Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Tahiti

Tahiti

Tahiti

Ylhäältä katsottuna Ranskan Polynesian saaret, esimerkiksi Tahiti, Moorea ja Bora-Bora, koristavat jalokivien tavoin valtavaa koboltinsinistä Tyyntämerta. Rantojen kullankeltainen tai musta tuliperäinen hiekka reunustaa korallien ja värikkäiden kalojen kirjomia opaalinhohtoisia laguuneja. Täynnä kookospähkinöitä olevat palmut, joita tuuli huojuttaa, jylhän sisämaan vehreät rinteet ja pilviin kääriytyneet vuorenhuiput tekevät maisemasta postikorttimaisen kauniin.

On helppo ymmärtää, miksi taidemaalarit ja kirjailijat ovat kuvailleet saaria maalliseksi paratiisiksi. Paratiisilta ne ovat varmasti näyttäneetkin niistä vanhan ajan merenkävijöistä, jotka löysivät ne ja asettuivat niihin asumaan tuhatkunta vuotta sitten. Nämä merkittävät uudisasukkaat, joiden juuret olivat luultavasti Kaakkois-Aasiassa, kuuluvat nykyisten polynesialaisten esi-isiin. Vuosisatojen saatossa uudisasukkaat levittäytyivät asuttamiltaan saarilta yhä kauemmas ja purjehtivat Tyynenmeren tuhansiin saariin ja atolleihin.

Saarijoukko, joka tunnetaan nykyisin nimellä Polynesia (merkitsee ’monia saaria’), muodostaa kuvitteellisen kolmion: pohjoiskulmassa on Havaiji, kaakkoiskulmassa Pääsiäissaari ja lounaiskulmassa Uusi-Seelanti. Kertomuksemme keskittyy Ranskan Polynesiaksi kutsuttuun saariston osaan, jonka pääsaari on Tahiti a. Ranskan Polynesian muodostavat viisi saaristoa: Tubuaisaaret (Australsaaret), Gambiersaaret, Marquesassaaret, Seurasaaret ja Tuamotusaaret. Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat löysivät tiensä Tyynenmeren tähän osaan vasta 1500-luvulla.

Eurooppalaiset saapuvat

Espanjalainen Álvaro de Mendaña de Neira löysi joitakin Marquesassaariin kuuluvia saaria vuonna 1595. Hänen alaisenaan aiemmin työskennellyt Pedro Fernandes de Queirós löysi osan Tuamotusaarista vuonna 1606. Hollantilainen tutkimusmatkailija Jacob Roggeveen löysi Bora-Boran, Makatean ja Maupitin vuonna 1722. Vuonna 1767 kapteeni Samuel Wallis purjehti brittiläisellä sotalaivalla Dolphinilla Ranskan Polynesian suurimman saaren, Tahitin, rantaan. Seuraavana vuonna saareen rantautui ranskalainen merenkulkija kapteeni Louis-Antoine de Bougainville.

Saaren kauneus ja asukkaiden romanttisuus tekivät Bougainvilleen niin syvän vaikutuksen, että hän antoi Tahitille nimen ”’Uusi-Kythera’ Peloponnesoksen rannikolla sijaitsevan Kytheran saaren mukaan, jonka lähettyvillä Afroditen [rakkauden ja kauneuden jumalattaren] sanotaan nousseen merestä” (Cook & Omai—The Cult of the South Seas). Brittiläinen tutkimusmatkailija James Cook kävi Tahitissa neljä kertaa, vuosina 1769–77. Hän antoi nimen Seurasaaret saariryhmälle, johon Tahitikin kuuluu.

Löytöretkeilijöiden jälkeen alueelle tulivat lähetyssaarnaajat. Tehokkaimmat heistä oli lähettänyt protestanttinen Lontoon lähetysseura. Sen kaksi lähetyssaarnaajaa, Henry Nott ja John Davies, tekivät valtavan työn saattaessaan tahitin kielen kirjoitettuun muotoon ja kääntäessään Raamatun tuolle kielelle. Tätä tahitinkielistä Raamattua käytetään paljon vielä nykyäänkin Ranskan Polynesiassa, erityisesti protestanttisen kirkon valta-alueeseen kuuluvissa lukuisissa saarissa. Myös adventistien, katolilaisten ja mormonien lähetyssaarnaajat kokosivat omat kannattajansa. Katolisella kirkolla on muiden uskontojen ohella vankka jalansija Marquesassaarilla, Gambiersaarilla ja idässä sijaitsevilla Tuamotusaarilla.

Miten nuo aiemmin mainitut viisi saaristoa joutuivat Ranskan hallintaan? Ranska valloitti yhä uusia saaria vuodesta 1880 lähtien ja muodosti niistä vähitellen uuden siirtomaan. Tahitissa sijaitsevasta Papeetesta tehtiin pääkaupunki ja alueen asukkaille myönnettiin Ranskan kansalaisuus. Ranska teki vuonna 1946 saarista merentakaisen territorionsa, ja vuonna 1957 territoriolle annettiin nimi Ranskan Polynesia.

Valtakunnan sanomaa aletaan julistaa

Ensimmäinen Tahitissa käynyt todistaja oli Sydney Shepherd. Hän vieraili saaressa vuonna 1931. Hän purjehti kahden vuoden aikana monille Tyynenmeren saarille ja todisti niiden asukkaille. Häntä seurasi uusiseelantilainen Frank Dewar. Vaikka nämä veljet eivät voineet viipyä alueella kauan, he levittivät paljon kirjallisuutta. Parikymmentä vuotta myöhemmin australialainen kierrosvalvoja Leonard (Len) Helberg raportoi: ”Olimme seurakunnanpalvelijan kanssa ajamassa Papeeten läpi, kun hän pysähtyi ottamaan kyytiin erään tutun vuorilla asuvan iäkkään amerikkalaismiehen. Saatuaan tietää, että olen todistaja, mies sanoi: ’Muistan, kun eräs teikäläinen kävi täällä vuosia sitten ja antoi minulle kasan tuomari Rutherfordin kirjoja.’ Tämä oli yksi niistä monista todisteista, jotka kertoivat meitä ennen alueella työskennelleiden tienraivaajien työstä. Tällä kertaa kyseessä oli joko Sydney Shepherd tai Frank Dewar.”

Ensimmäisiä Valtakunnan julistajia, jotka todistivat Ranskan Polynesiassa voimaperäisesti, olivat Jean-Marie ja Jeanne Félix. Tämä aviopari oli oppinut totuuden Algeriassa, kun se oli Ranskan siirtomaa. He kävivät kasteella vuonna 1953. Seurakunnissa esitettiin vuonna 1955 kehotus lähteä palvelemaan alueille, joilla tarvittiin lisää Valtakunnan julistajia. Yksi näistä paikoista oli Ranskan Polynesia. Félixit ottivat kutsun vastaan ja muuttivat vuonna 1956 pienen poikansa Jean-Marcin kanssa Tahitiin. Jean-Marie, joka oli insinööri, ei kuitenkaan löytänyt työtä, joten perhe muutti 230 kilometrin päähän Tahitista koilliseen Tuamotusaariin kuuluvaan Makatean saareen. Siellä Jean-Marie sai töitä fosfaattiyhtiöstä.

Aviopari alkoi oitis todistaa naapureilleen ja Jean-Marien työtovereille. Jeanne kirjoittaa: ”Saarelaiset arvostivat suuresti Raamattua, kuuntelivat mielellään Valtakunnan sanomaa ja olivat ahkeria Raamatun tutkijoita. Se rohkaisi meitä kovasti. Paikalliset papit eivät puolestaan ottaneet meitä ollenkaan tervetulleina vastaan. He jopa varoittivat laumaansa sen keskuuteen tulleista ’vääristä profeetoista’ ja kielsivät ihmisiä puhumasta kanssamme tai edes kävelemästä talomme ohi.”

Ajan mittaan enemmistö muutti kuitenkin käsityksensä tästä kristitystä pariskunnasta. Monet saarelaiset alkoivat jopa kunnioittaa syvästi Jean-Marieta ja Jeannea, koska nämä eivät halveksineet polynesialaisia kuten jotkut Makateassa asuvat eurooppalaiset.

Todistustyön jatkaminen vaati kuitenkin rohkeutta, sillä fosfaattiyhtiön johtaja saattoi irtisanoa työntekijän milloin halusi. Lisäksi kaksi santarmia kävi aika ajoin perheen luona kyselemässä heidän toiminnastaan. Nämä saaren ranskalaiset poliisiviranomaiset tajusivat vähitellen, etteivät Jean-Marie ja Jeanne olleet uhka valtiolle. He jopa muuttuivat ystävällisiksi.

Ensimmäinen edistyvä raamatuntutkisteluoppilas oli Jean-Marien polynesialainen työtoveri Maui Piirai. Kun totuus tavoitti Mauin sydämen, hän teki elämässään suuria muutoksia. Hän muun muassa lopetti tupakanpolton ja juopottelun ja meni naimisiin naisen kanssa, jonka kanssa oli asunut 15 vuotta. Maui kastettiin lokakuussa 1958, ja niin hänestä tuli alueen ensimmäinen polynesialainen, joka vihki elämänsä Jehovalle. Papit raivostuivat huomatessaan, että hänkin alkoi tietysti kertoa hyvää uutista toisille. Eräs pappi jopa yritti järjestää niin, että Maui erotettaisiin työpaikastaan. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, sillä Maui oli ahkera, hyvämaineinen työntekijä.

Toinen Jumalan sanasta kiinnostunut makatealainen oli naisopettaja Germaine Amaru. Hän pääsi kosketukseen totuuden kanssa Félixien pojan Jean-Marcin kautta, joka oli hänen oppilaansa. Opettaja ihmetteli vasta seitsenvuotiaan Jean-Marcin hyvää Raamatun tuntemusta ja soitti hänen vanhemmilleen. He alkoivat tutkia hänen kanssaan Raamattua. Kertomus ei pääty vielä tähän, sillä Germaine opetti vuorostaan työtoverinsa Monique Sagen ja tämän aviomiehen Rogerin tuntemaan Jehovan.

Félixit ja Maui Piirai alkoivat tutkia myös Makatean protestanttisen kirkon nuoren diakonin Manuari Tefaataun ja hänen ystävänsä Arai Teriin kanssa. Aluksi Manuari ja Arai kävivät edelleen oman kirkkonsa tilaisuuksissa ja kertoivat toisille seurakuntalaisille, mikä on Raamatun totuus esimerkiksi kolminaisuudesta, helvetistä ja sielun kuolemattomuudesta. Se aiheutti ymmärrettävästikin paljon hämmennystä näiden protestanttien keskuudessa. Monet vilpittömät ihmiset tutkivat kuitenkin muinaisten beroialaisten lailla huolellisesti Raamattuaan nähdäkseen, olivatko heidän kuulemansa asiat totta (Apt. 17:10–12).

Kirkon pappi ei tietenkään ilahtunut tästä, vaan uhkasi jopa erottaa seurakunnasta jokaisen, joka vielä kuuntelisi todistajia. Jotkut antoivat periksi uhkauksen edessä, mutta toiset edistyivät hengellisesti ja jättivät kirkon. Näiden joukossa olivat Manuari ja Arai sekä Maui Piirain vaimo Moea ja Taina Rataro, josta kerromme lisää myöhemmin.

Kasvava julistajien ja raamatuntutkisteluoppilaiden ryhmä kokoontui aluksi Félixien kotona, missä Jean-Marie piti esitelmiä ranskan kielellä ja Maui tulkkasi ne tahitiksi. Kun Félixit muuttivat vuonna 1959 pois Makateasta, ryhmä alkoi kokoontua Mauin kotona, sillä hän oli siinä vaiheessa jo käynyt kasteella. Mitä Jean-Marie ja Jeanne ajattelivat saaristossa suorittamastaan palveluksesta? Nykyään Italiassa leskenä asuva Jeanne puhuu myös miehensä puolesta sanoessaan: ”Emme katuneet päivääkään. Palvelusvuodet Makateassa olivat yhteisen elämämme parasta aikaa.”

Hyvä uutinen kuullaan Tahitissa

Vuonna 1955, juuri ennen kuin Félixit muuttivat Makateaan, Australian haaratoimisto lähetti Len Helbergin kierrostyöhön Tyynenmeren saarille. Hänen määräalueensa oli miljoonia neliökilometrejä: Uudesta-Kaledoniasta Ranskan Polynesiaan. Tällä valtavalla alueella asui kuitenkin vain alle 90 julistajaa, eikä yksikään heistä Tahitissa. Lenillä oli kolme päätavoitetta: vierailla jokaisessa seurakunnassa ja ryhmässä puolen vuoden välein, tavata jokainen eristyksissä asuva julistaja ja kiinnostunut ja viedä hyvä uutinen uusille alueille näyttämällä mahdollisuuksien mukaan elokuvaa Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa.

Len saapui ensi kertaa Tahitiin joulukuussa 1956 ja vietti siellä kaksi kuukautta. Hän oli lukenut ranskaa koulussa, mutta kielitaito oli päässyt ruostumaan. Niinpä hän työskenteli ensin liikealueella tavoitteenaan löytää englantia puhuvia ihmisiä. Tässä työssä hän tapasi yhden Tahitin rikkaimmista miehistä. Mies kuunteli Leniä hyvin kiinnostuneena ja pyysi häntä tulemaan uudelleen. Seuraavana lauantaina hän tarjosi Lenille lounaan ja kutsui hänet sen jälkeen kotiinsa, jonne heidät kyyditsi miehen autonkuljettaja. Len kirjoittaa: ”Iltapäivällä mies otti yllätyksekseni käteensä kotilonkuoren ja puhalsi siihen. Tajusin sen olevan kylän arvohenkilöille tarkoitettu merkki kerääntyä miehen talon yhteydessä olevaan kokoussaliin.

Paikalle tuli toistakymmentä miestä, muiden muassa pormestari, poliisipäällikkö ja useita protestanttisen kirkon diakoneja. Isäntäni kertoi aluksi minun edustavan Jehovan todistajia, ’uutta uskontoa saarilla’, ja ilmoitti sitten: ’Helberg vastaa nyt mihin tahansa kysymykseen, joka teillä on Raamatusta.’ Pystyin vastaamaan kaikkiin kysymyksiin.” Näin tehtiin joka sunnuntai seuraavien kahden kuukauden ajan. Vaikkei tämä rikas mies koskaan omaksunut totuutta, hän järjesti Lenille tilaisuuden esittää leprasairaalassa elokuvan Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Läsnä oli yli 120 henkeä.

Osoittiko kukaan vastakaikua Valtakunnan sanomalle? Veli Helberg muistelee: ”Vuoden 1956 joulupäivänä olin ovelta-ovelle-työssä Aruen alueella ja tapasin Michelin perheen, joka otti sanoman innokkaasti vastaan.” Vartiotorni ja Herätkää! olivat Micheleille tuttuja, sillä heidän Yhdysvalloissa asuva sukulaisensa oli tilannut ne heille. Michelien tytär Irene ja hänen miehensä tulivat myöhemmin totuuteen. Len aloitti raamatuntutkistelun myös herra Garnierille, jonka jotkut perheenjäsenet sittemmin omaksuivat totuuden. Kun Papeeten seurakunta perustettiin vuonna 1959, Michelit ja Garnierit kuuluivat sen ensimmäisiin jäseniin.

Veli Helberg lähti vuonna 1957 Gileadiin, jolloin Australian haaratoimisto pyysi kierrosvalvoja Paul Evansia ja hänen vaimoaan Francesia vierailemaan Tahitissa. Sinä lyhyenä aikana, jonka he viettivät saaressa, he levittivät yli 70 Raamattua ja kirjaa ja saivat monta Vartiotorni- ja Herätkää!-lehden tilausta. Veli Evans kirjoitti: ”Useilla tahitilaisilla on nyt riittävästi tietoa Raamatusta, ja he ovat niin kiinnostuneita, että haluavat kovasti osallistua saarnaamistyöhön järjestön ohjauksessa.” Saisivatko nämä uudet tarvitsemansa tuen ja ohjauksen?

Tahitilaissyntyinen sisar palaa kotimaahansa

Nuori tahitilaisnainen Agnès lähti vuonna 1936 Yhdysvaltoihin mennäkseen naimisiin amerikkalaisen Earl Schenckin kanssa. Aviopari tapasi Jehovan todistajia ja otti vastaan totuuden; heidät kastettiin San Diegossa Kaliforniassa vuonna 1954. Vuonna 1957 he istuivat ystäviensä Clyde ja Ann Neillin kanssa vieretysten piirikonventissa Los Angelesissa, kun maailmankeskuksessa palveleva Nathan Knorr ilmoitti useita paikkoja, joissa tarvittiin apua. Yksi oli Tahiti.

”Agnès innostui niin, että hyppäsi ylös istuimelta ja purskahti itkuun”, kertoo veli Neill. ”Käännyin katsomaan häntä ja Earlia ja sanoin tekeväni kaikkeni auttaakseni heitä ja heidän 11-vuotiasta poikaansa pääsemään Tahitiin. Tällöin Earlkin, joka oli vammainen, alkoi itkeä. Hän oli asunut Tyynenmeren alueella 17 vuotta ja toiminut taiteilijana ja kirjailijana. Halu palata sinne oli kova. Lisäksi hänen vaimonsa Agnès oli edelleen Ranskan kansalainen.”

Clyde jatkaa: ”Kun Ann ja minä olimme rukoilleet hartaasti, päätimme lähteä 12-, 8- ja 3-vuotiaitten poikiemme kanssa Tahitiin. Ystävämme David ja Lynne Carano ja heidän poikansa David junior päättivät lähteä kanssamme. Siispä vuonna 1958 New Yorkissa pidetyn kansainvälisen konventin jälkeen matkustimme laivalla Tahitiin.

Yhdysvaltojen haaratoimisto oli antanut meille muutamien kiinnostuneiden nimet, joten lähdimme heti saareen tultuamme tavoittamaan heitä. Agnès, joka oli saapunut sinne ennen meitä, oli jo ehtinyt ahkeroida palveluksessa. Koska minä ja Ann emme puhuneet ranskaa emmekä tahitia, pyysimme Agnèsia mukaamme julistustyöhön aina kun mahdollista. Kun työskentelimme keskenämme, otimme mukaamme sekä englannin- että ranskankielisen ’Olkoon Jumala totinen’ -kirjan, jota niihin aikoihin käytimme apuna Raamatun tutkimisessa.”

Näiden ponnistelujen ja veli Helbergin sekä veli ja sisar Evansin tekemän pohjatyön ansiosta vain muutamassa viikossa 17 ihmistä alkoi tutkia Jumalan sanaa. Clyde muistelee: ”Eräs mieleen jäänyt tutkisteluoppilas oli entinen protestanttipappi Teratua Vaitape. Hän oli menettänyt virkansa kyseltyään liikaa kirkon opeista. Teratua asui perheineen pienessä yhden huoneen asunnossa, jossa ei ollut juoksevaa vettä eikä sähköä. Hän sanoi minulle, että hän oli oppinut Raamatusta enemmän tutkittuaan meidän kanssamme muutaman viikon kuin oltuaan neljä vuotta seminaarissa ja seitsemän vuotta pappina.”

Clyde jatkaa: ”Kun olimme olleet saarella joitakin viikkoja, puskaradio alkoi toimia ja ihmiset saivat tietää meistä. Se oli mainiota, sillä tahitilaiset ovat ystävällisiä ja rakastavat Raamattua.”

Aluksi tämä pieni julistajaryhmä piti kokoukset Schenckien kodissa. Niissä kävi vain kaksi kiinnostunutta. Veli Neill muistelee: ”Ennen pitkää kokouksissa kävi säännöllisesti viitisentoista kiinnostunutta. Eräs nainen, jonka kanssa tutkimme, oli pari kolme vuotta aiemmin auttanut Len Helbergiä, kun tämän polkupyörä oli mennyt rikki naisen talon kohdalla. Len oli jättänyt hänelle kirjallisuutta, ja siksi hän ilahtui kovasti tajutessaan meidän tunnustavan samaa uskontoa. Nainen asui kaukana meistä, joten kun kävimme hänen luonaan, hän tarjosi aina meille aterian: yleensä se oli herkullista, tuoretta teräspöntössä kypsytettyä kalaa.”

Ennen kuin Neillit ja Caranot lähtivät pois joulukuussa 1958 Clyde piti toisen Ranskan Polynesiassa koskaan pidetyn kastepuheen; ensimmäinen oli pidetty Makateassa lokakuussa, kun Maui Piirai kastettiin. Läsnä oli 60 henkeä ja kastettavia kahdeksan. Heidän joukossaan olivat Neillien poika Steven ja tahitilainen Auguste Temanaha, joka auttoi myöhemmin seurakunnan perustamisessa Huahinen saareen.

Vakiintumisen aikaa

Vuonna 1959 Fidžin haaratoimiston pyynnöstä Tahitiin muuttivat John Hubler ja hänen australialainen vaimonsa Ellen. He tulivat auttamaan vielä lapsenkengissään olevaa Papeeten seurakuntaa. John toimi seurakunnanpalvelijana niiden seitsemän kuukauden ajan, jotka he pystyivät olemaan Tahitissa. Sveitsissä syntynyt John puhui sujuvaa ranskaa. Ellenkin oli oppinut kielen palvellessaan miehensä kanssa vuosien ajan Uudessa-Kaledoniassa. Hublerit opastivat uusia julistajia ovelta-ovelle-palveluksessa, ja apu oli hyvin tervetullutta, sillä useimmat olivat saarnanneet vain vapaamuotoisesti.

Vuonna 1960 John ja Ellen lähtivät kierrostyöhön. Heidän alueenaan oli Ranskan Polynesia, joten he saattoivat edelleen auttaa paikallisia julistajia. John kertoo: ”Vuonna 1961 minut kutsuttiin Gilead-kouluun. Kun valmistuin sieltä, minut määrättiin kierrosvalvojaksi alueelle, joka käsitti kaikki Tyynenmeren ranskankieliset saaret.”

Ensimmäinen valtakunnansali

”Ensimmäisellä Tahitin-vierailullamme”, kertoo veli Hubler, ”minulla oli etu aloittaa raamatuntutkistelu entiselle opettajalle, Marcelle Anahoalle. Tuohon aikaan etsimme epätoivoisesti tonttia omaa valtakunnansalia varten. Tiellä oli kuitenkin kaksi estettä. Kellään ei ensinnäkään näyttänyt olevan myyntihaluja, ja toiseksi seurakunnan tilillä oli hyvin vähän rahaa. Jatkoimme kaikesta huolimatta tontin etsimistä luottaen siihen, että Jehova ohjaa asioita.

Kerran kun olin pitämässä Marcellelle tutkistelua, mainitsin hänelle tilanteesta. ’Haluan näyttää sinulle jotakin’, hän sanoi. Hän vei minut ulos ja viittasi kädellään ympärillemme ja sanoi: ’Katsohan näitä maita. Ne kuuluvat minulle. Olin suunnitellut rakennuttaa asuintaloja, mutta nyt kun olen oppinut ymmärtämään totuutta, olen muuttanut mieleni. Lahjoitan puolet maasta valtakunnansalia varten.’ Kuultuani hänen sanansa esitin heti mielessäni sydämestä lähtevän kiitoksen Jehovalle.”

Heti kun paperisota oli käyty, Papeeten seurakunta rakensi ensimmäisen valtakunnansalinsa. Se valmistui vuonna 1962. Se edusti yksinkertaista saarelaistyyliä: sivuseiniä ei ollut ja katto oli tehty kairapalmun lehdistä. Ikävä kyllä naapurien kanojen mielestä salin istuimet sopivat loistavasti pesiksi ja kattoparrut yöpuiksi. Niinpä kun veljet tulivat kokouksiin, he löysivät lattialta ja kalusteilta munia ja muita vähemmän miellyttäviä merkkejä höyhenpukuisista vuokralaisista. Sali palveli silti tarkoitustaan, kunnes veljet rakensivat suuremman ja jykevämmän rakennuksen.

Laillinen asema selvitetään

Alkuaikoina veljet eivät olleet varmoja, millainen Jehovan todistajien laillinen asema Ranskan Polynesiassa oli. Vartiotorni-lehti kiellettiin Ranskassa vuonna 1952, mutta itse työtä ei ollut kielletty. Pätikö tämä myös tässä Ranskan territoriossa? Julistajien määrä kasvoi kaiken aikaa, joten Jehovan todistajat saivat yhä enemmän julkista huomiota. Vuoden 1959 loppupuolella poliisi tuli jopa erään kerran kokoukseen katsomaan, mitä siellä tapahtui.

Veljiä neuvottiin perustamaan laillinen yhdistys. Virallinen rekisteröinti selventäisi tilannetta ja hälventäisi epäilyksiä. Veljet olivat innoissaan, kun he saivat 2. huhtikuuta 1960 tiedon, että heidät oli rekisteröity virallisesti Jehovan todistajien yhdistykseksi.

Vartiotorni oli kuitenkin edelleen kielletty Ranskassa. Koska kiellon uskottiin olevan voimassa myös Ranskan Polynesiassa, veljet saivat lukea Vartiotornin kirjoituksia La Sentinelle -lehdestä (”Vartiomies”), joka lähetettiin Sveitsistä. Erään kerran poliisi paljasti laillisen yhdistyksen silloiselle puheenjohtajalle Michel Gelas’lle tietävänsä hyvin, että La Sentinelle oli Vartiotornin korvike. Poliisi ei tästä huolimatta estänyt lehden lähettämistä. Veljet saivat tietää siihen syyn, kun Vartiotornin kielto kumottiin Ranskassa vuonna 1975.

Kiellon kumoamisen jälkeen Tahitin veljet anoivat lupaa saada Vartiotorni maahan. Tässä yhteydessä selvisi, ettei kieltoa ollut koskaan julkaistu valtion virallisessa tiedotuslehdessä. Vartiotornia ei siis monien yllätykseksi ollut koskaan kiellettykään Ranskan Polynesiassa.

Paikalliset viranomaiset olivat toisaalta jyrkkiä viisumeiden myöntämistä ja niiden uusimista koskevissa asioissa. Ne jotka eivät olleet Ranskan kansalaisia, kuten aiemmin mainitut Clyde ja Ann Neill, saivat yleensä oleskeluluvan vain muutamaksi kuukaudeksi. Hubleritkin kuuluivat tähän joukkoon. Koska John oli kuitenkin laillisen yhdistyksemme jäsen ja Ranskan lain mukaan johtokunnassa sai olla yksi ulkomaalainen, hän sai viisumin helpommin.

Tästä oli Johnille hyötyä kierrostyössä. Poliisipäällikkö pyysi Johnia kerran tulemaan toimistoonsa selvittämään, miksi hän kävi saarissa niin usein. John selitti, että yhdistyksen jäsenenä hänen piti osallistua johtokunnan kokouksiin. Selitys tyydytti poliisia. Tämä ei ollut kuitenkaan ainoa kerta, kun Johnin täytyi ilmaantua poliisipäällikön eteen.

Vuonna 1963 Tyynellämerellä alettiin tehdä ydinkokeita, mikä suututti monia polynesialaisia, muiden muassa ainakin yhtä huomattavaa pappismiestä. Muuan luopio käytti tilaisuutta hyväkseen valittamalla poliisille valheellisesti, että veli Hubler oli yksi agitaattori, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Johnin oli siis taas mentävä poliisin puheille. John ei paljastanut syytöksen esittäjää, vaan selitti sen sijaan ystävällisesti, että olemme puolueettomia ja osoitamme kunnioitusta vallanpitäjiä kohtaan, kuten Raamattu neuvoo (Room. 13:1). Hän myös antoi poliisille joitakin julkaisuja. Kuultuaan asian poliisi päätteli, että joku yritti tosiaan vain aiheuttaa todistajille vaikeuksia.

Jonkin ajan kuluttua Hublereille ei kuitenkaan enää myönnetty viisumia. Niinpä he palasivat Australiaan ja jatkoivat siellä matkatyötä vuoteen 1993 saakka, kunnes joutuivat lopettamaan terveyssyistä.

Saaristossa viettämänään aikana Hublerit näkivät monien tekevän suuria muutoksia elämässään miellyttääkseen Jehovaa. Eräs heistä oli 74-vuotias nainen, joka oli synnyttänyt 14 aviotonta lasta. ”Kutsuimme häntä nimellä Mama Roro”, sanoo John. ”Kun Mama Roro oppi totuuden, hän meni naimisiin avomiehensä kanssa ja ilmoitti asianmukaisesti rekisteriin kaikki lapsensa, vaikka näillä oli eri isät. Paikkakunnan pormestarin piti liittää kaksi lomaketta yhteen saadakseen kaikkien lasten nimet samaan luetteloon. Mama Roro vaati, että asiat piti hoitaa Jehovan tavalla.” Kasteensa jälkeen tämä uskollinen sisar aloitti tienraivauksen ja oli erityisen taitava levittämään lehtiä. Lisäksi hän kävi toisten julistajien kanssa saarnaamassa kaukaisilla saarilla.

Tahitinkielinen Raamattu on siunaus

1960-luvulla ei ollut mitenkään epätavallista tavata ihmistä, joka puhui ainoastaan tahitia. Onneksi tahitinkielinen Raamattu oli kuitenkin saatavilla jo vuoden 1835 jälkeen, kiitos kääntäjien Nottin ja Daviesin. b Eräs sen hienoja piirteitä on Jumalan nimen esiintyminen tahitinkielisessä muodossa ”Iehova” kaikkialla tekstissä, myös Keikkalaisissa kirjoituksissa.

Tahitinkielistä Raamattua on levitetty paljon saaristossa, ja se on ohjannut monia totuuden täsmälliseen tuntemukseen. Yksi heistä on mies nimeltä Taina Rataro. Hän syntyi vuonna 1927 ja oli ensimmäisiä raamatuntutkisteluoppilaita Makateassa. Hän ei kuitenkaan alussa osannut lukea eikä kirjoittaa äidinkieltään tahitia. Taina opiskeli ahkerasti ja edistyi hyvin. Hän ilmoittautui jopa teokraattiseen palveluskouluun, ja myöhemmin hänet nimitettiin avustavaksi palvelijaksi.

Elisabeth Avae, joka on nyt 78-vuotias, syntyi Tubuaisaariin kuuluvassa syrjäisessä Rimataran saaressa 600 kilometrin päässä Tahitista. 1960-luvulla hän ei puhunut sanaakaan ranskaa mutta osasi lukea ja kirjoittaa tahitia. Avioiduttuaan hän muutti miehensä kanssa Papeeteen. Siellä hän kuuli Raamatun totuudesta vanhimman tyttärensä Margueriten kautta, joka oli alkanut käydä kokouksissa. Elisabethkin alkoi käydä niissä yhdeksän muun lapsensa kanssa, vaikka hänen miehensä vastustikin niin katkerasti, että heitti aina kokouksen aikana kaikki hänen vaatteensa pihalle.

Noihin aikoihin kokoukset pidettiin ranskan kielellä ja vain joitakin ohjelmia tulkattiin joskus tahitiksi. Elisabeth hyötyi ohjelmasta hengellisesti lukemalla tahitinkielisestä Raamatustaan kohdat, jotka mainittiin. Hänen kanssaan tutkinut sisar käytti kirjasta ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta” siten, että hän käänsi tekstin ranskasta tahitiksi ja Elisabeth luki mainitut kohdat Raamatustaan. Elisabeth edistyi hienosti ja meni kasteelle vuonna 1965. Hän piti puolestaan tutkisteluja sellaisille, jotka puhuivat vain tahitia. Hän opetti myös lapsiaan, joista kuusi vihki elämänsä Jehovalle, ja joitakuita lapsenlapsiaan, joista hän itse kasvatti useita.

Yksi hänen lapsenlapsistaan, Diana Tautu, on palvellut Tahitin haaratoimistossa kääntäjänä viimeiset 12 vuotta. Diana sanoo: ”Olen kiitollinen isoäidille siitä, että hän opetti minut hallitsemaan hyvin tahitin kielen. Nyt minulla on hieno mahdollisuus auttaa omalta pieneltä osaltani toisia saamaan elämää pelastavaa hengellistä ruokaa omalla kielellään.”

Kiinalaiset oppivat tuntemaan Jehovan

1960-luvulla Tahitin väestöstä kymmenisen prosenttia oli kiinalaisia. Ensimmäinen Raamatun totuuden omaksunut kiinalainen oli teini-ikäinen Clarisse Lygan. Hän oli köyhästä perheestä. Auttaakseen perhettään taloudellisesti hän kävi töissä keskiviikkoisin, jolloin ei ollut koulua. Clarisse oli töissä todistajaperheessä ja sai näin tietää totuudesta. Hän meni kasteelle 18-vuotiaana vuonna 1962 huolimatta vanhempiensa kovasta vastustuksesta.

Myös Alexandre ja Arlette Ly Kwai ja Ky Sing Lygan olivat ensimmäisten kiinalaisten joukossa, jotka alkoivat palvella Jehovaa Tahitissa. Alexandre oli taksinkuljettaja ja tapasi eräänä päivänä Jim ja Charmian Walkerin, todistajapariskunnan joka oli tullut Uudesta-Seelannista vuonna 1961 auttamaan saarnaamistyössä. Alexandre puhui halustaan oppia englantia. Charmian kertoo: ”Olin silloin tienraivaaja, joten Jim sanoi Alexandrelle, että minä voisin opettaa häntä. Alexandre otti tarjouksen vastaan. Ensin opiskelimme puolen tunnin ajan englantia ja sitten tutkimme puolen tunnin ajan Raamattua kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin avulla.”

Samaan aikaan myös Alexandren veli Ky Sing kuuli totuudesta. Molemmat miehet olivat kuitenkin kääntyneet äskettäin katolilaisuuteen ja osallistuivat kirkon kurssille. He alkoivat tietenkin huomata eroja Raamatun ja kirkon opetusten välillä. Pappi pyysi kurssin lopussa satapäistä luokkaa esittämään kysymyksiä. Alexandre viittasi ja pyysi pappia todistamaan Raamatun avulla, että sielu on kuolematon. ”Tiedän, miksi kyselet tuollaisia”, pappi vastasi kärkevästi. ”Käyt keskusteluja Jehovan todistajien kanssa, eikö totta?” Hän teki sitten nuorukaisesta pilaa luokan edessä.

Tämä tapaus vakuutti Alexandren ja Ky Singin siitä, ettei katolisella kirkolla ollut totuutta. He ja heidän vaimonsa vihkivät elämänsä Jehovalle, ja myöhemmin veljekset nimitettiin seurakunnan vanhimmiksi. Alexandre palveli jopa jonkin aikaa Tahitin haaratoimistokomiteassa. Sen jälkeen hän muutti vaimonsa kanssa Raiatean saareen Seurasaarille tukemaan Valtakunnan työtä ja myöhemmin Bora-Boraan, missä hän palveli uskollisesti kuolemaansa asti.

Elämän suunta muuttuu merimatkalla

Antonio Lanza työskenteli teknikkona televisiotehtaassa Milanossa Italiassa. Vuonna 1966 yhtiö etsi vapaaehtoista, joka lähtisi Tahitiin johtamaan vastaanotinten korjausosastoa. Antonio otti tuon kolmivuotisen työn vastaan. Hän suunnitteli kuitenkin jättävänsä vaimonsa Annan ja heidän kaksi pientä poikaansa kotiin. Anna anoi viikkokausia kyynelsilmin miestään muuttamaan mielensä, mutta turhaan.

Matka Marseillesta Ranskasta Papeeteen kesti kuukauden. Antonio oli seurallinen mies, mutta lähes kaikki muut laivalla puhuivat ranskaa, ja sitä hän ei osannut. Toisena matkapäivänä hän tapasi kaksi katolista nunnaa, jotka olivat italialaisia. Päivittäiset muotomenot veivät heiltä kuitenkin niin paljon aikaa, etteivät he ehtineet jutella paljonkaan. He kertoivat Antoniolle tavanneensa laivalla italiaa puhuvan ranskalaisnaisen. Nainen oli Lilian Selam, Jehovan todistaja. Hän oli lapsineen matkalla Tahitiin miehensä luokse, joka oli saanut sieltä työtä.

Antonio löysi Lilianin ja kävi hänen kanssaan miellyttävän keskustelun. Lilian antoi hänelle italiankielisen raamatullisen julkaisun. He keskustelivat hengellisistä asioista vielä monesti matkan aikana. Erään kerran Lilian varoitti Antoniota siitä, että tämä saattoi itsensä moraaliseen vaaraan jättäessään vaimonsa ja lapsensa kolmeksi vuodeksi työn vuoksi. Hän luki hänelle muun muassa Efesolaiskirjeen 5:28, 29:n ja Markuksen 10:7–9:n ja selitti, että Jumala piti avioliittoa pyhänä.

Antonio mietti kuulemaansa vakavasti ja alkoi katua päätöstään. Panamasta hän kirjoitti vaimolleen, että kun hän olisi saanut riittävästi rahaa kasaan, hän lennättäisi perheensä Tahitiin. Seuraavassa kirjeessä hän pyysi Annaa hankkimaan papilta Raamatun ja tuomaan sen tullessaan. Miten pappi suhtautui ajatukseen? Tämä sanoi, että Annan miehen on täytynyt menettää järkensä, koska halusi lukea niin vaikeaselkoista kirjaa.

Puoli vuotta myöhemmin Antonion perhe tuli Tahitiin. Koska Anna oli uskonnollinen ihminen, hän pyysi tulopäiväänsä seuraavana päivänä Antoniota viemään perheen kirkkoon. Hän halusi kiittää Jumalaa siitä, että he olivat jälleen yhdessä. Antonio sanoi: ”Hyvä on, me menemme kirkkoon.” Hän ei kuitenkaan vienyt perhettään katoliseen kirkkoon, vaan valtakunnansalille! Annalle se oli tietysti melkoinen yllätys. Hän piti silti ohjelmasta ja otti jopa vastaan raamatuntutkistelun. Kuinka ollakaan, hänen kanssaan alkoi tutkia samainen sisar Lilian Selam, joka oli todistanut Antoniolle laivalla.

Antonion oli tarkoitus viettää kolme vuotta yksin Tahitissa, mutta nyt hän on ollut siellä perheineen 35 vuotta. Tosi palvonta yhdistää nykyään Antoniota, Annaa ja heidän neljää poikaansa, ja Antonio palvelee seurakunnan vanhimpana.

Perheet palvelevat tarvealueilla

Monet veljet ja sisaret ovat vuosien varrella muuttaneet syrjäisiin saariin, joissa on tarvittu lisää Valtakunnan julistajia, esimerkiksi Maran, Haamarurain ja Teriin perheet sekä Ato Lacour, jonka perhe ei ollut totuudessa. Marat – Vaieretiai, Marie-Medeleine ja viisi lasta – muuttivat Tahitista Raiateaan. Siellä palvellut erikoistienraivaajapariskunta määrättiin uudelle alueelle. Saareen jäi vain kaksi sisarta ja joitakin kastamattomia julistajia.

Vaieretiai oli kuvanveistäjä, ja aluksi hän teki taideteoksia puusta ja myöhemmin korallista, ja siksi hän saattoi muuttaa asuinpaikkaa vaihtamatta työtä. Hän toimi viisi vuotta Raiatean pienen ryhmän ainoana vanhimpana, kunnes sinne saapui toinen pätevä veli. Marat muuttivat tällöin Tahaaseen ja asuivat siellä neljä vuotta.

Elämä ei kummassakaan saaressa ollut Maran perheelle taloudellisesti helppoa. ”Minun oli käytävä Tahitissa myymässä veistoksiani”, Vaieretiai kertoo. ”Joskus minulla ei ollut rahaa lentolippuun. Silloin pyysin pienen lentoyhtiön vastuuhenkilöä antamaan minulle lipun velaksi ja lupasin maksaa sen kokonaan paluumatkalla. Raha oli tosiaan tiukassa, mutta emme olleet koskaan vailla välttämättömyyksiä.” Vaieretiain ja Marie-Medeleinen esimerkki uhrautuvuudesta vaikutti myönteisesti heidän tyttäreensä Jeanneen, joka on ollut 26 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa ja kuuluu nykyään Tahitin Betel-perheeseen.

Vuonna 1969 Ato Lacour muutti perheineen Tubuaisaariin kuuluvaan Rurutun saareen, kun hän sai järjestettyä työnsä puolesta siirron sinne. Hän oli käynyt kasteella kolme vuotta aiemmin ja oli ainoa totuudessa oleva perheestään ja ainoa tuon saariryhmän julistaja. Kun Ato tuli saareen, hän lähti palvelukseen heti seuraavana päivänä. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olen aloittanut saarnaamisen – yksin. Se on vaikeaa. Suurella Babylonilla on täällä vankka jalansija.”

Kiinnostuneet alkoivat kuitenkin ennen pitkää osoittaa vastakaikua hyvälle uutiselle, ja muodostettiin ryhmä. Aluksi se kokoontui Lacourien olohuoneessa. Ato kertoo: ”Koska ryhmämme edusti saarella uutta uskontoa, meitä sanottiin ’Lacourin uskonnoksi’. Mutta Jehova ’sai aikaan jatkuvan kasvun’, ja ryhmästämme tuli seurakunta vuonna 1976.” (1. Kor. 3:6.) Ennen kuin veli Lacour kuoli vuonna 2000, useat hänen perheensä jäsenet, myös hänen vaimonsa Perena, liittyivät tosi palvojien joukkoon.

Rudolphe ja Narcisse Haamarurai muuttivat Bora-Boraan. Rudolphe, joka toimi Tahitin sähköyhtiössä työnjohtajana, erosi tehtävästään ja alkoi työskennellä Bora-Borassa kookospähkinöiden kerääjänä ja koprantekijänä. Hän ei löytänyt kahteen vuoteen mitään muuta työtä. Jehova siunasi kuitenkin runsaasti häntä ja hänen vaimoaan, sillä jonkin ajan kuluttua saareen perustettiin seurakunta! Se kokoontui 25 vuoden ajan heidän kodissaan. Vuonna 2000 seurakunta alkoi vihdoin kokoontua omassa, upouudessa valtakunnansalissa Bora-Boran viehättävän laguunin rannalla.

Taaroa ja Catherine Terii, joilla on kaikkiaan viisitoista lasta, muuttivat seitsemän vielä kotona asuvan lapsensa kanssa Seurasaarille pieneen Maupitin saareen. Kun Teriit saapuivat sinne vuonna 1977, he olivat sen ainoat julistajat. He asuivat motussa, kasvillisuuden peittämässä pienessä saaressa laguunin reunalla. Heidän ruokavalionsa koostui enimmäkseen kalasta ja kookospähkinäraasteesta. Perhe keräili syötäviä äyriäisiä, jotka he sitten myivät. Kun Teriit lähtivät kenttäpalvelukseen, he kahlasivat laguunin yli pääsaareen varoen astumasta myrkyllisten piikkikalojen päälle.

Vuonna 1980 Taaroa ja Catherine lähetettiin Bora-Boraan, nyt erikoistienraivaajina. Palveltuaan tuossa tehtävässä viisi vuotta he jatkoivat vakituisina tienraivaajina 15 vuoden ajan. Saamme seuraavaksi kuulla heidän ensimmäisiin tutkisteluoppilaisiinsa kuuluneesta avioparista, joka joutui kestämään paljon vastustusta hyvän uutisen tähden.

Hengelliset lapset joutuvat koetukselle

Ensimmäiset Teriien tutkisteluoppilaista, jotka omaksuivat totuuden, olivat Edmond (Apo) ja Vahinerii Rai. Rait asuivat Edmondin äidin omistamassa talossa. Kun he olivat tutkineet puolisen vuotta, äiti käski papin yllytyksestä heidän muuttaa siitä pois. Edmondin, Vahineriin ja heidän kaksivuotiaan poikansa oli asuttava luonnon keskelle kyhätyssä majassa. Pastori taivutteli Edmondin työnantajan antamaan hänelle lopputilin ja jopa sanoi muille työnantajille, etteivät he ottaisi häntä palvelukseensa. Kahdeksan kuukauden ajan tämä pieni perhe sai hengenpitimensä enimmäkseen kalastamalla.

Muuan talon rakennuttamista suunnitteleva nainen otti eräänä päivänä yhteyttä Edmondin entiseen työnantajaan. Nainen arvosti kovasti Edmondin ammattitaitoa ja halusi hänet töihin. Saatuaan tietää, että Edmond oli sanottu irti, koska hän oli tekemisissä Jehovan todistajien kanssa, nainen sanoi rakennusurakoitsijalle tekevänsä sopimuksen tämän kanssa vain jos työn tekisi Edmond. Ja Edmond sai työnsä takaisin. Tällä välin Edmondin äidin asenne pehmeni, ja hän pyysi poikansa ja miniänsä takaisin taloonsa. Edmond palvelee nykyään Bora-Boran seurakunnassa vanhimpana.

Hyvä uutinen otetaan vastaan Huahinessa

Tahitin ensimmäiset raamatuntutkisteluoppilaat kastettiin vuonna 1958, ja heidän joukossaan oli Auguste Temanaha. Auguste asui kasteensa jälkeen jonkin aikaa Yhdysvalloissa, mutta palasi Tahitiin 1960-luvun lopussa vaimonsa Stellan ja heidän kolmen lapsensa kanssa. Hänellä oli Tahitissa menestyvä liikeyritys. Kierrosvalvojan kannustuksen ja aiemmin mainitun Maran perheen hyvän esimerkin rohkaisemina Temanahat myivät yrityksensä vuonna 1971 ja muuttivat Huahinen saareen 160 kilometrin päähän Tahitista.

Saaressa asui silloin yksi sisar ja muutamia kiinnostuneita. Tienraivaajien ja kierrosvalvojan ajoittaiset vierailut olivat heidän ainoa kontaktinsa Jehovan järjestöön, joten he olivat Temanahojen tulosta aivan innoissaan. Auguste käynnisti heti alkajaisiksi kokoustoiminnan, ja kokouspaikkana palveli heidän keittiönsä. Läsnä oli parisenkymmentä henkeä.

Aluksi Auguste ei löytänyt töitä. Hän ahkeroi kuitenkin perheineen palveluksessa luottaen Jehovan huolenpitoon, eikä syyttä. Esimerkiksi kun Temanahat aloittivat päivän palveluksen, Auguste tapasi jättää auton kenttäalueelle. Kun he palasivat autolle, se oli usein täynnä ruokaa. He eivät koskaan saaneet tietää, kuka ruoan oli tuonut. He arvelivat sen tulleen alueen ystävällisiltä asukkailta, jotka tiesivät heidän tilanteensa. Näin jatkui useiden viikkojen ajan, kunnes perheen taloudellinen tilanne koheni.

Kun otetaan huomioon Temanahojen ja muiden heidän kaltaistensa into ja kestävyys sekä saarelaisten ystävällisyys, niin ei ihme, että Huahinessa on nykyään vireä seurakunta. Saaressa on yksi julistaja jokaista 53:a asukasta kohti. Viime vuosina joka kahdestoista asukas on ollut läsnä muistonvietossa!

Monet muutkin todistajaperheet ovat osoittaneet samanlaista uhrautuvuutta. Esimerkiksi Jean-Paul ja Christiane Lassalle tulivat Marquesassaarille vuonna 1988 ja palvelivat siellä kaksi vuotta. Jean-Paul oli kuulunut Tahitin sosiaaliviraston johtokuntaan, mutta eronnut arvostetusta virastaan laajentaakseen palvelustaan. Vuonna 1994 Lassallet muuttivat jälleen, tällä kertaa Tuamotusaariin kuuluvalle Rangiroan atollille, missä he olivat kolme vuotta. Nykyään Jean-Paul palvelee Jehovaa uskollisesti Ranskassa.

Jokin aika sitten Tahitin apulaisvankilanjohtaja Colson Deane erosi virastaan ja muutti vaimonsa Linan kanssa Tubuaihin, joka on yksi Tubuaisaarista. He ovat molemmat tienraivaajia ja antavat tervetulleen tukensa saaren pienelle seurakunnalle. Vanhimmista on alueella edelleen suuri tarve.

Perheitä apuun Ranskasta

Jotkin perheet muuttivat Ranskasta asti auttamaan työssä. Yksi näistä oli Sicarin perhe: Francis, Jeannette ja heidän kuusi- ja yhdeksänvuotiaat tyttärensä. ”Tähyilimme tilaisuutta laajentaa palvelusta”, muistelee Francis. ”Sitten luimme vuoden 1971 Vuosikirjasta kutsun, jossa pyydettiin julistajia palvelemaan Tyynenmeren alueelle.” Vaikka jotkut ystävät ja sukulaiset yrittivät saada Sicarit luopumaan suunnitelmistaan, he ottivat haasteen vastaan ja saapuivat Papeeteen huhtikuussa 1972.

Koska Francis oli vanhin, voitiin Tahitiin perustaa toinen seurakunta Punaauian kaupunkiin. Kun haaratoimistokomiteajärjestely otettiin käyttöön vuonna 1976, Francis toimi erään toisen seurakunnan silloisen esivalvojan, Jean-Pierre Francinen, kanssa Tahitin ensimmäisessä haaratoimistokomiteassa. Hän palveli tehtävässä 12 vuotta.

Oliko Sicarien ystävien ja sukulaisten huoli ollut aiheellinen? ”Toisin kuin meitä varoitettiin, muuttomme vaikutti tyttäriimme myönteisesti”, sanoo Francis. ”Me neljä olemme olleet nyt yhteensä 105 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa ja saaneet monia siunauksia, aivan kuten Jehova on luvannut.” (Mal. 3:10.)

Vuonna 1981 Ranskan haaratoimisto ilmoitti Valtakunnan Palveluksemme -⁠lehtisessä, että vanhimmista oli tarvetta Moorean saaressa, joka sijaitsee puolen tunnin lauttamatkan päässä Papeetesta. Kaksi veljeä vaimoineen vastasi kutsuun. Toinen pariskunnista oli Alain ja Eileen Raffaelli. He olivat mukana perustamassa seurakuntaa Mooreaan, missä he palvelivat kahdeksan vuoden ajan. Lisäksi Alain palveli haaratoimistokomiteassa vuosina 1987–94.

Vuonna 1997 Ranskan haaratoimisto kannusti eläkkeellä olevia veljiä muuttamaan kahdeksi tai useammaksi vuodeksi syrjäisiin saariin, joissa tarvittiin kipeästi vanhimpia. Tahitin haaratoimistokomitean koordinaattori Gérard Balza kertoo: ”Arvelimme kahden tai kolmen pariskunnan vastaavan kutsuun. Hämmästykseksemme tehtävään tarjoutuikin 11 avioparia! Kaksi pariskuntaa jopa jäi asumaan alueelle. Nämä kokeneet ja hengellisesti kypsät veljet ja sisaret ovat olleet suuri apu julistajillemme. Vaikkeivät he olekaan lähetystyöntekijöitä, he ovat saaneet maistaa lähetystyötä ja kokea haasteita, joita syrjäisellä saarella elämiseen liittyy.”

Haaratoimisto perustetaan

Työn edistyessä Tyynellämerellä järjestön toiminnassa tapahtui muutoksia. Vuoteen 1958 asti Ranskan Polynesian toimintaa ohjasi Australia, kunnes valvonta siirtyi paljon lähempänä sijaitsevalle Fidžille. Toinen muutos tapahtui vuonna 1975, kun Nathan Knorr ja Frederick W. Franz tulivat maailmankeskuksesta vierailulle Tahitiin. Heidän rohkaisevia puheitaan oli kuulemassa runsaat 700 henkeä, ja diakuvaesityksessä, jonka veli Knorr piti eräässä valtakunnansalissa, oli läsnä viitisensataa.

Ohjelman jälkeen veli Knorr kutsui vanhimmat koolle ja ehdotti haaratoimiston perustamista Tahitiin. Veljet pitivät ajatusta erinomaisena. Haaratoimistonvalvojaksi nimitettiin englantia puhuva kierrosvalvoja Alain Jamet. Uusi järjestely astui voimaan saman vuoden huhtikuun 1. päivänä, ja se näytti olevan askel oikeaan suuntaan. Vaikka Fidži olikin lähempänä kuin Australia, niin haasteeksi oli jäänyt kielimuuri. Nyt Ranskan Polynesian veljet saattoivat hoitaa asioita olemalla suoraan yhteydessä omaan haaratoimistoonsa.

Haaratoimisto oli pieni, sillä sen alueella oli alle 300 julistajaa. Se oli oikeastaan vain yksi huone Papeeten valtakunnansalin yhteydessä. Huoneen toisella puolella oli toimistopöytä, toisella kirjallisuusvarasto. Haaratoimistonvalvojan työ oli aluksi osa-aikaista, joten Alain ja hänen vaimonsa Mary-Ann saattoivat jatkaa kierrostyötä ja kertoa hyvää uutista syrjäisissä saarissa, joissa ei ollut julistajia.

Työ Tuamotu- ja Gambiersaarilla

Tahitin haaratoimiston perustamisen myötä alettiin työskennellä tehokkaammin hyvän uutisen viemiseksi syrjäisiin saariin. Veljet kokosivat silloin tällöin ryhmän, joka kävi näissä saarissa. Jonkin aikaa haaratoimistokomiteassa palvellut Axel Chang muistelee erästä kertaa, jolloin 20 veljen ja sisaren ryhmä vuokrasi lentokoneen päästäkseen Tuamotusaarten suurimmalle atollille Rangiroalle. ”Todistettuamme jokaiselle tuolla atollilla aloimme järjestää esitelmää. Pormestari antoi käyttöömme katetun alueen. Aluksi näytti siltä, että saisimme itse olla yleisönä. Arvelimme ihmisten pelkäävän uskonnollisia johtajiaan. Mutta puheen alettua väkeä alkoi vähitellen ilmestyä, ja lopulta paikka oli täynnä.”

Veli Chang jatkaa: ”Puheen aikana huomasimme katolisen papin ajavan kiivaasti polkupyörällä kokouspaikkaamme kohti. Lähemmäksi päästyään hän kuitenkin hidasti menoaan ja yritti tähystää, ketkä hänen laumastaan olivat paikalla. Hän ajeli edestakaisin useita kertoja, mikä huvitti meitä suuresti.”

Alain Raffaelli järjesti vuonna 1988 saarnarynnistyksen Gambiersaarille, jotka sijaitsevat 1600 kilometrin päässä Tahitista ja muodostavat Ranskan Polynesian pienimmän ja syrjäisimmän saariston. Valtaosa asukkaista on katolilaisia. Saarilla oli todistettu vain kerran aiemmin, vuonna 1979, jolloin Alain Jamet vietti siellä kolme päivää.

Veljet menivät ensin pormestarin luokse ja selittivät toimintaansa ja pyysivät käyttöönsä esitelmäpaikkaa. Hän tarjosi heille salia, jota käytettiin häiden pitämiseen, mutta pyyteli anteeksi, ettei voinut vaalikampanjakiireiden takia lähteä veljien kanssa kutsumaan ihmisiä esitelmään. Veljet tietysti soivat sen hänelle. Esitelmään tuli 30 henkeä, muiden muassa pormestari ja paikallinen santarmi.

Alain mainitsi kuolleiden tilaa käsittelevässä esitelmässään, että sana helvetti merkitsee Raamatussa yksinkertaisesti hautaa ja että Kristuskin meni sinne. ”Ei Jeesus voinut joutua sinne!” huudahti joku kuulijoista. Alain lainasi apostolista uskontunnustusta, jossa sanotaan Kristuksen astuneen alas helvettiin. Vastaus hämmästytti kuulijoita, sillä he tajusivat toistaneensa lausetta vuosia ajattelematta sen merkitystä. Yksi kokouksessa olleista perheistä on nykyään totuudessa.

Usein matkavalvojat työskentelivät vierailuviikkojen välissä tienraivaajina sellaisilla alueilla, joilla ei ollut julistajia. Näin teki myös tahitilainen aviopari Mauri ja Mélanie Mercier. He julistivat hyvää uutista ensi kertaa useilla Tuamotusaarten atolleilla, esimerkiksi Ahella, Anaalla, Haolla, Manihilla, Takapotolla ja Takaroalla. Mauri piti myös esitelmän tai diakuvaesityksen aina kun mahdollista. ”Useimmat saarelaiset olivat ystävällisiä”, hän muistelee, ”paitsi katolilaisuuden linnakkeen Anaan asukkaat. Diakuvaesityksen aikana jotkut alkoivat huudella meille ja toiset uhkasivat pieksää meidät. Olimme kovin helpottuneita, kun lopulta onnistuimme rauhoittamaan heidät.”

Saarille saapuu lähetystyöntekijöitä

Vuodesta 1978 alkaen näille syrjäisille saarille määrättiin Ranskasta useita lähetystyöntekijöitä. Elokuussa 1978 tulleiden Michel ja Babette Mullerin määräpaikka oli Marquesassaarten suurin ja väekkäin saari Nuku Hiva. Veljet olivat käyneet silloin tällöin tässä pääosin katolisessa saaristossa, mutta kukaan heistä ei ollut voinut viipyä pitkään. Saarissa ei ollut teitä, joten Michel ja Babette liikkuivat jalkaisin tai ratsain. Paikalliset asukkaat tarjosivat heille usein yösijan. Yhden yön he jopa nukkuivat kuivumaan levitettyjen kahvipapujen päällä.

Mullerit olivat Marquesassaarilla puolitoista vuotta, minkä jälkeen he aloittivat kierrostyön. Monet arvostivat heidän käyntejään ja ottivat kirjallisuutta. Michel ja Babette levittivät yhden vuoden aikana peräti tuhat kappaletta julkaisua Kirjani Raamatun kertomuksista. Heidän kaltaistensa erinomaisten lähetystyöntekijöiden sekä tienraivaajien ja muiden julistajien ponnistelujen ansiosta työ meni todella hyvin eteenpäin Marquesassaarilla ja koko haaratoimiston alueella. Raporteista käy ilmi 69 perättäistä julistajahuippua!

Kaikki nämä uudet tarvitsivat tietysti valmennusta, mutta kokeneita veljiä ei ollut aina riittävästi, niin että jokainen olisi saanut henkilökohtaista apua. Mullerit selvisivät tästä ongelmasta työskentelemällä kahden uuden julistajan kanssa samalla kertaa. Toinen meni Michelin tai Babetten kanssa taloon toisen odottaessa tiellä vuoroaan. Mullerit palvelevat nykyään lähetystyöntekijöinä Beninissä Afrikassa.

Todistaminen koetteli raamatuntuntemusta

Lähetystyöntekijät Christian ja Juliette Belotti tulivat Ranskan Polynesiaan helmikuussa 1982. Aluksi he olivat kierrostyössä, ja sitten he tekivät viiden vuoden ajan kenttäpalvelusta Raiatean saaressa, jonka joihinkin osiin pääsi vain kanootilla. Christian kertoo, että siellä todistaminen ei koetellut ainoastaan melontataitoa, vaan myös raamatuntuntemusta. ”Meiltä kysyttiin melko usein, mistä voidellut tietävät menevänsä taivaaseen tai mitä Ilmestyskirjan pedot tarkoittavat.”

Pikkupaikoille tyypilliseen tapaan Raiateassakin kaikki tunsivat toisensa. ”Kun jostakusta julistajasta tuli toimeton”, sanoo Christian, ”usein joku palveluksessa tavatuista sanoi: ’En ole nähnyt sitä-ja-sitä vähään aikaan. Onko hänen intonsa sammunut?’ Tai: ’Sitä-ja-sitä pitäisi auttaa. Hänellä on varmaan jokin hengellinen ongelma.’” Kun Belottit lähtivät Raiateasta, jokaisesta faresta (tahitia, merkitsee ’taloa’) joku oli tutkinut Jehovan todistajien kanssa.

Raiateassa olevasta tukikohdastaan käsin Belottit kävivät myös Maupitin saaressa. Erään kerran he tilasivat laatikollisen kirjoja suoraan tähän saareen, mutta lähetys ei saapunut perille ajoissa. Christian ja Juliette eivät olleet neuvottomia, vaan näyttivät tapaamilleen ihmisille omia kappaleitaan kirjoista, joita olivat aikoneet tarjota. Kolmisenkymmentä perhettä pyysi saada kirjoja luottaen siihen, että ne tulevat aikanaan. Paketin vihdoin saavuttua muuan kiinnostunut toimitti kirjat perille.

Belottien seuraava määräpaikka oli Tuamotusaariin kuuluva Rangiroa, jonka ainoat todistajat he olivat. Sen jälkeen heidät määrättiin Ranskan Guayanaan ja lopulta Kongon demokraattiseen tasavaltaan, missä veli Belotti palvelee haaratoimistokomiteassa.

”Jehova valmentaa sinua”

Ranskasta saapuivat huhtikuussa 1985 Frédéric ja Urminda Lucas, ja heidät määrättiin Tahaan saareen, jossa oli vain kolme julistajaa. Kaksi ensimmäistä viikkoa olivat vaikeaa aikaa tälle nuorelleparille. He pitivät kokoukset olohuoneessaan kahdestaan. He lauloivat valtakunnanlaulut ja itkivät, mutta he eivät antaneet periksi.

Saaressa ei ollut sähköä eikä puhelinlinjaa. Frédéricillä ja Urmindalla oli kuitenkin radiopuhelin, jolla he saivat yhteyden lähellä sijaitsevassa Raiatean saaressa asuviin lähetystyöntekijöihin – jos hyvin kävi. Heillä oli myös pieni jääkaappi, joka oli kytketty naapurin generaattoriin. Frédéric kertoo: ”Se oli yleensä käynnissä illalla kuudesta kymmeneen, mutta kerran huomasimme kotiin tultuamme, että tomaatit olivat umpijäässä. Naapuri oli päättänyt katsoa televisiosta urheilua ja kytkenyt virran generaattoriin paljon tavallista aiemmin.”

Lucasienkin piti opetella tahitia. Kaikki uutta kieltä opiskelleet tietävät, että noviiseilla on nolot hetkensä. Frédéric muistelee erästä palveluspäivää, jolloin hän kuvitteli sanovansa ”pyhä henki”, joka on tahitiksi varua mo’a. Hän ei osannut vielä lausua hankalaa sanaa mo’a, joten hän oli puhunut ”kananpojan hengestä”.

Saapuessaan Tahaaseen vaimonsa kanssa Frédéric oli 23-vuotias avustava palvelija. Hän kertoi haaratoimistokomitean silloiselle koordinaattorille Alain Jametille tuntevansa itsensä pätemättömäksi hänelle annettujen vastuiden edessä. ”Älä huoli”, sanoi Alain, ”Jehova valmentaa sinua!” Se piti paikkansa. Kun Lucasit viisi vuotta myöhemmin lähtivät uuteen määräpaikkaansa Burkina Fasoon, Tahaan pienestä ryhmästä oli tullut omassa valtakunnansalissaan kokoontuva 14 julistajan seurakunta ja Frédéricistä vanhin.

Tämä aviopari on hyvin iloinen siitä, ettei antanut alkuaikojen vastoinkäymisten lannistaa itseään. ”Ne olivat nuoruutemme parhaita aikoja”, he sanoivat äskettäin. ”Opimme olemaan kärsivällisiä ja luottamaan omien kykyjemme sijasta täysin Jehovaan. Kun mieli oli maassa, rukous auttoi. Teimme Jehovasta linnoituksemme, eikä hän pettänyt meitä koskaan. Hän tosiaankin valmensi meitä.”

Naimattomat lähetystyöntekijät tarttuvat vaativaan työhön

Ranskasta tuli Ranskan Polynesiaan myös naimattomia lähetystyöntekijöitä antamaan apuaan. Ensimmäisiä olivat Georges Bourgeonnier ja Marc Montet. Molemmat palvelivat haaratoimistossa ja matkatyössä. Marcin kierros käsitti Tubuai-, Gambier-, Marquesas- ja Tuamotusaaret. Hän saarnasi monilla atolleilla yksin; toisissa paikoissa hän työskenteli paikallisten erikoistienraivaajien kanssa. Hän piti aina tilaisuuden tullen yleisöesitelmän, ja joissakin saarissa tilaisuuteen saapuivat lähes kaikki asukkaat. Avioiduttuaan Marc jatkoi jonkin aikaa matkatyötä. Hän kuuluu nykyään vaimonsa Jessican kanssa Bora-Boran seurakuntaan, jossa hän palvelee vanhimpana ja tienraivaajana.

Helmikuussa 1986 Ranskasta saapuivat veljet Philippe Couzinet ja Patrick Lemassif. Heidän määräpaikkansa oli Marquesassaaret. Näitä saaria eivät suojaa koralliriutat, kuten muita Ranskan Polynesian saaria. Saarten korkeat rantakalliot kohoavat lähes kohtisuorina koboltinsinisestä Tyynestämerestä, jonka mahtavat tyrskyt iskevät niitä vasten. Jylhien harjanteiden väliin jää kapeita, reheviä laaksoja, jotka jokineen ja putouksineen ovat oiva elinympäristö saarissa vaelteleville vuohille, hevosille ja villikarjalle.

Vuosien varrella Marquesassaarilla oli aina silloin tällöin vieraillut tienraivaajia ja julistajia. Esimerkiksi Mullerit olivat puolitoista vuotta Nuku Hivassa vuosina 1978–79. Kaikkialla saaristossa ei kuitenkaan ollut todistettu perusteellisesti. Tilanne muuttui, kun Philippe ja Patrick saapuivat sinne. Tosin työ ei sujunut ongelmitta, sillä katolisella uskonnolla oli vankka jalansija ja monet pelkäsivät pappeja. Papit olivat todellisuudessa vastuussa joistakin uhkauksista, joita näille kahdelle veljelle esitettiin. Saarissa toimi voimaperäisesti myös eräs katolinen karismaattinen liike, joka lietsoi fanaattisuutta ja sai aikaan ikävyyksiä yhteisössä.

Patrick ja Philippe työskentelivät aluksi yhdessä ja sittemmin erikseen opittuaan tuntemaan alueen paremmin. He vuorottelivat siten, että välillä toinen jäi lähetyskotiin Hiva Oaan pitämään kokouksia ja toinen lähti veneellä muutamaksi viikoksi toisiin saariin. Myöhemmin he totesivat käytännöllisemmäksi ja tehokkaammaksi työskennellä täysin erillään: Patrick toimi pohjoissaarissa ja Philippe eteläsaarissa.

Haaratoimisto järjesti näiden kahden lähetystyöntekijän avuksi erikoistienraivaajia Tahitista. Yksi heistä oli Pascal Pater, joka palvelee nykyään seurakuntansa vanhimpana; yksi oli Michel Bustamante, joka on tätä nykyä kierrostyössä. Nämä innokkaat nuoret miehet käyttivät mielellään nuoruuden voimiaan Jehovan työhön (Sananl. 20:29). Voimia he tarvitsivatkin, sillä Marquesassaaret eivät ole heiveröisten tai hienohipiäisten saarnamiesten paikka. Teitä ei ollut. Eristyksissä oleviin taloihin ja kyliin pääsi vain syvissä, kapeissa laaksoissa kiemurtelevia kivikkoisia ja usein kuraisia polkuja pitkin. Joihinkin paikkoihin oli käytännöllisintä mennä pienellä maastomoottoripyörällä.

Philippe kertoo, että kerran kun hän ajoi kapeaa polkua pyörällään, toisen ajoneuvon ääntä säikähtänyt villikarjalauma ryntäsi häntä kohti. Toisella puolella oli jyrkänteen reuna ja toisella jyrkkä kallioseinämä, joten Philippellä ei ollut pakotietä. Hän teki sen minkä voi eli pysäytti pyöränsä ja painautui sen kanssa tiiviisti kalliota vasten. Eläimet rymistelivät ohi, ja Philippe selvisi pelkällä säikähdyksellä.

”Tehtävä saaristossa oli minulle suurta seikkailua”, sanoo Michel Bustamante. ”Mutta hetkittäin myös pelkäsimme, erityisesti kun olimme yksin jossain saaressa. Kerran asuinpaikkani oli syvässä, varjoisassa laaksossa kaukana alueelta, missä olin ollut todistamassa koko päivän. Yritin turhaan löytää yösijaa lähikylästä, joten minun oli käveltävä kotiin. Päivä painui jo mailleen, ja jyrkät kalliot kohosivat ympärilläni yön pimeydessä. Aloin ajatella saaressa harjoitettavaa spiritismiä sekä demoneja, jotka varmaankin olivat liikkeellä. Minua alkoi ahdistaa. Rukoilin ja lauloin valtakunnanlauluja, joissa Jehovan nimi mainitaan usein. Kun astuin viimein mökkiini, suljin oven, avasin Raamatun ja aloin lukea. Rauha valtasi vähitellen mieleni.”

Kolmen vuoden kovan työn jälkeen veljillä oli ilo nähdä ensimmäisen marquesaslaisen tutkisteluoppilaansa, nuoren miehen nimeltä Jean-Louis Peterano, tulevan totuuteen. Muuan pappi tuli käymään Jean-Louisin luona ja pyysi häntä ”palaamaan laumaan”. Pappi yritti ”pelastaa” nuorukaisen väittämällä, että Jehovan todistajat ovat keksineet nimen Jehova. Jean-Louis luki psalmin 83:18 ranskankielisestä, katolisesta Cramponin raamatunkäännöksestä (1905), jossa käytetään Jumalan nimeä. Pappi meni sanattomaksi, lähti pois eikä enää tullut uudestaan. Tämä oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun marquesaslainen voitti papin teologisessa keskustelussa käyttämällä katolista Raamattua. Myöhemmin jopa katolisen piispan yksityissihteeri erosi kirkosta ja tuli totuuteen.

Hiva Oassa lähetystyöntekijät tapasivat eurooppalaisen avioparin Jean ja Nadine Oberlinin. Kuuluisan ranskalaistaiteilijan Paul Gauguinin tavoin hekin olivat tulleet Marquesassaarille yhteiskuntaa pakoon. He asuivat lähes luoksepääsemättömässä paikassa ja elivät yksinkertaista elämää vailla nykyajan mukavuuksia. Kun Jean ja Nadine olivat tutkineet kolme vuotta ja tehneet monia muutoksia elämässään, heidät kastettiin.

Philippe Couzinetin ja Patrick Lemassifin tullessa Marquesassaarille vuonna 1986 koko saaristossa oli vain yksi julistaja. Kun Philippe lähti heistä viimeisenä kahdeksan vuotta myöhemmin uuteen määrämaahansa Kameruniin, julistajia oli 36, yksi jokaista 210:tä asukasta kohti. Seurakuntia oli kolme, yksi kussakin pääsaaressa: Hiva Oassa, Nuku Hivassa ja Ua Poussa.

Uusimmat lähetystyöntekijät

Uusimmat Ranskasta tulleet lähetystyöntekijät ovat Serge ja Marie-Louise Gollin. He saapuivat maahan marraskuussa 1990, ja heidätkin määrättiin Marquesassaarille, missä he ovat tehneet paljon seurakuntien vahvistamiseksi. Gollinit ovat opetelleet marquesia ja käyneet jokaisen perheen luona kuudessa asutussa saaressa!

Gollinien kotisaari on Hiva Oa, ja Serge on sen ainoa vanhin. Sieltä käsin Gollinit käyvät säännöllisesti monissa muissa saarissa, joista kahdessa ei ole yhtään julistajaa. Kun he kävivät ensi kerran Fatu Hivassa, Serge hämmästyi saaren katolisen ja protestanttisen diakonin yhteistyöhalua. Molemmat miehet kutsuivat pitämänsä jumalanpalveluksen jälkeen ihmiset kuuntelemaan Sergen puolen tunnin esitelmää paikalliseen kouluun. Protestanttidiakoni tuli jopa mukaan ja tulkkasi Sergen puheen marquesiksi, jota Serge ei silloin vielä puhunut yhtä sujuvasti.

Serge kirjoitti raamatunkohdat liitutaululle, jotta kuulijoiden olisi helpompi löytää ne omasta Raamatustaan. Hän esitti myös rukoukset, ja läsnäolijat sanoivat niiden jälkeen kuuluvalla äänellä ”aamen”. Seuraavana päivänä Gollinit jättivät kirjallisuutta jokaiselle Fatu Hivan perheelle. Siitä lähtien he ovat saaneet joka kerta lämpimän vastaanoton käydessään tässä hieman alle 600 asukkaan saaressa.

Raamatun totuus tavoittaa vankilat

Kuten monissa maissa Ranskan Polynesiassakin melkoinen joukko on oppinut Raamatun totuuden vankilassa. Yksi heistä on Alexandre Tetiarahi, joka nuoruudessaan eksyi rikoksen poluille ja vietti vankilassa seitsemän vuotta. Hän karkasi sieltä ainakin kuusi kertaa ja sai siksi lisänimen Perhonen erään vankikarkurista kertovan kuuluisan romaanin mukaan.

Alexandre löysi Raiateassa olevasta piilopaikastaan Raamatun ja kirjan ’Asiat joissa Jumalan on mahdotonta valehdella’. Hän luki Raamatun kannesta kanteen ja kirjan useaan kertaan. Hän oli varma siitä, että oli löytänyt totuuden, ja omatunto alkoi soimata häntä. Mitä hän teki?

Vaikkei Alexandre ollut tavannut henkilökohtaisesti Jehovan todistajia, kirjan julkaisijoita, hän ilmoittautui poliisille, joka lähetti hänet takaisin vankilaan Tahitiin. Colson Deane työskenteli siellä vartijana. Pian vankilaan paluunsa jälkeen Alexandre kuuli Colsonin todistavan työtoverilleen ja tunnisti heti opetukset. Niinpä hän lähestyi Colsonia kahden kesken ja kertoi haluavansa saada lisää tietoa.

Veli Deane sai vankilanjohtajalta luvan tutkia Alexandren kanssa tämän sellissä. Pian useat muutkin vangit halusivat tutkistelun. Johtaja antoi Colsonille luvan tutkia myös muiden vankien kanssa puolipäivän tauollaan. Myöhemmin päätettiin, että kahden muun vanhimman oli paras alkaa johtaa tutkisteluja. Useiden vuosien ajan 30–50 vankia oli läsnä kuuntelemassa jokaviikkoista raamatullista puhetta, jonka jälkeen halukkaille pidettiin oma tutkistelu.

Alexandre edistyi tällä välin nopeasti, ja vankilaviranomaiset panivat sen merkille. He antoivat siksi tälle entiselle kahlekuninkaalle erikoisluvan olla läsnä ensimmäisessä piirikonventissaan veli Deanen valvonnassa. Tässä konventissa Alexandre kastettiin. Sittemmin hän on päässyt vapaaksi ja palvelee edelleen Jehovaa.

Kansainvälisiä konventteja Tahitissa

Vuonna 1969 Tahitissa pidettiin ensimmäinen kansainvälinen konventti. Saarilla oli silloin vain 124 julistajaa. Voimme vain kuvitella, miten innoissaan he olivat, kun konventtiin tuli 210 vierasta 16 maasta. Heidän joukossaan oli myös Frederick W. Franz, ensimmäinen Tahitiin käymään tullut hallintoelimen jäsen. Yleisöennätys oli 610, ja konventti oli veljille niin kannustava kokemus, että seuraavana vuonna julistajien määrä kasvoi 15 prosenttia. Vuonna 1978 Tahitissa pidettiin ”Voittoisan uskon” kansainvälinen konventti, jossa yleisöä oli enimmillään 985 henkeä!

Tahitin kielelle kääntäminen

Julistajamäärän kasvaessa myös työ haaratoimistossa lisääntyi, erityisesti raamatullisen kirjallisuuden kääntäminen tahitiksi, joka on Polynesian pääkieli. Jo ennen haaratoimiston perustamista muutama hyvin tahitia osaava kokenut julistaja käänsi joitakin julkaisuja osa-aikaisesti, yleensä ranskan kielestä. Vuodesta 1963 alkaen he käänsivät muun muassa Valtakunnan Palveluksemme -⁠lehtistä. Vuonna 1971 saatiin valmiiksi kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään.

Kun Tahitiin perustettiin vuonna 1975 haaratoimisto, kääntäminen sai vauhtia. Monet uudet kääntäjät osasivat englantia, koska sitä opetetaan koulussa. He pystyivät siksi käyttämään lähtötekstinä alkuperäistä englanninkielistä tekstiä ranskankielisten käännösten sijasta. Vuonna 1976 haaratoimistossa alettiin kääntää kahdesti kuussa ilmestyvää Vartiotornia tahitiksi, ja jonkin aikaa käännettiin myös Herätkää!-lehteä. Tahitiksi käännettiin myös kirjat ”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen” ja Puhu perustellen käyttämällä Raamattua ja koko laulukirja. Mikään muu ryhmä ei ole julkaissut yhtä paljon kirjallisuutta tällä kielellä kuin Jehovan todistajat!

Tahiti ja muut Polynesian kielet ovat kuitenkin joutuneet 30:n viime vuoden aikana vähitellen väistymään ranskan tieltä. Yksi syy suuntaukseen on se, että ilmaisukykyistä pääkieltä ranskaa käytetään sekä mediassa että kouluissa aina yliopistotasoa myöten.

Monien polynesialaisten mielestä tahitin kieli on kuitenkin osa heidän kulttuuri-identiteettiään, joten veljet todistavat usein tuolla kielellä. Lisäksi haaratoimiston alueella olevista 26 seurakunnasta 5 on tahitinkielistä, ja niiden julistajamäärä on noin 20 prosenttia julistajien kokonaismäärästä. Tahitinkielistä kirjallisuutta tarvitaan siis edelleen.

Voimaperäinen rakentaminen käynnistyy

Papeeten valtakunnansalin yhteydessä oleva pieni huone palveli haaratoimistona vuodesta 1975 vuoteen 1983 saakka, jolloin noin 25 kilometrin päässä Papeetesta sijaitsevaan Paean kaupunkiin rakennettiin uusi haaratoimisto. Paikallisten veljien rakentamassa uudessa Betel-kompleksissa oli neljä asuinhuonetta Betel-perheen jäsenille, kolme toimistoa, kirjallisuusvarasto ja valtakunnansali. Hallintoelimeen kuuluva Lloyd Barry vihki uudet tilat 15. huhtikuuta 1983, ja tilaisuudessa oli läsnä 700 henkeä.

Tämäkin haaratoimisto osoittautui kuitenkin pian liian pieneksi, joten hallintoelin antoi luvan rakentaa suuremmat tilat, joihin kuuluisi myös konventtisali. Sijaintipaikkana olisi Toahotu, osittain maaseutua oleva alue saaren kahta osaa yhdistävän kannaksen tuntumassa. Hankkeen toteutti ryhmä veljiä, jotka tulivat Australiasta, Kanadasta, Ranskasta, Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista. Paikalliset julistajat antoivat tietysti myös oman tärkeän panoksensa. Hallintoelimeen kuuluva Milton G. Henschel vihki uudet tilat 11. joulukuuta 1993.

Samoihin aikoihin käynnistyi laaja valtakunnansalien rakentamisohjelma. Hanketta valvoi alueellinen rakennuskomitea, ja alle kymmenessä vuodessa veljet rakensivat 16 uutta salia. Tämän ansiosta useimmilla seurakunnilla on nyt oma valtakunnansali.

Muutoksia haaratoimistossa ja lisäkoulutusta

Vuoteen 1995 mennessä Alain Jamet oli palvellut haaratoimistokomitean koordinaattorina lähes 20 vuotta, mutta ei voinut enää perhevelvollisuuksien takia jatkaa tehtävässään. Hän pystyi silti jäämään haaratoimistokomiteaan ja palvelemaan osa-aikaisena piirivalvojana. Niinpä tuon vuoden syyskuussa hallintoelin lähetti Gérard ja Dominique Balzan Ranskan Betel-perheestä Tahitiin. Gérard nimitettiin haaratoimistokomitean koordinaattoriksi.

Haaratoimistokomitean kolmas jäsen on Luc Granger. Hän muutti vaimonsa Rébeccan kanssa Tahitiin tarvealueelle vuonna 1991. Palveltuaan lyhyen aikaa erikoistienraivaajina he siirtyivät kierros- ja piirityöhön neljäksi vuodeksi, ja vuonna 1995 heidät kutsuttiin haaratoimistoon.

Toukokuussa 1997 Tahitin haaratoimisto pystyi pitämään ensimmäisen palvelijoiden valmennuskoulun kurssin. Monet 20 oppilaasta ovat sen jälkeen toimineet erikoispalveluksessa. Yksi heistä on Félix Temarii, joka on nykyään toinen saariston kierrosvalvojista. Gérard Balza sanoo: ”Rukoilemme, että yhä useammat veljet ponnistelevat täyttääkseen pätevyysvaatimukset ja ollakseen käytettävissä, jotta voimme pitää toisen kurssin. Avun tarve on monissa saarissa epäilemättä suuri, sillä joissakin niistä ei ole vieläkään julistajia. Toisissa saarissa tarvitaan päteviä veljiä huolehtimaan vastuista seurakunnissa. Vielä on 58 saarta, joissa hyvää uutista julistetaan hyvin harvoin, ja noiden saarten asukasmäärä on noin seitsemän prosenttia koko saariston väestöstä. Joissakin paikoin avuksi voisivat olla eläkkeelle jääneet hengellisesti kypsät avioparit, joilla on Ranskan kansalaisuus. Jos jotkin tällaiset pariskunnat haluaisivat tulla auttamaan meitä, vaikkapa vain pariksi vuodeksi, haaratoimisto kuulisi mielellään heidän mahdollisuuksistaan.”

Nopeasti muuttuvan yhteiskunnan asettamia haasteita

Talouskasvu ja nopeasti etenevä maallistuminen ja kaupungistuminen leimaavat erityisesti Tahitia. Tämä on puolestaan saanut aikaan muuttovirran muista saarista Tahitiin. Elintason nousu on tuonut mukanaan materialismin, kerskakulutuksen ja nautintojen tavoittelun.

Nämä salakavalat paineet ovat ikävä kyllä yllättäneet jotkut Jehovan kansaan kuuluvat. Nuorten on erityisen vaikea pitää hengelliset asiat etusijalla ja pysyä moraalisesti puhtaina. Silti Jehovan siunaus on edelleen ilmeinen, sillä alueella on nyt yksi hyvän uutisen julistaja jokaista 141:tä asukasta kohti.

Tämä osoittaa, että monet Ranskan Polynesian asukkaista ovat alkaneet arvostaa paljon kauniimpaa hengellistä paratiisia, josta saa nauttia vain Jumalan nimelle otettu kansa (Joh. 6:44; Apt. 15:14). Tämä paratiisi on lisäksi esikuva koko maapallon pian käsittävästä kirjaimellisesta paratiisista, jossa ei ole niitä ikäviä asioita, jotka ovat vaikuttaneet jokaiseen ihmissukupolveen asuinpaikasta riippumatta: ei tuskaa, surua eikä edes kuolemaa (Job 14:1; Ilm. 21:3, 4).

Varhaiset polynesialaiset osoittivat olevansa hyvin rohkeita ja taitavia merenkulkijoita ja uskovansa lujasti siihen, että horisontin takana on maata – ehkä jopa parempaa maata. He eivät joutuneet pettymään. Samoin Jehovan nykyiset uskolliset palvojat, joista muutamia mainittiin tässä kertomuksessa, ponnistelevat nykyään kohti sitä suunnattoman paljon parempaa palkintoa, jonka Jehova on asettanut heidän eteensä. Heidänkään ei tarvitse pettyä. Varmemmin kuin yksikään taivaan tähti on ohjannut merenkulkijoita, Jehova ohjaa häneen luottavat maanpäälliseen paratiisiin, joka on aivan lähellä (Ps. 73:23, 24; Luuk. 23:43).

[Alaviitteet]

a Vaikka kertomuksessamme liikutaan koko Ranskan Polynesiassa, sen otsikkona on Tahiti, koska tämä saari on alueen keskus ja sen nimi on useimmille tuttu. Tässä kertomuksessa Tahitilla tarkoitetaan kuitenkin tuota nimenomaista saarta.

b Vartiotornissa 1.7.2003 sivuilla 26–29 kerrotaan tahitinkielisen Raamatun syntyhistoria.

[Tekstiruutu s. 72]

Ranskan Polynesia lyhyesti

Maa: Nämä 130 saarta ovat pinta-alaltaan yhteensä 4000 neliökilometriä, ja ne levittäytyvät 5 miljoonan neliökilometrin alueelle. Ne muodostavat viisi saariryhmää: Tubuaisaaret (Australsaaret), Gambiersaaret, Marquesassaaret, Seurasaaret ja Tuamotusaaret. Väestöstä 85 prosenttia asuu Seurasaarten neljässätoista saaressa.

Väestö: Suurin osa on polynesialaisia tai osittain polynesialaista syntyperää. Loput ovat kiinalaisia, eurooppalaisia ja amerikkalaisia, mutta vain vähemmistö.

Kielet: Pääkielet ovat ranska ja tahiti; ranska on hallinnon ja kaupan kieli.

Elinkeinot: Talous perustuu pääasiassa palveluelinkeinoihin, kuten matkailuun, sekä valtion tarjoamiin työpaikkoihin. Muita elinkeinoja ovat maanviljelys, teollisuus ja helmenviljely. Helmien osuus vientituotteista on 80 prosenttia.

Ravinto: Saaristo on paljolti riippuvainen tuontielintarvikkeista. Paikallisia tuotteita ovat banaani, maniokki, kookospähkinä, lehtisalaatti, papaija, ananas, taaro, tomaatti ja vesimeloni. Ruokavalioon kuuluvat lisäksi kala, osterit, katkaravut, nauta, vuohi ja sika.

Ilmasto: Ilmasto on trooppinen eli lämmin ja kostea, mutta se vaihtelee jonkin verran saariston eri osissa. Sadekausi (kesä) on marraskuusta huhtikuuhun. Keski-Tahitissa voi sataa yli 9000 millimetriä vuodessa.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 74]

”Korkeat” ja ”matalat” saaret ja motut

Ranskan Polynesian saaret ovat kaikki tuliperäisiä ja jakautuvat kahteen päätyyppiin, niin sanottuihin korkeisiin ja mataliin saariin. Korkeat saaret ovat jylhää vuoristoa; jotkin huiput kohoavat tuhansia metrejä merenpinnan yläpuolelle. Tyypillinen esimerkki tällaisesta saaresta on Tahiti.

Marquesassaaria lukuun ottamatta kaikkia korkeita saaria suojaavat kehämäiset koralliriutat. Monissa riutoissa, kuten Bora-Boran ympärillä olevassa, on kasvillisuuden peittämiä pikkuruisia saaria. Nämä motuiksi kutsutut pikkusaaret ovat suosittuja lomakohteita.

Matalat saaret taas ovat vain noin metrin verran meren pinnasta koholla olevia riuttoja, koralliatolleja. Riutta muodostaa yleensä kehän, jonka keskellä on kristallinkirkas laguuni. Tuamotusaaret koostuvat juuri tällaisista saarista. Jotkin laguuneista ovat valtavan suuria: esimerkiksi yksi Rangiroan laguuni on 70 kilometriä pitkä ja enimmillään 20 kilometriä leveä.

[Tekstiruutu/Kuva s. 77]

Kirkon diakonista Valtakunnan julistajaksi

Manuari Tefaatau

Syntynyt: 1913

Kastettu: 1959

Tausta: Toimi protestanttisen kirkon diakonina ja oppi totuuden kiinnostuneilta, jotka olivat ensimmäisten Raamattua tutkivien joukossa Makatean saaressa.

Kun todistajat Jean-Marie ja Jeanne Félix tulivat Makateaan vuonna 1956, heidän ensimmäiset tutkisteluoppilaansa olivat Maui Piirai ja Germaine Amaru, ja nämä puolestaan todistivat minulle. Aloin pian kertoa Raamatun totuudesta toisille seurakuntalaisille, mikä aiheutti kirkossa melkoisesti hämmennystä. Pappi jopa kielsi minua puhumasta Jehovan todistajien kanssa.

Erosin epäröimättä kirkosta ja aloin käydä kokouksissa, jotka pidettiin Félixien kotona. Muutama muukin kirkon jäsen alkoi tutkia ja käydä kokouksissa. Minusta on hienoa, että sain kuulua tuohon Ranskan Polynesian ensimmäisten Raamatun tutkijoiden pieneen joukkoon.

[Tekstiruutu/Kuva s. 83, 84]

Jehova korvasi puutteeni

Leonard (Len) Helberg

Syntynyt: 1930

Kastettu: 1951

Tausta: Ollessaan naimattomana kierrosvalvojana ensimmäisellä kierroksellaan hän aloitti työn Tahitissa. Asuu vaimonsa Ritan kanssa nykyään Australiassa.

Kun Australian haaratoimisto määräsi minut vuonna 1955 kierrostyöhön Tyynenmeren saarille, tällä valtavalla alueella oli vain kaksi seurakuntaa – toinen Fidžissä ja toinen Samoassa – ja lisäksi kuusi erillään olevaa ryhmää. Tahitissa ei ollut yhtään julistajaa.

Päätin ensi kertaa lähteä käymään Tahitissa joulukuussa 1956, ja matka Fidžistä sinne kesti matkustajalaiva Southern Crossilla kuusi päivää. Löysin huoneen täysihoitolasta, jonka ikkunoista näkyi Papeeten kuvauksellinen satama. Seuraavana aamuna pukeutuessani kenttäpalvelukseen näin Southern Crossin menevän vain parinsadan metrin päässä ikkunastani. Olin yksin vieraassa maassa 3000 kilometrin päässä lähimmistä veljistä kansan keskellä, joka puhui vierasta kieltä, ranskaa. Minulla oli vain yksi Herätkää!-lehden tilaajan osoite.

Yksinäisyyden tunne iski yhtäkkiä sellaisella voimalla, että puhkesin hillittömään itkuun. En pystynyt lopettamaan itkemistä, joten sanoin itsekseni: ”Tämä päivä saa jäädä väliin – vedän peiton takaisin korville ja aloitan huomenna.” Rukoilin illalla hartaasti ja heräsin seuraavana aamuna mainiolla tuulella. Löysin Herätkää!-lehden tilaajan iltapäivällä. Hän oli algerialainen nainen. Apostolien teoissa mainitun Lyydian tavoin hän ja hänen 34-vuotias poikansa ottivat minut avosylin vastaan ja vaativat minua majoittumaan heille (Apt. 16:15). Yksinäisyyteni oli tipotiessään! Kiitin Jehovaa, sillä olin varma, että hän oli kuullut pitkän ja itkuisen anomukseni.

Nyt kun muistelen noita aikoja, arvostan suuresti sitä, miten rakastava Isä Jehova on. Hän korvaa kaikki puutteemme, kun me vain olemme käytettävissä.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 87, 88]

Ensimmäisiä tienraivaajia

Alexis Tinorua kävi Len Helbergin 1950-luvun lopulla järjestämissä kokouksissa. Alexis kertoi: ”Olin mukana raamatullisessa keskustelutilaisuudessa, jonka veli Helberg oli järjestänyt joukolle protestanttisia diakoneja. Tunnistin heti totuuden soinnin Jehovan todistajien opetuksessa ja aloin tutkia heidän kanssaan. Minut kastettiin vuonna 1960. Sen jälkeen toimin yhdeksän vuotta tienraivaajana. Vuonna 1965 saarnasin Seurasaariin kuuluvalla Huahinen saarella. Minulla oli ilo olla ensimmäinen, joka saarnasi siellä. Olen syvästi kiitollinen Jehovalle siitä, että hän soi minun auttaa 80:tä ihmistä hankkimaan täsmällistä tietoa Raamatusta.” Alexis palveli Jehovaa kuolemaansa asti, joka tapahtui toukokuussa 2002.

Hélène Mapu aloitti tienraivauksen vuonna 1963 Tahitissa pian totuuden opittuaan. Hélènen aviomies antoi hänelle tukensa, vaikkei ollutkaan todistaja. Mies joutui työnsä vuoksi matkustamaan laivalla Tahitin ja Raiatean välillä. Siksi hän ei nähnyt mitään ongelmaa siinä, että Hélène otti vastaan kutsun toimia erikoistienraivaajana Raiateassa, missä kukaan ei ollut ennen saarnannut hyvää uutista. Myöhemmin Hélène muutti takaisin Tahitiin, tällä kertaa niemimaalle (saaren pienempi osa, jota kutsutaan myös nimellä Tahiti Iti). Hän ja toinen sisar, Mereani Tefaaroa, olivat alueen ainoat todistajat. Hélène kertoo: ”Niemimaalla oli paljon kiinnostusta, ja lyhyessä ajassa aloitimme useita raamatuntutkisteluja.”

Jehova selvästikin siunasi näitä uskollisia sisaria, sillä alueella olevaan Vairaon pikkukaupunkiin perustettiin myöhemmin seurakunta.

[Tekstiruutu/Kuva s. 101]

”Sinun täytyy valita minun ja Jehovan välillä”

Yvette Gillot

Syntynyt: 1932

Kastettu: 1968

Tausta: Pisimpään palvellut vakituinen tienraivaaja Ranskan Polynesiassa.

Kun kerroin miehelleni, että halusin tulla Jehovan todistajaksi, hän esitti minulle uhkavaatimuksen: ”Sinun täytyy valita minun ja Jehovan välillä.” Yritin perustella asiaa hänelle, mutta se ei tuottanut tulosta. Hän jätti minut ja kolme lastamme. Vuosia myöhemmin hän tuli kuitenkin takaisin.

Hänen poissa ollessaan pystyin elättämään perheeni ja olemaan vakituinen tienraivaaja. Tein ansiotyötä aikaisin aamulla ja johdin sitten kenttäpalveluskokoontumisen. 1960-luvun lopulla saaristossa oli vain satakunta julistajaa, joten veljiä ei aina ollut käytettävissä.

Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että olen voinut auttaa noin 50:tä ihmistä vihkimään elämänsä hänelle. Heihin kuuluu muiden muassa Richard Wong Foo, joka on ollut Tahitin Betel-perheen jäsen vuodesta 1991 lähtien. Voin ilokseni kertoa, että molemmat poikani palvelevat seurakunnan vanhimpina.

[Tekstiruutu/Kuva s. 105]

Viimeisen prinsessan hautajaiset

Papeetessa vanhimpana palvelevalla Michel Gelasilla oli erikoinen kokemus. Siihen liittyy Tahitin kuningassuvun viimeinen jäsen, prinsessa Takau Pomare, joka kuoli 89-vuotiaana vuonna 1976. Prinsessa kuului Pomaren dynastiaan, joka hallitsi jonkin aikaa Tahitia ja useita lähisaaria. Hänen adoptiotyttärensä, joka on Jehovan todistaja, pyysi Micheliä pitämään hautajaispuheen, vaikkei prinsessa ollutkaan todistaja.

Michel suostui pitämään puheen, koska hänestä se tarjosi oivan tilaisuuden kertoa ylösnousemustoivosta suurelle kuulijakunnalle, johon kuului poliittisia ja uskonnollisia virkamiehiä ja tiedotusvälineiden edustajia. Hautajaisten jälkeisenä päivänä paikallislehdessä oli kuva arkun takana seisovasta veli Gelasista pitämässä puhetta. Läsnäolijoiden joukossa oli Polynesian hallintoviranomaisia ja muita virkamiehiä sekä valkoiseen kasukkaan pukeutunut katolisen kirkon arkkipiispa.

[Tekstiruutu/Kuva s. 109, 110]

Yksi pappi lainasi skootteriaan, toinen poltti kirjamme

Jacques Inaudi

Syntynyt: 1944

Kastettu: 1965

Tausta: Palveli vaimonsa Pauletten kanssa erikoistienraivaajana Ranskassa ja matkatyössä Tyynenmeren saarilla.

Jätimme Pauletten kanssa Ranskassa hyvästit sukulaisillemme ja ystävillemme ja läksimme laivalla uuteen määräpaikkaamme Tahitiin. Aluksellamme syttyi tulipalo keskellä Tyyntämerta ja ajelehdimme merellä neljä päivää, joten matkalla riitti jännitystä. Saavuttuamme Tahitiin minut määrättiin kierrosvalvojaksi.

Kierrokseemme kuuluivat Uusi-Kaledonia, Vanuatu ja Ranskan Polynesia. Tuohon aikaan Ranskan Polynesiassa oli yksi seurakunta ja kaksi erillään olevaa ryhmää. Vuonna 1971 kierroksemme rajoittui vain Ranskan Polynesiaan, joten meillä oli aikaa käydä useissa kaukaisissa saarissa. Joissakin noista saarista Valtakunnan sanomaa ei ollut saarnattu koskaan ennen. Eräässä vaiheessa vietimme Pauletten kanssa yhdeksän kuukautta Huahinessa ja vähän aikaa pienessä Maupitin saaressa. Huahinessa meillä oli ilo aloittaa 44 raamatuntutkistelua.

Pyydystin ruoaksi kaloja – useimmiten harppuunalla. Toimeentulomme oli niukkaa, mutta emme joutuneet koskaan näkemään nälkää. Aineelliset tarpeemme tulivat aina tyydytetyiksi. Tubuain saaressa todistaessamme koimme miellyttävän yllätyksen, kun eräs pappi lainasi meille skootteriaan. Ehkäpä häntä säälitti, kun meillä ei ollut kulkuneuvoa.

Vuonna 1974 kävimme neljässä Marquesassaariin kuuluvassa saaressa: Hiva Oassa, Nuku Hivassa, Ua Hukassa ja Ua Poussa. Haaratoimisto pyysi meitä käymään seurakunnasta erillään asuvan sisar Kalina Tom Sing Vienin luona, joka oli muuttanut Ua Pouhun sairaanhoitajaksi vuonna 1973. Hän oli siellä vuoden ja yhden kuukauden ajan, ja sinä aikana hänestä tuli ensimmäinen raportoiva julistaja Marquesassaarilla.

Ua Poun pappi ei ollut yhtä ystävällinen kuin Tubuain pappi; hän vastusti toimintaamme. Hän jopa seurasi meitä salaa alueella ja vaati seurakuntalaisiaan luovuttamaan kaiken jättämämme kirjallisuuden. Sitten hän poltti tuon kirjallisuuden Kalinan talon edessä, mikä järkytti meidän lisäksemme monia katolilaisiakin!

Vastustuksesta huolimatta työ Marquesassaarilla on mennyt eteenpäin, ja meistä on hienoa, että meillä on ollut siinä oma pieni osamme. Jouduimme lopettamaan kokoaikaisen palveluksen Pauletten terveysongelmien takia, mutta olemme siitä huolimatta päättäneet antaa edelleenkin Jehovalle parhaamme.

[Tekstiruutu s. 113]

Ensimmäinen käynti saaressa

Kuvittelepa saapuvasi kaukaiseen saareen tai syrjäiselle atollille ensimmäistä kertaa. Olet ajatellut olla siellä viikon tai pari todistamassa ihmisille. Olet kuitenkin ainoa todistaja saaressa, eikä yleisiä majapaikkoja tai julkista liikennettä ole. Mitä teet? Missä yövyt? Marc Montet ja Jacques Inaudi, jotka ovat palvelleet tienraivaajina ja kierrosvalvojina, ovat kokeneet tämän tilanteen monesti.

Marc sanoo: ”Aloin todistaa heti, kun olin astunut lentokoneesta tai veneestä, ja kyselin samalla majoitusta. Naimattoman miehen ei ollut aina helppo löytää yöpaikkaa, mutta yleensä joku tarjosi minulle vuoteen ja jotain syötävää. Seuraavilla käynneillä majapaikka löytyi aina helpommin, koska ihmiset jo tunsivat minut. Myös naimisiinmeno teki tilanteen helpommaksi, koska ihmiset suhtautuivat luontevammin aviopariin.”

Jacques kertoo, miten hän toimi: ”Kävin usein tapaamassa pormestaria ja kysyin tiesikö hän ketään, joka voisi majoittaa minut haluamakseni ajaksi. Hän osasi useimmiten neuvoa, minne kannatti mennä. Monissa saarissa ihmiset kunnioittavat Jumalan miehinä pitämiään ihmisiä ja tekevät voitavansa auttaakseen. Sain siis tavallisesti ilmaisen majapaikan.”

[Tekstiruutu/Kuva s. 117, 118]

Kenttäpalvelus on suurin ilomme

Alain Jamet

Syntynyt: 1946

Kastettu: 1969

Tausta: Osallistunut vaimonsa Mary-Annin kanssa kokoaikaisen palveluksen eri muotoihin Ranskassa ja Ranskan Polynesiassa.

Perheeni muutti Ranskasta Tahitiin, kun olin 13-vuotias. Lukion jälkeen palasin Ranskaan opiskelemaan lääketiedettä. Tapasin siellä Tahitista kotoisin olevan biologianopiskelijan Mary-Annin, ja me menimme naimisiin. Vuonna 1968 Jehovan todistajat alkoivat käydä luonamme, ja omaksuimme totuuden.

Kerroimme vastalöytämästämme toivosta tietysti vanhemmillemme, mutta tuloksetta. Kirjoitimme myös kirjeet kirkkojemme seurakunnille Tahitiin ja pyysimme, että nimemme poistettaisiin niiden kirjoista. Mary-Annin seurakunta Papeetessa meni askeleen pitemmälle, ja erotti hänet julkisesti. Pastori kutsui jopa hänen vanhempansa tilaisuuteen, jossa se tapahtui.

Menimme kasteelle vuonna 1969 ja aloitimme tienraivauksen. Asuessamme Marseillessa Ranskassa minut kutsuttiin sotaväkeen, ja jouduin kahdeksi kuukaudeksi vankilaan puolueettomuuteni takia. Vapauduttuani sieltä meidät määrättiin erikoistienraivaajiksi Marseilleen ja Bordeaux’hon. Palasimme vuonna 1973 Tahitiin ikääntyvien vanhempiemme pyynnöstä ja työskentelimme kokopäiväisesti ala-asteen opettajina vuoden verran.

Sitten Fidžin haaratoimiston valvoja tiedusteli halukkuuttamme aloittaa kokoaikainen palvelus uudelleen, sillä Ranskan Polynesiassa ja Uudessa-Kaledoniassa tarvittiin kierrosvalvojaa. Vanhempiemme tilanne oli kohentunut, joten otimme kutsun vastaan ja aloitimme kierrostyön elokuussa 1974. Vuonna 1975 N. H. Knorrin vierailun aikana minua pyydettiin palvelemaan Tahitin ensimmäisenä haaratoimistonvalvojana.

Poikamme Rauma syntyi vuonna 1986, ja vaimoni keskeytti kokoaikaisen palveluksen. Olemme onnellisia siitä, että Raumasta on tullut hengellinen veljemme. Kun mietimme menneitä vuosia, olemme kiitollisia monista palvelustehtävistä, mutta edelleenkin suurin ilomme on kenttäpalvelus.

[Tekstiruutu/Kuva s. 123–125]

Jehova huolehtii lampaistaan

Michel Bustamante

Syntynyt: 1966

Kastettu: 1987

Tausta: Palvelee vaimonsa Sandran kanssa kierrostyössä toisella Ranskan Polynesian kahdesta kierroksesta.

Kierroksemme käsittää kaikki Ranskan Polynesian viisi saariryhmää ja on Euroopan kokoinen. Joissakin kaukaisissa saarissa saattaa olla vain yksi tai kaksi julistajaa. Vaikka he asuvatkin syrjäisissä paikoissa, vierailemme heidän luonaan. Yksi heistä on Rosita, joka asuu Tuamotusaarten Takapotolla. Tämä uskollinen sisar valmistautuu kaikkiin kokouksiin joka viikko, usein miehensä kanssa, vaikkei tämä olekaan totuudessa. Suurin osa ihmisistä menee sunnuntaisin laguunin rantaan uimaan tai kalastamaan, mutta Rosita pukeutuu kokousvaatteisiin ja tutkii viikon Vartiotornin tutkistelun aineiston. Hän myös raportoi kenttäpalveluksensa uskollisesti. Hän ilmoittaa raporttinsa puhelimitse haaratoimistoon, ja usein hänen raporttinsa on aivan ensimmäinen. Tämä on erityisen kiitettävää, koska lähin puhelin on 45 minuutin venematkan päässä hänen motustaan eli pikkusaarestaan.

Lentokoneen laskeutuminen on aina suurtapahtuma. Kun siis lennämme tapaamaan sisartamme, melkein kaikki lentokentän lähellä asuvat ihmiset saapuvat katsomaan tulijoita. Erään kerran muuan rouva sanoi Rositalle: ”Ketä sinä tulit ottamaan vastaan?” Hän vastasi: ”Hengellistä veljeäni ja sisartani. He tulevat tänne vain minun vuokseni. He haluavat rohkaista minua.” Vietämme Rositan kanssa kolme päivää: työskentelemme hänen kanssaan kentällä ja rohkaisemme häntä hengellisesti. Emme monestikaan pääse nukkumaan ennen puoltayötä, niin kovasti hän kaipaa hengellistä seuraa.

Toisessa saaressa eräs adventistimies näki meidän käyvän naapurissaan asuvan todistajan luona. Myöhemmin hän uskoutui veljellemme: ”Olen asunut täällä seitsemän vuotta, eikä kukaan kirkostani ole käynyt rohkaisemassa minua.” Mies toimii saaren pienen adventistiryhmän epävirallisena pappina.

Tubuaisaariin kuuluvan Raivavaen ainoat julistajat ovat Daniel ja Doris. Kun lopultakin löysimme heidät – he asuvat hyvin syrjäisessä paikassa – pyysimme saada järjestää tuoksi iltapäiväksi kokouksen heidän kotiinsa. He olivat ajatuksesta innoissaan, ja lähdimme kaikki kutsumaan ihmisiä sinne. Kun tulimme takaisin, seitsemän juuri töistä palannutta plantaasityöntekijää odotteli tiellä talon edessä. Joillakuilla oli taarosäkit harteillaan.

”Tulkaa vain sellaisina kuin olette”, sanoimme. He tulivat mutta istuivat lattialle, vaikka olimme järjestäneet istuimiakin. He pitivät kokouksesta ja kyselivät meiltä sen jälkeen monenlaista. Iltapäivä oli hyvin rohkaiseva veljellemme ja sisarellemme, joten vierailumme tarkoitus täyttyi.

Joskus eristyksissä asuvien julistajien luona on vaikea käydä, koska heidän saaressaan ei ole lentokenttää. Erään kerran meidän piti lentomatkan jälkeen matkustaa vielä kaksi tuntia veneellä avomeren yli päästäksemme toiseen saareen kahden julistajan luokse. Vene oli sivumennen sanoen nelimetrinen kattamaton pikavene. Kysyimme tietenkin omistajalta, oliko se merikelpoinen ja oliko siinä varamoottori. Ajelehtiminen keskellä Tyyntämerta ei nimittäin ole mikään miellyttävä kokemus!

Perille päästyämme olimme likomärkiä pärskeistä ja selkäämme särki, koska aallot olivat hakanneet vasten venettä. Eikä paluumatka ollut sen helpompi. Sandra sanoo: ”Kun palasimme pääsaareen tuona iltapäivänä, lähdin pyörällä sananpalvelukseen. Ruumiini oli kuitenkin niin heikko ja vapiseva venematkasta, etten pystynyt hallitsemaan pyörää korallitiellä vaan lensin saman tien sen selästä.”

Edellä kerrottu auttaa varmasti ymmärtämään, miksi vierailu eristyksissä asuvien veljien ja sisarten luona saa meidät joka kerta miettimään, miten syvää rakkautta Jehova ja hänen järjestönsä osoittavatkaan heitä kohtaan. Kuulumme aivan ainutlaatuiseen hengelliseen perheeseen. (Joh. 13:35.)

[Huomioteksti]

”He tulevat tänne vain minun vuokseni. He haluavat rohkaista minua”

[Taulukko/Kuvat s. 80, 81]

RANSKAN POLYNESIA – HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA

1835: Tahitinkielinen raamatunkäännös valmistuu.

1930-luku: Sydney Shepherd ja Frank Dewar käyvät Tahitissa ja mahdollisesti muissakin saarissa.

1940

1956: Julistustyö alkaa Makateassa ja Tahitissa toden teolla.

1958: Ranskan Polynesiassa järjestetään kaksi ensimmäistä kastetilaisuutta.

1959: Ranskan Polynesian ensimmäinen seurakunta perustetaan Papeeteen.

1960

1960: Jehovan todistajien yhdistys rekisteröidään.

1962: Papeeteen rakennetaan saarten ensimmäinen valtakunnansali.

1969: Tahiti isännöi ensimmäistä kansainvälistä konventtia.

1975: Tahitiin perustetaan haaratoimisto.

1976: Vartiotornia aletaan kääntää tahitiksi.

1980

1983: Ensimmäinen Betel-koti vihitään.

1989: Saavutetaan 1000 julistajan huippu.

1993: Uusi Betel-koti ja sen yhteydessä oleva konventtisali vihitään.

1997: Ensimmäinen palvelijoiden valmennuskoulu pidetään.

2000

2004: Ranskan Polynesiassa toimii 1746 julistajaa.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

2000

1000

1940 1960 1980 2000

[Kartat s. 73]

(Ks. painettu julkaisu)

RANSKAN POLYNESIA

RANSKAN POLYNESIA

MARQUESASSAARET

Nuku Hiva

Ua Pou

Ua Huka

Hiva Oa

Fatu Hiva

TUAMOTUSAARET

Manihi

Ahe

Rangiroa

Takaroa

Takapoto

Makatea

Anaa

Hao

SEURASAARET

Maupiti

Tahaa

Raiatea

Bora-Bora

Huahine

Moorea

Tahiti

TUBUAISAARET (AUSTRALSAARET)

Rurutu

Rimatara

Tubuai

Raivavae

GAMBIERSAARET

MOOREA

TAHITI

PAPEETE

Punaauia

Paea

Toahotu

Vairao

[Kokosivun kuva s. 66]

[Kuva s. 70]

Jeanne ja Jean-Marie Félix kuuluivat ensimmäisiin julistajiin, jotka todistivat voimaperäisesti Ranskan Polynesiassa

[Kuvat s. 71]

Maui Piirai oli alueen ensimmäinen polynesialainen, joka vihki elämänsä Jehovalle. Jean-Marie Félix kastoi hänet vuonna 1958

[Kuvat s. 79]

Clyde ja Ann Neill (alla) muuttivat Tahitiin Agnès Schenckin (oikealla) jälkeen auttamaan saarnaamistyössä

[Kuva s. 85]

John ja Ellen Hubler aloittivat kierrostyön vuonna 1960

[Kuva s. 86]

Papeeten seurakunta rakensi vuonna 1962 ensimmäisen valtakunnansalinsa, joka oli yksinkertainen, sivuilta avoin olkikattoinen rakennus

[Kuva s. 89]

”La Sentinelle” (15. huhtikuuta 1965), jossa on ”Vartiotornin” kirjoituksia

[Kuva s. 92]

Taina Rataro opetteli lukemaan ja kirjoittamaan tahitia edistyäkseen hengellisesti

[Kuva s. 92]

Elisabeth Avae (istumassa) lapsenlapsensa Diana Tautun kanssa

[Kuva s. 95]

Anna ja Antonio Lanza

[Kuva s. 96]

Vaieretiai ja Marie-Medeleine Mara

[Kuva s. 97]

Ato Lacour

[Kuva s. 98]

Rudolphe Haamarurai

[Kuva s. 99]

Vahinerii ja Edmond Rai (vasemmalla) sekä Taaroa ja Catherine Terii (oikealla)

[Kuva s. 100]

Auguste ja Stella Temanaha

[Kuvat s. 102]

Christiane ja Jean-Paul Lassalle (vasemmalla); Lina ja Colson Deane (oikealla)

[Kuva s. 103]

Roger Sage (vasemmalla) tulkkaa Francis Sicarin puhetta tahitiksi piirikonventissa 1970-luvulla

[Kuva s. 107]

Eileen ja Alain Raffaelli

[Kuva s. 108]

Mauri ja Mélanie Mercier

[Kuva s. 120]

Marie-Louise ja Serge Gollin palvelevat lähetystyöntekijöinä Marquesassaarilla

[Kuva s. 122]

Alexandre Tetiarahi vaimonsa Elman ja kahden nuorimman tyttärensä Ravan (vasemmalla) ja Rivan kanssa

[Kuva s. 126]

Tahitin käännösryhmä

[Kuva s. 127]

Vuoden 1969 ”Rauha maassa” -⁠konventti oli Tahitin ensimmäinen kansainvälinen konventti

[Kuva s. 128]

Tämä Bora-Boran saaren valtakunnansali on Ranskan Polynesian uusin sali

[Kuva s. 130]

Christine ja Félix Temarii

[Kuva s. 131]

Haaratoimistokomitea vasemmalta oikealle: Alain Jamet, Gérard Balza ja Luc Granger

[Kuvat s. 132, 133]

1) Tahitin haaratoimisto

2) Gérard Balza julkaisee tahitinkielisen ”Lähesty Jehovaa” -⁠kirjan heinäkuussa 2002

3) Tahitin Betel-perhe