Lahjat
Lahjojen antamisella on ollut jo ammoisista ajoista alkaen tärkeä osa jokapäiväisessä elämässä. Abrahamin iäkäs palvelija lahjoitti Rebekalle koruja nähtyään todisteen siitä, että Jehova oli valinnut hänet vaimoksi Iisakille (1Mo 24:13–22). Sen jälkeen kun Laban ja Betuel olivat antaneet suostumuksensa avioliittoon, Abrahamin palvelija antoi vielä lisää lahjoja Rebekalle, ja myös ”hänen veljelleen ja äidilleen hän antoi valiotavaroita” (1Mo 24:50–53). Myöhemmin Abraham luovutti kaiken omaisuutensa Iisakille mutta antoi lahjoja sivuvaimojensa pojille ja lähetti heidät pois (1Mo 25:5, 6; vrt. 2Ai 21:3).
Patriarkaalisina aikoina oli ehkä tapana antaa lahjoja niille, jotka olivat joutuneet kokemaan vastoinkäymisiä. Kun Jehova peruutti Jobin vankeustilan, Jobin veljet, sisaret ja entiset tuttavat tulivat lohduttamaan häntä ja lisäksi antoivat kukin hänelle ”yhden rahan ja kukin yhden kultarenkaan” (Job 42:10, 11).
Hyötymistarkoituksessa annetut lahjat. Lahjojen antamisen tarkoitus oli usein saada jotakin haluttua. Jaakob kokosi Esaulle lahjaksi mahtavan karjan, jotta olisi saanut suosion veljensä silmissä (1Mo 32:13–18; 33:8). Se, miksi Jaakob vaatimalla vaati Esauta ottamaan vastaan tämän lahjan, on helpompi ymmärtää, kun otetaan huomioon, että lahjasta kieltäytyminen merkitsi itämaisen tavan mukaan suosion epäämistä (1Mo 33:10). Myös Jaakobin pojat noudattivat isänsä ehdotusta ottaa mukaan lahjaksi maan parhaimpia tuotteita, kun he yrittivät päästä Egyptin ankaran elintarvikevirkamiehen (todellisuudessa oman veljensä Joosefin) suosioon (1Mo 42:30; 43:11, 25, 26). Kuningas Asa lähetti Ben-Hadadille lahjaksi hopeaa ja kultaa saadakseen tämän rikkomaan Israelin kuninkaan Baesan kanssa tekemänsä liiton (1Ku 15:18, 19).
Antajalle koituvasta hyödystä sananlasku sanoo: ”Ihmisen lahja avaa hänelle avaran pääsytien ja johtaa hänet jopa suurten eteen.” (San 18:16.) Lahja voi hillitä suuttumuksen, mutta se ei tyynnytä voimakkaan miehen raivoa sitä kohtaan, joka tekee aviorikoksen hänen vaimonsa kanssa, tarjoaapa avionrikkoja kuinka suurta lahjaa tahansa (San 21:14; 6:32–35).
Lahjat kuninkaille, profeetoille ja muille. Kuninkaan luo menevillä oli oletettavasti tapana viedä lahjoja. ”Kelvottomista miehistä”, jotka eivät kunnioittaneet Saulia, sanotaan nimenomaan, että he eivät tuoneet hänelle mitään lahjaa. Varsinkin Salomo sai paljon lahjoja niiltä, jotka tulivat kaukaisista maista kuulemaan hänen viisauttaan. Kun tähdistäennustajat, jotka tulivat katsomaan ’sitä, joka oli syntynyt juutalaisten kuninkaaksi’, antoivat lahjoja Jeesus-lapselle, he vain noudattivat tätä tapaa. (1Sa 10:27; 1Ku 10:10, 24, 25; Mt 2:1, 2, 11; ks. myös 2Ku 20:12; 2Ai 17:5.) Toisinaan nekin, jotka menivät tiedustelemaan jotakin asiaa profeetalta, ottivat mukaansa lahjan (1Sa 9:7; 2Ku 8:8, 9). Jumalan profeetat eivät kuitenkaan odottaneet tai pyytäneet lahjaa palveluksistaan, mikä käy ilmi siitä, että Elisa kieltäytyi ottamasta vastaan ”siunauslahjaa” Naamanin kädestä (2Ku 5:15, 16).
Lahjoja annettiin usein palkinnoksi niille, jotka olivat menestyksellisesti saattaneet päätökseen jonkin tehtävän (2Sa 18:11; Da 2:6, 48; 5:16, 17, 29). Laki sanoi, että vapautettua orjaa ei pitänyt lähettää pois tyhjin käsin vaan hänelle piti antaa lahjaksi jotakin katraasta, puimatantereelta sekä öljy- ja viinikuurnasta (5Mo 15:13, 14). Myös joissakin erittäin iloisissa tilaisuuksissa saatettiin antaa lahjoja (Est 9:20–22; vrt. Il 11:10).
Pyhäkön yhteydessä. Jumala otti leeviläiset Aaronin huoneelle lahjaksi, sellaisiksi jotka oli annettu Jehovalle suorittamaan pyhäkköpalvelusta (4Mo 18:6, 7). Myös gibeonilaisista ja muista, joista tehtiin palvelijoita pyhäkköön, käytettiin nimitystä netinit, jonka merkitys on ’annetut’ (Jos 9:27; 1Ai 9:2; Esr 8:20). Lisäksi pyhäkköpalvelusta varten annettuja lahjoituksia ja myös uhreja sanottiin lahjoiksi (2Mo 28:38; 3Mo 23:37, 38; 4Mo 18:29; Mt 5:23, 24; Lu 21:1).
Jehova omistaa kaiken, koska hän on luonut kaiken. Siksi se, joka antaa jotain aineellista tosi palvonnan edistämiseksi, vain palauttaa osan Ps 50:10; 1Ai 29:14).
siitä, mitä hän on alun perin saanut Jumalalta (Lahjoihin liittyviä neuvoja. Koska lahjuksina annetut lahjat voivat tuhota sydämen ja vääristää oikeutta, Raamatussa neuvotaan vihaamaan sellaisia lahjoja. Lahjoja tavoittelevat tuomitaan. (5Mo 16:19, 20; Sr 7:7; San 15:27; Jes 1:23; ks. LAHJUS.) Lisäksi ”miestä, joka kehuskelee lahjalla valheellisesti” mutta ei toimi kehuskelunsa mukaan, verrataan utupilviin ja tuuleen vailla rankkasadetta (San 25:14). Lahjoja antavalla voi olla monia tovereita, mutta antaminen ei voi taata hänelle pysyvää ystävyyttä (San 19:6).
Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa arvostellaan ankarasti eräitä lahjojen antamiseen liittyviä tapoja. Jeesus tuomitsi kirjanoppineet ja fariseukset, koska he syrjäyttivät isän ja äidin kunnioittamista koskevan käskyn. Jos joku julisti aineellisen omaisuutensa olevan Jumalalle omistettu lahja, hänen ei heidän mukaansa tarvinnut käyttää sitä vanhempiensa auttamiseen, vaikka hän saattoi itse edelleen käyttää sitä. (Mt 15:1–6; ks. KORBAN.) Vastalahjan toivossa antamisessa ei ole mitään ansiokasta (Lu 6:30–36; 14:12–14). Jotta antaminen miellyttäisi Jehovaa, sen täytyy olla epäitsekästä ja vailla komeilevaa näyttämistä (Mt 6:2–4; 1Ko 13:3).
Kristillinen antaminen. Varhaiskristityt antoivat lahjoja eli lahjoituksia puutteenalaisten veljiensä hyväksi (Ro 15:26; 1Ko 16:1, 2). Kaikki sellaiset lahjat olivat kuitenkin vapaaehtoisia, kuten käy ilmi Paavalin sanoista: ”Tehköön kukin niin kuin hän on sydämessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä Jumala rakastaa iloista antajaa.” (2Ko 9:7.) Lisäksi he auttoivat niitä, jotka omistautuivat kokonaan kristilliseen sananpalvelukseen, esimerkiksi apostoli Paavalia. Vaikka Paavali arvosti erittäin paljon niitä lahjoja, joita hänen veljensä lähettivät hänelle, hän ei kuitenkaan tavoitellut lahjaa (Fil 4:15–17).
Kristityt voivat antaa jotakin aineellisia lahjoja arvokkaampaa. Antamalla aikaansa ja kykyjään he voivat valistaa ja rakentaa toisia henkisesti ja hengellisesti, mikä tuo suurempaa onnellisuutta. Suurin lahja, minkä joku voi toiselle antaa, on Jumalan sanan ymmärrys, sillä se voi johtaa sen saajan ikuiseen elämään. (Joh 6:26, 27; 17:3; Ap 20:35; 2Ko 12:15; Il 22:17.) (Ks. ANTI, AVUSTUS, LAHJOITUS; ARMONLAHJAT; UHRIT, UHRILAHJAT.)