Egyptiin ja sen asukkaisiin viitataan Raamatussa yli 700 kertaa. Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa Egyptistä käytetään tavallisesti nimeä Misraim (Mits·raʹjim) (vrt. 1Mo 50:11), mikä ilmeisesti viittaa tuon Haamin pojan jälkeläisten huomattavaan asemaan tai suureen määrään tuolla alueella (1Mo 10:6). Arabit käyttävät vielä nykyäänkin Egyptistä nimeä Misr. Joissakin psalmeissa sitä sanotaan ”Haamin maaksi” (Ps 105:23, 27; 106:21, 22).

Rajat ja maantiede. (Kartta, 1. osa, s. 531.) Egypti on niin muinoin kuin nykyäänkin saanut kiittää olemassaolostaan Niiliä, jonka hedelmällinen laakso kiemurtelee pitkänä ja kapeana vihreänä nauhana läpi Koillis-Afrikan kuivien aavikkoseutujen. Ala-Egypti käsitti leveän suistoalueen, jossa Niilin vedet ennen Välimereen virtaamistaan leviävät viuhkamaisesti, nykyään kahdeksi, mutta aikanaan ainakin viideksi eri haaraksi. Kohdasta, jossa Niilin vedet haarautuvat (nykyisen Kairon seudulla), on rannikolle n. 160 km. Muinainen Heliopolis (Raamatun On) on sijainnut hiukan Kairon pohjoispuolella, ja joitakin kilometrejä Kairosta etelään on Memfis (jota Raamatussa sanotaan tavallisesti Nofiksi) (1Mo 46:20; Jer 46:19; Ho 9:6). Memfiksen eteläpuolelta alkoi Ylä-Egyptin alue, joka ulottui pitkin laaksoa n. 960 km aina Assuaniin (muinainen Sevene eli Syene) saakka, jossa on Niilin ensimmäinen katarakti. Monien tutkijoiden mielestä on kuitenkin loogisempaa nimittää tämän alueen pohjoisosaa Keski-Egyptiksi. Matala Niilinlaakso on koko tällä (Keski- ja Ylä-Egyptin) seudulla harvoin leveämpi kuin 20 km, ja sitä rajaavat molemmin puolin kalkkikivi- ja hiekkakivikalliot, jotka ovat varsinaisen aavikon reunalla.

Ensimmäisen kataraktin eteläpuolella sijaitsi muinainen Etiopia, joten Egyptin sanotaan ulottuneen ”Migdolista [ilmeisesti Koillis-Egyptissä sijainnut paikka] Seveneen ja Etiopian rajalle asti” (Hes 29:10). Vaikka heprealaista nimeä Mits·raʹjim käytetäänkin yleensä koko Egyptin maasta, monet tutkijat ovat sitä mieltä, että joissakin tapauksissa se tarkoittaa Ala-Egyptiä ja kenties Keski-Egyptiä, ja silloin Ylä-Egyptistä käytetään nimitystä ”Patros”. Jesajan 11:11:n maininta ”Egyptistä [Misraimista] ja Patrosista ja Kuusista” on rinnakkainen eräässä Assyrian kuninkaan Assarhaddonin kirjoituksessa olevalle samantapaiselle maantieteelliselle luettelolle, jossa hänen valtakuntaansa kuuluviksi alueiksi luetellaan ’Musur, Paturisi ja Kusu’ (Ancient Near Eastern Texts, toim. J. Pritchard, 1974, s. 290).

Egypti rajoittui pohjoisessa Välimereen ja etelässä Niilin 1. kataraktiin ja Nubia-Etiopiaan. Lännessä sitä reunusti Libyan aavikko (osa Saharaa) ja idässä Arabian aavikko. Se oli siis suurimmaksi osaksi varsin eristyksissä ulkopuolisilta vaikutteilta ja suojassa hyökkäyksiltä. Koillisessa sijaitseva Siinain niemimaa muodosti kuitenkin sillan Aasian mantereelle (1Sa 15:7; 27:8), ja tätä maasiltaa pitkin kulkivat kauppakaravaanit (1Mo 37:25), muuttajat ja aikanaan maahantunkeutujien armeijat. ”Egyptin purolaakso”, jonka ajatellaan tavallisesti olevan nykyinen Siinain niemimaalla sijaitseva Wadi el-ʽArish, oli ilmeisesti Egyptin vallan alaiseksi lasketun alueen koillisrajana (2Ku 24:7). Sen toisella puolella sijaitsi Kanaan (Jos 15:4). Niilin länsipuolella sijaitsevalla aavikolla oli ainakin viisi keidasta, jotka kuuluivat aikanaan Egyptin valtakuntaan. Suuri Faijumin keidas, joka sijaitsee n. 70 km muinaisesta Memfiksestä lounaaseen, sai vettä Niilistä kanavan kautta.

Talous riippuvainen Niilistä. Nykyään Niilin laaksoa reunustavilla aavikkoalueilla on vain vähän, jos lainkaan, kasvillisuutta eläinten ravinnoksi, mutta todisteiden mukaan wadeissa  eli purolaaksoissa eleli muinoin monia riistaeläimiä, joita egyptiläiset metsästivät. Sadetta saatiin ilmeisesti kuitenkin varsin niukalti, ja nykyään sademäärä on mitättömän pieni (Kairossa ehkä 50 mm vuodessa). Elämä Egyptissä riippui siis Niilin vesistä.

Niilin lähteet ovat Etiopian ja sen naapurimaiden vuorilla. Sadekausien sademäärä riitti siellä paisuttamaan joen niin, että se tulvi yli äyräittensä Egyptissä joka vuosi heinä- ja syyskuun välisenä aikana (vrt. Am 8:8; 9:5). Näin saatiin vettä keinokastelukanaviin ja -altaisiin, mutta joki toi myös mukanaan arvokasta lietettä, joka teki maaperän hedelmälliseksi. Niilin laakso ja sen suisto olivat niin hedelmällisiä, että Loot sanoi Sodoman ja Gomorran runsasvetisen seudun nähdessään sen olevan kuin ”Jehovan puutarha, niin kuin Egyptin maa” (1Mo 13:10). Tulvaveden määrä kuitenkin vaihteli; kun sitä oli vähän, maa tuotti huonosti ja seurauksena oli nälänhätä (1Mo 41:29–31). Jos Niili ei olisi tulvinut lainkaan, se olisi merkinnyt melkoista katastrofia ja muuttanut maan hedelmättömäksi autiomaaksi (Jes 19:5–7; Hes 29:10–12).

Tuotteet. Egyptin maanviljely oli tuottoisaa, ja sen päätuotteita olivat ohra, vehnä, spelttivehnä ja pellava (josta tehtyjä hienoja kankaita vietiin moniin maihin) (2Mo 9:31, 32; San 7:16). Oli viinitarhoja, ja puutarhat tuottivat taateleita, viikunoita ja granaattiomenia; kasvimailta saatiin monenlaisia tuotteita, esim. kurkkua, vesimelonia, purjoa, sipulia ja valkosipulia (1Mo 40:9–11; 4Mo 11:5; 20:5). Jotkut tutkijat ymmärtävät viittauksen siihen, että ’maata oli kasteltava jalkojaan käyttäen’ (5Mo 11:10), tarkoittavan jalkakäyttöisen vedennostorattaan käyttöä. Se saattoi tarkoittaa myös sitä, että kanavat, joiden läpi kasteluvesi virtasi, avattiin ja suljettiin jaloin.

Kun Egyptin naapurimaihin iski nälänhätä, ihmiset vaelsivat usein hedelmälliseen Egyptiin, kuten Abrahamkin teki toisen vuosituhannen alkupuolella eaa. (1Mo 12:10). Aikanaan Egyptistä tuli vilja-aitta suurelle osalle Välimeren aluetta. Egyptin Aleksandriasta purjehtinut laiva, johon apostoli Paavali nousi Myrassa ensimmäisellä vuosisadalla, oli Italiaan matkalla oleva viljalaiva (Ap 27:5, 6, 38).

Yksi tärkeä Egyptin vientiartikkeli oli myös papyrus, ruokokasvi, jota kasvoi runsaasti suistoalueen soilla (2Mo 2:3; vrt. Job 8:11) ja josta valmistettiin kirjoitusmateriaalia. Koska Egyptissä ei kuitenkaan kasvanut metsiä, sen oli pakko tuottaa puuta Foinikiasta, varsinkin setrejä sellaisista satamakaupungeista kuin Tyroksesta, jossa Egyptin monivärisiä pellavakankaita arvostettiin suuresti (Hes 27:7). Egyptiläiset temppelit ja muistomerkit rakennettiin graniitista ja joistakin pehmeämmistä kivilajeista, esim. kalkkikivestä, jota oli runsaasti Niilin laaksoa reunustavilla kukkuloilla. Tavalliset kodit ja jopa palatsit tehtiin savitiilistä (savi oli yleinen rakennusmateriaali). Punaisenmeren rannikolla (ja Siinain niemimaalla) sijaitsevilla kukkuloilla olleista egyptiläisistä kaivoksista saatiin kultaa ja kuparia; tästä kuparista valmistettuja pronssiesineitä vietiin myös ulkomaille (1Mo 13:1, 2; Ps 68:31).

Karjankasvatuksella oli huomattava sija Egyptin talouselämässä; Abraham hankki siellä ollessaan lampaita ja nautakarjaa sekä kuormajuhdiksi aaseja ja kameleja (1Mo 12:16; 2Mo 9:3). Egyptissä kerrotaan olleen hevosia Joosefin hallintokaudella (1737–1657 eaa.), ja niiden arvellaan tulleen Aasiasta (1Mo 47:17; 50:9). Ne on ehkä alun perin hankittu ostamalla tai ryöstämällä Egyptin hyökätessä koillisessa sijaitseviin maihin. Salomon aikaan tultaessa egyptiläisiä hevosia oli jo niin paljon ja niitä arvostettiin niin suuresti, että ne olivat (egyptiläisten vaunujen ohella) tärkeä kauppatavara maailman markkinoilla (1Ku 10:28, 29).

Petolintuja ja haaskalintuja, esim. korppikotkia, haarahaukkoja, kotkia ja jalohaukkoja, oli runsaasti, samoin vesilintuja, mm. iibiksiä ja kurkia. Niili kuhisi kaloja (Jes 19:8), ja virtahevot ja krokotiilit olivat yleisiä (vrt. Hes 29:2–5:n kuvakieleen). Aavikoilla asustelivat sakaalit, sudet, hyeenat ja leijonat sekä erilaiset käärmeet ja muut matelijat.

Väestö. Egyptin asukkaat olivat haamilaisia, ja he polveutuivat ilmeisesti pääasiassa Haamin pojasta Misraimista (1Mo 10:6). Ihmisten hajaannuttua Babelista (1Mo 11:8, 9) monet Misraimin jälkeläisistä, mm. Ludim, Anamim, Lehabim, Naftuhim ja Patrusim, muuttivat ehkä Pohjois-Afrikkaan (1Mo 10:6, 13, 14). Kuten jo mainittiin, Patros (yksikkö nimestä Patrusim) yhdistetään Ylä-Egyptiin, ja joidenkin todisteiden perusteella Naftuhim voidaan sijoittaa Egyptin suistoalueelle.

 Näkemystä, jonka mukaan väestö oli jokseenkin sekalainen ja koostui eri sukujen muodostamista heimoista, tukee se, että maa oli jo hyvin varhain jakautunut useisiin osiin (joita myöhemmin sanottiin noomeiksi) ja että tämä jako säilyi ja sisältyi maan hallintorakenteeseen senkin jälkeen, kun maa oli yhdistetty yhden päähallitsijan alaisuuteen, itse asiassa valtakunnan loppuun saakka. Noomeja katsottiin yleensä olevan 42 (Ala-Egyptissä 20 ja Ylä-Egyptissä 22). Se, että ero Ala- ja Ylä-Egyptin välillä säilyi koko Egyptin historian ajan, liittyi ehkä maantieteellisiin eroihin, mutta se saattaa viitata myös alkuperäiseen heimojakoon. Kun keskushallinto heikkeni, maa alkoi jakautua näihin kahteen pääosaan ja lähes hajosi lukuisiin eri noomeista muodostuviin pieniin valtakuntiin.

Vanhojen maalausten ja muumioiden perusteella varhaiset egyptiläiset kuvataan yleensä lyhyiksi, siroiksi ja vaalea- tai tummaihoisiksi. Vanhoissa maalauksissa ja veistoksissa on kuitenkin huomattavia eroja.

Kieli. Nykytutkijat luokittelevat egyptin kielen mm. ”seemiläis-haamilaiseksi”. Vaikka tuo kieli olikin pääasiallisesti haamilainen, sen kieliopissa väitetään olevan useita yhtymäkohtia seemiläisiin kieliin ja sen sanastossa joitakin samankaltaisuuksia niiden kanssa. Näistä selvistä yhtymäkohdista huolimatta myönnetään, että ”egyptin kieli eroaa kaikista seemiläisistä kielistä paljon enemmän kuin ne eroavat toisistaan, ja egyptin kieli on varmasti luokiteltava seemiläisen ryhmän ulkopuolelle ainakin siihen saakka, kun sen suhde afrikkalaisiin kieliin on määritetty tarkemmin” (A. Gardiner, Egyptian Grammar, Lontoo 1957, s. 3). Kätkiessään henkilöllisyytensä veljiltään Joosef puhui heille egyptiläisen tulkin välityksellä (1Mo 42:23).

Joka tapauksessa on joitakin syitä, joiden vuoksi on erittäin vaikeaa tehdä mitään varmoja päätelmiä siitä, millaista Egyptissä puhuttu kieli alkujaan oli. Yksi näistä syistä on egyptiläinen kirjoitusjärjestelmä. Muinaisissa piirtokirjoituksissa käytettiin kuvakirjoitusmerkkejä (lintujen ja muiden eläinten, kasvien tai esineiden kuvia) ja joitakin geometrisia kuvioita, ja kreikkalaiset kutsuivat tätä kirjoitusjärjestelmää hieroglyfikirjoitukseksi. Jotkin merkit alkoivat tosin edustaa tavuja, mutta ne eivät koskaan korvanneet hieroglyfejä vaan ainoastaan täydensivät niitä. Nykyään ei myöskään tiedetä, mitä nimenomaisia äänteitä nuo tavut edustivat. Hiukan osviittaa tähän saadaan niistä Egyptiä koskevista maininnoista, joita on joissakin jopa toisen vuosituhannen puolivälin tienoilta eaa. peräisin olevissa nuolenpääkirjoituksissa. Egyptiläisten nimien ja muiden sanojen kreikkalaiset transkriptiot, jotka ovat peräisin noin 500-luvulta ya., ja aramealaiset transkriptiot, joita alettiin tehdä noin sata vuotta myöhemmin, antavat myös jonkinlaisen käsityksen noiden transkriboitujen egyptiläisten sanojen oikeinkirjoituksesta. Muinaisen egyptin kielen fonologian eli äännejärjestelmän rekonstruointi perustuu kuitenkin yhä pääosin koptin kieleen, egyptin kielen muotoon, jota puhuttiin 200-luvulta ya. lähtien. Muinaisen sanaston alkuperäisen rakenteen varhaisin muoto, varsinkin Israelin Egyptissä oloa edeltäneeltä ajalta, voidaan siis tuntea vain suurin piirtein. (Ks. esim. artikkelia NO, NO-AMON.)

Lisäksi muiden muinaisten Afrikan haamilaisten kielten tuntemus on nykyään hyvin rajallista, minkä vuoksi on vaikea määrittää egyptin kielen suhdetta niihin. Ei-egyptiläisillä afrikkalaisilla kielillä tehtyjä kirjoituksia ei tunneta ajanlaskumme alkua edeltäneeltä ajalta. Nämä tosiasiat tukevat Raamatun kertomusta kielten sekoituksesta, ja näyttää ilmeiseltä, että varhaiset egyptiläiset, jotka olivat Haamin jälkeläisiä Misraimin kautta, puhuivat kieltä, joka ei kuulunut seemiläisiin kieliin vaan oli erilainen kuin ne.

Hieroglyfikirjoitusta käytettiin varsinkin muistomerkkien piirtokirjoituksissa ja seinämaalauksissa, joihin symbolit tehtiin hyvin yksityiskohtaisesti. Sitä käytettiin ajanlaskumme alkuun asti varsinkin uskonnollisissa teksteissä, mutta kirjurit, jotka kirjoittivat musteella nahalle ja papyrukselle, kehittivät jo varhain pelkistetymmän kirjoitustavan, jossa käytettiin yksinkertaisempia kursiivimuotoja. Sitä sanottiin hieraattiseksi kirjoitukseksi, ja sitä seurasi vielä kursiivisempi muoto, demoottinen kirjoitus, varsinkin ns. 26. dynastian (600–500-luvuilla eaa.) ajasta eteenpäin. Egyptiläisiä tekstejä ei pystytty tulkitsemaan ennen kuin vuonna 1799 löydettiin Rosetten kivi. Tämä piirtokirjoitus, jota säilytetään  British Museumissa, sisältää Ptolemaios V:n (Epifaneen) kirjoituttamaksi ilmoitetun säädöksen, ja se on peräisin vuodelta 196 eaa. Se on kirjoitettu egyptiläisin hieroglyfein, demoottisin merkein ja kreikkalaisin aakkosin, ja kreikankielisestä tekstistä tuli avain, jonka ansiosta egypti voitiin tulkita.

Uskonto. Egypti oli äärimmäisen uskonnollinen maa, jossa oli vallalla polyteismi. Jokaisella kaupungilla oli oma paikallisjumalansa, jonka arvonimi oli ”kaupungin herra”. Thutmosis III:n haudasta löydetyssä luettelossa on n. 740 jumalan nimet. (2Mo 12:12.) Jumalan kuvattiin usein olevan naimisissa jonkun jumalattaren kanssa, joka synnytti hänelle pojan, jolloin ne ”muodostivat jumalten kolminaisuuden, jossa isä ei sitä paitsi aina ollut pää vaan tyytyi toisinaan prinssipuolison rooliin, kun taas jumalatar pysyi paikkakunnan pääjumalana” (New Larousse Encyclopedia of Mythology, 1968, s. 10). Kukin pääjumala asui temppelissä, johon yleisö ei päässyt. Jumalaa palvoivat papit, jotka herättivät hänet joka aamu hymnillä, kylvettivät hänet, pukivat hänet, ”ruokkivat” häntä ja tekivät hänelle muita palveluksia (ks. sitä vastoin Ps 121:3, 4; Jes 40:28). Pappien katsottiin näissä toimissaan ilmeisesti edustavan faraota, jonka uskottiin olevan itsekin elävä jumala, Ra-jumalan poika. Tämä tosiaan korostaa sitä, miten rohkeita Mooses ja Aaron olivat mennessään faraon eteen esittämään hänelle tosi Jumalan säädöstä, ja antaa lisämerkitystä faraon ylenkatseelliselle kysymykselle: ”Kuka on Jehova, niin että minun pitäisi totella hänen ääntään?” (2Mo 5:2.)

Vaikka Egyptissä onkin kaivettu esiin valtava määrä arkeologista aineistoa – temppeleitä, patsaita, uskonnollisia maalauksia ja kirjoituksia – egyptiläisten varsinaisista uskonnollisista käsityksistä tiedetään verrattain vähän. Uskonnolliset tekstit esittävät hyvin hajanaisen ja pirstoutuneen kuvan ja jättävät yleensä sanomatta yhtä paljon tai vielä enemmän kuin ne kertovat. Heidän jumaliensa ja tapojensa luonteen ymmärtäminen perustuu suurelta osin kreikkalaisten kirjoittajien, esim. Herodotoksen ja Plutarkhoksen, päätelmiin tai tietoihin.

Uskomusten yhtenäisyyden puute on kuitenkin ilmeinen, sillä alueelliset erot säilyivät läpi Egyptin historian ja johtivat usein ristiriitaisten legendojen ja myyttien vyyhteen. Esimerkiksi Ra-jumalalla oli 75 eri nimeä ja muotoa. Vain suhteellisen harvat noista sadoista jumalista näyttävät saaneen osakseen todella koko kansakunnan palvonnan. Suosituin niistä oli Osiriksen, Isiksen (hänen vaimonsa) ja Horuksen (hänen poikansa) muodostama kolminaisuus eli triadi. Sitten olivat auringonjumala Ran johtamat ”kosmiset” jumalat, mm. kuun, taivaan, ilman, maan ja Niilin jumalat. Thebassa (Raamatun Nossa) huomattavin jumala oli Amon, jolle aikanaan annettiin Amon-Ra-nimisenä arvonimi ”jumalten kuningas” (Jer 46:25). Juhla-aikoina (Jer 46:17) jumalia kuljetettiin kulkueissa pitkin kaupungin katuja. Kun esimerkiksi Ran papit kantoivat hänen epäjumalankuvaansa uskonnollisessa kulkueessa, ihmiset hankkiutuivat varta vasten paikalle, koska he odottivat saavansa siitä jotain ansiota. Egyptiläiset katsoivat, että koska he olivat pelkällä läsnäolollaan täyttäneet uskonnolliset velvollisuutensa, Ran velvollisuus oli vuorostaan suoda heille jatkuvaa  menestystä. He kääntyivät hänen puoleensa vain saadakseen aineellisia siunauksia ja aineellista hyvinvointia, eivätkä he koskaan pyytäneet häneltä mitään hengellistä. Egyptin ja Babylonian pääjumalat ovat monella tavoin samanlaisia, ja todisteiden perusteella Babylonia oli tässä suhteessa lähde ja Egypti vastaanottaja tai säilyttäjä. (Ks. JUMALAT JA JUMALATTARET.)

Tämä polyteistinen palvonta ei hyödyttänyt eikä kohottanut egyptiläisiä millään tavoin. Encyclopædia Britannicassa (1959, 8. osa, s. 53) sanotaankin: ”Klassisella ja nykyajalla heihin on mielikuvituksessa yhdistetty hämmästyttäviä mysteereitä, jotka sisältävät salaperäisiä syviä totuuksia. Heillä oli tietenkin mysteereitä, kuten ašanteilla ja iboillakin [afrikkalaisia heimoja]. On kuitenkin erehdys ajatella, että näihin mysteereihin kätkeytyi totuus ja että niiden takana oli okkulttinen ’usko’.” Käytettävissä olevat todisteet osoittavat todellisuudessa, että taikuus ja primitiivinen taikausko olivat egyptiläisen palvonnan peruselementtejä (1Mo 41:8). Uskonnollista taikuutta käytettiin sairauksien ehkäisemiseen; spiritismi oli huomattavalla sijalla ja siihen kuuluivat ”lumoojat ja meediot sekä ammattimaiset ennustajat” (Jes 19:3). Ihmiset käyttivät amuletteja ja ”onnea tuottavia” taikakaluja, ja maagisia loitsuja kirjoitettiin papyruksen palasille, jotka sitten kiedottiin kaulaan (vrt. 5Mo 18:10, 11). Kun Mooses ja Aaron tekivät Jumalan voimalla ihmeitä, faraon hovin taikuutta harjoittavat papit ja noidat näyttivät matkivan noita tekoja taikakeinoillaan, kunnes heidät pakotettiin myöntämään tappionsa (2Mo 7:11, 22; 8:7, 18, 19).

Eläinten palvonta. Tämä taikauskoinen palvonta sai egyptiläiset harjoittamaan erittäin alhaista epäjumalanpalvelusta, johon sisältyi eläinten palvonta (vrt. Ro 1:22, 23). Monilla huomattavimmilla jumalilla kuvattiin olevan ihmisruumis mutta linnun tai jonkin muun eläimen pää. Horus-jumalalle kuvattiin haukan pää, Thotille iibiksen tai apinan pää. Joissakin tapauksissa jumalan katsottiin ruumiillistuneen eläimeksi, kuten Apis-sonnien tapauksessa. Temppelissä pidettiin elävää Apis-sonnia, jonka uskottiin olevan Osiris-jumalan ruumiillistuma, ja kun se kuoli se haudattiin loisteliain menoin. Uskomus, jonka mukaan jotkin eläimet, esim. kissat, paviaanit, krokotiilit, sakaalit ja monet linnut, olivat pyhiä, koska ne olivat yhteydessä joihinkin jumaliin, johti siihen, että egyptiläiset muumioivat kirjaimellisesti satojatuhansia eläimiä ja hautasivat ne erikoishautausmaille.

Miksi Mooses väitti, että Israelin uhrit olisivat ’egyptiläisistä inhottavia’?

Se, että niin monille eri eläimille osoitettiin uskonnollista kunnioitusta Egyptin eri osissa, antoi epäilemättä pontta ja vakuuttavuutta sille Mooseksen vaatimukselle, että israelilaisten sallittaisiin mennä erämaahan uhraamaan, sillä hän sanoi faraolle: ”Jos me uhraisimme egyptiläisten silmien edessä sitä, mikä on heistä inhottavaa, eivätkö he kivittäisi meitä?” (2Mo 8:26, 27.) Vaikuttaa siltä, että useimmat niistä uhreista, joita israelilaiset myöhemmin tosiaan uhrasivat, olisivat olleet egyptiläisistä erittäin loukkaavia. (Egyptissä auringonjumala Ra kuvattiin joskus taivaallisesta lehmästä syntyneeksi vasikaksi.) Toisaalta, kuten artikkelissa JUMALAT JA JUMALATTARET osoitetaan, Jehova pani Egyptiä kohdanneiden kymmenen vitsauksen välityksellä täytäntöön tuomiot ”kaikille Egyptin jumalille” ja nöyryytti niitä suuresti, samalla kun hän teki oman nimensä tunnetuksi kautta maan (2Mo 12:12).

Kaksisataa vuotta kestäneen Egyptissä oleskelunsa  aikana Israelin kansakunta ei välttynyt täysin tuon väärän uskonnon saastutukselta (Jos 24:14), ja epäilemättä siitä johtuivat pohjimmiltaan suurelta osin ne väärät asenteet, jotka ilmenivät pian Egyptistä lähdön jälkeen. Vaikka Jehova käski israelilaisia heittämään pois ”Egyptin saastaiset epäjumalat”, he eivät toimineet niin (Hes 20:7, 8; 23:3, 4, 8). Se, että erämaassa tehtiin kultainen vasikka palvottavaksi, heijastaa todennäköisesti egyptiläistä eläinten palvontaa, joka oli tarttunut joihinkin israelilaisiin (2Mo 32:1–8; Ap 7:39–41). Juuri ennen kuin israelilaiset menivät Luvattuun maahan, Jehova varoitti jälleen nimenomaan, etteivät he yhdistäisi Hänen palvontaansa mitään eläinhahmoja tai mitään ”kosmisia” elementtejä (5Mo 4:15–20). Eläinten palvonta nousi kuitenkin uudelleen esiin satoja vuosia myöhemmin, kun vastikään Egyptistä palannut Jerobeam teki kaksi kultaista vasikkaa palvontaa varten saatuaan Israelin pohjoisen valtakunnan kuninkuuden (1Ku 12:2, 28, 29). On huomionarvoista, että egyptiläinen epäjumalanpalvelus ja taikausko eivät ole onnistuneet lainkaan turmelemaan Mooseksen muistiinmerkitsemiä henkeytettyjä Raamatun kirjoituksia.

Hengellisten ja moraalisten ominaisuuksien puute. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että joissakin egyptiläisissä uskonnollisissa teksteissä esiintyvä synnin käsite oli myöhempää seemiläistä vaikutusta. Synnin tunnustaminen esitettiin kuitenkin aina kielteisenä, kuten Encyclopædia Britannicassa (1959, 8. osa, s. 56) todetaan: ”Kun [egyptiläinen] tunnusti, hän ei sanonut: ’Olen syyllinen’; hän sanoi: ’En ole syyllinen.’ Hänen tunnustuksensa oli kielteinen, ja onus probandi [todistustaakka] oli hänen tuomareillaan, jotka hautapapyrusten mukaan antoivat aina päätöksensä hänen hyväkseen, tai ainakin heidän toivottiin ja odotettiin tekevän niin.” (Ks. sitä vastoin Ps 51:1–5.) Muinaisen Egyptin uskonto näyttää koostuneen pääasiassa seremonioista ja loitsuista, joiden avulla oli tarkoitus päästä toivottuihin tuloksiin yhden tai useamman jumalan sallimuksen kautta.

On väitetty, että faraoiden Amenhotep III:n ja Amenhotep IV:n (Akhenaton eli Ekhnaton) aikana olisi ollut jonkinlaista monoteismia, kun alettiin palvoa lähes yksinomaan auringonjumala Atonia, mutta se ei ollut aitoa monoteismia. Faraota itseään palvottiin edelleen jumalana. Eikä egyptiläisten uskonnollisissa teksteissä ollut tänäkään aikana eettistä  sisältöä, sillä auringonjumala Atonille esitetyt hymnit ylistivät häntä ainoastaan hänen elämää antavasta lämmöstään, mutta niissä ei ylistetty eikä kiitetty millään tavoin mitään hengellisiä tai moraalisia ominaisuuksia. Näin ollen sellaiset käsitykset, joiden mukaan Mooseksen kirjoitusten monoteismi johtuisi egyptiläisestä vaikutuksesta, ovat täysin perusteettomia.

Kuolleita koskevat uskomukset. Egyptiläisten uskonnossa oli silmiinpistävää kiinnostus kuolleita kohtaan ja huoli siitä, että ihmisen hyvinvointi ja onnellisuus jatkuisivat kuoleman ”muutoksen” jälkeen. Usko reinkarnaatioon tai sielunvaellukseen oli kaiken kattava oppi. Sielun uskottiin olevan kuolematon, mutta lisäksi uskottiin, että myös ihmisruumis pitää säilyttää, jotta sielu voisi toisinaan palata siihen ja käyttää sitä. Tämän uskomuksen vuoksi egyptiläiset palsamoivat vainajansa. Hautaa, johon muumioitu ruumis pantiin, pidettiin vainajan ”kotina”. Pyramidit olivat valtavia kuninkaallisten vainajien asuntoja. Hautoihin varastoitiin vainajan tulevaa käyttöä varten elämän välttämättömyyksiä ja ylellisyyksiä, esim. koruja, vaatteita, huonekaluja ja ruokaa sekä kirjoitettuja loitsuja (mm. ”Kuolleiden kirja”) vainajan suojaksi pahoja henkiä vastaan (kuva, 1. osa, s. 533). Nämä loitsut eivät kuitenkaan suojanneet heitä edes ihmisiltä, haudanryöstäjiltä, jotka lopulta rosvosivat lähes kaikki suuret haudat.

Vaikka Jaakobin ja Joosefin ruumiit palsamoitiin, se tapahtui Jaakobin tapauksessa epäilemättä suurelta osin siksi, että hänen ruumiinsa säilyisi, kunnes se voitaisiin heidän uskonsa ilmaukseksi siirtää hautapaikkaan Luvattuun maahan. Varsinkin Joosefin ruumiin egyptiläiset ehkä palsamoivat kunnioituksen osoitukseksi. (1Mo 47:29–31; 50:2–14, 24–26.)

Egyptiläisten elämä ja kulttuuri. Tutkijat ovat jo kauan pitäneet egyptiläistä kulttuuria kaikkein vanhimpana, ja monet ihmiskunnan vanhimmista keksinnöistä ja edistysaskeleista on luettu egyptiläisten ansioksi. Viime aikoina kertynyt todistusaineisto viittaa kuitenkin siihen, että ns. sivistyksen kehto onkin ollut Mesopotamia. Eräiden egyptiläisten rakennusmenetelmien, pyörän käytön, kenties heidän kuvakirjoituksensa perusperiaatteiden ja varsinkin heidän uskontonsa pääpiirteiden ajatellaan olevan lähtöisin Mesopotamiasta. Tämä on tietenkin sopusoinnussa vedenpaisumuksen jälkeistä kansojen hajaantumista koskevan Raamatun kertomuksen kanssa.

Egyptiläisen arkkitehtuurin tunnetuimpia aikaansaannoksia ovat pyramidit, jotka faraot Kheops, Khefren ja Mykerinos rakensivat Gizaan ns. 4. dynastian aikana. Suurimman eli Kheopsin pyramidin pohja on n. 5,3 ha, ja sen huippu ulottuu n. 137 m:n korkeuteen (vastaa  nyk. 40-kerroksista rakennusta). On laskettu, että siihen käytettiin 2,3 miljoonaa kivilohkaretta, joista kukin painoi keskimäärin 2,3 tonnia. Kivet oli muotoiltu niin huolellisesti, että ne osuivat kohdalleen muutaman millimetrin tarkkuudella. Lisäksi rakennettiin valtavia temppeleitä; Thebaan (Raamatun No; Jer 46:25; Hes 30:14–16) rakennettu Karnakin temppeli oli suurin pylväsrakennelma, minkä ihminen oli koskaan rakentanut.

Ympärileikkaus oli yleinen tapa Egyptissä jo ammoisista ajoista alkaen, ja Raamatussa luetellaan egyptiläiset ympärileikattujen kansojen joukossa (Jer 9:25, 26).

Koulutusta saatiin nähtävästi pääasiassa pappien johtamissa kirjurikouluissa. Kuninkaalliset kirjurit olivat egyptiläisen kirjoituksen asiantuntijoita, ja he tunsivat myös perusteellisesti aramealaisen nuolenpääkirjoituksen; jo toisen vuosituhannen puolivälissä eaa. Egyptin alaiset Syyrian ja Palestiinan hallitsijat kommunikoivat säännöllisesti Egyptissä olevan pääkaupungin kanssa aramean kielellä. Egyptiläisten matematiikka oli niin kehittynyttä, että sen ansiosta voitiin toteuttaa edellä mainitut suunnattoman suuret rakennustaidonnäytteet, ja jotkin geometrian ja algebran periaatteet selvästikin tunnettiin. Mainittakoon, että ”Moosekselle opetettiin kaikkea egyptiläisten viisautta” (Ap 7:22). Vaikka Egyptissä oli paljon väärää viisautta, siellä saattoi saada myös tietoa, jolla oli käytännöllistä arvoa.

Hallinto ja laki keskittyivät kuninkaaseen eli faraoon, jota pidettiin ihmishahmoisena jumalana. Hän hallitsi maata alaistensa – ministerien ja lääninherrojen – kautta, joiden valta kilpaili heikkojen kuninkaiden aikana kuninkaan oman vallan kanssa. Ehkäpä viimeksi mainittujen johtomiesten alaisuudessa olevat pitivätkin heitä varsinaisina kuninkaina, mikä selittäisi sen, että Raamatussa mainitaan joistakin ajoista puhuttaessa ”Egyptin kuninkaat” monikossa (2Ku 7:6; Jer 46:25). Kun Egypti oli valloittanut etelässä sijaitsevan Nubia-Etiopian, tuota aluetta hallitsi varakuningas, jota sanottiin ”Kušin kuninkaanpojaksi”, ja todisteiden mukaan egyptiläinen varakuningas toimi myös Foinikiassa.

Egyptissä ei tiedetä olleen mitään nimenomaista lakikokoelmaa. Lakeja oli, mutta ilmeisesti ne olivat yksinkertaisesti kuninkaan säädöksiä, kuten faraon määräykset, jotka koskivat israelilaisten tiilentekoa, ja käsky hukuttaa kaikki israelilaisten vastasyntyneet poikalapset. (2Mo 1:8–22; 5:6–18; vrt. 1Mo 41:44.) Kaikelle maanomistajien sadolle oli määrätty vero, ja verotus näyttää alkaneen Joosefin päivinä, jolloin kaikki maa pappien maata lukuun ottamatta tuli faraon omaisuudeksi (1Mo 47:20–26). Veroihin kuului osa tuotosta tai karjasta, mutta myös työ valtion hankkeiden hyväksi sekä sotapalvelus. Rangaistuksia rikoksista olivat mm. nenän leikkaaminen irti, karkotus kaivostyöhön, raipaniskut, vankeus ja kuolema, usein mestaamalla (1Mo 39:20; 40:1–3, 16–22).

Avioliittoa koskevat tavat sallivat moniavioisuuden ja sisarusten väliset avioliitot, ja joissakin Egyptin osissa jälkimmäinen tapa oli voimassa 100-luvulle asti. Joidenkin faraoiden tiedetään menneen naimisiin sisartensa kanssa, ilmeisesti siksi, ettei kenenkään muun naisen katsottu olevan tarpeeksi pyhä ”elävän jumalan” puolisoksi. Laissa, joka annettiin israelilaisille heidän lähdettyään Egyptistä, kiellettiin sukurutsaiset avioliitot sanomalla: ”Ette saa tehdä sillä tavoin kuin tehdään Egyptin maassa – – ettekä saa tehdä sillä tavoin kuin tehdään Kanaanin maassa.” (3Mo 18:3, 6–16.)

Muinaisten egyptiläisten lääketieteen tuntemuksen on usein esitetty olleen varsin tieteellistä ja pitkälle edistynyttä. He tunsivat selvästikin jonkin verran anatomiaa ja kehittivät ja luetteloivat joitakin yksinkertaisia kirurgisia menetelmiä, mutta paljon tietämättömyyttäkin on paljastunut. Niinpä vaikka eräs egyptiläinen papyrusteksti puhuukin siitä, että suonet yhdistävät sydämen kaikkiin ruumiinosiin, samassa tekstissä selitetään, että suonet kuljettavat, eivät verta vaan ilmaa, vettä, siemennestettä ja limaa. Elimistön toimintaa koskevien huomattavien väärinkäsitysten lisäksi lääketieteellisissä teksteissä on mukana aimo annos taikuutta ja taikauskoa; suuren osan niiden sisältämästä tiedosta muodostavat loitsut. Lääkkeiksi määrättiin hyödyllisten yrttien ja kasvien lisäksi esim. hiiren verta, virtsaa tai kärpästen ulostetta, joiden loitsujen ohella ”laskettiin ajavan ihmisen ruumiin vallanneen demonin ulos silkan inhon vuoksi”  (J. Hawkes ja Sir Leonard Woolley, History of Mankind, 1963, I osa, s. 695). Tällainen ymmärtämättömyys on saattanut vaikuttaa joidenkin ’Egyptin pelottavien tautien’, todennäköisesti mm. norsutaudin, punataudin, isorokon, paiseruton, silmätulehduksen ja muiden sairauksien, leviämiseen. Israelilaiset saattoivat suojautua niiltä pysymällä uskollisesti tottelevaisina. (5Mo 7:15; vrt. 5Mo 28:27, 58–60; Am 4:10.) Ne hygieniaa koskevat määräykset, jotka israelilaisille annettiin heidän lähdettyään Egyptistä, ovat jyrkkä vastakohta monille egyptiläisissä teksteissä kuvatuille tavoille (3Mo 11:32–40). (Ks. SAIRAUDET JA NIIDEN HOITO.)

Egyptiläisten ammatit olivat tavanomaisia: saviastioiden valmistus, kutominen, metallityöt, korujen ja uskonnollisten taikakalujen tekeminen jne. (Jes 19:1, 9, 10). Egypti oli lasinvalmistuksen keskus jo toisen vuosituhannen puolivälin tienoilla eaa. (vrt. Job 28:17).

Maan sisäinen liikenne keskittyi Niiliin. Vallitsevien pohjoistuulten avulla purjealukset pääsivät yläjuoksulle, kun taas virta kuljetti etelästä matkaavia laivoja alajuoksulle. Tämän pääväylän lisäksi oli kanavia ja joitakin teitä, jotka johtivat esimerkiksi Kanaaniin.

Kansainvälistä kauppaa käytiin muiden Afrikan maiden kanssa karavaanien ja Punaisellamerellä purjehtivien laivojen välityksellä, ja suuret egyptiläiset soutualukset kuljettivat lastia ja matkustajia moniin itäisen Välimeren satamiin.

Egyptiläisten pukeutuminen oli yksinkertaista. Varhaishistorian aikana miehet käyttivät enimmäkseen vain eräänlaista esiliinaa, joka oli edestä koottu laskoksille; myöhemmin vain alhaisimmat yhteiskuntaluokat jättivät ylävartalon paljaaksi. Naiset käyttivät pitkää vartalonmyötäistä mekkoa, jossa oli olkanauhat, ja vaate tehtiin usein hienosta pellavasta. Tapana oli kulkea paljain jaloin, mikä saattoi vaikuttaa joidenkin sairauksien yleisyyteen.

Egyptiläisissä maalauksissa miehillä on sileäksi ajeltu leuka ja lyhyeksi leikatut hiukset tai kaljuksi ajeltu pää (1Mo 41:14). Kosmetiikan käyttö oli yleistä naisten keskuudessa.

Egyptiläiset kodit vaihtelivat köyhien yksinkertaisista majoista varakkaiden tilaviin asuinrakennuksiin, joita ympäröivät puutarhat, hedelmätarhat ja lammikot. Koska Potifar toimi faraon virkamiehenä, hänen kotinsa oli todennäköisesti hieno rakennus (1Mo 39:1, 4–6). Huonekalut vaihtelivat yksinkertaisista jakkaroista taidokkaisiin tuoleihin ja lepovuoteisiin. Suuret talot rakennettiin yleensä avoimien sisäpihojen ympärille. (Vrt. 2Mo 8:3, 13.) Taikinan vaivaaminen ja ruoanlaitto tapahtuivat usein pihalla. Useimpien egyptiläisten ruoka koostui todennäköisesti ohraleivästä, vihanneksista, kalasta (jota oli runsaasti ja joka oli halpaa; 4Mo 11:5) ja oluesta, joka oli tavallinen juoma. Varakkaammat täydensivät ruokavaliotaan erilaisella lihalla (2Mo 16:3).

Egyptiläisellä sotaväellä oli sen ajan vakioaseet: jousi ja nuolia, heitto- tai pistokeihäs, nuija, kirves ja tikari. Hevosvetoisilla vaunuilla oli merkittävä osa heidän sodankäynnissään. Vaikka ruumista suojaavat sotavarusteet näyttävät varhaisina aikoina olleen harvinaisia, ne otettiin myöhemmin käyttöön, samoin kypärät, joissa oli usein sulkatöyhtö. Jeremian profetiassa (46:2–4) esitetään siis täsmällinen kuvaus egyptiläisestä sotaväestä 600-luvulla eaa. Armeija koostui nähtävästi suurimmaksi osaksi kansan keskuudesta otetuista asevelvollisista; myöhemmin käytettiin yleisesti muista kansakunnista koottuja palkkajoukkoja (Jer 46:7–9).

Historia. Maallisten lähteiden mukainen Egyptin historia on hyvin epäluotettava, varsinkin sen alkuaikojen historia (ks. AJANLASKU: Egyptiläinen ajanlasku).

Abrahamin käynti. Jolloinkin vedenpaisumuksen (2370–2369 eaa.) ja Babelissa tapahtuneen kansojen hajaantumisen jälkeen haamilaiset valtasivat Egyptin. Siihen aikaan, kun nälänhätä pakotti Abrahamin (Abramin) lähtemään Kanaanista ja menemään alas Egyptiin (jolloinkin vuosien 1943 eaa. ja 1932 eaa. välisenä aikana), siellä oli (Raamatussa nimeltä mainitsemattoman) faraon hallitsema valtakunta (1Mo 12:4, 14, 15; 16:16).

Egyptissä otettiin ilmeisesti muukalaiset hyvin vastaan, eikä Abrahamiin, teltassa asuvaan paimentolaiseen, nähtävästi suhtauduttu vihamielisesti. Abrahamin pelko siitä, että hänet olisi murhattu kauniin vaimonsa takia, perustui ilmeisesti kuitenkin tosiasioihin, ja se osoittaa, miten alhainen moraali Egyptissä vallitsi (1Mo 12:11–13). Ne vitsaukset, jotka faraota kohtasivat sen vuoksi, että hän otti Saaran  taloonsa, olivat tehokkaita ja johtivat siihen, että Abrahamin käskettiin lähteä maasta. Lähtiessään hän ei ottanut mukaansa pelkästään vaimoaan vaan myös karttuneen omaisuutensa. (1Mo 12:15–20; 13:1, 2.) Saaran palvelijatar Hagar hankittiin ehkä Abrahamin asuessa Egyptissä (1Mo 16:1). Hagarista tuli Abrahamin pojan Ismaelin äiti (1932 eaa.), ja vartuttuaan Ismael meni naimisiin naisen kanssa, joka oli kotoisin hänen äitinsä kotimaasta Egyptistä (1Mo 16:3, 4, 15, 16; 21:21). Ismaelilaiset olivat siis alun perin pääosin egyptiläisiä, ja vaihdellessaan leiripaikkojaan he kulkeutuivat aika ajoin lähelle Egyptin rajaa (1Mo 25:13–18).

Toinenkin nälänhätä sai ihmiset hakemaan apua Egyptistä, mutta nyt (jolloinkin Abrahamin kuolinvuoden 1843 eaa. jälkeen) Jehova neuvoi Iisakia, ettei tämän tullut missään tapauksessa muuttaa tuohon maahan (1Mo 26:1, 2).

Joosef Egyptissä. Lähes kaksisataa vuotta Abrahamin Egyptissä oleskelun jälkeen Jaakobin nuori poika Joosef sitten myytiin midianilais-ismaelilaiselle karavaanille ja edelleen Egyptiin faraon hovivirkamiehelle (1750 eaa.) (1Mo 37:25–28, 36). Kuten Joosef myöhemmin selitti veljilleen, Jumala salli tämän valmistaakseen Jaakobin perheelle mahdollisuuden säilyä elossa äärimmäisen kovasta nälänhädästä (1Mo 45:5–8). Kertomus Joosefin elämän päätapahtumista esittää kiistattoman tarkan kuvauksen Egyptistä. (Ks. JOOSEF nro 1.) Siinä puhutaan virkamiesten arvonimistä, yleisistä tavoista, pukeutumisesta, taikuuden harjoittamisesta ja monista muista yksityiskohdista, jotka egyptiläisistä muistomerkeistä, kuvista ja kirjoituksista saadut tiedot vahvistavat paikkansapitäviksi. Esimerkiksi Joosefin asettaminen Egyptin varakuninkaan virkaan (1Mo 41:42) tapahtuu egyptiläisissä piirtokirjoituksissa ja seinämaalauksissa kuvailtujen menojen mukaisesti. (1Mo, luvut 45–47.)

Egyptiläisten vastenmielisyys heprealaisten kanssa aterioimista kohtaan, mikä ilmeni Joosefin veljilleen tarjoamalla aterialla, on saattanut johtua uskonnollisesta tai rodullisesta ylpeydestä ja ennakkoluulosta, tai se on voinut liittyä siihen, että he inhosivat paimenia (1Mo 43:31, 32; 46:31–34). Viimeksi mainittu asenne taas varsin todennäköisesti johtui yksinkertaisesti egyptiläisten kastijärjestelmästä, jossa paimenet olivat nähtävästi lähellä pohjaa. Tai ehkä katrailleen laidunmaata etsiviä pidettiin erittäin vastenmielisinä, koska viljelymaata oli rajallisesti.

”Hyksojen aika”. Monet kommentaattorit sijoittavat Joosefin Egyptiin menon ja hänen isänsä ja perheensä muuton sinne aikaan, jota yleisesti sanotaan hyksos-kansan eli hyksojen ajaksi. Merrill Unger toteaa kuitenkin, että tämä Egyptin historian aika on valitettavasti ”hämärän peitossa, ja hyksojen valloitusta ymmärretään hyvin vajavaisesti”. (Archaeology and the Old Testament, 1964, s. 134.)

Jotkut tutkijat määrittävät hyksojen hallitusajaksi 200 vuotta 13.–17. dynastian aikana; toiset rajaavat heidän ajakseen 150 vuotta tai vain 100 vuotta 15. ja 16. dynastian aikana. Jotkut ovat tulkinneet nimen ”hyksot” tarkoittavan ’paimenkuninkaita’, toiset taas ’vieraiden maiden hallitsijoita’. Arvelut heidän rodustaan tai kansallisuudestaan ovat vaihdelleet vieläkin enemmän Kaukasian tai jopa Keski-Aasian indoeurooppalaisista kansoista heettiläisiin, syyrialais-palestiinalaisiin hallitsijoihin (kanaanilaisiin tai amorilaisiin) ja arabiheimoihin.

Jotkut arkeologit kuvaavat ”hyksojen [Egyptin] valloitusta” sellaiseksi, että pohjoiset joukot pyyhkäisivät nopeilla vaunuilla läpi Palestiinan ja Egyptin, kun taas toiset sanovat sen olleen verkalleen edennyt valloitus, ts. vaeltavien paimenten tai puolipaimenten vähittäinen soluttautuminen, minkä jälkeen he joko ottivat hitaasti maan hallintaansa pala palalta tai tekivät nopean vallankaappauksen ja asettuivat olemassa olevan hallituksen johtoon. Arkeologi Jacquetta Hawkes sanoo kirjassa The World of the Past (V osa, 1963, s. 444): ”Enää ei ajatella, että hyksoshallitsijat – – edustavat aasialaisten paimentolaisjoukkojen hyökkäystä. Nimi tuntuu viittaavan Ylämaan hallitsijoihin; he olivat vaeltavia seemiläisryhmiä, joita oli jo pitkään tullut Egyptiin kaupankäyntiä ja muita rauhanomaisia tarkoituksia varten.” Tämä saattaa edustaa nykyisin yleistä näkemystä, mutta se jättää edelleen vastaamatta siihen vaikeaan kysymykseen, miten nuo ’vaeltavat ryhmät’ pystyivät valtaamaan Egyptin maan, varsinkin kun tätä aikaa  edeltäneen 12. dynastian katsotaan saattaneen maan vallan huipulle.

The Encyclopedia Americanassa (1956, 14. osa, s. 595) sanotaan: ”Ainoa jonkun muinaisen kirjoittajan yksityiskohtainen kertomus heistä [hyksoista] on Manethon kadonneen teoksen epäluotettava katkelma, jota Josefus lainaa vastauksessaan Apionille.” Nimi ”hyksos” on Josefuksen mukaan peräisin Manethon kirjoittamista sanoista. On kiinnostavaa, että Josefus, joka väittää lainaavansa Manethoa sanatarkasti, esittää Manethon kertomuksen yhdistävän hyksot suoranaisesti israelilaisiin. Josefus tuntuu hyväksyvän tämän yhteyden, mutta kiistää kiivaasti monet kertomuksen yksityiskohdat. Hän näyttää olevan sitä mieltä, että hyksos-nimitys merkitsee pikemminkin ”vankipaimenia” kuin ”kuningaspaimenia”. Josefuksen mukaan Manetho esittää, että hyksot valtasivat Egyptin ilman taistelua, hävittivät kaupunkeja ja ”jumalien temppeleitä” ja teurastivat ja tuhosivat. Heidän kuvataan asettuneen asumaan suistoalueelle. Lopulta egyptiläisten kerrotaan nousseen vastarintaan, käyneen pitkän ja hirvittävän sodan 480000 miehen voimin, piirittäneen pääkaupungissaan Avariksessa olleet hyksot ja tehneen sitten, kumma kyllä, sopimuksen, että nämä saisivat lähteä maasta vahingoittumattomina perheineen ja omaisuuksineen, jolloin he menivät Juudeaan, ja rakensivat Jerusalemin. (Against Apion, I, 73–105 [14–16]; 223–232 [25, 26].)

Samalta ajalta olevissa kirjoituksissa näiden hallitsijoiden nimiä edelsivät sellaiset arvonimet kuin ”hyvä jumala”, ”Ran poika” tai hik-koswet ’vieraiden maiden hallitsija’. Nimitys ”hyksos” on ilmeisesti peräisin viimeksi mainitusta arvonimestä. Heti hyksojen hallinnon jälkeen laadituissa egyptiläisissä dokumenteissa heitä sanottiin aasialaisiksi. C. E. DeVries totesi tästä Egyptin historian ajasta: ”Yrittäessään saada maallisen historian vastaamaan Raamatun antamia tietoja jotkut tutkijat ovat pyrkineet samastamaan hyksojen Egyptistä karkotuksen israelilaisten Egyptistä lähtöön, mutta ajanlasku sulkee pois tämän samastuksen, ja muutkin seikat tekevät tämän olettamuksen kestämättömäksi. – – Hyksojen alkuperä on epävarma; he tulivat jostain Aasiasta ja heidän nimensä olivat enimmäkseen seemiläisiä.” (The International Standard Bible Encyclopedia, toim. G. Bromiley, 1982, 2. osa, s. 787.)

Koska Joosefin nousu korkeaan asemaan ja sen Israelille tuoma hyöty tapahtuivat Jumalan sallimuksesta, ei ole tarpeen etsiä niille jotain muuta, ystävällisten ”paimenkuninkaiden” tapaista syytä (1Mo 45:7–9). On kuitenkin mahdollista, että Manethon kertomus, johon hyksos-ajatus itse asiassa perustuu, on vain vääristelty perimätieto, joka kehittyi egyptiläisten aiemmista yrityksistä selitellä, mitä heidän maassaan tapahtui israelilaisten asuessa siellä. Se suunnaton vaikutus, joka Joosefin nousulla virkaatekevän hallitsijan asemaan oli maahan (1Mo 41:39–46; 45:26); se perusteellinen muutos, jonka hänen hallintonsa sai aikaan ja jonka vuoksi egyptiläiset myivät maansa ja jopa itsensä faraolle (1Mo 47:13–20); 20 prosentin vero, jonka he siitä lähtien maksoivat tuotteistaan (1Mo 47:21–26); israelilaisten 215 vuotta kestänyt asuminen Gosenissa ja heidän tulonsa lopulta faraon sanojen mukaisesti syntyperäisiä asukkaita lukuisammiksi ja voimakkaammiksi (2Mo 1:7–10, 12, 20); kymmenen vitsausta ja se tuho, mitä ne aiheuttivat sekä Egyptin taloudelle että vielä suuremmassa määrin egyptiläisten uskonnollisille käsityksille ja heidän papistonsa arvovallalle (2Mo 10:7; 11:1–3; 12:12, 13); israelilaisten lähtö Egyptistä, kun kaikki maan esikoiset olivat kuolleet, ja sen jälkeen Egyptin sotajoukkojen parhaimmiston tuhoutuminen Punaisellamerellä (2Mo 12:2–38; 14:1–28) – tämä kaikki totisesti vaati Egyptin virkavallalta jonkinlaista selitysyritystä.

Ei pitäisi koskaan unohtaa, että historiankirjoitus liittyi Egyptissä, kuten monissa muissakin Lähi-idän maissa, erottamattomasti pappeihin, joiden johdolla kirjureita valmennettiin. Olisi erittäin epätavallista, jos ei olisi keksitty mitään propagandistista selitystä sille, että Egyptin jumalat eivät mitenkään pystyneet estämään tuhoa, jonka Jehova Jumala aiheutti Egyptille ja sen asukkaille. Historiassa, jopa lähihistoriassa, on lukuisia tapauksia, joissa tuollainen propaganda on niin törkeästi vääristellyt tosiasioita, että sorretut on esitetty sortajina ja viattomat uhrit vaarallisina ja julmina hyökkääjinä. Jos Josefus on säilyttänyt  Manethon kertomuksen (joka kirjoitettiin yli tuhat vuotta israelilaisten Egyptistä lähdön jälkeen) jossain määrin oikeana, se saattaa edustaa vääristeltyä perimätietoa, joka on kulkeutunut egyptiläisten parissa sukupolvelta toiselle selityksenä niille pääpiirteille, joita israelilaisten Egyptissä asumista koskeva todellinen, Raamatussa oleva kertomus sisältää. (Ks. EGYPTISTÄ LÄHTÖ: Onko kertomus Egyptistä lähdöstä luotettava?)

Israelin orjuus. Koska Raamatussa ei mainita sen faraon nimeä, joka pani alulle israelilaisten sortamisen (2Mo 1:8–22), eikä sen faraon nimeä, jonka eteen Mooses ja Aaron menivät ja jonka hallituskaudella israelilaiset lähtivät Egyptistä (2Mo 2:23; 5:1), ja koska nämä tapaukset on joko tahallaan jätetty pois egyptiläisistä asiakirjoista tai nuo asiakirjat on hävitetty, näitä tapahtumia ei voida ajoittaa minkään nimenomaisen dynastian aikaan eikä minkään maallisen historian tunteman faraon hallituskaudelle. Ramses (Ramesses) II:ta (19. dynastian ajalta) ehdotetaan usein sorron ajan faraoksi, koska israelilaistyöntekijöiden mainitaan tuolloin rakentaneen Pitomin ja Raamseksen kaupungit (2Mo 1:11). Noiden kaupunkien rakentamisen katsotaan tapahtuneen Ramses II:n hallituskaudella. Merrill Unger sanoo teoksessaan Archaeology and the Old Testament (s. 149): ”Mutta koska Ramses II:lla oli pahamaineinen tapa ottaa kunnia edeltäjiensä saavutuksista, hän erittäin todennäköisesti vain rakensi nämä paikat uudelleen tai laajensi niitä.” Itse asiassa nimeä ”Rameses” käytettiin ilmeisesti kokonaisesta alueesta jo Joosefin aikaan (1Mo 47:11).

Jumala vapautti Israelin kansakunnan Mooseksen välityksellä ”orjahuoneesta” ja ”rautapätsistä”, kuten raamatunkirjoittajat Egyptiä jatkuvasti kuvailivat (2Mo 13:3; 5Mo 4:20; Jer 11:4; Mi 6:4). Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Israel aloitti Kanaanin valtaamisen. Tämä Raamatun tapahtuma on yritetty yhdistää tilanteeseen, josta on kerrottu ns. Amarnan kirjeissä, jotka löydettiin Niilin varrella, n. 270 km Kairosta etelään sijaitsevasta Tell el-Amarnasta. Useimmat taulut ovat kanaanilaisten ja syyrialaisten hallitsijoiden (mm. Geserin, Jerusalemin ja Lakisin hallitsijoiden) kirjoittamia kirjeitä, ja monissa niistä valitetaan hallitsevalle faraolle (yleensä Akhenatonille) ”habirujen” (ʽapiru) ryöstöretkistä ja tihutöistä. Jotkut tutkijat ovat yrittäneet samastaa ”habirut” heprealaisiin eli israelilaisiin, mutta itse kirjeiden sisältö ei tue sitä. Ne osoittavat, että habirut olivat pelkkiä rosvoja, jotka toisinaan liittoutuivat joidenkin kanaanilaishallitsijoiden kanssa kaupunkien ja alueiden sisäisessä kilpailussa. Yksi habirujen uhkaamista kaupungeista oli Byblos, joka sijaitsi Pohjois-Libanonissa, kaukana alueista, joihin israelilaiset hyökkäsivät. Niissä ei myöskään esitetä kuvausta, jota voitaisiin verrata israelilaisten suurimpiin taisteluihin ja voittoihin heidän vallatessaan Kanaania Egyptistä lähtönsä jälkeen. (Ks. HEPREALAINEN: ”Habiru”.)

Israelin oleskelu Egyptissä oli jäänyt lähtemättömästi tuon kansakunnan muistiin, ja sen yliluonnollista vapautumista tuosta maasta muisteltiin säännöllisesti huomattavana todisteena Jehovan jumalallisuudesta (2Mo 19:4; 3Mo 22:32, 33; 5Mo 4:32–36; 2Ku 17:36; Hpr 11:23–29). Tästä johtuu ilmaus ”minä olen Jehova, sinun Jumalasi, Egyptin maasta lähtien” (Ho 13:4; vrt. 3Mo 11:45). Mitkään yksittäiset olosuhteet tai mikään yksittäinen tapahtuma ei ylittänyt tätä, ennen kuin heidän vapautumisensa Babylonista antoi heille jälleen todisteen Jehovan vapauttamisvoimasta (Jer 16:14, 15). Heidän kokemuksensa Egyptissä kirjoitettiin heille annettuun Lakiin (2Mo 20:2, 3; 5Mo 5:12–15), se oli perustana pesah-juhlan vietolle (2Mo 12:1–27; 5Mo 16:1–3), se ohjasi heidän suhtautumistaan muukalaisasukkaisiin (2Mo 22:21; 3Mo 19:33, 34) ja köyhiin, jotka myivät itsensä orjuuteen (3Mo 25:39–43, 55; 5Mo 15:12–15), ja se antoi laillisen perusteen Leevin heimon valitsemiselle ja pyhittämiselle pyhäkköpalvelukseen (4Mo 3:11–13). Tietyt vaatimukset täyttävät egyptiläiset voitiin ottaa Israelin seurakuntaan sen perusteella, että Israel oli asunut muukalaisena Egyptissä (5Mo 23:7, 8). Kanaanin valtakunnat ja naapurimaiden kansat tunsivat kunnioittavaa pelkoa sen vuoksi, mitä he kuulivat Egyptiä vastaan osoitetusta Jumalan voimasta, ja se valmisti tietä Israelin voittokululle (2Mo 18:1, 10, 11; 5Mo 7:17–20; Jos 2:10, 11; 9:9) ja se muistettiin satoja vuosia jälkeenpäin (1Sa 4:7, 8). Koko historiansa ajan Israelin kansa lauloi noista tapahtumista lauluissaan (Ps 78:43–51; Ps 105 ja 106; 136:10–15).

 Israelin valloitettua Kanaanin. Israel mainitaan suoranaisesti egyptiläisissä lähteissä vasta farao Merenptahin, Ramses II:n pojan, hallituskaudella (19. dynastian loppupuolella). Tämä onkin toistaiseksi ainoa muinaisista egyptiläisistä asiakirjoista löydetty suora maininta israelilaisista kansana. Merenptah kerskuu voittosteelessään Kanaanin kaupungeille aiheuttamistaan tappioista ja väittää sitten: ”Israel on autioitettu, sen siementä ei enää ole.” Vaikka tämä onkin ilmeisesti vain joutavaa kerskuntaa, se näyttäisi todistavan, että Israel oli tuolloin asettunut asumaan Kanaaniin.

Israelin ei kerrota olleen missään tekemisissä Egyptin kanssa tuomarien aikaan tai Saulin ja Daavidin hallituskausilla lukuun ottamatta erään Daavidin soturin ja ”tavattoman kookkaan” egyptiläisen välistä taistelua (2Sa 23:21). Salomon hallituskaudella (1037–998 eaa.) noiden kahden kansakunnan välit olivat sellaiset, että Salomo saattoi lankoutua faraon kanssa ottamalla hänen tyttärensä vaimokseen (1Ku 3:1). Sitä, milloin tämä nimeltä mainitsematon farao oli vallannut Geserin, jonka hän nyt antoi tyttärelleen jäähyväis- ja häälahjaksi eli myötäjäisiksi, ei kerrota (1Ku 9:16). Salomo kävi myös kauppaa egyptiläisten kanssa, jotka myivät hevosia ja Egyptissä valmistettuja vaunuja (2Ai 1:16, 17).

Egypti oli kuitenkin myös joidenkin Jerusalemin kuninkaiden vihollisten turvapaikka. Edomilainen Hadad pakeni Egyptiin sen jälkeen, kun Daavid oli hävittänyt Edomin. Vaikka Hadad oli seemiläinen, farao kunnioitti häntä antamalla hänelle talon, ruokaa ja maata; hän sai kuninkaallisen puolison, ja hänen jälkeläistään Genubatia kohdeltiin kuin faraon poikaa. (1Ku 11:14–22.) Myöhemmin myös Jerobeam, josta tuli Israelin pohjoisen valtakunnan kuningas Salomon kuoleman jälkeen, pakeni joksikin ajaksi Egyptiin Sisakin hallituskaudella (1Ku 11:40).

Sisak (jota egyptiläisissä asiakirjoissa sanotaan Šešonk I:ksi) oli perustanut faraoiden libyalaisen dynastian (22. dynastian), jonka pääkaupunki oli itäisellä suistomaalla sijainnut Bubastis. Salomon pojan Rehabeamin viidentenä hallitusvuonna (993 eaa.) Sisak tunkeutui Juudaan voimakkaan sotajoukon kanssa, johon kuului vaunuja, ratsuväkeä ja jalkamiehiä, joukossa libyalaisia ja etiopialaisiakin. Hän valtasi monta kaupunkia ja uhkasi jopa Jerusalemia. Jehovan armon vuoksi Jerusalemia ei hävitetty, mutta sen suuret rikkaudet luovutettiin Sisakille. (1Ku 14:25, 26; 2Ai 12:2–9.) Karnakin temppelin seinällä olevassa reliefissä kuvaillaan Sisakin sotaretkeä ja luetellaan monia Israelin ja Juudan kaupunkeja, jotka oli valloitettu.

Etiopialainen Serah, joka johti miljoonan etiopialaisen ja libyalaisen joukkoa Juudan kuningasta Asaa vastaan (967 eaa.), aloitti marssinsa todennäköisesti Egyptistä. Hänen sotajoukkonsa, jotka kokoontuivat Sefatan laaksoon Jerusalemista lounaaseen, kärsivät täydellisen tappion. (2Ai 14:9–13; 16:8.)

Juuda ja Israel saivat olla vielä parisataa vuotta rauhassa Egyptin hyökkäyksiltä. Egyptissä näyttää olleen tänä aikana melkoisesti sisäisiä levottomuuksia, kun jotkin dynastiat hallitsivat samanaikaisesti. Sillä välin Assyria nousi hallitsevaksi maailmanvallaksi. Israelin kymmenen heimon valtakunnan viimeisestä kuninkaasta Hoseasta (n. 758–740 eaa.) tuli Assyrian vasallikuningas, ja hän yritti murtaa Assyrian ikeen tekemällä salaliiton Egyptin kuninkaan Son kanssa. Yritys epäonnistui, ja pohjoinen Israelin valtakunta joutui pian Assyrian käsiin. (2Ku 17:4.)

Tähän mennessä Egypti näyttää joutuneen huomattavassa määrin nubialais-etiopialaisten ainesten valtaan, sillä 25. dynastia luokitellaan etiopialaiseksi. Assyrian kuninkaan Sanheribin kovaääninen virkamies rabsake sanoi Jerusalemin kaupungin asukkaille, että Egyptin apuun luottaminen oli samaa kuin luottaisi ”muserrettuun ruokoon” (2Ku 18:19–21, 24). Etiopian kuningas Tirhaka, joka marssi tähän aikaan (732 eaa.) Kanaaniin ja suuntasi tilapäisesti Assyrian huomion toisaalle sekä hajotti sen joukot, yhdistetään yleensä Egyptin etiopialaiseen hallitsijaan farao Taharkaan (2Ku 19:8–10). Tämän nähtävästi vahvistaa Jesajan aiemmin esittämä profetia (Jes 7:18, 19), jonka mukaan Jehova  ”viheltää kärpäsille, jotka ovat Egyptin Niilin-kanavien äärilaidalla, ja mehiläisille, jotka ovat Assyrian maassa”, mikä johtaisi noiden kahden mahdin yhteenottoon Juudan maassa ja tuon maan joutumiseen kaksinkertaisen paineen alaiseksi. Franz Delitzsch huomauttikin: ”Nuo vertauskuvat vastaavat myös noiden kahden maan luonnetta: kärpänen [soista] Egyptiä hyönteisparvineen – – ja mehiläinen vuoristoisempaa ja metsäistä Assyriaa.” (Commentary on the Old Testament, 1973, VII osa, Isaiah, s. 223.)

Ilmeisesti Jesaja ennustaa Egyptiä vastaan kohdistetussa julistuksessaan ne levottomat olot, jotka tuossa maassa vallitsivat kahdeksannen vuosisadan loppupuolella ja seitsemännen vuosisadan alkupuolella eaa. (Jes 19). Hän kuvailee sisällissotaa ja hajoamista, kun Egyptissä taistelee ”kaupunki kaupunkia, valtakunta valtakuntaa vastaan” (Jes 19:2, 13, 14). Nykyajan historioitsijat ovat löytäneet todisteita siitä, että maan eri osissa oli tuolloin samanaikaisesti hallitsevia dynastioita. ”Viisaus”, josta Egypti ylpeili, ja sen ”arvottomat jumalat ja lumoojat” eivät estäneet sen luovuttamista ”ankaran herran käteen” (Jes 19:3, 4).

Assyrian hyökkäys. Assyrian kuningas Assarhaddon (Juudan kuninkaan Manassen [716–662 eaa.] aikalainen) hyökkäsi Egyptiin, valtasi Ala-Egyptissä sijaitsevan Memfiksen ja lähetti monet pakkosiirtolaisuuteen. Tuohon aikaan hallinnut farao oli ilmeisesti edelleen Taharka (Tirhaka).

Assurbanipal uudisti hyökkäyksen ja ryösti Ylä-Egyptissä sijaitsevan Theban kaupungin (Raamatun No-Amon), jossa sijaitsivat Egyptin suurimmat temppeliaarteet. Raamatussa osoitetaan, että mukana oli jälleen etiopialaisia, libyalaisia ja muita afrikkalaisia (Na 3:8–10).

Assyrian varuskunnat vedettiin myöhemmin pois Egyptistä, ja maa alkoi taas saavuttaa entistä vaurauttaan ja valtaansa. Kun meedialaiset ja babylonialaiset kukistivat Assyrian, Egypti oli koonnut jo sen verran voimiaan (palkkajoukkojen tuella), että se saattoi tulla Assyrian kuninkaan avuksi. Egyptin joukkoja johti farao Neko (II), mutta häntä vastaan tuli Megiddossa kuningas Josian alainen Juudan armeija, ja hän joutui vasten tahtoaan taisteluun, kukisti Juudan ja aiheutti Josian kuoleman (2Ku 23:29; 2Ai 35:20–24). Kolme kuukautta myöhemmin (628 eaa.) Neko poisti Josian pojan ja seuraajan Jehoahasin Juudan valtaistuimelta, asetti hänen tilalleen hänen veljensä Eljakimin (jolle annettiin uusi nimi, Jojakim) ja vei Jehoahasin vangiksi Egyptiin (2Ku 23:31–35; 2Ai 36:1–4; vrt. Hes 19:1–4). Juuda maksoi nyt pakkoveroa Egyptille, ja sen aluksi maksama summa vastaa lähes 1046000:ta dollaria. Näihin aikoihin profeetta Uria yritti turhaan paeta Egyptiin (Jer 26:21–23).

Nebukadnessarin aiheuttama tappio. Egyptin yritys palauttaa Syyria ja Palestiina valvontaansa ei kuitenkaan kestänyt kauan: Egypti oli tuomittu juomaan tappion katkera malja sen Jehovan profetian mukaan, jonka Jeremia (25:17–19) oli jo julistanut. Egyptin kukistuminen alkoi siitä ratkaisevasta tappiosta, jonka babylonialaiset kruununprinssi Nebukadnessarin johdolla aiheuttivat sille Eufratin varrella sijaitsevassa Karkemisissa 625 eaa. ja jota kuvaillaan Jeremian 46:2–10:ssä ja eräässä babylonialaisessa aikakirjassa.

Seuraavaksi Nebukadnessar, joka nyt oli jo Babylonian kuningas, valtasi Syyrian ja Palestiinan, ja Juudasta tuli Babylonian vasallivaltio (2Ku 24:1). Egypti yritti vielä viimeisen kerran pysyä vallassa Aasiassa. Faraon (jonka nimeä ei mainita Raamatussa) johtama sotajoukko lähti Egyptistä kuningas Sidkian pyydettyä sotilaallista tukea kapinalleen Babyloniaa vastaan 609–607 eaa. Egyptin joukot pystyivät murtamaan babylonialaisten toimeenpaneman piirityksen vain väliaikaisesti, minkä jälkeen ne pakotettiin perääntymään ja Jerusalem jäi tuhon omaksi. (Jer 37:5–7; Hes 17:15–18.)

Jeremian voimakkaista varoituksista (Jer 42:7–22) huolimatta Juudan väestön jäännös pakeni turvaan Egyptiin ja liittyi ilmeisesti tuossa maassa jo olevien juutalaisten seuraan (Jer 24:1, 8–10). Paikkoja, joihin heidän nimenomaan mainittiin asettuneen asumaan, olivat Tahpanhes, ilmeisesti suistoalueella sijainnut linnoituskaupunki (Jer 43:7–9), Migdol ja Nof, jonka katsotaan olevan sama kuin Memfis, Ala-Egyptin varhainen pääkaupunki (Jer 44:1; Hes 30:13). Nämä pakolaiset puhuivat nyt siis Egyptissä ”Kanaanin kieltä” (ilmeisesti hepreaa) (Jes 19:18). Tyhmyyksissään  he harjoittivat Egyptissä uudelleen juuri niitä epäjumalanpalvelukseen liittyviä tapoja, joiden vuoksi Jehova oli tuominnut Juudan (Jer 44:2–25). Mutta israelilaispakolaiset kohtasivat Jehovan profetioiden täyttymyksen, kun Nebukadnessar marssi Egyptiä vastaan ja valloitti maan (Jer 43:8–13; 46:13–26).

On löydetty yksi babylonialainen teksti, jossa mainitaan Egyptiä vastaan tehty sotaretki, ja se on ajoitettu Nebukadnessarin 37. vuoteen (588 eaa.). Ei voida sanoa, kertooko se alkuperäisestä valloituksesta vai ainoastaan jostain myöhemmästä sotilaallisesta toimenpiteestä. Joka tapauksessa Nebukadnessar sai Egyptin varallisuuden haltuunsa maksuksi sotilaallisesta palveluksesta, jonka se suoritti Jehovan tuomion täytäntöön panemiseksi Jumalan kansan vastustajaa Tyrosta vastaan (Hes 29:18–20; 30:10–12).

Hesekielin 29:1–16:ssa ennustetaan Egyptin autioitus, jonka oli määrä kestää 40 vuotta. Tämä on ehkä tapahtunut sen jälkeen, kun Nebukadnessar oli voittanut Egyptin. Joissakin kommentaareissa mainitaan, että Hofran seuraajan Amasis (Ahmose) II:n hallituskaudella vallitsi ylenpalttinen hyvinvointi yli 40 vuoden ajan, mutta niiden maininnat perustuvat pääasiassa vasta yli sata vuotta myöhemmin Egyptissä käyneen Herodotoksen todistukseen. Encyclopædia Britannicassa (1959, 8. osa, s. 62) sanotaan kuitenkin Herodotoksen tätä aikaa (ns. saislaista aikaa) koskevasta historiasta: ”Kun hänen sanansa voidaan tarkistaa niukoista paikallisista todisteista, ne eivät osoittaudu täysin luotettaviksi.” Sen jälkeen kun F. C. Cookin teoksessa The Holy Bible with Commentary (huomautus B., s. 132) on todettu, ettei Herodotos edes mainitse Nebukadnessarin hyökkäystä Egyptiin, siinä sanotaan: ”On varsin hyvin tunnettua, että vaikka Herodotos kirjasi uskollisesti muistiin kaiken, mitä hän kuuli ja näki Egyptissä, niin historiantietojensa osalta hän oli egyptiläisten pappien varassa, joiden tarinat hän hyväksyi sokean herkkäuskoisesti. – – Koko [Herodotoksen] kertomukseen Aprieksesta [Hofrasta] ja Amasiksesta on sekoittunut niin paljon epäjohdonmukaisuutta ja legendaarisuutta, että voimme aivan hyvin epäröidä sen hyväksymistä autenttiseksi historiaksi. Ei ole millään tavoin outoa, että papit olisivat yrittäneet kätkeä vieraan ikeen alle joutumisesta koituneen kansallisen häpeän.” Vaikka maallisessa historiassa ei siis olekaan selviä todisteita profetian täyttymyksestä, voimme luottaa siihen, että Raamatun kertomus pitää paikkansa.

Persian vallan alaisuudessa. Myöhemmin Egypti tuki Babyloniaa sen taistellessa Meedo-Persian voimistuvaa valtaa vastaan. Vuoteen 525 eaa. mennessä Kyyros Suuren poika Kambyses II oli kuitenkin kukistanut maan, joka siten joutui Persian valtakunnan alaisuuteen (Jes 43:3). Vaikka monet juutalaiset epäilemättä lähtivät Egyptistä palatakseen kotimaahansa (Jes 11:11–16; Ho 11:11; Sak 10:10, 11), toiset jäivät Egyptiin. Niinpä Elefantinessa (egyptiksi Jeb), lähellä Assuania sijaitsevalla Niilin saarella, n. 700 km Kairosta etelään oli juutalainen siirtokunta. Arvokas papyruslöytö paljastaa, millaiset olosuhteet siellä vallitsivat 400-luvulla eaa., niihin aikoihin jolloin Esra ja Nehemia toimivat Jerusalemissa. Nämä arameankieliset dokumentit sisältävät samarialaisen Sanballatin (Ne 4:1, 2) ja ylimmäisen papin Johananin (Ne 12:22) nimet. Varsin kiinnostava on Dareios II:n hallituskaudella (423–405 eaa.) annettu virallinen käsky viettää siirtokunnassa ”happamattomien leipien juhlaa” (2Mo 12:17; 13:3, 6, 7). Merkittävää on myös se, että nimeä Jahu, joka on yksi nimen Jehova (tai Jahve; vrt. Jes 19:18) muoto, käytetään usein, vaikka onkin melkoisesti todisteita myös selvästä pakanallisen palvonnan vaikutuksesta.

Kreikan ja Rooman alaisuudessa. Egypti pysyi Persian hallinnassa, kunnes Aleksanteri Suuri valloitti sen 332 eaa. ja otaksuttavasti vapautti Egyptin Persian ikeestä mutta päätti kaikiksi ajoiksi paikallisten faraoiden hallinnon. Mahtavasta Egyptistä oli tosiaan tullut ”alhainen valtakunta” (Hes 29:14, 15).

Aleksanterin hallituskaudella perustettiin Aleksandrian kaupunki, ja hänen kuolemansa jälkeen maata hallitsivat Ptolemaiokset. Vuonna 312 eaa. Ptolemaios I valloitti Jerusalemin ja Juudasta tuli Ptolemaiosten Egyptiin kuuluva maakunta vuoteen 198 eaa. asti. Pitkässä kamppailussa syyrialaisen seleukidien valtakunnan kanssa Egypti lopulta menetti Palestiinan hallinnan, kun Syyrian kuningas Antiokhos III kukisti Ptolemaios V:n armeijan.  Sen jälkeen Egypti joutui vähitellen yhä tiiviimmin Rooman vaikutuspiiriin. Vuonna 31 eaa. käytiin ratkaiseva Aktionin taistelu, jossa Kleopatra hylkäsi roomalaisen rakastajansa Marcus Antoniuksen laivaston ja Octavianus, Julius Caesarin sisarentyttären poika, kukisti Antoniuksen. Octavianus ryhtyi valtaamaan Egyptiä vuonna 30 eaa., ja Egyptistä tuli Rooman provinssi. Tähän Rooman provinssiin Joosef ja Maria pakenivat pienen Jeesus-lapsen kanssa välttyäkseen Herodeksen murhanhimoiselta säädökseltä, ja he palasivat sieltä Herodeksen kuoleman jälkeen, niin että Hoosean sanat ”Egyptistä minä kutsuin poikani” täyttyivät (Mt 2:13–15; Ho 11:1; vrt. 2Mo 4:22, 23).

Se ”egyptiläinen” kapinan lietsoja, johon sotapäällikkö Jerusalemissa sekoitti Paavalin, on mahdollisesti sama, jonka Josefus mainitsee (The Jewish War, II, 254–263 [xiii, 3–5]). Hänen kapinaannousunsa sanotaan tapahtuneen Neron hallituskaudella Felixin ollessa Juudean prokuraattorina, ja nämä olosuhteet sopivat Apostolien tekojen 21:37–39; 23:23, 24:n kertomukseen.

Jerusalemin toinen tuho, jonka roomalaiset toteuttivat vuonna 70, johti jälleen 5. Mooseksen kirjan 28:68:n täyttymiseen, sillä monet elossa säilyneistä juutalaisista lähetettiin orjiksi Egyptiin (The Jewish War, VI, 418 [ix, 2]).

Muita profeetallisia ja vertauskuvallisia mainintoja. Suuri osa Egyptiä koskevista viittauksista on kuvakieleen verhotuissa tuomion julistuksissa (Hes 29:1–7; 32:1–32). Israelilaisille Egypti edusti poliittisten liittoutumien kautta saatavaa sotilaallista voimaa ja valtaa, joten Egyptiin turvaaminen alkoi kuvata sitä, että luotettiin ihmisen voimaan eikä Jehovaan (Jes 31:1–3). Mutta Jehova osoitti Jesajan 30:1–7:ssä, että Egyptin mahti oli pikemminkin näennäistä kuin todellista, ja hän sanoi siitä: ”Rahab – he ovat paikallaan istujia [”Rahab-laiskuri”, JB].” (Vrt. Ps 87:4; Jes 51:9, 10.) Lukuisien tuomioiden lisäksi annettiin kuitenkin lupauksia siitä, että monet ”Egyptistä” tulisivat tuntemaan Jehovan ja että jopa sanottaisiin: ”Siunattu olkoon kansani Egypti.” (Jes 19:19–25; 45:14.)

Egyptin mainitaan olevan osa vertauskuvallisen ”etelän kuninkaan” valta-aluetta (Da 11:5, 8, 42, 43). Ilmestyksen 11:8:ssa uskotonta Jerusalemia, jossa Herra Jeesus Kristus pantiin paaluun, sanotaan ”hengellisessä merkityksessä” Egyptiksi. Tämä on sopivaa, kun otamme huomioon, että uskoton Jerusalem sorti ja orjuutti uskonnollisesti juutalaisia. Myös ensimmäiset pesah-uhrit tapettiin Egyptissä, kun taas vastakuvallinen pesah-karitsa, Jeesus Kristus, surmattiin Jerusalemissa (Joh 1:29, 36; 1Ko 5:7; 1Pi 1:19).

Arvokkaita papyruslöytöjä. Egyptin epätavallisen kuivan maaperän ansiosta on säilynyt papyruskäsikirjoituksia, jotka olisivat tuhoutuneet kosteammissa olosuhteissa. 1800-luvun loppupuolelta lähtien sieltä on löydetty lukuisia papyruksia, myös huomattava joukko Raamattu-papyruksia, mm. Chester Beatty -kokoelma. Ne muodostavat erityisen tärkeitä yhdyssiteitä Pyhän Raamatun alkuperäisten kirjoitusten ja myöhempien pergamenttikäsikirjoitusten välille.