(’esiin puhkeaminen, ryöppyäminen’).

1. Yksi niistä neljästä joesta, jotka haarautuivat Eedenistä lähtevästä virrasta; sen kuvaillaan ’kiertävän koko Kuusin maan’ (1Mo 2:10, 13). Tätä jokea ei voida nykyään tunnistaa mitenkään varmasti. Ainakaan maantieteelliseltä kannalta ei vaikuta todennäköiseltä, että tässä mainittu ”Kuusin maa” tarkoittaisi Etiopiaa, niin kuin se usein tarkoittaa myöhemmissä kertomuksissa. Se voisi tarkoittaa maata, jossa Kuus asui ennen Babelin kieltensekoituksen jälkeistä hajaannusta (1Mo 11:9). Jotkut yhdistävät Gihonin Araxesjokeen (nyk. Araks), joka saa alkunsa Vanjärven luoteispuolen vuorilta ja laskee Kaspianmereen. Jotkut sanakirjantekijät yhdistävät  1. Mooseksen kirjan 2:13:ssa mainitun ”Kuusin maan” kassiitteihin (akkadiksi kaššu), kansaan, joka asui Keski-Aasian ylänköseudulla ja joka mainitaan vanhoissa nuolenpääkirjoituksissa mutta jonka historia on jokseenkin tuntematon (L. Koehler ja W. Baumgartner, Lexicon in Veteris Testamenti Libros, Leiden 1958, s. 429; Brown, Driver ja Briggs, A Hebrew and English Lexicon of the Old Testament, 1980, s. 469). Toisaalta eräistä Arabian niemimaalla asuvista arabeista käytettiin nimeä kusi tai kušim, kuten käy ilmi Habakukin 3:7:stä, jossa Kusan rinnastetaan Midianiin ilmeisesti siksi, että se on sama paikka tai naapurimaa. On siis eri vaihtoehtoja, mutta koska maailmanlaajuinen vedenpaisumus on selvästikin vaikuttanut maan pinnanmuodostukseen, mitään varmoja päätelmiä ei voida tehdä. (Ks. KUUS nro 2.)

2. Lähde, jonka nykyinen nimi on Ha Gihon ja jonka alkulähde on Kidroninlaaksossa sijaitsevassa luonnonluolassa, hiukan itään sen Jerusalemin osan pohjoispäästä, jota muinoin sanottiin ”Daavidin kaupungiksi” (2Ai 32:30). Muinaisina aikoina kaupunki sai vetensä pääasiassa sieltä, sillä lähistöllä oli vain kaksi lähdettä. Nimi Gihon sopii tälle lähteelle erityisen hyvin, koska se ’ryöppyää’ ajoittain sateisen talven jälkeen jopa neljä viisi kertaa päivässä, kuivan kauden aikaan harvemmin.

Gihonin lähteen uskotaan yleensä liittyneen siihen, miten sotapäällikkö Joab tunkeutui Jerusalemin lähes valloittamattomaan jebusilaislinnakkeeseen, jotta Daavid saattoi vallata sen (1Ai 11:6). Vaikka 2. Samuelin kirjan 5:8:n heprealaisen tekstin kääntämiseen liittyykin joitakin ongelmia, käännöksestä käy tavallisesti ilmi, että oli olemassa ”vesitunneli”, johon Daavid viittasi kannustaessaan hyökkäämään kaupungin kimppuun. Charles Warren löysi vuonna 1867 vesitunnelin, joka johti siitä luolasta, josta Gihonin lähde saa alkunsa, n. 20 m:n päässä olevaan vesilammikkoon tai -altaaseen. Tämän lammikon yläpuolella olevassa kalliossa oli pystysuora kuilu, joka ulottui 11 m ylöspäin, ja kuilun yläpäässä oli paikka, jossa ihmiset saattoivat seistä ja laskea köyden varassa alas astioita nostaakseen vettä alla olevasta lammikosta. Kuilusta johti loivasti nouseva lähes 39 m:n pituinen käytävä takaisin kaupungin sisäpuolelle. Tällä tavoin jebusilaisten uskotaan jatkuvasti päässeen vesilähteelleen silloinkin, kun he eivät uskaltautuneet kaupungin muurien ulkopuolelle vihollisen hyökkäyksen takia. Vaikka Gihonin lähdettä ei suoranaisesti mainitakaan kertomuksessa, Joabin ja hänen miestensä arvellaan menneen rohkeasti kaupunkiin tämän vesitunnelin kautta.

Myöhemmin Salomo voideltiin Gihonilla kuninkaaksi Daavidin käskystä. Sen jälkeen ihmiset muodostivat meluisan kulkueen, joka seurasi Salomoa iloisesti takaisin kaupunkiin. Kulkue ei näkynyt n. 700 m:n päässä Gihonilta sijainneelle En-Rogelin lähteelle, mutta En-Rogelissa juhliva julkea Adonia ja hänen vieraansa saattoivat kyllä kuulla sen hyvin. (1Ku 1:9, 10, 33–41.)

Arkeologisissa kaivauksissa paljastui myös vanha pintakanava, joka johti Gihonin lähteestä etelään pitkin ”Daavidin kaupungin” rinnettä. Tämä kanava päättyi lammikkoon sen kallioharjanteen juurella, jolla tuo muinainen kaupunki oli ensin sijainnut – harjanteen  eteläkärjessä lähellä Tyropoioninlaakson ja Kidroninlaakson yhtymäkohtaa. Kanava oli rakennettu mahdollisimman loivaksi, minkä vuoksi vesi virtasi siinä hyvin hitaasti. Tämä on luultavasti sama kanava, joka mainitaan kuningas Ahasin aikaan (761–746 eaa.) esitetyssä Jesajan profetiassa, jossa sen ”hiljaa virtaavat vedet” asetetaan niiden maahan tunkeutuvien assyrialaisten rajun tulvan vastakohdaksi, joiden Jesaja ennusti lopulta hyökkäävän Juudaan (Jes 8:5–8).

Kun assyrialaisten hyökkäys uhkasi Hiskian hallituskaudella (732 eaa.), kuningas Hiskia ryhtyi toimiin varmistaakseen, ettei Jerusalemin vesilähde joutuisi vihollisen käsiin (2Ai 32:2–4). 2. Aikakirjan 32:30:ssä osoitetaan kuitenkin – ehkä tarkoitettaessa toista aikaa – että hän esti Gihonia virtaamasta sen aiemman kanavan kautta ja johti vedet ”Daavidin kaupungin” länsipuolelle, selvästi Jerusalemin linnoituksen sisäpuolelle. Todisteita siitä, miten tämä tehtiin, tuli päivänvaloon vuonna 1880, kun löydettiin piirtokirjoitus, joka oli kaiverrettu sellaisen vesitunnelin seinään, joka päättyi nykyiseen Siloaminlammikkoon, vanhan ”Daavidin kaupungin” länsipuolelle. Tuossa muinaishepreaksi laaditussa piirtokirjoituksessa, jonka katsotaan olevan peräisin 700-luvulta eaa., kuvailtiin, kuinka kaksi miesryhmää louhi tunnelia läpi kallion edeten vastakkaisista suunnista kohti toisiaan. Kun tunneli oli kokonaan kaivettu esiin vuonna 1910, havaittiin, että sen pituus oli n. 533 m ja keskikorkeus 1,8 m ja että se kapeni ajoittain vain 0,5 m:n levyiseksi. Ilmeisesti tämä vaikuttava insinööritaidon näyte oli tulos siitä, että Hiskia yritti suojella Gihonista alkunsa saavaa Jerusalemin vesilähdettä ja säilyttää sen.

Hiskian poika kuningas Manasse laajensi Jerusalemin linnoitusta hallituskaudellaan (716–662 eaa.) ja rakensi ”Daavidin kaupunkiin” ulkomuurin ”Gihonin länsipuolelle”, joten Gihonin lähde ei kuulunut sen sisäpuolelle (2Ai 32:33; 33:14).

Gihonin vedet virtaavat vielä nykyäänkin Hiskian rakentamana pidetyn ”Siloamin tunnelin” läpi.