä, ettei hän enää käyttänyt juutalaista uskonnollista järjestelmää, vaan että hänen henkensä oli nyt vastaperustetun kristillisen seurakunnan yllä. (Apt. 2:1–21; Hepr. 2:2–4.) Varhaiskristittyjen kokouksissa esitettiin rukouksia, laulettiin ylistystä Jumalalle ja korostettiin profetoimista (toisin sanoen Jumalan tahdon ja tarkoitusten paljastuksien välittämistä) ja sellaisen opetuksen antamista, joka rakentaisi kuulijoita. Jumalan tarkoitus eteni suurenmoisella tavalla noiden kristittyjen elinaikana. Heidän piti ymmärtää nuo eri vaiheet ja osata toimia sopusoinnussa niiden kanssa. Jotkut heistä eivät kuitenkaan käsitelleet asioita kokouksissaan tasapainoisesti, ja Raamatussa osoitetaankin, että tarvittiin neuvoja asioiden hoitamiseksi parhaalla mahdollisella tavalla (1. Kor. 14:1–40).

Ilmenikö noiden varhaiskristittyjen kokouksille ominaisia piirteitä myös silloin kun raamatuntutkijat kokoontuivat yhteen 1870-luvulla ja sen jälkeen?

Alkuaikojen raamatuntutkijoiden hengellisten tarpeiden täyttäminen

Charles Taze Russell ja hänen Alleghenyn seudulla Pennsylvaniassa asuneiden tovereidensa pieni ryhmä muodostivat raamatuntutkisteluluokan vuonna 1870. Heidän kokouksensa saivat aikaan sen, että he  alkoivat vähitellen yhä enemmän rakastaa Jumalaa ja hänen Sanaansa ja oppivat kasvavassa määrin, mitä itse Raamatussa opetetaan. Näissä kokouksissa ei puhuttu ihmeen avulla kielillä. Miksi ei? Sellaiset ihmelahjat olivat täyttäneet tarkoituksensa ensimmäisellä vuosisadalla ja, kuten Raamatussa ennustettiin, ne olivat lakanneet. Veli Russell selitti: ”Seuraava edistysaskel oli Hengen hedelmien ilmentäminen, niin kuin pyhä Paavali hyvin selvästi osoittaa.” (1. Kor. 13:4–10.) Lisäksi oli, kuten ensimmäisellä vuosisadallakin, tehtävänä kiireellisen tärkeä evankelioimistyö, ja heitä piti rohkaista siihen (Hepr. 10:24, 25). Ennen pitkää heillä oli kaksi säännöllistä kokousta joka viikko.

Veli Russell tajusi, että Jehovan palvelijoiden oli tärkeää olla yhdistynyt kansa riippumatta siitä, miten hajallaan he saattoivat asua maapallolla. Siksi vuonna 1879, pian sen jälkeen kun Vartiotornia alettiin julkaista englanniksi, sen lukijoita kehotettiin pyytämään, että veli Russell tai joku hänen tovereistaan vierailisi heidän luonaan. Selvästi esitetty sääntö oli ”Pääsymaksua ei ole eikä rahaa kerätä”. Saatuaan useita pyyntöjä veli Russell lähti kuukauden pituiselle matkalle, joka vei hänet aina Lynniin Massachusettsiin Yhdysvaltojen koillisosaan saakka. Hän piti kussakin pysähdyspaikassa päivittäin kokouksia 4–6 tunnin ajan ja puhui aiheesta ”Jumalan valtakuntaa koskevia asioita”.

Vuoden 1881 alussa veli Russell kehotti niitä Vartiotornin lukijoita, joiden alueella ei vielä pidetty säännöllisiä kokouksia: ”Järjestäkää kokous pidettäväksi omassa kodissanne oman perheenne kanssa tai vain muutamankin mahdollisesti kiinnostuneen kanssa. Lukekaa, tutkikaa, ylistäkää ja palvokaa yhdessä, niin missä kaksi tai kolme on koolla Herran nimessä, siellä Hän on teidän keskellänne – opettajananne. Sellaisia olivat jotkin seurakunnankokoukset apostolien päivinä. (Ks. Filem. 2.)”

Kokousten ohjelma kehittyi asteittain. Ehdotuksia esitettiin, mutta kunkin paikallisen ryhmän asiaksi jätettiin päättää, mikä oli sen tilanteessa parasta. Joku saattoi joskus pitää puheen, mutta suurempi paino pantiin kokouksille, joissa jokainen saattoi vapaasti esittää ajatuksiaan. Jotkin raamatuntutkijoiden luokat eivät aluksi käyttäneet paljonkaan Seuran julkaisuja kokouksissaan, mutta matkustavat saarnaajaveljet auttoivat niitä ymmärtämään näiden julkaisujen arvon.

Kun joitakin Tuhatvuotissarastus-sarjan osia oli julkaistu, niitä alettiin käyttää tutkimisen perustana. Vuodesta 1895 lähtien raamatuntutkisteluryhmät tunnettiin ”sarastuspiireinä”. a Norjassa niitä sanottiin myöhemmin ”luku- ja keskustelukokouksiksi”. Niistä kerrotaan: ”Otteita veli Russellin kirjoista luettiin ääneen, ja kun läsnä olevilla oli jotain sanottavaa tai kysyttävää, he viittasivat.” Veli Russell suositteli, että näihin tutkisteluihin osallistuvat käyttäisivät hyväkseen erilaisia raamatunkäännöksiä,  Raamatun reunaviitteitä ja Raamatun hakemistoja, konkordansseja. Tutkisteluja pidettiin usein kohtuullisen kokoisissa ryhmissä jossakin yksityiskodissa ryhmälle sopivana iltana. Nämä olivat nykyisten seurakunnan kirjantutkistelujen edeltäjiä.

Veli Russell ymmärsi, että tarvittiin muutakin kuin vain opillisten asioiden tutkimista. Piti myös olla antaumuksen ilmauksia, niin että arvostus Jumalan rakkautta kohtaan ja halu kunnioittaa ja palvella häntä vetoaisivat ihmisten sydämeen. Luokkia kehotettiin järjestämään tätä tarkoitusta varten erikoiskokous kerran viikossa. Näitä sanottiin joskus ”kotikokouksiksi”, koska ne pidettiin yksityiskodeissa. Ohjelmaan sisältyi rukouksia, ylistyslauluja ja todistuksia, joita läsnäolijat esittivät. b Jotkin näistä todistuksista sisälsivät rohkaisevia kokemuksia; kerrottiin myös koettelemuksista, vaikeuksista ja hankaluuksista, joita oli edellisinä päivinä kohdattu. Joissakin paikoin nämä kokoukset jäivät kauaksi tavoitteestaan, koska yksilöt korostivat niissä liiaksi itseään. Vartiotornissa esitettiin huomaavaisia parannusehdotuksia.

Edith Brenisen, jonka aviomies oli Yhdysvaltain ensimmäisiä saarnaajaveljiä, sanoi muistellessaan näitä kokouksia: ”Se oli ilta, jolloin mietiskeltiin Jehovan rakkaudellista huolenpitoa ja läheistä yhteyttä veljiimme ja sisariimme. Kuunnellessamme joitakin heidän kokemuksistaan opimme tuntemaan heitä paremmin. Heidän uskollisuutensa havaitseminen ja sen näkeminen, miten he voittivat vaikeutensa, auttoivat meitä usein ratkaisemaan joitakin omia ongelmiamme.” Ajan oloon kävi kuitenkin ilmeiseksi, että heille olisi enemmän hyötyä kokouksista, jotka valmentaisivat heitä jokaista evankelioimistyöhön.

Tapa, jolla sunnuntaikokous joissakin paikoin pidettiin, tuotti veljille huolta. Jotkin luokat yrittivät käsitellä Raamattua jae jakeelta. Mutta toisinaan merkitystä koskevat mielipide-eroavuudet eivät olleet lainkaan rakentavia. Tilanteen korjaamiseksi jotkut Los Angelesin seurakuntaan kuuluvat laativat jäsennyksiä aiheenmukaiseen raamatuntutkisteluun, ja kaikille luokkaan kuuluville annettiin kysymyksiä ja lähdeviitteitä tutkittavaksi ennen kokoukseen tulemista. Vuonna 1902 Seura toimitti käyttöön Raamatun, jossa oli ”Berea-raamatuntutkisteluapuneuvoja”, muun muassa aihehakemisto. c Asioiden yksinkertaistamiseksi edelleen julkaistiin seurakunnassa käytävää keskustelua varten Vartiotornissa (engl.) maaliskuun 1. päivästä 1905 lähtien jäsennyksiä, joissa oli tutkittavaksi tarkoitettuja kysymyksiä ja viitteitä Raamattuun ja Seuran julkaisuihin. Näin oli vuoteen 1914 saakka, jolloin julkaistiin Raamatun tutkielmien osia koskevia tutkistelukysymyksiä käytettäviksi Berea-tutkistelujen pohjana.

 Kaikkien luokkien käytössä oli sama aineisto, mutta viikoittaisten kokousten määrä vaihteli yhdestä neljään tai useampaan sen mukaan, mitä oli järjestetty paikallisesti. Colombossa Ceylonissa (nykyään Sri Lanka) pidettiin vuodesta 1914 lähtien kokouksia peräti seitsemänä päivänä viikossa.

Raamatuntutkijoita kehotettiin opettelemaan tutkimista, ”koettelemaan  kaikkea”, esittämään ajatuksia omin sanoin (1. Tess. 5:21, Väl). Veli Russell kannusti käsittelemään läpikotaisin koko tutkisteluaineiston siten, että ystävät saattoivat ilmaista vapaasti ajatuksiaan. Lisäksi hän varoitti: ”Älkää koskaan unohtako, että Raamattu on Mittapuumme ja että ovatpa apuneuvomme missä määrin tahansa Jumalalta saatuja, ne ovat ’apuneuvoja’ eivätkä Raamatun korvikkeita.”

 Herran kuoleman muistonvietto

Raamatuntutkijat tekivät suunnilleen vuodesta 1876 lähtien joka vuosi järjestelyjä Herran kuoleman muiston viettämiseksi. d Aluksi Pittsburghin seudun ryhmä Pennsylvaniassa kokoontui erään ystävän kodissa. Vuoteen 1883 mennessä läsnäolijoiden määrä oli kasvanut noin sataan, ja siihen aikaan kokoonnuttiin vuokrasalissa. Vuonna 1905 Pittsburghiin odotettiin niin paljon väkeä, että veljet päättivät hankkia käyttöön tilavan salin, Carnegie Hallin.

Raamatuntutkijat tajusivat, että tätä juhlaa oli määrä viettää vuosittain, ei viikoittain. Vieton ajankohta vastasi juutalaisen kalenterin nisankuun 14. päivää, jolloin Jeesus kuoli. Vuosien mittaan tuon päivän laskutapaa tarkistettiin. e Päähuomio kiinnitettiin kuitenkin itse tapahtuman merkitykseen.

Vaikka raamatuntutkijat kokoontuivat tähän muistonviettoon vaihtelevan kokoisina ryhminä monissa paikoissa, kaikki, jotka saattoivat liittyä Pittsburghin veljien joukkoon, toivotettiin tervetulleiksi. Vuosina 1886–93 Vartiotornin lukijoita kutsuttiin erityisesti tulemaan Pittsburghiin, mikäli mahdollista, ja heitä tulikin eri puolilta Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Tämän ansiosta he saattoivat viettää muistojuhlan yhdessä, ja se auttoi heitä myös lujittamaan hengellisen ykseyden siteitään. Mutta kun luokkien määrä kasvoi sekä Yhdysvalloissa että muissa maailman osissa, ei ollut enää käytännöllistä yrittää kokoontua yhteen paikkaan. Lisäksi havaittiin hyödyllisemmäksi kokoontua toisten uskovien kanssa omalla kotiseudulla.

Kuten Vartiotornissa osoitettiin, oli paljon ihmisiä, jotka sanoivat uskovansa lunnaisiin, eikä ketään näistä käännytetty pois vuotuisesta muistonvietosta. Tilaisuudella oli kuitenkin erityismerkitys niille, jotka todella kuuluivat Kristuksen ”pieneen laumaan”.  Nämä olivat niitä, joilla olisi osa taivaallisessa Valtakunnassa. Kun Jeesus Kristus kuolemaansa edeltäneenä iltana asetti muistonvieton, hän sanoi nimenomaan niille, joille oli esitetty tämä toivo, sanat: ”Tehkää tämä toistuvasti minun muistokseni.” (Luuk. 12:32; 22:19, 20, 28–30.)

Erityisesti 1930-luvun alusta lähtien alkoivat muiden lampaitten ”suuren joukon” mahdolliset jäsenet tulla esiin (Ilm. 7:9, 10; Joh. 10:16). Näitä sanottiin silloin joonadabeiksi. Vartiotornissa 15.3.1938 kutsuttiin ensi kerran nimenomaan heitä tulemaan muistonviettoon. Siinä sanottiin: ”Klo 18:n jälkeen – – kokoontukoot kaikki voideltujen ryhmät huhtikuun 15 p:nä viettämään muistoateriaa, heidän tovereittensa joonadabien ollessa myöskin läsnä.” He tosiaan olivat läsnä, eivät osallistujina, vaan tarkkailijoina. Heidän mukanaolonsa alkoi kasvattaa niiden määrää, jotka olivat Kristuksen kuoleman muistonvietossa. Vuonna 1938 läsnä oli yhteensä 73420, ja leivän ja viinin vertauskuviin osallistuneita oli 39225. Seuraavina vuosina läsnä olevien tarkkailijoiden joukossa alkoi olla myös paljon vastakiinnostuneita ja muita, joista ei vielä ollut tullut aktiivisia Jehovan todistajia. Niinpä vuonna 1992, jolloin kenttäpalvelukseen osallistuneiden huippu oli 4472787, muistonvietossa oli läsnä 11431171 ja vertauskuviin osallistui vain 8683. Joissakin maissa läsnäolijoiden määrä on ollut jopa viisin- tai kuusinkertainen aktiivisten todistajien määrään verrattuna.

Koska Jehovan todistajat arvostavat syvästi Kristuksen kuoleman merkitystä, he viettävät sen muistoa hyvin vaikeissakin oloissa. Kun 1970-luvulla Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) sota-ajan ulkonaliikkumiskieltojen vuoksi oli mahdotonta lähteä ulos illalla, joidenkin alueiden veljet kokoontuivat kaikki päivällä yhden Jehovan todistajan kotiin ja järjestivät sitten muistonvieton illalla. He eivät tietenkään voineet palata kotiin kokouksen jälkeen, ja siksi he jäivät sinne yöksi. Illan jäljellä olevina tunteina laulettiin Valtakunnan lauluja ja kerrottiin kokemuksia, mikä teki kokoontumisesta vieläkin virkistävämmän.

Toisen maailmansodan aikana keskitysleireissä vietettiin Jeesuksen kuoleman muistoa, vaikka seurauksena olisi voinut olla ankara rangaistus, jos vartijat olisivat saaneet sen selville. Kun Harold King oli kristillisen uskonsa vuoksi eristettynä vankilaan kommunistisessa Kiinassa vuosina 1958–63, hän vietti muistojuhlan niin hyvin kuin hän noissa oloissa pystyi. Hän sanoi myöhemmin: ”Katselin vankilanikkunastani kuun kasvamista täydeksi kevään korvalla. Laskin viettopäivän niin huolellisesti kuin saatoin.” Hän valmisti käsillä olleista aineksista tarvittavat vertauskuvat: hän teki mustista viinimarjoista vähän viiniä ja käytti  leipään riisiä, joka on happamatonta. Hän kertoi vielä: ”Lauloin ja rukoilin ja pidin tilaisuuteen kuuluvan puheen, niin kuin olisi tehty missä hyvänsä Jehovan kansan seurakunnassa. Näin tunsin joka vuosi olevani yhteydessä kaikkialla maailmassa olevien veljieni kanssa tässä kaikkein tärkeimmässä tilaisuudessa.”

Nuorten paikka

Alkuvuosina raamatuntutkijoiden julkaisuja ja kokouksia ei ollut erityisesti sovitettu nuorten tarpeisiin. He saattoivat tulla kokouksiin, ja jotkut heistä kävivätkin niissä ja kuuntelivat innokkaasti. Ei kuitenkaan ponnisteltu erityisemmin heidän saamisekseen toimintaan mukaan. Miksi ei?

Veljien silloisen ymmärryksen mukaan Kristuksen morsiamen kaikki jäsenet yhdistettäisiin häneen taivaallisessa kirkkaudessa hyvin pian. Vartiotornissa (engl.) selitettiin vuonna 1883: ”Me, joita valmennetaan korkeaa kutsua silmällä pitäen, emme voi poiketa tämän aikakauden erikoistyöstä – ’Morsiamen, Karitsan vaimon’, valmistamistyöstä. Morsiamen täytyy laittautua valmiiksi, ja juuri tällä hetkellä, jolloin häävalmisteluissa asetellaan viimeisiä koristuksia, tähän tämänhetkiseen erittäin tärkeään työhön tarvitaan jokaisen jäsenen palvelusta.”

Vanhempia kehotettiin voimakkaasti kantamaan oma Jumalan antama vastuunsa huolehtia lastensa hengellisestä opettamisesta. Ei pidetty suositeltavana järjestää lapsille erillisiä pyhäkouluja. Kristikunnan pyhäkoulukäytäntö oli ilmeisesti aiheuttanut paljon vahinkoa. Sellaisiin kouluihin lapsensa lähettäneet vanhemmat ajattelivat usein, että tämä järjestely vapautti heidät heidän velvollisuudestaan antaa uskonnollista opetusta  lapsilleen. Koska lapset puolestaan eivät katsoneet vanhempiaan Jumalaa koskevan opetuksen ensisijaiseksi lähteeksi, he eivät nähneet aiheelliseksi kunnioittaa vanhempiaan ja totella heitä, niin kuin heidän olisi pitänyt.

Vuosina 1892–1927 Vartiotornissa kuitenkin varattiin tilaa monissa protestanttisissa kirkoissa silloin suosittujen ”kansainvälisten pyhäkoulutekstien” selityksille. Nämä tekstit valitsi monien vuosien ajan kongregationalistinen pappi F. N. Peloubet apulaisineen. Vartiotornissa käsiteltiin näitä tekstejä sen kasvaneen ymmärryksen pohjalta, jonka raamatuntutkijat olivat saaneet Raamatusta ja johon ei kuulunut kristikunnan uskontunnustuksia. Toivottiin, että Vartiotorni tällä tavalla löytäisi tiensä joihinkin kirkkoihin, että totuutta näin esitettäisiin ja että jotkut kirkonjäsenet hyväksyisivät sen. Ero oli tietysti ilmeinen, ja tämä suututti protestanttisia pappeja.

Vuosi 1918 tuli, ja jäännös eli jäljellä olevat voidellut olivat yhä maan päällä. Heidän kokouksissaan kävi paljon enemmän lapsia kuin ennen. Lasten oli usein annettu vain leikkiä, kun heidän vanhempansa tutkivat. Mutta nuortenkin oli tarpeellista oppia, miten ”etsiä vanhurskautta, etsiä nöyryyttä”, jotta he voisivat ”tulla varjelluiksi Herran vihan päivänä” (Sef. 2:3, Väl). Siksi Seura kannusti vuonna 1918 seurakuntia järjestämään 8–15-vuotiaille lapsille nuorten luokan. Joissakin paikoissa oli jopa alaluokkia niitä varten, jotka eivät olleet tarpeeksi vanhoja nuorten luokkaan. Samanaikaisesti korostettiin jälleen vanhempien vastuuta lapsistaan.

Tämä johti muihinkin järjestelyihin. Vuoden 1920 englanninkielisessä Kultaisessa Ajassa (suom. vuoden 1921 Vartiotornissa) oli kirjoitussarja ”Nuorison raamatuntutkisteluja”, johon sisältyi kysymyksiä sekä raamatunkohtaviitteitä, joista vastaukset voitiin löytää. Samana vuonna julkaistiin kuvitettu kirjanen The Golden Age ABC (suom. vuonna 1922 Kultaisen Ajan kirjoitussarja ”Kultaisen Ajan aakkoset”), jota vanhemmat saattoivat käyttää opettaessaan Raamatun perustotuuksia ja kristillisiä ominaisuuksia lapsilleen. Vuonna 1924 ilmestyi W. E. Van Amburghin kirjoittama kirja The Way to Paradise (Tie paratiisiin). Se oli muokattu ”keskitasoisille Raamatun opiskelijoille”. Jonkin aikaa sitä käytettiin nuorille tarkoitetuissa kokouksissa. Amerikassa oli sitä paitsi nuorilla todistajilla omat kenttäpalvelusjärjestelynsä. Sveitsissä nuorten ryhmä muodosti 13–25-vuotiaille tarkoitetun ”Jehovan nuoret” -nimisen seuran. Heillä oli oma sihteerinvirastonsa Bernissä, ja siellä toimitettiin ja painettiin Seuran painokoneilla erikoislehteä Jehovas Jugend (Jehovan nuoret; samannimistä kirjoitussarjaa julkaistiin suom. Kultaisessa Ajassa). Nuoret pitivät omia kokouksiaan ja jopa esittivät raamatullisia näytelmiä, esimerkiksi Volkshausissa Zürichissä 1500 hengen yleisölle.

Näin kehittyi kuitenkin toinen järjestö Jehovan palvelijoiden järjestön sisälle. Tämä ei edistänyt ykseyttä, ja järjestely lakkautettiinkin vuonna  1936. Kun Seuran presidentti J. F. Rutherford vieraili huhtikuussa 1938 Australiassa, hän havaitsi, että lapsille tarkoitettua luokkaa eli osastoa pidettiin eri paikassa kuin aikuisille tarkoitettua konventtia. Hän järjesti heti niin, että kaikki lapset tuotiin pääkonventtiin, mikä hyödytti heitä suuresti.

Samana vuonna Vartiotornissa tarkasteltiin seurakunnan nuorille tarkoitettuja erillisiä osastoja. Tuossa tutkielmassa korostettiin jälleen sitä, että vanhemmat ovat vastuussa omien lastensa opettamisesta (Ef. 6:4; vrt. 5. Moos. 4:9, 10; Jer. 35:6–10). Siinä osoitettiin myös, ettei Raamatussa mainita mitään ennakkotapausta nuorten eristämisestä omiin osastoihinsa. Heidän piti sen sijaan olla vanhempiensa mukana kuulemassa Jumalan sanaa (5. Moos. 31:12, 13; Joos. 8:34, 35). Vanhemmat saattoivat tarvittaessa selittää tutkisteluaineistoa tarkemmin kotona. Kirjoituksissa osoitettiin edelleen, että tällaisten erillisten osastojen järjestäminen todellisuudessa vähensi hyvän uutisen saarnaamista talosta taloon. Miten niin? Koska opettajat olivat poissa kenttäpalveluksesta valmistautuessaan näille tunneille ja johtaessaan niitä. Siksi kaikki nuorille tarkoitetut erilliset osastot lakkautettiin.

Aina nykyaikaan saakka Jehovan todistajilla on ollut tapana käydä seurakunnankokouksissa yhdessä perheenä. Vanhemmat auttavat lapsiaan valmistautumaan, niin että nämä voivat osallistua sopivin tavoin. Lisäksi on saatu erinomainen valikoima julkaisuja, joita vanhemmat voivat käyttää opettaessaan nuoria kotona. Näiden joukossa ovat olleet kirjat Lapset (engl. 1941), Suuren Opettajan kuunteleminen (engl. 1971), Nuoruutesi – miten voit parhaiten hyötyä siitä (1976), Kirjani Raamatun kertomuksista (engl. 1978) ja Nuoret kysyvät – käytännöllisiä vastauksia (1989).

Kaikkien varustaminen aktiivisiksi evankelistoiksi

Siitä saakka kun Vartiotornin ensimmäiset numerot julkaistiin, sen lukijoita on säännöllisesti muistutettu kaikkien tosi kristittyjen edusta ja vastuusta julistaa hyvää uutista Jumalan tarkoituksesta. Seurakunnankokoukset ovat valmistaneet heidän sydäntään ja mieltään tähän toimintaan rakentamalla heidän rakkauttaan Jehovaa kohtaan ja lisäämällä heidän tietoaan hänen tarkoituksistaan. Erityisesti Cedar Pointissa Ohiossa vuonna 1922 pidetyn konventin jälkeen korostettiin kuitenkin paljon entistä voimakkaammin sitä, mitä saatiin aikaan kenttäpalveluksessa ja miten siinä voitiin olla tehokkaita.

Kiertokirjeessä, f joka oli suoranaisesti kenttäpalvelusta koskevia tietoja sisältävä lehtinen, oli lyhyt todistus, joka piti opetella ulkoa ja jota oli  määrä käyttää todistettaessa ihmisille. Suurimman osan vuotta 1923 omistettiin puolet kuukauden ensimmäisen keskiviikkoillan rukous-, ylistys- ja todistuskokouksesta kenttäpalvelusta koskeville todistuksille raamatuntutkijoiden kannustamiseksi julistamaan Valtakuntaa yhteisvoimin.

Viimeistään vuonna 1926 kuukausittaisia kokouksia, joissa keskusteltiin kenttäpalveluksesta, nimitettiin työntekijöiden kokouksiksi. Niissä kävivät yleensä ne, jotka todella osallistuivat tähän palvelukseen. Näissä kokouksissa keskusteltiin todistamismenetelmistä ja suunniteltiin tulevaa toimintaa. Vuonna 1928 Seura kehotti seurakuntia pitämään tällaisia kokouksia joka viikko. Noin neljän vuoden kuluttua seurakunnat alkoivat pitää todistuskokousten asemesta niin sanottuja palveluskokouksia, ja Seura kannusti kaikkia käymään niissä. Seurakunnat ovat pitäneet näitä viikoittaisia kokouksia yli 60 vuoden ajan. Niissä annetaan yksityiskohtaista apua kaikkiin kristillisen palveluksen piirteisiin puheiden, näytteiden, haastattelujen ja sellaisten keskustelujen välityksellä, joihin kuulijat osallistuvat.

Tällaisia kokouksia ei kuitenkaan alettu järjestää vasta 1900-luvulla. Jeesus itse esitti opetuslapsilleen yksityiskohtaisia ohjeita, ennen kuin hän lähetti heidät saarnaamaan (Matt. 10:5–11:1; Luuk. 10:1–16). Myöhemmin he rakensivat toisiaan kokoontumalla kertomaan kokemuksia, joita he olivat saaneet palveluksessaan (Apt. 4:21–31; 15:3).

Noina varhaisina vuosina ei säännöllisissä seurakunnankokouksissa annettu valmennusta julkiseen puhumiseen. Viimeistään vuonna 1916 kuitenkin ehdotettiin, että ne, jotka vähänkin tunsivat pystyvänsä puhumaan julkisesti, voisivat pitää oppitunteja omin päin ja pyytää kenties jotakuta vanhinta kuuntelemaan heitä ja esittämään neuvoja heidän puheidensa sisällön ja esitystavan parantamiseksi. Nämä kokoontumiset, joissa kävi vain seurakunnan miespuolisia jäseniä, tulivat sittemmin tunnetuiksi ”profeettain kouluina”. Muistellessaan myöhemmin silloisia tapahtumia Grant Suiter kirjoitti: ”Tuossa koulussa saamani rakentava arvostelu ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen kritiikkiin, jota sain kahden kesken isältäni hänen oltuaan yhdellä tunnilla kuuntelemassa puheenpitoyritystäni.” Edistymishaluisten avuksi yksityiset veljet laativat ja painoivat puhetaidon oppaan sekä erilaisten puheiden jäsennyksiä. Aikanaan nämä ”profeettain koulut” kuitenkin lopetettiin. Siihen aikaan oli erityisen tärkeää keskittää jakamaton huomio siihen, miten jokainen seurakunnan jäsen voisi pätevöityä evankelioimaan täysin määrin talosta taloon.

 Oliko mahdollista tehdä jokaisesta tämän kasvavan kansainvälisen järjestön jäsenestä pätevä paitsi esittämään lyhyt todistus ja tarjoamaan raamatullista kirjallisuutta myös puhumaan tehokkaasti ja olemaan Jumalan sanan opettaja? Se oli sen erikoiskoulun tavoite, joka perustettiin jokaiseen Jehovan todistajien seurakuntaan vuodesta 1943 lähtien. Sellainen koulu oli jo toiminut Jehovan todistajien maailmankeskuksessa vuoden 1942 helmikuusta alkaen. Opetusta annettiin joka viikko, ja oppilaat pitivät puheita ja saivat neuvoja. Aluksi vain miehet pitivät puheita koulussa, vaikka kaikkia seurakuntaan kuuluvia kehotettiinkin käymään niissä, valmistautumaan oppitunneille ja osallistumaan kertauksiin. Vuonna 1959 sisaretkin saivat edun ilmoittautua tähän kouluun, jossa heitä valmennettiin käsittelemään raamatullisia aiheita vuoropuheluasetelmassa.

Vartiotorni-seuran Etelä-Afrikan-haaratoimisto kertoi tämän koulun vaikutuksesta: ”Tämä aivan erinomainen järjestely auttoi lyhyessä ajassa monia veljiä, jotka olivat kuvitelleet, ettei heistä koskaan olisi julkisiksi puhujiksi, tulemaan erittäin tehokkaiksi puhujalavalla ja entistä tehokkaammiksi kentällä. Kaikissa Etelä-Afrikan osissa veljet ottivat tämän Jehovan uuden järjestelyn tervetulleena vastaan ja toteuttivat sitä innokkaasti. Näin tehtiin suurista kieliesteistä ja joidenkuiden koulutuksen puutteesta huolimatta.”

Teokraattinen palveluskoulu on edelleenkin yksi Jehovan todistajien seurakuntien tärkeistä kokouksista. Siihen ovat ilmoittautuneet lähes kaikki, jotka kynnelle kykenevät. Kouluun osallistuvat nuoret ja vanhat, uudet todistajat ja ne, joilla on paljon kokemusta. Se on jatkuvasti käynnissä oleva opetusohjelma.

Yleisöä kutsutaan katsomaan ja kuulemaan

Jehovan todistajat eivät ole missään mielessä mikään salaseura. Heidän Raamattuun perustuvat uskonkäsityksensä selitetään kokonaisuudessaan julkaisuissa, jotka ovat kenen tahansa saatavissa. Lisäksi he ponnistelevat erityisesti kutsuakseen yleisöä kokouksiin katsomaan ja kuulemaan itse, mitä niissä tapahtuu.

Jeesus Kristus opetti opetuslapsiaan henkilökohtaisesti, mutta hän puhui myös julkisesti – merenrannalla, vuorenrinteellä, synagogissa, Jerusalemin temppelin alueella – siellä missä ihmisjoukot saattoivat kuulla (Matt. 5:1, 2; 13:1–9; Joh. 18:20). Raamatuntutkijat alkoivat tätä  jäljitellen jo 1870-luvulla järjestää kokouksia, joissa heidän ystävänsä, naapurinsa ja muut asiasta kiinnostuneet voisivat kuulla puheen Jumalan tarkoituksesta ihmiskunnan suhteen.

Nämä puheet koetettiin suunnitella yleisön kannalta sopiviin paikkoihin. Sitä sanottiin luokkien laajennustyöksi. Vuonna 1911 seurakuntia, joissa oli riittävästi kyvykkäitä puhujia, kannustettiin lähettämään joitakuita näistä lähikaupunkeihin ja -kyliin pitämään kokouksia yleisölle tarkoitetuissa saleissa. Siellä, missä se oli mahdollista, he järjestivät kuuden puheen sarjan. Viimeisen puheen jälkeen puhuja tiedusteli, kuinka moni kuulijoista tunsi niin suurta kiinnostusta Raamatun tutkimista kohtaan, että tulisi säännöllisesti tutkimaan sitä muiden kanssa. Ensimmäisenä vuonna pidettiin yli 3000 sellaista puhetta.

Vuodesta 1914 lähtien myös ”Kuvanäytös Luomista” esitettiin yleisölle. Veljet eivät perineet mitään pääsymaksua. Sittemmin on näytetty useita elokuvia ja diakuvaesityksiä. Sen ansiosta, että Vartiotorni-seura käytti 1920-luvulta lähtien runsaasti radiota, ihmiset saattoivat kuulla raamatullisia puheita omassa kodissaan. Sitten 1930-luvulla J. F. Rutherfordin pitämiä luentoja levytettiin ja esitettiin tuhansissa julkisissa kokouksissa.

Vuoteen 1945 mennessä olivat monet julkiset puhujat saaneet valmennusta teokraattisessa palveluskoulussa. Tuon vuoden tammikuussa käynnistettiin hyvin järjestetty yleisökokousrynnistys. Seura toimitti jäsennyksen kahdeksan ajankohtaisen puheen sarjaan. Niitä mainostettiin jakeluilmoituksilla ja joskus kilvilläkin. Sen lisäksi että veljet käyttivät seurakuntien vakituisia kokouspaikkoja, he ponnistelivat erityisesti järjestääkseen näitä yleisökokouksia alueille, joilla ei ollut seurakuntaa. Kaikki seurakuntaan kuuluvat saattoivat osallistua – mainostamalla kokouksia, olemalla itse niissä sekä toivottamalla uudet tervetulleiksi ja vastaamalla heidän kysymyksiinsä. Tämän erikoistoiminnan ensimmäisenä vuonna Yhdysvalloissa pidettiin 18646 yleisökokousta, ja niissä oli yhteensä läsnä 917352 henkeä. Seuraavana vuonna yleisökokousten määrä nousi 28703:een Amerikan kentällä. Kanadassa, jossa vuonna 1945 järjestettiin 2552 sellaista kokousta, oli seuraavana vuonna 4645 kokousta.

Useimmissa Jehovan todistajien seurakunnissa yleisökokoukset kuuluvat nykyään säännölliseen viikoittaiseen kokousohjelmaan. Niissä esitetään puhe, jonka aikana jokaista kannustetaan etsimään avainraamatunkohdat, kun ne luetaan ja niitä käsitellään. Nämä kokoukset ovat runsas  hengellisen opetuksen lähde niin seurakuntaan kuuluville kuin uusille tulokkaillekin.

Ne, jotka tulevat Jehovan todistajien kokouksiin ensi kertaa, kokevat usein miellyttävän yllätyksen. Muuan huomattava zimbabwelainen poliitikko meni valtakunnansaliin saadakseen selville, mitä siellä tapahtui. Tuolla miehellä oli väkivaltainen luonne; lisäksi hän oli tahallaan jättänyt partansa ajamatta ja hiuksensa kampaamatta. Hän odotti, että todistajat ajaisivat hänet pois. Sen sijaan he osoittivat häntä kohtaan aitoa kiinnostusta ja kannustivat häntä ottamaan vastaan Raamatun kotitutkistelun. Nyt hän on nöyrä ja rauhaisa kristitty todistaja.

Miljoonat Jehovan todistajien kokouksissa käyneet ovat saaneet aiheen sanoa: ”Jumala on todella teidän keskuudessanne.” (1. Kor. 14:25.)

Sopivia kokoontumispaikkoja

Jeesuksen Kristuksen apostolien päivinä kristityt pitivät usein kokouksensa yksityiskodeissa. Joissakin paikoin he saattoivat puhua juutalaisten synagogissa. Efesoksessa apostoli Paavali piti kahden vuoden ajan puheita erään koulun luentosalissa. (Apt. 19:8–10; 1. Kor. 16:19; Filem. 1, 2.) Myös 1800-luvun lopulla raamatuntutkijat kokoontuivat yksityiskodeissa, puhuivat joskus kappeleissa ja käyttivät muunlaisia vuokrasaleja. Joissakin tapauksissa he ostivat myöhemmin muiden uskonnollisten ryhmien aiemmin käyttämiä rakennuksia ja kokoontuivat näissä säännöllisesti. Näin oli Brooklynin ja Lontoon tabernaakkelin laita.

He eivät kuitenkaan tarvinneet eivätkä halunneetkaan ylellisesti koristeltuja rakennuksia kokouksiaan varten. Muutamat seurakunnat ostivat ja kunnostivat sopivia rakennuksia; toiset rakensivat uusia saleja. Vuodesta 1935 lähtien näistä seurakunnan kokouspaikoista alettiin vähitellen käyttää nimeä valtakunnansali. Ne ovat tavallisesti miellyttävän näköisiä, mutta eivät mahtailevia. Arkkitehtuuri voi vaihdella eri paikoissa, mutta tarkoitus on, että rakennus on käytännöllinen.

Yhdenmukainen opetusohjelma

Hengellinen kasvu ja toiminta vaihtelivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa melko paljon eri seurakunnissa. Niillä oli yhteiset perususkonkäsitykset, jotka erottivat ne kristikunnasta. Mutta vaikka jotkut veljet arvostivat syvästi tapoja, joilla Jehova ravitsi kansaansa, toisia horjuttivat herkästi sellaisten ihmisten mielipiteet, joilla oli voimakkaita henkilökohtaisia näkemyksiä asioista.

Jeesus rukoili ennen kuolemaansa, että hänen seuraajansa olisivat ”kaikki yhtä” – ykseydessä Jumalan ja Kristuksen ja toistensa kanssa (Joh. 17:20, 21). Tämän ei pitänyt olla väkinäistä ykseyttä. Se olisi tuloksena yhdenmukaisesta opetusohjelmasta, joka herättäisi vastakaikua vastaanottavaisissa sydämissä. Kauan sitten oli ennustettu: ”Kaikki poikasi  tulevat olemaan Jehovan opettamia, ja sinun poikiesi rauha on runsas.” (Jes. 54:13, UM.) Nauttiakseen tuosta rauhasta täysin määrin kaikki tarvitsivat tilaisuutta hyötyä siitä edistyvästä opetuksesta, jota Jehova antoi näkyvän viestintäkanavansa kautta.

Raamatuntutkijat käyttivät useita vuosia keskustelun pohjana Raamatun tutkielmien eri osia sekä Raamattua. Niiden sisältö oli todella hengellistä ”ruokaa oikeaan aikaan” (Matt. 24:45). Raamatun jatkuva tutkiminen Jumalan hengen johdolla paljasti kuitenkin, että Jehovan palvelijoilla oli uutta opittavaa ja että he tarvitsivat vielä paljon hengellistä puhdistamista (Mal. 3:1–3; Jes. 6:1–8). Lisäksi kun Valtakunta oli perustettu vuonna 1914, monet ennustukset täyttyivät nopeassa tahdissa toinen toisensa jälkeen, ja ne viittasivat kiireellisen tärkeään työhön, johon kaikkien tosi kristittyjen piti osallistua. Tätä ajankohtaista raamatullista tietoa annettiin säännöllisesti Vartiotornin palstoilla.

Kun jotkut Seuran matkaedustajat tajusivat, että kaikki seurakuntiin kuuluvat eivät hyötyneet näistä kirjoituksista, he suosittelivat päätoimistolle, että kaikki seurakunnat tutkisivat säännöllisissä viikoittaisissa kokouksissaan Vartiotornia. Tämä suositus esitettiin edelleen seurakunnille, ja Vartiotornin pääkirjoitusten tutkimisessa käytettävistä ”Berea-kysymyksistä” tuli vuoden 1923 kesäkuun numerosta (engl. 15.5.1922) lähtien säännöllinen osa lehteä. Useimmilla seurakunnilla oli tällainen tutkistelu kerran viikossa tai useammin, mutta se, missä määrin ne todella tutkivat lehden sisältöä, vaihteli. Joissakin paikoin tutkistelun johtajalla oli paljon sanottavaa, ja siksi tämä tutkistelu kesti kaksi tuntia tai pitempäänkin.

Teokraattinen organisaatio korvasi kuitenkin demokraattiset menetelmät 1930-luvulla. Tämä vaikutti suuresti siihen, miten Vartiotornin g tutkisteluun suhtauduttiin. Seuran toimittaman tutkisteluaineiston ymmärtämiseen kiinnitettiin enemmän huomiota. Ne, jotka olivat pitäneet kokouksia tilaisuuksina esittää omia näkemyksiään ja jotka kaihtoivat kenttäpalvelukseen osallistumisen vastuuta, vetäytyivät vähitellen syrjään. Kärsivällinen apu sai veljet oppimaan, miten rajoittaa tutkistelun kesto tuntiin. Se johti siihen, että useammat osallistuivat tutkisteluun ja kokoukset olivat eloisampia. Seurakunnissa alkoi myös vallita aidon ykseyden henki; se perustui yhdenmukaiseen hengelliseen ravitsemisohjelmaan, jossa Jumalan sana oli totuuden mittapuu.

Vuonna 1938 Vartiotornia julkaistiin noin 20 kielellä. Kaikki ilmestyi ensin englanniksi. Aineistoa ei yleensä saatu muille kielille moneen kuukauteen tai kenties kokonaiseen vuoteen, koska sen kääntäminen ja  painaminen vei aikaa. Painomenetelmien muuttumisen ansiosta Vartiotornia alettiin 1980-luvulla painaa samanaikaisesti monilla kielillä. Vuonna 1992 seurakunnat, jotka ymmärsivät jotakin noista 66 kielestä, saattoivat tutkia samanaikaisesti samaa aineistoa. Siten suuri enemmistö Jehovan todistajista kautta maailman saa viikoittain samaa hengellistä ruokaa. Koko Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, suurimmassa osassa Eurooppaa, lukuisissa itämaissa, monin paikoin Afrikkaa ja useissa saarissa ympäri maapallon Jehovan kansaan kuuluvat iloitsevat tästä järjestelystä, jonka avulla hengellistä ravintoa saadaan samanaikaisesti. He ovat yhdessä ”sopeutuvasti yhteen liittyneitä samanmielisinä ja samassa ajatussuunnassa” (1. Kor. 1:10).

Jehovan todistajien seurakunnankokousten läsnäolijaluvut osoittavat heidän suhtautuvan kokouksiinsa vakavasti. Italiassa, jossa oli vuonna 1989 noin 172000 aktiivista todistajaa, valtakunnansaleissa pidettävissä kokouksissa oli viikoittain läsnä 220458 henkeä. Eräs katolinen uutistoimisto sitä vastoin kertoo, että 80 prosenttia italialaisista väittää olevansa katolilaisia, mutta että vain noin 30 prosenttia käy kirkon tilaisuuksissa edes jokseenkin säännöllisesti. Suhteellisesti tarkasteltuna Brasilian tilanne on samanlainen. Tanskan kansankirkko väitti, että vuonna 1989 siihen kuului 89,7 prosenttia väestöstä, mutta vain 2 prosenttia kävi kirkossa kerran viikossa! Tanskan Jehovan todistajien kokouksissa viikoittainen läsnäolijamäärä oli samaan aikaan 94,7 prosenttia. Saksassa Allensbachin mielipidetutkimusinstituutin vuonna 1989 tekemä tutkimus osoitti, että liittotasavallan luterilaisista 5 prosenttia ja katolilaisista 25 prosenttia kävi säännöllisesti kirkossa. Jehovan todistajien valtakunnansaleissa viikoittainen kävijämäärä kuitenkin ylitti todistajien määrän.

Kokouksissa kävijät ovat usein ponnistelleet kovasti voidakseen tulla niihin. Keniassa 1980-luvulla muuan 70-vuotias nainen käveli säännöllisesti kymmenen kilometriä ja kahlasi joen poikki päästäkseen kokouksiin joka viikko. Ennen kuin muuan Yhdysvalloissa asuva korealainen todistaja pääsi omalla kielellään pidettäviin kokouksiin, hän joutui joka kerta matkustamaan kolme tuntia yhteen suuntaan bussilla, junalla ja veneellä sekä kävellen. Surinamissa eräs vähävarainen perhe käytti joka viikko koko päivän palkan bussimaksuun päästäkseen kokouksiin. Argentiinassa muuan perhe matkusti säännöllisesti 50 kilometriä ja kulutti neljänneksen perheen tuloista käydäkseen raamatuntutkistelukokouksissa. Jos sairaus estää joitakuita tyystin käymästä seurakunnankokouksissa, järjestetään usein niin, että he voivat kuunnella ohjelman puhelimitse tai nauhoitettuna.

Jehovan todistajat suhtautuvat vakavasti Raamatun neuvoon, ettei tule jättää hengelliseksi rakennukseksi tarkoitettua yhteen kokoontumista (Hepr. 10:24, 25). He eivät käy ainoastaan paikallisen seurakuntansa kokouksissa. Myös konventeissa käynti kuuluu heidän vuotuisen ohjelmansa kohokohtiin.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 237]

Kokouksia, joissa läsnäolijoita kehotettiin esittämään ajatuksiaan

[Huomioteksti s. 238]

Ei vain älyllistä filosofiaa, vaan ilmauksia, jotka vetoaisivat sydämeen

[Huomioteksti s. 246]

Kaikkia perheenjäseniä kannustetaan käymään kokouksissa yhdessä

[Huomioteksti s. 252]

Hengellinen ravitsemisohjelma yhdenmukaistetaan

[Huomioteksti s. 253]

Todistajat suhtautuvat kokouksiinsa vakavasti

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 239]

Alkuaikojen seurakuntia

Vuonna 1916 eri puolilla maailmaa oli noin 1200 raamatuntutkijoiden ryhmää

Durban, Etelä-Afrikka, 1915 (oikealla ylhäällä); Brittiläinen Guayana (Guyana), 1915 (oikealla keskellä); Trondheim, Norja, 1915 (oikealla alhaalla); Hamilton, Ontario, Kanada, 1912 (alhaalla); Ceylon (Sri Lanka), 1915 (vasemmalla alhaalla); Intia, 1915 (vasemmalla ylhäällä)

[Tekstiruutu/Kuvat s. 240, 241]

Jehovan ylistäminen lauluin

Laulut kuuluivat muinaisten israelilaisten ja Jeesuksen palvontaan, ja niillä on ollut sijansa nykyajan Jehovan todistajienkin palvonnassa (Neh. 12:46; Mark. 14:26). Samalla kun laulaminen on ilmaissut ylistystä Jehovalle ja arvostusta hänen töitään kohtaan, se on auttanut painamaan Raamatun totuuksia sekä mieleen että sydämeen.

Jehovan todistajat ovat käyttäneet vuosien mittaan monia laulukokoelmia. Sanoja on ajanmukaistettu Jumalan sanan edistyvän ymmärryksen mukaisesti.

1879: ”Songs of the Bride”

(Morsiamen lauluja; 144 hymniä, jotka ilmaisivat Kristuksen morsiamen toiveita)

1890: ”Poems and Hymns of Millennial Dawn”

(Tuhatvuotissarastuksen runoja ja hymnejä; 151 runoa ja 333 hymniä, jotka julkaistiin ilman nuotteja. Useimmat olivat tunnettujen kirjailijoiden sepittämiä)

1896: Helmikuun 1. päivän ”Vartiotorni” oli omistettu lauluille ”Zion’s Glad Songs of the Morning”

(Siionin iloisia aamulauluja, joissa oli sanat ja nuotit 11 lauluun; sanat olivat raamatuntutkijoiden kirjoittamia)

1900: ”Zion’s Glad Songs”

(Siionin iloisia lauluja; 82 laulua, joista useat olivat saman raamatuntutkijan laatimia; valmistettiin aiemman kokoelman täydennykseksi)

1905: ”Hymns of the Millennial Dawn”

(Tuhatvuotissarastuksen hymnejä; vuonna 1890 julkaistut 333 laulua, mutta mukana myös nuotit)

1925: ”Kingdom Hymns”

(Valtakunnan hymnejä; 80 laulua nuotteineen erityisesti lapsia varten)

1928: ”Ylistyslauluja Jehovalle”

(suom. 1938; 337 laulua, joista osa oli raamatuntutkijoiden kirjoittamia uusia lauluja ja osa vanhempia hymnejä. Sanoituksessa ponnisteltiin erityisesti väärän uskonnon tunteilusta ja luomusten palvonnasta eroon pääsemiseksi)

1944: ”Valtakunnan palveluksen laulukirja”

(suom. 1948; 62 laulua. Sovitettu senaikaisiin Valtakunnan palveluksen tarpeisiin. Sanoittajien ja säveltäjien nimiä ei mainittu)

1950: ”Lauluja Jehovan ylistykseksi”

(suom. 1951; 91 laulua. Tässä laulukirjassa oli nykyaikaisempia aiheita, ja siinä oli luovuttu vanhahtavasta kielestä. Käännettiin 18 kielelle)

1966: ”Laulakaa ja soittakaa sydämessänne”

(suom. 1969; 119 laulua, jotka kattavat kristityn elämän ja palvonnan kaikki puolet. Sävellykset, joiden tiedettiin olevan peräisin maallisista tai vääristä uskonnollisista lähteistä, oli poistettu. Koko kirjasta tehtiin orkesteritallenteita, joita käytettiin usein säestyksenä seurakunnankokouksissa. Joitakin kappaleita tallennettiin myös lauluesityksinä. Vuodesta 1980 lähtien tuotettiin ”Kingdom Melodies” -orkesterisovituksien äänitteitä, jotta ihmiset voisivat nauttia rakentavasta musiikista kotonaan)

1984: ”Laulakaa ylistystä Jehovalle”

(suom. 1986; 225 Valtakunnan laulua, joiden sanoitus ja sävellys on kokonaan eri puolilla maailmaa asuvien Jehovan vihkiytyneiden palvelijoiden käsialaa. Äänilevyjä ja -kasetteja valmistettiin laulujen säestykseksi)

Raamatuntutkijat lauloivat ylistyslauluja alkuaikoina pitämissään kotikokouksissa. Pian he lauloivat myös konventeissaan. Jotkut lauloivat yhden lauluista ennen aamiaista aamupalvontansa yhteydessä; niin tehtiin useita vuosia Raamattutalossa. Vaikka laulamisesta paljolti luovuttiinkin paikallisseurakunnissa vuoden 1938 paikkeilla, se elvytettiin jälleen vuonna 1944 ja on edelleen tärkeällä sijalla Jehovan todistajien seurakunnankokouksissa ja konventtien ohjelmissa.

[Kuva]

Karl Klein johtamassa konventtiorkesteria vuonna 1947

[Kaavio s. 242]

(Ks. painettu julkaisu)

Kristuksen kuoleman muiston vietto

Toimivia todistajia

Läsnä

11000000

10000000

9000000

8000000

7000000

6000000

5000000

4000000

3000000

2000000

1000000

1935 1945 1955 1965 1975 1985 1992

[Kuva s. 243]

Vaikka Harold King oli eristettynä kiinalaiseen vankilaan, hän vietti aina muistojuhlan

[Kuva s. 244]

Nuorten raamattuluokka Saksassa 1930-luvun alussa

[Kuvat s. 244]

Sveitsin todistajanuoret julkaisivat 1930-luvun puolivälissä tätä lehteä (alla oikealla) ja esittivät raamatullisia näytelmiä (alla keskellä) suurille yleisöjoukoille

[Kuvat s. 247]

”Kiertokirje” (1919–35), ”Ohjeita” (1935–36), ”Tiedonantaja” (1936–56) ja nyt 100 kielellä ilmestyvä ”Valtakunnan Palveluksemme” ovat kaikki antaneet säännöllisesti ohjeita Jehovan todistajien yksimieliseen kenttäpalvelukseen

[Kuva s. 248]

Palveluskokouksissa esitettävät näytteet auttavat todistajia parantamaan omaa kenttäpalvelustaan (Ruotsi)

[Kuva s. 249]

Nuori kenialainen todistaja saa kokemusta esittäessään puheen isälleen teokraattisessa koulussa

 [Kuva s. 250]

Vuonna 1992 julkaistiin raamatuntutkisteluaineistoa Jehovan todistajien seurakunnille samanaikaisesti 66 kielellä, ja kielten määrä lisääntyy koko ajan