Miehen ja naisen yhteiselämä aviomiehenä ja aviovaimona Jumalan asettamien normien mukaan. Avioliitto on Jumalasta lähtöisin oleva instituutio, jonka Jehova asetti ja vahvisti Eedenissä. Avioliiton välityksellä muodostetaan perhe. Sen päätarkoitus oli ihmisperheen lisääntyminen, uusien ihmislajin jäsenten tuottaminen. Jehova loi miehen ja naisen ja asetti avioliiton järjestelyksi, jonka puitteissa ihmissuku lisääntyisi. (1Mo 1:27, 28.) Ensimmäisten ihmisten vihkimisen toimitti Jehova, kuten on kuvailtu 1. Mooseksen kirjan 2:22–24:ssä.

Avioliitto oli tarkoitettu miehen ja naisen pysyväksi yhdyssiteeksi, niin että he voisivat auttaa toinen toistaan. He saattoivat olla erittäin onnellisia eläessään yhdessä rakkauden ja luottamuksen vallitessa. Jehova loi naisen miehen puolisoksi käyttämällä miehen kylkiluuta, ja niin naisesta tuli miehen läheisin lihallinen sukulainen maan päällä, hänen omaa lihaansa (1Mo 2:21). Kuten Jeesus osoitti, sanat ”sen vuoksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja hänen on liityttävä vaimoonsa ja heidän on tultava yhdeksi lihaksi” eivät olleet Aadamin vaan Jumalan. Nämä sanat osoittavat selvästi, että Jehova Jumalan silmissä avioliiton alkuperäinen normi oli yksiavioisuus. (Mt 19:4–6; 1Mo 2:24.)

Avioliitossa oleminen oli heprealaisten keskuudessa normaali elämäntapa. Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa ei ole poikamiestä tarkoittavaa sanaa. Koska avioliiton päätarkoitus oli saada lapsia, on ymmärrettävää, että Rebekan lähiomaiset siunasivat hänet sanomalla: ”Tulkoon sinusta tuhansia kertoja kymmenentuhatta” (1Mo 24:60), ja että Raakel pyysi Jaakobilta: ”Anna minulle lapsia, tai muutoin minä kuolen.” (1Mo 30:1.)

Avioliitto vaikutti sukuun, eikä pelkästään sukuun vaan koko heimoon ja patriarkaaliseen yhteisöön, koska sillä oli vaikutusta heimon vahvuuteen ja sen talouteen. Sen vuoksi oli luonnollista ja näytti tarpeelliselta, että vaimon valinnasta ja kaikkien siihen liittyvien sopimusten ja talousasioiden järjestelyistä päättivät asianomaiset vanhemmat tai huoltajat, vaikka joskus kysyttiinkin osapuolten suostumusta (1Mo 24:8) ja asiaan liittyi usein romanttinen kiintymys (1Mo 29:20; 1Sa 18:20, 27, 28). Aloitteen tekivät yleensä nuoren miehen vanhemmat, mutta joskus tytön isä, varsinkin jos luokkaerot olivat mukana kuvassa (Jos 15:16, 17; 1Sa 18:20–27).

Nähtävästi miehillä oli yleensä tapana etsiä vaimoa omien sukulaistensa tai oman heimonsa parista. Tähän periaatteeseen viittaa se, mitä Laban sanoi Jaakobille: ”Parempi on, että annan hänet [tyttäreni] sinulle kuin että annan hänet toiselle miehelle.” (1Mo 29:19.) Tätä periaatetta noudattivat varsinkin Jehovan palvojat, ja Abraham antoi siitä esimerkin lähettäessään hakemaan vaimoa pojalleen Iisakille sukulaistensa parista, jotka asuivat hänen kotimaassaan, sen sijaan että hän olisi ottanut pojalleen vaimon niiden kanaanilaisten tyttärien joukosta, joiden keskuudessa hän asui (1Mo 24:3, 4). Avioliittoa sellaisen kanssa, joka ei ollut Jehovan palvoja, paheksuttiin ja vastustettiin voimakkaasti. Se oli eräänlaista uskottomuutta. (1Mo 26:34, 35.) Laissa kiellettiin lankoutuminen seitsemään kanaanilaiskansakuntaan kuuluvien kanssa (5Mo 7:1–4). Sotilas saattoi kuitenkin mennä naimisiin johonkin muuhun vieraaseen kansaan kuuluvan, vangiksi otetun neitsyen kanssa sen jälkeen, kun tytön puhdistautumisjakso oli kulunut umpeen; tuona aikana tyttö suri kuolleita vanhempiaan ja hankkiutui eroon kaikesta, mikä liittyi hänen entiseen uskontoonsa (5Mo 21:10–14).

Morsiamenhinta. Ennen avioliittosopimuksen solmimista nuoren miehen tai hänen isänsä täytyi maksaa tytön isälle morsiamenhinta (1Mo 34:11, 12; 2Mo 22:16; 1Sa 18:23, 25).  Tätä pidettiin epäilemättä korvauksena siitä, että menetettiin tyttären palvelukset, ja siitä, että tyttärestä huolehtiminen ja hänen kasvattamisensa olivat vaatineet vanhemmilta työtä ja varoja. Joskus morsiamenhinta maksettiin tytön isälle tehtyinä palveluksina (1Mo 29:18, 20, 27; 31:15). Laissa oli määrätty morsiamenhinta neitsyestä, joka ei ollut kihloissa ja jonka joku mies vietteli (2Mo 22:16).

Vihkiseremonia. Itse häiden keskeinen ja tyypillinen piirre oli se, että morsian vietiin sovittuna päivänä juhlallisesti isänsä kotoa aviomiehensä kotiin, ja näin ilmaistiin se avioliiton merkitys, että morsian otettiin aviomiehensä perheeseen (Mt 1:24). Näin tapahtui vihkiminen patriarkkojen päivinä, ennen Mooseksen lakia. Se oli kokonaan siviilioikeudellinen asia. Siihen ei liittynyt mitään uskonnollista seremoniaa eikä kaavaa, pappi ei suorittanut vihkitoimitusta eikä vahvistanut avioliiton lainvoimaisuutta. Sulhanen vei morsiamen kotiinsa tai vanhempiensa telttaan tai taloon. Asia tehtiin julkisesti tunnetuksi, avioliitto tunnustettiin ja rekisteröitiin, ja se oli sitova. (1Mo 24:67.)

Osapuolia pidettiin kuitenkin avioliittoon sitoutuneina jo siitä lähtien, kun avioliittojärjestelyt oli tehty ja he olivat menneet kihloihin. Lootin tyttäret asuivat vielä isänsä luona, hänen alaisuudessaan, mutta heidän kanssaan kihloissa olevia miehiä sanottiin Lootin ”vävyiksi, joiden oli määrä ottaa hänen tyttärensä” (1Mo 19:14). Vaikka Simson ei koskaan mennyt naimisiin erään filistealaisnaisen kanssa vaan oli ainoastaan kihloissa hänen kanssaan, naista sanottiin silti hänen vaimokseen (Tu 14:10, 17, 20). Laissa määrättiin, että jos kihloissa oleva tyttö syyllistyi haureuteen, sekä hänet että tekoon syyllistynyt mies tuli surmata. Jos tytölle tehtiin väkivaltaa vastoin hänen tahtoaan, mies piti surmata. Kihlaamattomien tyttöjen tapauksia käsiteltiin kuitenkin toisella tavalla. (5Mo 22:22–27.)

Avioliitot rekisteröitiin. Lain alaisuudessa avioliitot ja liitoista syntyneet lapset kirjattiin yhteisön virallisiin asiakirjoihin. Tämän vuoksi meillä on tarkka Jeesuksen Kristuksen sukuluettelo. (Mt 1:1–16; Lu 3:23–38; vrt. Lu 2:1–5.)

Hääjuhla. Vaikka itse vihkimiseen ei liittynytkään mitään muodollista seremoniaa, Israelissa vietettiin kuitenkin hyvin iloisia hääjuhlia. Tavallisesti morsian ryhtyi hääpäivänä kotonaan monimutkaisiin valmisteluihin. Ensin hän peseytyi ja hieroi itsensä hyvänhajuisella öljyllä. (Vrt.  Ru 3:3; Hes 23:40.) Toisinaan hän pani palvelijattariensa avustamana ylleen rintavyöt ja valkoisen vaatteen, joka oli usein runsaasti koristeltu morsiamen taloudellisen tilanteen mukaisesti (Jer 2:32; Il 19:7, 8; Ps 45:13, 14). Jos hänellä oli varaa, hän pani ylleen jalokiviä ja muita koruja (Jes 49:18; 61:10; Il 21:2), ja sitten hän verhoutui kevyeen vaatteeseen, eräänlaiseen huntuun, joka ulottui päästä varpaisiin (Jes 3:19, 23). Tämä selittää, miksi Laban saattoi niin helposti petkuttaa Jaakobia niin, että Jaakob ei tiennyt Labanin antaneen hänelle ensin Lean eikä Raakelia (1Mo 29:23, 25). Rebekka verhoutui päähuiviin kohdatessaan Iisakin (1Mo 24:65). Tämä kuvasi sitä, että morsian oli alamainen sulhaselle, sulhasen vallan alainen (1Ko 11:5, 10).

Myös sulhanen oli pukeutunut parhaimpiinsa, ja usein hänellä oli komea päähine ja seppele päässään (Lal 3:11; Jes 61:10). Ystäviensä saattelemana sulhanen lähti illalla kotoaan kohti morsiamensa vanhempien kotia (Mt 9:15). Sieltä kulkue, johon kuului soittajia ja laulajia ja tavallisesti myös lamppuja kantavia ihmisiä, eteni kohti sulhasen kotia tai hänen isänsä taloa.

Matkan varrella olevat ihmiset olivat erittäin kiinnostuneita kulkueesta. Morsiamen ja sulhasen kuultiin riemuitsevan ääneen. Jotkut liittyivät mukaan kulkueeseen, varsinkin lamppuja kantavat neidot. (Jer 7:34; 16:9; Jes 62:5; Mt 25:1.) Sulhanen saattoi viettää melkoisesti aikaa kotonaan ja jokin saattoi myös viivästyttää kulkueen lähtöä morsiamen kotoa, joten tällöin oli ehkä jo varsin myöhäistä ja jotkut matkan varrella odottelevat saattoivat tulla uneliaiksi ja nukahtaa, kuten tapahtui kymmenestä neitsyestä kertovassa Jeesuksen kuvauksessa. Laulu ja riemu voitiin kuulla jokseenkin kauas, ja ne jotka kuulivat sen, huudahtivat: ”Täällä on sulhanen!” Palvelijat olivat valmiina tervehtimässä sulhasta hänen saapuessaan, ja hääillalliselle kutsutut menivät sisään. Sen jälkeen kun sulhanen ja hänen seurueensa olivat menneet taloon ja sulkeneet oven, myöhästyneiden vieraiden oli turha yrittää päästä sisään. (Mt 25:1–12; 22:1–3; 1Mo 29:22.) Hääkutsusta kieltäytymistä pidettiin törkeänä loukkauksena (Mt 22:8). Vieraille saatettiin antaa vaatteet (Mt 22:11), ja kutsun esittäjä määräsi usein heidän paikkansa juhlassa (Lu 14:8–10).

 Sulhasen ystävä. ”Sulhasen ystävällä” oli merkittävä osa järjestelyissä, ja hänen katsottiin saattavan morsiamen ja sulhasen yhteen. Sulhasen ystävä iloitsi kuullessaan sulhasen äänen tämän keskustellessa morsiamensa kanssa, ja hän saattoi silloin iloita siitä, että hänen tehtävänsä oli onnistunut ja johtanut hyvään lopputulokseen. (Joh 3:29.)

Neitsyyden todiste. Illallisen jälkeen aviomies vei morsiamensa hääkammioon (Ps 19:5; Jl 2:16). Hääyönä käytettiin kangasta tai vaatetta, joka sitten säilytettiin tai annettiin vaimon vanhemmille, niin että tytön neitsyydestä todistavat verijäljet olisivat hänen laillisena suojanaan, mikäli häntä myöhemmin syytettäisiin siitä, ettei hän ollut neitsyt mennessään naimisiin tai että hän oli toiminut porttona ennen avioliittoaan. Muutoin hänet voitiin kivittää kuoliaaksi, jos hän oli naimisiin mennessään ollut olevinaan tahraton neitsyt ja tuottanut suuren häpeän isänsä huoneelle. (5Mo 22:13–21.) Tapa käyttää tällaista kangasta on säilynyt joidenkin Lähi-idän kansojen keskuudessa meidän päiviimme asti.

Edut ja velvollisuudet. Aviomies oli perheen pää, ja hänen oli tehtävä lopullinen päätös asioissa, jotka vaikuttivat perheen hyvinvointiin ja talouteen. Hän saattoi jopa purkaa vaimonsa tai tyttärensä juhlallisen lupauksen, jos hänestä tuntui, että se vaikuttaisi haitallisesti perheeseen. Ilmeisesti miehellä oli tämä oikeus silloinkin, kun hän oli kihloissa jonkun naisen kanssa. (4Mo 30:3–8, 10–15.) Aviomies oli huonekunnan herra, isäntä, ja häntä pidettiin naisen omistajana (hepr. baʹʽal) (5Mo 22:22).

Sananlaskujen 31. luvussa kuvaillaan joitakin vaimon velvollisuuksia aviomiestään eli omistajaansa kohtaan, ja niitä olivat mm. taloustyöt, vaatteiden valmistus ja niistä huolehtiminen, jopa jonkinlainen ostaminen ja myyminen sekä talouden yleinen valvonta. Vaikka nainen oli alamainen ja ikään kuin miehensä omaisuutta, hänellä oli hyvä asema ja monia etuja. Hänen aviomiehensä tuli rakastaa häntä, siinäkin tapauksessa, että hän oli sivuvaimo tai vangiksi otettu vaimo. Häntä ei saanut kohdella huonosti, ja hänelle taattiin ravinto, vaatteet, suoja ja aviollinen oikeus, joita ei saanut vähentää. Aviomies ei myöskään voinut tehdä suosikkivaimonsa pojasta esikoista ”vihatun” (eli vähemmän rakastetun) vaimon pojan kustannuksella. (2Mo 21:7–11; 5Mo 21:11, 14–17.) Uskolliset heprealaismiehet rakastivat vaimoaan, ja jos vaimo oli viisas ja toimi sopusoinnussa Jumalan lain kanssa, hänen aviomiehensä usein kuunteli häntä ja hyväksyi hänen toimensa (1Mo 21:8–14; 27:41–46; 28:1–4).

Kihlaamatonta neitsyttäkin, jonka naimaton mies vietteli, suojeltiin, sillä jos tytön isä sen salli, viettelijän täytyi mennä naimisiin tytön kanssa, eikä hän voinut erota hänestä koko elinaikanaan (5Mo 22:28, 29). Jos vaimon aviomies syytti häntä virallisesti siitä, ettei hän ollut ollut neitsyt mennessään naimisiin, ja tuo syytös osoitettiin vääräksi, naisen aviomiestä sakotettiin eikä mies saanut koskaan erota hänestä (5Mo 22:17–19). Jos nainen, jota syytettiin salaisesta aviorikoksesta, oli viaton, hänen miehensä tuli saattaa hänet raskaaksi, niin että nainen saattoi synnyttää lapsen ja todistaa siten viattomuutensa julkisesti. Vaimon arvokkuutta kunnioitettiin. Hänen kanssaan ei saanut olla sukupuolisuhteissa kuukautisten aikana. (3Mo 18:19; 4Mo 5:12–28.)

Kielletyt avioliitot. Sen lisäksi että oli kielletty lankoutuminen sellaisten kanssa, jotka eivät olleet Jehovan palvojia, varsinkin seitsemään kanaanilaiskansakuntaan kuuluvien kanssa (2Mo 34:14–16; 5Mo 7:1–4), myös jotkin verisukulaisten ja avioliiton kautta sukua olevien väliset avioliitot olivat kiellettyjä (3Mo 18:6–17).

Ylimmäinen pappi ei saanut ottaa vaimokseen leskeä, naista josta oli erottu, raiskattua naista eikä porttoa; hän sai ottaa kansansa keskuudesta vaimokseen vain neitsyen (3Mo 21:10, 13, 14). Muut papit eivät voineet ottaa vaimokseen porttoa tai raiskattua naista eivätkä naista, josta hänen miehensä oli eronnut (3Mo 21:1, 7). Hesekielin 44:22:n mukaan he saattoivat ottaa vaimokseen Israelin huoneeseen kuuluvan neitsyen tai lesken, joka sattui olemaan papin leski.

Jos tytär peri omaisuutta, hän sai mennä naimisiin vain omaan heimoonsa kuuluvan miehen kanssa. Tämä esti perintöomaisuuden kiertämisen heimosta heimoon. (4Mo 36:8, 9.)

Avioero. Asettaessaan avioliiton Luoja ei tehnyt mitään järjestelyjä avioeroa varten. Miehen oli määrä pysyä vaimonsa luona, ja ’heidän oli tultava yhdeksi lihaksi’ (1Mo 2:24). Miehellä tuli siis olla yksi vaimo, jonka katsottiin olevan yhtä lihaa hänen kanssaan. Avioero tuli kuvaan mukaan vasta ihmisen syntiinlankeemuksen ja siitä aiheutuneen epätäydellisyyden ja rappion jälkeen.

 Siihen aikaan kun Jumala antoi israelilaisille Mooseksen lain, hän ei saattanut voimaan alkuperäistä normia vaan sääteli avioeroa niin, ettei se hajottaisi perhejärjestelyä Israelista eikä aiheuttaisi kohtuuttomia kärsimyksiä. Jumalan määräaikana hänen alkuperäinen norminsa kuitenkin palautettiin. Jeesus esitti kristillisessä seurakunnassa vallitsevan periaatteen, että ainoa pätevä avioeron peruste on ”haureus” (kreik. por·neiʹa). Hän selitti, että Jumala ei saattanut tätä normia voimaan Mooseksen kautta israelilaisten kovasydämisyyden vuoksi. (Mt 19:3–9; Mr 10:1–11.)

Kristillisessä seurakunnassa aviositeen voi siis kuoleman lisäksi (joka automaattisesti katkaisee aviositeen) katkaista vain ”haureus”, johon syyllistyvästä tulee yhtä lihaa luvattoman kumppanin kanssa. Viaton osapuoli voi näin ollen sen perusteella purkaa avioliiton, jos hän haluaa, ja mennä sen jälkeen uudelleen naimisiin. (Mt 5:32; Ro 7:2, 3.) Siitä huolimatta, että Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa tehdään tämä myönnytys ”haureuden” (kreik. por·neiʹa) perusteella, niissä neuvotaan kristittyjä, etteivät he edes muuttaisi erilleen puolisostaan, olipa tämä uskova tai ei, ja vaaditaan, että jos he tekevät niin, he eivät saa olla sukupuolisuhteissa kenenkään muun kanssa (1Ko 7:10, 11; Mt 19:9).

Lain alaisuudessa mies saattoi erota vaimostaan, jos tämä oli tehnyt jotain ”sopimatonta”. Tämä ei tietenkään koskenut aviorikosta, koska siitä seurasi kuolemanrangaistus. Se saattoi tarkoittaa esimerkiksi huomattavaa epäkunnioitusta aviomiestä tai tämän isän huonetta kohtaan tai jotain, mikä häpäisi miehen huonekunnan. Aviomiehen piti antaa hänelle erokirja, mikä viittaa siihen, että miehellä täytyi olla yhteisön silmissä riittävät syyt erota vaimostaan. Koska erokirja oli laillinen asiakirja, siihen liittyi ilmeisesti neuvottelu miehen kaupungin vanhinten tai viranomaisten kanssa. Nainen saattoi sen jälkeen mennä uudelleen naimisiin, ja erokirja suojeli häntä vastaisuudessa aviorikossyytteiltä. Mies, joka oli vietellyt tytön ennen avioliittoa tai syyttänyt häntä avioliiton solmimisen jälkeen väärin siitä, että hän oli valehdellut väittäessään olevansa neitsyt heidän mennessään naimisiin, ei saanut ottaa avioeroa (5Mo 22:13–19, 28, 29).

Jos nainen meni avioeron jälkeen naimisiin toisen miehen kanssa ja tämä mies otti hänestä myöhemmin eron tai kuoli, alkuperäinen aviomies ei voinut mennä hänen kanssaan uudelleen naimisiin. Tämä esti juonittelun, jonka tarkoitus olisi ollut saada toinen aviomies eroamaan tai kenties jopa kuolemaan, niin että alkuperäinen aviopari olisi voinut mennä uudelleen naimisiin. (5Mo 24:1–4.)

Jehova vihasi epäoikeudenmukaista avioeroa, varsinkin sitä, että hänen uskollista palvojaansa kohdeltiin petollisesti, jotta voitaisiin mennä naimisiin pakananaisen kanssa, joka ei kuulunut Jumalan valittuun liittokansaan (Mal 2:14–16). (Ks. AVIOERO.)

Moniavioisuus. Koska Jumalan alun perin ihmiskunnalle asettama normi oli, että aviomiehen ja vaimon piti tulla yhdeksi lihaksi, siihen ei sisältynyt moniavioisuutta, ja moniavioisuus onkin kielletty kristillisessä seurakunnassa. Valvojien ja avustavien palvelijoiden, joiden tulee olla esimerkkeinä seurakunnalle, täytyy olla miehiä, joilla on korkeintaan yksi elossa oleva vaimo (1Ti 3:2, 12; Tit 1:5, 6). Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, että oikeanlaisella avioliitolla kuvataan Jeesuksen Kristuksen ja hänen seurakuntansa, Jeesuksen ainoan vaimon, välistä suhdetta (Ef 5:21–33).

Avioeron tapaan myös moniavioisuutta suvaittiin kristillisen seurakunnan aikaan asti, vaikka se ei ollutkaan Jumalan alkuperäinen järjestely. Moniavioisuus alkoi pian Aadamin lankeamisen jälkeen. Ensimmäisen kerran se mainitaan Raamatussa Kainin jälkeläisen Lemekin yhteydessä, josta sanotaan, että hän ”otti sittemmin itselleen kaksi vaimoa” (1Mo 4:19). Raamattu sanoo myös enkeleistä, että ennen vedenpaisumusta ”tosi Jumalan pojat – – ottivat – – vaimoikseen kaikki, jotka he valitsivat” (1Mo 6:2).

Patriarkaalisen lain ja lakiliiton aikana otettiin sivuvaimoja. Sivuvaimolla oli laillinen asema; hänen asemaansa ei liittynyt haureutta eikä aviorikosta. Jos miehen esikoispoika oli hänen sivuvaimonsa poika, tämä poika sai Lain alaisuudessa esikoisen perintöosan (5Mo 21:15–17).

Epäilemättä israelilaiset lisääntyivät sivuvaimojärjestelyn ja moniavioisuuden vuoksi paljon nopeammin, ja siksi niillä oli tuohon aikaan jokin tarkoitus, vaikka Jumala ei asettanutkaan näitä järjestelyjä vaan ainoastaan salli ne ja sääteli niitä (2Mo 1:7). Jopa Jaakobia, jonka hänen appensa petkutti moniavioiseksi,  siunattiin siten, että hän sai 12 poikaa ja joitakin tyttäriä kahdesta vaimostaan ja näiden palvelijattarista, joista tuli Jaakobin sivuvaimoja (1Mo 29:23–29; 46:7–25).

Kristillinen avioliitto. Jeesus Kristus osoitti hyväksyvänsä avioliiton ollessaan häissä Galilean Kaanassa (Joh 2:1, 2). Kuten edellä on todettu, yksiavioisuus on Jumalan alkuperäinen normi, jonka Jeesus Kristus asetti uudelleen kristilliselle seurakunnalle (1Mo 2:24; Mt 19:4–8; Mr 10:2–9). Koska miehelle ja naiselle annettiin alun perin kyky ilmaista rakkautta ja kiintymystä, tuon järjestelyn piti olla onnellinen, siunauksellinen ja rauhaisa. Apostoli Paavali kuvaa Kristusta seurakunnan, hänen morsiamensa, aviomieheksi ja pääksi. Se on paras esimerkki siitä hellästä rakkaudellisesta huomaavaisuudesta ja huolenpidosta, jota aviomiehen tulee osoittaa vaimoaan kohtaan rakastaessaan häntä kuin omaa ruumistaan. Hän osoittaa myös, että toisaalta vaimolla tulee olla syvä kunnioitus miestään kohtaan. (Ef 5:21–33.) Apostoli Pietari neuvoo vaimoja olemaan alamaisia miehelleen ja vetoamaan näihin siveellisesti puhtaan käytöksen, syvän kunnioituksen ja hiljaisen ja lempeän hengen välityksellä. Hän mainitsee jäljittelemisen arvoisena esimerkkinä Saaran, joka sanoi aviomiestään Abrahamia ”herraksi”. (1Pi 3:1–6.)

Kautta Kreikkalaisten kirjoitusten tähdennetään aviositeen puhtautta ja uskollisuutta sille. Paavali sanoo: ”Pidettäköön avioliitto kunniassa kaikkien keskuudessa ja aviovuode saastuttamattomana, sillä Jumala tulee tuomitsemaan haureelliset ja avionrikkojat.” (Hpr 13:4.) Hän neuvoo aviomiestä ja vaimoa kunnioittamaan toisiaan ja täyttämään aviolliset velvollisuutensa.

Apostolin vakava neuvo ’mennä naimisiin Herrassa’ on sopusoinnussa sen kanssa, että muinaisilla Jumalan palvojilla oli tapana mennä naimisiin vain toisten tosi palvojien kanssa (1Ko 7:39). Apostoli neuvoo kuitenkin niitä, jotka eivät ole naimisissa, että he voivat ehkä palvella Herraa huomiota hajottamatta, jos he pysyvät naimattomina. Hän sanoo, että ajan huomioon ottaen niiden, jotka menevät naimisiin, tulee elää ’ikään kuin heillä ei olisi vaimoa’, eli heidän ei pidä omistautua avioliiton etuihin ja velvollisuuksiin siinä määrin, että ne täyttäisivät koko heidän elämänsä, vaan heidän tulee etsiä ja palvella Valtakunnan etuja kuitenkaan laiminlyömättä avioliittoon liittyviä velvollisuuksiaan. (1Ko 7:29–38.)

Paavali neuvoi, ettei nuoria leskiä tullut panna niiden luetteloon, joista seurakunnan oli määrä huolehtia, vain siksi, että he aikoivat omistautua yksinomaan kristilliseen palvelukseen; heidän oli parempi mennä uudelleen naimisiin. Tämä johtui hänen sanojensa mukaan siitä, että heidän sukupuoliset intohimonsa saattoivat houkutella heidät toimimaan vastoin uskonilmaustaan, mikä voisi johtaa siihen, että he nauttisivat seurakunnan taloudellista tukea ahkerina työntekijöinä, mutta yrittäisivät samanaikaisesti saada aviomiehen ja tulisivat toimettomiksi ja sekaantuisivat toisten asioihin. Näin he tuottaisivat itselleen epäsuotuisan tuomion. Naimisiinmeno, lasten synnyttäminen ja taloudenhoito antaisivat heille riittävästi tekemistä ja auttaisivat heitä välttämään juoruilua ja olemaan puhumatta sellaisesta, mistä heidän ei pitäisi, samalla kun he säilyttäisivät kristillisen uskon. Näin seurakunta voisi keskittyä auttamaan niitä, jotka olivat todella leskiä ja jotka täyttivät avun saamiselle asetetut ehdot. (1Ti 5:9–16; 2:15.)

Selibaatti. Apostoli Paavali varoittaa, että yksi tulevan luopumuksen tunnuspiirre olisi pakollinen selibaatti, se että ’kiellettäisiin menemästä naimisiin’ (1Ti 4:1, 3). Jotkut apostoleista olivat naimisissa (1Ko 9:5; Lu 4:38). Esittäessään kristillisen seurakunnan valvojien ja avustavien palvelijoiden pätevyysvaatimuksia Paavali sanoo, että näillä miehillä tuli olla vain yksi vaimo (jos he olivat naimisissa) (1Ti 3:1, 2, 12; Tit 1:5, 6).

Kristityt ja avioliittolait. Useimmissa maailman maissa avioliittoa säätelevät nykyään siviiliviranomaisten, ”keisarin”, laatimat lait, ja tavallisesti kristityn tulee mukautua niihin (Mt 22:21). Raamatussa ei vaadita uskonnollista seremoniaa tai papin toimittamaa palvelusta. Raamatun aikojen järjestelyjen mukainen vaatimus on, että avioliitto laillistetaan maan lakien mukaisesti ja että avioliitot ja syntymät rekisteröidään, mikäli laki suo siihen mahdollisuuden. Koska ”keisarin” hallinto valvoo tällä tavoin avioliittoa, kristittyä vaaditaan mukautumaan sen vaatimuksiin avioliittonsa laillistamiseksi. Siinäkin tapauksessa, että hän haluaisi raamatullisin perustein lopettaa avioliittonsa puolisonsa aviorikoksen vuoksi, hänen täytyy hankkia laillinen avioero, jos se on mahdollista. Näin  ollen kristitty, joka menee uudelleen naimisiin ottamatta huomioon Raamatun ja lain asettamia vaatimuksia, rikkoo Jumalan lakeja. (Mt 19:9; Ro 13:1.)

Avioliitto ja ylösnousemus. Jotkut Jeesuksen vastustajat, jotka eivät uskoneet ylösnousemukseen, esittivät hänelle kiusalliseksi tarkoitetun kysymyksen. Vastatessaan heille hän paljasti, että ”ne, jotka on katsottu arvollisiksi pääsemään siihen asiainjärjestelmään ja ylösnousemukseen kuolleista, eivät mene naimisiin, eikä heitä naiteta”. (Lu 20:34, 35; Mt 22:30.)

Kuvaannollista käyttöä. Jehova puhuu itsestään aviomiehenä kautta Raamatun. Hän katsoi olevansa avioliitossa Israelin kansan kanssa. (Jes 54:1, 5, 6; 62:4.) Kun Israel kapinoi Jehovaa vastaan harjoittamalla epäjumalanpalvelusta tai tekemällä jotain muuta syntiä häntä vastaan, siitä puhuttiin ikään kuin uskottoman vaimon toimimisesta porttona, minkä perusteella hänen miehensä saattoi erota hänestä (Jes 1:21; Jer 3:1–20; Ho 2).

Galatalaiskirjeen 4. luvussa apostoli Paavali rinnastaa Israelin kansakunnan orjatyttö Hagariin, Abrahamin sivuvaimoon, ja juutalaiset Hagarin poikaan Ismaeliin. Ismael oli Abrahamin sivuvaimon poika ja juutalaiset olivat samalla tavoin Jehovan ”sivuvaimon” lapsia. Israelin ja Jehovan välisen siteen muodosti lakiliitto. Paavali vertaa ”ylhäällä olevaa Jerusalemia”, Jehovan ”vaimoa”, Saaraan, Abrahamin vapaaseen vaimoon. Kristityt ovat tämän vapaan naisen, ”ylhäällä olevan Jerusalemin”, vapaita hengestäsiinneitä lapsia. (Ga 4:21–31; vrt.  Jes 54:1–6.)

Suurena Isänä Jehova Jumala valvoo Abrahamin tavoin morsiamen valintaa pojalleen Jeesukselle Kristukselle; tuo morsian ei ole maallinen nainen vaan kristillinen seurakunta (1Mo 24:1–4; 2Te 2:13; 1Pi 2:5). Ensimmäiset Jeesuksen seurakunnan jäsenet esitteli hänelle ”sulhasen ystävä”, Johannes Kastaja, jonka Jehova oli lähettänyt Poikansa edellä (Joh 3:28, 29). Tämä seurakuntamorsian on Kristuksen ruumiina ”yhtä henkeä” hänen kanssaan (1Ko 6:17; Ef 1:22, 23; 5:22, 23). Niin kuin israelilaismorsian peseytyi ja kaunistautui, Jeesus Kristuskin huolehtii siitä, että häävalmisteluihin sisältyy hänen morsiamensa peseminen, niin että tuo morsian on täysin puhdas, tahraton ja moitteeton (Ef 5:25–27). Psalmissa 45 ja Ilmestyksen 21. luvussa hänen osoitetaan olevan kaunistettu häitä varten.

Ilmestyskirjassa Jehova myös ennustaa, milloin hänen Poikansa häät olisivat lähellä ja morsian olisi valmistettu, puettu hohtavaan, puhtaaseen, hienoon pellavaan. Hän kuvailee Karitsan hääillalliselle kutsuttuja onnellisiksi. (Il 19:7–9; 21:2, 9–21.) Kuolemaansa edeltävänä yönä Jeesus asetti Herran illallisen, kuolemansa muistonvieton, ja käski opetuslapsiaan viettämään sitä toistuvasti (Lu 22:19). Tätä viettoa tulee jatkaa, ”kunnes hän saapuu” (1Ko 11:26). Muinoin sulhanen meni morsiamen kotiin viedäkseen hänet hänen vanhempiensa luota kotiin, jonka hän oli tehnyt morsiamelleen isänsä taloon, ja samalla tavoin Jeesus Kristus tulee viemään voidellut seuraajansa pois heidän entisestä, maan päällä olevasta kodistaan ja ottaa heidät mukaansa, niin että hekin olisivat siellä missä hän on, hänen Isänsä talossa, taivaassa (Joh 14:1–3).

Ks. LANKOUSAVIOLIITTO.