Kymmenesosa eli kymmenen prosenttia, joka annetaan tai maksetaan verona varsinkin uskonnollisiin tarkoituksiin.

Raamattu kertoo lakiliittoa edeltävältä ajalta kaksi tapausta, joissa Jumalalle tai hänen edustajalleen maksettiin kymmenesosa omaisuudesta. Ensimmäisessä näistä Abraham antoi Melkisedekille kymmenesosan sotasaaliista, jonka hän oli saanut voitettuaan Kedorlaomerin ja tämän liittolaiset (1Mo 14:18–20). Apostoli Paavali mainitsee tämän tapauksen todistaakseen, että Melkisedekin tavan mukainen Kristuksen pappeus on parempi kuin Leevin pappeus, koska Leevi tavallaan maksoi Melkisedekille kymmenykset ollessaan Abrahamin kupeissa (Hpr 7:4–10). Toinen tapaus liittyi Jaakobiin, joka lupasi juhlallisesti Betelissä antaa kymmenesosan omaisuudestaan Jumalalle (1Mo 28:20–22).

Näissä molemmissa tapauksissa kymmenesosa annettiin kuitenkin vapaaehtoisesti. Missään ei sanota, että Abraham tai Jaakob olisi käskenyt jälkeläistensä toimia noiden esimerkkien mukaisesti ja olisi siten vakiinnuttanut uskonnollisen tavan tai lain. Jos kerran Jaakobin olisi jo ollut velvollisuus maksaa kymmenykset, hänen olisi ollut turha tehdä sitä koskevaa juhlallista lupausta, niin kuin hän teki. Kymmenysten maksaminen ei siis selvästikään ollut alun alkaen tapana muinaisten heprealaisten keskuudessa, eikä heillä ollut sitä koskevaa lakia. Tämä järjestely otettiin käyttöön vasta lakiliiton solmimisen yhteydessä.

Kymmenykset Mooseksen lain alaisuudessa. Jehova antoi israelilaisille kymmenysten maksamista koskevia lakeja tiettyjä tarkoituksia varten. Vuosituloista maksettiin nähtävästi kahdet kymmenykset lukuun ottamatta sapattivuosia, jolloin kymmenyksiä ei maksettu, koska ei ollut odotettavissa tulojakaan. (3Mo 25:1–12.) Jotkut tutkijat kuitenkin arvelevat, että oli kyse vain yksistä kymmenyksistä. Nämä kymmenykset maksettiin niiden ensi hedelmien lisäksi, jotka israelilaisten piti uhrata Jehovalle (2Mo 23:19; 34:26).

 Ensimmäiset kymmenykset, ts. kymmenesosa peltojen ja hedelmäpuiden tuotosta sekä laumojen ja katraiden tuotosta (ilm. lisäyksestä), vietiin pyhäkköön ja annettiin leeviläisille, koska heillä ei ollut perintömaata vaan heidät oli vihitty pyhäkköpalvelukseen (3Mo 27:30–32; 4Mo 18:21, 24). Leeviläiset vuorostaan antoivat kymmenesosan siitä, mitä he olivat saaneet, Aaronin suvun pappien ylläpidoksi (4Mo 18:25–29).

Ilmeisesti vilja puitiin, viinirypäleistä tehtiin viiniä ja oliivit puserrettiin öljyksi ennen kuin niistä maksettiin kymmenykset (4Mo 18:27, 30; Ne 10:37). Jos joku israelilainen halusi antaa satonsa asemesta rahaa, hän saattoi tehdä niin, kunhan hän lisäsi sen arvoon viidenneksen (3Mo 27:31). Katraiden ja karjalaumojen osalta tilanne oli kuitenkin toinen. Omistaja seisoi sauva kädessään tarhan portilla, ja kun eläimet tulivat yksitellen ulos portista, hän merkitsi joka kymmenennen kymmenyksiksi tarkastamatta tai valikoimatta eläimiä (3Mo 27:32, 33).

Nähtävästi oli vielä lisäkymmenykset, toiset kymmenykset, jotka pantiin syrjään joka vuosi muihin tarkoituksiin kuin leeviläisten pappien suoranaiseen avustamiseen, vaikka leeviläiset saivatkin niistä osansa. Israelilaisperhe käytti tavallisesti itse suuren osan näistä kymmenyksistä israelilaisten kokoontuessa kansallisiin juhliinsa. Jos matka Jerusalemiin oli niin pitkä, että kymmenysten kuljettaminen olisi ollut vaikeaa, tuotto muutettiin rahaksi, jolla huonekunta saattoi sitten hankkia ruokaa ja muuta tarpeellista voidakseen iloita Jerusalemissa pidetyn pyhän kokouksen aikana. (5Mo 12:4–7, 11, 17, 18; 14:22–27.) Seitsemän vuotta kestävän sapattijakson kolmannen ja kuudennen vuoden lopussa näitä kymmenyksiä ei käytetty kulujen peittämiseen kansallisissa kokouksissa, vaan ne pantiin sivuun paikallisen yhteisön leeviläisiä, muukalaisasukkaita, leskiä ja isättömiä poikia varten (5Mo 14:28, 29; 26:12).

Nämä Israelia sitovat kymmenyslait eivät olleet liian ankaria. Ei tulisi myöskään unohtaa sitä, että Jumala lupasi suoda Israelille menestystä avaamalla ”taivaiden sulkuportit”, jos hänen antamiaan kymmenyslakeja toteltaisiin (Mal 3:10; 5Mo 28:1, 2, 11–14). Kun kansa alkoi suhtautua välinpitämättömästi kymmenysten maksamiseen, papisto kärsi, sillä pappien ja leeviläisten oli pakko käyttää aikaa ansiotyön tekemiseen, ja näin ollen he laiminlöivät palvelustehtäviään (Ne 13:10). Tällainen uskottomuus vaikutti yleensä haitallisesti tosi palvontaan. Kun kymmenen heimoa lankesivat vasikanpalvontaan, ne tukivat ikävä kyllä tuota väärää uskontoa kymmenyksillään (Am 4:4, 5). Toisaalta kun Israel oli uskollinen Jehovalle ja sen johdossa oli vanhurskaita hallintomiehiä, leeviläisille alettiin taas maksaa kymmenyksiä eikä Jehovan lupauksen mukaisesti ollut minkäänlaista puutetta (2Ai 31:4–12; Ne 10:37, 38; 12:44; 13:11–13).

Laissa ei säädetty mitään nimenomaista rangaistusta sellaiselle, joka jätti kymmenykset maksamatta. Kaikkia sitoi Jehovan asettama moraalinen kymmenystenmaksuvelvollisuus, koska kunkin kolmivuotisen kymmenysjakson lopussa heidän oli vakuutettava hänen edessään, että he olivat maksaneet kaikki kymmenykset (5Mo 26:12–15). Jos joku tahallaan jätti jotakin maksamatta, hän ikään kuin varasti Jumalalta (Mal 3:7–9).

Ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisten uskonnolliset johtajat, etenkin kirjanoppineet ja fariseukset, tekivät kymmenysten maksamisesta ja muista havaittavista teoista tekopyhän ja näyttävän toimituksen, eräänlaista palvontaa, mutta heidän sydämensä oli hyvin kaukana Jumalasta (Mt 15:1–9). Jeesus ojensi heitä heidän itsekkään ja ulkokultaisen asenteensa vuoksi ja kiinnitti huomiota siihen, että he antoivat pikkutarkasti kymmenykset jopa ”mintusta ja tillistä ja kuminasta” – niin kuin heidän olisi pitänytkin tehdä – mutta jättivät samalla huomioon ottamatta ”Lain painavammat asiat, nimittäin oikeuden ja armon ja uskollisuuden” (Mt 23:23; Lu 11:42). Eräässä kuvauksessa Jeesus asetti vastakkain fariseuksen, joka kerskaili omavanhurskaana sillä, että hän paastosi ja antoi kymmenykset, ja veronkantajan, jota fariseus ei pitänyt minkään arvoisena mutta joka tunnusti syntinsä nöyrästi Jumalalle ja pyysi Jumalaa olemaan hänelle armollinen (Lu 18:9–14).

Kristittyjen ei tarvitse maksaa kymmenyksiä. Ensimmäisen vuosisadan kristittyjä ei milloinkaan määrätty maksamaan  kymmenyksiä. Lain alaisuudessa noudatetun kymmenysjärjestelyn ensisijainen tarkoitus oli ollut Israelin temppelin ja papiston ylläpito, joten velvollisuus maksaa kymmenyksiä päättyi, kun Kristuksen kuolema kidutuspaalussa lakkautti Mooseksen välittämän lakiliiton, joka oli täyttänyt tarkoituksensa (Ef 2:15; Kol 2:13, 14). Leeviläiset papit tosin jatkoivat palvelemista Jerusalemin temppelissä aina siihen asti, kun se tuhottiin vuonna 70, mutta kristityt tulivat vuodesta 33 lähtien osaksi uutta, hengellistä papistoa, jota ei ylläpidetty kymmenyksillä (Ro 6:14; Hpr 7:12; 1Pi 2:9).

Kristittyjä kannustettiin tukemaan kristillistä sananpalvelusta sekä omalla palvelustyöllään että aineellisilla lahjoituksilla. Sen sijaan että he olisivat antaneet kiinteän, tarkasti määrätyn summan seurakunnan kulujen kattamiseksi, jokaisen tuli lahjoittaa ”sen mukaan mitä jollakulla on” ja antaa ”niin kuin hän on sydämessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä Jumala rakastaa iloista antajaa” (2Ko 8:12; 9:7). Heitä kannustettiin noudattamaan seuraavaa periaatetta: ”Laskettakoon vanhimmat, jotka johtavat hyvin, kaksinkertaisen kunnian arvoisiksi, varsinkin ne, jotka työskentelevät kovasti puhumisessa ja opettamisessa. Sillä Raamattu sanoo: ’Et saa sitoa viljaa puivan sonnin suuta’ ja: ’Työmies on palkkansa arvoinen.’” (1Ti 5:17, 18.) Apostoli Paavali antoi kuitenkin hyvän esimerkin, kun hän yritti olla sälyttämättä tarpeetonta taloudellista taakkaa seurakunnalle (Ap 18:3; 1Te 2:9).