Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Myanmar (Burma)

Myanmar (Burma)

AASIAN jättiläisten, Intian ja Kiinan, välissä sijaitseva Myanmar on kiehtovien vastakohtien maa. a Sen suurinta kaupunkia Yangonia (aiemmin Rangoon) leimaavat monikerroksiset rakennukset, ruuhkaiset kaupat ja vilkas liikenne. Yangonin ulkopuolella levittäytyy maaseutu, jonka kylissä vesipuhvelit kyntävät maata, ihmiset tuijottavat ihmeissään ulkomaalaisia ja aikaa mitataan vuodenaikojen mukaan.

Myanmar muistuttaa siitä, millainen oli eilispäivän Aasia. Huterat bussit poukkoilevat kuoppaisilla teillä ja ohittelevat härkävankkureita, jotka kuljettavat viljelytuotteita torille. Vuohipaimenet paimentavat kedoilla laumojaan. Useimmat myanmarilaiset miehet käyttävät edelleen perinteistä lannevaatetta lungia. Naiset ehostavat kasvojaan puunkuoresta tehdyllä tahnalla thanakalla. Ihmiset ovat hyvin uskonnollisia. Hartaat buddhalaiset kunnioittavat enemmän munkkeja kuin kuuluisuuksia, ja heitä näkee päivittäin painelemassa uhriksi lehtikultaa kimalteleviin Buddhan patsaisiin.

Myanmarilaiset ovat ystävällisiä, huomaavaisia ja tiedonhaluisia. Maassa on kahdeksan etnistä pääryhmää ja ainakin 127 alaryhmää. Kullakin ryhmällä on oma kieli ja tunnusomainen vaatetus, ruoka ja kulttuuri. Valtaosa väestöstä asuu suurella keskialangolla, jonka tekee hedelmälliseksi mahtava Iravadijoki – Himalajan jäisiltä rinteiltä Andamaanienmeren lämpimiin vesiin juokseva yli kaksituhatta kilometriä pitkä vesiväylä. Miljoonat muut asuvat laajalla rannikon suistoalueella tai ylängöillä, joita reunustavat Myanmarin rajanaapurit Bangladesh, Intia, Kiina, Laos ja Thaimaa.

Lähes satavuotisen historiansa aikana Myanmarin Jehovan todistajat ovat tulleet tunnetuiksi horjumattomasta uskostaan ja kestävyydestään. He ovat pysyneet puolueettomina hillittömän väkivallan ja poliittisten mullistusten keskellä (Joh. 17:14). Jehovan palvelijat ovat saarnanneet väsymättä Jumalan valtakuntaa, vaikka he ovat kohdanneet uskonnollista vastustusta ja monenlaisia muita vaikeuksia ja vaikka yhteydet kansainväliseen veljesseuraan ovat toisinaan olleet puutteelliset. Nyt seuraa heidän sydäntälämmittävä kertomuksensa.

Lähes satavuotisen historiansa aikana Myanmarin veljet ovat tulleet tunnetuiksi horjumattomasta uskostaan ja kestävyydestään.

Saarnaamistyö käynnistyy

Elettiin käänteentekevää vuotta 1914, kun kaksi englantilaismiestä Hendry Carmichael ja hänen tienraivaustoverinsa astuivat höyrylaivasta Yangonin satamalaiturille tukahduttavassa helteessä. He olivat tulleet Intiasta, ja heidän haastava tehtävänsä oli käynnistää saarnaamistyö Burmassa. Heidän alueenaan oli koko maa.

”Kaikin mokomin, jos haluat valtuuttaa jonkun menemään uuteen maailmaankin puolestasi.”

Hendry aloitti toverinsa kanssa työn Yangonista, ja pian he tapasivat kaksi englantilais-intialaista miestä, jotka olivat aidosti kiinnostuneita Valtakunnan sanomasta. b Nämä miehet, Bertram Marcelline ja Vernon French, katkaisivat viipymättä yhteytensä kristikuntaan ja alkoivat todistaa vapaamuotoisesti ystävilleen. Pian Bertramin kotona kokoontui säännöllisesti parikymmentä henkeä tutkimaan Raamattua Vartiotornin avulla. c

Yangonilaisia julistajia, 1932

Vuonna 1928 Burmaan tuli Intiasta George Wright, hänkin englantilainen tienraivaaja. Hän kierteli maata viisi kuukautta ja levitti paljon raamatullista kirjallisuutta. Noihin totuuden siemeniin epäilemättä sisältyi vuonna 1920 julkaistu kirjanen Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan! Aikanaan siitä tuli ensimmäinen julkaisumme, joka käännettiin burmaksi.

Kaksi vuotta myöhemmin Yangoniin saapuivat tienraivaajat Claude Goodman ja Ronald Tippin. He tapasivat pienen veljien ryhmän, joka piti kyllä uskollisesti kokouksia mutta ei saarnannut järjestelmällisesti. ”Rohkaisimme veljiä tulemaan kanssamme saarnaamaan joka sunnuntai”, sanoi Claude. ”Eräs veli kysyi, voisiko hän valtuuttaa meidät tienraivaajat saarnaamaan puolestaan tukemalla meitä rahallisesti. Ronald sanoi hänelle: ’Kaikin mokomin, jos haluat valtuuttaa jonkun menemään uuteen maailmaankin puolestasi.’ ” Ryhmä tarvitsi juuri tällaista suorasukaista rohkaisua. Tuota pikaa Claudella ja Ronaldilla oli paljon saarnaajatovereita.

”Rachel, olen löytänyt totuuden!”

Tuona samana vuonna Ronald ja Claude tapasivat yangonilaisen asemapäällikön Sydney Cooten. Sydney otti niin sanotun sateenkaarisarjan, johon kuului kymmenen kirkkaanväristä kirjaa. Luettuaan osia yhdestä kirjasta hän huudahti vaimolleen: ”Rachel, olen löytänyt totuuden!” Pian koko perhe palveli Jehovaa.

Sydney tutki ahkerasti Raamattua. Hänen tyttärensä Norma Barber, joka on ollut pitkään lähetystyössä ja palvelee nykyään Britannian haaratoimistossa, kertoo: ”Isä kokosi oman raamatunkohtahakemiston. Aina kun hän löysi kohdan, joka selitti jotakin Raamatun opetusta, hän lisäsi sen kirjaansa sopivan otsikon alle. Hän käytti kirjasta nimeä ’Missä se on?’ ”

Sydney Coote (keskellä) oli ahkera Raamatun tutkija. Hän ja hänen vaimonsa Rachel (vasemmalla) veivät Raamatun sanomaa toisille.

Sydney halusi paitsi tutkia Raamattua myös kertoa sen sanomasta toisille. Niinpä hän tiedusteli kirjeitse Intian haaratoimistosta, oliko Burmassa todistajia. Kohta hän sai suuren laatikollisen kirjallisuutta ja nimiluettelon. ”Isä kirjoitti jokaiselle luettelossa mainitulle ja pyysi heitä tulemaan meille päiväksi”, sanoo Norma. ”Myöhemmin luonamme kävi viisi kuusi veljeä, ja he näyttivät meille, miten todistetaan vapaamuotoisesti. Vanhempani panivat heti toimeksi ja levittivät kirjallisuutta ystäville ja naapureille. Lisäksi he lähettivät kirjeitä ja kirjallisuutta kaikille sukulaisillemme.”

Kun Sydneyn Mandalayssa asuva sisar Daisy D’Souza sai Sydneyltä kirjeen ja kirjasen Valtakunta, maailman toivo, hän vastasi kirjeeseen heti ja pyysi lisää julkaisuja sekä Raamatun. ”Äiti piti kirjallisuudestamme niin paljon, että hän tutki sitä aamun pikkutunneille asti”, kertoi Daisyn tytär Phyllis Tsatos. ”Sitten hän kokosi meidät kuusi lasta yhteen ja ilmoitti juhlallisesti: ’Jätän katolisen kirkon, koska olen löytänyt totuuden!’ ” Myöhemmin myös Daisyn aviomies ja lapset omaksuivat totuuden. Nykyään neljä D’Souzien perheen sukupolvea palvelee uskollisesti Jehova Jumalaa.

Pelottomia tienraivaajia

1930-luvun alkupuolella innokkaat tienraivaajat levittivät hyvää uutista pohjoisen päärautatien varrella. Rata kulki Yangonista Myitkyinaan, Kiinan rajan lähellä sijaitsevaan kaupunkiin. He saarnasivat myös Mawlamyinen (Moulmein) ja Sittwen (Akyab) rannikkokaupungeissa, joista ensiksi mainittu sijaitsee Yangonista itään ja toinen Yangonista luoteeseen. Tämän ansiosta Mawlamyineen ja Mandalayhin perustettiin pieniä seurakuntia.

Vuonna 1938 Burman työtä ryhtyi valvomaan Intian haaratoimiston sijasta Australian haaratoimisto, ja Burmaan alkoi tulla australialaisia ja uusiseelantilaisia tienraivaajia. Noiden päättäväisten työntekijöiden joukossa olivat Fred Paton, Hector Oates, Frank Dewar, Mick Engel ja Stuart Keltie. Nämä veljet olivat tienraivaajia sanan täydessä merkityksessä.

Frank Dewar

Fred Paton kertoi: ”Niinä neljänä vuotena, jotka olin Burmassa, saarnasin lähes joka puolella maata. Tuona aikana sairastin malarian, lavantaudin ja punataudin ja minulla oli myös muita terveysongelmia. Pitkän palveluspäivän päättyessä minulla ei yleensä ollut yösijaa. Jehova huolehti kuitenkin aina tarpeistani ja antoi minulle henkensä välityksellä voimaa jatkaa.” Rohkea uusiseelantilainen Frank Dewar sanoi: ”Kohtasin maantierosvoja, kapinallisia ja mahtailevia viranomaisia. Mutta huomasin, että vaikeatkin esteet yleensä poistuivat, kun olin kohtelias, ystävällinen, nöyrä ja järkevä. Useimmat tajusivat pian, ettei Jehovan todistajista ollut haittaa.”

Nämä tienraivaajat olivat jyrkkä vastakohta muille maassa asuville vierasmaalaisille, jotka tavallisesti halveksivat paikallista väestöä. Tienraivaajat kunnioittivat ja rakastivat ihmisiä. Heidän hyväntahtoisuutensa vetosi nöyriin burmalaisiin, jotka arvostavat ystävällisyyttä ja hienotunteisuutta pikemminkin kuin suorasukaisuutta ja vastakkainasettelua. Tienraivaajat osoittivat sanoin ja teoin, että Jehovan todistajat ovat tosi kristittyjä. (Joh. 13:35.)

Merkittävä konventti

Joitakin kuukausia tienraivaajien saapumisen jälkeen Australian haaratoimisto järjesti konventin Yangoniin. Paikaksi valittiin Yangonin palatsimainen kaupungintalo, jossa oli marmoriportaikot ja suuret pronssiovet. Osanottajia saapui Thaimaasta, Malesiasta ja Singaporesta, ja Australian haaratoimistonpalvelija Alex MacGillivray toi mukanaan ryhmän veljiä Sydneystä.

Samalla kun sodan pilvet olivat jo nousemassa, suurta mielenkiintoa herätti laajalti mainostettu esitelmä ”Yleinen sota lähellä”. ”En ollut koskaan nähnyt salin täyttyvän yhtä nopeasti”, sanoi Fred Paton. ”Kun avasin etuovet, ihmiset ryntäsivät laumoittain portaita ylös kokoussaliin. Alle kymmenessä minuutissa 850-paikkaiseen saliin ahtautui yli tuhat henkeä.” ”Meidän täytyi sulkea etuovet sisään tunkevan väkijoukon vuoksi ja jättää toiset tuhat ihmistä ulkopuolelle”, lisäsi Frank Dewar. ”Silti jotkut yritteliäät nuorukaiset livahtivat sisään pienistä sivuovista.”

Veljet olivat innoissaan paitsi puheen herättämästä kiinnostuksesta myös siitä, että läsnä oli moniin etnisiin ryhmiin kuuluvia. Siihen mennessä vain harvat paikallisväestöstä olivat osoittaneet kiinnostusta totuuteen, koska useimmat heistä olivat hartaita buddhalaisia. Ne paikalliset, jotka tunnustautuivat kristityiksi – pääosin karenit, kachinit ja chinit – asuivat syrjäisillä alueilla eikä heille ollut juuri julistettu hyvää uutista. Syntyperäisten asukkaiden pelto näytti olevan valmis elonkorjuuta varten. Pian Raamatun ennustamaan monikansalliseen ”suureen joukkoon” sisältyisi myös Burman moniin etnisiin ryhmiin kuuluvia (Ilm. 7:9).

Ensimmäiset karenilaiset opetuslapset

Ensimmäiset karenilaiset opetuslapset Chu May ”Daisy” (vasemmalla) ja Hnin May ”Lily” (oikealla)

Vuonna 1940 Ruby Goff -niminen tienraivaajasisar oli saarnaamassa Inseinissä, Yangonin liepeillä sijaitsevassa pikkukaupungissa. Koska Ruby ei tuona päivänä juuri löytänyt kiinnostusta, hän rukoili: ”Jehova, anna minun löytää edes yksi ’lammas’ ennen kuin palaan kotiin.” Heti seuraavassa talossa hän tapasi karenilaisen baptistinaisen Hmwe Kyaingin, joka kuunteli mielellään Valtakunnan sanomaa. Pian Hmwe Kyaing ja hänen tyttärensä Chu May (Daisy) ja Hnin May (Lily) tutkivat Raamattua ja edistyivät hengellisesti. Hmwe Kyaing kuoli kohta tämän jälkeen, mutta myöhemmin hänen nuoremmasta tyttärestään Lilystä tuli ensimmäinen karenilainen kastettu Jehovan todistaja. Myös Daisy meni kasteelle.

Lilystä ja Daisystä tuli innokkaita tienraivaajia, ja he jättivät jälkeensä pysyvän perinnön. Nykyään Jehovaa palvelee Myanmarissa ja muualla lukuisa joukko heidän jälkeläisiään ja tutkisteluoppilaitaan.

Vaikeuksia toisen maailmansodan aikana

Euroopassa vuonna 1939 puhjennut toinen maailmansota järisytti koko maailmaa. Sotahysterian kasvaessa kristikunnan papit painostivat Burmassa yhä voimakkaammin siirtomaaviranomaisia kieltämään kirjallisuutemme. Siksi Yangonin kirjallisuusvarastosta huolehtiva Mick Engel meni erään korkea-arvoisen yhdysvaltalaisviranomaisen puheille ja sai valtuutuskirjeen, jossa hänelle annettiin oikeus kuljettaa pari tonnia kirjallisuutta armeijan kuorma-autoilla Burman tietä Kiinaan.

Fred Paton ja Hector Oates veivät kirjallisuuden rautatien pääteasemalle Lashioon, Kiinan rajan lähellä sijaitsevaan kaupunkiin. Kun he tapasivat viranomaisen, joka valvoi Kiinaan menevää saattuetta, hän raivostui silmittömästi! ”Mitä?” hän huusi. ”Miten voin antaa kuorma-autoistani kallisarvoista tilaa teidän viheliäisille traktaateillenne, kun sitä ei kerta kaikkiaan riitä edes sota- ja lääketarvikkeille, joista on huutava puute ja jotka mätänevät täällä paljaan taivaan alla?” Fred odotti hetken, otti laukustaan valtuutuskirjeen ja sanoi viranomaiselle, että olisi hyvin vakava asia, jos tämä jättäisi huomioon ottamatta Yangonista annetun virallisen määräyksen. Silloin saattueen valvoja antoi veljien käyttöön kevyen kuorma-auton, kuljettajan ja tarpeellisia tarvikkeita. He matkustivat noin 2 500 kilometriä Chongqingiin (Tšungking) Etelä-Kiinan keskiosiin, missä he levittivät kallisarvoisen kirjallisuuden ja todistivat jopa henkilökohtaisesti Kiinan kansallisen tasavallan presidentille Tšiang Kai-šekille.

Kun viranomaiset saapuivat, kirjallisuutta ei enää ollut.

Viimein toukokuussa 1941 siirtomaaviranomaiset lähettivät Intiasta Yangoniin sähkösanoman, jossa paikallisia viranomaisia käskettiin takavarikoimaan kirjallisuutemme. Kaksi lennätintoimistossa työskentelevää todistajaa näki sanoman ja kertoi siitä saman tien Mick Engelille. Mick soitti Lilylle ja Daisylle ja kiiruhti varastolle. He ottivat jäljellä olevat 40 kirjallisuuslaatikkoa ja kätkivät ne turvallisiin taloihin eri puolille Yangonia. Kun viranomaiset saapuivat, kirjallisuutta ei enää ollut.

11. joulukuuta 1941, kolme päivää sen jälkeen kun Japani oli hyökännyt Pearl Harboriin, japanilaiset alkoivat pommittaa raskaasti Burmaa. Tuona viikonloppuna kourallinen todistajia kokoontui pienessä huoneistossa Yangonin keskusrautatieaseman yläkerrassa. Juuri siellä, arvokkaan raamatullisen puheen jälkeen, Lily kastettiin juhlallisesti kylpyammeessa.

Kolmisen kuukautta myöhemmin Japanin armeija saapui Yangoniin, joka oli lähes autio. Yli satatuhatta ihmistä oli paennut kohti Intiaa. Tuhannet kuolivat matkan aikana nälkään, uupumukseen ja tauteihin. Sydney Coote, joka pakeni perheensä kanssa, menehtyi aivomalariaan lähellä Intian rajaa. Lisäksi yksi veli sai surmansa japanilaissotilaiden luodeista, ja eräs toinen menetti vaimonsa ja lapsensa, kun heidän kotiinsa osui pommi.

Burmaan jäi vain muutama todistaja. Lily ja Daisy muuttivat lähelle Mandalayta vuoren rinteellä sijaitsevaan hiljaiseen kaupunkiin Pyin Oo Lwiniin (Maymyo). Siellä he kylvivät totuuden siemeniä, jotka kantoivat myöhemmin hedelmää. Cyril Gay -niminen todistaja asettui asumaan Thayarwaddyn pikkukylään satakunta kilometriä Yangonista pohjoiseen, ja hän eli siellä rauhassa sodan loppuun asti.

Iloinen jälleennäkeminen

Kun sota päättyi, useimmat Intiaan paenneet veljet ja sisaret palasivat Burmaan. Huhtikuussa 1946 Yangonin seurakunnassa oli kahdeksan aktiivista julistajaa. Kun seurakunta oli vuoden loppuun mennessä kasvanut 24 julistajaan, veljet päättivät pitää konventin.

Tuo kaksipäiväinen konventti pidettiin eräällä koululla Inseinissä. ”Kun palasin Intiasta, sain tietää, että minun oli määrä pitää tunnin esitelmä”, muistelee Theo Syriopoulos, joka oppi totuuden Yangonissa vuonna 1932. ”Siihen mennessä olin pitänyt kokouksissa Intiassa vain kaksi viiden minuutin puhetta. Konventti oli kuitenkin suuri menestys, ja läsnäolijoita oli yli sata.”

Muutamaa viikkoa myöhemmin muuan totuudesta kiinnostunut karenilaisyhteisön johtaja tarjosi seurakunnalle maapalstaa Yangonista Ahlonen kaupunginosasta, joka sijaitsee joen varrella lähellä ydinkeskustaa. Veljet rakensivat sinne bambusta valtakunnansalin, jossa oli noin sata istuinpaikkaa. Seurakunta oli haltioissaan. Veljet ja sisaret olivat säilyttäneet uskonsa horjumattomana sodan aikana, ja nyt he olivat innokkaita jatkamaan saarnaamistyötä.

Ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuvat

Yllä: Ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät Hubert Smedstad, Robert Kirk, Norman Barber ja Robert Richards Alla: (takarivissä) Nancy D’Souza, Milton Henschel, Nathan Knorr, Robert Kirk ja Terence D’Souza, (eturivissä) Russell Mobley, Penelope Jarvis-Vagg, Phyllis Tsatos, Daisy D’Souza ja Basil Tsatos

Vuoden 1947 alkupuolella Yangonin satamaan kokoontui joukko innostuneita veljiä vastaanottamaan Robert Kirkiä, ensimmäistä Gilead-koulusta Burmaan saapuvaa lähetystyöntekijää. Pian tuli kolme lähetystyöntekijää lisää – Norman Barber, Robert Richards ja Hubert Smedstad – sekä Frank Dewar, joka oli palvellut sodan aikana tienraivaajana Intiassa.

Lähetystyöntekijät saapuivat sodan runtelemaan kaupunkiin. Lukuisista rakennuksista oli jäljellä vain palaneet rauniot. Tuhannet asuivat hatarissa bambumajoissa teiden varsilla. Ihmiset laittoivat ruokaa, peseytyivät ja asuivat kaduilla. Lähetystyöntekijät olivat kuitenkin tulleet opettamaan Raamatun totuutta, joten he mukautuivat olosuhteisiin ja ryhtyivät työhön.

1. syyskuuta 1947 perustettiin Vartiotorni-seuran haaratoimisto lähetyskotiin, joka sijaitsi Signal Pagoda Roadilla lähellä kaupungin keskustaa. Robert Kirk nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi. Pian tämän jälkeen Yangonin seurakunta muutti Ahlonen bambusalista erääseen yläkerran huoneistoon Bogalay Zay Streetille. Vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä olivat brittiläisen siirtomaahallinnon upeat rakennukset. Tuo hallinto oli kylläkin pian väistyvä Burmasta.

Sisällissota puhkeaa

Britit luovuttivat vallan 4. tammikuuta 1948 Burman uudelle hallitukselle. 60-vuotisen siirtomaahallinnon päätyttyä Burma oli nyt itsenäinen. Maa syöksyi kuitenkin sisällissotaan.

Etniset ryhmät taistelivat pyrkiessään perustamaan itsenäisiä osavaltioita, samalla kun yksityiset armeijat ja rikollisjoukkiot kilpailivat eri alueiden hallinnasta. Vuoden 1949 alkuun mennessä kapinalliset olivat saaneet suurimman osan maasta hallintaansa ja taistelut puhkesivat Yangonin liepeillä.

Taistelut olivat välillä hyvin kiihkeitä, mutta veljet saarnasivat kaiken aikaa varovasti. Haaratoimisto muutettiin Signal Pagoda Roadin lähetyskodista suureen yläkerran huoneistoon 39th Streetille, turvalliselle alueelle, jolla oli useita lähetystöjä. Uusi paikka oli vain kolmen minuutin kävelymatkan päässä pääpostitoimistosta.

Burman armeija vakiinnutti vähitellen valtansa ja ajoi kapinalliset vuorille. 1950-luvun puoliväliin mennessä hallitus oli saanut jälleen hallintaansa suuren osan maasta. Mutta sisällissota oli kaikkea muuta kuin ohi. Se on jatkunut muodossa tai toisessa tähän päivään asti.

Saarnaamista ja opettamista burman kielellä

1950-luvun puoliväliin asti Burman veljet saarnasivat lähes yksinomaan englannin kielellä, jota suurten kaupunkien koulutetut ihmiset puhuivat. Miljoonat muut puhuivat kuitenkin vain burmaa, karenia, kachinia, chinia tai muita paikallisia kieliä. Miten heille voitaisiin kertoa hyvää uutista?

Vuonna 1934 Sydney Coote oli antanut eräälle karenilaiselle opettajalle tehtäväksi kääntää joitakin kirjasia burmaksi ja kareniksi. Myöhemmin muut julistajat käänsivät burmaksi kirjan ”Olkoon Jumala totinen” ja joitakin kirjasia. Sitten vuonna 1950 Robert Kirk pyysi veli Ba Oota kääntämään burmaksi Vartiotornin tutkittavia kirjoituksia. Käsin kirjoitetut käännökset ladottiin ja painettiin Yangonin kaupallisissa painoissa ja jaettiin sen jälkeen kokouksissa kävijöille. Myöhemmin haaratoimisto osti käännöstyön nopeuttamiseksi burmalaisen kirjoituskoneen.

Ba Oo (vasemmalla) käänsi Vartiotornin tutkittavia kirjoituksia burmaksi.

Alkuaikojen kääntäjät kohtasivat monia haasteita. ”Tein päivät töitä elatuksen hankkimiseksi perheelleni ja käänsin sitten kirjoituksia myöhään yöhön sähkölampun heikossa valossa”, muistelee Naygar Po Han, joka alkoi tehdä käännöstyötä, kun Ba Oo ei enää kyennyt siihen. ”Englannin kielen taitoni oli hyvin puutteellinen, joten käännösten on täytynyt olla aika epätarkkoja. Halusimme kuitenkin kovasti saada lehtemme mahdollisimman monien ihmisten käsiin.” Kun Robert Kirk pyysi Doris Rajia kääntämään Vartiotornia burmaksi, ajatus tuntui hänestä niin ylivoimaiselta, että hän purskahti itkuun. ”Olin saanut vain peruskoulutuksen, eikä minulla ollut kokemusta kääntämisestä”, Doris selittää. ”Veli Kirk kuitenkin kannusti minua yrittämään. Niinpä rukoilin Jehovaa ja ryhdyin työhön.” Nykyään, lähes 50 vuotta myöhemmin, Doris on edelleen kääntäjänä Yangonin Betelissä. Myös Naygar Po Han, joka on 93-vuotias, on yhä Betelissä, eikä hän ole menettänyt vähääkään innostaan edistää Valtakunnan työtä.

Nathan Knorr ilmoitti vuonna 1956, että Vartiotornia aletaan julkaista burmaksi.

Vuonna 1956 Nathan Knorr tuli maailmankeskuksesta käymään Burmassa ja ilmoitti, että Vartiotornia alettaisiin julkaista burmaksi. Hän myös kehotti lähetystyöntekijöitä opettelemaan burman kielen, jotta he voisivat saarnata tehokkaammin. Hänen sanojensa rohkaisemina he ponnistelivat entistä enemmän sen oppimiseksi. Seuraavana vuonna maailmankeskuksesta saapui Frederick Franz pääpuhujaksi viisipäiväiseen konventtiin, joka pidettiin Yangonin rautatieopistolla. Hän kannusti veljiä laajentamaan edelleen saarnaamistyötä ja lähettämään tienraivaajia kaupunkeihin eri puolille maata. Uusista tienraivaajista hyötyi ensimmäisenä Burman entinen pääkaupunki Mandalay, joka on maan toiseksi suurin kaupunki.

Työ kantaa hedelmää Mandalayssa

Vuoden 1957 alkupuolella Mandalayhin saapui kuusi uutta erikoistienraivaajaa. Siellä olivat jo lähetystyöntekijä Robert Richards ja hänen karenilainen tuore vaimonsa Baby. Kaupunki osoittautui haastavaksi alueeksi. Mandalay on merkittävä buddhalaisuuden keskus, ja siellä asuu noin puolet Burman buddhalaisista munkeista. Tienraivaajat kuitenkin tajusivat, että muinaisen Korintin tavoin Jehovalla oli ”paljon kansaa tässä kaupungissa” (Apt. 18:10).

Tähän joukkoon kuului 21-vuotias kachinilainen opiskelija Robin Zauja, joka muistelee: ”Varhain eräänä aamuna Robert ja Baby Richards tulivat käymään luonani ja sanoivat olevansa Jehovan todistajia. He kertoivat, että Jeesuksen saarnaamiskäskyn mukaisesti he julistivat hyvää uutista talosta taloon (Matt. 10:11–13). He esittivät asiansa ja antoivat minulle osoitteensa sekä joitakin lehtiä ja kirjoja. Illalla otin yhden kirjoista käteeni ja luin sitä koko yön, kunnes aamunkoittoon mennessä olin lukenut sen läpi. Samana päivänä menin käymään Robertin luona ja pommitin häntä tuntikausia kysymyksilläni. Hän vastasi kaikkiin Raamatulla.” Pian Robin Zaujasta tuli ensimmäinen totuuden omaksunut kachinilainen. Hän palveli myöhemmin vuosia erikoistienraivaajana Pohjois-Burmassa ja auttoi lähes sataa ihmistä oppimaan totuuden. Kaksi hänen lastaan palvelee nykyään Yangonin Betelissä.

Toinen innokas opetuslapsi oli Pramila Galliara, 17-vuotias tyttö, joka oli hiljattain oppinut totuuden Yangonissa. ”Isäni, joka oli uskonnolliselta vakaumukseltaan jainalainen, vastusti minua katkerasti vasta omaksumani uskon vuoksi”, sanoo Pramila. ”Hän poltti kaksi kertaa Raamattuni ja raamatullisen kirjallisuuteni ja pieksi minut useita kertoja toisten nähden. Hän myös lukitsi minut kotiin, jotten olisi päässyt kokouksiin, ja jopa uhkasi polttaa veli Richardsin talon. Mutta kun hän näki, ettei voinut murtaa uskoani, hän lakkasi vähitellen vastustamasta minua.” Pramila jätti korkeakouluopinnot, ja hänestä tuli innokas tienraivaaja. Myöhemmin hän avioitui kierrosvalvoja Dunstan O’Neillin kanssa. Hän on auttanut 45 ihmistä totuuteen.

Samalla kun työ meni eteenpäin Mandalayssa, haaratoimisto lähetti lähetystyöntekijöitä ja tienraivaajia muihin alueellisiin keskuksiin, joita olivat esimerkiksi Pathein (Bassein), Kalaymyo, Bhamaw, Myitkyina, Mawlamyine ja Myeik (Mergui). Jehova selvästikin siunasi heidän työtään, koska näihin kaupunkeihin on muodostunut vahvoja seurakuntia.

Lähetystyöntekijät karkotetaan

Samalla kun saarnaamistyö laajeni, poliittiset ja etniset jännitteet ajoivat maan vähitellen hajoamisen partaalle. Lopulta maaliskuussa 1962 armeija kaappasi vallan. Satojatuhansia intialaisia ja englantilais-intialaisia karkotettiin Intiaan ja Bangladeshiin (silloinen Itä-Pakistan), ja maassa vierailevat ulkomaalaiset saattoivat saada vain 24 tunnin viisumin. Burma sulki oviaan ulkomaailmalta.

Veljien tarkkaillessa tilanteen kehittymistä heidän levottomuutensa kasvoi. Sotilashallitus takasi uskonnonvapauden, mutta vain sillä ehdolla, että uskontokunnat pysyivät erossa politiikasta. Ja kuten odottaa saattoi, kristikunnan lähetyssaarnaajat sekaantuivat edelleen politiikkaan. Viimein toukokuussa 1966 hallituksen mitta tuli täyteen ja kaikki ulkomaiset lähetystyöntekijät määrättiin poistumaan maasta. Jehovan todistajien lähetystyöntekijät olivat pysyneet huolellisesti erossa politiikasta, mutta pian heidätkin karkotettiin.

Paikalliset veljet olivat järkyttyneitä mutta eivät kuitenkaan vaipuneet epätoivoon. He tiesivät Jehova Jumalan olevan heidän kanssaan. (5. Moos. 31:6.) Jotkut veljet silti pohtivat, miten Valtakunnan työ voisi jatkua.

Jehovan ohjaus kävi pian ilmeiseksi. Maurice Raj, entinen kierrosvalvoja, joka oli saanut jonkin verran valmennusta haaratoimistossa, nimitettiin tuota pikaa valvomaan haaratoimistoa. Maurice oli etniseltä taustaltaan intialainen, eikä häntä ollut karkotettu intialaisen väestön mukana. ”Olin vuosia aiemmin anonut Burman kansalaisuutta”, hän selittää. ”Mutta minulla ei ollut 450:tä kyatia d, jotka olisin tarvinnut maksaakseni kansalaisuustodistuksen, joten jätin asian odottamaan. Sitten eräänä päivänä kuljin sen liikeyrityksen toimiston ohi, jossa olin vuosia aiemmin työskennellyt, ja entinen esimieheni näki minut. Hän huusi: ’Hei, Raj, tule hakemaan rahasi. Unohdit lähtiessäsi pyytää eläkerahat.’ Summa oli 450 kyatia.

Lähtiessäni toimistolta mietin, mitä kaikkea voisin tehdä 450 kyatilla. Mutta koska summa oli täsmälleen sama kuin kansalaisuustodistukseen vaadittava summa, tunsin, että Jehova tahtoi minun käyttävän rahan tuohon tarkoitukseen. Tuosta valinnasta oli suurta hyötyä. Kun toiset intialaiset karkotettiin Burmasta, minä sain jäädä maahan, matkustaa vapaasti, tuoda maahan kirjallisuutta ja suorittaa muita saarnaamistyön kannalta tärkeitä tehtäviä – vain sen vuoksi, että olin Burman kansalainen.”

Maurice lähti Dunstan O’Neillin kanssa maanlaajuiselle kiertomatkalle rohkaisemaan jokaista seurakuntaa ja erillään olevaa ryhmää. ”Sanoimme veljille: ’Älkää olko huolissanne. Jehova on kanssamme. Jos olemme uskollisia hänelle, hän auttaa meitä’ ”, sanoi Maurice. ”Jehova auttoikin meitä! Pian nimitettiin monia uusia erikoistienraivaajia, ja saarnaamistyö laajeni yhä nopeammin.”

Nykyään, noin 46 vuotta myöhemmin, Maurice on haaratoimistokomitean jäsen. Hän matkustaa edelleen ympäri Myanmaria vahvistamassa seurakuntia. Muinaisessa Israelissa eläneen iäkkään Kalebin tavoin hän on edelleen yhtä innokas Jumalan työssä (Joos. 14:11).

Työ laajenee Chinin osavaltioon

Ensimmäisiä alueita, joille lähetettiin erikoistienraivaajia, oli Chinin osavaltio. Tämä vuoristoinen alue rajoittuu Bangladeshiin ja Intiaan. Siellä asuu monia kristityiksi tunnustautuvia, mikä johtuu brittiläisen siirtomaakauden aikaisten baptistilähetyssaarnaajien toiminnasta. Niinpä useimmat chinit pitivät suuressa arvossa Raamattua ja raamatunopettajia.

Loppuvuodesta 1966 Lal Chhana – entinen sotilas mutta nyt erikoistienraivaaja – saapui Falamiin, joka oli tuolloin Chinin osavaltion suurin kaupunki. Sinne tulivat myös Dunstan ja Pramila O’Neill sekä hiljattain kasteella käynyt Than Tum, joka hänkin oli entinen sotilas. Nämä innokkaat työntekijät löysivät useita kiinnostuneita perheitä, ja pian kaupunkiin perustettiin pieni mutta toimelias seurakunta.

Seuraavana vuonna Than Tum muutti Falamin eteläpuolella sijaitsevaan Hakhan kaupunkiin. Hän aloitti siellä tienraivauksen ja perusti sinne pienen ryhmän. Myöhemmin hän saarnasi eri puolilla Chinin osavaltiota ja oli mukana perustamassa seurakuntia muun muassa Vanhnaan, Surkhuaan ja Gangawaan. Nykyään, 45 vuotta myöhemmin, Than Tum on edelleen aktiivinen erikoistienraivaaja ja toimii kotikylässään Vanhnassa.

Than Tumin lähdettyä Hakhasta hänen tilalleen tuli 20-vuotias erikoistienraivaaja Donald Dewar. Koska Donaldin vanhemmat, Frank ja Lily Dewar (aiemmin Lily May), oli vähän aiemmin karkotettu maasta, hänen 18-vuotias veljensä Samuel muutti hänen luokseen. ”Asuimme pienessä peltihökkelissä, joka oli kesällä tukahduttavan kuuma ja talvella hyytävän kylmä”, kertoo Donald. ”Suurempi haaste minulle oli kuitenkin yksinäisyys. Olin usein yksin palveluksessa enkä juuri osannut paikallista kieltä hakha-chiniä. Kokouksissa kävi minun lisäkseni vain Samuel ja pari muuta julistajaa. Vähitellen masennuin ja harkitsin jopa määräalueeltani lähtöä.

Noihin aikoihin luin Vuosikirjasta liikuttavan kertomuksen Malawin veljistä, jotka pysyivät uskollisina, kun heitä vainottiin raa’asti. e Kysyin itseltäni: ’Jollen kestä yksinäisyyttä, miten voisin kestää vainoa?’ Vuodatin huoleni Jehovalle rukouksessa ja tunsin oloni huojentuneeksi. Lisäksi sain voimaa lukemalla ja mietiskelemällä Raamattua ja Vartiotornin kirjoituksia. Kun Maurice Raj ja Dunstan O’Neill tekivät yllätysvierailun luokseni, minusta tuntui kuin olisin nähnyt kaksi enkeliä! Hitaasti mutta varmasti sain iloni takaisin.”

Palvellessaan myöhemmin matkavalvojana Donald pystyi kokemuksellaan rohkaisemaan seurakunnasta erillään toimivia todistajia. Myös hänen ponnistelunsa Hakhassa kantoivat hedelmää. Nykyään siellä on kukoistava seurakunta ja siellä pidetään säännöllisesti konventteja. Hakhassa kävivät kokouksissa muun muassa Johnson Lal Vung ja Daniel Sang Kha. Näistä julistajista tuli innokkaita erikoistienraivaajia, jotka kertoivat hyvää uutista lähes koko Chinin osavaltiossa.

Ylös vuorille

Chinin osavaltio sijaitsee 1 000–2 000 metriä merenpinnan yläpuolella, ja jotkin alueen vuorenhuipuista kohoavat jopa 3 000 metriin. Monia vuoria peittävät tiheät metsät, joissa kasvaa korkeita tiikkipuita, ylväitä havupuita, värikkäitä alppiruusuja ja kauniita orkideoja. Maasto on jylhää ja vaikeakulkuista. Kaupungit on yhdistetty toisiinsa päällystämättömillä mutkaisilla teillä, jotka ovat märkinä lähes kulkukelvottomia ja usein maanvyörymien tukkimia. Moniin syrjäkyliin pääsee vain jalan. Nämä esteet eivät kuitenkaan ole pysäyttäneet Jehovan palvelijoita, jotka ovat päättäneet kertoa hyvästä uutisesta mahdollisimman monille.

Aye Aye Thit, joka palveli miehensä rinnalla kierrostyössä Chinin osavaltiossa, kertoo: ”Vartuin tasaisella Iravadin suistoalueella, ja kauniit Chinkukkulat herättivät minussa suurta ihastusta. Kun patikoin innoissani ensimmäistä kertaa ylös vuorenrinnettä, lysähdin huipulla maahan henkeä haukkoen. Muutaman nousun jälkeen olin niin uupunut, että ajattelin kuolevani. Lopulta opin, miten vuorille noustaan: rauhalliseen tahtiin voimia säästellen. Pian jaksoin kävellä 30 kilometriä päivässä matkoillamme, jotka kestivät vähintään kuusi päivää.”

Matupin seurakuntaan kuuluvat kävelivät 270 kilometriä Hakhan konventteihin.

Vuosien varrella veljet ovat käyttäneet Chinin osavaltiossa erilaisia kulkuvälineitä, kuten muuleja, hevosia, polkupyöriä sekä viime aikoina moottoripyöriä, pikkubusseja ja nelivetoisia autoja. Enimmäkseen he kuitenkin liikkuvat jalkapatikassa. Muun muassa erikoistienraivaajat Kyaw Win ja David Zama tarpoivat kilometrikaupalla ylös ja alas vuoria päästäkseen Matupin läheisyydessä oleviin kyliin. Kun Matupin seurakuntaan kuuluvat menivät yli 270 kilometrin päässä Hakhassa pidettäviin konventteihin, he kävelivät kuudesta kahdeksaan päivää suuntaansa. Matkalla he lauloivat valtakunnanlauluja, joiden kaiku kiiri maalauksellisilla vuorilla.

Noilla uuvuttavilla matkoilla veljet olivat ankaran vuoristosään armoilla, ja lisäksi kiusana olivat, varsinkin sadekautena, hyttyset ja kaikenlaiset muut ötökät. ”Metsän poikki kävellessäni huomasin juotikkaiden luikertelevan jalkojani ylös”, kertoo kierrosvalvoja Myint Lwin. ”Kun revin ne irti, kaksi muuta alkoi kiivetä ylös. Hyppäsin kaatuneen puunrungon päälle, mutta juotikkaita alkoi kiivetä rungolle laumoittain. Juoksin kauhuissani metsän läpi. Kun lopulta saavuin tielle, olin juotikkaiden peitossa.”

Piirivalvoja Gumja Naw ja hänen vaimonsa Nan Lu kulkivat jalan Chinin osavaltiossa seurakunnasta toiseen.

Juotikkaat eivät ole ainoita, joita urhea matkalainen saattaa Chinin osavaltiossa kohdata. Myanmarissa on myös villisikoja, karhuja, leopardeja ja tiikereitä sekä joidenkin lähteiden mukaan enemmän myrkkykäärmelajeja kuin missään muussa maailman maassa. Kun piirivalvoja Gumja Naw ja hänen vaimonsa Nan Lu taivalsivat Chinin osavaltiossa seurakunnasta toiseen, he tekivät yöksi ympärilleen nuotioista kehän pitääkseen eläimet loitolla.

Nämä väsymättömät evankelistat jättivät jälkeensä pysyvän perinnön. ”He palvelivat Jehovaa kaikin voimin”, sanoo Maurice Raj. ”Senkin jälkeen, kun he lähtivät Chinin osavaltiosta, heillä oli halu palata sinne. Heidän ponnistelunsa todellakin kirkastivat Jehovaa!” Vaikka Chinin osavaltio on harvaan asuttua aluetta, siellä on nykyään seitsemän seurakuntaa ja monia erillään olevia ryhmiä.

”Myitkyinassa ei ole ’lampaita’ ”

Vuonna 1966 erikoistienraivaajia saapui Myitkyinaan, viehättävään pikkukaupunkiin, joka sijaitsee yhdessä Iravadijoen mutkassa Kachinin osavaltiossa lähellä Kiinaa. Kuusi vuotta aiemmin Robert ja Baby Richards olivat saarnanneet siellä lyhyen aikaa. He olivat raportoineet: ”Myitkyinassa ei ole ’lampaita’.” Uudet tienraivaajat löysivät kuitenkin totuutta janoavia ihmisiä.

Yksi heistä oli 19-vuotias nuori baptistimies Mya Maung, joka rukoili Jumalalta apua Raamatun ymmärtämiseen. Hän kertoo: ”Kun muuan tienraivaaja tuli työpaikalleni ja tarjosi minulle raamatuntutkistelua, olin haltioissani. Tunsin, että se oli vastaus rukouksiini. Pikkuveljeni San Aye ja minä tutkimme kahdesti viikossa ja hengellinen edistymisemme oli nopeaa.

Meitä auttoi erinomainen opettaja – Wilson Thein. Hän ei vain sanonut, mitä tehdä, vaan myös näytti mallia. Opimme harjoittelutuokioiden ja näytteiden avulla, miten käyttää Raamattua taitavasti, saarnata rohkeasti, kohdata vastustusta sekä valmistaa puheita ja pitää niitä seurakunnassa. Hän kuunteli, kun harjoittelimme puheita, ja esitti parannusehdotuksia. Tällainen ystävällinen valmennus kannusti meitä pyrkimään hengellisiin tavoitteisiin.

”Nykyään Namtin, Hopinin, Mohnyinin ja Kathan rautatiekaupungeissa on kukoistavat seurakunnat.”

Vuonna 1968 San Aye ja minä aloitimme tienraivauksen, mikä nosti tienraivaajien määrän Myitkyinassa kahdeksaan. Ensimmäisiä tutkisteluoppilaitamme olivat äitimme ja seitsemän sisarustamme, jotka kaikki lopulta omaksuivat totuuden. Teimme myös yhdestä kolmeen päivän pituisia saarnamatkoja kaupunkeihin ja kyliin, jotka sijaitsivat Myitkyinan ja Mandalayn välisen radan varrella. Kylvämämme siemenet kantoivat hedelmää myöhemmin. Nykyään Namtin, Hopinin, Mohnyinin ja Kathan rautatiekaupungeissa on kukoistavat seurakunnat.”

Kun San Aye saarnasi Myitkyinassa liikealueella, hän tapasi Phum Ramin, kachinilaisen baptistimiehen, joka työskenteli valtion virastossa. Phum Ram omaksui halukkaasti totuuden ja muutti pieneen Putaon kaupunkiin Himalajan juurelle. Hän saarnasi siellä monille sukulaisilleen, ja pian kokouksissa kävi 25 henkeä. Toimiessaan tienraivaajana Phum Ram auttoi vaimoaan ja seitsemää lastaan sekä monia sukulaisiaan oppimaan totuuden. Nykyään hän palvelee Myitkyinassa tienraivaajana ja vanhimpana.

Puuttuvat junavaunut

Todistajia lähdössä erikoisjunalla Yangonista Myitkyinan konventtiin vuonna 1969

Hengellinen kasvu oli Kachinin osavaltiossa nopeaa. Siksi haaratoimisto päätti, että vuoden 1969 ”Rauha maassa” -kansainvälinen konventti pidettäisiin tavanomaisen konventtipaikan Yangonin sijasta Myitkyinassa. Jotta konventtiin tulijat olisi voitu kuljettaa Yangonista Myitkyinaan, yli 1 100 kilometrin päähän pohjoiseen, haaratoimisto tiedusteli Burman rautateiltä mahdollisuutta vuokrata kuusi junavaunua. Pyyntö oli hyvin epätavallinen. Kachin oli kapinallispesäke, ja liikkumista alueelle ja sieltä pois valvottiin tiukasti. Veljien yllätykseksi pyyntöön suostuttiin auliisti.

Ryhmä vanhimpia vuoden 1969 kansainvälisessä ”Rauha maassa” -konventissa Myitkyinassa. (Takarivi) Francis Vaidopau, Maurice Raj, Tin Pei Than, Mya Maung, (keskirivi) Dunstan O’Neill, Charlie Aung Thein, Aung Tin Shwe, Wilson Thein, San Aye, (eturivi) Maung Khar, Donald Dewar, David Abraham, Robin Zauja

Kun koitti päivä, jolloin konventtijunan oli määrä saapua Myitkyinaan, Maurice Raj ja ryhmä veljiä meni asemalle vastaanottamaan vieraita. Maurice muistelee: ”Odotellessamme junaa asemapäällikkö kiiruhti paikalle ja kertoi juuri tulleesta sähkeestä, jossa sanottiin, että kuusi konventtivieraita kuljettavaa junavaunua oli irrotettu ja jätetty Mandalayn ja Myitkyinan välille. Ilmeisesti juna ei jaksanut vetää ylimääräisiä vaunuja ylämäkeä.

Mikä neuvoksi? Ensimmäinen ajatuksemme oli siirtää konventtia tuonnemmaksi. Mutta silloin meidän olisi pitänyt tehdä uudet lupa-anomukset konventin pitämiseksi, mikä olisi voinut viedä viikkokausia! Juuri kun rukoilimme hartaasti Jehovaa, asemalle pysähtyi juna. Emme olleet uskoa silmiämme – kaikki kuusi vaunua olivat täynnä veljiä! He hymyilivät ja heiluttivat. Kun kysyimme, mitä oli tapahtunut, eräs heistä selitti: ’He irrottivat kyllä kuusi vaunua, mutta eivät meidän vaunujamme!’ ”

”He irrottivat kyllä kuusi vaunua, mutta eivät meidän vaunujamme!”

Myitkyinan konventti oli suuri menestys! Konventissa julkaistiin kolme uutta burmankielistä julkaisua ja viisi englanninkielistä. Sen jälkeen kun lähetystyöntekijät oli kolme vuotta aiemmin karkotettu maasta, hengellistä ravintoa oli tullut Burmaan vain niukalti, mutta nyt sitä tuli tulvimalla.

Nagat saavat opetusta

Neljä kuukautta Myitkyinan konventin jälkeen haaratoimisto sai kirjeen Ba Yee -nimiseltä postivirkailijalta Khamtista, joenvarsikaupungista joka sijaitsee Luoteis-Burmassa Intian vastaisella rajalla olevien korkeiden kukkuloiden juurella. Tällä alueella asuu nagoja, joukko eri heimoihin kuuluvia ihmisiä, jotka olivat aikoinaan pelättyjä pääkallonmetsästäjiä. Ba Yee, entinen seitsemännen päivän adventisti, pyysi kirjeessään hengellistä apua. Haaratoimisto lähetti heti hänen luokseen erikoistienraivaajat Aung Naingin ja Win Pen.

Win Pe kertoo: ”Meitä hermostutti, kun näimme pelättyjen nagasotureiden seisovan Khamtin lentokentällä yllään pelkät lannevaatteet. Ba Yee kiiruhti tervehtimään meitä ja vei meidät siltä seisomalta tapaamaan joitakin kiinnostuneita. Pian tutkimme viiden ihmisen kanssa.

Biak Mawia (takarivissä äärimmäisenä oikealla) ja Khamtin seurakunta, kun työ vapautui nagojen alueilla

Paikallisviranomaiset luulivat kuitenkin meitä baptistipastoreiksi, joilla oli yhteyksiä alueen kapinallisiin. Vaikka vakuutimme, että olimme poliittisesti puolueettomia, he käskivät meidän lähteä oltuamme alueella vasta vajaan kuukauden.”

Kun viranomaiset kolme vuotta myöhemmin olivat vaihtuneet, 18-vuotias tienraivaaja Biak Mawia jatkoi siitä, mihin edelliset tienraivaajat olivat jääneet. Pian Ba Yee jätti työnsä postissa ja aloitti tienraivauksen. Sitten Khamtiin saapui lisää tienraivaajia. Tämä innokas joukko perusti sinne seurakunnan ja joitakin pieniä ryhmiä lähikyliin. Biak Mawia muistelee: ”Nagaveljet ja -sisaret olivat koulunkäymättömiä ja lukutaidottomia, mutta he rakastivat Jumalan sanaa ja saarnasivat innokkaasti käyttäen taitavasti julkaisujemme kuvia. He myös osasivat ulkoa monia raamatunkohtia ja lauloivat valtakunnanlaulut ulkomuistista.”

Nykyään Khamtissa pidetään säännöllisesti piirikonventteja, joihin saapuu osanottajia niinkin kaukaa etelästä kuin Homalinista, 15 tunnin venematkan päästä.

Vastustusta ”Kultaisessa kolmiossa”

Samaan aikaan maan toisella puolella työ laajeni Kiinan, Laosin ja Thaimaan vastaisella rajalla olevalle ylängölle, Kultaisen kolmion sydämeen. Kultainen kolmio on kaunista kukkuloiden ja hedelmällisten laaksojen aluetta, jota tahraavat oopiumin tuotanto, kapinallisten liikehdintä ja muu lainvastainen toiminta. Tienraivaajat, jotka toivat totuuden tälle räjähdysherkälle alueelle, toimivat varovaisesti (Matt. 10:16). Heidän saarnaamistyötään vastusti väsymättömästi yksi ryhmä – kristikunnan papit.

Kun tienraivaajat Robin Zauja ja David Abraham saapuivat vilkkaaseen Lashion kaupunkiin Shanin osavaltioon, paikalliset papit tuomitsivat heidät saman tien kapinallisiksi. Robin kertoi: ”Meidät pidätettiin ja passitettiin vankilaan, missä esitimme poliisille ministeriöltä saamamme asiapaperit. Hetken kuluttua sisään astui majuri. ’Hei Zauja’, hän huikkasi. ’Huomaan, että Jehovan todistajat ovat tulleet Lashioon!’ Majuri, joka oli vanha koulukaverini, päästi meidät saman tien vapaaksi.”

Robin ja David ryhtyivät työhön, ja ei aikaakaan, kun he perustivat kaksi suurehkoa seurakuntaa. Sitten he rakensivat valtakunnansalin. Kahden vuoden kuluttua heidät kutsuttiin paikallishallinnon päämajaan, johon oli kokoontunut yli 70 sotilasviranomaista, heimopäällikköä ja pappia. ”Papit väittivät raivoissaan, että painostimme ihmisiä luopumaan uskonnollisista perinteistään”, kertoi Robin. ”Kun kokouksen puheenjohtaja kehotti meitä vastaamaan syytöksiin, pyysin lupaa käyttää vastatessani Raamattua. Hän suostui. Esitin nopeasti äänettömän rukouksen ja selitin sitten Raamatun kannan vääriin uskonnollisiin perinteisiin, sotapalvelukseen ja isänmaallisiin seremonioihin. Kun olin lopettanut, puheenjohtaja nousi seisomaan ja julisti, että Burman laki suo kaikille uskontokunnille vapauden harjoittaa uskontoaan. Pappien suureksi pettymykseksi meidät vapautettiin ja saimme jatkaa saarnaamista.”

Myöhemmin Mongpawissa, pikkukylässä Kiinan rajan tuntumassa, raivostunut joukko baptisteja poltti valtakunnansalin. Kun heidän halpamainen tekonsa ei säikäyttänyt paikallisia todistajia, he polttivat erään erikoistienraivaajan talon ja alkoivat terrorisoida veljiä ja sisaria näiden ollessa kotona. Veljet vetosivat alueen päämieheen, mutta hän antoi tukensa baptisteille. Lopulta viranomaiset puuttuivat asiaan ja antoivat todistajille luvan rakentaa uuden valtakunnansalin – eivät entiselle paikalle kylän laidalle vaan keskelle kylää.

Etelämpänä Leikthossa, syrjäisessä vuoristokylässä Kayinin osavaltiossa lähellä Kultaista kolmiota, Gregory Sarilo kohtasi ankaraa vastustusta katolisen kirkon taholta. ”Kylän pappi käski laumaansa tuhoamaan kasvimaani”, Gregory kertoo. ”Sitten he antoivat minulle lahjaksi ruokaa, mutta ystäväni varoitti, että se oli myrkytettyä. Kerran papin kätyrit kysyivät minulta, mitä tietä kulkisin seuraavana päivänä. Tuona päivänä valitsin toisen tien ja näin vältin heidän väijytyksensä ja tappoyrityksensä. Kun ilmoitin viranomaisille heidän yrityksistään riistää henkeni, he käskivät ankarasti pappia ja hänen kannattajiaan jättämään minut rauhaan. Jehova suojeli minua niiltä, jotka ’metsästivät sieluani’.” (Ps. 35:4.)

Tinkimätön puolueettomuus

Vuosien mittaan Burman veljien ja sisarien nuhteettomuus on joutunut koetukselle toisellakin merkittävällä tavalla. Etniset sodat ja poliittiset taistelut ovat koetelleet usein heidän kristillistä puolueettomuuttaan (Joh. 18:36).

Burman eteläosassa sijaitsee Thanbyuzayatin kaupunki, joka oli toisen maailmansodan aikana surullisen kuuluisan Burman–Thaimaan ”kuoleman rautatien” läntinen pääteasema. Kun erikoistienraivaaja Hla Aung työskenteli siellä, hän huomasi joutuneensa separatistikapinallisten ja hallituksen joukkojen välisten taistelujen keskelle. ”Sotilaat tulivat kyliin pimeän aikaan kokoamaan miehiä ja pakottivat heidät aseella uhaten toimimaan armeijan tarvikkeiden kantajina”, hän selittää. ”Monia ei enää koskaan nähty. Eräänä iltana sotilaat tulivat kyläämme, kun Donald Dewar ja minä olimme kotonani keskustelemassa. Yhtäkkiä vaimoni huudahti varoittaakseen meitä, ja ehdimme paeta metsään. Tämän täpärän paon jälkeen rakensin kotiini salaisen piilopaikan, jonne saatoin hyökkäyksen sattuessa piiloutua nopeasti.”

Kun erikoistienraivaaja Rajan Pandit saapui Thanbyuzayatin eteläpuolella olevaan Dawein kaupunkiin, hän aloitti pian useita raamatuntutkisteluja eräässä lähikylässä, joka oli kapinallisten tukikohta. ”Palatessani kylästä sotilaat pidättivät minut ja hakkasivat minua. He väittivät minun olevan yhteistyössä kapinallisten kanssa”, hän kertoo. ”Kun sanoin olevani Jehovan todistaja, he tiukkasivat, miten olin tullut Daweihin. Näytin heille lentolippuani, jonka olin säilyttänyt matkamuistona. Se todisti, että olin tullut lentokoneella. Kapinalliset eivät koskaan käyttäneet tätä matkustustapaa. Sen jälkeen sotilaat eivät enää hakanneet minua, ja lopulta he vapauttivat minut. He kuulustelivat kuitenkin yhtä tutkisteluoppilastani, joka vahvisti, että olimme vain tutkineet Raamattua. Sen jälkeen sotilaat jättivät minut rauhaan, ja joistakuista tuli jopa lehtikierrospaikkojani.”

Joskus kaupunkien viranomaiset yrittivät saada veljet tinkimään puolueettomuudestaan painostamalla heitä äänestämään ja osallistumaan kansallismielisiin seremonioihin. Zalunissa, Yangonista 130 kilometriä pohjoiseen sijaitsevassa joenrantakaupungissa, viranomaiset painostivat sikäläisiä todistajia äänestämään vaaleissa, mutta veljet vetosivat Raamattuun ja pysyivät lujina (Joh. 6:15). Zalunin viranomaiset kääntyivät alueellisten viranomaisten puoleen. Nämä olivat kuitenkin hyvin selvillä Jehovan todistajien poliittisesta puolueettomuudesta. Niinpä veljet vapautettiin osallistumasta vaaleihin.

Kun 23 todistajien lasta Khampatissa, Burman ja Intian rajalla sijaitsevassa kaupungissa, kieltäytyi kumartamasta lippua, koulun johtajatar erotti heidät koulusta. Sitten hän kutsui kaksi vanhinta suuren viranomaisjoukon eteen. Paikalla oli muun muassa sotilaskomentaja. ”Kun selitimme raamatulliset syyt kantaamme, jotkut viranomaiset olivat selvästi vihamielisiä”, sanoo Paul Khai Khan Thang, toinen vanhimmista. ”Sitten näytimme heille kopiota hallituksen säädöksestä, jonka mukaan Jehovan todistajien sallittiin ’seisoa hiljaa ja kunnioittavasti lippuseremonian aikana’. Viranomaiset olivat ällistyneitä. Kun he tointuivat, sotilaskomentaja käski johtajattaren ottaa erotetut oppilaat takaisin kouluun. Lisäksi johtajatar jakoi kopion säädöksestä kaikille alaisilleen.”

Myanmarin korkeimmat viranomaiset ovat nykyään hyvin perillä Jehovan todistajien poliittisesta puolueettomuudesta. Pitämällä lujasti kiinni Raamatun periaatteista Jehovan palvelijat ovat Jeesuksen Kristuksen ennustuksen mukaisesti antaneet erinomaista todistusta (Luuk. 21:13).

Sotilashenkilöistä tulee kristittyjä

Maan myrskyisän nykyhistorian aikana monet myanmarilaisista ovat palvelleet armeijassa tai taistelleet kapinallisten joukoissa. Jotkut heistä ovat ensimmäisellä vuosisadalla eläneen roomalaisen upseerin Corneliuksen tavoin Jumalaa pelkääviä, harrasmielisiä ihmisiä (Apt. 10:2). Kun he oppivat totuuden, he ponnistelevat kovasti mukautuakseen Jehovan vanhurskaisiin normeihin.

Jumalan sanan voima oli vapauttanut nämä kaksi miestä vihan kahleista ja yhdistänyt heidät rakkauden sitein.

Entinen merivoimien aliupseeri Hlawn Mang oppi totuuden sijoituspaikassaan Mawlamyinessa. ”Halusin aloittaa saarnaamisen heti”, hän kertoo. ”Mutta kun olin eroamassa armeijasta, sain tietää, että minulle kaavailtiin ylennystä ja apurahaa, jonka ansiosta pääsisin sotilaskoulutukseen erääseen rikkaaseen länsimaahan. Olin kuitenkin päättänyt tehdä Jumalan työtä. Esimieheni hämmästyivät, kun jätin eroanomuksen ja aloin palvella Jehovaa. Nykyään, 30 vuotta myöhemmin, olen edelleen vakuuttunut siitä, että tein oikean valinnan. Mikä olisikaan verrattavissa kunniaan palvella tosi Jumalaa!”

Aik Lin (vasemmalla) ja Sa Than Htun Aung (oikealla) olivat vastakkaisilla puolilla useissa raivokkaissa viidakkotaisteluissa.

La Bang Gam oli toipumassa sotilassairaalassa, kun Robin Zauja näytti hänelle kirjaa Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin. f La Bang Gam oli kirjasta haltioissaan ja kysyi, saisiko hän pitää sen. Se oli kuitenkin Robinin ainoa kappale, ja siksi hän suostui lainaamaan sitä La Bang Gamille vain seuraavaan päivään asti. Kun Robin sitten palasi, La Bang Gam huudahti: ”Tässä on kirjasi. Minulla on nyt oma kirja!” Hän oli valvonut läpi yön ja jäljentänyt koko 250-sivuisen kirjan useisiin muistivihkoihin. La Bang Gam lähti pian tämän jälkeen armeijasta ja opetti ”Paratiisi”-kirjansa avulla totuuden monille muille.

Vuoristoisessa Shanin osavaltiossa Sa Than Htun Aung, joka palveli Burman armeijassa kapteenina, ja Aik Lin, joka puolestaan toimi komentajana United Wa State Armyssa, olivat vastakkaisilla puolilla useissa raivokkaissa viidakkotaisteluissa. Kun nämä armeijat lopulta neuvottelivat aselevon, molemmat miehet asettuivat asumaan Shanin osavaltioon. Myöhemmin kumpikin oppi tahollaan totuuden, erosi armeijasta ja meni kasteelle. Nämä entiset viholliset tapasivat kierroskonventissa ja halasivat lämpimästi toisiaan kristittyinä veljinä. Jumalan sanan voima oli vapauttanut heidät vihan kahleista ja yhdistänyt heidät rakkauden sitein. (Joh. 8:32; 13:35.)

Johdonmukaista todistelua ”kaikenlaisille ihmisille”

Vuosina 1965–76 julistajien määrä kasvoi Burmassa yli 300 prosenttia. Useimmat niistä, jotka ottivat totuuden vastaan, tulivat kristikunnasta. Veljet kuitenkin tiesivät Jumalan tahdon olevan, että ”kaikenlaiset ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden täsmälliseen tuntemukseen” (1. Tim. 2:4). Niinpä he pyrkivät 1970-luvun puolivälistä lähtien entistä enemmän saarnaamaan lukuisille Burman muihin uskontoihin kuuluville, kuten buddhalaisille, hinduille ja animisteille.

Buddhalaismunkit perinteisissä kaavuissaan ovat tavanomainen näky.

Haasteita oli paljon. Buddhalaiset eivät hyväksy käsitystä persoonallisesta Jumalasta tai Luojasta, hindut palvovat miljoonia jumalia ja Burman animistit kunnioittavat nateiksi kutsuttuja voimakkaita henkiä. Näitä uskontoja leimaavat taikausko, ennustelu ja spiritismi. Vaikka useimmat niihin kuuluvista pitävät Raamattua pyhänä kirjana, heillä ei yleensä ole juuri lainkaan tietoa Raamatun henkilöistä, historiasta, kulttuurista eikä opetuksista.

Toisaalta veljet tiesivät, että Jumalan sanan voimakkaat totuudet voivat koskettaa kenen tahansa sydäntä (Hepr. 4:12). Heidän täytyi vain luottaa Jumalan henkeen ja käyttää ”opetustaitoa” eli perustella asioita johdonmukaisella tavalla, joka vetoaa ihmisten sydämeen ja kannustaa heitä tekemään muutoksia elämässään (2. Tim. 4:2).

Esimerkiksi pitkään erikoistienraivaajana palvellut Rosaline osaa perustella asioita hyvin buddhalaisille. Hän selittää: ”Kun buddhalaisille opetetaan, että on olemassa Luoja, he kysyvät usein, kuka loi Luojan. Buddhalaiset ajattelevat eläinten olevan jälleensyntyneitä ihmisiä, joten perustelen asiaa käyttämällä esimerkkinä heidän lemmikkieläimiään.

’Tietääkö lemmikkieläin, että sen isäntä on olemassa?’ minä kysyn.

’Tietää.’

’Mutta onko se selvillä isäntänsä työpaikasta, avioliitosta tai taustasta?’

’Ei.’

’Koska ihmiset ovat erilaisia kuin Jumala, joka on henki, pitäisikö meidänkään odottaa, että ymmärrämme kaiken Jumalan olemassaolosta ja alkuperästä?’

’Ei.’ ”

”Rakkaus, jota veljet osoittivat minua kohtaan, oli palsamia sydämelleni.”

Tällainen perustelu on saanut monet vilpittömät buddhalaiset harkitsemaan todisteita Jumalan olemassaolosta. Kun johdonmukaiseen perusteluun yhdistyy aito kristillinen rakkaus, se voi vaikuttaa voimakkaasti ihmisen sydämeen. Veli Ohn Thwin, joka on entinen buddhalainen, kertoo: ”Kun vertasin nirvanaa, johon buddhalaisena uskoin, Raamatun lupaamaan maanpäälliseen paratiisiin, paratiisi vetosi minuun enemmän. Mutta koska uskoin, että monet tiet johtavat totuuteen, en nähnyt mitään tarvetta toimia oppimani mukaan. Sitten aloin käydä Jehovan todistajien kokouksissa. Rakkaus, jota veljet osoittivat minua kohtaan, oli palsamia sydämelleni ja sai minut toimimaan sen mukaan, minkä tiesin olevan totta.”

Ryhmä todistajia Burmassa, 1987

Ihmisten auttaminen muuttamaan uskonkäsityksiään vaatii tietenkin tahdikkuutta ja kärsivällisyyttä. Kumar Chakarabani oli kymmenvuotias, kun hänen isänsä, tinkimätön hindu, antoi beteliläisen Jimmy Xavierin opettaa häntä lukemaan. Kumar kertoo: ”Isä sanoi, ettei hän saanut opettaa uskontoa vaan ainoastaan lukemista. Jimmy sanoi hänelle, että Kirjani Raamatun kertomuksista oli mainio apuväline lasten opettamiseksi lukemaan. Lukutuntini jälkeen Jimmy jäi vielä puhumaan isän kanssa ja osoitti häntä kohtaan aitoa kiinnostusta. Kun isä alkoi esittää kysymyksiä uskonnosta, Jimmy sanoi hänelle tahdikkaasti: ’Raamatussa on vastaukset. Etsitään ne yhdessä.’ Aikanaan paitsi isästä myös 63 sukulaisestamme tuli Jehovan todistajia.”

Konventteja kansannousun aikana

1980-luvun puolivälissä Burman poliittinen tilanne muuttui yhä epävakaammaksi. Lopulta vuonna 1988 kymmenettuhannet ihmiset lähtivät kaduille osoittamaan mieltään hallitusta vastaan. Mielenosoitus kuitenkin tukahdutettiin nopeasti, ja suurimmassa osassa maata saatettiin voimaan poikkeustila.

”Viranomaiset julistivat tiukan ulkonaliikkumiskiellon, ja yli viiden ihmisen kokoontumiset kiellettiin”, muistelee beteliläinen Kyaw Win. ”Pohdimme, pitäisikö meidän peruuttaa lähestyvät piirikonventit. Mutta Jehovaan luottaen lähestyimme Yangonin alueen sotilaskomentajaa ja pyysimme lupaa pitää konventin, johon tulisi tuhat ihmistä. Kaksi päivää myöhemmin saimme lupapäätöksen! Kun näytimme lupaa muiden alueiden viranomaisille, he sallivat meidän pitää konventteja myös heidän alueillaan. Jehovan avulla koko konventtisarjasta tuli valtaisa menestys!”

Jättämättä yhteen kokoontumisia

Vuoden 1988 kansannousun jälkeen Burman taloustilanne huonontui jatkuvasti. Veljet ja sisaret osoittivat kuitenkin vahvaa uskoa Jumalaan asettamalla edelleen Valtakunnan edut ensi sijalle elämässään (Matt. 6:33).

Ajatellaanpa esimerkiksi veli Cin Khan Dalia, joka asui perheineen eräässä syrjäkylässä Sagaingissa. ”Halusimme mennä piirikonventtiin Tahaniin, minne täytyi matkustaa kaksi päivää veneellä ja autolla”, hän selittää. ”Kukaan ei kuitenkaan suostunut vahtimaan kanojamme, kun olisimme poissa. Menimme silti konventtiin Jehovaan luottaen. Kun palasimme kotiin, huomasimme menettäneemme 19 kanaa, mikä oli vakava taloudellinen isku. Vuoden päästä pieni kanaparvemme oli kuitenkin kasvanut yli 60-päiseksi. Tuona vuonna monilta kyläläisiltä kuoli kanoja tauteihin, mutta meiltä ei kuollut yhtään kanaa.”

Myös Aung Tin Nyunt ja hänen vaimonsa Nyein Mya pitivät hengellisiä asioita tärkeällä sijalla. He asuivat yhdeksän lapsensa kanssa Kyonshan pikkukylässä, noin 60 kilometrin päässä Yangonista luoteeseen. Aung Tin Nyunt kertoo: ”Yleensä perheemme söi vain riisivelliä ja vihanneksia. Meillä ei ollut rahaa eikä mitään myytävää. Emme silti olleet masentuneita. Sanoin perheelle: ’Jeesuksella ei ollut, mihin päänsä kallistaisi. Vaikka minun siis pitäisi asua puun alla tai kuolla nälkään, jatkan uskollisesti Jumalan palvomista.’

”Jehova on minun auttajani; en pelkää. Mitä voi ihminen minulle tehdä?” (Hepr. 13:6.)

Eräänä päivänä kotonamme ei ollut jäljellä yhtään ruokaa. Vaimoni ja lapseni katsoivat minua huolestuneina. ’Älkää olko huolissanne’, rauhoittelin. ’Jumala auttaa meitä.’ Oltuamme aamupäivän palveluksessa vein poikani kalaan. Saimme kalaa vain yhteen ateriaan. Jätimme kalastuskorimme joelle lähelle paikkaa, jossa oli paljon lumpeita, ja sanoin pojille: ’Voimme palata tänne myöhemmin, kokouksen jälkeen.’ Iltapäivä oli tuulinen. Kun tulimme takaisin, huomasimme, että lumpeiden kätkössä oli paljon kaloja, jotka olivat tulleet suojaan tuulelta. Niinpä laskimme korit veteen ja saimme runsaasti kaloja. Myimme ne ja ostimme ruokaa koko viikoksi.”

Jehovan palvelijat ovat Myanmarissa kokeneet kerta toisensa jälkeen, että seuraava Jumalan sydäntälämmittävä lupaus pitää paikkansa: ”En missään tapauksessa jätä sinua enkä suinkaan hylkää sinua.” Siksi he sanovat empimättä: ”Jehova on minun auttajani; en pelkää. Mitä voi ihminen minulle tehdä?” (Hepr. 13:5, 6.)

Edistystä julkaisutoiminnassa

Vuodesta 1956 lähtien myanmarilaiset ovat saaneet säännöllisesti hengellistä ravintoa burmankielisen Vartiotornin välityksellä. Jatkuvista etnisistä sodista, sisäisistä levottomuuksista ja taloudellisista mullistuksista huolimatta yhtään numeroa ei ole jäänyt ilmestymättä. Miten tätä lehteä on tuotettu?

Haaratoimisto lähetti vuosien ajan sensuuriviranomaiselle lehden käännöksen, joka käsitti useita konekirjoitusliuskoja. Kun teksti oli hyväksytty, haaratoimisto anoi lupaa ostaa painopaperia. Sitten eräs veli vei paperin ja lehden käsikirjoituksen kaupalliseen kirjapainoon, missä jokainen sivu ladottiin käsin – kirjain kirjaimelta – burmalaisin kirjasimin. Veli tarkisti korjausvedokset, minkä jälkeen lehti painettiin huteralla painokoneella. Sitten lehtiä lähetettiin joitakin kappaleita sensuuriviranomaiselle, ja hän antoi numeroidun todistuksen, jossa lehden julkaiseminen hyväksyttiin. Tämä raskas prosessi vei viikkoja, ja kaiken kukkuraksi paperi oli heikkolaatuista ja painojälki huonoa.

Vuonna 1989 haaratoimisto sai käyttöönsä julkaisujärjestelmän, joka mullisti painotoimintamme Myanmarissa. Maailmankeskus oli kehittänyt ja rakentanut monikielisen elektronisen valoladontajärjestelmän (MEPS). Tietokoneiden, ohjelmiston ja valolatomakoneiden avulla voitiin nyt tuottaa painettavaa tekstiä 186 kielellä – myös burmaksi. g

”Jehovan todistajat olivat Myanmarissa nähtävästi ensimmäisiä, jotka latoivat tekstiä ja julkaisivat kirjallisuutta hyödyntämällä tietokonetta”, sanoo haaratoimistossa työskennellyt Mya Maung. ”MEPS-järjestelmä, jossa käytettiin haaratoimistossamme suunniteltuja tyylikkäitä burmalaisia kirjaimia, vaikutti myös paikalliseen kirjapainoalaan. Ihmiset eivät voineet käsittää, miten saimme tehtyä kirjaimista niin kauniita.” MEPS mahdollisti siirtymisen offsetpainantaan, mikä oli merkittävä parannus kohopainantaan nähden. Tämän ansiosta voitiin myös painaa korkealaatuisia kuvia, ja näin Vartiotornista tuli ulkoasultaan paljon vetoavampi.

Vuonna 1991 Myanmarin hallitus antoi luvan painaa Herätkää!-lehteä. Veljet olivat innoissaan – ja niin oli yleisökin! Muuan tiedotusministeriön korkea-arvoinen viranomainen puki sanoiksi monien lukijoiden tunteet: ”Herätkää! eroaa muista uskonnollisista lehdistä. Se kirjoittaa monista kiinnostavista aiheista, ja se on helppotajuinen. Pidän siitä hyvin paljon.”

Kuluneina 20 vuotena haaratoimiston kuukausittain painamien lehtien määrä on kasvanut noin 900 prosenttia!

Kuluneina 20 vuotena haaratoimiston kuukausittain painamien lehtien määrä on kasvanut 15 000:sta yli 141 000:een – noin 900 prosenttia! Nykyään Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet ovat tuttu näky Yangonissa ja niitä luetaan kautta maan.

Tarvitaan uusi haaratoimisto

Vuoden 1988 kansannousun jälkeen sotilasviranomaiset kehottivat Myanmarin yhteiskunnallisia ja uskonnollisia järjestöjä rekisteröitymään. Haaratoimisto noudatti tietenkin kehotusta. Kaksi vuotta myöhemmin, 5. tammikuuta 1990, ”Jehovan todistajien (Vartiotorni)seura” rekisteröitiin virallisesti Myanmarissa.

Betelin tilat olivat käyneet ahtaiksi. Sisar silitti lattialla istuen vaatteita.

Veljet olivat tähän mennessä muuttaneet haaratoimiston 39th Streetiltä Inya Roadille kaksikerroksiseen taloon 0,2 hehtaarin tontille, joka sijaitsi vauraalla esikaupunkialueella kaupungin pohjoisosassa. Uudet tilat olivat kuitenkin käyneet ahtaiksi. Noihin aikoihin Myanmarissa vyöhykevalvojana vieraillut Viv Mouritz muistelee: ”Betel-perheen 25 jäsentä työskentelivät vaikeissa oloissa. Keittiössä ei ollut liettä – sisar valmisti ruoan sähkölevyllä. Pesulassa ei ollut pyykinpesukonetta, joten sisar pesi vaatteet lattiassa olevassa syvennyksessä. Veljet halusivat ostaa lieden ja pesukoneen, mutta niitä ei yksinkertaisesti voinut tuoda maahan.”

Oli selvää, että tarvittiin suurempi haaratoimisto. Hallintoelin hyväksyikin ehdotuksen purkaa olemassa oleva kaksikerroksinen talo ja pystyttää paikalle uusi nelikerroksinen asuin- ja toimistorakennus. Ennen kuin työhön voitiin käydä käsiksi voitettavana oli kuitenkin suuria esteitä. Ensiksi rakentamiselle täytyi saada lupa kuudelta viranomaisportaalta. Toiseksi paikalliset rakennusurakoitsijat eivät pystyneet toteuttamaan hanketta, koska heillä ei ollut kokemusta teräsrunkorakentamisesta. Kolmanneksi maahan ei päässyt todistajien ulkomaisia vapaaehtoistyöntekijöitä. Neljänneksi rakennusmateriaaleja ei ollut saatavissa Myanmarista eikä niitä voinut tuoda maahan. On sanomattakin selvää, että hanke näytti tuhoon tuomitulta. Mutta veljet luottivat Jehovaan. Uusi haaratoimisto rakennettaisiin, jos se olisi Jehovan tahto! (Ps. 127:1.)

”Ei voimalla, vaan minun hengelläni”

Haaratoimiston lakiosastolla työskentelevä Kyaw Win kertoo, mitä tapahtui: ”Rakennuslupahakemuksemme eteni ongelmitta viidessä instanssissa kuudesta, muun muassa uskontoasiainministeriössä. Sitten Yangonin kaupungin kehittämiskomitea totesi, että nelikerroksinen rakennus olisi liian korkea, ja anomuksemme hylättiin. Kun jätimme hakemuksen uudestaan, se hylättiin jälleen. Haaratoimistokomitea kannusti minua olemaan hellittämätön. Niinpä rukoilin hartaasti Jehovaa ja lähetin hakemuksen kolmannen kerran. Se meni läpi!

Seuraavaksi käännyimme maahanmuuttoministeriön puoleen. Siellä meille sanottiin, että ulkomaalaiset saivat vain seitsemän päivän turistiviisumin. Mutta kun selitimme, että ammattitaitoiset ulkomaiset vapaaehtoistyöntekijämme voisivat opettaa myanmarilaisille edistyksellisiä rakennusmenetelmiä, heille myönnettiin puolen vuoden viisumit.

Sitten menimme käymään kauppaministeriössä ja kuulimme, että tavaroiden tuonti ulkomailta oli jäädytetty. Kun selitimme viranomaisille, millaisesta hankkeesta oli kyse, meille myönnettiin lupa tuoda maahan rakennusmateriaaleja yli miljoonan Yhdysvaltain dollarin arvosta. Entä tuontivero? Kävimme valtiovarainministeriössä ja saimme luvan tuoda materiaalit verovapaasti. Näillä ja monilla muilla tavoilla koimme seuraavien Jumalan sanojen pitävän paikkansa: ’ ”Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan minun hengelläni”, on armeijoiden Jehova sanonut.’ ” (Sak. 4:6.)

Ulkomaiset ja paikalliset veljet työskentelivät yhdessä.

Vuonna 1997 rakennuspaikalle alkoi saapua vapaaehtoistyöntekijöitä. Australian veljet lahjoittivat suurimman osan rakennustarvikkeista, kun taas muita tarvikkeita saatiin Malesiasta, Singaporesta ja Thaimaasta. Bruce Pickering, joka avusti projektin valvonnassa, kertoo: ”Australialaisveljet valmistivat koko teräsrungon etukäteen, tulivat Myanmariin ja kiinnittivät sen osat yhteen pulteilla. Ihme kyllä, yksikään pultinreikä ei ollut väärässä paikassa!” Vapaaehtoisia tuli myös Britanniasta, Fidžisaarilta, Kreikasta, Saksasta, Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista.

Ensimmäistä kertaa 30 vuoteen paikalliset julistajat saivat olla vapaasti tekemisissä ulkomaalaisten veljien ja sisarten kanssa. ”Olimme innoissamme! Se oli kuin unta”, kertoo Donald Dewar. ”Vierailijoiden hengellisyys, rakkaus ja uhrautuvuus kannustivat meitä valtavasti.” Toinen veli lisää: ”Opimme myös arvokkaita rakennustaitoja. Julistajat, jotka olivat siihen mennessä polttaneet vain kynttilöitä, oppivat asentamaan johtoja sähkövaloja varten. Toiset, jotka olivat käyttäneet vain viuhkaa, oppivat asentamaan ilmastointilaitteita. Lisäksi opimme käyttämään sähkötyökaluja.”

Myanmarin Betel

Ulkomaisiin vapaaehtoistyöntekijöihin taas teki suuren vaikutuksen Myanmarin veljien ja sisarten usko ja rakkaus. ”Veljet olivat köyhiä, mutta heillä oli suuri sydän”, sanoo Bruce Pickering. ”Monet heistä kutsuivat meidät kotiinsa aterialle ja jakoivat kanssamme ruoan, joka olisi riittänyt heidän perheelleen useaksi päiväksi. Heidän esimerkkinsä muistutti meitä siitä, mikä on elämässä todella tärkeää: perhe, usko, veljesseura ja Jumalan siunaus.”

Uusi haaratoimisto vihittiin 22. tammikuuta 2000 erikoistilaisuudessa, joka pidettiin kansallisteatterissa. Paikalliset veljet olivat haltioissaan siitä, että vihkiäispuheen piti hallintoelimen jäsen John E. Barr.

Uusia valtakunnansaleja

Kun uusi haaratoimisto oli valmistumassa, veljien huomio kohdistui huutavaan tarpeeseen saada valtakunnansaleja. Vuonna 1999 Japanista saapuivat Nobuhiko ja Aya Koyama. Nobuhiko auttoi perustamaan haaratoimistoon valtakunnansalien rakennusosaston. Hän muistelee: ”Me veljet aloimme käydä tarkastamassa seurakuntien kokouspaikkoja eri puolilla maata. Kuljimme bussilla, lentokoneella, moottoripyörällä, polkupyörällä, veneellä ja jalkaisin. Monesti tarvitsimme viranomaisilta kulkulupia, koska monille alueille oli ulkomaalaisilta pääsy kielletty. Kun olimme selvittäneet, missä uusia saleja tarvittiin, hallintoelin hyödynsi vähävaraisten maiden auttamiseksi suunniteltua ohjelmaa ja myönsi meille huomaavaisesti varoja salien rakentamiseen.

Kun olimme koonneet vapaaehtoisten ryhmän, he saapuivat Shwepyithaan, Yangonin esikaupunkiin, rakentamaan ensimmäistä uutta salia. Ulkomaiset ja paikalliset veljet työskentelivät yhdessä, mikä ihmetytti paikallisia poliiseja. Nämä pysäyttivät useasti rakennustyöt ja tarkistivat esimiehiltään, oliko sellainen luvallista. Muut tarkkailijat kiittelivät veljiä. ’Näin ulkomaalaisen siivoavan vessaa!’ huudahti eräs mies. ’En ole koskaan nähnyt ulkomaalaisten tekevän sellaisia töitä. Te tosiaan olette erilaisia!’

Vasta rakennetulle valtakunnansalille tullaan veneellä.

Samaan aikaan toinen rakennusryhmä käynnisti salityömaan Tachileikissa, joka sijaitsee Thaimaan vastaisella rajalla. Monet thaimaalaiset todistajat tulivat päivittäin rajan yli työskentelemään myanmarilaisveljien kanssa. Nämä kaksi ryhmää toimivat hyvässä yhteistyössä, vaikka puhuivat eri kieltä. Tämän jyrkkänä vastakohtana rajan vastakkaisilla puolilla olevat sotilasryhmät ryhtyivät salin valmistumisen aikoihin taistelemaan keskenään. Salin ympärillä sateli pommeja ja luoteja, mutta sali säilyi vahingoittumattomana. Taistelujen päätyttyä saliin kokoontui 72 henkeä vihkimään sitä Jehovalle, rauhan Jumalalle.”

Vuodesta 1999 lähtien valtakunnansalien rakennusryhmät ovat rakentaneet lähes 70 valtakunnansalia eri puolille maata.

Vuodesta 1999 lähtien valtakunnansalien rakennusryhmät ovat rakentaneet lähes 70 uutta valtakunnansalia eri puolille maata. Miten tämä on vaikuttanut paikallisiin julistajiin? Erään kiitollisen sisaren sanat heijastavat monien tunteita. Hän sanoi kyyneleet silmissä: ”En olisi uskonut, että meillä olisi joskus näin kaunis uusi sali! Nyt yritän kutsua erityisen innokkaasti kiinnostuneita kokouksiin. Kiitän Jehovaa ja hänen järjestöään meille osoitetusta huomaavaisuudesta!”

Lähetystyöntekijöitä saapuu

Oltuaan kymmeniä vuosia eristyksissä Myanmar alkoi pikkuhiljaa 1990-luvulla avautua ulkomaailmalle. Niinpä haaratoimisto anoi hallitukselta lupaa saada lähetystyöntekijöitä jälleen maahan. Viimein tammikuussa 2003 Japanista saapuivat Gileadin käyneet Hiroshi ja Junko Aoki. He olivat 37 vuoteen ensimmäiset Myanmariin tulleet lähetystyöntekijät.

Hiroshi ja Junko Aoki olivat 37 vuoteen ensimmäiset Myanmariin tulleet lähetystyöntekijät.

”Koska maassa oli vain vähän ulkomaalaisia, meidän täytyi toimia varovaisesti, etteivät viranomaiset olisi saaneet väärää käsitystä saarnaamistyömme luonteesta”, sanoo Hiroshi. ”Niinpä menimme aluksi paikallisten veljien ja sisarien kanssa heidän uusintakäynneilleen ja raamatuntutkisteluihinsa. Huomasimme pian, että myanmarilaiset puhuivat mielellään hengellisistä asioista. Ensimmäisenä aamupäivänä, jonka olimme palveluksessa, aloitimme viisi uutta tutkistelua!”

”Koimme usein Jehovan ohjauksen”, lisää Junko. ”Kun olimme kerran palaamassa moottoripyörällä raamatuntutkistelusta läheltä Mandalayta, meiltä puhkesi rengas. Työnsimme pyörän läheiselle tehtaalle ja pyysimme apua renkaan korjaamiseksi. Vartija päästi Hiroshin pyörineen sisäpuolelle, mutta minun piti jäädä odottamaan vartiokojun luokse. Vartija oli utelias.

’Mitä te teette täällä?’ hän kysyi.

’Olemme tapaamassa ystäviämme’, vastasin.

’Minkä takia?’ hän tiukkasi. ’Oliko teillä hengellinen kokous?’

Koska en ollut varma hänen vaikuttimistaan, sivuutin kysymyksen.

’Sano suoraan!’ hän tivasi. ’Mihin järjestöön kuulutte?’

Otin laukustani Vartiotornin ja näytin sitä hänelle.

’Arvasin sen!’ hän huudahti innoissaan. Hän huikkasi työtovereilleen: ’Katsokaa! Enkeli on puhkaissut renkaan, jotta Jehovan todistajat tulisivat luoksemme!’

Mies veti laukustaan esiin Raamatun ja yhden traktaateistamme. Hän oli tutkinut todistajien kanssa toisella paikkakunnalla mutta menettänyt yhteyden heihin muutettuaan Mandalayhin. Aloitimme hänelle saman tien raamatuntutkistelun. Myöhemmin myös jotkut hänen työtoverinsa alkoivat tutkia.”

Vuonna 2005 Myanmariin tuli neljä uutta lähetystyöntekijää, jotka olivat käyneet Filippiineillä palvelijoiden valmennuskoulun (nykyään naimattomien veljien raamattukoulu). Yksi heistä, Nelson Junio, kohtasi monille lähetystyöntekijöille tutun ongelman: hän kärsi koti-ikävästä. ”Itkin ja rukoilin usein ennen uneen vaipumista”, hän sanoo. ”Sitten muuan huomaavainen veli näytti minulle Heprealaiskirjeen 11:15, 16:n. Siinä kerrotaan, että Abraham ja Saara eivät ikävöineet Uriin jäänyttä kotiaan vaan jatkoivat elämäänsä Jumalan tarkoituksen mukaisesti. Tuon kohdan luettuani en enää itkenyt. Aloin pitää lähetysaluetta kotinani.”

Hyvä esimerkki hyödyttää monia

Ensimmäisellä vuosisadalla apostoli Paavali neuvoi Timoteusta: ”Usko se, minkä kuulit minulta – –, uskollisille miehille, jotka vuorostaan tulevat olemaan riittävän päteviä opettamaan toisia.” (2. Tim. 2:2.) Tämän periaatteen mukaisesti lähetystyöntekijät ovat auttaneet Myanmarin seurakuntia noudattamaan tarkemmin teokraattisia menettelytapoja, joiden mukaan Jehovan kansa toimii kautta maailman.

Lähetystyöntekijät huomasivat, että monet julistajat opettivat tutkisteluoppilaita samalla tavalla kuin useimmissa Myanmarin kouluissa opetetaan ja pyysivät oppilaita lukemaan vastaukset suoraan kirjasta. ”Kannustimme kärsivällisesti julistajia käyttämään mielipidekysymyksiä, jotta oppilaat olisivat ilmaisseet ajatuksiaan ja tunteitaan”, sanoo Joemar Ubiña. ”Julistajat noudattivat ehdotuksia mielellään, ja heistä tuli parempia opettajia.”

Lähetystyöntekijät panivat myös merkille, että monissa seurakunnissa oli vain yksi vanhin tai avustava palvelija. Jotkut noista nimitetyistä veljistä olivat kyllä uskollisia ja ahkeria mutta myös kovin määräileviä. Ensimmäisellä vuosisadalla veljillä on täytynyt olla samanlainen taipumus, ja siksi apostoli Pietari kehotti vanhimpia: ”Paimentakaa huolenpidossanne olevaa Jumalan laumaa, ei – – herroina halliten niitä, jotka ovat Jumalan perintö, vaan tulemalla laumalle esimerkeiksi.” (1. Piet. 5:2, 3.) Miten lähetystyöntekijät voisivat auttaa veljiä? ”Yritimme näyttää hyvää esimerkkiä olemalla erityisen huomaavaisia, lempeitä ja helposti lähestyttäviä”, sanoo Benjamin Reyes. Vähitellen heidän hyvä esimerkkinsä tarttui. Monet vanhimmat muuttivat asennettaan ja alkoivat kohdella laumaa myötätuntoisemmin.

Paremmat käännökset tuottavat tuloksia

Myanmarin veljet käyttivät vuosikaudet burmankielistä Raamattua, jonka muuan kristikunnan lähetyssaarnaaja oli kääntänyt 1800-luvulla buddhalaismunkkien avustuksella. Käännöksessä oli monia vanhentuneita paalinkielisiä sanoja, ja sitä oli hyvin vaikea ymmärtää. Niinpä kun vuonna 2008 julkaistiin burmankielinen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös, veljet olivat haltioissaan. ”Yleisö taputti pitkään, ja jotkut jopa itkivät ilosta, kun he saivat oman kappaleensa”, muistelee Maurice Raj. ”Uusi käännös on selvä, helppotajuinen ja tarkka. Jopa buddhalaisten on helppo ymmärtää sitä.” Käännöksen julkaisemisen jälkeen raamatuntutkistelujen määrä kasvoi lyhyessä ajassa yli 40 prosenttia.

Doris Raj on työskennellyt Yangonin Betelissä kääntäjänä jo lähes 50 vuotta.

Burman kielestä, kuten monista muistakin kielistä, on olemassa kaksi muotoa: kirjakieli, joka on saanut vaikutteita paalista ja sanskritista, ja puhekieli, jota käytetään jokapäiväisessä puheessa. Kielen molempia muotoja puhutaan ja kirjoitetaan. Useimmissa vanhemmissa julkaisuissamme on käytetty kirjakieltä, jota yhä useampien on nykyään vaikea ymmärtää. Tämän vuoksi haaratoimistossa alettiin jonkin aikaa sitten kääntää julkaisuja helppotajuiselle burman puhekielelle.

Myanmarin haaratoimiston käännösryhmät

Uusien julkaisujen vaikutus näkyi heti. Käännöstoimiston valvoja Than Htwe Oo selittää: ”Ihmisillä oli tapana sanoa, että julkaisumme ovat korkealaatuisia mutta etteivät he ymmärrä niitä. Kun he nyt saavat julkaisujamme, heidän ilmeensä kirkastuu ja he alkavat heti lukea. Monet huudahtavat: ’Näitä julkaisuja on tosi helppo ymmärtää!’ ” Jopa kokouksessa esitettävät vastaukset ovat parantuneet, koska nyt yleisö ymmärtää selvästi, mitä kirjallisuudessamme sanotaan.

Käännösosastolla on tätä nykyä 26 kokoaikaista kääntäjää ja kolme kieliryhmää: burman, hakha-chinin ja sgaw-karenin ryhmä. Kirjallisuutta on käännetty myös 11 muulle paikalliselle kielelle.

Hirmumyrsky Nargis

Myanmariin iski 2. toukokuuta 2008 trooppinen sykloni Nargis. Tuulen nopeus nousi jopa yli 65 metriin sekunnissa. Hirmumyrsky jätti jälkeensä ruumiita ja tuhoa Iravadin suistoalueelta aina Thaimaan rajalle saakka. Se vaikutti yli kahteen miljoonaan ihmiseen, ja kuolleita ja kadonneita oli noin 140 000.

Hirmumyrsky vaikutti myös tuhansiin Jehovan todistajiin, mutta ihme kyllä kukaan heistä ei vahingoittunut. Monet selvisivät hengissä hakeutumalla turvaan vasta rakennettuihin valtakunnansaleihin. Bothingonessa, Iravadin suistoalueen rannikkokylässä, 20 todistajaa ja 80 muuta kyläläistä kyyhöttivät yhdeksän tuntia valtakunnansalin välikaton ja vesikaton välisessä tilassa, sillä tulvavedet nousivat vaarallisen lähelle sisäkattoa ennen kuin ne alkoivat laskea.

May Sin Oo kotinsa edessä, kun sitä rakennettiin uudelleen

Avustusryhmä veli ja sisar Htun Khinin kanssa heidän uudelleen rakennetun talonsa edessä hirmumyrsky Nargisin tehtyä tuhojaan

Haaratoimisto lähetti heti avustusryhmän pahimmalle tuhoalueelle suiston suulle. Ryhmä kulki Bothingoneen täynnä ruumiita olevan lohduttoman alueen halki ja toi mukanaan ruokaa, vettä ja lääkkeitä. He olivat ensimmäinen alueelle tullut avustusryhmä. Annettuaan avustustarvikkeita paikallisille veljille ja sisarille he rohkaisivat heitä raamatullisin puhein ja antoivat heille Raamattuja ja raamatullista kirjallisuutta, koska hirmumyrsky oli vienyt mennessään koko heidän omaisuutensa.

Haaratoimisto perusti hätäapukomiteat Yangoniin ja Patheiniin koordinoimaan suunnatonta avustustyötä. Nämä komiteat organisoivat satoja vapaaehtoisia jakamaan myrskyn uhreille vettä, riisiä ja muita perustarvikkeita. Komiteat järjestivät myös paikasta toiseen siirtyviä rakennusryhmiä korjaamaan tai rakentamaan uudelleen todistajien vaurioituneita ja tuhoutuneita taloja.

Vapaaehtoinen avustustyöntekijä Tobias Lund kertoo: ”Vaimoni Sofia ja minä löysimme 16-vuotiaan May Sin Oon kotinsa raunioilta kuivattelemassa Raamattuaan auringossa. Tyttö oli perheensä ainoa julistaja. Hän hymyili nähdessään meidät, mutta kyynel vieri pitkin hänen poskeaan. Ennen pitkää paikalle saapui yksi rakennusryhmistämme mukanaan kypärät, koneet ja rakennusmateriaalit ja alkoi rakentaa perheelle upouutta taloa. Naapurit olivat ällistyneitä! Ihmiset istuskelivat päiväkausia katsellen työmaata. Se houkutteli paikalle paljon väkeä. Katselijat huudahtivat: ’Emme ole koskaan nähneet mitään vastaavaa! Järjestönne on hyvin yksimielinen ja huolehtivainen. Mekin haluaisimme ryhtyä Jehovan todistajiksi.’ May Sin Oon vanhemmat ja sisarukset käyvät nykyään kokouksissa, ja koko perhe edistyy hengellisesti.”

Avustustyö jatkui kuukausia. Veljet jakoivat tonneittain avustustarvikkeita ja korjasivat tai rakensivat uudelleen 160 taloa ja 8 valtakunnansalia. Hirmumyrsky Nargis aiheutti myanmarilaisille surua ja murhetta, mutta sen myrskypilvet toivat esiin jotain kallisarvoista – sen rakkauden, joka yhdistää Jehovan kansaa ja kirkastaa hänen nimeään.

Unohtumaton tapahtuma

Alkuvuodesta 2007 Myanmarin haaratoimisto sai sykähdyttävän kirjeen. ”Hallintoelin pyysi meitä järjestämään kansainvälisen konventin Yangoniin”, kertoo Jon Sharp, joka oli vaimonsa Janetin kanssa tullut haaratoimistoon edellisenä vuonna. ”Vuoden 2009 konventtiin tulisi satoja ulkomaisia edustajia kymmenestä maasta. Mitään sellaista ei ollut tapahtunut haaratoimistomme historiassa!”

Jon jatkaa: ”Mielessämme risteili monenlaisia kysymyksiä: Missä näin suuri konventti voitaisiin pitää? Tulisivatko syrjäseutujen julistajat sinne? Mihin he majoittuisivat? Miten he pääsisivät konventtiin? Olisiko heillä varaa ostaa ruokaa perheelleen? Entä Myanmarin viranomaiset? Antaisivatko he edes lupaa pitää sellaista tilaisuutta? Esteitä tuntui olevan loputtomasti. Muistimme kuitenkin Jeesuksen sanat: ’Mikä on mahdotonta ihmisille, se on mahdollista Jumalalle.’ (Luuk. 18:27.) Niinpä Jumalaan luottaen aloimme toden teolla suunnitella konventtia.

Löysimme pian sopivan paikan: Myanmarin kansallisen urheiluhallin. Tämä 11 000-paikkainen ilmastoitu halli sijaitsee lähellä kaupungin keskustaa. Anoimme viranomaisilta heti lupaa käyttää sitä. Kuukaudet kuluivat. Konventtiin oli enää muutama viikko, mutta anomustamme ei ollut vieläkään hyväksytty. Sitten kuulimme musertavan uutisen: hallissa järjestettäisiin potkunyrkkeilyturnaus samaan aikaan kun konventtimme oli tarkoitus pitää. Koska enää ei ollut aikaa etsiä uutta paikkaa, neuvottelimme kärsivällisesti tapahtuman järjestäjän ja lukuisten viranomaisten kanssa löytääksemme ratkaisun ongelmaan. Lopulta järjestäjä suostui lykkäämään turnausta, mutta vain sillä ehdolla, että 16 tapahtumaan ilmoittautunutta ammattilaispotkunyrkkeilijää olisivat valmiita muuttamaan sopimustaan. Kun potkunyrkkeilijät kuulivat, että Jehovan todistajat halusivat pitää hallissa erikoiskonventin, jokainen heistä suostui muutokseen.”

Haaratoimistokomitea vasemmalta oikealle: Kyaw Win, Hla Aung, Jon Sharp, Donald Dewar ja Maurice Raj

”Mutta tarvitsimme silti viranomaisilta luvan käyttää hallia, ja anomuksemme oli hylätty jo neljästi”, sanoo toinen haaratoimistokomitean jäsen Kyaw Win. ”Rukoiltuamme Jehovaa menimme tapaamaan kenraalia, joka päätti kaikkien Myanmarin stadionien käytöstä. Aikaa konventtiin oli enää kaksi viikkoa, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsimme näin korkea-arvoisen viranomaisen puheille. Iloksemme hän myöntyi pyyntöömme.”

Näistä tapahtumista tietämättöminä tuhannet konventtivieraat eri puolilta Myanmaria ja ulkomailta olivat jo matkalla kohti Yangonia, toiset lentokoneella, junalla, laivalla, bussilla tai autolla – ja toiset jalkaisin. Monet myanmarilaisperheet olivat säästäneet matkaa varten kuukausia. Useat veljet olivat kasvattaneet viljelykasveja ja toiset sikoja, jotkut ommelleet vaatteita, muutamat huuhtoneet kultaa. Monet eivät olleet koskaan ennen käyneet suuressa kaupungissa tai nähneet ulkomaalaista.

Myanmarin pohjoisosista saapui yli 1 300 konventtivierasta Mandalayn rautatieasemalle noustakseen tilausjunaan, joka veisi heidät Yangoniin. Yksi ryhmä tuli Nagakukkuloilta. Siihen kuuluvat olivat taivaltaneet kuusi päivää ja kantaneet selässään kahta julistajaa, joiden omatekoiset pyörätuolit olivat hajonneet jo alkumatkassa. Sadat leiriytyivät asemalaiturille, juttelivat, nauroivat ja lauloivat valtakunnanlauluja. ”Kaikki olivat innoissaan”, kertoo Pum Cin Khai, joka osallistui kuljetusjärjestelyjen tekemiseen. ”Järjestimme heille ruokaa, vettä ja makuualustoja. Kun juna lopulta saapui, vanhimmat auttoivat ryhmät omiin vaunuihinsa. Sitten kaiuttimesta kuului: ’Jehovan todistajien juna lähtee!’ Katsahdin vielä, ettei laiturille jäänyt ketään, ja hyppäsin kyytiin.”

Samaan aikaan Yangonissa lähes 700 ulkomaista vierasta asettui hotelleihinsa. Mutta mihin yli 3 000 myanmarilaista vierasta majoitettaisiin? ”Jehova herätti Yangonin todistajien sydämessä halun huolehtia veljistään ja sisaristaan”, sanoo Myint Lwin, joka työskenteli majoitusosastolla. ”Jotkin perheet ottivat luokseen peräti 15 vierasta. Isäntäperheet maksoivat vieraistaan rekisteröintimaksun, tarjosivat aamiaisen ja järjestivät edestakaisen kuljetuksen hallille joka päivä. Kymmeniä majoitettiin paikallisiin valtakunnansaleihin ja satoja erääseen suureen tehtaaseen. Näistä mittavista järjestelyistä huolimatta vielä viitisensataa vierasta tarvitsi majoituksen. Kun kerroimme ongelmasta hallin johdolle, tapahtui jotain ennennäkemätöntä: he antoivat vieraiden nukkua hallissa!”

”Jehova herätti Yangonin todistajien sydämessä halun huolehtia veljistään ja sisaristaan.”

Vuoden 2009 kansainvälinen ”Pysykää valveilla!” -konventti vahvisti veljien uskoa ja koitui suureksi todistukseksi Yangonissa.

Halli oli huonossa kunnossa, ja siksi yli 350 vapaaehtoista teki kymmenen päivää töitä, jotta halli saataisiin konventtikuntoon. ”Korjasimme viemärit, sähköjärjestelmän ja ilmastoinnin, minkä jälkeen maalasimme ja puhdistimme kaikki tilat”, sanoo konventinvalvoja Htay Win. ”Tämä suunnaton työ koitui hienoksi todistukseksi. Hallista vastaava upseeri huudahti: ’Kiitos! Kiitos! Rukoilen Jumalaa, että käyttäisitte hallia joka vuosi!’ ”

Konventti pidettiin 3.–6. joulukuuta 2009, ja läsnä oli yli 5 000. Viimeisenä päivänä monilla oli kansallispuvut, ja värien kirjo oli upea. ”Kaikki halasivat toisiaan ja itkivät – jo ennen ohjelman alkua”, sanoi eräs sisar. Hallintoelimen jäsenen Gerrit Löschin loppurukouksen jälkeen yleisö taputti ja heilutti käsiään useita minuutteja. Eräs 86-vuotias sisar ilmaisi monien tunteet: ”Minusta tuntui kuin olisin ollut uudessa maailmassa!”

Konventti teki vaikutuksen myös moniin viranomaisiin. ”Tämä tapahtuma oli ainutlaatuinen”, sanoi yksi heistä. ”Kukaan ei kiroillut, tupakoinut eikä pureskellut betelpähkinää. Eri etnisiin ryhmiin kuuluvat olivat sulassa sovussa. En ole koskaan nähnyt tällaista joukkoa!” Maurice Raj kertoo: ”Jopa Yangonin vanhempi sotilaskomentaja sanoi meille, etteivät hän ja hänen virkaveljensä olleet milloinkaan nähneet niin vaikuttavaa tapahtumaa.”

Monet osanottajat olivat sitä mieltä, että he olivat saaneet todistaa jotain aivan erikoista. Muuan sikäläinen veli totesi: ”Ennen konventtia olimme vain kuulleet kansainvälisestä veljesseurastamme. Nyt olemme kokeneet sen! Emme koskaan unohda veljien meille osoittamaa rakkautta.”

”Ennen konventtia olimme vain kuulleet kansainvälisestä veljesseurastamme. Nyt olemme kokeneet sen!”

”Vaaleita elonkorjuuta varten”

Jeesus sanoi lähes 2 000 vuotta sitten opetuslapsilleen: ”Nostakaa silmänne ja katselkaa peltoja, kuinka ne ovat vaaleita elonkorjuuta varten.” (Joh. 4:35.) Samaa voidaan sanoa Myanmarista nykyään. Tätä nykyä maassa on 3 790 julistajaa, yksi 15 931:tä asukasta kohden – todella suuri elopelto! Vuoden 2012 muistonvietossa oli 8 005 henkeä, joten kasvumahdollisuudet ovat hyvät.

Ajatellaanpa Rakhinen osavaltiota, Bangladeshin rajanaapurina olevaa rannikkoaluetta, jossa on lähes neljä miljoonaa asukasta mutta ei yhtään Jehovan todistajaa. ”Saamme tämän alueen ihmisiltä joka kuukausi monia kirjeitä, joissa pyydetään kirjallisuutta ja hengellistä apua”, sanoo Maurice Raj. ”Myös yhä useammat Myanmarin buddhalaiset, varsinkin nuoret, osoittavat kiinnostusta totuutta kohtaan. Siksi anomme jatkuvasti Herralta, että hän lähettäisi lisää työntekijöitä elonkorjuuseen.” (Matt. 9:37, 38.)

”Anomme jatkuvasti Herralta, että hän lähettäisi lisää työntekijöitä elonkorjuuseen.”

Lähes sata vuotta sitten kaksi urheaa tienraivaajaa toi hyvän uutisen tähän pääosin buddhalaiseen maahan. Sen jälkeen tuhannet etniseltä taustaltaan erilaiset ihmiset ovat asennoituneet totuuden puolelle. Väkivaltaisista selkkauksista, poliittisesta kuohunnasta, laajasta köyhyydestä, uskonnollisesta vainosta, maan eristäytyneisyydestä ja luonnonkatastrofeista huolimatta Myanmarin Jehovan todistajat ovat osoittaneet horjumatonta antaumusta Jehova Jumalaa ja hänen Poikaansa Jeesusta Kristusta kohtaan. He ovat päättäneet jatkaa Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista ja ”kestää täysin ja olla pitkämielisiä iloiten” (Kol. 1:11).

a Myanmaria kutsuttiin aiemmin Burmaksi bamarin (burmalaisten) heimon, maan suurimman etnisen ryhmän, mukaan. Vuonna 1989 maalle annettiin sen monia etnisiä ryhmiä edustava nimi Myanmarin liitto. Käytämme nimeä Burma vuotta 1989 edeltävien tapahtumien yhteydessä ja nimeä Myanmar puhuttaessa tuon vuoden jälkeisistä tapahtumista.

b Englantilais-intialaiset ovat intialaisten ja brittien jälkeläisiä. Brittihallinnon alaisuudessa tuhannet englantilais-intialaiset muuttivat Burmaan, jonka katsottiin tuolloin olevan osa Brittiläistä Intiaa.

c Bertram Marcelline oli ensimmäinen, joka kastettiin Jehovan todistajaksi Burmassa. Hän kuoli uskollisena Burmassa 1960-luvun loppupuolella.

d Se oli isohko summa, joka vastasi tuolloin noin 95:tä Yhdysvaltain dollaria.

e Englanninkielinen vuoden 1966 Jehovan todistajien vuosikirja s. 192.

f Julk. Jehovan todistajat; painos loppunut.

g MEPSillä voidaan käsitellä nykyään yli 600:aa kieltä.