Muinaisessa itämaisessa hovissa ihmiset saattoivat lähestyä hallitsijaa vain vakiintuneiden säännösten mukaisesti ja hallitsijan luvalla. Useimmissa tapauksissa hallitsijaa tapaamaan pyrkivillä oli välittäjä, joka esitteli heidät ja vahvisti heidän suositustensa aitouden. Persian kuninkaan Ahasveroksen sisäpihaan meneminen kutsumatta merkitsi kuolemaa, mutta kuningatar Ester vaaransi henkensä päästäkseen kuninkaan puheille, ja hän sai suotuisan vastauksen (Est 4:11, 16; 5:1–3). Joosefin veljien toiminta ja sanat kuvastavat sitä, miten huolellisesti kuninkaan loukkaamista yritettiin välttää, sillä Juuda sanoi Joosefille: ”Sinä olet niin kuin farao.” (1Mo 42:6; 43:15–26; 44:14, 18.) Maallisen hallitsijan puheille pääsy oli siis usein hyvin vaikeaa ja siten harvinainen etu, vaikka hän olikin vain epätäydellinen ihminen.

Jumalan läsnäolon pyhyys. Vaikka Paavali sanoikin Ateenassa, että Jumala ”ei ole kaukana meistä kenestäkään” (Ap 17:27), ja vaikka koko hänen Sanansa Raamattu esittää hänet helposti lähestyttävänä, niin häntä lähestyvän täytyy myös täyttää tietyt vaatimukset ja saada hänen jumalallinen lupansa eli hyväksymyksensä. Danielin näky ”Ikiaikaisen” majesteettisesta taivaallisesta oikeudesta ja siitä, miten ”ihmisen poika” ”sai pääsyn” Hänen luokseen ja hänet ”vietiin aivan Hänen eteensä”, valaisee sitä arvokkuutta, kunnioitusta ja järjestystä, joka liittyy kaikkeuden Suvereenin Hallitsijan läsnäoloon (Da 7:9, 10, 13, 14; vrt. Jer 30:21). Jobin 1:6 ja 2:1 osoittavat, että myös Jumalan enkelipojat kutsutaan hänen suoranaiseen läsnäoloonsa määräaikoina, ja Saatana on ymmärrettävästikin päässyt sinne vain Suvereenin luvalla.

Ihminen tehtiin Luojansa kuvaksi ja kaltaiseksi siten, että hänelle annettiin jonkin verran jumalallisia ominaisuuksia ja vastuu huolehtia Maa-planeetasta ja sen eläinkunnasta, joten hänen täytyi olla yhteydessä Jumalaansa ja Isäänsä (1Mo 1:26, 27). Tätä yhteydenpitoa kuvataan 1. Mooseksen kirjan 1:28–30:ssä ja 2:16, 17:ssä.

Koska Aadam ja Eeva olivat täydellisiä luomuksia eikä heillä siis ollut syyllisyydentunnetta eikä synnintuntoa, he saattoivat alussa lähestyä Jumalaa ja keskustella hänen kanssaan tuntematta tarvitsevansa välittäjää itsensä ja Luojansa välillä; he saattoivat lähestyä häntä kuin lapset isäänsä (1Mo 1:31; 2:25). He menettivät tämän suhteen syntinsä ja kapinansa vuoksi ja saivat kuolemantuomion (1Mo 3:16–24). Sitä, yrittivätkö he edelleen lähestyä Jumalaa, ei mainita.

Uskon, oikeiden tekojen ja uhrien välityksellä. Kertomus siitä, miten Kain ja Abel lähestyivät Jumalaa esittämällä hänelle uhreja, osoittaa, että Jumalan lähestymisen ehtona olivat usko ja oikeat teot. Niinpä Kainilta evättiin Jumalan hyväksyntä, kunnes hän  kääntyisi ”tekemään hyvää”. (1Mo 4:5–9; 1Jo 3:12; Hpr 11:4.) Kun Enosin aikana ruvettiin myöhemmin ”huutamaan avuksi Jehovan nimeä”, se ei ilmeisesti tapahtunut vilpittömästi (1Mo 4:26), koska Abelin jälkeen seuraavana uskon miehenä mainitaan Hanok eikä Enosia, ja Hanokin ’vaeltaminen Jumalan kanssa’ osoittaa, että hänen lähestymisyrityksensä hyväksyttiin (1Mo 5:24; Hpr 11:5). Hanokin ennustus Juudaan kirjeen 14, 15:ssä osoittaa kuitenkin, että hänen aikanaan oli vallalla epäkunnioitus Jumalaa kohtaan. (Ks. ENOS.)

Nooa sai lähestyä Jumalaa ja säilyä elossa, koska hän vaelsi vanhurskaasti ja moitteettomasti aikalaistensa keskuudessa (1Mo 6:9–19). Vedenpaisumuksen jälkeen hän lähestyi Jumalaa uhrin välityksellä Abelin tavoin, häntä siunattiin ja hänelle kerrottiin lisävaatimuksista Jumalan hyväksynnän saamiseksi sekä Jumalan liitosta kaiken lihan kanssa sen takaamiseksi, että maailmanlaajuista vedenpaisumusta ei enää koskaan tulisi (1Mo 8:20, 21; 9:1–11). Ilmaus ”Jehova, Seemin Jumala”, viittaa ilmeisesti siihen, että tämä Nooan poika oli saanut Jumalan edessä suuremman suosion kuin hänen kaksi veljeään (1Mo 9:26, 27).

Melkisedekin pappeus. Vaikka Nooa toimittikin alttarin ääressä palvelusta perheensä puolesta, kenenkään ”papin” ei nimenomaisesti mainita ennen Melkisedekin aikaa toimineen ihmisten puolesta heidän lähestyessään Jumalaa. Abraham tunnusti Melkisedekin pappeuden ja ”antoi hänelle kymmenykset kaikesta”. (1Mo 14:18–20.) Melkisedekin sanotaan Heprealaiskirjeen 7:1–3, 15–17, 25:ssä olevan Kristuksen Jeesuksen profeetallinen esikuva.

Miten muut patriarkat lähestyivät Jumalaa. Abrahamin suhde Jumalaan oli sellainen, että häntä voitiin sanoa ’Jumalan ystäväksi’ (Jes 41:8; 2Ai 20:7; Ja 2:23), ja tämän tähdennetään olleen mahdollista hänen uskonsa ja tottelevaisuutensa vuoksi, joihin liittyi se, että hän lähestyi Jumalaa kunnioittavasti alttarien ja uhrien välityksellä (1Mo 18:18, 19; 26:3–6; Hpr 11:8–10, 17–19). Hänet otettiin liittosuhteeseen Jumalan kanssa (1Mo 12:1–3, 7; 15:1, 5–21; 17:1–8). Ympärileikkaus annettiin tämän merkiksi, ja siitä tuli joksikin aikaa Jumalan hyväksynnän saamisen edellytys (1Mo 17:9–14; Ro 4:11). Asemansa ansiosta Abraham saattoi rukoilla toistenkin puolesta (1Mo 20:7), mutta hänen syvä kunnioituksensa on aina ilmeinen Jehovan läsnäolon tai hänen edustajansa edessä (1Mo 17:3; 18:23–33). Job, joka oli Abrahamin kaukainen sukulainen, toimi perheensä pappina ja uhrasi sen puolesta polttoteurasuhreja (Job 1:5). Hän rukoili myös kolmen ”toverinsa” puolesta, ja ”Jehova hyväksyi Jobin kasvot” (Job 42:7–9).

Iisak ja Jaakob, jotka olivat Abrahamille annetun lupauksen perillisiä, lähestyivät Jumalaa huutamalla uskossa avukseen ”Jehovan nimeä” sekä rakentamalla alttareita ja esittämällä uhreja (Hpr 11:9, 20, 21; 1Mo 26:25; 31:54; 33:20).

Jumalan enkeli kielsi Moosesta lähestymästä palavaa pensasta ja käski hänen ottaa sandaalit jalastaan, koska hän seisoi ”pyhällä maalla” (2Mo 3:5). Mooses toimi Jumalan nimittämänä edustajana Israelin kansakunnan keskuudessa, ja siksi hänellä oli elämänsä aikana ainutlaatuinen pääsy Jehovan läsnäoloon, sillä Jehova puhui hänen kanssaan ”suusta suuhun” (4Mo 12:6–13; 2Mo 24:1, 2, 12–18; 34:30–35). Mooses oli Melkisedekin tavoin profeetallinen esikuva Kristuksesta Jeesuksesta (5Mo 18:15; Ap 3:20–23).

Hyväksyttävän lähestymisen merkitystä tähdennetään. Ennen kuin Jehova antoi lakiliiton, hän käski koko Israelin kansakunnan pyhittää itsensä kolmen päivän aikana ja pestä vaatteensa. Lähestymiselle asetettiin rajat, eikä yksikään ihminen eikä eläin saanut kuolemanrangaistuksen uhalla koskea Siinainvuorta. (2Mo 19:10–15.) Sitten Mooses vei ”kansan leiristä tosi Jumalaa vastaan”, asetti sen vuoren juurelle ja nousi vuorelle ottamaan vastaan liiton ehdot keskellä jylinää ja salamointia, savua ja tulta ja torven ääntä (2Mo 19:16–20). Moosekselle annettiin kielto: ”Papit ja kansa älkööt tunkeutuko ylös Jehovan luo, ettei hän karkaisi heidän kimppuunsa.” (2Mo 19:21–25.) Tässä mainitut ”papit” olivat todennäköisesti kunkin Israelin suvun päämiehiä, ja Jobin tavoin he ’lähestyivät säännöllisesti Jehovaa’ sukunsa puolesta.

Lakiliiton alaisuudessa. Lakiliiton kautta tehtiin järjestely, jonka mukaan sekä yksilöt että koko kansa saattoivat lähestyä Jumalaa pyhän tabernaakkelin ja myöhemmin temppelin yhteyteen kuuluvien nimitettyjen pappien sekä laissa määrättyjen teurasuhrien välityksellä. Leeviläisen Aaronin pojat toimivat pappeina  kansan puolesta. Jos muut – jopa leeviläiset, jotka eivät kuuluneet Aaronin sukuhaaraan – julkesivat lähestyä alttaria tai pyhiä välineitä toimittaakseen palvelusta, heidät surmattiin. (3Mo 2:8; 4Mo 3:10; 16:40; 17:12, 13; 18:2–4, 7.) Pappien tuli täyttää tiukat vaatimukset sekä fyysisen että palvontamenojen mukaisen puhtauden suhteen, ja heillä täytyi olla hyväksytty asu, kun he lähestyivät alttaria tai ”pyhää paikkaa” (2Mo 28:40–43; 30:18–21; 40:32; 3Mo 22:2, 3). Suvereenin Jumalan lähestymistä koskevien Jumalan ohjeiden halveksimisesta tai rikkomisesta oli seurauksena kuolemanrangaistus, jonka kaksi Aaronin omaa poikaa saivatkin (3Mo 10:1–3, 8–11; 16:1). Koko kansakunnasta vain Aaron – ja jokainen hänen jälkeensä toiminut ylimmäinen pappi – saattoi mennä kaikkeinpyhimpään Jehovan läsnäoloon liittyvän liitonarkun eteen, mutta hänkin sai mennä sinne vain yhtenä päivänä vuodessa, nimittäin sovituspäivänä (3Mo 16:2, 17). Aaron esikuvasi tässä arvokkaassa asemassaan Kristusta Jeesusta Jumalan Ylimmäisenä Pappina (Hpr 8:1–6; 9:6, 7, 24).

Jerusalemin temppelin vihkiäisissä kuningas Salomo lähestyi Jehovaa kansakunnan puolesta. Hän rukoili, että Jehovan silmät olisivat päivät ja yöt avoinna sitä huonetta kohti, johon Hän oli pannut nimensä, ja että Hän kuulisi niitä hartaita pyyntöjä, joita kuningas, kansakunta sekä Israeliin liittyneet vierasmaalaiset, ts. kaikki ne, jotka ”rukoilevat tätä huonetta kohti”, esittäisivät. Kaikki, kuninkaasta kansakunnan vähäisimpään, saattoivat siis lähestyä Jehovaa. (2Ai 6:19–42.)

Israelissa kuningas, pappi ja profeetta lähestyivät Jumalaa koko kansakuntaa koskevissa asioissa. Ylimmäisen papin urimia ja tummimia käytettiin joissakin tapauksissa Jumalan ohjauksen saamiseksi. (1Sa 8:21, 22; 14:36–41; 1Ku 18:36–45; Jer 42:1–3.) Jehovan oikeaa lähestymistä koskevan lain rikkomisesta rangaistiin, kuten Ussian tapaus osoittaa (2Ai 26:16–20), ja se saattoi johtaa siihen, että yhteydenpito Jumalan kanssa katkesi kokonaan, kuten Saulin tapauksessa (1Sa 28:6; 1Ai 10:13). Se, että Jehova ei sallisi suvereenia läsnäoloaan ja siihen liittyviä esineitä väheksyttävän, käy ilmi Abinadabin pojan Ussan tapauksesta. Hän tarttui liiton arkkuun pitääkseen sitä pystyssä, jolloin ”Jehovan suuttumus syttyi Ussaa kohtaan, ja tosi Jumala löi hänet siinä tuon epäkunnioittavan teon vuoksi”. (2Sa 6:3–7.)

Muotomenot ja uhrit eivät yksinään riitä. Vaikka on väitetty, että Jehovan palvonta kehittyi muotomenoja ja uhreja sisältäneestä palvonnasta moraalisia vaatimuksia korostavaksi palvonnaksi, todisteet puhuvat aivan muuta. Pelkät muotomenot ja uhrit eivät sinänsä olleet koskaan riittäviä, vaan ne muodostivat ainoastaan Jumalan lähestymisen vertauskuvallisen oikeudellisen perustan (Hpr 9:9, 10). Jehova itse päätti loppujen lopuksi, kenet hän päästäisi luokseen. Psalmissa 65:4 sanotaankin: ”Onnellinen on se, jonka sinä valitset ja annat tulla lähellesi, jotta hän asuisi esipihoissasi.” Uskoa, vanhurskautta, oikeutta, vapautta verivelasta, totuudellisuutta ja Jumalan ilmaistun tahdon tottelemista tähdennettiin jatkuvasti suosituksina, joita Jumalan lähestyminen edellytti, joten Jehovan vuorelle ei voinut nousta se, joka ainoastaan toi lahjoja Kaikkeuden Suvereenille, vaan se, jolla oli ”viattomat kädet ja puhdas sydän” (Ps 15:1–4; 24:3–6; 50:7–23; 119:169–171; San 3:32; 21:3; Ho 6:6; Mi 6:6–8). Jos nämä ominaisuudet puuttuivat, uhreista, paastosta ja jopa rukouksista tuli Jumalan silmissä inhottavia ja arvottomia (Jes 1:11–17; 58:1–9; 29:13; San 15:8). Väärinteon jälkeen täytyi ensin ilmetä merkkejä murtuneesta hengestä ja musertuneesta sydämestä, ennen kuin lähestyminen hyväksyttiin (Ps 51:16, 17). Jumala ei ottanut suosiollisesti vastaan pappien suorittamaa palvelusta, jos nuo papit halveksivat hänen nimeään ja uhrasivat vastenmielisiä uhreja (Mal 1:6–9).

Jumalan lähestymistä kuvaillaan myös tapahtumaksi, jossa saavutaan oikeuden eteen ja lähestytään tuomaria tuomion saamiseksi (2Mo 22:8; 4Mo 5:16; Job 31:35–37; Jes 50:8). Jesajan 41:1, 21, 22:ssa Jehova käskee kansallisia ryhmiä lähestymään häntä riita-asioineen ja todisteineen, jotta hän tuomitsisi ne.

Lähestymisen perusta uudessa liitossa. Lakiliittojärjestely, joka eläinuhreineen muodosti kuvaannollisen oikeudellisen perustan, viittasi vielä parempaan Jumalan lähestymisen perustaan (Hpr 9:8–10; 10:1). Se saatiin uuden liiton avulla, jonka kautta kaikki ’tuntisivat Jehovan vähäisimmästä aina suurimpaan asti’ (Jer 31:31–34; Hpr 7:19; 8:10–13). Tuon uuden liiton ainoana Välittäjänä Kristuksesta  Jeesuksesta tuli ”tie”. Hän sanoi: ”Kukaan ei tule Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh 14:6, 13, 14.) Este, joka erotti juutalaiset Jumalan Israelin kanssa tekemän kansallisen liiton ulkopuolelle jääneistä ympärileikkaamattomista pakanakansoista, poistettiin Kristuksen kuoleman avulla, niin että ”hänen kauttaan me molemmat saamme lähestyä Isää yhden hengen välityksellä” (Ef 2:11–19; Ap 10:35). Usko lunnaisiin ja siihen, että Jumala on ”niiden palkitsija, jotka hartaasti etsivät häntä”, on edellytys sille, että voi levollisesti lähestyä Jumalaa Jeesuksen Kristuksen välityksellä ja saada ystävällisen vastaanoton (Hpr 11:6; 1Pi 3:18). Ne, jotka lähestyvät Jumalaa Ylimmäisen Pappinsa ja Välittäjänsä Kristuksen Jeesuksen kautta, tietävät, että ”hän on aina elossa puhuakseen heidän puolestaan” (Hpr 7:25), ja he voivat luottavaisesti ’lähestyä vapaasti puhuen ansaitsemattoman hyvyyden valtaistuinta’ (Hpr 4:14–16; Ef 3:12). He eivät lähesty häntä langettavan tuomion pelossa (Ro 8:33, 34), mutta pitävät mielessään sen jumalanpelon ja pelonomaisen kunnioituksen, jonka tällainen Jumalan, ”kaikkien Tuomarin”, lähestyminen ansaitsee (Hpr 12:18–24, 28, 29).

Kristityt lähestyvät Jumalaa hengellisin teurasuhrein ja uhrilahjoin (1Pi 2:4, 5; Hpr 13:15; Ro 12:1). Aineellisista temppeleistä sekä kultaisista, hopeisista ja kivisistä jumalankuvista ei ole mitään hyötyä lähestyttäessä tosi Jumalaa (Ap 7:47–50; 17:24–29; vrt. Ef 2:20–22). Maailman ystävät ovat Jumalan vihollisia; hän vastustaa pöyhkeitä, mutta nöyrät, joilla on ’puhtaat kädet’ ja ’puhdas sydän’, voivat ’lähestyä Jumalaa’, jolloin ’hän lähestyy heitä’ (Ja 4:4–8).

Voidelluilla kristityillä, jotka on kutsuttu taivaalliseen toivoon, on ”Jeesuksen veren perusteella pyhään paikkaan vievä pääsytie”, ja he tuntevat hyvin ’Jumalan huoneesta huolehtivan suuren papin’, joten he voivat ’käydä esiin totuudellisin sydämin täydessä uskon varmuudessa’ (Hpr 10:19–22).

Psalmista esittää osuvan tiivistelmän siitä, miten tärkeää on lähestyä Jumalaa luottavaisesti: ”Sillä katso, sinusta erossa pysyttelevät tuhoutuvat. Sinä olet vaientava jokaisen, joka moraalittomasti hylkää sinut. Mutta minulle on hyväksi lähestyä Jumalaa. Suvereeniin Herraan Jehovaan olen pannut turvani julistaakseni kaikkia tekojasi.” (Ps 73:27, 28.) (Ks. RUKOUS.)