Jumalan Pojan nimi ja arvonimi hänen maan päällä olonsa aikana hänen voitelustaan lähtien.

Nimi Jeesus (kreik. I·ē·sousʹ) vastaa heprealaista nimeä Jesua tai Joosua (täydellisessä muodossaan Jehosua, hepr. Jehō·šuʹaʽ), joka merkitsee ’Jehova on pelastus’. Nimi ei ollut harvinainen, vaan tuohon aikaan oli paljon sennimisiä miehiä. Tästä syystä ihmiset käyttivätkin usein jotain lisänimeä, ja sanoivat esimerkiksi ”Jeesus Nasaretilainen” (Mr 10:47; Ap 2:22). Kristus tulee kreikkalaisesta sanasta Khri·stosʹ, joka on heprealaisen sanan Ma·šiʹaḥ (Messias) vastine ja merkitsee ’voideltua’. Vaikka ilmausta ”voideltu” käytettiin perustellusti muistakin ihmisistä, esimerkiksi Mooseksesta, Aaronista ja Daavidista, jo ennen Jeesuksen aikaa (Hpr 11:24–26; 3Mo 4:3; 8:12; 2Sa 22:51), niin se asema, virka tai palvelustehtävä, johon heidät oli voideltu, oli ainoastaan esikuva Jeesuksen Kristuksen korkeammasta asemasta, virasta ja palvelustehtävästä. Jeesus on sen vuoksi ylivertaisella ja ainutlaatuisella tavalla ”Kristus, elävän Jumalan Poika” (Mt 16:16). (Ks. KRISTUS; MESSIAS.)

Olemassaolo ennen ihmiseksi tuloa. Jeesuksena Kristuksena tunnetuksi tulleen persoonan elämä ei alkanut maan päällä. Hän sanoi itse eläneensä taivaassa ennen ihmiseksi tuloaan (Joh 3:13; 6:38, 62; 8:23, 42, 58). Johanneksen 1:1, 2:ssa kerrotaan, mikä hänen nimensä oli taivaassa, ennen kuin hänestä tuli Jeesus: ”Alussa oli Sana [kreik. Loʹgos], ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli jumala [”oli jumalallinen”, AT, Mo; ”jumalolento”, R. Böhmer, C. Stage; molemmat saksalaisia]. Tämä oli alussa Jumalan luona.” Jehova on ikuinen eikä hänellä ole alkua (Ps 90:2; Il 15:3), joten sen että Sana oli Jumalan luona ”alussa”, täytyy viitata Jehovan luomistöiden alkuun. Tätä tukevat toiset raamatunkohdat, joissa sanotaan Jeesuksen olevan ”koko luomakunnan esikoinen”, ”Jumalan luomakunnan alku” (Kol 1:15; Il 1:1; 3:14). Raamattu osoittaa siis Sanan (Jeesuksen ennen ihmiseksi tuloaan) olleen Jumalan ensimmäinen luomistyö, hänen esikoispoikansa.

Jeesuksen omista sanoista käy ilmi, että Jehova todella oli tämän Esikoispojan Isä eli Elämänantaja ja että tämä Poika oli sen vuoksi Jumalan suoranainen luomus. Hän osoitti elämänsä olleen lähtöisin Jumalasta, kun hän sanoi: ”Minä elän Isän takia.” Tekstiyhteyden mukaan tämä merkitsi sitä, että hänen elämänsä johtui hänen Isästään, samoin kuin se, että kuolevaiset ihmiset voisivat saada elämän, johtuisi heidän uskostaan Jeesuksen lunastusuhriin. (Joh 6:56, 57.)

Jos nykyajan tiedemiesten arviot aineellisen kaikkeuden iästä pitävät likimainkaan paikkansa, alkoi Jeesuksen olemassaolo henkiluomuksena miljardeja vuosia ennen ensimmäisen ihmisen luomista (vrt. Mi 5:2). Isä käytti tätä Esikoishenkipoikaansa kaiken muun luomiseen (Joh 1:3; Kol 1:16, 17). Siihen sisältyivät miljoonat muut Jehova Jumalan taivaallisen perheen henkipojat (Da 7:9, 10; Il 5:11) samoin kuin aineellinen maailmankaikkeus ja siihen alun perin tehdyt luomukset. Jehova sanoi siis juuri tälle Esikoispojalleen: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme.” (1Mo 1:26.) Kaikkia näitä muita luotuja ei luotu ainoastaan ”hänen välityksellään” vaan myös ”häntä varten”, sillä hän on Jumalan Esikoinen ja ”kaiken perillinen” (Kol 1:16; Hpr 1:2).

Ei toinen Luoja. Pojan osuus luomistyössä ei kuitenkaan tehnyt hänestä Isänsä kanssa samanarvoista Luojaa. Luomisvoima tuli Jumalalta hänen pyhän henkensä eli vaikuttavan voimansa kautta (1Mo 1:2; Ps 33:6). Koska Jehova on kaiken elämän Lähde, kaikki elolliset – sekä näkyvät että näkymättömät – saavat kiittää elämästään häntä (Ps 36:9). Poika ei siis ollut toinen Luoja vaan välikappale, jonka kautta Jehova, Luoja, toimi. Jeesus itse antoi luomisesta kunnian Jumalalle, ja samoin tehdään kaikkialla Raamatussa (Mt 19:4–6). (Ks. LUOMINEN.)

Personoitu viisaus. Se mitä Raamatussa kerrotaan Sanasta, sopii huomattavan hyvin yhteen Sananlaskujen 8:22–31:n kanssa. Viisaus on noissa jakeissa personoitu, ikään kuin se pystyisi puhumaan ja toimimaan (San 8:1). Monet ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla eläneet kristityiksi lukeutuneet kirjailijat ymmärsivät näiden jakeiden kuvaavan Jumalan Poikaa ennen kuin hän syntyi ihmiseksi.  Edellä käsiteltyjen raamatunkohtien valossa ei ole epäilystäkään siitä, että Jehova ”valmisti” tuon Pojan ”tiensä aluksi, varhaisimmaksi muinaisista saavutuksistaan”, eikä siitä, että Poika oli Jehovan ”rinnalla mestarityöntekijänä” maan luomisen aikaan, kuten näissä Sananlaskujen jakeissa kuvataan. Hepreassa, jossa substantiivit kuuluvat johonkin sukuun (kuten monissa muissakin kielissä), sana ”viisaus” on tosin aina feminiini. Tuon sanan suku säilyy silloinkin, kun sana personoidaan, ja näin ollen viisaus voi kuvaannollisesti edustaa Jumalan Esikoispoikaa. Se kreikkalainen sana, joka on käännetty vastineella ”rakkaus” ilmauksessa ”Jumala on rakkaus” (1Jo 4:8), on myös feminiinisukuinen, mutta se ei silti tee Jumalasta naispuolista. Salomo, Sananlaskujen pääasiallinen kirjoittaja (San 1:1), käytti itsestään nimitystä qo·heʹlet (kokooja), joka myös on feminiini (Sr 1:1).

Viisaus ilmenee vain silloin kun sitä osoitetaan. Jumala osoitti omaa viisauttaan luomisessa (San 3:19, 20), mutta Poikansa välityksellä (vrt. 1Ko 8:6). Myös se Jumalan viisas tarkoitus, joka koskee ihmiskuntaa, ilmenee hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta ja kiteytyy hänessä. Apostoli saattoikin siksi sanoa, että Kristus edustaa ”Jumalan voimaa ja Jumalan viisautta” ja että Kristuksesta Jeesuksesta ”on tullut meille Jumalalta oleva viisaus sekä vanhurskaus ja pyhitys ja vapautus lunnaiden perusteella” (1Ko 1:24, 30; vrt. 1Ko 2:7, 8; San 8:1, 10, 18–21).

Miten Jeesus on ”ainosyntyinen Poika”. Jeesuksen nimittäminen ”ainosyntyiseksi Pojaksi” (Joh 1:14; 3:16, 18; 1Jo 4:9) ei merkitse sitä, että muut henkiluomukset eivät olisi Jumalan poikia, sillä heitäkin sanotaan pojiksi (1Mo 6:2, 4; Job 1:6; 2:1; 38:4–7). Koska tämä ainosyntyinen Poika oli kuitenkin Isänsä ainoa suoranainen luomus, hän oli ainutlaatuinen, erilainen kuin kaikki muut Jumalan pojat, jotka kaikki Jehova loi eli siitti tuon Esikoispojan välityksellä. ”Sana” oli siis Jehovan ”ainosyntyinen Poika” tietyssä merkityksessä, samoin kuin Iisak oli Abrahamin ”ainosyntyinen poika” tietyssä merkityksessä (hänen isällään oli jo toinen poika, jonka äiti ei ollut Saara) (Hpr 11:17; 1Mo 16:15).

Miksi sanotaan ”Sanaksi”. Nimi (tai kenties arvonimi) ”Sana” (Joh 1:1) paljastaa nähtävästi tehtävän, joka Jumalan Esikoispojalla oli sen jälkeen kun muut älylliset luomukset oli luotu. Samankaltainen ilmaus esiintyy 2. Mooseksen kirjan 4:16:ssa, jossa Jehova sanoo Moosekselle tämän veljestä Aaronista: ”Ja hänen on puhuttava kansalle sinun puolestasi, ja on tapahtuva, että hän on sinulle suuna ja sinä olet hänelle kuin Jumala.” Aaron toimi Mooseksen ”suuna” palvellessaan tuon Jumalan maallisen pääedustajan puhetorvena. Sama piti paikkansa Sanasta eli Logoksesta, josta tuli Jeesus Kristus. Jehova käytti ilmeisesti Poikaansa välittämään tietoa ja ohjeita muille perheensä henkipojille, samoin kuin hän käytti tuota Poikaa välittämään sanomansa maan päällä eläville ihmisille. Jeesus osoitti olevansa Jumalan Sana eli Edustaja sanoessaan juutalaisille kuulijoilleen: ”Se, mitä minä opetan, ei ole minun, vaan hänen, joka on lähettänyt minut. Jos joku haluaa tehdä Hänen tahtonsa, niin hän tulee tuntemaan tästä opetuksesta, onko se Jumalasta vai puhunko minä omiani.” (Joh 7:16, 17; vrt. Joh 12:50; 18:37.)

Ollessaan Sanana ennen ihmiseksi tuloaan Jeesus epäilemättä toimi usein Jehovan Edustajana maan päällä eläville ihmisille. Joissakin raamatunkohdissa tosin annetaan ymmärtää, että Jehova puhui suoraan ihmisille, mutta toisista raamatunkohdista ilmenee selvästi, että hän puhui enkeliedustajan välityksellä (vrt. 2Mo 3:2–4:ää Ap 7:30, 35:een; ks. myös 1Mo 16:7–11,13; 22:1, 11, 12, 15–18). On järkevää ajatella, että Jumala puhui noissa tapauksissa useimmiten Sanan kautta. Näin tapahtui todennäköisesti Eedenissä, sillä Jumalan kerrotaan puhuneen siellä kolme kertaa, joista kahdessa mainitaan nimenomaan, että joku – epäilemättä hänen Poikansa – oli Hänen kanssaan (1Mo 1:26–30; 2:16, 17; 3:8–19, 22). Enkeli, joka johdatti israelilaiset erämaan halki ja jonka ääntä heidän piti tarkoin totella, koska ’Jehovan nimi oli hänessä’, on siis voinut olla Jumalan Poika, Sana (2Mo 23:20–23; vrt. Jos 5:13–15).

Tämä ei tarkoita sitä, että Sana olisi ainoa enkeliedustaja, jonka välityksellä Jehova on puhunut. Apostolien tekojen 7:53:n, Galatalaiskirjeen 3:19:n ja Heprealaiskirjeen 2:2, 3:n henkeytetyistä lausunnoista käy ilmi, että lakiliittoa ei välittänyt Moosekselle Jumalan  Esikoinen, vaan sen välittivät hänen muut enkelipoikansa.

Jeesuksen palattua taivaan kirkkauteen hänen nimensä on jälleen ollut ”Jumalan Sana” (Il 19:13, 16).

Miksi Jeesusta sanotaan joissakin raamatunkäännöksissä ”Jumalaksi” ja toisissa ”jumalaksi”?

Joidenkin käännösten mukaan Johanneksen 1:1 kuuluu: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” Kreikkalaisessa tekstissä sanotaan kirjaimellisesti: ”Alussa oli sana, ja sana oli kohti jumalaa, ja jumala oli sana.” Kääntäjän täytyy lisätä isot alkukirjaimet sen kielen mukaisesti, johon hän kääntää. On selvästikin oikein kirjoittaa ensimmäinen ”jumala”-sana isolla alkukirjaimella (kreikan kielessä sen edessä on eräs kreikan määräisen artikkelin muoto, ton), koska sanan täytyy viitata Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, jonka luona Sana oli. Mutta toisen ”jumala”-sanan kirjoittamiselle isolla alkukirjaimella ei ole samoja perusteita.

Uuden maailman käännöksessä tämä jae esitetään seuraavasti: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli jumala.” Ensinnäkin tekstistä itsestään ilmenee, että Sana oli ”Jumalan luona” eikä siten voinut olla Jumala, ts. Kaikkivaltias Jumala. (Huomaa myös jae 2, joka olisi tarpeeton, jos jakeessa 1 todella osoitettaisiin, että Sana oli Jumala.) Lisäksi on merkittävää, että jakeen jälkimmäisestä ”jumala”-sanasta (kreik. the·osʹ) puuttuu määräinen artikkeli (kreik. ho). Professori Ernst Haenchen sanoi tästä Johanneksen evankeliumin kommentaarissaan (luvut 1–6): ”θεός [the·osʹ ’jumala, jumalallinen’] ja ὁ θεός [ho the·osʹ ’Jumala’] eivät olleet silloin sama asia. – – Todellisuudessa – – evankelistallekin vain Isä oli ὁ θεός [’Jumala’] (vrt. 17:3); ’Poika’ on häntä alempi (vrt. 14:28). Mutta tässä kohdassa siihen vain vihjataan, koska tässä korostetaan nimenomaan keskinäistä läheisyyttä – –. Toisaalta tämän ylistyslaulun synnyn aikaan oli juutalaisessa ja kristillisessä monoteismissa täysin mahdollista puhua jumalallisesta olennosta, joka oli Jumalan rinnalla ja alamainen hänelle mutta ei sama kuin hän. Fil. 2:6–10 osoittaa sen. Tässä Paavali kuvailee juuri sellaiseksi jumalalliseksi olennoksi häntä, josta myöhemmin tuli ihminen Jeesus Kristus – –. Ei tässä eikä Joh. 1:1:ssä siis ole kyse kahden persoonan dialektisesta kokonaisuudesta vaan kahden kokonaisuuden persoonallisesta ykseydestä.” (Das Johannesevangelium, Tübingen 1980, s. 116.)

Haenchen kääntää Johanneksen 1:1c:n ”ja jumala (laadultaan) oli Logos”. Sitten hän jatkaa: ”Tässä ἦν [ēn ’oli’] ilmaisee vain predikatiivia. Ja substantiivinen predikatiivi pitää ottaa sitä tarkemmin huomioon: θεός [the·osʹ] ei ole sama kuin ὁ θεός [ho the·osʹ] [’jumala, jumalallinen’ ei ole sama kuin ’Jumala’].” (S. 118.) Käsitellessään tätä kohtaa lähemmin Philip B. Harner osoitti, että Johanneksen 1:1:n kieliopilliseen rakenteeseen sisältyy artikkeliton predikatiivi, ts. verbiä edeltää substantiivinen predikatiivi, jonka edessä ei ole määräistä artikkelia, ja tämä rakenne on merkitykseltään pääasiassa laadullinen ja osoittaa, että ”logoksella on theoksen luonto”. Lisäksi hän sanoi: ”Mielestäni Johanneksen 1:1:ssä predikatiivin laadullinen merkitys on niin ilmeinen, ettei tätä substantiivia [the·osʹ] voida pitää määräisenä.” (Journal of Biblical Literature, 1973, s. 85, 87.) Muutkin kääntäjät ymmärtävät, että tämä kreikkalainen sana on merkitykseltään laadullinen ja kuvailee Sanan luontoa, ja siksi he kääntävät tämän lauseen seuraavasti: ”Sana oli jumalallinen.” (AT, Sd; vrt. Mo; ks. Rbi8, liite 6A.)

Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa osoitetaan johdonmukaisesti ja selvästi, että on vain yksi Kaikkivaltias Jumala, kaiken Luoja ja Korkein, jonka nimi on Jehova (1Mo 17:1; Jes 45:18; Ps 83:18). Sen vuoksi Mooses saattoi sanoa Israelin kansalle: ”Jehova, meidän Jumalamme, on yksi Jehova. Ja sinun on rakastettava Jehovaa, Jumalaasi, kaikella sydämelläsi ja kaikella sielullasi ja kaikella elinvoimallasi.” (5Mo 6:4, 5.) Kreikkalaiset kirjoitukset eivät ole ristiriidassa tämän opetuksen kanssa, jonka Jumalan palvelijat olivat omaksuneet ja johon he olivat uskoneet tuhansien vuosien ajan, vaan päinvastoin ne tukevat sitä (Mr 12:29; Ro 3:29, 30; 1Ko 8:6; Ef 4:4–6; 1Ti 2:5). Jeesus Kristus itse totesi: ”Isä on minua suurempi”, ja hän sanoi Isäänsä Jumalakseen, ”ainoaksi tosi Jumalaksi” (Joh 14:28; 17:3; 20:17; Mr 15:34; Il 1:1; 3:12). Useissa tilanteissa Jeesus ilmaisi  olevansa Isäänsä alhaisempi ja alamainen hänelle (Mt 4:9, 10; 20:23; Lu 22:41, 42; Joh 5:19; 8:42; 13:16). Vielä senkin jälkeen, kun Jeesus oli noussut taivaaseen, hänen apostolinsa kertoivat hänestä samaa (1Ko 11:3; 15:20, 24–28; 1Pi 1:3; 1Jo 2:1; 4:9, 10).

Nämä seikat osoittavat, että Johanneksen 1:1 voidaan vankoin perustein kääntää: ”Sana oli jumala.” Sanan huomattava asema Jumalan luomusten Esikoisena, jonka välityksellä Jumala loi kaiken, ja Jumalan Edustajana antaa hyvät perusteet sille, että häntä voidaan sanoa ”jumalaksi” eli mahtavaksi ja väkeväksi. Messiasta koskevassa Jesajan 9:6:n profetiassa ennustettiin, että häntä kutsuttaisiin ”Väkeväksi Jumalaksi”, mutta ei Kaikkivaltiaaksi Jumalaksi, ja että hänestä tulisi kaikkien niiden ”Iankaikkinen Isä”, jotka saisivat edun elää hänen alamaisinaan. Hänen oman Isänsä, ”armeijoiden Jehovan”, palava into saisi sen aikaan (Jes 9:7). Jos Jumalan Vastustajaa, Saatana Panettelijaa, sanotaan ”jumalaksi” (2Ko 4:4), koska hänellä on vallassaan ihmisiä ja demoneita (1Jo 5:19; Lu 11:14–18), niin sitä suuremmalla syyllä on sopivaa sanoa Jumalan Esikoispoikaa ”jumalaksi”, ”ainosyntyiseksi jumalaksi”, joksi häntä sanotaan Johanneksen 1:18:n luotettavimpien käsikirjoitusten mukaan.

Kun vastustajat väittivät, että Jeesus teki ’itsensä jumalaksi’, hän vastasi heille: ”Eikö Lakiinne ole kirjoitettu: ’Minä sanoin: ”Te olette jumalia”’? Jos hän sanoi ’jumaliksi’ niitä, joita vastaan Jumalan sana tuli, eikä Raamattua voida tehdä mitättömäksi, niin sanotteko te minulle, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan: ’Sinä rienaat’, koska sanoin: olen Jumalan Poika?” (Joh 10:31–37.) Jeesus lainasi tässä psalmia 82, jossa sanottiin ”jumaliksi” ihmistuomareita, jotka Jumala tuomitsi, koska heidän tuomionsa eivät olleet oikeudenmukaisia (Ps 82:1, 2, 6, 7). Näin Jeesus osoitti, miten epäjohdonmukaista oli syyttää häntä rienauksesta, koska hän oli sanonut olevansa Jumalan Poika – ei Jumala.

Tämän rienaussyytteen nostattivat Jeesuksen sanat: ”Minä ja Isä olemme yhtä.” (Joh 10:30.) Jo osittain tarkastellusta Jeesuksen vastauksesta käy ilmi, ettei tämä tarkoittanut sitä, että Jeesus olisi väittänyt olevansa Isä tai Jumala. Se yhtä oleminen, johon Jeesus viittasi, täytyy ymmärtää hänen sanojensa asiayhteyden valossa. Hän puhui teoistaan ja siitä, miten hän piti huolta ”lampaista”, jotka seuraisivat häntä. Sekä hänen tekonsa että hänen sanansa osoittivat, että hänen ja hänen Isänsä välillä vallitsi ykseys – ei jakautuneisuus ja epäsopu – mitä hänen vastauksensa edelleen tähdensi. (Joh 10:25, 26, 37, 38; vrt. Joh 4:34; 5:30; 6:38–40; 8:16–18.) Jeesus ja hänen Isänsä olivat yksimielisiä myös varjellessaan ”lampaita” ja johdattaessaan heitä ikuiseen elämään (Joh 10:27–29; vrt. Hes 34:23, 24). Jeesuksen rukous kaikkien hänen opetuslastensa – myös tulevien opetuslasten – ykseyden puolesta osoittaa, että hänen ja hänen Isänsä välinen ykseys ei merkinnyt sitä, että he olisivat olleet sama persoona, vaan sitä, että heillä oli sama tarkoitus ja että he toimivat samalla tavoin. Näin Jeesuksen opetuslapset voivat olla ”kaikki yhtä” niin kuin hän ja hänen Isänsä ovat yhtä. (Joh 17:20–23.)

Vastatessaan Tuomaan esittämään kysymykseen Jeesus sanoi tämän kanssa yhtäpitävästi: ”Jos olisitte tunteneet minut, olisitte tunteneet Isänikin; tästä lähin te tunnette hänet ja olette nähneet hänet”, ja vastaukseksi Filippuksen kysymykseen Jeesus lisäsi: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt myös Isän.” (Joh 14:5–9.) Jeesuksen seuraava selitys osoittaa jälleen sen johtuneen siitä, että hän uskollisesti edusti Isäänsä, puhui Isänsä sanoja ja teki Isänsä tekoja (Joh 14:10, 11; vrt. Joh 12:28, 44–49). Tässä samassa tilaisuudessa kuolemaansa edeltäneenä iltana Jeesus sanoi näille samoille opetuslapsille: ”Isä on minua suurempi.” (Joh 14:28.)

Se miten opetuslapset ’näkivät’ Isän Jeesuksessa, voidaan ymmärtää myös muiden Raamatun esimerkkien valossa. Esimerkiksi Jaakob sanoi Esaulle: ”Olen nähnyt kasvosi ikään kuin olisin nähnyt Jumalan kasvot, kun otit minut mielihyvin vastaan.” Jaakob sanoi näin, koska Esau oli toiminut hänen Jumalalle esittämänsä rukouksen mukaisesti. (1Mo 33:9–11; 32:9–12.) Sen jälkeen kun Jumala oli esittänyt Jobille myrskytuulesta joitakin kysymyksiä, jotka olivat selventäneet tämän ymmärrystä, Job sanoi: ”Korvakuulolta olen sinusta kuullut, mutta nyt silmäni sinut näkee.” (Job 38:1; 42:5; ks. myös Tu 13:21, 22.) Hänen ’sydämensä silmät’ oli valaistu (vrt. Ef 1:18). Se että Jeesuksen sanat Isän näkemisestä  tarkoitettiin ymmärrettäväksi kuvaannollisesti eikä kirjaimellisesti, käy ilmi Jeesuksen omista sanoista Johanneksen 6:45:ssä sekä siitä, että Johannes kirjoitti kauan Jeesuksen kuoleman jälkeen: ”Kukaan ihminen ei ole milloinkaan nähnyt Jumalaa; ainosyntyinen jumala, joka on Isän poven edessä, on se, joka on selittänyt hänet.” (Joh 1:18; 1Jo 4:12.)

Mitä Tuomas tarkoitti sanoessaan Jeesukselle: ”Herrani ja Jumalani”?

Kun Jeesus oli näyttäytynyt Tuomaalle ja muille apostoleille ja hälventänyt Tuomaan epäilykset siitä, että hän oli noussut kuolleista, Tuomas huudahti asiasta vakuuttuneena Jeesukselle: ”Herrani ja Jumalani!” (Kirjaimellisesti: ”Herra minun ja Jumala [ho The·osʹ] minun!”) (Joh 20:24–29.) Jotkut tutkijat ovat pitäneet tätä ilmausta hämmästystä ilmaisevana huudahduksena, joka esitettiin Jeesukselle mutta osoitettiin todellisuudessa Jumalalle, hänen Isälleen. Toiset väittävät kuitenkin, että alkuperäisen kreikankielisen tekstin mukaan noita sanoja on pidettävä Jeesukselle osoitettuina. Vaikka asia olisikin näin, on ilmauksen ”Herrani ja Jumalani” kuitenkin oltava sopusoinnussa muun henkeytetyn Raamatun kanssa. Koska kertomuksessa mainitaan, että Jeesus oli aikaisemmin lähettänyt opetuslapsilleen viestin: ”Minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo ja oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo”, ei ole mitään syytä uskoa, että Tuomas piti Jeesusta Kaikkivaltiaana Jumalana (Joh 20:17). Kerrottuaan Tuomaan ja kuolleista herätetyn Jeesuksen kohtaamisesta Johannes itse sanoo tästä ja muista vastaavista kertomuksista: ”Mutta nämä on kirjoitettu, jotta uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja jotta teillä uskomisen takia olisi elämä hänen nimensä avulla.” (Joh 20:30, 31.)

Tuomas on siis voinut sanoa Jeesusta ”minun Jumalakseni” siinä mielessä, että Jeesus oli ”jumala”, vaikkakaan ei Kaikkivaltias Jumala, ei ”ainoa tosi Jumala”, jota Tuomas oli usein kuullut Jeesuksen rukoilevan (Joh 17:1–3). Hän on myös saattanut käyttää Jeesuksesta ilmausta ”minun Jumalani” samaan tapaan kuin Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa kerrotaan hänen esi-isiensä tehneen, sillä Tuomas tunsi nuo kirjoitukset. Usein kun Jehovan enkelisanansaattaja kävi jonkun ihmisen luona tai puhutteli häntä, tuo henkilö tai tapauksesta kertova raamatunkirjoittaja vastasi enkelisanansaattajalle ikään kuin tämä olisi ollut Jehova Jumala, tai hän puhui enkelisanansaattajasta sillä tavoin toisille (vrt. 1Mo 16:7–11, 13; 18:1–5, 22–33; 32:24–30; Tu 6:11–15; 13:20–22). Tämä johtui siitä, että tuo enkelisanansaattaja toimi Jehovan edustajana hänen puolestaan, puhui hänen nimessään, käytti ehkä yksikön ensimmäisen persoonan pronominia ja kenties jopa sanoi: ”Minä olen – – tosi Jumala.” (1Mo 31:11–13; Tu 2:1–5.) Tuomas on siis voinut sanoa Jeesusta ”minun Jumalakseni” tässä mielessä tunnustaen Jeesuksen tosi Jumalan edustajaksi. Joka tapauksessa on varmaa, että Tuomaan sanat eivät ole ristiriidassa sen selvän lausunnon kanssa, jonka hän itse oli kuullut Jeesuksen sanovan, nimittäin: ”Isä on minua suurempi.” (Joh 14:28.)

Jeesuksen syntymä maan päälle. Ennen kuin Jeesus syntyi maan päälle, enkelit olivat näyttäytyneet tällä planeetalla ihmishahmossa ilmeisesti siten, että he olivat ottaneet itselleen tilanteeseen sopivan ruumiin ja muuttaneet sen sitten tehtävänsä täytettyään aineettomaksi (1Mo 19:1–3; Tu 6:20–22; 13:15–20). He pysyivät siis henkiluomuksina ja käyttivät aineellista ruumista vain väliaikaisesti. Näin ei kuitenkaan ollut silloin, kun Jumalan Poika tuli maan päälle ihmiseksi, Jeesukseksi. Johanneksen 1:14:ssä sanotaan: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskuudessamme.” Sen vuoksi hän saattoi sanoa itseään ”Ihmisen Pojaksi” (Joh 1:51; 3:14, 15). Jotkut kiinnittävät huomiota ilmaukseen ”asui [kirjm. ”majaili teltassa”] meidän keskuudessamme” ja väittävät tämän osoittavan, ettei Jeesus ollut todellinen ihminen vaan inkarnaatio. Apostoli Pietari käyttää kuitenkin samanlaista ilmausta itsestään, eikä hän selvästikään ollut inkarnaatio (2Pi 1:13, 14).

Raamatun henkeytetty kertomus kuuluu: ”Mutta Jeesuksen Kristuksen syntymä oli näin. Hänen äitinsä Marian ollessa luvattuna avioon Joosefille hänen todettiin olevan raskaana pyhän hengen vaikutuksesta, ennen kuin he liittyivät yhteen.” (Mt 1:18.) Tätä ennen Jehovan enkelisanansaattaja oli ilmoittanut nuorelle neitsyttytölle Marialle, että hänen ’kohdussaan tapahtuisi sikiäminen’ sen seurauksena,  että Jumalan pyhää henkeä tulee hänen päälleen ja Hänen voimansa peittää hänet varjoonsa (Lu 1:30, 31, 34, 35). Aikanaan syntyvä lapsi säilytti saman identiteetin, joka hänellä oli ollut hänen asuessaan taivaassa Sanana, mutta hän oli myös todella Marian poika ja siitä syystä Marian esi-isien Abrahamin, Iisakin, Jaakobin, Juudan ja kuningas Daavidin oikea jälkeläinen ja heille annettujen Jumalan lupausten laillinen perillinen (1Mo 22:15–18; 26:24; 28:10–14; 49:10; 2Sa 7:8, 11–16; Lu 3:23–34; ks. SUKULUETTELO, JEESUKSEN KRISTUKSEN). On sen vuoksi todennäköistä, että lapsi, joka syntyi, muistutti fyysisiltä ominaisuuksiltaan jossain määrin juutalaista äitiään.

Maria oli syntisen Aadamin jälkeläinen ja sen vuoksi itsekin epätäydellinen ja syntinen. Siksi herää kysymys, miten Jeesuksella, Marian ”esikoisella” (Lu 2:7), saattoi olla täydellinen ja synnitön elimistö. Nykyajan perinnöllisyystieteilijät ovat oppineet paljon perinnöllisyyslaeista sekä vallitsevista ja väistyvistä ominaisuuksista, mutta heillä ei ole ollut mitään mahdollisuuksia saada kokeellisesti selville, mitä tapahtuu yhdistettäessä täydellinen epätäydelliseen, kuten Jeesuksen sikiämisen yhteydessä tapahtui. Joka tapauksessa Jumalan pyhän hengen toiminta takasi tuolloin Jumalan tarkoituksen toteutumisen. Kuten enkeli Gabriel selitti Marialle, ”Korkeimman voima” peitti Marian varjoonsa, niin että se, mikä syntyi, oli pyhä, Jumalan Poika. Jumalan pyhä henki muodosti ikään kuin suojamuurin, niin ettei mikään epätäydellisyys tai vahingollinen voima voinut vahingoittaa eikä turmella kehittyvää sikiötä hedelmöitymishetkestä eteenpäin. (Lu 1:35.)

Koska Jumalan pyhä henki teki Jeesuksen syntymän mahdolliseksi, hän sai kiittää ihmiselämästään taivaallista Isäänsä, ei ketään ihmistä, esimerkiksi ottoisäänsä Joosefia (Mt 2:13–15; Lu 3:23). Heprealaiskirjeen 10:5:n mukaan Jehova Jumala ’valmisti hänelle ruumiin’, ja sikiämisestään lähtien Jeesus oli todella ”saastumaton, syntisistä erotettu” (Hpr 7:26; vrt. Joh 8:46; 1Pi 2:21, 22).

Jesajan 52:14:n Messiasta koskevan profetian, jossa kerrotaan hänen ’ulkonäkönsä rumentumisesta’, täytyy sen vuoksi soveltua Jeesukseen Messiaaseen vain kuvaannollisessa mielessä (vrt. saman luvun jakeeseen 7). Vaikka Jeesus Kristus oli fyysisesti täydellinen, hänen rohkeasti julistamansa totuuden ja vanhurskauden sanoma teki hänet vastenmieliseksi hänen ulkokultaisten vastustajiensa silmissä, jotka väittivät näkevänsä hänessä Beelsebubin edustajan, demonin riivaaman ihmisen ja rienaavan petkuttajan (Mt 12:24; 27:39–43; Joh 8:48; 15:17–25). Myös Jeesuksen opetuslasten myöhemmin julistama sanoma teki heistä elämän ”suloisen tuoksun” vastaanottavaisille ihmisille, mutta kuoleman hajun niille, jotka hylkäsivät heidän sanomansa (2Ko 2:14–16).

Syntymän ajankohta, palveluksen pituus. Jeesus syntyi ilmeisesti etanimkuussa (syys-lokakuu) vuonna 2 eaa., hänet kastettiin suunnilleen samaan aikaan vuodesta vuonna 29, ja hän kuoli noin klo 15 perjantaina 14. nisankuuta (maalis-huhtikuu) vuoden 33 keväällä. Näitä ajankohtia perustellaan seuraavasti:

Jeesus syntyi noin kuusi kuukautta sukulaisensa Johanneksen (Kastajan) syntymän jälkeen Rooman keisarin Augustuksen hallituskaudella (31 eaa. – 14 ya.), jolloin Quirinius toimi Syyrian käskynhaltijana (ks. LUETTELOINTI, jossa mainitaan Quiriniuksen todennäköinen toimiaika) ja jolloin Herodes Suuren hallituskausi Juudeassa oli lopuillaan (Mt 2:1, 13, 20–22; Lu 1:24–31, 36; 2:1, 2, 7).

Jeesuksen syntymä suhteessa Herodeksen kuolemaan. Vaikka Herodeksen kuoleman ajankohdasta kiistellään, monet todisteet viittaavat vuoteen 1 eaa. (ks. HERODES nro 1: Kuolinaika; AJANLASKU: Kuunpimennykset). Jeesuksen syntymän ja Herodeksen kuoleman välisenä aikana ehti tapahtua paljon: Jeesus ympärileikattiin kahdeksan päivän ikäisenä (Lu 2:21), hänet vietiin Jerusalemin  temppeliin 40 päivää syntymänsä jälkeen (Lu 2:22, 23; 3Mo 12:1–4, 8), tähdistäennustajat matkasivat ”itäisiltä seuduilta” Betlehemiin (jossa Jeesus ei enää ollut seimessä vaan talossa; Mt 2:1–11; vrt. Lu 2:7, 15, 16), ja Joosef ja Maria pakenivat Egyptiin lapsukaisen kanssa (Mt 2:13–15), minkä jälkeen Herodes käsitti, etteivät tähdistäennustajat olleet noudattaneet hänen ohjeitaan, ja surmautti sen jälkeen kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset Betlehemissä ja sen ympäristössä (mikä osoittaa, että Jeesus ei silloin ollut vastasyntynyt pienokainen) (Mt 2:16–18). Jos Jeesus syntyi vuoden 2 eaa. syksyllä, kaikki tämä olisi ehtinyt tapahtua hänen syntymänsä jälkeen ja ennen kuin Herodes kuoli, todennäköisesti vuonna 1 eaa. On kuitenkin olemassa myös muita perusteita Jeesuksen syntymän ajoittamiseen vuoteen 2 eaa.

Suhde Johanneksen palvelukseen. Tämän jakson alussa esitetyille ajankohdille on peruste myös Luukkaan 3:1–3:ssa, jossa osoitetaan, että Johannes Kastaja alkoi saarnata ja kastaa ”keisari Tiberiuksen viidentenätoista hallitusvuonna”. Tämä 15. vuosi kesti vuoden 28 jälkipuoliskolta vuoden 29 elo-syyskuuhun. (Ks. TIBERIUS.) Jossain Johanneksen palveluksen vaiheessa Jeesus meni hänen luokseen ja hänet kastettiin. Kun Jeesus sen jälkeen aloitti oman palveluksensa, hän oli ”noin kolmikymmenvuotias”. (Lu 3:21–23.) Kolmekymmentävuotiaana – samanikäisenä kuin Daavid tuli kuninkaaksi – Jeesus ei enää ollut ihmisvanhempiensa vallan alainen (2Sa 5:4, 5; vrt. Lu 2:51).

Neljännen Mooseksen kirjan 4:1–3, 22, 23, 29, 30:ssä kerrotaan, että lakiliiton alaisuudessa pyhäkköpalvelukseen astuttiin ”kolmikymmenvuotiaista alkaen”. On siksi järkevää päätellä, että Johannes Kastaja, joka oli leeviläinen ja papin poika, aloitti palveluksensa samanikäisenä, ei tosin temppelissä vaan siinä erikoistehtävässä, johon Jehova oli hänet asettanut (Lu 1:1–17, 67, 76–79). Se että Johanneksen ja Jeesuksen ikäero mainitaan nimenomaisesti (kaksi kertaa), ja se, että vastaava aikaero oli niiden tapausten välillä, kun Jehovan enkeli näyttäytyi ilmoittaessaan noiden molempien poikien syntymästä (Lu 1), antaa riittävät perusteet uskoa, että heidän palveluksensa noudattivat samankaltaista aikataulua eli että noin puoli vuotta sen jälkeen kun Johannes oli aloittanut palveluksensa (Jeesuksen edelläkävijänä), alkoi Jeesuksen palvelus.

Tämän perusteella Johannes syntyi 30 vuotta ennen kuin hän aloitti palveluksensa Tiberiuksen 15. vuotena, ts. jolloinkin vuoden 3 eaa. jälkipuoliskon ja vuoden 2 eaa. elo-syyskuun välillä, ja Jeesus syntyi noin kuusi kuukautta myöhemmin.

Todisteita siitä että palvelus kesti kolme ja puoli vuotta. Muiden ajanlaskuun perustuvien todisteiden pohjalta voidaan tehdä vielä täsmällisempiä päätelmiä. Nämä todisteet koskevat Jeesuksen palvelusajan pituutta ja hänen kuolemansa ajankohtaa. Danielin 9:24–27:n profetia (jota käsitellään perusteellisesti artikkelissa SEITSEMÄNKYMMENTÄ VIIKKOA) viittaa siihen, että Messias ilmaantuisi 70. ”viikon” (vuosiviikon) alussa (Da 9:25) ja kuolisi uhrikuoleman tämän viimeisen viikon keskivaiheilla eli ”puolivälissä”, jolloin hän lakkauttaisi lakiliiton alaisuudessa esitettyjen teurasuhrien ja uhrilahjojen voimassaolon (Da 9:26, 27; vrt. Hpr 9:9–14; 10:1–10). Tämä merkitsi sitä, että Jeesuksen Kristuksen palvelus kestäisi kolme ja puoli vuotta (puolet seitsemän vuoden pituisesta ”viikosta”).

Jotta Jeesuksen palvelusaika olisi voinut kestää kolme ja puoli vuotta ja päättyä hänen kuolemaansa pesahin aikaan, siihen olisi täytynyt sisältyä kaikkiaan neljä pesahia. Todisteet näistä neljästä pesahista löytyvät Johanneksen 2:13:sta, 5:1:stä, 6:4:stä ja 13:1:stä. Johanneksen 5:1:ssä ei varsinaisesti mainita pesahia, vaan pelkästään ”juutalaisten juhla” [joka on eräissä vanhoissa käsikirjoituksissa määräisessä muodossa]. On kuitenkin hyvät syyt uskoa, että kyseessä on pesah eikä jokin muu vuotuinen juhla.

Vähän aikaisemmin, Johanneksen 4:35:ssä, Jeesuksen kerrotaan sanoneen, että oli ”vielä neljä kuukautta, ennen kuin elonkorjuu tulee”. Elonkorjuuaika, varsinkin ohran korjuu, alkoi pesahin (14. nisankuuta) aikoihin. Jeesus esitti siis lausuntonsa neljä kuukautta aikaisemmin eli kislevkuun (marras-joulukuun) paikkeilla. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen vietetty vihkimisjuhla oli kislevkuussa, mutta se ei ollut niitä suuria juhlia, joita vaadittiin viettämään Jerusalemissa (2Mo 23:14–17; 3Mo 23:4–44). Juutalaisen perimätiedon mukaan  juhlaa vietettiin monissa synagogissa kautta maan. (Ks. VIHKIMISJUHLA.) Johanneksen 10:22:ssa mainitaan Jeesuksen osallistuneen nimenomaan vihkimisjuhlaan Jerusalemissa, mutta vaikuttaa siltä, että hän oli jo ollut tuolla alueella aikaisemmin vietetystä lehtimajanjuhlasta lähtien eikä siis ollut mennyt sinne erityisesti vihkimisjuhlaa varten. Johanneksen 5:1:ssä taas osoitetaan selvästi, että nimenomaan ”juutalaisten juhla” sai Jeesuksen lähtemään Galileasta (Joh 4:54) Jerusalemiin.

Vihkimisjuhlan lisäksi kislevkuun ja pesahin väliin sijoittui vain purim-juhla, jota vietettiin adarkuussa (helmi-maaliskuussa), noin kuukautta ennen pesahia. Mutta pakkosiirtolaisuuden jälkeen asetettua purim-juhlaakin vietettiin kodeissa ja synagogissa maan eri puolilla. (Ks. PURIM.) Pesah näyttää sen vuoksi olevan todennäköisimmin se ”juutalaisten juhla”, joka mainitaan Johanneksen 5:1:ssä, ja Jeesus noudatti Jumalan israelilaisille antamaa lakia olemalla silloin Jerusalemissa. Johannes tosin kertoo sen jälkeen vain muutamista tapahtumista ennen kuin hän mainitsee seuraavan pesahin (Joh 6:4), mutta Jeesuksen maanpäällisen elämän päätapahtumia esittävästä taulukosta ilmenee, että Johannes käsitteli Jeesuksen varhaista palvelusta hyvin lyhyesti sivuuttaen monet tapahtumat, joista toiset evankeliuminkirjoittajat olivat jo kertoneet. Todellisuudessa se Jeesuksen monenlainen toiminta, josta nuo muut evankeliuminkirjoittajat (Matteus, Markus ja Luukas) kertovat, tukee sitä päätelmää, että yhtä vuotuista pesahia todella vietettiin Johanneksen 2:13:ssa ja 6:4:ssä mainittujen pesahien välissä.

Jeesuksen kuoleman ajankohta. Jeesus Kristus kuoli keväällä, pesah-päivänä, 14. nisankuuta (eli abibkuuta) juutalaisen kalenterin mukaan (Mt 26:2; Joh 13:1–3; 2Mo 12:1–6; 13:4). Tuona vuonna pesah sattui viikon kuudenneksi päiväksi (jonka juutalaiset laskivat kestävän torstain auringonlaskusta perjantain auringonlaskuun). Tämä käy ilmi Johanneksen 19:31:stä, jossa osoitetaan, että seuraavana päivänä oli ”suuri” sapatti. Pesahin jälkeinen päivä oli aina sapatti riippumatta siitä, mille viikonpäivälle se sattui (3Mo 23:5–7). Mutta kun tämä erikoissapatti osui samalle päivälle tavanmukaisen sapatin (viikon seitsemännen päivän) kanssa, siitä tuli ”suuri” sapatti. Jeesus kuoli siis perjantaina 14. nisankuuta noin kello 15 (Lu 23:44–46).

Tiivistelmä todisteista. Lyhyesti voidaan siis todeta, että koska Jeesus kuoli keväällä nisankuussa, hänen palveluksensa, joka Danielin 9:24–27:n mukaan alkoi kolme ja puoli vuotta aikaisemmin, on täytynyt alkaa syksyllä etanimkuun (syys-lokakuun) tienoilla. Sen mukaan Johanneksen palvelus (joka alkoi Tiberiuksen 15. vuonna) alkoi vuoden 29 keväällä. Hänen syntymänsä sijoittui siis vuoden 2 eaa. kevääseen ja Jeesuksen syntymä puoli vuotta myöhemmäksi, vuoden 2 eaa. syksyyn. Jeesuksen palvelus alkoi noin 30 vuotta myöhemmin, vuoden 29 syksyllä, ja hän kuoli vuonna 33 (keväällä, 14. nisankuuta, kuten edellä selitettiin).

Ei perusteita syntymän ajankohdan sijoittamiselle talveen. Jeesuksen syntymäpäiväksi yleisesti hyväksytty päivä 25. joulukuuta ei siis millään tavoin perustu Raamattuun. Kuten monet hakuteokset osoittavat, se juontaa juurensa pakanallisesta juhlapyhästä. Jesuiittaoppinut Urbanus Holzmeister kirjoitti joulukuun 25. päivän vieton alkuperästä:

”Nykyään myönnetään yleisesti, että syy joulukuun 25. päivän viettämiseen oli juhla, jota pakanat viettivät tuona päivänä. Jo Petavius [ranskalainen jesuiittaoppinut, 1583–1652] huomautti aivan oikein, että joulukuun 25. päivänä vietettiin ’voittamattoman auringon syntymäpäivää’.

Tästä juhlasta todistavat: a) Furius Dionysius Filocaluksen kalenteri, joka laadittiin vuonna 354 ja jossa sanotaan: ’25. joulukuuta, voittamattoman (Auringon) S(yntymäpäivä).’ b) Astrologi Antiokhoksen kalenteri (laadittiin n. v. 200): ’Joulukuu – – 25. – – Auringon syntymäpäivä; päivät pitenevät.’ c) Keisari Julianus [Julianus Luopio, keisarina 361–363] suositteli leikkejä, joita leikittiin vuoden lopussa ’voittamattomaksi auringoksi’ sanotun auringon kunniaksi.” (Chronologia vitae Christi [Kristuksen elämän ajanlasku], Pontificium Institutum Biblicum, Rooma 1933, s. 46.)

Ehkä kaikkein huomattavin todiste siitä, että 25. joulukuuta ei ole oikea ajankohta, on Raamatun maininta, jonka mukaan paimenet olivat kedolla paimentamassa laumojaan sinä yönä, jona Jeesus syntyi (Lu 2:8, 12). Jo syksyllä bulkuussa (loka-marraskuussa) alkoi  sadekausi (5Mo 11:14), ja laumat vietiin yöksi katettuun suojaan. Seuraava kuukausi, kislev (juutalaisen kalenterin yhdeksäs kuukausi, marras-joulukuu), oli kylmä ja sateinen kuukausi (Jer 36:22; Esr 10:9, 13), ja tebetkuussa (joulu-tammikuussa) oli vuoden alhaisimmat lämpötilat, jolloin ylängöillä saattoi toisinaan sataa lunta. Näin ollen se, että paimenet olivat yöllä kedolla, on sopusoinnussa niiden todisteiden kanssa, jotka viittaavat siihen, että Jeesus syntyi alkusyksystä etanimkuussa. (Ks. BUL; KISLEV.)

Joulukuuta vastaan puhuu sekin, että Rooman keisari olisi tuskin valinnut sateista talvikuukautta ajankohdaksi, jolloin hänen (usein kapinalliset) juutalaiset alamaisensa joutuivat menemään henkikirjoitettaviksi, ”kukin omaan kaupunkiinsa” (Lu 2:1–3; vrt. Mt 24:20; ks. TEBET).

Varhaisvuodet. Jeesuksen elämän alkuvaiheista ei kerrota kovinkaan paljoa. Hän syntyi kuningas Daavidin synnyinkaupungissa Juudean Betlehemissä, minkä jälkeen hänet vietiin Galilean Nasaretiin perheen palattua Egyptistä – tämä kaikki täytti jumalallisia profetioita (Mt 2:4–6, 14, 15, 19–23; Mi 5:2; Ho 11:1; Jes 11:1; Jer 23:5). Jeesuksen ottoisä Joosef oli puuseppä (Mt 13:55), ja ilmeisesti hän ei ollut kovinkaan varakas (vrt. Lu 2:22–24:ää 3Mo 12:8:aan). Jeesus, joka oli ihmiselämänsä ensimmäisenä päivänä nukkunut tallissa, vietti siis lapsuutensa ilmeisesti varsin vaatimattomissa oloissa. Nasaret ei ollut historiallisesti merkittävä, vaikka se sijaitsikin lähellä kahta tärkeintä kauppareittiä. Monet juutalaiset ovat saattaneet pitää sitä halpa-arvoisena (vrt. Joh 1:46). (Ks. kuvat, 2. osa, s. 537, 539; NASARET.)

Jeesuksen ensimmäisistä elinvuosista ei tiedetä muuta kuin että ”lapsukainen kasvoi ja vahvistui ja täyttyi viisaudella kaiken aikaa, ja Jumalan suosio pysyi hänen päällään” (Lu 2:40). Ajan mittaan perhe kasvoi, sillä Joosefille ja Marialle syntyi neljä poikaa sekä tyttäriä (Mt 13:54–56). Marian ”esikoinen” (Lu 2:7) ei siis kasvanut ainoana lapsena. Tämä epäilemättä selittää sen, kuinka hänen vanhempansa saattoivat lähteä paluumatkalle Jerusalemista huomaamatta vähään aikaan, että heidän vanhin lapsensa Jeesus puuttui joukosta. Tämä Jeesuksen käynti (12-vuotiaana) temppelissä, missä hän keskusteli juutalaisten opettajien kanssa hämmästyttäen heitä, on ainoa hänen elämänsä alkuvaiheessa sattunut tapaus, josta on kerrottu joitakin yksityiskohtia (kuva, 2. osa, s. 538). Vastaus, jonka Jeesus antoi huolestuneille vanhemmilleen näiden löydettyä hänet sieltä, osoittaa, että hän tiesi ihmeen kautta tapahtuneesta syntymästään ja oli perillä tulevaisuudestaan Messiaana. (Lu 2:41–52.) On järkevää ajatella, että hänen äitinsä ja ottoisänsä olivat kertoneet hänelle, mitä he olivat saaneet tietää enkelien vierailujen yhteydessä ja niiden profetioiden kautta, jotka Simeon ja Anna olivat esittäneet heille, kun he menivät ensimmäisen kerran Jerusalemiin 40 päivää Jeesuksen syntymän jälkeen (Mt 1:20–25; 2:13, 14, 19–21; Lu 1:26–38; 2:8–38).

Mikään ei viittaa siihen, että Jeesuksella olisi lapsena ollut yliluonnollisia kykyjä tai että hän olisi käyttänyt niitä, niin kuin eräiden apokryfikirjojen, esimerkiksi ns. Tuomaan lapsuusevankeliumin, mielikuvitukselliset kertomukset uskottelevat. ”Tunnusmerkkiensä aluksi” hän muutti Kaanassa veden viiniksi palveluksensa alkamisen jälkeen (Joh 2:1–11). Jeesus ei ilmeisesti esitellyt näyttävästi viisauttaan ja ylemmyyttään täydellisenä ihmisenä myöskään perheensä keskuudessa Nasaretissa, mihin ehkä viittaa sekin, että hänen velipuolensa eivät uskoneet häneen hänen ihmisenä suorittamansa palveluksen aikana, samoin kuin se, ettei suurin osa Nasaretin asukkaista uskonut häntä (Joh 7:1–5; Mr 6:1, 4–6).

Jeesus oli ilmeisesti kuitenkin hyvin tuttu Nasaretin asukkaille (Mt 13:54–56; Lu 4:22); ainakin vanhurskautta ja hyvyyttä arvostavat ovat varmasti panneet merkille hänen oivalliset ominaisuutensa ja hänen erinomaisen persoonallisuutensa (vrt. Mt 3:13, 14). Hän kävi säännöllisesti joka sapattina synagogassa. Hänen taitonsa löytää ja lukea osia Pyhistä kirjoituksista osoitti, että hän oli saanut koulutusta, mutta hän ei ollut opiskellut rabbien kouluissa, joissa sai ”korkeampaa opetusta”. (Lu 4:16; Joh 7:14–16.)

Näitä varhaisvuosia koskevan kertomuksen lyhyys johtuu siitä, että Jehova ei vielä silloin ollut voidellut Jeesusta ”Kristukseksi” (Mt 16:16) eikä Jeesus ollut vielä alkanut suorittaa tehtävää, jonka Jumala antaisi hänelle. Hänen lapsuutensa ja varttumisensa aikuiseksi samoin kuin hänen syntymänsä olivat  välttämättömiä mutta lopputuloksen kannalta toisarvoisia vaiheita. Jeesus sanoikin myöhemmin roomalaiselle käskynhaltijalle Pilatukselle: ”Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten olen tullut maailmaan, että todistaisin totuudesta.” (Joh 18:37.)

Jeesuksen kaste. Pyhän hengen vuodattaminen Jeesuksen kasteen yhteydessä oli merkkinä siitä, että hänestä tuli todella Messias eli Kristus, Jumalan Voideltu (jota arvonimeä enkelit käyttivät ilmeisestikin profeetallisessa merkityksessä julistaessaan hänen syntymäänsä; Lu 2:9–11, huom. myös jakeet 25, 26). Puolen vuoden ajan Johannes oli ’valmistanut tietä’ tuota ”Jumalan pelastuskeinoa” varten (Lu 3:1–6). Jeesus, joka oli nyt ”noin kolmikymmenvuotias”, kastettiin, vaikka Johannes ensin vastustelikin sitä, koska hän oli siihen mennessä kastanut vain katuvia synnintekijöitä (Mt 3:1, 6, 13–17; Lu 3:21–23). Jeesus oli kuitenkin synnitön, joten hänen kasteensa ei kuvannut katumusta vaan oli todistus siitä, että hän tarjoutui tekemään Isänsä tahdon (vrt. Hpr 10:5–9). Kun Jeesus ”vedestä noustuaan” rukoili, hän näki ”taivaiden jakautuvan kahtia”, ja Jumalan henki laskeutui Jeesuksen päälle ruumiillisessa hahmossa kuin kyyhkynen. Lisäksi taivaasta kuului Jehovan ääni, joka sanoi: ”Sinä olet minun rakas Poikani; olen hyväksynyt sinut.” (Mt 3:16, 17; Mr 1:9–11; Lu 3:21, 22.)

Jeesuksen päälle vuodatettu Jumalan henki epäilemättä valaisi hänelle monia asioita. Hänen omat lausuntonsa sen jälkeen ja varsinkin se läheinen rukous, jonka hän esitti Isälleen vuoden 33 pesah-yönä, osoittavat, että hän muisti olemassaolonsa ennen ihmiseksi tuloaan sekä sen, mitä hän oli kuullut Isältään, ja sen, mitä hän oli nähnyt Isänsä tekevän, samoin kuin sen kirkkauden, joka hänellä itsellään oli ollut taivaissa (Joh 6:46; 7:28, 29; 8:26, 28, 38; 14:2; 17:5). Saattaa hyvinkin olla, että nämä asiat palautettiin hänen mieleensä hänen kasteensa ja voitelunsa yhteydessä.

Jeesus nimitettiin ja valtuutettiin pyhällä hengellä voitelunsa välityksellä saarnaamaan ja opettamaan (Lu 4:16–21) sekä palvelemaan Jumalan profeettana (Ap 3:22–26). Ennen kaikkea hänet nimitettiin ja valtuutettiin kuitenkin Jehovan lupaamaksi Kuninkaaksi, Daavidin valtaistuimen (Lu 1:32, 33, 69; Hpr 1:8, 9) ja iankaikkisen valtakunnan perilliseksi. Siitä syystä hän saattoi myöhemmin sanoa fariseuksille: ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.” (Lu 17:20, 21.) Jeesus voideltiin myös toimimaan Jumalan Ylimmäisenä Pappina, ei kuitenkaan Aaronin jälkeläisenä vaan kuningas-pappi Melkisedekin kaltaisena (Hpr 5:1, 4–10; 7:11–17).

Jeesus oli ollut Jumalan Poika syntymästään alkaen samoin kuin täydellinen Aadam oli ollut ”Jumalan poika” (Lu 3:38; 1:35). Enkeli Gabriel oli tunnistanut Jeesuksen Jumalan Pojaksi ennen tämän syntymää. Tuntuu siksi järkevältä ajatella, että Jeesuksen Isän julistus, joka kuultiin sen jälkeen kun Jeesus oli kastettu ja voideltu Jumalan hengellä ja joka kuului: ”Sinä olet minun rakas Poikani; olen hyväksynyt sinut” (Mr 1:11), ei merkinnyt pelkästään Jeesuksen henkilöllisyyden toteamista. On ilmeistä, että Jumala silloin siitti eli synnytti Jeesuksen Pojakseen ja että tämä ikään kuin ’syntyi uudelleen’ ja sai odotteen elää jälleen Jumalan henkipoikana taivaissa (vrt. Joh 3:3–6; 6:51; 10:17, 18). (Ks. AINOSYNTYINEN; KASTE, I.)

Jeesuksen tärkeä osa Jumalan tarkoituksessa. Jehova Jumala katsoi sopivaksi tehdä Esikoispojastaan keskeisen eli avainhahmon kaikkien tarkoitustensa toteuttamisessa (Joh 1:14–18; Kol 1:18–20; 2:8, 9), polttopisteen, johon kaikkien profetioiden valo kohdistuisi ja josta niiden valo säteilisi (1Pi 1:10–12; Il 19:10; Joh 1:3–9), ratkaisun kaikkiin ongelmiin, jotka Saatanan kapina oli aiheuttanut (Hpr 2:5–9, 14, 15; 1Jo 3:8), ja perustan, jolle Jumala rakentaisi kaikki tulevat järjestelyt taivaassa ja maan päällä olevan kaikkeuden perheensä ikuiseksi hyödyksi (Ef 1:8–10; 2:20; 1Pi 2:4–8). Koska Jeesuksella oli näin tärkeä osa Jumalan tarkoituksissa, hän saattoi perustellusti ja liioittelematta sanoa: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä. Kukaan ei tule Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh 14:6.)

”Pyhä salaisuus”. Jumalan tarkoitus, joka paljastui Jeesuksessa Kristuksessa, oli ”pyhä salaisuus”, josta oli ”ammoiset ajat pysytty vaiti” (Ro 16:25–27). Yli 4000 vuoden ajan Eedenin kapinasta lähtien olivat uskon miehet odottaneet Jumalan lupauksen täyttävää ”siementä”, joka murskaisi käärmeen kaltaisen Vastustajan pään ja vapauttaisi siten  ihmiskunnan (1Mo 3:15). Lähes 2000 vuotta he olivat panneet toivonsa liittoon, jonka Jehova oli tehnyt Abrahamin kanssa ”siemenestä”. Tuo ”siemen” ottaisi ”haltuunsa vihollistensa portin” ja kaikki maan kansakunnat siunaisivat itsensä hänen välityksellään (1Mo 22:15–18).

Kun sitten ”ajan täyttymisen raja saapui, Jumala lähetti Poikansa” ja paljasti hänen kauttaan ”pyhän salaisuuden” merkityksen, antoi ratkaisevan vastauksen Jumalan Vastustajan herättämään kiistakysymykseen (ks. JEHOVA: Tärkein kiistakysymys koski moraalia) ja järjesti keinon tottelevaisen ihmiskunnan lunastamiseksi synnistä ja kuolemasta Poikansa lunastusuhrin välityksellä (Ga 4:4; 1Ti 3:16; Joh 14:30; 16:33; Mt 20:28). Tällä tavoin Jehova Jumala poisti palvelijoittensa mielestä kaiken epävarmuuden ja epäselvyyden tarkoitustensa suhteen. Sen vuoksi apostoli sanoo: ”Olipa Jumalan lupauksia miten paljon tahansa, niistä on tullut ’kyllä’ hänen [Jeesuksen Kristuksen] välityksellään.” (2Ko 1:19–22.)

”Pyhä salaisuus” ei sisältänyt pelkästään Jumalan Pojan tunnistamista, vaan siihen sisältyi myös se tehtävä, joka hänelle oli annettu Jumalan ennaltamäärätyn tarkoituksen puitteissa, sekä tuon tarkoituksen paljastaminen ja toteuttaminen Jeesuksen Kristuksen kautta. Tämä tarkoitus, joka oli kauan pysynyt salaisuutena, oli ”hallinto määräaikojen täyttymisen rajalla, nimittäin kaiken kokoaminen jälleen yhteen Kristuksessa, sen mitä on taivaissa ja sen mitä on maan päällä” (Ef 1:9, 10).

Jeesukseen Kristukseen liittyvän ”pyhän salaisuuden” yksi piirre on se, että hän johtaa uutta taivaallista hallitusta, jonka jäsenet koostuvat maan asukkaista otetuista ihmisistä (juutalaisista ja ei-juutalaisista) ja jonka valta-alue käsittää sekä taivaan että maan. Danielin 7:13, 14:ssä kerrotussa näyssä ”ihmisen pojan kaltainen” (nimitys, jota myöhemmin usein käytettiin Kristuksesta; Mt 12:40; 24:30; Lu 17:26; vrt. Il 14:14) ilmaantuu Jehovan taivaalliseen oikeusistuimeen ja hänelle annetaan ”hallitusvalta ja kunnia ja valtakunta, jotta kaikki kansat, kansalliset ryhmät ja kielet palvelisivat häntä”. Samassa näyssä osoitetaan kuitenkin, että myös ”Ylimmän pyhät” pääsevät tämän ”ihmisen pojan” kanssa osallisiksi hänen valtakunnastaan, hallitusvallastaan ja suuruudestaan (Da 7:27). Maan päällä ollessaan Jeesus valitsi opetuslastensa keskuudesta ensimmäiset jäsenehdokkaat Valtakunta-hallitukseensa, ja sen jälkeen kun he olivat ’pysyneet hänen kanssaan hänen koettelemuksissaan’, hän teki heidän kanssaan liiton valtakunnasta ja rukoili Isäänsä pyhittämään heidät (eli tekemään heidät ”pyhiksi”) ja pyysi, että ”hekin olisivat minun kanssani siellä, missä minä olen, nähdäkseen minun kirkkauteni, jonka olet antanut minulle” (Lu 22:28, 29; Joh 17:5, 17, 24). Koska kristillinen seurakunta on tällä tavoin yhdistetty Kristukseen, se on myös osa ”pyhästä salaisuudesta”, kuten henkeytetty apostoli myöhemmin osoittaa (Ef 3:1–11; 5:32; Kol 1:26, 27; ks. PYHÄ SALAISUUS).

”Elämän Pääedustaja”. Se että Kristus Jeesus antoi täydellisen ihmiselämänsä uhriksi, oli hänen Isänsä ansaitsemattoman hyvyyden ilmaus. Tämän ansiosta Kristuksen valitut seuraajat voitiin yhdistää häneen hänen taivaallisessa hallituksessaan ja hänen Valtakunta-hallituksensa saattoi saada myös maanpäällisiä alamaisia. (Mt 6:10; Joh 3:16; Ef 1:7; Hpr 2:5; ks. LUNNAAT.) Siten hänestä tuli ”elämän Pääedustaja [”ruhtinas”, KR-92, KR-38]” koko ihmiskunnalle (Ap 3:15). Tässä käytetyn kreikankielisen sanan perusmerkitys on ’edelläkävijä’, ja sen sukulaissanaa käytetään Mooseksesta (Ap 7:27, 35), kun häntä sanotaan Israelin ”hallitsijaksi”.

Elämän ”edelläkävijänä” eli ”Elämän tienraivaajana” (Mo) Jeesus Kristus siis esitti jotain uutta, ikuisen elämän saamisen kannalta olennaista toimimalla välittäjänä, mutta hän on välittäjä myös hallinnollisessa mielessä. Hän on Jumalan Ylimmäinen Pappi, joka voi puhdistaa ihmiset täysin synnistä ja vapauttaa heidät kuoleman tuottavista synnin vaikutuksista (Hpr 3:1, 2; 4:14; 7:23–25; 8:1–3); hän on nimitetty Tuomari, jolle on annettu kaikki tuomintavalta, niin että hän jakaa arvostelukykyisesti lunnaittensa hyötyä kaikille ihmisyksilöille, jotka ovat arvollisia elämään hänen kuninkuutensa alaisuudessa (Joh 5:22–27; Ap 10:42, 43); hänen välityksellään tapahtuu myös kuolleiden ylösnousemus (Joh 5:28, 29; 6:39, 40). Koska Jehova Jumala on asettanut Poikansa käytettäväksi tällä tavoin, ei ”ole pelastusta kenessäkään muussa, sillä taivaan alla ei ole toista ihmisten keskuudessa annettua  nimeä, jonka välityksellä meidän täytyy pelastautua” (Ap 4:12; vrt. 1Jo 5:11–13).

Koska tämä Jeesuksen valta sisältyy myös hänen ”nimeensä”, hänen opetuslapsensa, jotka edustivat tuota elämän Pääedustajaa, saattoivat hänen nimensä avulla parantaa ihmisten perisynnistä johtuvia sairauksia ja jopa herättää kuolleita (Ap 3:6, 15, 16; 4:7–11; 9:36–41; 20:7–12).

Hänen ”nimensä” täysi merkitys. Jeesuksen kuolemalla kidutuspaalussa on siis ratkaiseva merkitys ihmisten pelastumiselle, mutta sen tunnustaminen ei ole lähimainkaan kaikki, mitä Jeesuksen nimeen uskomiseen sisältyy (Ap 10:43). Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus ilmoitti opetuslapsilleen: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä”, mikä osoittaa, että hänen johtamansa hallituksen valta-alue käsittää koko kaikkeuden (Mt 28:18). Apostoli Paavali teki selväksi, että Jeesuksen Isä ”ei jättänyt mitään hänen [Jeesuksen] alaisuuteensa alistamatta”, mistä tietenkin on poikkeuksena ”se, joka alisti kaiken hänen alaisuuteensa”, ts. Jehova, Suvereeni Jumala (1Ko 15:27; Hpr 1:1–14; 2:8). Jeesuksen Kristuksen ”nimi” on sen vuoksi oivallisempi kuin Jumalan enkelien nimi, koska hänen nimensä käsittää sen laajan toimeenpanovallan, jonka Jehova on hänelle antanut, eli edustaa sitä (Hpr 1:3, 4). Ainoastaan ne, jotka halukkaasti tunnustavat tuon ”nimen” ja kumartavat sitä alistuen sen edustamaan valtaan, saavat ikuisen elämän (Ap 4:12; Ef 1:19–23; Fil 2:9–11). Heidän täytyy vilpittömästi ja vailla ulkokultaisuutta mukautua niihin normeihin, jotka Jeesus esimerkillään asetti, sekä uskossa totella hänen antamiaan käskyjä (Mt 7:21–23; Ro 1:5; 1Jo 3:23).

Mikä on se Jeesuksen ”nimi”, jonka vuoksi kaikki kansakunnat vihaavat kristittyjä?

Jeesus valaisi tätä toista ”nimeensä” liittyvää piirrettä profeetallisessa varoituksessaan, jonka mukaan hänen seuraajansa tulisivat ”olemaan kaikkien kansakuntien vihan kohteita minun nimeni vuoksi” (Mt 24:9; myös Mt 10:22; Joh 15:20, 21; Ap 9:15, 16). Tämä ei selvästikään johtuisi siitä, että hänen nimensä edusti Lunastajaa, vaan siitä, että se edusti Jumalan virkaanasettamaa Hallitsijaa, kuninkaiden Kuningasta, jolle kaikkien kansakuntien tulee kumartaen osoittaa alamaisuutensa, jolleivät ne tahdo tuhoutua (Il 19:11–16; vrt. Ps 2:7–12).

Kun demonit tottelivat Jeesuksen käskyä ja lähtivät ulos riivaamistaan ihmisistä, ne eivät varmasti tehneet sitä sen vuoksi, että Jeesus oli Jumalan Uhrikaritsa, vaan sen hänen nimensä edustaman vallan vuoksi, joka hänellä oli Valtakunnan voideltuna edustajana ja jonka perusteella hän saattoi pyytää avukseen, ei ainoastaan yhtä legioonaa vaan kaksitoista legioonaa enkeleitä; nämä pystyisivät puolestaan ajamaan ulos kaikki demonit, jotka itsepintaisesti vastustaisivat poistumiskäskyä (Mr 5:1–13; 9:25–29; Mt 12:28, 29; 26:53; vrt. Da 10:5, 6, 12, 13). Jeesuksen uskollisilla apostoleilla oli valta käyttää hänen nimeään ajaessaan ulos demoneja sekä ennen hänen kuolemaansa että sen jälkeen (Lu 9:1; 10:17; Ap 16:16–18). Mutta kun juutalaisen papin Skeuaan pojat yrittivät käyttää Jeesuksen nimeä tällä tavoin, paha henki kiisti heidän oikeutensa vedota tuon nimen edustamaan valtaan ja pani riivatun miehen hyökkäämään heidän kimppuunsa ja pahoinpitelemään heitä (Ap 19:13–17).

Jeesuksen seuraajat käyttivät hänen ”nimensä” yhteydessä usein ilmausta ”Herra Jeesus” tai ”Herramme Jeesus Kristus” (Ap 8:16; 15:26; 19:5, 13, 17; 1Ko 1:2, 10; Ef 5:20; Kol 3:17). He tunnustivat hänet Herrakseen, eivät ainoastaan sen vuoksi, että Jumala oli nimittänyt hänet heidän Lunastajakseen ja Omistajakseen hänen lunastusuhrinsa perusteella (1Ko 6:20; 7:22, 23; 1Pi 1:18, 19; Ju 4), vaan myös hänen kuninkaallisen asemansa ja valtansa vuoksi. Sillä täydellä kuninkaallisella ja papillisella valtuudella, jota Jeesuksen nimi edusti, hänen seuraajansa saarnasivat (Ap 5:29–32, 40–42), kastoivat opetuslapsia (Mt 28:18–20; Ap 2:38; vrt. 1Ko 1:13–15), erottivat seurakunnasta moraalittomia ihmisiä (1Ko 5:4, 5) sekä kehottivat ja opettivat niitä kristillisiä seurakuntia, joiden paimenia he olivat (1Ko 1:10; 2Te 3:6). Näin ollen ne, jotka Jeesus hyväksyy saamaan elämän, eivät voi milloinkaan uskoa mihinkään muuhun Jumalan hallitusvaltaa edustavaan ”nimeen”  eivätkä olla uskollisia sellaiselle ”nimelle”, vaan heidän täytyy osoittaa murtumatonta uskollisuutta tämän Jumalan valtuuttaman Kuninkaan, Herran Jeesuksen Kristuksen, ”nimeä” kohtaan (Mt 12:18, 21; Il 2:13; 3:8; ks. JUMALAN LÄHESTYMINEN).

’Totuudesta todistaminen’. Kun Pilatus kysyi Jeesukselta: ”Oletko sinä sitten kuningas?”, Jeesus vastasi: ”Sinä itse sanot, että olen kuningas. Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten olen tullut maailmaan, että todistaisin totuudesta. Jokainen, joka on totuuden puolella, kuuntelee minun ääntäni.” (Joh 18:37; ks. OIKEUDENKÄYNTI: Jeesuksen oikeudenkäynti.) Kuten Raamattu osoittaa, totuus, josta hän todisti, ei ollut pelkkää yleistä totuutta. Se oli kaikkein tärkein totuus Jumalan menneistä ja tulevista tarkoituksista, totuus, joka perustui Jumalan suvereeniin tahtoon ja hänen kykyynsä toteuttaa tuo tahto. Palveluksellaan Jeesus teki ilmeiseksi, että tuo ”pyhään salaisuuteen” sisältyvä totuus oli Jumalan valtakunta, jonka valtaistuimella palvelee Kuningas-Pappina Daavidin poika Jeesus Kristus. Tämä oli myös sen sanoman ydin, jota enkelit julistivat ennen Jeesuksen syntymää ja sen jälkeen kun hän syntyi Juudean Betlehemissä, Daavidin kaupungissa. (Lu 1:32, 33; 2:10–14; 3:31.)

Jotta Jeesus olisi voinut suorittaa loppuun palveluksensa, joka sisälsi totuudesta todistamisen, häneltä vaadittiin muutakin kuin vain puhumista, saarnaamista ja opettamista. Sen lisäksi että hänen täytyi jättää taivaallinen kirkkautensa syntyäkseen ihmiseksi, hänen täytyi täyttää kaikki se, mitä hänestä oli ennustettu, myös lakiliiton sisältämät varjot eli esikuvat (Kol 2:16, 17; Hpr 10:1). Vahvistaakseen Isänsä profeetallisen sanan ja lupausten totuuden, Jeesuksen täytyi elää siten, että tuosta totuudesta tuli todellisuutta, ja täyttää se sillä, mitä hän sanoi ja teki, miten hän eli ja miten hän kuoli. Hänen täytyi siis olla totuus, totuuden ruumiillistuma, niin kuin hän itse sanoikin olevansa (Joh 14:6).

Tästä syystä apostoli Johannes saattoi kirjoittaa, että Jeesus oli ”täynnä ansaitsematonta hyvyyttä ja totuutta” ja että vaikka ”Laki annettiin Mooseksen välityksellä”, ”ansaitsematon hyvyys ja totuus tulivat olemaan Jeesuksen Kristuksen välityksellä” (Joh 1:14, 17). Jumalan totuus ’tuli olemaan’ eli toteutui monien Jeesukseen liittyvien historiallisten tapahtumien välityksellä: hän syntyi ihmiseksi, tarjoutui Jumalan käytettäväksi vesikasteessa, suoritti kolme ja puoli vuotta julkista palvelusta Jumalan valtakunnan hyväksi, kuoli uskollisena Jumalalle ja sai ylösnousemuksen taivaaseen (vrt. Joh 1:18; Kol 2:17). Jeesuksen Kristuksen koko elämä oli sen vuoksi ’todistamista totuudesta’, niistä asioista, jotka Jumala oli vahvistanut valallaan. Jeesus ei siis ollut Messiaan eli Kristuksen varjo. Hän oli todellinen luvattu Messias. Hän ei ollut Kuningas-Papin varjo. Hän oli todellinen, oikea Kuningas-Pappi, josta oli ennustettu. (Ro 15:8–12; vrt. Ps 18:49; 117:1; 5Mo 32:43; Jes 11:10.)

Tämä oli se totuus, joka ’vapauttaisi ihmiset’, jos he osoittaisivat olevansa ”totuuden puolella” hyväksymällä Jeesuksen osan Jumalan tarkoituksessa (Joh 8:32–36; 18:37). Jos joku jättäisi huomioon ottamatta Jumalan tarkoituksen hänen Poikansa suhteen, perustaisi toivonsa johonkin muuhun tai antaisi joidenkin muiden perusteiden ohjata elämäänsä, hän uskoisi valheeseen, tulisi petetyksi ja seuraisi Jumalan Vastustajaa, valheen isää (Mt 7:24–27; Joh 8:42–47). Se merkitsisi ’kuolemista synneissään’ (Joh 8:23, 24). Tästä syystä Jeesus ei pidättynyt julistamasta asemaansa Jumalan tarkoituksessa.

Hän tosin kielsi opetuslapsiaan – joskus ankarastikin – kuuluttamasta julkisesti sitä, että hän oli Messias (Mt 16:20; Mr 8:29, 30), ja hän puhui harvoin itsestään suoranaisesti Kristuksena paitsi ollessaan vain heidän kanssaan (Mr 9:33, 38, 41; Lu 9:20, 21; Joh 17:3). Hän kiinnitti kuitenkin rohkeasti ja säännöllisesti huomiota niihin profetioiden sisältämiin todisteisiin ja omiin tekoihinsa, jotka todistivat, että hän oli Kristus (Mt 22:41–46; Joh 5:31–39, 45–47; 7:25–31). Puhuessaan samarialaiselle naiselle kaivolla ”matkasta väsynyt” Jeesus ilmaisi itsensä hänelle ehkä herättääkseen uteliaisuutta kaupungin asukkaissa ja saadakseen heidät tulemaan kaupungista luokseen, kuten tapahtuikin (Joh 4:6, 25–30). Yksistään Jeesuksen väite, että hän oli Messias, ei olisi merkinnyt mitään, ellei sen tueksi olisi esitetty todisteita, ja niiltä, jotka näkivät hänet ja kuulivat häntä, vaadittiin puolestaan uskoa, jotta he olisivat voineet omaksua sen, mihin todisteet  erehtymättä viittasivat (Lu 22:66–71; Joh 4:39–42; 10:24–27; 12:34–36).

Koeteltu ja tehty täydelliseksi. Jehova Jumala osoitti erittäin suurta luottamusta Poikaansa kohtaan antaessaan hänen tehtäväkseen mennä maan päälle palvelemaan luvattuna Messiaana. Jumalan edeltä tuntema tarkoitus oli jo ”ennen maailman perustamista” (1Pi 1:19, 20), että tulisi ”siemen” (1Mo 3:15), Messias, joka palvelisi Jumalan Uhrikaritsana. Ilmausta ”ennen maailman perustamista” tarkastellaan artikkelissa EDELTÄTIETÄMYS, ENNALTAMÄÄRÄYS: Messiaan ennaltamääräys. Raamatussa ei kuitenkaan kerrota, missä vaiheessa Jehova valitsi nimenomaisen yksilön tähän tehtävään tai ilmoitti hänelle siitä; tapahtuiko se esimerkiksi Eedenin kapinan yhteydessä vai joskus myöhemmin. Tehtävän vaatimukset, varsinkin lunastusuhria koskevat, estivät käyttämästä ketään epätäydellistä ihmistä mutta eivät täydellistä henkipoikaa. Jehova valitsi tehtävään yhden kaikista miljoonista henkipojistaan: Esikoisensa, Sanan (vrt. Hpr 1:5, 6).

Jumalan Poika otti tehtävän vastaan halukkaasti, mikä ilmenee Filippiläiskirjeen 2:5–8:sta. Hän ”tyhjensi itsensä” taivaallisesta kirkkaudestaan ja henkiluonnostaan ja ”otti orjan muodon” alistumalla siihen, että hänen elämänsä siirrettiin maan päälle, ihmisen aineelliselle tasolle. Hänen edessään oleva tehtävä asetti hänelle valtavan vastuun, sillä sen varassa olivat hyvin tärkeät asiat. Jos hän pysyisi uskollisena, hän osoittaisi valheeksi Saatanan Jobin tapauksessa esittämän väitteen, jonka mukaan Jumalan palvelijat kieltäisivät Hänet, jos he joutuisivat puutteeseen, kärsimyksiin ja koetuksiin (Job 1:6–12; 2:2–6). Kaikista Jumalan luomuksista juuri Jeesus, Esikoispoika, voisi antaa painokkaimman vastauksen tuohon syytökseen ja oivallisimman todistuksen Isänsä puolella olemisesta suuremmassa kiistakysymyksessä, joka koski Jehovan kaikkeudensuvereeniuden oikeellisuutta. Siten hän osoittaisi olevansa ”Aamen, uskollinen ja totuudellinen todistaja” (Il 3:14). Jos hän epäonnistuisi, hän tuottaisi Isänsä nimelle suuremman häpeän kuin kukaan muu voisi tuottaa.

Valitessaan ainosyntyisen Poikansa Jehova ei tietenkään ’pannut käsiään hätäisesti hänen päälleen’ eikä antautunut vaaraan tulla ’osalliseksi mahdollisiin synteihin’, sillä Jeesus ei ollut vasta-alkaja, joka todennäköisesti ”pöyhistyisi ylpeydestä ja joutuisi Panettelijalle langetettuun tuomioon” (vrt. 1Ti 5:22; 3:6). Jehova ’tunsi täysin’ Poikansa oltuaan läheisesti tekemisissä hänen kanssaan mittaamattoman ajan menneisyydessä (Mt 11:27; vrt. 1Mo 22:12; Ne 9:7, 8), ja hän saattoi sen vuoksi antaa hänen tehtäväkseen täyttää Sanansa erehtymättömät profetiat (Jes 46:10, 11). Jumala ei siis taannut ehdottoman valtansa perusteella eikä automaattisesti, että hänen Poikansa olisi ”menestyvä” pelkästään siksi, että Jumala asetti hänet ennustetun Messiaan asemaan (Jes 55:11), kuten predestinaatio-opissa esitetään.

Vaikka Poika ei ollut koskaan joutunut kokemaan sellaista koetusta, joka nyt oli hänen edessään, hän oli osoittanut uskollisuutensa ja antaumuksensa muilla tavoin. Hänellä oli jo ollut suuri vastuu Jumalan edustajana, Sanana. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan käyttänyt asemaansa ja valtaansa väärin, niin kuin Jumalan maanpäällinen edustaja Mooses kerran teki (4Mo 20:9–13; 5Mo 32:48–51; Ju 9). Koska Poika oli se, jonka kautta kaikki tehtiin, hän oli jumala, ”ainosyntyinen jumala” (Joh 1:18), joten hänellä oli kunniakas ja korkein asema Jumalan muiden henkipoikien keskuudessa. Hän ei kuitenkaan ylpistynyt (vrt. Hes 28:14–17). Ei siis voitu kieltää sitä, että Poika oli jo monissa suhteissa todistanut kuuliaisuutensa, nöyryytensä ja antaumuksensa.

Asian valaisemiseksi voidaan tarkastella tapaa, jolla Jumalan ensimmäistä ihmispoikaa Aadamia koeteltiin. Tuohon kokeeseen ei sisältynyt vainon tai kärsimyksen kestämistä, vaan ainoastaan jatkuva tottelevaisen kunnioituksen osoittaminen hyvän ja pahan tiedon puuta koskevaa Jumalan tahtoa kohtaan (1Mo 2:16, 17; ks. PUUT). Saatanan kapina ja hänen aiheuttamansa kiusaus eivät kuuluneet Jumalan alun perin asettamaan kokeeseen vaan olivat muualta kuin Jumalalta tullut lisäpiirre. Kun tuo koe asetettiin, siihen ei sisältynyt mitään ihmisten aiheuttamaa kiusausta, jollaiseen Aadam joutui Eevan rikkomuksen vuoksi (1Mo 3:6, 12). Aadamia olisi siis voitu koetella ilman ulkopuolista kiusausta tai houkutusta väärin tekemiseen, koska kyse oli loppujen lopuksi Aadamin sydämestä – siitä, miten paljon  hän rakasti Jumalaa ja miten epäitsekäs hän oli (San 4:23). Jos Aadam olisi osoittautunut uskolliseksi, hän olisi saanut ottaa ’elämän puusta ja syödä ja elää ajan hämärään asti’ Jumalan koeteltuna ja hyväksyttynä ihmispoikana (1Mo 3:22) joutumatta huonon vaikutuksen ja houkutusten, vainon tai kärsimyksen uhriksi.

Huomattakoon myös, että se henkipoika, josta tuli Saatana hänen hylättyään Jumalan palveluksen, ei tehnyt sitä sen vuoksi, että häntä olisi vainottu tai houkuteltu tekemään väärin. Kaikkein vähiten niin olisi tehnyt Jumala, sillä ’hän ei koettele ketään pahalla’. Tuo henkipoika ei kuitenkaan pysynyt uskollisena, vaan salli ’oman halunsa vetää ja houkutella häntä’ ja teki syntiä, jolloin hänestä tuli kapinoitsija. (Ja 1:13–15.) Hän epäonnistui rakkauden kokeessa.

Jumalan Vastustajan herättämä kiistakysymys vaati kuitenkin, että Pojan piti luvattuna Messiaana ja Jumalan valtakunnan tulevana kuninkaana läpikäydä nuhteettomuuskoe uudenlaisissa olosuhteissa. Tämä koetus ja siihen liittyvät kärsimykset olivat myös välttämättömiä, jotta hänet olisi ”tehty täydelliseksi” asemaansa Jumalan ihmiskunnalle asettamana Ylimmäisenä Pappina (Hpr 5:9, 10). Jotta Jumalan Poika olisi voinut täyttää kaikki virkaanasetetulle pelastuksen Pääedustajalle esitetyt vaatimukset, ”hän oli velvollinen tulemaan kaikissa suhteissa ’veljiensä’ [niiden joista tuli hänen voideltuja seuraajiaan] kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi – – armollinen ja uskollinen ylimmäinen pappi”. Hänen täytyi kestää vaikeuksia ja kärsimyksiä, jotta hän kykenisi ”tulemaan niiden avuksi, jotka pannaan koetukselle”, voisi suhtautua myötätuntoisesti heidän heikkouksiinsa niin kuin sellainen, ”joka on koeteltu kaikissa suhteissa samoin kuin mekin, mutta ilman syntiä”. Vaikka hän oli täydellinen ja synnitön, hän voisi silti ”kohdella maltillisesti tietämättömiä ja erehtyviä”. Ainoastaan sellaisen Ylimmäisen Papin välityksellä voisivat epätäydelliset ihmiset lähestyä ”vapaasti puhuen ansaitsemattoman hyvyyden valtaistuinta, jotta saisimme armon ja löytäisimme ansaitsemattoman hyvyyden avuksi oikeaan aikaan”. (Hpr 2:10–18; 4:15–5:2; vrt. Lu 9:22.)

Jeesuksella oli kuitenkin tahdonvapaus. Jeesus itse sanoi, että kaikki Messiasta koskevat profetiat tulisivat varmasti toteutumaan, että niiden ”on täytyttävä” (Lu 24:44–47; Mt 16:21; vrt. Mt 5:17). Mutta tämä ei suinkaan vapauttanut Jumalan Poikaa vastuusta eikä rajoittanut hänen vapauttaan valita, olisiko hän uskollinen vai uskoton. Asia ei ollut yksipuolinen, se ei riippunut pelkästään Kaikkivaltiaasta Jumalasta, Jehovasta. Hänen Poikansa täytyi tehdä oma osuutensa profetioiden toteuttamiseksi. Jumala varmisti noiden profetioiden täyttymyksen valitsemalla viisaasti tehtävään ”rakkaan Poikansa” (Kol 1:13). Ollessaan ihmisenä maan päällä hänen Pojallaan oli luonnollisesti edelleen oma tahdonvapautensa ja hän myös käytti sitä. Jeesus puhui omasta tahdostaan, osoitti alistuvansa vapaaehtoisesti Isänsä tahtoon (Mt 16:21–23; Joh 4:34; 5:30; 6:38) ja työskenteli tunnollisesti toteuttaakseen tehtävänsä siten kuin se oli esitetty hänen Isänsä Sanassa (Mt 3:15; 5:17, 18; 13:10–17, 34, 35; 26:52–54; Mr 1:14, 15; Lu 4:21). Joidenkin profeetallisten piirteiden täyttyminen ei tietenkään ollut Jeesuksen vallassa, sillä ne täyttyivät hänen kuolemansa jälkeen (Mt 12:40; 26:55, 56; Joh 18:31, 32; 19:23, 24, 36, 37). Kertomus hänen kuolemaansa edeltävästä yöstä paljastaa vaikuttavalla tavalla, miten voimakkaasti hän joutui itse ponnistelemaan alistaakseen oman tahtonsa häntä itseään viisaamman Isän korkeampaan tahtoon (Mt 26:36–44; Lu 22:42–44). Siitä käy ilmi myös se, että vaikka hän oli täydellinen, hän tunnusti auliisti olevansa ihmisenä riippuvainen Isältään, Jehova Jumalalta, ahdingon aikana saamastaan voimasta (Joh 12:23, 27, 28; Hpr 5:7).

Jeesuksella oli sen vuoksi paljon mietiskeltävää ja monia syitä vahvistaa itseään niiden 40 päivän aikana, jotka hän paastosi (Mooseksen tavoin) erämaassa kasteensa ja voitelunsa jälkeen (2Mo 34:28; Lu 4:1, 2). Siellä hän joutui suoraan vastatusten Isänsä käärmeenkaltaisen Vastustajan kanssa. Käyttäen samantapaista taktiikkaa kuin Eedenissä Saatana Panettelija koetti saada Jeesuksen osoittamaan itsekkyyttä, korottamaan itsensä ja kieltämään Isänsä suvereenin aseman. Toisin kuin Aadam Jeesus (”viimeinen Aadam”) pysyi nuhteettomana, ja viittaamalla jatkuvasti  Isänsä ilmoitettuun tahtoon hän sai Saatanan vetäytymään pois ”toiseen sopivaan aikaan saakka”. (Lu 4:1–13; 1Ko 15:45.)

Jeesuksen teot ja ominaisuudet. Koska ”ansaitsematon hyvyys ja totuus” tulivat olemaan Jeesuksen Kristuksen välityksellä, hänen oli mentävä ihmisten keskuuteen, jotta he saattoivat kuunnella häntä, nähdä hänen tekonsa ja ominaisuutensa. Siten he voisivat tunnistaa hänet Messiaaksi ja uskoa hänen uhriinsa, kun hän kuolisi heidän puolestaan ”Jumalan Karitsana”. (Joh 1:17, 29.) Hän kävi itse monilla Palestiinan alueilla kulkien jalkaisin satoja kilometrejä. Hän puhui ihmisille järvien rannoilla ja vuorten rinteillä, kaupungeissa ja kylissä, synagogissa ja temppelissä, toreilla, kaduilla ja kodeissa (Mt 5:1, 2; 26:55; Mr 6:53–56; Lu 4:16; 5:1–3; 13:22, 26; 19:5, 6), hän puhui sekä suurille ihmisjoukoille että yksityisille ihmisille, miehille ja naisille, vanhoille ja nuorille, rikkaille ja köyhille (Mr 3:7, 8; 4:1; Joh 3:1–3; Mt 14:21; 19:21, 22; 11:4, 5).

Oheisessa taulukossa osoitetaan, miten neljä kertomusta Jeesuksen elämästä maan päällä voidaan rinnastaa aikajärjestyksessä. Siitä ilmenevät myös ne ”kenttämatkat”, joita hän teki kolme ja puoli vuotta kestäneen palveluksensa aikana.

Jeesus antoi opetuslapsilleen esimerkin työskentelemällä kovasti, nousemalla varhain aamulla ja jatkamalla palvelusta iltamyöhään (Lu 21:37, 38; Mr 11:20; 1:32–34; Joh 3:2; 5:17). Useammin kuin kerran hän rukoili koko yön, esimerkiksi ennen vuorisaarnan pitämistä (Mt 14:23–25; Lu 6:12–7:10). Kerran kun hän oli työskennellyt iltamyöhään asti, hän nousi, kun oli vielä pimeä, ja meni syrjäiseen paikkaan rukoilemaan (Mr 1:32, 35). Ihmisjoukot häiritsivät usein hänen yksinoloaan, mutta siitä huolimatta hän ”otti ihmiset ystävällisesti vastaan ja alkoi puhua heille Jumalan valtakunnasta” (Lu 9:10, 11; Mr 6:31–34; 7:24–30). Hän tunsi väsymystä, janoa ja nälkää, ja toisinaan hän luopui ateriasta tehtävänä olevan työn takia (Mt 21:18; Joh 4:6, 7, 31–34; vrt. Mt 4:2–4; 8:24, 25).

Tasapainoinen näkemys aineellisesta. Jeesus ei ollut kuitenkaan askeetti, joka olisi harjoittanut itsensä kieltämistä äärimmäisyyteen saakka ottamatta huomioon olosuhteita (Lu 7:33, 34). Hän otti vastaan monia kutsuja aterioille ja jopa pitoihin ja vieraili myös varakkaiden ihmisten kodeissa (Lu 5:29; 7:36; 14:1; 19:1–6). Hän lisäsi erään häätilaisuuden iloa muuttamalla veden hyväksi viiniksi (Joh 2:1–10). Hän arvosti myös hänelle itselleen tehtyä hyvää. Kun Juudas ilmaisi närkästymisensä siitä, että Lasaruksen sisar Maria käytti Jeesuksen jalkojen voitelemiseen kolmanneskilon hyvänhajuista öljyä (jonka arvo oli yli 220 dollaria eli suunnilleen työntekijän vuoden palkka), ja oli olevinaan kiinnostunut köyhistä, joita olisi voitu auttaa myymällä öljy, Jeesus sanoi: ”Anna hänen olla, jotta hän toimittaisi tämän hautaamiseni päivää silmällä pitäen. Sillä köyhät teillä on aina parissanne, mutta minua teillä ei ole aina.” (Joh 12:2–8; Mr 14:6–9.) Kun Jeesus pidätettiin, hänellä oli yllään aluspukine, joka oli ilmeisesti varsin laadukas, koska se oli ”kudottu ylhäältä asti koko pituudeltaan” (Joh 19:23, 24). Jeesus ei kuitenkaan koskaan huolehtinut liiaksi aineellisesta vaan asetti aina hengelliset asiat ensi sijalle, kuten hän neuvoi toisiakin tekemään (Mt 6:24–34; 8:20; Lu 10:38–42; vrt. Fil 4:10–12).

Rohkea vapauttaja. Jeesus osoitti suurta rohkeutta, miehekkyyttä ja voimaa koko palveluksensa ajan (Mt 3:11; Lu 4:28–30; 9:51; Joh 2:13–17; 10:31–39; 18:3–11). Hän taisteli Joosuan, kuningas Daavidin ja muiden tavoin Jumalan asian ja vanhurskautta rakastavien puolesta. Luvattuna ”siemenenä” hänen oli kohdattava ’käärmeen siemenen’ viha ja taisteltava siihen kuuluvia vastaan (1Mo 3:15; 22:17). Hän kävi hyökkäyssotaa demoneja vastaan ja sitä vaikutusta vastaan, joka niillä oli ihmisten mieleen ja sydämeen (Mr 5:1–13; Lu 4:32–36; 11:19–26; vrt. 2Ko 4:3, 4; Ef 6:10–12). Ulkokultaiset uskonnolliset johtajat osoittivat, että he todellisuudessa vastustivat Jumalan suvereeniutta ja hänen tahtoaan (Mt 23:13, 27, 28; Lu 11:53, 54; Joh 19:12–16). Jeesus voitti heidät perusteellisesti useissa sanailuissa. Hän käytti ”hengen miekkaa”, Jumalan sanaa, voimakkaasti, täysin hallitusti ja taitavasti lävistäen viekkaat väitteet ja salakavalat kysymykset, joita hänen vastustajansa esittivät, ja pani heidät siten ahtaalle ja kahden tulen väliin. (Mt 21:23–27; 22:15–46.) Hän paljasti pelottomasti, millaisia he olivat: ihmisten perimätietojen ja muodollisuuksien opettajia, sokeita johtajia, kyykäärmeiden sukupolvi ja Jumalan  Vastustajan, demonien ruhtinaan ja murhanhimoisen valehtelijan, lapsia (Mt 15:12–14; 21:33–41, 45, 46; 23:33–35; Mr 7:1–13; Joh 8:40–45).

Jeesus ei kuitenkaan ollut koskaan tyhmänrohkea eikä etsinyt vaikeuksia vaan vältti tarpeettomia vaaratilanteita (Mt 12:14, 15; Mr 3:6, 7; Joh 7:1, 10; 11:53, 54; vrt. Mt 10:16, 17, 28–31). Hänen rohkeutensa perustui uskoon (Mr 4:37–40). Hän ei menettänyt itsehillintäänsä, kun häntä parjattiin ja kohdeltiin huonosti, vaan pysyi tyynenä ja ”jätti aina itsensä sen huomaan, joka tuomitsee vanhurskaasti” (1Pi 2:23).

Taistelemalla rohkeasti totuuden puolesta ja valaisemalla ihmisille Jumalan tarkoituksia Jeesus, suurempi Mooses, täytti profeetallisen Vapauttajan tehtävän. Hän julisti vangituille vapautusta. (Jes 42:1, 6, 7; Jer 30:8–10; Jes 61:1.) Monet eivät itsekkäistä syistä ja vallassa olevien pelosta rohjenneet murtautua vapaaksi, vaikka he olivat tietämättömyyden kahleissa ja orjallisen riippuvaisia vääristä johtajista ja vääristä toiveista (Joh 7:11–13; 9:22; 12:42, 43), mutta toiset irtautuivat niistä rohkeasti (Joh 9:24–39; vrt. Ga 5:1). Samalla tavoin kuin uskolliset juutalaiset kuninkaat olivat ponnistelleet väärän uskonnon poistamiseksi valtakunnastaan (2Ai 15:8; 17:1, 4–6; 2Ku 18:1, 3–6), myös Jeesuksen, Jumalan messiaanisen kuninkaan, palveluksella oli tuhoisa vaikutus hänen aikansa väärään uskontoon (Joh 11:47, 48).

Lisätietoja Jeesuksen Kristuksen maanpäällisestä palveluksesta sisältävät 2. osan KARTAT, s. 540, 541.

Myötätuntoinen ja lämminsydäminen. Jeesus oli kuitenkin myös hyvin myötätuntoinen, mikä oli eräs Jumalan Ylimmäisenä Pappina palvelemisen edellytys. Hänen täydellisyytensä ei tehnyt hänestä ylikriittistä eikä ylimielistä ja määräilevää (kuten fariseukset) epätäydellisiä, synnin kuormittamia ihmisiä kohtaan, joiden keskuudessa hän eli ja työskenteli (Mt 9:10–13; 21:31, 32; Lu 7:36–48; 15:1–32; 18:9–14). Lapsetkin viihtyivät hänen seurassaan, ja kun hän käytti lasta esimerkkinä, hän ei pelkästään asettanut sitä opetuslastensa eteen, vaan myös ”sulki sen syliinsä” (Mr 9:36; 10:13–16). Hän osoittautui seuraajiensa tosi ystäväksi ja helläksi toveriksi ja ”rakasti heitä loppuun asti” (Joh 13:1; 15:11–15). Hän ei käyttänyt arvovaltaansa vaativasti eikä lisännyt ihmisten taakkoja, vaan sanoi sen sijaan: ”Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka uurastatte – –, niin minä virvoitan teidät.” Hänen opetuslapsensa totesivat, että hän oli ”lempeämielinen ja nöyrä sydämeltä” ja että hänen ikeensä oli miellyttävä ja kuormansa keveä. (Mt 11:28–30.)

Papin velvollisuuksiin kuului ihmisten ruumiillisesta ja hengellisestä terveydestä huolehtiminen (3Mo 13–15). Sääli ja myötätunto saivat Jeesuksen auttamaan sairauksista, sokeudesta ja muista vaivoista kärsiviä ihmisiä (Mt 9:36; 14:14; 20:34; Lu 7:11–15; vrt. Jes 61:1). Hänen ystävänsä Lasaruksen kuolema ja sen Lasaruksen sisarille aiheuttama murhe sai Jeesuksen ’huokaisemaan ja puhkeamaan kyyneliin’ (Joh 11:32–36). Tällä tavoin Jeesus Messias osoitti etukäteen, että hän ’kantaisi toisten sairaudet ja tuskat’ oman voimansa kustannuksella (Jes 53:4; Lu 8:43–48). Hän ei tehnyt niin vain täyttääkseen profetioita, vaan koska ’hän halusi’ (Mt 8:2–4, 16, 17). Mikä vielä tärkeämpää, hän huolehti heidän hengellisestä terveydestään ja antoi heidän syntinsä anteeksi. Hänellä oli siihen valta, koska hänet oli Kristuksena ennalta määrätty antamaan lunastusuhri; hänen kasteensa kuolemaan oli jo meneillään ja päättyisi kidutuspaalussa. (Jes 53:4–8, 11, 12; vrt. Mt 9:2–8; 20:28; Mr 10:38, 39; Lu 12:50.)

”Ihmeellinen Neuvonantaja”. Papin velvollisuus oli opettaa kansalle Jumalan lakia ja tahtoa (Mal 2:7). Kuninkaallisena Messiaana, ennustettuna ’Iisain [Daavidin isän] kannosta puhkeavana virpinä’, Jeesuksen täytyi myös ilmaista ’Jehovan henkeä, viisauden, neuvon, väkevyyden, tiedon ja Jehovan pelon henkeä’. Jehovan pelko toisi hänelle ”hänen ilonsa”. (Jes 11:1–3.) Jeesus oli ”enemmän kuin Salomo” (Mt 12:42), ja hänen opetustensa ylivertainen viisaus on selvimpiä todisteita siitä, että hän todella oli Jumalan Poika ja että evankeliumien kertomukset eivät voisi mitenkään olla pelkästään epätäydellisten ihmisten mielen ja mielikuvituksen tuotetta.

Jeesus osoitti olevansa luvattu ”Ihmeellinen Neuvonantaja” (Jes 9:6) siten, että hän tunsi Jumalan sanan ja tahdon, ymmärsi ihmisluontoa,  pystyi porautumaan kysymysten ja kiistojen ytimeen ja esitti ratkaisuja jokapäiväisen elämän ongelmiin. Tuttu vuorisaarna on oivallinen esimerkki tästä (Mt 5–7). Hän neuvoi siinä, miten tosi onnellisuus voidaan löytää ja riidat ratkaista, miten välttää moraalittomuutta, miten kohdella vihamielisiä ihmisiä ja olla aidosti vanhurskas ilman ulkokultaisuutta, miten suhtautua oikein aineelliseen, luottaa Jumalan anteliaisuuteen, soveltaa toisiin suhtautumisessa kultaista sääntöä, havaita uskonnolliset petokset ja rakentaa turvallinen tulevaisuus. Ihmisjoukot olivat ”perin pohjin hämmästyneitä hänen opetustavastaan, sillä hän opetti heitä niin kuin sellainen, jolla on valta, eikä niin kuin heidän kirjanoppineensa” (Mt 7:28, 29). Ylösnousemuksensa jälkeenkin hän oli avainhahmo Jehovan viestinnässä ihmisten kanssa (Il 1:1).

Mestariopettaja. Jeesuksen opetustapa oli äärimmäisen tehokas (Joh 7:45, 46). Hän esitti erittäin tärkeät ja syvälliset asiat yksinkertaisesti, lyhyesti ja selvästi. Hän valaisi opetustensa ydintä asioilla, jotka olivat hyvin tuttuja hänen kuulijoilleen (Mt 13:34, 35): kalastajille (Mt 13:47, 48), paimenille (Joh 10:1–17), maanviljelijöille (Mt 13:3–9), rakentajille (Mt 7:24–27; Lu 14:28–30), kauppiaille (Mt 13:45, 46), orjille tai isännille (Lu 16:1–9), perheenemännille (Mt 13:33; Lu 15:8) ja kaikille muillekin (Mt 6:26–30). Heprealaisten kirjoitusten kirjoittajien tavoin hän käytti tärkeistä asioista yksinkertaisia vertauskuvia, esimerkiksi leipää, vettä, suolaa, viinileilejä ja vanhoja vaatteita (Joh 6:31–35, 51; 4:13, 14; Mt 5:13; Lu 5:36–39). Hänen johdonmukaisuutensa, joka ilmeni usein hänen esittämissään analogioissa, teki tyhjäksi harhaan johdettujen ihmisten vastaväitteet ja antoi oikean näkökulman asioihin (Mt 16:1–3; Lu 11:11–22; 14:1–6). Hän kohdisti sanomansa pääosin ihmisten sydämeen käyttäen läpitunkevia kysymyksiä saadakseen heidät ajattelemaan, tekemään omia päätelmiään, tutkimaan vaikuttimiaan ja tekemään päätöksiä (Mt 16:5–16; 17:24–27; 26:52–54; Mr 3:1–5; Lu 10:25–37; Joh 18:11). Hän ei pyrkinyt saamaan puolelleen suuria joukkoja, vaan herättämään niiden sydämen, jotka vilpittömästi tunsivat totuuden ja vanhurskauden nälkää (Mt 5:3, 6; 13:10–15).

Vaikka Jeesus otti huomioon kuulijakuntansa – jopa opetuslastensakin – rajallisen ymmärryskyvyn (Mr 4:33) ja vaikka hän käytti tarkkanäköisyyttä sen suhteen, kuinka paljon tietoa hän antoi heille (Joh 16:4, 12), hän ei milloinkaan vesittänyt Jumalan sanomaa yrittämällä mielistellä ihmisiä tai päästä ihmisten suosioon. Hänen puheensa oli selkeää, joskus hyvinkin suorasukaista (Mt 5:37; Lu 11:37–52; Joh 7:19; 8:46, 47). Hänen sanomansa teema oli: ”Katukaa, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Mt 4:17.) Jehovan muinaisten profeettojen tavoin hänkin kertoi kansalle selvästi ”sen kapinasta ja Jaakobin huoneelle sen synneistä” (Jes 58:1; Mt 21:28–32; Joh 8:24) ja neuvoi ihmisiä ’ahtaalle portille ja kapealle tielle’, joka johtaisi heidät takaisin Jumalan suosioon ja elämään (Mt 7:13, 14).

”Johtaja ja käskijä”. Jeesus todisti pätevyytensä ”johtajana ja käskijänä” sekä ”todistajana kansallisille ryhmille” (Jes 55:3, 4; Mt 23:10; Joh 14:10, 14; vrt. 1Ti 6:13, 14). Useita kuukausia palveluksensa alkamisen jälkeen Jeesuksen oli aika mennä eräiden jo tuntemiensa ihmisten luokse ja esittää heille kutsu: ”Ole minun seuraajani.” Miehet jättivät kalastajan ammattinsa tai työpaikkansa veroasemalla ja vastasivat epäröimättä hänen kutsuunsa. (Mt 4:18–22; Lu 5:27, 28; vrt. Ps 110:3.) Naiset antoivat vapaaehtoisesti aikaansa, voimiaan ja varojaan huolehtiakseen Jeesuksen ja hänen seuraajiensa tarpeista (Mr 15:40, 41; Lu 8:1–3).

Tämä pieni ryhmä muodosti sen ydinjoukon, josta tulisi uusi ”kansakunta”, hengellinen Israel (1Pi 2:7–10). Jeesus rukoili koko yön pyytäen Isältään ohjausta, ennen kuin hän valitsi 12 apostolia, joista tulisi – jos he pysyisivät uskollisina – tuon uuden kansakunnan pylväitä, niin kuin Jaakobin 12 poikaa olivat lihallisen Israelin pylväitä (Lu 6:12–16; Ef 2:20; Il 21:14). Mooses kokosi luokseen 70 miestä edustamaan kansaa, ja Jeesuskin lähetti myöhemmin 70 muuta opetuslasta palvelukseen (4Mo 11:16, 17; Lu 10:1). Sen jälkeen Jeesus kiinnitti erityistä huomiota näihin opetuslapsiin opetuksessaan ja neuvonnassaan, ja hän piti vuorisaarnankin ensisijaisesti heille, kuten sen sisältö osoittaa (Mt 5:1, 2, 13–16; 13:10, 11; Mr 4:34; 7:17).

Hän omaksui täysin johtoasemansa sisältämät vastuut, otti joka suhteessa johdon (Mt 23:10; Mr 10:32), antoi opetuslapsilleen  vastuuta ja tehtäviä heidän saarnaamistyönsä lisäksi (Lu 9:52; 19:29–35; Joh 4:1–8; 12:4–6; 13:29; Mr 3:9; 14:12–16) sekä rohkaisi ja nuhteli heitä (Joh 16:27; Lu 10:17–24; Mt 16:22, 23). Hän oli käskijä, ja suurin hänen käskyistään oli se, että he ’rakastaisivat toisiaan niin kuin hän oli rakastanut heitä’ (Joh 15:10–14). Hän pystyi hallitsemaan jopa tuhatpäisiä ihmisjoukkoja (Mr 6:39–46). Se jatkuva hyödyllinen valmennus, jota hän antoi opetuslapsilleen, asemaltaan ja koulutukseltaan enimmäkseen vaatimattomille miehille, oli erittäin tehokasta (Mt 10:1–11:1; Mr 6:7–13; Lu 8:1). Myöhemmin joutuivat korkeassa asemassa olevat ja oppineet miehet ihmettelemään apostolien voimakasta, vakaumuksellista puhetta, ja ”ihmisten kalastajina” he saivat hämmästyttäviä tuloksia, kun tuhannet ihmiset osoittivat vastakaikua heidän saarnaamiselleen (Mt 4:19; Ap 2:37, 41; 4:4, 13; 6:7). Se että he olivat ymmärtäneet ne Raamatun periaatteet, jotka Jeesus oli huolellisesti juurruttanut heidän sydämeensä, auttoi heitä myöhempinä vuosina olemaan tosi paimenia laumalle (1Pi 5:1–4). Tällä tavoin Jeesus laski lyhyen, kolme ja puoli vuotta kestäneen ajan kuluessa lujan perustan yksimieliselle kansainväliselle seurakunnalle, joka koostuisi tuhansista erirotuisista ihmisistä.

Pätevä huolenpitäjä ja vanhurskas tuomari. Jeesus pystyi johtamaan opetuslastensa kalastustoimia niin että he saivat valtavia saaliita, mikä on todiste siitä, että hänen hallituksensa aikana saavutetaan suurempi vauraus kuin Salomon hallituskaudella (Lu 5:4–9; vrt. Joh 21:4–11). Kun tämä Betlehemissä (merk. ’leipähuone’) syntynyt mies ruokki tuhansia ihmisiä ja muutti veden hyväksi viiniksi, hän antoi vähäistä esimakua niistä pidoista, jotka Jumalan messiaaninen valtakunta järjestäisi tulevaisuudessa ”kaikille kansoille” (Jes 25:6; vrt. Lu 14:15). Hänen hallituksensa ei lopettaisi ainoastaan köyhyyttä ja nälkää vaan johtaisi myös ’kuoleman nielemiseen’ (Jes 25:7, 8).

Oli myös kaikki syyt luottaa siihen, että hänen hallituksensa alaisuudessa tuomittaisiin oikein ja vanhurskaasti, kuten Messiasta koskevissa ennustuksissa oli kerrottu (Jes 11:3–5; 32:1, 2; 42:1). Hän kunnioitti erittäin suuresti lakia, varsinkin Jumalansa ja Isänsä lakia, mutta myös ”esivaltojen” eli niiden maallisten hallitusten lakia, joiden on sallittu toimia maan päällä (Ro 13:1; Mt 5:17–19; 22:17–21; Joh 18:36). Kun ihmiset halusivat ’tehdä hänestä kuninkaan’, hän torjui heidän yrityksensä vetää hänet mukaan silloiselle poliittiselle näyttämölle (Joh 6:15; vrt. Lu 19:11, 12; Ap 1:6–9). Hän ei ylittänyt valtuuksiaan (Lu 12:13, 14). Kukaan ei voinut ’todistaa häntä syylliseksi syntiin’, ei ainoastaan siksi, että hän oli syntynyt täydellisenä, vaan myös siksi, että hän jatkuvasti noudatti tarkasti Jumalan sanaa (Joh 8:46, 55). Hän oli vyöttäytynyt vanhurskauteen ja uskollisuuteen (Jes 11:5). Hänen vanhurskauden rakkauteensa liittyi pahuuden, ulkokultaisuuden ja petoksen vihaaminen sekä närkästys niitä kohtaan, jotka olivat ahneita ja tunteettomia toisten kärsimyksiä kohtaan (Mt 7:21–27; 23:1–8, 25–28; Mr 3:1–5; 12:38–40; vrt. jakeisiin 41–44). Nöyrät ja alhaiset saattoivat rohkaista mielensä, sillä hänen hallituksensa tulisi pyyhkimään pois epäoikeudenmukaisuuden ja sorron (Jes 11:4; Mt 5:5).

Jeesus tajusi erittäin tarkkanäköisesti Jumalan lakien periaatteet ja niiden todellisen merkityksen ja tarkoituksen ja korosti niiden ”painavampia asioita”, ”oikeutta ja armoa ja uskollisuutta” (Mt 12:1–8; 23:23, 24). Hän oli puolueeton eikä hänellä ollut suosikkeja, vaikka hän tunsikin erityistä kiintymystä yhtä opetuslastaan kohtaan (Mt 18:1–4; Mr 10:35–44; Joh 13:23; vrt. 1Pi 1:17). Vaikka hän viimeisinä tekoinaan, ollessaan kuolemaisillaan kidutuspaalussa, ilmaisi huolta ihmisäidistään, eivät hänen lihalliset perhesiteensä olleet koskaan tärkeämpiä kuin hänen hengelliset suhteensa (Mt 12:46–50; Lu 11:27, 28; Joh 19:26, 27). Niin kuin oli ennustettu, hän ei koskaan käsitellyt ongelmia pintapuolisesti ”vain silmillään näkemänsä mukaan eikä – – [ojentanut] pelkästään korvillaan kuulemansa mukaan” (Jes 11:3; vrt. Joh 7:24). Hän pystyi näkemään ihmisten sydämeen, erottamaan heidän ajatuksensa, järkeilynsä ja vaikuttimensa (Mt 9:4; Mr 2:6–8; Joh 2:23–25). Hän totteli herkästi Jumalan sanaa eikä etsinyt omaa tahtoaan vaan Isänsä tahtoa; näin saatiin vakuus siitä, että Jumalan nimittämänä Tuomarina hänen päätöksensä olisivat aina oikeita ja vanhurskaita (Jes 11:4; Joh 5:30).

 Huomattava profeetta. Jeesus täytti Mooseksen kaltaisen mutta tätä suuremman profeetan vaatimukset (5Mo 18:15, 18, 19; Mt 21:11; Lu 24:19; Ap 3:19–23; vrt. Joh 7:40). Hän ennusti omat kärsimyksensä ja oman kuolintapansa, opetuslastensa hajaantumisen, Jerusalemin piirityksen sekä tuon kaupungin ja sen temppelin perinpohjaisen hävityksen (Mt 20:17–19; 24:1–25:46; 26:31–34; Lu 19:41–44; 21:20–24; Joh 13:18–27, 38). Näihin jälkimmäisiin tapahtumiin hän liitti ennustuksia, jotka tulisivat täyttymään hänen läsnäolonsa aikana, kun hänen Valtakuntansa olisi toiminnassa. Aikaisempien profeettojen tavoin hänkin teki tunnusmerkkejä ja ihmeitä todisteeksi siitä, että hän oli Jumalan lähettämä. Ne olivat vielä vaikuttavampia kuin se, mitä Mooses oli tehnyt, sillä hän tyynnytti myrskyävän Galileanmeren, kulki sen vesien päällä (Mt 8:23–27; 14:23–34), paransi sokeita, kuuroja ja rampoja ja niinkin vakavia sairauksia kuin spitaalin ja herätti jopa kuolleita (Lu 7:18–23; 8:41–56; Joh 11:1–46).

Suurenmoinen esimerkki rakkaudesta. Kaikista näistä Jeesuksen persoonallisuuden piirteistä huomattavin on rakkaus – ennen kaikkea Jeesuksen rakkaus Isäänsä kohtaan, mutta myös hänen lähimmäisenrakkautensa (Mt 22:37–39). Rakkauden piti sen vuoksi olla se tunnusmerkki, josta hänen tosi opetuslapsensa tunnistettaisiin (Joh 13:34, 35; vrt. 1Jo 3:14). Jeesuksen rakkaus ei ollut tunteellisuutta. Vaikka Jeesus ilmaisi voimakkaita tunteita, häntä ohjasivat aina periaatteet (Hpr 1:9), ja hänen suurimpana huolenaiheenaan oli hänen Isänsä tahto (vrt. Mt 16:21–23). Hän todisti rakkautensa Jumalaa kohtaan pitämällä Jumalan käskyt (Joh 14:30, 31; vrt. 1Jo 5:3) ja pyrkimällä aina kirkastamaan Isäänsä (Joh 17:1–4). Viimeisenä iltana, jonka hän vietti opetuslastensa kanssa, hän puhui rakkaudesta ja rakastamisesta lähes kolmekymmentä kertaa ja toisti kolme kertaa käskyn, että heidän tuli ’rakastaa toisiaan’ (Joh 13:34; 15:12, 17). Hän sanoi heille: ”Kenelläkään ei ole suurempaa rakkautta kuin se, että joku antaa sielunsa ystäviensä puolesta. Te olette minun ystäviäni, jos teette, mitä minä käsken teitä tekemään.” (Joh 15:13, 14; vrt. Joh 10:11–15.)

Todistukseksi rakkaudestaan Jumalaa ja epätäydellistä ihmiskuntaa kohtaan hän salli sitten viedä itsensä ”kuin lampaan teurastettavaksi”, ja hän alistui kuulusteluihin, läimäytyksiin, nyrkiniskuihin, päälleen sylkemiseen, ruoskimiseen ja lopulta naulattavaksi paaluun rikollisten väliin (Jes 53:7; Mt 26:67, 68; 27:26–38; Mr 14:65; 15:15–20; Joh 19:1). Uhrikuolemallaan Jeesus osoitti, miten paljon Jumala rakastaa ihmisiä (Ro 5:8–10; Ef 2:4, 5), ja antoi samalla voimakkaan vakuutuksen omasta murtumattomasta rakkaudestaan uskollisia opetuslapsia kohtaan (Ro 8:35–39; 1Jo 3:16–18).

Jos kerran jo Raamatun varsin lyhyt kertomus antaa näin vaikuttavan kuvan Jumalan Pojasta (Joh 21:25), voidaan vain kuvitella, millainen hän on ollut todellisuudessa! Hänen sydäntälämmittävä esimerkkinsä nöyryydestä ja huomaavaisuudesta sekä voimasta, jota hän osoitti vanhurskauden ja oikeuden puolesta, antaa vakuuden siitä, että hänen Valtakunta-hallituksensa tulee olemaan kaikkea sitä, mitä uskon miehet ovat vuosisatoja kaivanneet, ja että se on jopa ylittävä heidän rohkeimmatkin odotuksensa (Ro 8:18–22). Hän antoi opetuslapsilleen kaikessa esimerkin täydellisestä mittapuusta, joka oli aivan erilainen kuin maailmallisten hallitsijoiden normit (Mt 20:25–28; 1Ko 11:1; 1Pi 2:21). Hän – heidän Herransa – pesi heidän jalkansa ja antoi siten mallin toisten huomioon ottamisesta, hienotunteisuudesta ja nöyryydestä, joiden piti olla ominaisia hänen voideltujen seuraajiensa seurakunnalle, ei yksinomaan maan päällä vaan myös taivaassa (Joh 13:3–15). Vaikka he ovat valtaistuimillaan korkealla taivaassa ja jakavat Jeesuksen kanssa ”kaiken vallan taivaassa ja maan päällä” Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden aikana, heidän on nöyrästi pidettävä huolta hänen maan päällä olevien alamaistensa tarpeista ja palveltava heitä rakkaudellisesti (Mt 28:18; Ro 8:17; 1Pi 2:9; Il 1:5, 6; 20:6; 21:2–4).

Julistettu vanhurskaaksi ja arvolliseksi. Jeesus Kristus pysyi koko elämänsä ajan nuhteettomana Jumalan silmissä, mihin sisältyi hänen uhrinsa, ja toteutti siten sen ”yhden vanhurskautusteon”, joka todisti hänet päteväksi palvelemaan Jumalan voitelemana Kuningas-Pappina taivaassa (Ro 5:17, 18). Hänet ”julistettiin vanhurskaaksi hengessä” siten, että hänet herätettiin kuolleista Jumalan  taivaalliseksi Pojaksi (1Ti 3:16). Taivaalliset luomukset julistivat, että hän oli ”arvollinen saamaan mahdin ja rikkauden ja viisauden ja voiman ja kunnian ja kirkkauden ja siunauksen”, koska hän oli leijonan kaltainen oikeuden ja tuomion puolesta mutta myös karitsan kaltainen uhratessaan itsensä toisten pelastukseksi (Il 5:5–13). Hän oli toteuttanut ensisijaisen tarkoituksensa eli pyhittänyt Isänsä nimen (Mt 6:9; 22:36–38). Hän ei pyhittänyt sitä pelkästään käyttämällä tuota nimeä, vaan tekemällä myös tunnetuksi sen Persoonan, jota tuo nimi edusti, ilmaisemalla Isänsä erinomaisia ominaisuuksia: hänen rakkauttaan, viisauttaan, oikeudenmukaisuuttaan ja voimaansa, jolloin ihmiset saattoivat itse saada tietää tai kokea, mitä Jumalan nimi merkitsi (Mt 11:27; Joh 1:14, 18; 17:6–12). Ennen kaikkea hän pyhitti Isänsä nimen siten, että hän kannatti Jehovan kaikkeudensuvereeniutta ja osoitti, että hänen Valtakunta-hallituksensa perustuisi vankasti tuohon Korkeimpaan Vallanlähteeseen. Hänestä voitiin sen tähden sanoa: ”Jumala on sinun valtaistuimesi aina ja ikuisesti.” (Hpr 1:8.)

Herra Jeesus Kristus on siis ”uskomme Pääedustaja ja Täydellistäjä”. Sillä, että hän täytti ennustukset ja paljasti tulevaisuutta koskevat Jumalan tarkoitukset, sekä sillä, mitä hän sanoi ja teki ja mitä hän oli, hän laski sen lujan perustuksen, johon tosi uskon täytyy perustua. (Hpr 12:2; 11:1.)

 [Taulukko s. 917–920]

JEESUKSEN MAANPÄÄLLISEN ELÄMÄN PÄÄTAPAHTUMIA

Neljä evankeliumia aikajärjestyksessä

Ennen Jeesuksen palvelusta

Aika

Paikka

Tapahtuma

Matteus

Markus

Luukas

Johannes

3 eaa.

Jerusalem, temppeli

Johannes Kastajan syntymä ennustetaan Sakarjalle

—

—

1:5–25

—

n. 2 eaa.

Nasaret; Juudea

Jeesuksen syntymä ennustetaan Marialle, joka vierailee Elisabetin luona

—

—

1:26–56

—

2 eaa.

Juudean vuorimaa

Johannes Kastajan syntymä; sen jälkeen hänen elämänsä erämaassa

—

—

1:57–80

—

2 eaa., n. 1. lokakuuta

Betlehem

Jeesus (Sana, jonka kautta kaikki muu oli tullut olemassaoloon) syntyy Abrahamin ja Daavidin jälkeläisenä

1:1–25

—

2:1–7

1:1–5, 9–14

—

Betlehemin lähistö

Enkeli ilmoittaa hyvän uutisen; paimenet käyvät lapsen luona

—

—

2:8–20

—

—

Betlehem; Jerusalem

Jeesus ympärileikataan (8. päivänä), esitetään temppelissä (40. päivän jälkeen)

—

—

2:21–38

—

1 eaa. tai 1 ya.

Jerusalem; Betlehem; Nasaret

Tähdistäennustajat; pako Egyptiin; lasten surmaaminen; Jeesuksen paluu

2:1–23

—

2:39, 40

—

12 ya.

Jerusalem

12-vuotias Jeesus pesah-juhlassa; menee kotiin

—

—

2:41–52

—

29, kevät

Erämaa, Jordan

Johannes Kastajan palvelus

3:1–12

1:1–8

3:1–18

1:6–8, 15–28

Jeesuksen palveluksen alku

Aika

Paikka

Tapahtuma

Matteus

Markus

Luukas

Johannes

29, syksy

Jordan

Jeesuksen kaste ja voiteleminen, syntyi ihmisenä Daavidin sukuhaaraan mutta julistetaan Jumalan Pojaksi

3:13–17

1:9–11

3:21–38

1:32–34

—

Juudean erämaa

Jeesuksen paastoaminen ja kiusaaminen

4:1–11

1:12, 13

4:1–13

—

—

Betania Jordanin toisella puolella

Johannes Kastaja todistaa Jeesuksesta

—

—

—

1:15, 29–34

—

Ylä-Jordanin laakso

Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset

—

—

—

1:35–51

—

Galilean Kaana; Kapernaum

Jeesuksen ensimmäinen ihme; käynti Kapernaumissa

—

—

—

2:1–12

30, pesah

Jerusalem

Pesah-juhla; ajaa kauppiaat ulos temppelistä

—

—

—

2:13–25

—

Jerusalem

Jeesus keskustelee Nikodemoksen kanssa

—

—

—

3:1–21

—

Juudea; Ainon

Jeesuksen opetuslapset kastavat; Johanneksen on määrä vähetä

—

—

—

3:22–36

—

Tiberias

Johannes vangitaan; Jeesus lähtee kohti Galileaa

4:12; 14:3–5

1:14; 6:17–20

3:19, 20; 4:14

4:1–3

—

Sykar Samariassa

Matkalla Galileaan Jeesus opettaa samarialaisia

—

—

—

4:4–43

Jeesuksen huomattava palvelus Galileassa

Aika

Paikka

Tapahtuma

Matteus

Markus

Luukas

Johannes

—

Galilea

Julistaa ensimmäisen kerran: ”Taivasten valtakunta on tullut lähelle”

4:17

1:14, 15

4:14, 15

4:44, 45

—

Kaana; Nasaret; Kapernaum

Parantaa pojan; lukee valtuutuksensa; hylätään; siirtyy Kapernaumiin

4:13–16

—

4:16–31

4:46–54

—

Galileanmeri, Kapernaumin lähistö

Kutsuu Simonin ja Andreaan, Jaakobin ja Johanneksen

4:18–22

1:16–20

5:1–11

—

—

Kapernaum

Parantaa demonin riivaaman, myös Pietarin anopin ja monia muita

8:14–17

1:21–34

4:31–41

—

—

Galilea

Ensimmäinen kiertomatka Galileassa neljän kutsutun kanssa

4:23–25

1:35–39

4:42, 43

—

—

Galilea

Spitaalinen parannetaan; kansanjoukkoja kerääntyy Jeesuksen luokse

8:1–4

1:40–45

5:12–16

—

—

Kapernaum

Parantaa halvaantuneen

9:1–8

2:1–12

5:17–26

—

—

Kapernaum

Matteuksen kutsuminen; pidoissa veronkantajien kanssa

9:9–17

2:13–22

5:27–39

—

—

Juudea

Saarnaa Juudean synagogissa

—

—

4:44

—

 31, pesah

Jerusalem

Läsnä juhlassa; parantaa miehen; nuhtelee fariseuksia

—

—

—

5:1–47

—

Palaa Jerusalemista (?)

Opetuslapset nyhtävät tähkäpäitä sapattina

12:1–8

2:23–28

6:1–5

—

—

Galilea; Galileanmeri

Parantaa käden sapattina; vetäytyy merenrannalle; parantaa

12:9–21

3:1–12

6:6–11

—

—

Vuori Kapernaumin lähellä

12 apostolia valitaan

—

3:13–19

6:12–16

—

—

Kapernaumin lähistö

Vuorisaarna

5:1–7:29

—

6:17–49

—

—

Kapernaum

Parantaa upseerin palvelijan

8:5–13

—

7:1–10

—

—

Nain

Herättää lesken pojan

—

—

7:11–17

—

—

Galilea

Johannes vankilassa; lähettää opetuslapsia Jeesuksen luokse

11:2–19

—

7:18–35

—

—

Galilea

Kaupunkeja soimataan; ilmaistu lapsille; ies miellyttävä

11:20–30

—

—

—

—

Galilea

Syntinen nainen voitelee jalat; kuvaus velallisista

—

—

7:36–50

—

—

Galilea

Toinen saarnaamismatka Galileassa niiden 12:n kanssa

—

—

8:1–3

—

—

Galilea

Demonien riivaama parannetaan; syytetään liitosta Beelsebubin kanssa

12:22–37

3:19–30

—

—

—

Galilea

Kirjanoppineet ja fariseukset pyytävät tunnusmerkkiä

12:38–45

—

—

—

—

Galilea

Opetuslapset Kristuksen lähiomaisia

12:46–50

3:31–35

8:19–21

—

—

Galileanmeri

Kuvauksia: kylväjä, rikkakasvit, muita; selitykset

13:1–53

4:1–34

8:4–18

—

—

Galileanmeri

Tyynnyttää myrskyn järveä ylitettäessä

8:18, 23–27

4:35–41

8:22–25

—

—

Gadara, Galileanmeren kaakkoispuoli

Kaksi demonien riivaamaa parannetaan; demonit menevät sikoihin

8:28–34

5:1–20

8:26–39

—

—

Luultavasti Kapernaum

Nainen parannetaan; Jairoksen tytär herätetään

9:18–26

5:21–43

8:40–56

—

—

Kapernaum (?)

Parantaa kaksi sokeaa miestä ja mykän, demonin riivaaman miehen

9:27–34

—

—

—

—

Nasaret

Käy uudelleen kotikaupungissaan; hänet torjutaan jälleen

13:54–58

6:1–6

—

—

—

Galilea

Kolmas kiertomatka Galileassa, laajempi koska apostolit lähetetään

9:35–11:1

6:6–13

9:1–6

—

—

Tiberias

Johannes Kastaja mestataan; Herodeksen syyllisyydentunteen synnyttämät pelot

14:1–12

6:14–29

9:7–9

—

32, lähellä pesahia (Joh 6:4)

Kapernaum (?); Galileanmeren koillispuoli

Apostolit palaavat saarnaamismatkalta; 5000 ruokitaan

14:13–21

6:30–44

9:10–17

6:1–13

—

Galileanmeren koillispuoli; Gennesaret

Jeesus yritetään kruunata; kävelee merellä; parantaa

14:22–36

6:45–56

—

6:14–21

—

Kapernaum

Ilmaisee ”elämän leivän”; monet opetuslapset luopuvat

—

—

—

6:22–71

32, pesahin jälkeen

Luultavasti Kapernaum

Perinteet jotka tekevät Jumalan sanan tyhjäksi

15:1–20

7:1–23

—

7:1

—

Foinikia; Dekapolis

Lähellä Tyrosta, Sidonia; sitten Dekapoliiseen; 4000 ruokitaan

15:21–38

7:24–8:9

—

—

—

Magadan

Saddukeukset ja fariseukset pyytävät jälleen tunnusmerkkiä

15:39–16:4

8:10–12

—

—

—

Galileanmeren koillispuoli; Betsaida

Varoittaa fariseusten hapatteesta; parantaa sokean

16:5–12

8:13–26

—

—

—

Filippoksen Kesarea

Jeesus on Messias; ennustaa kuolemansa, ylösnousemuksensa

16:13–28

8:27–9:1

9:18–27

—

—

Luultavasti Hermoninvuori

Muodonmuutos Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen nähden

17:1–13

9:2–13

9:28–36

—

—

Filippoksen Kesarea

Parantaa demonin riivaaman, jota opetuslapset eivät kyenneet parantamaan

17:14–20

9:14–29

9:37–43

—

—

Galilea

Ennustaa jälleen kuolemansa ja ylösnousemuksensa

17:22, 23

9:30–32

9:43–45

—

—

Kapernaum

Veroraha saadaan ihmeen avulla

17:24–27

—

—

—

—

Kapernaum

Suurin Valtakunnassa; rikkomusten selvittäminen; armo

18:1–35

9:33–50

9:46–50

—

—

Galilea; Samaria

Lähtee Galileasta lehtimajanjuhlaan; kaikki muu pantava syrjään palveluksen hyväksi

8:19–22

—

9:51–62

7:2–10

 Jeesuksen myöhempi palvelus Juudeassa

Aika

Paikka

Tapahtuma

Matteus

Markus

Luukas

Johannes

32, lehtimajanjuhla

Jerusalem

Jeesus opettaa julkisesti lehtimajanjuhlassa

—

—

—

7:11–52

—

Jerusalem

Opettaa juhlan jälkeen; parantaa sokean

—

—

—

8:12–9:41

—

Luultavasti Juudea

70 muuta lähetetään saarnaamaan; heidän paluunsa, raporttinsa

—

—

10:1–24

—

—

Juudea; Betania

Kertomus lähimmäistään rakastavasta samarialaisesta; Martan ja Marian kotona

—

—

10:25–42

—

—

Luultavasti Juudea

Opettaa jälleen mallirukouksen; hellittämättömyys pyytämisessä

—

—

11:1–13

—

—

Luultavasti Juudea

Kumoaa väärän syytöksen; osoittaa sukupolven ansaitsevan tuomion

—

—

11:14–36

—

—

Luultavasti Juudea

Ollessaan fariseuksen pöydässä Jeesus tuomitsee ulkokullatut

—

—

11:37–54

—

—

Luultavasti Juudea

Puhe Jumalan huolenpidosta; uskollinen taloudenhoitaja

—

—

12:1–59

—

—

Luultavasti Juudea

Parantaa raajarikkoisen naisen sapattina; kolme kuvausta

—

—

13:1–21

—

32, vihkimisjuhla

Jerusalem

Jeesus vihkimisjuhlassa; hyvä paimen

—

—

—

10:1–39

Jeesuksen myöhempi palvelus Jordanin itäpuolella

Aika

Paikka

Tapahtuma

Matteus

Markus

Luukas

Johannes

—

Jordanin toinen puoli

Monet uskovat Jeesukseen

—

—

—

10:40–42

—

Perea (Jordanin toisella puolella)

Opettaa kaupungeissa ja kylissä, siirtyy kohti Jerusalemia

—

—

13:22

—

—

Perea

Valtakuntaan pääseminen; Herodeksen uhkaus; huone autioitetaan

—

—

13:23–35

—

—

Luultavasti Perea

Nöyryys; kuvaus suurista illallisista

—

—

14:1–24

—

—

Luultavasti Perea

Opetuslapsena olemisen kustannusten laskeminen

—

—

14:25–35

—

—

Luultavasti Perea

Kuvauksia: kadonnut lammas, kadonnut kolikko, tuhlaajapoika

—

—

15:1–32

—

—

Luultavasti Perea

Kuvauksia: epävanhurskas taloudenhoitaja, rikas mies ja Lasarus

—

—

16:1–31

—

—

Luultavasti Perea

Anteeksianto ja usko; kelvottomat orjat

—

—

17:1–10

—

—

Betania

Jeesus herättää Lasaruksen kuolleista

—

—

—

11:1–46

—

Jerusalem; Efraim

Kaifaan neuvo Jeesusta vastaan; Jeesus vetäytyy julkisuudesta

—

—

—

11:47–54

—

Samaria; Galilea

Parantaa ja opettaa matkalla Samarian ja Galilean halki

—

—

17:11–37

—

—

Samaria tai Galilea

Kuvauksia: hellittämätön leski, fariseus ja veronkantaja

—

—

18:1–14

—

—

Perea

Kääntyy takaisin ja kulkee Perean halki; opetusta avioerosta

19:1–12

10:1–12

—

—

—

Perea

Ottaa vastaan lapsia ja siunaa heitä

19:13–15

10:13–16

18:15–17

—

—

Perea

Rikas nuori mies; kuvaus viinitarhan työntekijöistä

19:16–20:16

10:17–31

18:18–30

—

—

Luultavasti Perea

Jeesus ennustaa kolmannen kerran kuolemansa ja ylösnousemuksensa

20:17–19

10:32–34

18:31–34

—

—

Luultavasti Perea

Jaakobille ja Johannekselle pyydetään paikkoja Valtakunnassa

20:20–28

10:35–45

—

—

—

Jeriko

Kulkiessaan Jerikon halki hän parantaa kaksi sokeaa miestä; vierailee Sakkeuksen luona; kuvaus kymmenestä minasta

20:29–34

10:46–52

18:35–19:28

—

Jeesuksen loppuajan palvelus Jerusalemissa

Aika

Paikka

Tapahtuma

Matteus

Markus

Luukas

Johannes

8. nisankuuta 33

Betania

Saapuu Betaniaan kuusi päivää ennen pesahia

—

—

—

11:55–12:1

9. nisankuuta

Betania

Pidot spitaalisen Simonin talossa; Maria voitelee Jeesuksen; juutalaiset tulevat katsomaan Jeesusta ja Lasarusta

26:6–13

14:3–9

—

12:2–11

 —

Betania–Jerusalem

Kristuksen tulo riemusaatossa Jerusalemiin

21:1–11, 14–17

11:1–11

19:29–44

12:12–19

10. nisankuuta

Betania–Jerusalem

Hedelmätön viikunapuu kirotaan; temppelin puhdistaminen toisen kerran

21:18, 19, 12, 13

11:12–17

19:45, 46

—

—

Jerusalem

Ylipapit ja kirjanoppineet juonittelevat surmatakseen Jeesuksen

—

11:18, 19

19:47, 48

—

—

Jerusalem

Keskustelu kreikkalaisten kanssa; juutalaisten epäusko

—

—

—

12:20–50

11. nisankuuta

Betania–Jerusalem

Hedelmättömän viikunapuun havaitaan kuihtuneen

21:19–22

11:20–25

—

—

—

Jerusalem, temppeli

Kristuksen valtuutta epäillään; kuvaus kahdesta pojasta

21:23–32

11:27–33

20:1–8

—

—

Jerusalem, temppeli

Kuvauksia: pahat viljelijät, häät

21:33–22:14

12:1–12

20:9–19

—

—

Jerusalem, temppeli

Juonikkaat kysymykset verosta, ylösnousemuksesta, käskystä

22:15–40

12:13–34

20:20–40

—

—

Jerusalem, temppeli

Jeesus vaientaa muut kysymyksellään Messiaan alkuperästä

22:41–46

12:35–37

20:41–44

—

—

Jerusalem, temppeli

Pureva tuomiojulistus kirjanoppineille ja fariseuksille

23:1–39

12:38–40

20:45–47

—

—

Jerusalem, temppeli

Lesken ropo

—

12:41–44

21:1–4

—

—

Öljyvuori

Ennustus Jerusalemin hävityksestä, Jeesuksen läsnäolosta ja asiainjärjestelmän lopusta

24:1–51

13:1–37

21:5–38

—

—

Öljyvuori

Kuvauksia: kymmenen neitsyttä, talentit, lampaat ja vuohet

25:1–46

—

—

—

12. nisankuuta

Jerusalem

Uskonnolliset johtajat suunnittelevat Jeesuksen surmaamista

26:1–5

14:1, 2

22:1, 2

—

—

Jerusalem

Juudas neuvottelee pappien kanssa Jeesuksen kavaltamisesta

26:14–16

14:10, 11

22:3–6

—

13. nisankuuta (torstai-iltapäivä)

Jerusalemin lähistö ja itse kaupunki

Järjestelyjä pesahia varten

26:17–19

14:12–16

22:7–13

—

14. nisankuuta

Jerusalem

Pesah-aterian syöminen niiden 12:n kanssa

26:20, 21

14:17, 18

22:14–18

—

—

Jerusalem

Jeesus pesee apostoliensa jalat

—

—

—

13:1–20

—

Jerusalem

Juudas paljastetaan petturiksi ja lähetetään pois

26:21–25

14:18–21

22:21–23

13:21–30

—

Jerusalem

Muistoillallisen asettaminen niiden 11:n kanssa

26:26–29

14:22–25

22:19, 20, 24–30

[1Ko 11:23–25]

—

Jerusalem

Ennustaa Pietarin kieltävän hänet ja apostolien hajaantuvan

26:31–35

14:27–31

22:31–38

13:31–38

—

Jerusalem

Auttaja; keskinäinen rakkaus; ahdistus; Jeesuksen rukous

—

—

—

14:1–17:26

—

Getsemane

Tuska puutarhassa; Jeesuksen kavaltaminen ja pidätys

26:30, 36–56

14:26, 32–52

22:39–53

18:1–12

—

Jerusalem

Kuultavana Hannaan, Kaifaan ja sanhedrinin edessä; Pietari kieltää

26:57–27:1

14:53–15:1

22:54–71

18:13–27

—

Jerusalem

Kavaltaja Juudas hirttäytyy

27:3–10

—

[Ap 1:18, 19]

—

—

Jerusalem

Pilatuksen, sitten Herodeksen ja jälleen Pilatuksen edessä

27:2, 11–14

15:1–5

23:1–12

18:28–38

—

Jerusalem

Luovutetaan kuolemaan Pilatuksen yritettyä vapauttaa hänet

27:15–30

15:6–19

23:13–25

18:39–19:16

(perjantai, n. klo 15)

Golgata, Jerusalem

Jeesuksen kuolema kidutuspaalussa ja siihen liittyvät tapahtumat

27:31–56

15:20–41

23:26–49

19:16–30

—

Jerusalem

Jeesuksen ruumis otetaan pois kidutuspaalusta ja haudataan

27:57–61

15:42–47

23:50–56

19:31–42

15. nisankuuta

Jerusalem

Papit ja fariseukset hankkivat vartion haudalle

27:62–66

—

—

—

16. nisankuuta ja sen jälkeen

Jerusalem ja sen lähistö

Jeesuksen ylösnousemus ja sen päivän tapahtumat

28:1–15

16:1–8

24:1–49

20:1–25

—

Jerusalem; Galilea

Jeesuksen Kristuksen näyttäytymiskerrat

28:16–20

[1Ko 15:5–7]

[Ap 1:3–8]

20:26–21:25

25. ijjarkuuta

Öljyvuori, Betanian lähistö

Jeesuksen taivaaseennouseminen 40. päivänä hänen ylösnousemuksensa jälkeen

[Ap 1:9–12]

—

24:50–53

—