Puhuttuaan Jerusalemin kaupunkia kohtaavasta tuhosta Jeesus sanoi: ”Ja Jerusalem tulee olemaan kansakuntien tallattavana, kunnes kansakuntien määräajat [”pakanain ajat”, KR-38] täyttyvät.” (Lu 21:24.) Sen ajanjakson  merkitys ja sisältö, johon ilmaus ”kansakuntien määräajat [kreik. kai·roiʹ e·thnōnʹ]” viittaa, on herättänyt runsaasti keskustelua.

”Määräaikojen” merkitys. Tässä käytetty ilmaus ”määräajat” tulee kreikkalaisesta sanasta kai·rosʹ (mon. kai·roiʹ), joka sanakirjan Vine’s Expository Dictionary of Old and New Testament Words (1981, 4. osa, s. 138) mukaan ”merkitsi määräjaksoa, kautta, toisinaan otollista eli sopivaa aikaa”. Liddellin ja Scottin Greek-English Lexicon (1968, s. 859) esittää lisämääritelmän ”täsmälleen oikea tai ratkaiseva aika”. Niinpä sanaa kai·rosʹ käytetään puhuttaessa ”elonkorjuuajasta”, hedelmien ”ajasta” ja viikunoiden ”ajasta” (Mt 13:30; 21:34; Mr 11:13), ”oikeasta ajasta” ruoan jakelemiseen (Mt 24:45; Lu 12:42), Jeesuksen palveluksen alkamisen ja sen mukanaan tuomien tilaisuuksien ”määräajasta” (Mr 1:15; Mt 16:3; Lu 12:56; 19:44) sekä hänen kuolemansa ”määräajasta” (Mt 26:18). Demonit, jotka Jeesus oli ajamaisillaan ulos eräästä miehestä, huusivat hänelle: ”Oletko tullut tänne piinaamaan meitä ennen määräaikaa?” (Mt 8:29.)

Sanaa kai·rosʹ käytetään myös Jumalan järjestelyihin tai aikatauluun liittyvistä tulevista ajoista tai tapahtumista, varsinkin niistä, jotka koskevat Kristuksen läsnäoloa ja hänen Valtakuntaansa (Ap 1:7; 3:19; 1Te 5:1). Apostoli Paavali puhuukin ”pyhästä salaisuudesta”, jonka Jumala on paljastanut, ”päämääränä hallinto määräaikojen [kai·rōnʹ] täyttymisen rajalla, nimittäin kaiken kokoaminen jälleen yhteen Kristuksessa, sen mitä on taivaissa ja sen mitä on maan päällä” (Ef 1:9, 10). Kun otetaan huomioon, missä merkityksessä sanaa kai·rosʹ käytetään Raamatun tekstissä, voidaan sopivasti odottaa, että ilmaus ”kansakuntien määräajat” ei tarkoita mitään hämärää tai epämääräistä vaan ”määräjaksoa”, ”täsmälleen oikeaa tai ratkaisevaa aikaa”, jolla on selvä alku ja selvä loppu.

”Kansakunnat” ja ”Jerusalem”. Jeesuksen lausunnon merkityksen täytyy liittyä hänen mainintaansa ’Jerusalemin tallaamisesta’, joka hänen sanojensa mukaan jatkuisi, kunnes ”kansakuntien määräajat” täyttyisivät. Sana ”kansakunnat” tai ”pakanat” on käännetty kreikkalaisesta sanasta eʹthnē, joka merkitsee ’kansakuntia’ ja jota raamatunkirjoittajat käyttivät nimenomaan ei-juutalaisista kansakunnista. Tämän perusteella jotkut ovat päätelleet profetian soveltuvan ajanjaksoon, jonka kuluessa muinaisen Jerusalemin kaupungin maantieteellinen paikka olisi pakanoiden hallinnassa ja valvonnassa.

Vaikka Jeesus selvästikin viittasi kirjaimelliseen Jerusalemiin kuvatessaan tulevaa tuhoa, joka tosiaan kohtasi tuota kaupunkia roomalaisten hävittäessä sen vuonna 70, ilmaus ”kansakuntien määräajat” siirtää profetian paljon tuota ajankohtaa kauemmaksi, kuten monet kommentaattorit ovat havainneet. F. C. Cookin tunnetussa Commentaryssa todetaankin Luukkaan 21:24:stä: ”Se erottaa tuon suuren profetian tiukan eskatologisen osan [ts. viimeisiin päiviin liittyvän osan] siitä osasta, joka liittyy varsinaisesti Jerusalemin tuhoon.” On siis olennaisen tärkeää saada selville, mitä henkeytetty Raamattu tarkoittaa ”Jerusalemilla”, jotta tiedettäisiin, koskevatko ”kansakuntien määräajat” vain kirjaimellista Jerusalemin kaupunkia vai jotakin muuta, suurempaa.

Jerusalem oli Israelin kansakunnan pääkaupunki, ja tuon kansakunnan Daavidista polveutuvien kuninkaiden sanottiin istuvan ”Jehovan valtaistuimella” (1Ai 29:23). Se edusti siten sen Jumalan asettaman hallituksen eli esikuvallisen Jumalan valtakunnan tyyssijaa, joka toimi Daavidin huoneen välityksellä. Se oli Siioninvuorineen ”Suuren Kuninkaan kaupunki” (Ps 48:1, 2). Näin ollen Jerusalem alkoi edustaa kuningas Daavidin hallitsijasuvun valtakuntaa samalla tavoin kuin Lontoo, Moskova, Pariisi ja Washington edustavat nykyisten kansakuntien hallituksia, joiden edustajina ne usein uutisissa mainitaankin. Sen jälkeen kun babylonialaiset olivat tallanneet Jerusalemin, vieneet sen kuninkaan pakkosiirtolaisuuteen ja autioittaneet maan, kukaan Daavidin hallitsijasuvun jäsen ei enää hallinnut maallisesta Jerusalemista käsin. Raamattu kuitenkin osoittaa, että Jeesus, Messias, joka syntyi Daavidin sukuhaaraan, hallitsisi taivaalliselta Siioninvuorelta, taivaallisesta Jerusalemista, käsin (Ps 2:6, 7; Hpr 5:5; Il 14:1, 3).

’Tallaaminen’ alkaa. Tuon Daavidin hallitsijasuvun valtakunnan ’tallaaminen’ ei alkanut silloin, kun roomalaiset hävittivät  Jerusalemin kaupungin vuonna 70. Se alkoi jo vuosisatoja aikaisemmin babylonialaisten kukistaessa tuon hallitsijasuvun 607 eaa., kun Nebukadnessar tuhosi Jerusalemin ja otti vangikseen valtaistuimelta syöstyn kuninkaan Sidkian ja maa jätettiin autioksi. (2Ku 25:1–26.) (Ks. AJANLASKU.) Tämä oli sopusoinnussa Sidkialle Hesekielin 21:25–27:ssä osoitettujen profeetallisten sanojen kanssa: ”Poista turbaani ja nosta pois kruunu. Tämä ei jää tällaiseksi. – – Raunioiksi, raunioiksi, raunioiksi minä panen sen. Eikä tämäkään tule varmasti kenenkään omaksi, ennen kuin tulee hän, jolla on laillinen oikeus, ja minun on annettava se hänelle.” Sen, jolla on ”laillinen oikeus” Sidkian menettämään Daavidin suvun kruunuun, osoitetaan Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa olevan Kristus Jeesus, jonka tulevasta syntymästä ilmoittaessaan enkeli sanoi: ”Jehova Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen, ja hän hallitsee kuninkaana Jaakobin huonetta ikuisesti, eikä hänen valtakunnallaan ole loppua.” (Lu 1:32, 33.)

Jerusalemin kukistuttua 607 eaa. pakanavallat hallitsivat koko maailmaa. Daavidin hallitsijasuku ja hallinto keskeytyivät, ja näin ollen Jerusalem, ts. se mitä se edusti, olisi ”tallattavana” niin kauan kuin Daavidin huoneen välityksellä toimivaa Jumalan valtakuntaa pidettäisiin toimettomassa alennustilassa pakanavaltojen alaisuudessa. Unger’s Bible Dictionary (1965, s. 398) toteaa tästä yhteydestä hallitusvaltaan: ”Pakanat siis jatkavat ’kansakuntina’, kunnes niiden taloudenhoito maan hallitsijoina lakkaa. Tämä ajanjakso päättyy ’pakanain aikojen’ loppuun (Luuk. 21:24; Dan. 2:36–44).” (Vrt. Hes 17:12–21; ks. myös kuvausta Meedo-Persian kukistumisesta Da 8:7, 20:stä.)

Suhde Danielin profetioihin. Jeesus viittasi profeetta Danielin kirjan sisältöön ainakin kahdesti tässä lopun aikaa koskevassa profetiassa (vrt. Mt 24:15, 21:tä Da 11:31:een ja 12:1:een). Danielin kirjassa on kuvattu, kuinka pakanavallat hallitsevat maata ”määräaikoina”. Danielin 2. luku sisältää (kuningas Nebukadnessarin saaman) profeetallisen näyn suuresta kuvapatsaasta, ja Daniel osoitti henkeytettynä sen edustavan pakanallisten maailmanvaltojen marssia, joka päättyy siihen, että ”taivaan Jumalan” pystyttämä, koko maailmaa hallitseva Valtakunta tuhoaa ne (Da 2:31–45). On huomionarvoista, että kuvapatsas alkaa Babylonian maailmanvallasta. Se oli ensimmäinen maailmanvalta, joka ’tallasi Jerusalemia’ kukistamalla Daavidin hallitsijasuvun ja jättämällä Jerusalemissa olleen ”Jehovan valtaistuimen” tyhjäksi. Myös tämä vahvistaa sen, että ”kansakuntien määräajat” alkoivat 607 eaa., kun Jerusalem tuhottiin.

Danielin 4. luvun uninäky puusta. Danielin kirjasta löydämme myös läheisen rinnakkaisuuden sille, miten Jeesus käytti sanaa ”ajat” ”kansakuntien” eli pakanavaltojen yhteydessä. Daavidin jälkeläisen Sidkian kukistajalle Nebukadnessarille annettiin toinenkin näky, jonka Daniel tulkitsi liittyvän Jumalan asettamaan kuninkuuteen. Tämä vertauskuvallinen näky koski suunnattoman suurta puuta, jonka taivaan enkeli käski hakata poikki. Sen kanto sidottiin sitten rauta- ja kuparivanteilla, ja sen piti pysyä sellaisena kedon ruohikossa, kunnes siltä olisi kulunut ”seitsemän aikaa”. ”Sen sydän muuttukoon olemasta ihmisen, ja annettakoon sille eläimen sydän, ja kulukoon siltä seitsemän aikaa – –, jotta elävät tietäisivät, että Korkein on Hallitsijana ihmisten valtakunnassa ja että hän antaa sen, kenelle hän tahtoo, ja asettaa sitä hallitsemaan ihmisistä alhaisimman.” (Da 4:10–17; ks. 4:16, Rbi8, alav.)

Yhteys ”kansakuntien määräaikoihin”. Näky täyttyi aivan selvästi Nebukadnessarissa itsessään (ks. Da 4:31–35). Sen vuoksi jotkut ajattelevat sen soveltuvan profetiana suoranaisesti yksinomaan häneen ja katsovat tämän näyn vain esittävän ikuisen totuuden ’Jumalan ylimmyydestä kaikkiin muihin – inhimillisiin tai jumalallisina pidettyihin – valtoihin nähden’. He myöntävät tuon totuuden tai periaatteen soveltuvan muihinkin kuin Nebukadnessariin, mutta he eivät katso sen liittyvän mihinkään nimenomaiseen ajanjaksoon tai Jumalan aikatauluun. Danielin kirjan tarkastelu kokonaisuutena paljastaa kuitenkin, että ajalla on huomattava merkitys kaikissa siinä esitetyissä näyissä ja profetioissa, eikä noissa näyissä kuvailtuja maailmanvaltoja ja tapahtumia näytetä erillisinä eikä umpimähkäisinä siten, että niiden aikakytkös jäisi epämääräiseksi, vaan ne esitetään sen sijaan historialliseen taustaan tai aikajärjestykseen sopivina.  (Vrt. Da 2:36–45; 7:3–12, 17–26; 8:3–14, 20–25; 9:2, 24–27; 11:2–45; 12:7–13.) Lisäksi tämä kirja viittaa toistuvasti siihen lopputulokseen, joka on sen profetioiden teemana, nimittäin siihen, että perustetaan koko kaikkeuden käsittävä ja ikuisesti kestävä Jumalan valtakunta, jonka hallitusvalta on ”ihmisen pojalla” (Da 2:35, 44, 45; 4:17, 25, 32; 7:9–14, 18, 22, 27; 12:1). Tämä kirja erottuu muista Raamatun heprealaisista kirjoituksista myös siksi, että siinä puhutaan ”lopun ajasta” (Da 8:19; 11:35, 40; 12:4, 9).

Kaiken edellä mainitun huomioon ottaen ei tunnu johdonmukaiselta päätellä, että näky vertauskuvallisesta ”puusta” ja sen viittaus ”seitsemään aikaan” soveltuisivat ainoastaan yhteen Babylonian hallitsijaan, joka oli seitsemän vuotta mielisairaana, toipui ja palasi valtaan, varsinkin kun Jeesus itse viittasi profetiassaan ”kansakuntien määräaikoihin”. Näyn antamisen aika (ratkaiseva historiallinen vaihe, jolloin Jumala, Kaikkeuden Suvereeni, oli sallinut liittokansaansa varten itse perustamansa valtakunnan kukistua), henkilö, jolle näky paljastettiin (hallitsija, joka toimi Jumalan välikappaleena tuossa kukistamisessa ja joka sai siten maailmanherruuden Jumalan tahdosta, ts. minkään Jehova Jumalaa edustavan valtakunnan häiritsemättä häntä), sekä koko tuon näyn teema (”jotta elävät tietäisivät, että Korkein on Hallitsijana ihmisten valtakunnassa ja että hän antaa sen, kenelle hän tahtoo, ja asettaa sitä hallitsemaan ihmisistä alhaisimman” [Da 4:17]) – kaikki nämä seikat antavat painavat syyt uskoa, että tämä pitkä näky ja sen selitys sisällytettiin Danielin kirjaan, koska ne paljastavat ”kansakuntien määräaikojen” pituuden ja ajan, jolloin Kristuksen hallinnassa oleva Jumalan valtakunta perustetaan.

Puu vertauskuvana ja Jumalan suvereenius. Tässä profeetallisessa näyssä käytetyt vertauskuvat eivät ole suinkaan ainutlaatuisia. Puita käytetään muuallakin edustamaan hallitusvaltoja, myös Jerusalemista käsin hallinnutta Jumalan esikuvallista valtakuntaa. (Vrt. Tu 9:6–15; Hes 17:1–24; 31:2–18.) Kannon paneminen versomaan sekä vertauskuvallinen ”virpi” tai ”vesa” edustavat usein hallitusvallan palauttamista jollekin suvulle tai sukuhaaralle, varsinkin Messiasta koskevissa profetioissa (Jes 10:33–11:10; 53:2–7; Jer 23:5; Hes 17:22–24; Sak 6:12, 13; vrt. Job 14:7–9). Jeesus sanoi itseään ”Daavidin juureksi ja jälkeläiseksi” (Il 5:5; 22:16).

Tämän näyn avainkohta on selvästikin se, että Jehova Jumalalla on ”ihmisten valtakunnassa” vastustamaton suvereenius, ja tämä antaakin viitteen näyn koko merkityksen ymmärtämiseen. Puun osoitetaan tarkoittavan Nebukadnessaria, joka tuossa historian vaiheessa oli hallitsevan maailmanvallan, Babylonian, pää. Mutta ennen kuin Nebukadnessar valtasi Jerusalemin, tuosta kaupungista käsin hallinnut Jumalan esikuvallinen valtakunta oli se välikappale, jonka kautta Jehova ilmaisi hänelle oikeudenmukaisesti kuuluvan suvereeniuden maahan nähden. Se oli siis Jumalan asettama este Nebukadnessarin päämäärän – maailmanherruuden – tiellä. Jehovan suvereenius ilmeni Daavidin kuninkaallisen hallitsijasuvun kautta, ja salliessaan Jerusalemista käsin toimineen esikuvallisen valtakunnan kukistua hän antoi poistaa tuon suvereeniutensa näkyvän ilmauksen. Maailmanherruus ja sen ilmenemismuodot ”ihmisten valtakunnassa” siirtyivät nyt minkään Jumalaa edustavan valtakunnan estämättä pakanakansojen käsiin. (Va 1:5; 2:2, 16, 17.) Näiden seikkojen valossa ”puun” nähdään edustavan Nebukadnessarin lisäksi Jumalan järjestelyn mukaista maailmanherruutta eli -suvereeniutta.

Maailmanherruuden palauttaminen. Jumala tekee kuitenkin tässä yhteydessä selväksi, että hän ei ole luovuttanut maailmanherruutta pakanakansoille ikuisiksi ajoiksi. Näky osoittaa, että Jumala ilmaisisi itsehillintää (jota kannon ympärillä olleet rauta- ja kuparivanteet edustivat), kunnes ”on kulunut seitsemän aikaa”. (Da 4:16, 23, 25.) Sen jälkeen Jumala antaisi maailmanherruuden, ”kenelle hän tahtoo”, koska ”Korkein on Hallitsijana ihmisten valtakunnassa” (Da 4:17). Danielin profeetallinen kirja osoittaa itse, että tässä tarkoitetaan ”ihmisen poikaa”, jolle annetaan ”hallitusvalta ja kunnia ja valtakunta, jotta kaikki kansat, kansalliset ryhmät ja kielet palvelisivat häntä” (Da 7:13, 14). Jeesuksen oma profetia, jossa viitataan ”kansakuntien määräaikoihin”, osoittaa kiistattomasti, että Kristuksella Jeesuksella, Jumalan valitsemalla Kuninkaalla ja Daavidin hallitsijasuvun  perillisellä, on tuollainen maailmanherruus (Mt 24:30, 31; Lu 21:27–31, 36). Vertauskuvallisen kannon, joka edustaa Jumalan pidättymistä suvereenista oikeudestaan maailmanherruuteen ”ihmisten valtakunnassa”, oli määrä jälleen versoa hänen Poikansa valtakunnassa (Ps 89:27, 35–37).

Seitsemän vertauskuvallista aikaa. Kun Nebukadnessar omakohtaisesti koki näyn täyttymyksen, ”seitsemän aikaa” olivat ilmeisesti seitsemän vuotta. Niiden aikana hän tuli mielisairaaksi, mikä ilmeni lykantropialle tyypillisinä oireina, ja hän jätti valtaistuimensa syödäkseen ruohoa kuin kedon eläimet. (Da 4:31–36.) On merkille pantavaa, että pakanavaltoja, joilla kulloinkin on maailmanherruus, kuvaillaan Raamatussa pedoiksi, jotka vastustavat Jumalan pyhää kansaa ja sen ”ruhtinaiden Ruhtinasta” (vrt. Da 7:2–8, 12, 17–26; 8:3–12, 20–25; Il 11:7; 13:1–11; 17:7–14). Sanakirjantekijät osoittavat Danielin profetiassa käytetyn sanan ”ajat” (aramean kielen sanasta ʽid·danʹ) tarkoittavan tässä yhteydessä ’vuosia’. (Ks. L. Koehler ja W. Baumgartner, Lexicon in Veteris Testamenti Libros, Leiden 1958, s. 1106; Brown, Driver ja Briggs, A Hebrew and English Lexicon of the Old Testament, 1980, s. 1105; Lexicon Linguae Aramaicae Veteris Testamenti, toim. E. Vogt, Rooma 1971, s. 124.) Tässä mielessä käytetyn vuoden pituuden osoitetaan olevan 360 päivää, koska kolmen ja puolen ajan kerrotaan Ilmestyksen 12:6, 14:ssä olevan ”tuhat kaksisataakuusikymmentä päivää”. (Vrt. myös Il 11:2, 3.) Tämän laskutavan mukaisesti ”seitsemän aikaa” on 2520 päivää. Se että Raamatussa voidaan käyttää jotain tiettyä päivien lukumäärää edustamaan profeetallisesti samaa määrää vuosia, voidaan nähdä lukemalla 4. Mooseksen kirjan 14:34 ja Hesekielin 4:6. Vain soveltamalla niissä ilmaistua kaavaa ”päivä vuotta kohti” tässä profetiassa mainittuun ”seitsemään aikaan” voi Danielin 4. luvun näyllä olla merkittävä täyttymys jo kuolleen Nebukadnessarin ajan jälkeen, kuten tähän mennessä esitettyjen todisteiden perusteella voidaan odottaa. Näin ollen ne tarkoittavat 2520:tä vuotta.

On huomionarvoinen historiallinen piirre, että edellä esitettyjen seikkojen ja todisteiden pohjalta Watch Tower -lehden maaliskuun numerossa 1880 tunnistettiin vuosi 1914 ajankohdaksi, jolloin ”kansakuntien määräajat” (ja pakanahallitsijoille tilapäisesti annettu valta) päättyisivät. Tämä tapahtui noin 34 vuotta ennen tuon vuoden ja sitä seuranneiden merkittävien tapahtumien alkua. Silloinen johtava newyorkilainen sanomalehti The World sanoi tästä sunnuntailiitteensä erikoisartikkelissa 30.8.1914 seuraavasti: ”Kauhistavan sodan puhkeaminen Euroopassa on täyttänyt epätavallisen ennustuksen. ’Kansainväliset Raamatuntutkijat’ – – ovat julistaneet maailmalle neljännesvuosisadan ajan saarnaajien ja painotuotteiden välityksellä, että Raamatussa ennustettu vihan päivä oli tuleva 1914.”

Vuoden 1914 ja sen jälkeiset tapahtumat ovat kaikkien tuntemaa historiaa. Silloin puhkesi suuri sota, ihmiskunnan historian ensimmäinen maailmansota ja ensimmäinen sota, jossa kyse ei ollut vain Euroopan, Afrikan tai Aasian herruudesta, vaan maailmanherruudesta. (Lu 21:7–24, 29–33; Il 11:15–18.) (Ks. LÄSNÄOLO; VIIMEISET PÄIVÄT.)