Tiedot, opit tai tavat, jotka ovat välittyneet vanhemmilta lapsille tai joista on tullut vakiintunut ajattelu- tai toimintatapa; perimätieto, perinnäistapa, traditio. Kreikkalainen sana pa·raʹdo·sis merkitsee kirjaimellisesti ’viereen annettua’ ja näin ollen ’sitä mikä välitetään suullisesti tai kirjallisesti’ (1Ko 11:2, Int). Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa tätä sanaa käytetään perinteistä, jotka olivat sopivia tai hyväksyttäviä tosi palvonnan piirteitä, samoin kuin perinteistä, jotka olivat vääriä tai joita noudatettiin tai joihin suhtauduttiin tavalla, joka teki niistä vahingollisia ja vastenmielisiä.

Vuosisatojen kuluessa juutalaisille kertyi monia perinnäistapoja. Niihin kuului mm. pukeutumiseen sekä häiden ja hautajaisten kaltaisiin sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä tapoja (Joh 2:1, 2; 19:40). Myös juutalaisten palvontaan sisältyi ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla joitakin tapoja tai traditioita, kuten viinin käyttö pesah-aterialla ja temppelin uudelleenvihkimisjuhlan vietto (Lu 22:14–18; Joh 10:22). Jeesus ja hänen apostolinsa eivät paheksuneet tällaisia perinnäistapoja, vaikka he tiesivätkin, ettei Mooseksen laki vaatinut noudattamaan niitä. Synagogan tultua juutalaisten yleiseksi palvontapaikaksi heidän oli tapana mennä sinne palvomaan joka sapatti. Luukas kertoo, että Jeesuskin meni sinne ”tapansa mukaan” (Lu 4:16).

Hylättäviä perinteitä. Juutalaisten uskonnolliset johtajat olivat kuitenkin lisänneet kirjoitettuun Sanaan monia suullisia perinteitä, joiden he katsoivat ehdottomasti kuuluvan tosi palvontaan. Ennen kristillisyyteen kääntymistään Paavali (Saul) kiivaili fariseuksena poikkeuksellisen voimakkaasti juutalaisuuteen liittyvien perinteiden puolesta. Näihin sisältyi tietysti sekä hyväksyttäviä että hylättäviä perinteitä. Mutta koska hän piti ”ihmisten käskyjä oppeina”, hänestä tuli kristittyjen vainooja (Mt 15:9). Fariseukset eivät esim. ’syöneet, jolleivät he pesseet käsiään kyynärpäähän saakka, koska he pitivät kiinni entisaikojen miesten perinteestä’ (Mr 7:3). Tätä tapaa ei noudatettu hygieniasyistä, vaan se oli muodollinen rituaali, jolla ajateltiin olevan uskonnollista arvoa. (Ks. KÄSIEN PESEMINEN.) Kristus osoitti, ettei heillä ollut mitään syytä arvostella hänen opetuslapsiaan sen vuoksi, etteivät nämä noudattaneet sitä eivätkä muitakaan tarpeettomia ”ihmisten käskyjä” (Mt 15:1, 2, 7–11; Mr 7:4–8; Jes 29:13). Uskonnolliset johtajat olivat lisäksi ”korbania” (Jumalalle omistettu lahja) koskevalla perinteellään tehneet Jumalan sanan pätemättömäksi ja rikkoneet Jumalan käskyä (2Mo 20:12; 21:17; Mt 15:3–6; Mr 7:9–15; ks. KORBAN).

Jeesus ja hänen opetuslapsensa eivät koskaan lainanneet suullista juutalaista perimätietoa opetustensa tueksi, vaan he vetosivat sen sijaan Jumalan kirjoitettuun sanaan (Mt 4:4–10; Ro 15:4; 2Ti 3:15–17). Sen jälkeen kun kristillinen seurakunta oli perustettu, epäraamatullisten juutalaisten perinnäistapojen noudattaminen merkitsi ”hedelmätöntä käyttäytymismuotoa”, jonka juutalaiset olivat ’saaneet perinteenä esi-isiltään [kreik. pa·tro·pa·ra·doʹtou ’isiltä eteenpäin annettu’]’ (1Pi 1:18). Kristityiksi tultuaan juutalaiset hylkäsivät sellaiset traditiot. Kun Kolossassa jotkut väärät opettajat suostuttelivat omaksumaan tuon palvontamuodon, Paavali varoitti ”filosofiasta ja tyhjästä petoksesta ihmisten perinteen mukaan”. Hän ilmeisesti tarkoitti nimenomaan juutalaisuuteen kuuluvia perinteitä. (Kol 2:8, 13–17.)

Kristillisiä perinteitä. Jos ”perinteellä” tarkoitetaan suullisesti tai esimerkin avulla välitettyjä suuntaviivoja, silloin oli aivan oikein välittää kristillisenä perinteenä seurakunnille ne tiedot, jotka apostoli Paavali sai suoraan Jeesukselta. Yksi tällainen hyväksyttävä perinne oli esim. Herran illallisen vietto. (1Ko 11:2, 23.) Apostolien opetukset ja heidän antamansa esimerkki olivat käypiä perinteitä. Paavali, joka oli uurastanut omin käsin, jottei olisi kuormittanut veljiään taloudellisesti (Ap 18:3; 20:34; 1Ko 9:15; 1Te 2:9), saattoi siksi kehottaa tessalonikalaiskristittyjä ”vetäytymään pois jokaisesta veljestä, joka vaeltaa häiritsevästi eikä sen perinteen [pa·raʹdo·sin] mukaan”, jonka he olivat saaneet. Sellainen, joka ei tehnyt työtä, ei selvästikään noudattanut apostolien erinomaista esimerkkiä tai perinnettä. (2Te 3:6–11.)

Ne ”perinteet”, jotka ovat välttämättömiä Jumalan puhtaalle ja saastumattomalle palvonnalle, sisällytettiin aikanaan henkeytettyihin Raamatun kirjoituksiin. Niitä Jeesuksen ja apostolien välittämiä perinteitä tai määräyksiä, jotka  olivat elintärkeitä, ei jätetty suulliseen muotoon, jolloin ne olisivat voineet ajan mittaan vääristyä, vaan ne kirjoitettiin täsmällisesti muistiin Raamattuun myöhemmin elävien kristittyjen hyödyksi. (Joh 20:30, 31; Il 22:18.)