Lahja, raha tai apu, jonka tai jota joku antaa (tai jotkut antavat) toiselle tai toisille. Avustusta annetaan erityisesti niille, joilla ei vanhuuden, nälänhädän tai jonkin muun vastoinkäymisen vuoksi ole riittävästi elämän välttämättömyyksiä. Heprean sana teru·mahʹ tarkoittaa ’antia, pyhää osuutta, kohotusuhria’ (2Mo 25:2, Rbi8, alav.; 29:27, Rbi8, alav.). Se tulee verbistä rum, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ’olla korkealla, olla korotettu, nostaa, kohottaa’ (Job 22:12; 1Sa 2:1; 1Mo 14:22) ja joka voi kausatiivimuodossa tarkoittaa ’panna nousemaan [anniksi]’ eli ’antaa [anti]’ (3Mo 22:15).

Anti voi olla jonkin aineellisen antamista, mutta ei välttämättä. Yksi Jumalan uskollisten palvelijoiden tunnusmerkki on ollut heidän halukkuutensa auttaa tarpeessa olevia (Job 29:16; 31:19–22; Ja 1:27). Paavali kiitti Jumalaa sen avustuksen takia, jonka Filippin kristityt antoivat hyvälle uutiselle. Sen lisäksi, että he olivat itse osallistuneet hyvän uutisen levittämiseen, he olivat myös antaneet aineellista apua Paavalille ja luultavasti muillekin ja tukeneet siten uskollisesti hyvän uutisen saarnaamista myös tällä tavoin. (Fil 1:3–5; 4:16–18.)

Israelilaisilla oli etu tuoda anteja tosi palvontaa varten tarkoitettujen rakennusten pystyttämiseen ja kalustamiseen. He lahjoittivat tarvikkeita tabernaakkelia ja sen kalusteita varten (2Mo 25:1–9; 35:4–9). Se oli ”vapaaehtoinen uhrilahja Jehovalle”, ja tuo antaminen täytyi lopettaa, koska tarvikkeita ”osoittautui olevan riittävästi kaikkea tehtävää työtä varten, jopa yli tarpeen” (2Mo 35:20–29; 36:3–7). Lahjoituksiin, jotka kuningas Daavid teki tulevan temppelin rakentamista varten, kuului hänen ’erikoisomaisuutensa’, kultaa ja hopeaa yli 1202000000 dollarin arvosta. Ruhtinaat ja kansan päälliköt puolestaan antoivat mielellään yli 1993000000 dollarin arvosta kultaa ja hopeaa ja sen lisäksi kuparia, rautaa ja kiviä. (1Ai 29:1–9.)

Joitakin anteja vaadittiin Mooseksen laissa. Kun Mooses laski israelilaisten lukumäärän, jokaisen 20-vuotiaan ja sitä vanhemman miespuolisen piti antaa lunnaiksi sielustaan ”puoli sekeliä [luult. 1,10 dollaria] pyhäkkösekelin mukaan”. Se oli ”anti Jehovalle” sovituksen toimittamiseksi heidän sieluilleen, ja se annettiin ”kohtaamistelttapalveluksen hyväksi”. (2Mo 30:11–16.) Juutalaisen historioitsijan Josefuksen mukaan (The Jewish War, VII, 218 [vi, 6]) tämä ”pyhä vero” maksettiin sen jälkeen vuosittain (2Ai 24:6–10; Mt 17:24). (Ks. VEROTUS.)

Leeviläisten, pappisheimon, elatuksen Jumala järjesti niin, että israelilaiset antoivat ”kymmenykset” maan tuotteista. Leeviläiset puolestaan antoivat kymmenykset ylimmäiselle papille hänen ja hänen perheensä elatusta varten. (4Mo 18:26–28; ks. KYMMENYKSET.) Israelilaisten Jumalalle tekemät lahjoitukset Jehova antoi ylimmäisen papin Aaronin huostaan, ja hän salli hänen ja hänen poikiensa ottaa osansa näistä uhrilahjoista sekä siitä öljystä, viinistä, viljasta ja niistä maan kypsistä ensi hedelmistä, jotka ihmiset antoivat Jehovalle. Lisäksi Jehova määräsi heille osuudet eläinuhreista. Sotasaaliista annettiin vero ylimmäiselle papille ”Jehovalle tulevana antina”, ja myös leeviläisille meni osa saaliista (4Mo 31:1, 2, 28–30).

Israelilaiset antoivat Jehovalle erilaisia uhrilahjoja ja teurasuhreja, ja joitakin niistä Laki nimenomaan vaati. Toiset olivat kuitenkin täysin vapaaehtoisia, esimerkiksi kiitos- ja lupausuhrit (3Mo 7:15, 16). (Ks. UHRIT, UHRILAHJAT.)

Kuningas Joasin päivinä Jehovan huoneen portille asetettiin arkku, johon koottiin anteja temppelin laajaa korjaustyötä varten. Silloin ruhtinaat ja kansa toivat mielihyvin ”sen pyhän veron”, jonka avulla voitiin tehdä Jumalan huone vahvaksi ja valmistaa temppelin välineitä. (2Ai 24:4–14.)

 Myös ei-israelilaiset tukivat anneilla tosi palvontaa. Kun Esra ja juutalainen jäännös lähtivät Babylonista Jerusalemiin 468 eaa., he veivät mukanaan hopeaa, kultaa ja välineitä, annin, jonka Persian kuningas Artakserkses, hänen neuvonantajansa ja ruhtinaansa sekä Babylonissa asuvat israelilaiset olivat antaneet Jumalan huonetta varten. Nämä arvotavarat uskottiin valittujen miesten huostaan matkan ajaksi. (Esr 7:12–20; 8:24–30.)

Jeesus Kristus ja hänen apostolinsa ottivat palvelusta suorittaessaan vastaan heille annettua aineellista apua (Lu 8:1–3). Makedonian ja Akhaian kristityt osoittivat erityistä alttiutta varattomien veljiensä auttamiseen ja näkivät ”hyväksi jakaa omastaan avustukseksi Jerusalemin pyhien köyhille”, ilmeisesti antamalla heille rahaa (Ro 15:26; ks. KERÄYS).

Roomalaiskirjeen 15:26:ssa ja 2. Korinttilaiskirjeen 9:13:ssa sanalla ”avustus” käännetyn kreikkalaisen sanan (koi·nō·niʹa) voidaan katsoa merkitsevän kirjaimellisesti ’jakamista’. Tätä samaa kreikan kielen sanaa käytetään Heprealaiskirjeen 13:16:ssa: ”Älkää unohtako hyvän tekemistä ja toisten kanssa jakamista, sillä sellaisiin uhreihin Jumala on hyvin mielistynyt.”

Monet juutalaiset ja muualta tulleet käännynnäiset, joista oli tullut kristittyjä vuoden 33 helluntaina, jäivät ilmeisesti joksikin aikaa Jerusalemiin saadakseen lisää tietoa uskosta. Jotta kukaan ei olisi joutunut puutteeseen, he antoivat omastaan vapaaehtoisesti; ”heillä oli kaikki yhteistä”. (Ap 4:32–37; vrt. Ap 5:1–4.)

Myöhemmin Jerusalemin seurakunta järjesti ruoanjakelun tarpeessa oleville kristityille leskille, ja sen jälkeen nimitettiin seitsemän pätevää miestä huolehtimaan siitä, ettei ketään arvollista leskeä syrjitty päivittäisessä jakelussa (Ap 6:1–6). Vuosia myöhemmin apostoli Paavali osoitti kirjeessään Timoteukselle, että seurakunnan leskille antama avustus piti rajoittaa niihin, jotka olivat vähintään 60-vuotiaita. Noilla leskillä tuli olla sellainen maine, että he edistivät kristillisyyttä hyvillä teoillaan. (1Ti 5:9, 10.) Iäkkäistä vanhemmista ja isovanhemmista huolehtiminen oli kuitenkin ensisijaisesti lasten ja lastenlasten – ei seurakunnan – velvollisuus. Paavali kirjoittikin: ”Jos jollakulla leskellä on lapsia tai lapsenlapsia, niin oppikoot nämä ensin harjoittamaan jumalista antaumusta omassa huonekunnassaan ja maksamaan jatkuvasti asianmukaista korvausta vanhemmilleen ja isovanhemmilleen, sillä tämä on otollista Jumalan silmissä.” (1Ti 5:4, 16.)

Toisinaan kristilliset seurakunnat ryhtyivät avustustoimiin muualla asuvien veljien hyväksi. Niinpä kun profeetta Agabos ennusti, että tulisi suuri nälänhätä, Syyrian Antiokian seurakunnan opetuslapset ”päättivät, kukin heistä varojensa mukaan, lähettää palveluksena avustusta Juudeassa asuville veljille” (Ap 11:28, 29).

Kenenkään ei ollut varhaiskristillisessä seurakunnassa pakko tehdä lahjoituksia. Paavali kirjoitti tästä: ”Tehköön kukin niin kuin hän on sydämessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä Jumala rakastaa iloista antajaa.” (2Ko 9:7.)

Annin koko ei välttämättä anna todellista kuvaa lahjoittajan anteliaisuudesta. Jeesus Kristus katseli kerran, kun ihmiset panivat rahaa temppelin rahalippaisiin. Rikkaat pudottivat niihin useita kolikoita, mutta Jeesukseen teki vaikutuksen erään varattoman, vain kaksi hyvin vähäarvoista lanttia pudottaneen lesken kokosydäminen anteliaisuus, ja hän sanoi: ”Tämä leski, vaikkakin köyhä, pudotti enemmän kuin he kaikki. Sillä kaikki nämä pudottivat lahjoja liiastaan, mutta tämä pudotti puutteestaan kaikki elatusvaransa, jotka hänellä oli.” (Lu 21:1–4; Mr 12:41–44.) Paavali huomautti lahjoittamisesta köyhien uskonveljien auttamiseksi: ”Jos alttius on ensin, se on erityisen otollista sen mukaan mitä jollakulla on, ei sen mukaan mitä jollakulla ei ole.” (2Ko 8:12.)

Vaikka kukaan ei voikaan varsinaisesti rikastuttaa Jehovaa, joka omistaa kaiken (1Ai 29:14–17), lahjoitusten tekeminen on etu, joka suo palvojalle tilaisuuden osoittaa rakkautensa Jehovaa kohtaan. Sellaiset annit, joiden takana on oikea asenne ja tarkoitus edistää tosi palvontaa, ei julkisuuden saaminen eivätkä itsekkäät vaikuttimet, tuottavat onnellisuutta ja Jumalan siunauksen (Ap 20:35; Mt 6:1–4; San 3:9, 10). Tästä onnellisuudesta voi saada osansa panemalla säännöllisesti jotakin aineellisesta omaisuudestaan säästöön tosi palvonnan tukemista ja arvollisten auttamista varten (1Ko 16:1, 2).

Jehova antaa parhaan esimerkin antamisesta, sillä hän on suonut ihmiskunnalle ”elämän ja hengityksen ja kaiken” (Ap 17:25), hän on antanut ainosyntyisen Poikansa ihmiskunnan puolesta (Joh 3:16) ja hän rikastuttaa kristittyjä  kaikenlaiseen anteliaisuuteen (2Ko 9:10–15). Tosiaankin ”jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja on ylhäältä, sillä se tulee alas taivaan valojen Isältä” (Ja 1:17). (Ks. LAHJAT.)

Ks. myös PYHÄ ANTI.