1. Elin, jolla on huomattava osa maistamisessa ja puheen tuottamisessa. Se mitä yleensä sanotaan makuaistimukseksi, syntyy makusilmujen reaktioista ja tuoksusta, joka havaitaan hajuaistin välityksellä. Vielä tärkeämpää on se, että kielellä on olennainen osa myös puheen tuottamisessa, sillä sanojen muodostaminen vaatii sen aktiivista  liikkumista, mikä tapahtuukin taidokkaasti ja melkoisella nopeudella. (Ks. SUU: Suulaki.)

Suomalainen sana ”kieli” tarkoittaa sekä suussamme olevaa elintä että puhuttua ja kirjoitettua kieltä, ja samoin on hepreassa ja kreikassa (1Mo 10:5; 5Mo 28:49; Jes 28:11; Jer 5:15; Ap 2:4, 11; 19:6; 1Ko 12:10). Myös heprealainen sana ”huuli” voi tarkoittaa ’kieltä’ jälkimmäisessä merkityksessä (1Mo 11:1, Rbi8, alav.). Toisinaan ”kieli” voi viitata jotain kieltä puhuvaan kansaan (Jes 66:18; Il 5:9; 7:9; 13:7).

Jeesuksen velipuoli Jaakob kuvailee eloisasti kielen voimakasta vaikutusta ja sitä, miten tärkeää kristityn on pitää huolta siitä, että hän käyttää kieltään oikein. Hän osoittaa, että jos ihminen ei pidä kieltään kurissa, hänen palvontansa saattaa olla turhaa. (Ja 1:26.) Jaakob vertaa kieltä tuleen, joka voi tuhota metsän. Hillitsemättömään kieleen voivat vaikuttaa tuhoisat voimat, ja se voi saada aikaan niin paljon ja niin suurta epävanhurskautta, että se saastuttaa koko ihmisen elämän. Kieli voi olla hengellisesti myrkyllinen sekä ihmiselle itselleen että toisille. Ihminen ei pysty omin voimin kesyttämään sitä, eikä kukaan epätäydellinen ihminen voi olla täysin ’kompastumatta sanassa’. (Ja 3:2–8.) Tämän epätäydellisen ihmislihan kurittoman elimen kesyttäminen ei ole kuitenkaan mahdotonta kristitylle, sillä sen ansaitsemattoman hyvyyden avulla, jota Jehova osoittaa Kristuksen kautta, ihminen voi pitää kielensä kurissa ja uudistaa persoonallisuutensa (Ja 3:10–18; 1Pi 3:10; Kol 3:9, 10; vrt. Ps 34:13; 39:1).

Kieltä koskevan Jaakobin kuvauksen mukaisesti Sananlaskujen kirjoittaja sanoo, että kielen tyyneys voi olla ”elämän puu”. Toisaalta sen käyttäminen väärin voi merkitä ”hengen romahdusta”; sen vallassa ovat elämä ja kuolema. (San 15:4; 18:21.) ”Lempeä kieli voi murtaa luun” siinä mielessä, että lempeä vastaus voi pehmentää luunkovan ihmisen ja murtaa hänen kovuutensa ja vastustuksensa (San 25:15). Kieli voi jopa parantaa hengellisesti, jos se puhuu Jumalan sanoja (San 12:18). ”Jehovalta on kielen vastaus”, sillä vain hän voi antaa hengellisesti oikeita sanoja, jotka johtavat parantumiseen (San 16:1). Raamatussa ennustettiin se hengellinen parantuminen, joka koitui Jeesuksen palveluksesta, kun hän puhui Jumalan sanoja, ’sitoi niitä, joiden sydän oli särkynyt’ (Jes 61:1).

Jehova korostaa sitä, miten pahana hän pitää valheellista kieltä, kun hän mainitsee sen yhtenä niistä seitsemästä asiasta, joita hän vihaa, ja asettaa sen rinnalle ”kädet, jotka vuodattavat viatonta verta” (San 6:16–19). Daavid kertoo, että jumalattomat yrittävät tuhota Jumalan palvelijan ’kielellä, joka on teroitettu niin kuin miekka’, mutta hän osoittaa, että todellisuudessa Jumala pitää huolen siitä, että he itse haavoittuvat, sillä ”heidän kielensä on heitä itseään vastaan” (Ps 64:3, 7, 8). Jehova lupaa kansalleen: ”Jokaiselle kielelle, joka nousee tuomiolle sinua vastaan, sinä langetat tuomion.” (Jes 54:17.) Tämä lohduttaa Jumalan palvelijoita, jotka pitävät kiinni hänen laistaan, vaikka ne, joita maailmassa pidetään viisaina, saattavat puhua rehennellen ja sanoa: ”Kielellämme me pääsemme voitolle.” (Ps 12:3–5.) He voivat ’työntää kielensä pitkälle’ ja lyödä kielellään (Jes 57:4; Jer 18:18), mutta he tulevat varmasti epäonnistumaan (San 10:31).

Jehova lupasi tehdä aiemmin änkyttäneet kielet ”nopeiksi puhumaan selkeitä” ja panna mykät kielet ”huutamaan ilosta” (Jes 32:4; 35:6). Ollessaan maan päällä Jeesus paransi kirjaimellisesti mykkiä ja puhevikaisia (Mr 7:33–37). Tulee aika, jolloin jokainen kieli puhuu oikeita asioita, sillä Jehova julistaa, että jokainen kieli tulee vannomaan hänen edessään. Apostoli Paavali paljastaa, että tämä tulee tapahtumaan Jeesuksen Kristuksen välityksellä, kun hän sanoo, että jokainen kieli ”tunnustaisi avoimesti Jeesuksen Kristuksen olevan Herra Jumalan, Isän, kunniaksi”. (Fil 2:11; Jes 45:23; Ro 14:11.)

Jehova sanoo kuvaannollisesti, että hänellä on kieli, jota hän käyttää suuttumuksessaan ”kuin kuluttavaa tulta” (Jes 30:27). Kun Jeesus Kristus helluntaina vuodatti pyhää henkeä noin 120 opetuslapsen päälle, jotka olivat kokoontuneet erääseen huoneeseen Jerusalemissa, tuo henki ilmeni kuuluvasti siten, että he puhuivat eri kielillä (ks. nro 2), ja näkyvästi siten, että heidän kunkin päälle asettui ikään kuin tulinen kieli (Ap 2:3, 4).

2. Järjestelmä, jonka avulla voidaan äänellisesti tai muulla tavoin ilmaista tai välittää ajatuksia tai tunteita. Tavallisesti kielellä tarkoitetaan  kuitenkin sanakokoelmaa ja tapoja, joilla siihen kuuluvia sanoja yhdistetään, niin että jokin ihmisyhteisö voi ymmärtää niitä.

Kieli liittyy tietenkin erittäin läheisesti mieleen, joka tuottaa puhetta puhe-elimien – kurkunpään, kielen, huulten ja hampaiden – avulla (ks. nro 1). Encyclopædia Britannica (v:n 1959 laitos, 5. osa, s. 740) toteaa: ”Ajatteleminen ja sanat käyvät käsi kädessä. Ollakseen selvää ajattelemisen on näet nojauduttava nimiin [eli nimisanoihin] ja niiden moninaisiin keskinäisiin yhteyksiin. – – Vaikka jotkin vähäiset varaukset ovat aiheellisia, valtava todisteiden joukko – – vahvistaa edellä sanotun väitteen: ellei ole sanoja, ei ole ajatuksiakaan.” Sanat ovat ihmisen pääasiallinen keino ottaa vastaan, varastoida, käsitellä ja välittää tietoa.

Puheen alkuperä. Ensimmäiselle ihmiselle Aadamille annettiin luomisen yhteydessä sanavarasto samoin kuin kyky keksiä uusia sanoja ja siten laajentaa sanavarastoaan. Ilman Jumalalta saamaansa sanavarastoa vasta luotu ihminen olisi pystynyt ymmärtämään Luojansa sanallisia ohjeita yhtä vähän kuin järjettömät eläimet. (1Mo 1:27–30; 2:16–20; vrt. 2Pi 2:12; Ju 10.) Vaikka älyllinen ihminen on siis kaikista maan päällä elävistä luomuksista ainoa, jolla on varsinaisesti puhekyky, kieli ei ole lähtöisin ihmisestä vaan ihmisen Kaikkitietävästä Luojasta, Jehova Jumalasta (vrt. 2Mo 4:11, 12).

Tunnettu sanakirjantekijä Ludwig Koehler kirjoitti kielen alkuperästä: ”Varsinkin aikaisemmin on paljon pohdiskeltu, miten ihmisen puhe ’syntyi’. Kirjoittajat ovat yrittäneet kovasti tutkia ’eläinten kieltä’. Eläimetkin nimittäin kykenevät äänien tai ääniryhmien välityksellä ilmaisemaan kuuluvasti tunteitaan ja aistimuksiaan, mm. tyytyväisyyttä, pelkoa, kiihtymystä, uhkaamista, vihaa, sukupuolista halua ja tyydytystä sen täyttymisestä sekä kenties monia muita asioita. Näiden [eläinten] ilmausten mahdollisesta moninaisuudesta huolimatta – – niistä puuttuu ihmiskielen olennainen osa: käsitteet ja ajatukset.” Osoitettuaan, miten ihmispuheen fysiologista puolta voidaan tutkia, hän lisää: ”Mutta se, mitä puhuttaessa todella tapahtuu, miten oivalluksen kipinä sytyttää lapsen tai yleensä ihmisen hengen, niin että syntyy puhuttu sana, käy yli ymmärryksemme. Ihmisen puhe on salaisuus; se on Jumalan lahja, ihme.” (Journal of Semitic Studies, Manchester 1956, s. 11.)

Kieltä oli käytetty jo ammoisia aikoja ennen kuin ihminen ilmaantui kaikkeuden näyttämölle. Jehova Jumala kommunikoi taivaallisen Esikoispoikansa kanssa ja ilmeisesti hänen välityksellään muiden henkipoikiensa kanssa. Siksi tuota Esikoispoikaa sanottiin ”Sanaksi”. (Joh 1:1; Kol 1:15, 16; Il 3:14.) Apostoli Paavali viittasi henkeytettynä ”ihmisten ja enkelien kieliin” (1Ko 13:1). Jehova Jumala puhuu enkeliluomuksilleen näiden ”kielellä”, ja he ’toteuttavat hänen sanansa’ (Ps 103:20). Koska Hän ja hänen henkipoikansa eivät ole riippuvaisia ilmakehästä (joka mahdollistaa ihmisen puheen kannalta välttämättömät ääniaallot ja värähtelyt), on selvää, etteivät ihmiset pysty ymmärtämään eivätkä vastaanottamaan enkelien kieltä. Näin ollen kun enkelit toimivat Jumalan sanansaattajina, he käyttivät ihmiskieltä puhuessaan ihmisten kanssa, ja enkelien sanomia on kirjoitettu muistiin hepreaksi (1Mo 22:15–18), arameaksi (Da 7:23–27) ja kreikaksi (Il 11:15).

Miksi on niin monia kieliä?

Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön UNESCOn mukaan maailmassa puhutaan nykyään n. 6000:ta kieltä. Joitakin niistä puhuvat sadat miljoonat ihmiset, toisia puhuu vajaa tuhat. Vaikka esitetyt ja välitetyt ajatukset saattavat olla pohjimmiltaan samoja, niitä voidaan ilmaista monin tavoin. Ainoastaan Raamatun historia selittää tämän ihmisten kommunikoinnin merkillisen moninaisuuden alkuperän.

Johonkin maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen jälkeiseen aikaan saakka koko ihmiskunnalla ”oli edelleen yksi kieli [kirjm. ”huuli”] ja yksi sanasto” (1Mo 11:1). Raamattu viittaa siihen, että kieli, jota myöhemmin sanottiin hepreaksi, oli tuo alkuperäinen ”yksi kieli” (ks. HEPREA). Kuten myöhemmin osoitetaan, tämä ei merkitse sitä, että kaikki muut kielet olisi johdettu hepreasta ja että ne olisivat sukua sille, vaan sitä, että heprea edelsi kaikkia muita kieliä.

 Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kuvaillaan, miten osa vedenpaisumuksen jälkeisestä ihmissuvusta yhdisti voimansa hankkeeseen, joka oli vastoin Nooalle ja hänen pojilleen ilmaistua Jumalan tahtoa (1Mo 9:1). Sen sijaan että he olisivat levittäytyneet ja ’täyttäneet maan’, he päättivät koota ihmisyhteisön yhteen ja keskittyivät asumaan paikkaan, jota myöhemmin sanottiin Sinearin tasangoksi ja joka sijaitsi Mesopotamiassa. Ilmeisesti siitä oli määrä tulla myös uskonnollinen keskus, jossa olisi uskonnollinen torni. (1Mo 11:2–4.)

Kaikkivaltias Jumala aiheutti heidän julkealle hankkeelleen takaiskun lakkauttamalla heidän yhteistoimintansa siten, että hän sekoitti heidän yhteisen kielensä. Tämän jälkeen heidän oli mahdotonta koordinoida hankettaan, minkä vuoksi he hajaantuivat kaikkialle maailmaan. Heidän kielensä sekoittaminen ehkäisi tai hidasti myös tulevaa kehitystä väärään, Jumalaa uhmaavaan suuntaan, koska se rajoitti ihmisten mahdollisuuksia yhdistää älylliset ja fyysiset kykynsä ja voimansa kunnianhimoisiin yrityksiin ja vaikeutti myös turvautumista noiden eri kieliryhmien kokoamaan tietoon, jota ihmiset eivät olleet saaneet Jumalalta vaan olivat hankkineet omien kokemustensa ja tutkimustensa kautta (vrt. Sr 7:29; 5Mo 32:5). Vaikka kieltensekoitus siis jakoikin ihmisyhteiskunnan huomattavalla tavalla, se oikeastaan myös hyödytti ihmiskuntaa siinä mielessä, että se hidasti vaarallisten ja vahingollisten tavoitteiden saavuttamista (1Mo 11:5–9; vrt. Jes 8:9, 10). Ei tarvitse muuta kuin ajatella joitakin oman aikamme tapahtumia, jotka ovat johtuneet maallisen tiedon kokoamisesta ja sen käyttämisestä väärin, tajutakseen, mitä Jumala näki ennalta jo kauan sitten olevan seurauksena, jos Babelissa aloitetun hankkeen olisi annettu jatkua esteettä.

Filologiassa, jossa harjoitetaan vertailevaa kielentutkimusta, kielet luokitellaan yleensä erillisiksi kielikunniksi. Minkään suuren kielikunnan ”kantakieltä” ei ole yleensä pystytty tunnistamaan, ja vielä vähemmän on mitään todisteita siitä, että kaikki nykyään puhutut tuhannet kielet olisivat lähtöisin jostain yhteisestä ”kantakielestä”. Raamatussa ei sanota, että kaikki kielet olisivat kehittyneet tai haarautuneet hepreasta. Luettelossa, jota sanotaan Kansakuntien luetteloksi (1Mo 10), mainitaan Nooan poikien (Seemin, Haamin ja Jafetin) jälkeläisiä ja heidät ryhmitellään ”suvuittain, kielittäin, maittensa ja kansakuntiensa mukaan” (1Mo 10:5, 20, 31, 32). Näyttää siksi siltä, että sekoittaessaan ihmeen avulla ihmiskielet Jehova Jumala ei ilmeisesti tuottanut vain heprean murteita vaan joukon täysin uusia kieliä, joista jokaisella voitiin ilmaista koko inhimillisten tunteiden ja ajatusten kirjo.

Kun Jumala oli sekoittanut Babelin rakentajien kielen, heiltä puuttui siis ”yhden sanaston” (1Mo 11:1) lisäksi yhteinen kielioppi, yhteinen tapa ilmaista sanojen välisiä suhteita. Professori S. R. Driver totesi: ”Kielet eivät kuitenkaan eroa toisistaan vain kieliopeiltaan ja kantasanoiltaan vaan myös – – tavassa, jolla ajatukset rakennetaan lauseeksi. Eri rodut eivät ajattele samalla tavoin, ja siksi lauseen eri kielissä saamat muodot eivät ole samoja.” (A Dictionary of the Bible, toim. J. Hastings, 1905, IV osa, s. 791.) Eri kielet edellyttävät siis aivan erilaisia ajattelumalleja, minkä vuoksi aloittelevan kielenopiskelijan on vaikea ajatella uudella kielellä (vrt. 1Ko 14:10, 11). Tämän vuoksi myös kirjaimellinen käännös jostain vieraalla kielellä sanotusta tai kirjoitetusta voi vaikuttaa epäjohdonmukaiselta ellei peräti järjettömältä. Kun Jehova Jumala siis sekoitti Babelissa olleiden kielen, hän nähtävästi pyyhki ensin heidän mielestään pois kaikki muistot heidän aiemmasta, yhteisestä kielestään ja pani sitten heidän mieleensä sekä uudet sanastot että erilaiset ajattelutavat, joiden pohjalta syntyi uusia kielioppeja. (Vrt. Jes 33:19; Hes 3:4–6.)

Jotkin kielet, esim. kiina, ovat isoloivia, niissä ei ole lainkaan taivutusta, ja ne ovat tavallisesti monosyllabisia eli yksitavuisia. Toiset kielet, mm. suomi, ovat agglutinoivia, ts. niiden sanavartaloihin liitetään muuttumattomia päätteitä, kuten sanassa talo-i-ssa-nne. Lisäksi on ns. flekteeraavia kieliä, esim. ruotsi, joissa sanojen taivutukseen kuuluu olennaisena osana vartalonsisäinen äännevaihtelu. Joissakin kielissä lauseen sanajärjestys on hyvin tärkeä, toisissa sillä ei ole juurikaan merkitystä. Joissakin kielissä on myös monia konjugaatioita (verbien taivutusluokkia), toisissa, mm. kiinassa, niitä ei ole lainkaan. Näitä eroja voitaisiin luetella loputtomiin, ja ne kaikki vaativat ajatustavan mukauttamista, mikä on usein hyvin työlästä.

 Ilmeisesti ne alkuperäiset kielet, jotka olivat tuloksena Jumalan toiminnasta Babelissa, tuottivat ajan kuluessa toisilleen sukua olevia murteita, ja nuo murteet kehittyivät usein omiksi kielikseen, jolloin niiden suhdetta sukulaiskieliin tai alkuperäiseen kieleen oli joskus lähes mahdotonta havaita. Myös Seemin jälkeläiset, jotka eivät ilmeisesti kuuluneet Babelin väestöön, puhuivat lopulta heprean lisäksi arameaa, akkadia ja arabiaa. Ajan mittaan kielten muuttumiseen ovat vaikuttaneet monet seikat: välimatkojen tai maantieteellisten esteiden aiheuttama eristyneisyys, sodat ja valloitukset, viestintäyhteyksien katkeaminen ja muunkielisten maahanmuutto. Tällaisten syiden vuoksi muinaiset pääkielet ovat pirstoutuneet, jotkin kielet ovat osittain sulautuneet toisiin kieliin ja jotkin kielet ovat hävinneet kokonaan, kun niiden tilalle on tullut maahan tunkeutuneiden valloittajien kieli.

Kielentutkimuksen tulokset tukevat edellä mainittuja tietoja. The New Encyclopædia Britannica (1985, 22. osa, s. 567) sanoo: ”Varhaisimmat kirjoitetun kielen merkinnät, ainoat kielelliset jäänteet, mitä voidaan odottaa olevan, ovat vain noin 4000–5000 vuotta vanhoja.” Eräässä Science Illustrated -lehden artikkelissa (heinäkuu 1948, s. 63) todetaan: ”Nykyään tunnettujen kielten vanhemmat muodot olivat paljon vaikeampia kuin niiden nykyiset seuraajat – – ihminen ei näytä aloittaneen yksinkertaisesta kielestä ja tehneen sitä vähitellen monimutkaisemmaksi, vaan päässeen pikemminkin käsiksi tavattoman vaikeaan kieleen jolloinkin muistiinmerkitsemättömässä menneisyydessä ja yksinkertaistaneen sen vähitellen nykyiseen muotoonsa.” Lisäksi kielitieteilijä tri Masonin mukaan ”käsitys, että ’raakalaisten’ puhe on peräkkäisiä murahduksia ja etteivät he kykene ilmaisemaan monia ’sivistyneitä’ käsitteitä, on aivan väärä”, ja ”monet luku- ja kirjoitustaidottomien kansojen kielet ovat itse asiassa paljon monimutkaisempia kuin nykyiset Euroopan kielet” (Science News Letter, 3. 9. 1955, s. 148). Näin ollen todisteet eivät tue sitä, että puhe tai muinaiset kielet olisivat syntyneet evoluution kautta.

Itämaisten kielten tutkija Sir Henry Rawlinson huomautti polttopisteestä, josta muinaisten kielten leviäminen alkoi: ”Jos seuraisimme pelkästään eri kielten polkuja niiden risteyskohtaan vähääkään välittämättä mistään viittauksista Raamatun muistiinmerkintöihin, joutuisimme silti hakemaan Sinearin tasangoilta polttopistettä, josta eri haarat ovat säteilleet.” (The Journal of the Royal Asiatic Society of Great Britain and Ireland, Lontoo 1855, 15. vsk., s. 232.)

Nykyisten filologien luokituksen mukaan suurimpia kielikuntia ovat indoeurooppalainen, sinotiibetiläinen, afroaasialainen, malaijilais-polynesialainen, japanilainen ja korealainen kielikunta, dravidakielet sekä Afrikan kielet. Monia kieliä ei ole vieläkään luokiteltu. Kukin suuri kielikunta jakautuu moniin pääryhmiin eli haaroihin. Indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvat germaaniset, romaaniset, balttilaiset, slaavilaiset, indoiranilaiset ja kelttiläiset kielet sekä kreikka, albania ja armenia. Useimmat näistä pääryhmistä sisältävät puolestaan monia kieliä. Esimerkiksi romaanisia kieliä ovat ranska, espanja, portugali, italia ja romania. Suomi kuuluu uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisten kielten haaraan.

Abrahamista eteenpäin. Heprealaisella Abrahamilla ei ilmeisesti ollut minkäänlaisia vaikeuksia kommunikoida Kanaanin haamilaisten asukkaiden kanssa (1Mo 14:21–24; 20:1–16; 21:22–34). Tulkkien käyttöä ei mainita, mutta toisaalta ei sitä mainita myöskään siinä yhteydessä, kun Abraham meni Egyptiin (1Mo 12:14–19). Hän osasi luultavasti akkadia (assyria-babyloniaa), koska hän oli asunut Kaldean Urissa (1Mo 11:31). Akkadi oli jonkin aikaa kansainvälinen kieli. On mahdollista, että Kanaanin asukkaat, jotka elivät suhteellisen lähellä Syyrian ja Arabian seemiläisiä kansoja, olivat jossain määrin kaksikielisiä. Toisaalta myös akkadin kielen kirjaimisto osoittaa selvästi, että se oli seemiläistä alkuperää, ja tämäkin on saattanut vaikuttaa huomattavasti siihen, että muihin kieliryhmiin kuuluvat, varsinkin hallitsijat ja virkamiehet, käyttivät seemiläisiä kieliä. (Ks. KANAAN, KANAANILAINEN nro 2: Kieli; KIRJOITTAMINEN.)

Ilmeisesti myös Jaakob pystyi kommunikoimaan vaivattomasti aramealaisten sukulaistensa kanssa (1Mo 29:1–14), vaikka he  käyttivätkin toisinaan samoista asioista eri sanoja (1Mo 31:46, 47).

Joosef, joka todennäköisesti oppi egyptiä palvellessaan Potifarin orjana, käytti tulkkia puhuessaan ensimmäistä kertaa heprealaisten veljiensä kanssa näiden tultua Egyptiin (1Mo 39:1; 42:6, 23). Mooses, joka oli kasvanut faraon hovissa, osasi epäilemättä useita kieliä: hepreaa, egyptiä, luultavasti akkadia ja ehkä muitakin (2Mo 2:10; vrt. jakeet 15–22).

Aikanaan aramea tuli akkadin tilalle kansainväliseksi yleiskieleksi, jota käytettiin jopa kirjeenvaihdossa Egyptin kanssa. Siihen aikaan kun Assyrian kuningas Sanherib hyökkäsi Juudaan (732 eaa.), suurin osa juutalaisista ei kuitenkaan enää ymmärtänyt arameaa (muinaista syyriaa), joskin Juudan virkamiehet ymmärsivät sitä (2Ku 18:26, 27). Niinpä myös niiden seemiläisten babylonialaisten kaldean kieli, jotka lopulta valloittivat Jerusalemin 607 eaa., kuulosti juutalaisista ”huulillaan sopertavien” kieleltä (Jes 28:11; Da 1:4; vrt. 5Mo 28:49). Vaikka Babylonia, Persia ja muut maailmanvallat loivat valtavia imperiumeja ja alistivat valtaansa moniin kieliryhmiin kuuluvia ihmisiä, ne eivät pystyneet poistamaan eri kielten muodostamaa jakavaa muuria (Da 3:4, 7; Est 1:22).

Nehemia oli hyvin huolissaan saatuaan tietää, että palanneiden juutalaisten seka-avioliitoista syntyneet pojat eivät osanneet ”juudaa” (hepreaa) (Ne 13:23–25). Nehemian huoli liittyi tosi palvontaan, sillä hän tajusi, miten tärkeää oli ymmärtää Pyhän Raamatun kirjoituksia (jotka tuohon aikaan olivat saatavilla ainoastaan hepreaksi), kun niitä luettiin ja käsiteltiin (vrt. Ne 13:26, 27; 8:1–3, 8, 9). Lisäksi yhteinen kieli yhdistäisi jo sinänsä kansaa. Yksi suuri syy heprean kielen säilymiseen olivat epäilemättä Raamatun heprealaiset kirjoitukset. Niiden tuhannen vuoden ajalta, joina noita kirjoituksia kirjoitettiin, kielessä voidaan huomata tuskin mitään muutoksia.

Jeesuksen ollessa maan päällä Palestiinasta oli tullut huomattavan monikielistä aluetta. On luotettavia todisteita siitä, että juutalaiset käyttivät jatkuvasti hepreaa, mutta sen lisäksi puhuttiin arameaa ja koineekreikkaa. Myös latinaa nähtiin maan roomalaisten vallanpitäjien virallisissa kirjoituksissa (Joh 19:20), ja epäilemättä sinne sijoitettujen roomalaisten sotilaiden kuultiin puhuvan sitä. Kieltä, jota Jeesus tavallisesti käytti, on käsitelty artikkelissa ARAMEA; ks. myös HEPREA.

Vuoden 33 helluntaipäivänä Jerusalemissa olevien kristittyjen opetuslasten päälle vuodatettiin pyhää henkeä, ja he alkoivat yhtäkkiä puhua monilla kielillä, joita he eivät olleet koskaan opiskelleet eivätkä oppineet. Jehova Jumala oli Babelissa osoittanut pystyvänsä ihmeen välityksellä panemaan ihmisten mieleen erilaisia sanavarastoja ja erilaisia kielioppeja. Helluntaina hän teki niin jälleen, mutta suurena erona oli se, että ne kristityt, jotka saivat yhtäkkiä kyvyn puhua uusia kieliä, eivät unohtaneet alkuperäistä kieltään, hepreaa. Jumalan henki täytti tässä yhteydessä myös hyvin toisenlaista tarkoitusta: sen ei ollut määrä sekoittaa ja hajottaa vaan valistaa rehellissydämisiä ihmisiä ja vetää heitä kristilliseen ykseyteen. (Ap 2:1–21, 37–42.) Siitä lähtien Jumalan liittokansa oli monikielinen kansa, mutta kielierojen muodostama muuri ylitettiin, koska tuohon kansaan kuuluvien mieli täyttyi yhteisellä totuuden kielellä. He ylistivät yksimielisesti Jehovaa ja hänen vanhurskaita tarkoituksiaan, jotka toteutuisivat Kristuksen Jeesuksen välityksellä. Sefanjan 3:9:ssä esitetty lupaus siis täyttyi, kun Jehova Jumala antoi ”kansoille puhtaan kielen, jotta ne kaikki huutaisivat avukseen Jehovan nimeä palvellakseen häntä olka olkaa vasten” (vrt. Jes 66:18; Sak 8:23; Il 7:4, 9, 10). Tämä edellytti sitä, että ne ’puhuisivat kaikki yhtäpitävästi’ ja olisivat ”sopivasti yhteen liittyneitä samanmielisinä ja samassa ajatussuunnassa” (1Ko 1:10).

Kristillisen seurakunnan käyttämä kieli oli ”puhdasta” myös siinä mielessä, että siihen ei kuulunut sanoja, jotka olisivat ilmaisseet ilkeämielistä katkeruutta, suuttumusta, vihastusta, huutamista ja muuta herjaavaa puhetta, ja lisäksi se oli vailla petosta, siveettömyyttä ja turmelusta (Ef 4:29, 31; 1Pi 3:10). Kristittyjen piti käyttää kieltään kaikkein ylevimmällä tavalla: Luojansa ylistämiseen ja lähimmäistensä rakentamiseen terveellä, totuudenmukaisella puheella, varsinkin Jumalan valtakunnan hyvällä uutisella (Mt 24:14; Tit 2:7, 8; Hpr 13:15; vrt. Ps 51:15; 109:30). Kun lähestyisi aika, jolloin Jumala panisi täytäntöön tuomionsa  kaikille maailman kansakunnille, Jehova antaisi vielä monille muille kyvyn puhua tuota puhdasta kieltä.

Raamattua alettiin kirjoittaa hepreaksi, ja myöhemmin joitakin sen osia kirjoitettiin arameaksi. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla loput Pyhästä Raamatusta kirjoitettiin sitten koinee- eli yleiskreikaksi (joskin Matteus kirjoitti evankeliuminsa ensin hepreaksi). Siihen mennessä myös Heprealaiset kirjoitukset oli käännetty kreikaksi. Tuosta käännöksestä käytettiin nimitystä Septuaginta, ja vaikka se ei ollutkaan henkeytetty, kristityt raamatunkirjoittajat lainasivat sitä lukuisia kertoja (ks. HENKEYTYS). Myös Kreikkalaiset kirjoitukset ja lopulta koko Raamattu käännettiin muille kielille, joista ensimmäisiä olivat latina, syyria, etiopia, arabia ja persia. Nykyään Raamattu on joko kokonaan tai osittain saatavissa yli 3000 kielellä. Tämä on helpottanut hyvän uutisen julistamista ja auttanut siten ylittämään kielimuureja, niin että monissa maissa asuvat ihmiset ovat voineet yhdistyä Luojansa puhtaaseen palvontaan.