Paikka, johon kuolleen ihmisen jäännökset pantiin siinä toivossa, että hänet muistettaisiin ja että varsinkin Jumala muistaisi hänet.

A. T. Robertson sanoo hautapaikkaa tai muistohautaa tarkoittavista kreikkalaisista sanoista: ”Tafos (hauta) esittää ajatuksen hautaamisesta (thapto ’haudata’), kuten Matt. 23:27:ssä, mnemeion (sanoista mnaomai, mimnesko ’muistuttaa’) on muistomerkki (hautakammio monumenttina).” (Word Pictures in the New Testament, 1932, V osa, s. 87.) Sanalle mnē·meiʹon on sukua mnēʹma, jolla näyttää olevan vastaava merkitys, sillä sekin tarkoittaa ”jonkin asian tai kuolleen ihmisen muistomerkkiä tai muistoa, sitten hautamonumenttia ja siis hautaa” (Vine’s Expository Dictionary of Old and New Testament Words, 1981, 2. osa, s. 173).

Tällainen hauta saattoi olla maahan kaivettu kuoppa tai, niin kuin usein heprealaisilla, luonnonluola tai kallioon hakattu holvi (vrt. Ap 7:16 ja 1Mo 23:19, 20). Kuten edellä on selitetty, sana taʹfos (hauta) korostaa hautaamista, kun taas sanat mnēʹma ja mnē·meiʹon (muistohauta) tähdentävät ajatusta vainajan muiston säilyttämisestä. Jälkimmäiset sanat näyttävät siis kiinnittävän enemmän huomiota pysyvyyteen kuin sana taʹfos; ne ovat sukua latinalaiselle sanalle monumentum.

Juutalaisilla oli ilmeisesti tapana rakentaa hautapaikat kaupungin ulkopuolelle, mutta merkittävä poikkeus tästä olivat kuninkaiden haudat. Kaikkien niiden kohtien perusteella, joissa tällaiset haudat Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa mainitaan, ne näyttävät sijainneen kaupunkien ulkopuolella; poikkeuksena on kuitenkin Apostolien tekojen 2:29:n viittaus Daavidin hautaan. Koska haudat siis sijaitsivat asuma-alueiden ulkopuolella ja koska juutalaiset karttoivat niitä sen vuoksi, että niihin liittyi epäpuhtaus palvontamenojen kannalta, hauta-alueet olivat toisinaan mielenvikaisten tai demonien riivaamien ihmisten oleskelupaikkoja (Mt 8:28; Mr 5:5).

Ei koristeltu. Vaikka juutalaiset muistohaudat olikin tehty vainajan muistoksi, niitä ei ilmeisesti yleensä koristeltu, eivätkä ne olleet loisteliaita. Jotkin olivat niin vaatimattomia ja huomaamattomia, että ihmiset kävelivät tietämättään niiden päällä (Lu 11:44). Vaikka juutalaisten ympärillä asuvien pakanakansojen ihmisillä oli tapana koristella hautansa niin ylellisesti kuin heidän olosuhteensa sallivat, ne muinaisten juutalaisten haudat, jotka on löydetty, olivat huomattavan yksinkertaisia. Tämä johtui siitä, että juutalaisten harjoittama palvonta ei sallinut minkäänlaisen uskonnollisen kunnioituksen osoittamista kuolleille eikä sisältänyt käsityksiä, joiden mukaan tietoinen olemassaolo olisi jatkunut kuoleman jälkeen henkimaailmassa, kuten egyptiläiset, kanaanilaiset ja babylonialaiset uskoivat. Monet kriitikot väittävät, että Israelin kansan harjoittama palvonta oli alusta alkaen synkretististä, ts. syntynyt ristiriitaisten uskomusten sekoittumisesta toisiinsa ja kehittynyt siten, että siihen lisättiin aikaisempien uskontojen oppeja ja tapoja. Juutalaisten hautojen yksinkertaisuus todistaa kuitenkin jälleen kerran sellaisen uskonnollisen turmeluksen perusteellisesta vastustamisesta. Poikkeuksiakin oli. Jeesus osoittaa, että hänen päivinään kirjanoppineilla ja fariseuksilla oli tapana koristella profeettojen ja muiden muistohautoja (Mt 23:29, 30). Kreikkalaisten ja roomalaisten vaikutuksesta varakkaiden ihmisten haudat olivat siihen aikaan yleensä suurellisia.

Johannes Kastajan haudan (Mr 6:29) lisäksi tärkeimmät Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa mainitut haudat ovat Lasaruksen ja Jeesuksen haudat. Lasaruksen hauta oli tyypillinen juutalainen hauta, luola, jonka suuaukon edessä oli kivi. Haudan suuaukko oli ehkä jokseenkin pieni, jos sitä verrataan samanlaisiin Palestiinasta löydettyihin hautoihin. Tekstiyhteydestä voidaan päätellä, että hauta sijaitsi kylän ulkopuolella. (Joh 11:30–34, 38–44.)

Jeesuksen hauta. Jeesus haudattiin uuteen hautaan, joka kuului Arimatiasta kotoisin olevalle Joosefille; se ei ollut luola vaan se oli louhittu kallioon eräässä puutarhassa lähellä sitä  paikkaa, jossa Jeesus pantiin paaluun. Haudassa oli oviaukko, jonka sulkemiseen tarvittiin suuri kivi, ja tämä kivi oli ilmeisesti kiekkomainen, jollaisia joskus käytettiin. (Mt 27:57–60; Mr 16:3, 4; Joh 19:41, 42.) Haudan sisäpuolella oli ehkä seinään hakattuja penkkimäisiä hyllyjä tai seinään kohtisuoraan hakattuja syvennyksiä, joihin ruumiit voitiin asettaa (vrt. Mr 16:5).

Pääasiassa kahta paikkaa on väitetty Jeesuksen haudan alkuperäiseksi paikaksi. Toinen on perinteen mukainen paikka, jonka päälle on rakennettu Pyhän haudan kirkko. Toista paikkaa sanotaan Kalliohaudaksi eli Puutarhahaudaksi, ja se on hakattu erään kukkulan sivulta ulkonevaan valtavaan kiveen, joka on nykyistenkin kaupunginmuurien ulkopuolella. Siitä, että jompikumpi näistä paikoista olisi todella sen muistohaudan paikka, johon Jeesus pantiin, ei ole kuitenkaan varmoja todisteita. (Ks. GOLGATA.)

Jeesuksen kuollessa ’avautuneet haudat’. Matteuksen 27:52, 53, jossa kerrotaan, että ”muistohaudat avautuivat” Jeesuksen kuoleman aikaan sattuneessa maanjäristyksessä, on aiheuttanut paljon pohdintaa, ja jotkut ovat sitä mieltä, että silloin tapahtui ylösnousemus. Näiden jakeiden vertaaminen ylösnousemusta käsitteleviin raamatunkohtiin tekee kuitenkin selväksi, että ne eivät kuvaile ylösnousemusta vaan pelkästään ruumiiden sinkoutumista ulos haudoista. Samankaltaista on sattunut nykyaikanakin, esimerkiksi Ecuadorissa vuonna 1949 ja Sonsónissa Kolumbiassa vuonna 1962, jolloin voimakas maan tärähtely sinkosi 200 ruumista haudoistaan eräällä hautausmaalla (El Tiempo, Bogotá, Kolumbia, 31.7.1962).

Jumalan muistissa. Kun otetaan huomioon sanaan mnē·meiʹon liittyvä ajatus muistamisesta, tämän sanan käyttö (sanan taʹfos sijasta) Johanneksen 5:28:ssa, jossa puhutaan ”kaikkien muistohaudoissa olevien” ylösnousemuksesta, tuntuu erittäin sopivalta ja on sen täydellisen hylkäämisen ja muistista pois pyyhkimisen jyrkkä vastakohta, joka sisältyy sanaan Gehenna (Mt 10:28; 23:33; Mr 9:43). Heprealaiset kiinnittivät suurta huomiota hautaamiseen (ks. HAUTAAMINEN, HAUTAPAIKAT), mikä osoittaa heidän halunneen, että heidät muistettaisiin ja että heidät muistaisi varsinkin Jehova Jumala, jonka he uskoivat olevan ”niiden palkitsija, jotka hartaasti etsivät häntä” (Hpr 11:1, 2, 6). Israelilaisten haudoissa oli hyvin harvoin piirtokirjoituksia, ja ne, joita on löydetty, ovat usein olleet pelkkiä nimiä. Huomattavat Juudan kuninkaat eivät jättäneet jälkeensä mahtavia muistomerkkejä, joiden piirtokirjoituksissa heitä ja heidän urotekojaan olisi ylistetty, niin kuin muiden kansakuntien kuninkaat jättivät. Muinaiset uskolliset pyrkivät selvästikin huolehtimaan siitä, että heidän nimensä olisivat siinä ”muistokirjassa”, joka mainitaan Malakian 3:16:ssa. (Vrt. Sr 7:1; ks. NIMI.)

Alkuperäisiin kreikan kielen ’muistohautaa’ tarkoittaviin sanoihin liittyvä ajatus muistamisesta lisää myös sen vetoomuksen merkitystä, jonka Jeesuksen vierelle paaluun pantu pahantekijä esitti: ”Muista minua, kun pääset valtakuntaasi.” (Lu 23:42.)