Edeltätietämys merkitsee jonkin asian tietämistä, ennen kuin se tapahtuu tai ennen kuin sitä on olemassa. Raamatussa se liitetään pääasiallisesti – joskaan ei yksinomaan – Jehova Jumalaan, Luojaan, ja hänen tarkoituksiinsa. Ennaltamääräys taas tarkoittaa jonkin määräämistä, säätämistä tai päättämistä etukäteen tai ennalta määrättynä olemisen ominaisuutta tai tilaa.

Alkukielten sanat. Sanoja, jotka on yleensä käännetty vastineilla ”tuntea edeltä”, ”edeltätietämys” ja ”määrätä ennalta”, on käytetty Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa, mutta samoja perusajatuksia ilmaistaan myös sen heprealaisissa kirjoituksissa.

”Edeltätietämys” on käännetty kreikkalaisesta sanasta proʹgnō·sis (sanoista pro ’ennen’ ja gnōʹsis ’tieto, tuntemus’) (Ap 2:23; 1Pi 1:2). Vastaavaa verbiä pro·gi·nōʹskō käytetään ihmisistä kaksi kertaa: Paavali sanoo, että eräät juutalaiset olivat ”entuudestaan tunteneet” hänet, ja Pietari viittaa siihen, että hänen toisen kirjeensä saajilla ’oli ennakkotieto’ (Ap 26:4, 5; 2Pi 3:17). Jälkimmäisessä tapauksessa on selvää, ettei noiden kristittyjen edeltätietämys ollut rajatonta. Ei siis ollut kysymys siitä, että he olisivat tienneet kaikki aikaan, paikkaan ja eri seikkoihin liittyvät yksityiskohdat niistä tulevista tapahtumista ja olosuhteista, joita Pietari oli käsitellyt. Heillä oli kuitenkin jonkinlainen yleiskuva siitä, mitä oli odotettavissa, ja he olivat saaneet sen siten, että Jumala oli henkeyttänyt Pietarin ja muut raamatunkirjoittajat.

”Määrätä ennalta” on käännetty kreikkalaisesta sanasta pro·o·riʹzō (sanoista pro ’ennen’ ja ho·riʹzō ’viitoittaa’ tai ’asettaa rajat’). (Suomen sana ”horisontti” tulee kreikan sanasta ho·riʹzōn ’rajoittava, rajaava’.) Jeesus Kristus valaisee kreikan verbin ho·riʹzō merkitystä sanoessaan, että ”Ihmisen Poikana” hän ”kulkee tietään sen mukaan kuin on viitoitettu [hō·ri·smeʹnon]”. Paavali sanoi, että Jumala ”sääti [ho·riʹsas ’viitoitti’] määräajat ja ihmisten asumisen määrärajat”. (Lu 22:22; Ap 17:26.) Samaa verbiä käytetään myös ihmisten päätöksistä, esimerkiksi siitä, kun opetuslapset ”päättivät [hōʹri·san]” lähettää puutteenalaisille veljilleen avustusta (Ap 11:29). Nimenomaan ennalta määräämistä koskevat Kreikkalaisten kirjoitusten viittaukset soveltuvat kuitenkin vain Jumalaan.

Huomioon otettavia seikkoja. Jumalan edeltätietämyksen ja ennaltamääräyksen ymmärtämiseksi on välttämätöntä olla selvillä eräistä asiaan vaikuttavista seikoista.

Ensinnäkin Jumalan kyky tietää ja määrätä asioita etukäteen on tuotu selvästi esiin Raamatussa. Jehova itse esittää jumalallisuutensa todisteeksi sen, että hän pystyy tietämään ja määräämään ennalta pelastuksen ja vapautuksen eri tilanteista sekä tuomion ja rangaistuksen eri syistä ja myös toteuttamaan ne. Hänen valitun kansansa jäsenet ovat näiden tapahtumien todistajia. (Jes 44:6–9; 48:3–8.) Tämä Jumalan edeltätietämys ja ennaltamääräys ovat kaikkien tosi profetioiden perusta (Jes 42:9; Jer 50:45; Am 3:7, 8). Jumala haastaa kansaansa vastustavat kansakunnat esittämään todisteita omien mahtajiensa ja epäjumaliensa jumalallisuudesta ja vaatii niitä tekemään sen siten, että ne ennustavat samanlaisia pelastustekoja tai tuomioita ja sitten toteuttavat ne. Se, etteivät ne kykene tähän, osoittaa noiden kansakuntien epäjumalien olevan vain ”tuulta ja tyhjää”. (Jes 41:1–10, 21–29; 43:9–15; 45:20, 21.)

Toinen huomioon otettava seikka on Jumalan älyllisten luomusten moraalinen toimintavapaus. Raamattu osoittaa, että Jumala antaa näille luomuksilleen edun ja vastuun käyttää valinnanvapauttaan, moraalista toimintavapauttaan (5Mo 30:19, 20; Jos 24:15), ja tekee heidät siten tilivelvollisiksi teoistaan (1Mo 2:16, 17; 3:11–19; Ro 14:10–12; Hpr 4:13).  He eivät näin ollen ole pelkkiä automaatteja eivätkä robotteja. Ihmistä ei olisi luotu todellisuudessa ”Jumalan kuvaksi”, jos hänelle ei olisi annettu moraalista toimintavapautta (1Mo 1:26, 27). (Ks. VAPAUS.) Johdonmukaisuuden vuoksi Jumalan edeltätietämyksen (samoin kuin hänen ennaltamääräyksensä) ja hänen älyllisten luomustensa moraalisen toimintavapauden välillä ei pitäisi olla mitään ristiriitaa.

Kolmas seikka, joka täytyy ottaa huomioon ja joka toisinaan unohdetaan, ovat Jumalan moraalinormit ja hänen ominaisuutensa, mm. hänen oikeudenmukaisuutensa, rehellisyytensä, puolueettomuutensa, rakkautensa, armollisuutensa ja huomaavaisuutensa. Käsityksen siitä, miten Jumala käyttää edeltätietämis- ja ennaltamääräyskykyjään, täytyy siis olla sopusoinnussa kaikkien – ei ainoastaan joidenkin – edellä mainittujen seikkojen kanssa. On selvää, että kaikki, mitä Jumala tietää etukäteen, toteutuu väistämättä, joten Jumala kykenee kutsumaan ”olemattomat, ikään kuin ne olisivat” (Ro 4:17).

Tietääkö Jumala etukäteen kaiken, mitä ihmiset tulevat tekemään?

Tämä herättää joitakin kysymyksiä: Käyttääkö Jumala edeltätietämiskykyään äärettömässä, rajattomassa määrin? Näkeekö ja tietääkö hän etukäteen kaikkien luomustensa – sekä henkiluomusten että ihmisten – kaikki tulevat teot? Ja määrääkö hän ennalta nämä teot tai määrittääkö hän etukäteen kaikkien luomustensa lopullisen kohtalon jopa ennen kuin he ovat edes olemassa?

Vai käyttääkö Jumala edeltätietämystään valikoiden ja harkitusti, niin että hän näkee ja tietää etukäteen sen, mitä hän haluaa, mutta ei näe eikä tiedä ennalta sitä, mitä hän ei halua? Entä päättääkö Jumala luomustensa ikuisen kohtalon jo ennen kuin he ovat olemassa vai odottaako hän, että hän voi ensin arvioida heidän elämänvaellustaan ja heidän suhtautumistaan koetuksiin? Näihin kysymyksiin täytyy saada vastaukset itse Raamatusta ja siitä, mitä siinä kerrotaan Jumalan toiminnasta ja hänen suhtautumisestaan luomuksiinsa ja mitä siinä on paljastettu hänen Poikansa Kristuksen Jeesuksen kautta (1Ko 2:16).

Predestinaatio-oppi. Käsitystä, jonka mukaan Jumala käyttää edeltätietämystään rajattomasti ja määrää ennalta kaikkien yksilöiden elämän ja kohtalon, sanotaan predestinaatio-opiksi. Sen puoltajat ajattelevat Jumalan jumalallisuuden ja täydellisyyden edellyttävän sitä, että hän tietää kaiken niin menneisyydestä, nykyisyydestä kuin tulevaisuudestakin. Tämän käsityksen mukaan se, että hän ei tietäisi ennalta kaikkia asioita pienimpiä yksityiskohtia myöten, olisi todistus epätäydellisyydestä. Esimerkiksi Iisakin kaksospoikien Esaun ja Jaakobin tapaus esitetään todisteeksi siitä, että Jumala määrää luomustensa elämän ennalta jo ennen heidän syntymäänsä (Ro 9:10–13), ja mm. Efesolaiskirjeen 1:4, 5:tä lainataan sen tueksi, että Jumala tiesi etukäteen ja määräsi ennalta kaikkien luomustensa tulevaisuuden jo ennen luomisen alkamista.

Jos tämä näkemys on oikea, sen tulee tietenkin olla sopusoinnussa kaikkien edellä mainittujen seikkojen kanssa, myös sen kanssa, mitä Raamatussa kerrotaan Jumalan ominaisuuksista, mittapuista ja tarkoituksista sekä hänen vanhurskaista menettelytavoistaan luomustensa suhteen (Il 15:3, 4). Tämän valossa voimme tarkastella, mitä predestinaatio-oppi merkitsisi.

Tämä oppi merkitsisi sitä, että ennen kuin Jumala loi enkelit ja ihmisen, hän käytti edeltätietämiskykyään ja näki ja tiesi ennalta kaiken, mihin tuo luominen johtaisi, myös yhden henkipoikansa kapinan, sitä seuranneen ensimmäisen ihmisparin kapinan Eedenissä (1Mo 3:1–6; Joh 8:44) ja kaikki tuon kapinan huonot seuraukset nykyaikaan asti ja vielä tämän jälkeenkin. Tämä merkitsisi väistämättä sitä, että kaikki historiaan kirjattu pahuus (rikokset ja moraalittomuus, sorto ja sen aiheuttama kärsimys, valehteleminen ja ulkokultaisuus, väärä palvonta ja epäjumalanpalvelus) oli aikoinaan – ennen luomisen alkua – olemassa vain Jumalan mielessä, koska hän tiesi etukäteen tulevaisuuden kaikkia sen pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Jos ihmiskunnan Luoja olisi edeltätietämiskykynsä perusteella todella tiennyt etukäteen kaiken, mitä historiassa on nähty ihmisen luomisesta lähtien, niin Jumala olisi pannut tieten tahtoen alulle kaiken sen jälkeen seuranneen pahuuden koko voimassaan, kun hän lausui sanat: ”Tehkäämme ihminen.” (1Mo 1:26.) Nämä seikat asettavat kyseenalaiseksi predestinaatio-opin järkevyyden ja johdonmukaisuuden,  varsinkin kun opetuslapsi Jaakob osoittaa, ettei epäjärjestys eikä muukaan paha ole lähtöisin Jumalan läsnäolosta taivaasta vaan että se on ”maallista, eläimellistä, demonista” alkuperää (Ja 3:14–18).

Edeltätietämyksen rajaton käyttö? Väite, jonka mukaan Jumala olisi epätäydellinen, jos hän ei tietäisi ennalta kaikkien tulevien tapahtumien ja olosuhteiden jokaista yksityiskohtaa, on todellisuudessa mielivaltainen käsitys täydellisyydestä. Täydellisyys ei sanan oikeassa merkityksessä vaadi tällaista edeltätietämyksen ehdotonta, rajatonta käyttöä, koska jonkin täydellisyys riippuu todellisuudessa siitä, täyttääkö se täysin ne oivallisuuden normit, jotka joku sen ansioiden arvioimiseen pystyvä on asettanut. (Ks. TÄYDELLISYYS.) Jumalan oma tahto ja mielisuosio – eivät ihmisten mielipiteet tai käsitykset – ratkaisevat viime kädessä sen, onko jokin täydellistä vai ei. (5Mo 32:4; 2Sa 22:31; Jes 46:10.)

Tätä valaisee se, että Jumalan kaikkivoipaisuus on kiistattomasti täydellistä ja rajatonta (1Ai 29:11, 12; Job 36:22; 37:23), mutta hänen voimansa täydellisyys ei vaadi häntä käyttämään kaikkea sitä voimaa, joka hänellä kaikkivaltiaana on, täysin määrin aina tai välttämättä koskaan. Hän ei ole selvästikään käyttänyt sitä täysin määrin, sillä jos hän olisi, eivät pelkästään jotkin muinaiset kaupungit ja kansakunnat olisi tuhoutuneet, vaan Jumala olisi jo kauan sitten pannessaan täytäntöön tuomioita, joihin liittyvät hänen paheksuntansa ja vihastuksensa mahtavat ilmaukset, hävittänyt perusteellisesti koko maan ja kaiken siinä olevan, kuten tapahtui mm. vedenpaisumuksessa (1Mo 6:5–8; 19:23–25, 29; vrt. 2Mo 9:13–16; Jer 30:23, 24). Jumala ei siis käytä voimaansa pelkästään päästämällä rajoittamattoman voimansa valloilleen, vaan siten, että sitä hallitsee aina hänen tarkoituksensa ja lieventää hänen armonsa, kun sille on perusteita (Ne 9:31; Ps 78:38, 39; Jer 30:11; Va 3:22; Hes 20:17).

Jos Jumala samalla tavalla näkee jossain suhteessa hyväksi käyttää rajatonta edeltätietämiskykyään valikoivasti ja siinä määrin kuin hän haluaa, niin ei kellään ihmisellä eikä enkelillä totisesti ole oikeutta sanoa: ”Mitä sinä teet?” (Job 9:12; Jes 45:9; Da 4:35.) Kysymys ei siis ole kyvystä, siitä mitä Jumala pystyy näkemään, tietämään ja määräämään ennalta, sillä ”Jumalalle on kaikki mahdollista” (Mt 19:26). Kysymys on siitä, mitä Jumala katsoo sopivaksi nähdä, tietää ja määrätä ennalta, sillä ”kaiken, mitä hän on mielinyt tehdä, hän on tehnyt” (Ps 115:3).

Edeltätietämyksen valikoiva käyttö. Predestinaatio-opin vaihtoehdon, Jumalan edeltätietämiskyvyn valikoivan eli harkinnanvaraisen käytön, täytyisi olla sopusoinnussa Jumalan omien vanhurskaiden mittapuiden kanssa ja vastata sitä, mitä hän paljastaa itsestään omassa Sanassaan. Vastoin predestinaatio-oppia monissa raamatunkohdissa kerrotaan, että Jumala tarkkaili kulloinkin ajankohtaista tilannetta ja teki ratkaisunsa tuon tarkkailun perusteella.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan 11:5–8:ssa Jumalan kerrotaankin kohdistaneen huomionsa maahan, tarkkailleen Babelin tilannetta ja sitten päättäneen, mihin toimiin hän ryhtyisi sikäläisen epävanhurskaan hankkeen tukahduttamiseksi. Kun jumalattomuus alkoi rehottaa Sodomassa ja Gomorrassa, Jehova ilmoitti Abrahamille päätöksestään tutkia asiaa (enkeliensä välityksellä) nähdäkseen, ”toimivatko he täysin sen mukaan, mistä huuto on tullut eteeni, ja jos eivät, voin saada sen tietää” (1Mo 18:20–22; 19:1). Jumala sanoi, että hän oli ’tutustunut Abrahamiin’, ja kun Abraham oli uhraamaisillaan Iisakin, Jehova sanoi: ”Sillä nyt minä totisesti tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et ole kieltänyt minulta ainokaista poikaasi.” (1Mo 18:19; 22:11, 12; vrt. Ne 9:7, 8; Ga 4:9.)

Valikoiva edeltätietämys merkitsee sitä, että Jumala voisi päättää, että hän ei halua tietää rajoituksetta etukäteen kaikkia luomustensa tulevia tekoja. Tämä merkitsisi sitä, että koko historia luomisesta eteenpäin ei ole ollut vain sen toistamista, mikä on jo etukäteen nähty ja ennalta määrätty, vaan että Jumala saattoi täysin vilpittömästi asettaa ensimmäisen ihmisparin eteen mahdollisuuden elää ikuisesti maan päällä, jossa ei olisi lainkaan pahuutta. Neuvoessaan ensimmäistä ihmispoikaansa ja -tytärtään toimimaan täydellisinä ja synnittöminä edustajinaan siten, että he täyttäisivät maan omilla jälkeläisillään, tekisivät siitä paratiisin ja vallitsisivat eläinkuntaa, hän siis soi heille todella rakkaudellisen edun ja kertoi, mitä hän aidosti odotti heiltä, eikä vain antanut heille tehtävää, jossa heidät oli jo ennalta  tuomittu epäonnistumaan. Jumala ei myöskään toiminut kyynisesti ja tarkoituksettomasti järjestäessään ”hyvän ja pahan tiedon puuhun” liittyneen koetuksen ja luodessaan ”elämän puun” Eedenin puutarhaan, niin kuin olisi tapahtunut, jos hän olisi tiennyt etukäteen, että ihmispari tekisi syntiä eikä voisi koskaan syödä ”elämän puusta”. (1Mo 1:28; 2:7–9, 15–17; 3:22–24.)

On sekä ulkokultaista että julmaa tarjota toiselle jotain erittäin mieluisaa ehdoilla, joiden täyttämisen tietää jo etukäteen olevan hänen kykyjensä ulottumattomissa. Ikuisen elämän mahdollisuutta tarjotaan Jumalan sanassa kaikille ihmisille päämääräksi, joka on mahdollista saavuttaa. Kannustettuaan kuulijoitaan ’pyytämään jatkuvasti ja etsimään herkeämättä’ hyvää Jumalalta Jeesus osoitti, ettei isä anna kiveä eikä käärmettä lapselleen, joka pyytää leipää tai kalaa. Sitten Jeesus kertoi, miten hänen Isänsä suhtautuu siihen, että jonkun aiheelliset toiveet petetään: ”Jos siis te, vaikka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljon ennemmin teidän Isänne, joka on taivaissa, antaakaan hyvää niille, jotka pyytävät häneltä!” (Mt 7:7–11.)

Ne kutsut ja tilaisuudet hyödyn ja ikuisten siunausten saantiin, jotka Jumala esittää ja tarjoaa kaikille ihmisille, on siis annettu vilpittömässä mielessä (Mt 21:22; Ja 1:5, 6). Hän voi täysin rehellisesti kehottaa ihmisiä ’kääntymään pois rikkomuksistaan, niin että he saavat elää’, niin kuin hän kehotti Israelin kansaan kuuluviakin (Hes 18:23, 30–32; vrt. Jer 29:11, 12), mikä ei olisi ollut johdonmukaista, jos hän olisi tiennyt ennakolta, että heidät oli yksilöinä määrätty kuolemaan jumalattomina (vrt. Ap 17:30, 31; 1Ti 2:3, 4). Jehova sanoi israelilaisille: ”Enkä sanonut Jaakobin siemenelle: ’Etsikää minua aivan turhaan.’ Minä olen Jehova, joka puhun sitä, mikä on vanhurskasta – –. Kääntykää minun puoleeni ja pelastukaa, kaikki te maan äärissä asuvat.” (Jes 45:19–22.)

Apostoli Pietari kirjoittaa samaan tapaan: ”Jehova ei ole hidas [tulevaa tilinteon päivää koskevan] lupauksensa suhteen, niin kuin jotkut pitävät sitä hitautena, vaan hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska hän ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan haluaa kaikkien pääsevän katumukseen.” (2Pi 3:9.) Jos Jumala olisi jo etukäteen tiennyt ja ennalta määrännyt vuosituhansia aiemmin täsmälleen, ketkä yksilöt saisivat ikuisen pelastuksen ja ketkä tuhottaisiin ikuisiksi ajoiksi, niin voitaisiin hyvinkin kysyä, mitä merkitystä tällä Jumalan ’kärsivällisyydellä’ olisi ja kuinka aidosti hän tosiaan toivoisi, että ’kaikki pääsisivät katumukseen’. Henkeytetty apostoli Johannes kirjoitti, että ”Jumala on rakkaus”, ja apostoli Paavali sanoo rakkaudesta, että ”kaikki se toivoo” (1Jo 4:8; 1Ko 13:4, 7). Tämän Jumalan huomattavan ominaisuuden vuoksi voidaan odottaa, että hän suhtautuu aidon ennakkoluulottomasti ja huomaavaisesti kaikkiin ihmisiin ja haluaa heidän saavan pelastuksen, kunnes he itse osoittautuvat toivottoman arvottomiksi (vrt. 2Pi 3:9; Hpr 6:4–12). Apostoli Paavali sanookin, että ”Jumalan huomaavaisuus pyrkii johdattamaan sinua katumukseen” (Ro 2:4–6).

Lopuksi ei voitaisi sanoa, että lunastusmahdollisuus annettiin todella kaikille ihmisille, jos tilaisuus hyötyä Kristuksen Jeesuksen lunastusuhrista olisi Jumalan edeltätietämyksen perusteella peruuttamattomasti suljettu joiltakuilta – kenties miljoonilta ihmisiltä – jo ennen heidän syntymäänsä, niin etteivät he voisi koskaan osoittautua arvollisiksi (2Ko 5:14, 15; 1Ti 2:5, 6; Hpr 2:9). Jumalan puolueettomuus ei ole selvästikään pelkästään kuvaannollista. ”Jokaisessa kansakunnassa se, joka pelkää häntä [Jumalaa] ja toteuttaa vanhurskautta, on hänelle otollinen.” (Ap 10:34, 35; 5Mo 10:17; Ro 2:11.) Kaikilla ihmisillä on todellinen mahdollisuus ’etsiä Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilla häntä ja todellakin löytää hänet, vaikkakaan hän ei ole kaukana meistä kenestäkään’ (Ap 17:26, 27). Ilmestyskirjan lopussa esitetty Jumalan kehotus: ”Joka kuulee, sanokoon: ’Tule!’ Ja joka janoaa, tulkoon; joka tahtoo, ottakoon elämän vettä ilmaiseksi” ei siis herätä vääriä toiveita eikä esitä tyhjiä lupauksia (Il 22:17).

Esimerkkejä Jumalan edeltätietämyksestä ja ennaltamääräyksestä. Jumalan edeltätietämys ja ennaltamääräys kytkeytyvät Raamatussa aina hänen omaan tahtoonsa ja omiin tarkoituksiinsa. Se, että jollakulla ”on jokin tarkoitus” tai joku ”päättää jotain”, merkitsee sitä, että hän asettaa jotain tavoitteeksi tai kohteeksi, jonka hän haluaa saavuttaa. (Kreikan kielen sana proʹthe·sis, joka on käännetty vastineella ”tarkoitus”, merkitsee kirjaimellisesti jonkin ’esille tai eteen asettamista’.) Koska  Jumalan tarkoitukset toteutuvat varmasti, niin hän voi etukäteen tietää tulokset, tarkoitustensa lopullisen toteutumisen, ja hän voi ennalta määrätä ne samoin kuin ne toimetkin, joihin hän näkee sopivaksi ryhtyä noiden tulosten saavuttamiseksi (Jes 14:24–27). Siksi Jehovan sanotaan ”muovaavan” tai ”hahmottelevan” (hepr. sanasta ja·tsarʹ, joka on sukua sanalle ”savenvalaja” [Jer 18:4]) tulevia tapahtumia tai tekoja koskevaa tarkoitustaan (2Ku 19:25; Jes 46:11; vrt. Jes 45:9–13, 18). Suurena Savenvalajana Jumala ”saa kaiken aikaan sen mukaan kuin hänen tahtonsa neuvoo”, sopusoinnussa tarkoituksensa kanssa (Ef 1:11), ja ”panee kaikki tekonsa myötävaikuttamaan yhdessä” niiden hyväksi, jotka rakastavat häntä (Ro 8:28). Jumala kertoo siis ”alusta asti lopun ja muinaisuudesta saakka sen, mitä ei vielä ole tehty”, erityisesti omien ennaltamäärättyjen tarkoitustensa yhteydessä (Jes 46:9–13).

Kun Jumala loi ensimmäisen miehen ja naisen, he olivat täydellisiä, ja Jumala saattoi katsoa kaiken luomistyönsä tulosta ja havaita, että ”se oli erittäin hyvää” (1Mo 1:26, 31; 5Mo 32:4). Hän ei seurannut epäluuloisesti, miten ihmispari toimisi sen jälkeen, vaan kertomuksen mukaan hän ”ryhtyi lepäämään” (1Mo 2:2). Hän saattoi tehdä sen, koska hänen kaikkivoipaisuutensa ja ylivertaisen viisautensa ansiosta mikään tuleva toiminta, tapaus tai sattuma ei mitenkään voisi muodostaa ylipääsemätöntä estettä eikä ylivoimaista ongelmaa, joka ehkäisisi hänen suvereenin tarkoituksensa toteutumisen (2Ai 20:6; Jes 14:27; Da 4:35). Raamatusta ei siis löydy tukea sille predestinaatio-opin väitteelle, että pidättymällä tällä tavoin edeltätietämiskykynsä käytöstä Jumala vaarantaisi omat tarkoituksensa, koska niillä olisi ’aina taipumus epäonnistua ennalta näkemisen puutteen vuoksi, ja hänen täytyisi kaiken aikaa korjailla järjestelmäänsä, koska moraalista toimintavapauttaan käyttävien luomusten sattumanvarainen toiminta sekoittaisi sitä’. Tällainen valikoiva edeltänäkemisen käyttö ei myöskään antaisi Jumalan luomuksille mahdollisuutta ”tehdä tyhjäksi hänen [Jumalan] toimiaan, saada hänet jatkuvasti muuttamaan mieltään, ärsyttää häntä ja saattaa hänet hämmennyksiin”, kuten predestinaatio-opin kannattajat myös väittävät. (M’Clintock ja Strong, Cyclopædia, 1894, VIII osa, s. 556.) Jos ei edes Jumalan maallisilla palvelijoilla ole todellista tarvetta olla ’huolissaan seuraavasta päivästä’, niin ei varmasti heidän Luojansakaan, jolle mahtavat kansakunnat ovat kuin ”pisara sangosta”, ole kantanut eikä kanna sellaista huolta (Mt 6:34; Jes 40:15).

Ihmisryhmät. Joissakin tapauksissa Jumala tiesi etukäteen, miten jotkin ryhmät, kansat tai ihmiskunnan enemmistö menettelisivät, ja hän saattoi siksi kertoa ennalta niiden tulevan toiminnan perussuunnan ja määrätä etukäteen, mihin toimiin hän puolestaan ryhtyisi niiden suhteen. Tällainen edeltätietämys tai ennaltamääräys ei kuitenkaan estä näihin ihmisryhmiin tai -luokkiin kuuluvia yksilöitä valitsemasta itse omaa menettelyään. Tämä käy ilmi seuraavista esimerkeistä:

Jehova ilmoitti ennen Nooan ajan vedenpaisumusta, että hänen tarkoituksensa oli panna toimeen hävitys, joka tuhoaisi sekä ihmis- että eläinkunnan. Raamatussa osoitetaan kuitenkin Jumalan tehneen tämän päätöksensä vasta sen jälkeen, kun olosuhteet olivat kehittyneet niin väkivaltaisiksi ja muutenkin pahoiksi, että ne vaativat tällaisia toimia. Lisäksi Jumala, joka ’tuntee ihmisten poikien sydämen’, tutki asiaa ja havaitsi, että ihmisten ’sydämen ajatusten kaikki taipumukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat’ (2Ai 6:30; 1Mo 6:5). Yksilöt, Nooa ja hänen perheensä, saivat kuitenkin Jumalan suosion ja välttyivät tuholta (1Mo 6:7, 8; 7:1).

Samoin oli Israelin kansan laita: Jumala antoi israelilaisille tilaisuuden tulla ”pappisvaltakunnaksi ja pyhäksi kansakunnaksi” siten, että he pitäisivät hänen liittonsa, mutta kun kansa nelisenkymmentä vuotta myöhemmin oli Luvatun maan rajalla, Jehova ennusti, että se rikkoisi hänen liittonsa ja että hän hylkäisi sen kansakuntana. Hänen edeltätietämyksensä perustui kuitenkin kokemukseen, sillä kansa oli jo ilmaissut uppiniskaisuutta ja kapinallisuutta. Siksi Jumala sanoi: ”Sillä minä tiedän hyvin heidän taipumuksensa, jota he kehittävät tänään, ennen kuin minä vien heidät siihen maahan, josta olen vannonut.” (2Mo 19:6; 5Mo 31:16–18, 21; Ps 81:10–13.) Jumala tiesi etukäteen, että nuo ilmiselvät taipumukset johtaisivat myöhemmin pahuuden lisääntymiseen, mutta hän ei ollut siitä vastuussa sen enempää kuin joku, joka tietää etukäteen, että huonoista materiaaleista ja puutteellisella ammattitaidolla valmistettu rakennus ränsistyy nopeasti, on vastuussa sen ränsistymisestä.  Jumalan esittämä sääntö ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” pitää paikkansa (Ga 6:7–9; vrt. Ho 10:12, 13). Jotkut profeetat julistivat profeetallisia varoituksia Jumalan ennalta määräämistä tuomioista, jotka kaikki perustuivat jo vallitseviin olosuhteisiin ja sydämen asenteisiin (Ps 7:8, 9; San 11:19; Jer 11:20). Näissäkin tapauksissa yksilöt saattoivat kuitenkin kuunnella Jumalan neuvoja, ojennusta ja varoituksia, ja jotkut kuuntelivatkin niitä ja saivat siten hänen suosionsa (Jer 21:8, 9; Hes 33:1–20).

Jumalan Poika, joka myös pystyi lukemaan ihmissydämiä (Mt 9:4; Mr 2:8; Joh 2:24, 25), oli saanut Jumalalta edeltätietämiskyvyn, ja hän ennusti tulevia olosuhteita, tapahtumia ja Jumalan tuomioita. Hän ennusti Gehennan tuomion kirjanoppineille ja fariseuksille luokkana (Mt 23:15, 33), mutta ei sanonut, että jokainen yksityinen fariseus tai kirjanoppinut olisi ollut ennalta tuomittu tuhoon, mistä on hyvänä esimerkkinä apostoli Paavali (Ap 26:4, 5). Jeesus ennusti onnettomuuksia katumattomalle Jerusalemille ja muille kaupungeille, mutta ei sanonut Isänsä määränneen ennalta, että ne kohtaisivat noiden kaupunkien jokaista asukasta (Mt 11:20–23; Lu 19:41–44; 21:20, 21). Hän tiesi ennalta myös sen, mihin ihmisten taipumukset ja sydämentila johtaisivat, ja ennusti ne ihmiskunnan olosuhteet, jotka vallitsisivat ”asiainjärjestelmän päättymisen” aikaan, sekä Jumalan omien tarkoitusten toteutumisen (Mt 24:3, 7–14, 21, 22). Myös Jeesuksen apostolit esittivät profetioita, joista ilmeni Jumalan tienneen etukäteen joidenkin luokkien, esimerkiksi ”antikristuksen”, ilmaantumisesta (1Jo 2:18, 19; 2Jo 7), ja määränneen ennalta noiden luokkien lopun (2Te 2:3–12; 2Pi 2:1–3; Ju 4).

Yksilöt. Sen lisäksi, että Jumalalla on ennakkotietoa joistakin ihmisluokista, hänen ennustuksissaan puhutaan myös joistakuista nimenomaisista yksilöistä. Heistä voidaan mainita Esau ja Jaakob (joihin viitattiin jo edellä), israelilaisten Egyptistä lähdön aikaan hallinnut farao, Simson, Salomo, Josia, Jeremia, Kyyros, Johannes Kastaja, Juudas Iskariot ja Jumalan oma poika Jeesus.

Simsonin, Jeremian ja Johannes Kastajan tapauksessa Jehova käytti edeltätietämystään ennen heidän syntymäänsä. Tuo edeltätietämys ei kuitenkaan määrännyt heidän lopullista kohtaloaan. Sen sijaan Jehova määräsi ennalta tuon edeltätietämyksen perusteella, että Simson eläisi nasiirilupauksensa mukaisesti ja panisi alulle Israelin vapauttamisen filistealaisten käsistä, että Jeremia palvelisi profeettana ja että Johannes Kastaja tekisi valmistelutyötä Messiaan edelläkävijänä. (Tu 13:3–5; Jer 1:5; Lu 1:13–17.) Vaikka nämä edut olivat suuri suosionosoitus heitä kohtaan, ne eivät taanneet sitä, että he saisivat ikuisen pelastuksen, eivätkä sitäkään, että he pysyisivät uskollisina kuolemaansa asti (tosin kaikki kolme pysyivät). Jehova ennusti, että yhdelle Daavidin monista pojista annettaisiin nimeksi Salomo, ja hän määräsi ennalta, että Salomoa käytettäisiin temppelin rakentajana (2Sa 7:12, 13; 1Ku 6:12; 1Ai 22:6–19). Mutta vaikka Salomoa suosittiin tällä tavalla ja hänelle annettiin jopa etu kirjoittaa joitakin Pyhän Raamatun kirjoja, hänestä tuli vanhemmiten luopio (1Ku 11:4, 9–11).

Jumalan edeltätietämys ei sinetöinyt myöskään Esaun ja Jaakobin ikuista kohtaloa, vaan määritti eli määräsi ennalta, kumpi näistä kahdesta pojasta polveutuva kansallinen ryhmä saisi valta-aseman toiseen nähden (1Mo 25:23–26). Tämä ennalta nähty valta-asema viittasi myös siihen, että Jaakob saisi esikoisoikeuden ja siihen liittyvän edun kuulua sukuhaaraan, jonka kautta Abrahamin ”siemen” tulisi (1Mo 27:29; 28:13, 14). Jehova Jumala teki tällä tavoin selväksi, etteivät ihmisten totunnaisten tapojen ja menettelyjen mukaiset odotukset sido häntä, kun hän valitsee yksilöitä johonkin tarkoitukseen. Jumalan antamia etuja ei myöskään jaeta yksistään tekojen perusteella, jolloin joku voisi ajatella, että hän on ikään kuin ansainnut oikeuden näihin etuihin ja että ne kuuluvat hänelle. Apostoli Paavali tähdensi tätä osoittaessaan, miksi Jumala saattoi ansaitsemattomassa hyvyydessään myöntää pakanakansoille etuja, jotka olivat ennen näyttäneet kuuluvan vain Israelille (Ro 9:1–6, 10–13, 30–32).

Paavalin lainaus, jonka mukaan Jehova ’rakasti Jaakobia [Israelia] ja vihasi Esauta [Edomia]’, on peräisin Malakian 1:2, 3:sta, joka on kirjoitettu kauan Jaakobin ja Esaun ajan jälkeen. Raamatussa ei siis välttämättä sanota, että Jehovalla olisi ollut tällainen mielipide noista kaksosista ennen heidän syntymäänsä.  On tieteellisesti todistettu, että suuri osa lapsen luonteesta määräytyy hedelmöitymisen aikaan molemmilta vanhemmilta saatujen perintötekijöiden perusteella. Jumala voi luonnollisesti nähdä nämä tekijät. Daavid sanoo Jehovan näkevän ’jopa hänen alkionsa’. (Ps 139:14–16; ks. myös Sr 11:5.) Ei voida sanoa, missä määrin tämä Jumalalla ollut tieto vaikutti Jehovan ennaltamääräykseen näiden kahden pojan suhteen, mutta missään tapauksessa se, että hän valitsi Jaakobin eikä Esauta, ei sinänsä tuominnut Esauta eikä hänen jälkeläisiään edomilaisia tuhoon. Jopa kirottujen kanaanilaisten joukkoon kuuluneille yksilöille suotiin etu liittyä Jumalan liittokansaan, ja he saivat siunauksia (1Mo 9:25–27; Jos 9:27; ks. KANAAN, KANAANILAINEN nro 2). Esau tosin etsi hartaasti ”mielenmuutosta” kyynelin, mutta vain saadakseen isänsä Iisakin muuttamaan päätöksensä, jonka mukaan esikoisen erikoissiunaus pysyisi kokonaan Jaakobilla. Tämä osoitti, ettei Esau katunut Jumalan edessä omaa materialistisuuttaan (1Mo 27:32–34; Hpr 12:16, 17).

Josiasta esitetty Jehovan profetia vaati, että jollekin Daavidin jälkeläisistä annettaisiin tämä nimi, ja siinä ennustettiin hänen toimivan väärää palvontaa vastaan Betelin kaupungissa (1Ku 13:1, 2). Yli 300 vuotta myöhemmin Josia-niminen kuningas täytti tämän profetian (2Ku 22:1; 23:15, 16). Toisaalta hän ei kuunnellut ”Jumalan suusta tulevia Nekon sanoja” ja sai siksi surmansa (2Ai 35:20–24). Vaikka Jumala siis tunsi Josian etukäteen ja oli ennalta määrännyt hänet suorittamaan tietyn tehtävän, hänellä oli yhä moraalinen toimintavapaus ja hän saattoi valita, noudattiko hän neuvoja vai ei.

Jehova ennusti myös lähes 200 vuotta etukäteen, että hän käyttäisi Kyyros-nimistä valloittajaa vapauttamaan juutalaiset Babylonista (Jes 44:26–28; 45:1–6). Raamatussa ei kuitenkaan kerrota, että siitä persialaisesta, jolle tämä nimi lopulta Jumalan profetian täyttymykseksi annettiin, olisi tullut Jehovan tosi palvoja, ja maallinen historia osoittaa hänen jatkaneen väärien jumalien palvontaa.

Nämä tapaukset, joissa Jumala käytti edeltätietämystään ennen yksilön syntymää, eivät siis ole ristiriidassa hänen ilmeiseksi käyneiden ominaisuuksiensa eivätkä hänen selvästi esitettyjen normiensa kanssa. Mikään ei myöskään viittaa siihen, että Jumala olisi pakottanut yksilöt toimimaan vastoin tahtoaan. Muun muassa faraon, Juudas Iskariotin ja Jumalan oman Pojan tapauksessa ei ole todisteita siitä, että Jehova olisi käyttänyt edeltätietämystään ennen heidän olemassaoloaan. Näillä yksittäistapauksilla valaistaan joitakin periaatteita, jotka liittyvät Jumalan edeltätietämykseen ja ennaltamääräykseen.

Yksi näistä periaatteista on se, että Jumala koettelee ihmisiä aiheuttamalla joitakin olosuhteita ja tapahtumia tai sallimalla niitä tai antamalla noiden ihmisten kuulla hänen henkeytettyjä sanomiaan, minkä jälkeen heidän täytyy tahdonvapauttaan käyttäen tehdä päätöksensä, joka paljastaa selkeästi heidän sydämensä asenteen Jehovan luettavaksi (San 15:11; 1Pi 1:6, 7; Hpr 4:12, 13). Sen mukaan, miten ihmiset reagoivat, Jumala voi myös muovata heitä sillä tiellä, jonka he ovat omasta tahdostaan valinneet (1Ai 28:9; Ps 33:13–15; 139:1–4, 23, 24). ”Ihmisen sydän” on siis ensin taipuvainen johonkin suuntaan, ennen kuin Jehova ohjaa hänen askeleitaan (San 16:9; Ps 51:10). Ihmisen sydän voi koetuksissa saavuttaa pysyvän tilan, joko siten, että se kovettuu epävanhurskauteen ja kapinaan, tai siten, että se omistautuu murtumattoman lujasti Jehova Jumalalle ja hänen tahtonsa tekemiselle (Job 2:3–10; Jer 18:11, 12; Ro 2:4–11; Hpr 3:7–10, 12–15). Kun ihminen on saavuttanut tämän itse valitsemansa tilan, hänen menettelynsä voidaan sen jälkeen tietää ja kertoa jo etukäteen toimimatta epäoikeudenmukaisesti ja loukkaamatta hänen moraalista toimintavapauttaan (vrt. Job 34:10–12).

Uskollisen Abrahamin tapaus, jota jo käsiteltiinkin, valaisee näitä periaatteita. Vastakkainen esimerkki on israelilaisten Egyptistä lähdön aikaan hallinnut kovasydäminen farao. Jehova tiesi etukäteen, että farao ei päästäisi israelilaisia lähtemään ”paitsi voimakkaan käden pakottamana” (2Mo 3:19, 20), ja hän määräsi ennalta vitsauksen, jonka vuoksi esikoiset kuolivat (2Mo 4:22, 23). Apostoli Paavalin selostus siitä, miten Jumala käsitteli faraota, ymmärretään usein väärin ja sen ajatellaan merkitsevän sitä, että Jumala paaduttaa mielivaltaisesti ihmisten sydämen oman ennaltamäärätyn tarkoituksensa mukaisesti välittämättä henkilön aiemmista taipumuksista  tai sydämen asenteesta (Ro 9:14–18). Monien käännösten mukaan Jumala ilmoitti Moosekselle, että hän ’kovettaa faraon sydämen’ (2Mo 4:21; vrt. 2Mo 9:12; 10:1, 27). Jotkin käännökset kuitenkin kääntävät tämän hepreankielisen kertomuksen siten, että Jehova ’antaa faraon sydämen tulla julkeaksi’ (Ro) tai ’antaa faraon sydämen paatua’ (UM). Tällaisen käännöstavan tueksi Rotherhamin käännöksen liitteessä osoitetaan, että hepreassa tilaisuus tai lupa jonkin tapahtumiseen esitetään usein aivan kuin se olisi tuon tapahtuman syy ja että ”selvien käskyjenkin täytyy joskus ymmärtää tarkoittavan vain lupaa”. 2. Mooseksen kirjan 1:17:n alkuperäisessä heprealaisessa tekstissä sanotaankin kirjaimellisesti, että kätilöt ”saattoivat poikalapset elämään”, kun he todellisuudessa sallivat heidän elää kieltäytymällä surmaamasta heitä. Lainattuaan eräiden heprean kielen tutkijoiden (M. M. Kalisch, H. F. W. Gesenius ja B. Davies) lausuntoja Rotherham toteaa faraota käsittelevien raamatunkohtien merkitsevän heprean kielessä sitä, että ”Jumala salli faraon kovettaa oman sydämensä – säästi häntä – antoi hänelle mahdollisuuden, tilaisuuden tuoda esiin täydessä määrin sen pahuuden, mitä hänessä oli. Siinä kaikki.” (The Emphasised Bible, liite, s. 919; vrt. Jes 10:5–7.)

Tätä käsitystä tukee se, että kertomuksen mukaan farao nimenomaan itse ”kovetti sydämensä” (2Mo 8:15, 32, UM; ”paadutti sydämensä”, KR-92 [8:11, 28]). Hän noudatti siis omaa tahtoaan ja omaa taipumustaan itsepäisyyteen, jonka seuraukset Jehova näki ennalta ja ennusti täsmälleen. Jehovan faraolle toistuvasti antamat tilaisuudet pakottivat hänet tekemään ratkaisuja, ja niitä tehdessään hän paatui (vrt. Sr 8:11, 12). Kuten apostoli Paavali lainauksellaan 2. Mooseksen kirjan 9:16:sta osoittaa, Jehova salli tilanteen kehittyä tällä tavalla aina kymmenenteen vitsaukseen asti tehdäkseen oman voimansa ilmeiseksi ja nimensä tunnetuksi kautta maan (Ro 9:17, 18).

Määräsikö Jumala ennalta Juudaksen kavaltamaan Jeesuksen, jotta profetia olisi täyttynyt?

Juudas Iskariotin petollinen toiminta täytti Jumalan profetian ja oli todiste sekä Jehovan että hänen Poikansa edeltätietämiskyvystä (Ps 41:9; 55:12, 13; 109:8; Ap 1:16–20). Ei voida kuitenkaan sanoa, että Jumala olisi ennalta määrännyt Juudaksen toimimaan siten. Profetioissa ennustettiin, että joku Jeesuksen läheinen tuttava kavaltaisi hänet, mutta ei mainittu nimenomaan, kuka hänen tuttavistaan se olisi. Raamatun periaatteet sulkevat jälleen pois sen mahdollisuuden, että Jumala olisi ennalta määrännyt Juudaksen toimet. Apostolin esittämä Jumalan periaate kuuluu: ”Älä koskaan pane käsiäsi hätäisesti kenenkään päälle äläkä ole osallinen toisten synteihin; säilytä itsesi siveellisesti puhtaana.” (1Ti 5:22; vrt. 3:6.) Jeesus halusi valita 12 apostoliaan viisaasti ja oikein, mikä käy ilmi siitä, että hän rukoili koko yön Isäänsä ennen kuin ilmoitti päätöksensä (Lu 6:12–16). Jos Jumala olisi jo ennalta määrännyt Juudaksen kavaltajaksi, hänen ohjauksensa ja johtonsa olisi ollut epäjohdonmukaista ja hänestä olisi edellä mainitun säännön mukaan tullut osallinen tuon miehen synteihin.

On siksi ilmeistä, että silloin kun Juudas valittiin apostoliksi, hänen sydämessään ei ollut mitään selviä petollisuuden merkkejä. Hän antoi ’myrkyllisen juuren versoa’ ja saastuttaa hänet, ja se johti siihen, että hän poikkesi syrjään eikä ottanut vastaan Jumalan ohjausta vaan antoi Panettelijan johtaa hänet varastamaan ja kavaltamaan. (Hpr 12:14, 15; Joh 13:2; Ap 1:24, 25; Ja 1:14, 15; ks. JUUDAS nro 4.) Kun tämä poikkeaminen saavutti tietyn vaiheen, Jeesus itsekin saattoi nähdä Juudaksen sydämentilan ja ennustaa, että hänestä tulisi kavaltaja (Joh 13:10, 11).

Johanneksen 6:64:ssä tosin kerrotaan, että kun jotkut opetuslapset kompastuivat joihinkin Jeesuksen opetuksiin, niin ”Jeesus tiesi alusta asti, ketkä olivat ne, jotka eivät uskoneet, ja kuka oli se, joka kavaltaisi hänet”. Vaikka sanaa ”alku” (kreik. ar·khēʹ) käytetäänkin 2. Pietarin kirjeen 3:4:ssä luomakunnan alusta, se voi viitata muihinkin aikoihin (Lu 1:2; Joh 15:27). Kun apostoli Pietari esimerkiksi puhui pyhän hengen laskeutumisesta pakanoiden päälle ”niin kuin alussa meidänkin päällemme”, hän ei selvästikään viitannut opetuslapseutensa tai apostoliutensa alkuun vaan erääseen tärkeään ajankohtaan palveluksensa varrella, helluntaipäivään vuonna 33, tiettyä tarkoitusta varten tapahtuneen pyhän hengen vuodattamisen ”alkuun” (Ap 11:15; 2:1–4). On siksi  mielenkiintoista panna merkille, miten tämä Johanneksen 6:64 on selitetty Langen teoksessa Commentary on the Holy Scriptures: ”Alku – – ei tarkoita metafyysisesti kaiken alusta – – eikä hänen [Jeesuksen] kuhunkin tutustumisensa alusta – – eikä sen alusta, kun hän kokosi opetuslapset ympärilleen, eikä hänen messiaanisen palveluksensa alusta – –, vaan ensimmäisten salaisten epäuskon siementen alusta [jotka aiheuttivat joidenkin opetuslasten kompastumisen]. Niin hän myös tiesi kavaltajansa alusta asti.” (Saksasta käänt. ja toim. P. Schaff, 1976, s. 227; vrt. 1Jo 3:8, 11, 12.)

Messiaan ennaltamääräys. Jehova Jumala tiesi ja kertoi etukäteen Messiaan kärsimyksistä, kuolemasta, jonka hän joutuisi kokemaan, ja sitä seuraavasta ylösnousemuksesta (Ap 2:22, 23, 30, 31; 3:18; 1Pi 1:10, 11). Niiden asioiden toteutuminen, jotka Jumala oli edeltätietämyksensä avulla kertonut, riippui osittain Jumalan oman voiman käytöstä ja osittain ihmisten teoista (Ap 4:27, 28). Nuo ihmiset antoivat kuitenkin auliisti Jumalan Vastustajan, Saatana Panettelijan, päästä heistä voitolle (Joh 8:42–44; Ap 7:51–54). Niin kuin Paavalin ajan kristityt eivät olleet ’tietämättömiä Saatanan suunnitelmista’, niin Jumalakin näki ennalta ne väärät halut ja viekkaat menetelmät, joita Panettelija käyttäisi Jeesusta Kristusta, Jumalan Voideltua, vastaan (2Ko 2:11). Jumalalla oli tietenkin myös voimaa tehdä tyhjäksi ja estää kokonaankin kaikki Messiasta vastaan kohdistetut hyökkäykset ja yritykset, jotka eivät olleet sopusoinnussa profetioiden mukaisten menettelytapojen tai ajankohtien kanssa (vrt. Mt 16:21; Lu 4:28–30; 9:51; Joh 7:1, 6–8; 8:59).

Predestinaatio-opin kannattajat selittävät apostoli Pietarin sanojen, joiden mukaan Kristus, Jumalan uhrikaritsa, oli ”edeltä tunnettu ennen maailman [kreik. koʹsmou] perustamista [eräs muoto kreikk. sanasta ka·ta·bo·lēʹ]”, merkitsevän sitä, että Jumala käytti tällaista edeltätietämystä jo ennen ihmiskunnan luomista (1Pi 1:19, 20). Kreikan kielen sana ka·ta·bo·lēʹ, joka on käännetty ”perustamiseksi”, merkitsee kirjaimellisesti ’alas heittämistä’ ja voi viitata ’siemenestä raskaaksi tulemiseen’, kuten Heprealaiskirjeen 11:11:ssä. Ihmismaailman ”perustaminen” tapahtui silloin, kun Jumala loi ensimmäisen ihmisparin, niin kuin osoitetaan Heprealaiskirjeen 4:3, 4:ssä, mutta tuo pari menetti sen jälkeen asemansa Jumalan lapsina (1Mo 3:22–24; Ro 5:12). Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden vuoksi naisen annettiin kuitenkin tulla raskaaksi siemenestä ja parin sallittiin tuottaa jälkeläisiä, joista erityisesti yhden, nimittäin Abelin, osoitetaan Raamatussa saaneen Jumalan suosion ja päässeen sellaiseen asemaan, että hänet voitiin lunastaa ja pelastaa (1Mo 4:1, 2; Hpr 11:4). On merkille pantavaa, että Jeesus puhuu Luukkaan 11:49–51:ssä ”kaikkien profeettojen verestä, joka on vuodatettu maailman perustamisesta asti”, ja rinnastaa tämän sanoihin ”Abelin verestä aina Sakarjan vereen asti”. Jeesus yhdistää siis Abelin ”maailman perustamiseen”.

Messiaan eli Kristuksen oli määrä olla se luvattu Siemen, jonka kautta kaikkien maan sukujen kaikki vanhurskaat ihmiset siunattaisiin (Ga 3:8, 14). Tuo ”siemen” mainittiin ensi kerran, kun Eedenin kapina oli jo pantu alulle mutta Abel ei ollut vielä syntynyt (1Mo 3:15). Tämä tapahtui noin 4000 vuotta ennen kuin ”pyhä salaisuus” paljastettiin ilmaisemalla tuo messiaaninen ”siemen” täysin selvästi. Siitä oli siis tosiaan ”ammoiset ajat pysytty vaiti”. (Ro 16:25–27; Ef 1:8–10; 3:4–11.)

Jehova Jumala määräsi aikanaan oman Esikoispoikansa täyttämään ”siemenen” ennustetun osan ja tulemaan Messiaaksi. Mikään ei osoita, että tuo Poika olisi määrätty tähän tehtävään ennalta jo ennen kuin hänet luotiin tai ennen kuin Eedenin kapina puhkesi. Sille, että Jumala lopulta valitsi hänet profetioiden täyttäjäksi, oli myös hyvät perusteet. Sinä aikana, jonka Jumala ja hänen Poikansa olivat läheisesti tekemisissä toistensa kanssa ennen Pojan lähettämistä maan päälle, Jehova epäilemättä oppi tuntemaan Poikansa siinä määrin, että hän saattoi varmasti tietää Poikansa täyttävän uskollisesti profeetalliset lupaukset ja esikuvat. (Vrt. Ro 15:5; Fil 2:5–8; Mt 11:27; Joh 10:14, 15; ks. JEESUS KRISTUS: Koeteltu ja tehty täydelliseksi.)

”Kutsuttujen” ja ”valittujen” ennaltamääräys. Jäljellä ovat vielä ne raamatunkohdat, jotka koskevat ”kutsuttuja” eli ”valittuja” kristittyjä (Ju 1; Mt 24:24). Heistä sanotaan, että heidät ”on valittu Jumalan – – edeltätietämyksen mukaan” (1Pi 1:1, 2), ’valittu ennen maailman perustamista’, ’ennalta määrätty otettavaksi Jumalan pojiksi’ (Ef 1:3–5, 11) ja  ’valittu alusta pitäen pelastukseen ja kutsuttu tähän’ (2Te 2:13, 14). Näiden raamatunkohtien ymmärtämiseksi täytyy tietää, koskevatko ne tiettyjen yksilöiden ennaltamääräystä vai kuvailevatko ne ihmisluokan, nimittäin kristillisen seurakunnan, sen ”yhden ruumiin” ennaltamääräystä (1Ko 10:17), jonka jäsenistä tulee Kristuksen Jeesuksen perijätovereita hänen taivaallisessa valtakunnassaan (Ef 1:22, 23; 2:19–22; Hpr 3:1, 5, 6).

Jos näillä sanoilla tarkoitetaan ikuiseen pelastukseen ennalta määrättyjä nimenomaisia yksilöitä, niin nuo yksilöt eivät voisi koskaan osoittautua uskottomiksi eivätkä luopua kutsumisestaan, sillä Jumalan edeltätietämys heistä ei voisi osoittautua virheelliseksi eikä heidän ennaltamääräyksensä johonkin tiettyyn kohtaloon voisi milloinkaan epäonnistua eikä sitä voisi tehdä tyhjäksi. Kuitenkin samat apostolit, jotka henkeytettiin kirjoittamaan edellä esitetyt sanat, osoittivat, että jotkut, jotka oli ’ostettu’ ja ’pyhitetty’ Kristuksen lunastusuhrin verellä ja jotka olivat ”maistaneet taivaallista ilmaista lahjaa ja tulleet pyhästä hengestä osallisiksi ja maistaneet – – tulevan asiainjärjestelmän voimia”, lankeaisivat pois eivätkä katuisi vaan aiheuttaisivat itselleen tuhon (2Pi 2:1, 2, 20–22; Hpr 6:4–6; 10:26–29). Nuo molemmat apostolit kehottivat niitä, joille he kirjoittivat: ”Tehkää – – kaikkenne saattaaksenne kutsumisenne ja valitsemisenne varmaksi, sillä jos teette näin jatkuvasti, niin ette missään tapauksessa lankea koskaan.” Ja: ”Työskennelkää jatkuvasti omaksi pelastukseksenne peläten ja vavisten.” (2Pi 1:10, 11; Fil 2:12–16.) Paavali, joka oli ”kutsuttu Jeesuksen Kristuksen apostoliksi” (1Ko 1:1), ei selvästikään ajatellut olevansa ennalta määrätty ikuiseen pelastukseen, sillä hän kertoo ponnistelevansa hartaasti kohti ’päämäärää saadakseen palkinnon: Jumalan kutsun ylös’ (Fil 3:8–15) ja pelkäävänsä, ettei hän vain itse ”tulisi mitenkään kelpaamattomaksi” (1Ko 9:27).

Ne, joille on tarjolla ”elämän kruunu”, saavat sen vain, jos he pysyvät uskollisina koetuksissa kuolemaan saakka (Il 2:10, 23; Ja 1:12). Heidän kruununsa, heidän kuninkuutensa Jumalan Pojan rinnalla, voidaan menettää (Il 3:11). Apostoli Paavali kertoi luottavansa siihen, että hänelle oli ”varattuna vanhurskauden kruunu”, mutta hän sanoi sen vasta sitten, kun hän oli varma, että hänen elämänsä oli päättymäisillään ja että hän oli ”juoksun päättänyt” (2Ti 4:6–8).

Jos aiemmin lainattujen raamatunkohtien sen sijaan katsotaan soveltuvan luokkaan, kristilliseen seurakuntaan eli kutsuttujen muodostamaan ”pyhään kansakuntaan” kokonaisuutena (1Pi 2:9), ne merkitsisivät sitä, että Jumala tiesi etukäteen ja määräsi ennalta tällaisen luokan muodostumisen (mutta ei siihen kuuluvia yksilöitä). Nämä raamatunkohdat merkitsisivät myös sitä, että hän määräsi ennalta, millaisen ”kuvan” mukaisiksi kaikkien sen jäseniksi määräaikana kutsuttujen olisi tultava, ja tämä kaikki tapahtuisi hänen tarkoituksensa mukaan (Ro 8:28–30; Ef 1:3–12; 2Ti 1:9, 10). Hän määräsi myös etukäteen työt, joita heidän odotettaisiin tekevän, ja sen, että he joutuisivat koetukselle niiden kärsimysten takia, jotka maailma heille aiheuttaisi (Ef 2:10; 1Te 3:3, 4).

Artikkelissa NIMI on aineistoa raamatunkohdista, joissa puhutaan ’nimien kirjoittamisesta elämän kirjaan’.

Fatalismi ja predestinaatio-oppi. Muinaisten pakanakansojen, myös kreikkalaisten ja roomalaisten, parissa uskottiin usein, että jumalat määräsivät etukäteen jokaisen ihmisen kohtalon ja varsinkin hänen elämänsä pituuden. Kreikkalaisessa mytologiassa ihmisten kohtalon kerrottiin olevan kolmen jumalattaren vallassa. He olivat Klotho (kehrääjä), joka kehräsi elämän lankaa, Lakhesis (osan suova eli arvannostaja), joka päätti elämän pituuden, ja Atropos (torjumaton), joka katkaisi elämän, kun aika oli kulunut umpeen. Roomalaisilla oli samanlainen jumalien kolmikko.

Juutalaisen historioitsijan Josefuksen mukaan (joka eli ensimmäisellä vuosisadalla) fariseukset yrittivät sulauttaa kohtalokäsityksen siihen uskoon, joka heillä oli Jumalaan, ja siihen moraaliseen toimintavapauteen, joka ihmiselle oli annettu (The Jewish War, II, 162, 163 [viii, 14]; Jewish Antiquities, XVIII, 13, 14 [i, 3]). Teoksessa The New Schaff-Herzog Encyclopedia of Religious Knowledge sanotaan: ”Ennen [300–400-luvulla elänyttä] Augustinusta ei predestinaatio-oppia kehitelty vakavasti kristillisyydessä.” Augustinusta edeltäneet ns. kirkkoisät, esimerkiksi Justinus, Origenes ja Irenaeus, ”eivät tunne ehdotonta predestinaatiota; he opettavat tahdonvapautta” (Hastings, Encyclopædia of Religion and Ethics, 1919,  X osa, s. 231). Kun he kumoavat gnostismia, heidän osoitetaan tämän tästä ilmaisevan uskonsa ihmisen moraaliseen toimintavapauteen, joka on ”ihmisen persoonallisuudelle luonteenomainen piirre, moraalisen vastuuntunnon perusta, Jumalan lahja, jonka turvin ihminen voisi valita sen, mikä miellyttää Jumalaa” ja joka kertoo ”ihmisen itsemääräämisoikeudesta ja sellaisen Jumalan neuvosta, joka ei pakota”. (The New Schaff-Herzog Encyclopedia of Religious Knowledge, toim. S. Jackson, 1957, IX osa, s. 192, 193.)