Juudean roomalainen käskynhaltija Jeesuksen maanpäällisen palveluksen aikaan (Lu 3:1). Sen jälkeen kun Herodes Suuren poika Arkelaos oli poistettu etnarkin virasta, keisari nimitti tuon provinssin hallitusmiehiksi käskynhaltijoita, joista Pilatus ilmeisesti oli viides. Tiberius nimitti hänet vuonna 26, ja hänen valtakautensa kesti kymmenen vuotta.

Pontius Pilatuksen henkilökohtaisesta historiasta ei tiedetä kovinkaan paljon. Ainoa jakso hänen elämässään, johon historiassa kiinnitetään huomiota, on hänen kautensa Juudean käskynhaltijana. Vuonna 1961 löydettiin Kesareasta tiettävästi ainoa piirtokirjoitus, jossa on hänen nimensä. Siinä mainitaan myös ”Tiberieum”, rakennus jonka Pilatus omisti Tiberiukselle.

Keisarin edustajana käskynhaltija hallitsi täysin provinssiaan. Hän saattoi langettaa kuolemantuomion, ja jos – kuten jotkut väittävät – myös sanhedrin saattoi antaa kuolemantuomion, niin tuon juutalaisten tuomioistuimen piti kuitenkin hankkia sellaiselle tuomiolle käskynhaltijan vahvistus, jotta se olisi ollut laillisesti pätevä. (Vrt. Mt 26:65, 66; Joh 18:31.) Koska tuon roomalaisen hallitusmiehen virka-asunto oli Kesareassa (vrt. Ap 23:23, 24), sinne oli sijoitettu pääosa Rooman joukko-osastoista ja Jerusalemissa oli vain pienempi varuskunta. Tavallisesti käskynhaltija kuitenkin asui Jerusalemissa juhla-aikoina (esim. pesahin aikaan) ja toi sinne tullessaan mukanaan lisäjoukkoja. Pilatuksen  vaimo oli hänen mukanaan Juudeassa (Mt 27:19), ja tämä oli mahdollista siksi, että Rooman hallitus oli aiemmin muuttanut politiikkaansa vaarallisissa tehtävissä toimivien käskynhaltijoiden suhteen.

Pilatuksen virkakausi ei ollut rauhaisa. Juutalaisen historioitsijan Josefuksen mukaan Pilatus pilasi alussa suhteensa juutalaisiin alamaisiinsa. Hän lähetti Jerusalemiin yöllä roomalaisia sotilaita, joiden kantamissa taistelumerkeissä oli keisarin kuvia. Tämä synnytti suurta ärtymystä, ja juutalainen valtuuskunta matkusti Kesareaan esittämään vastalauseensa noiden taistelumerkkien johdosta ja vaatimaan niiden poistamista. Viisi päivää kestäneiden neuvottelujen jälkeen Pilatus yritti pelotella vetoomuksen esittäjiä uhkaamalla, että hänen sotilaansa teloittaisivat heidät, mutta heidän päättäväinen taipumattomuutensa sai hänet suostumaan heidän pyyntöönsä. (Jewish Antiquities, XVIII, 55–59 [iii, 1].)

Ensimmäisellä vuosisadalla Aleksandriassa Egyptissä elänyt juutalainen kirjoittaja Filon kuvailee samantapaista Pilatuksen toimenpidettä, joka myös synnytti vastustusta. Tällä kertaa hän asetti Jerusalemissa olevaan asuntoonsa kultaisia kilpiä, joissa oli Pilatuksen ja Tiberiuksen nimi. Juutalaiset lähettivät vetoomuksen keisarille Roomaan, ja Pilatuksen käskettiin siirtää kilvet Kesareaan. (The Embassy to Gaius, XXXVIII, 299–305.)

Josefus mainitsee vielä yhden välikohtauksen. Pilatus käytti Jerusalemin temppelirahaston varoja rakentaakseen akveduktin, jota pitkin saataisiin Jerusalemiin vettä n. 40 km:n päästä. Suuret ihmisjoukot vastustivat sitä äänekkäästi Pilatuksen tullessa kaupunkiin. Pilatus lähetti väkijoukon sekaan valepukuisia sotilaita, jotka merkin saatuaan kävivät ihmisten kimppuun, jolloin juutalaisia haavoittui ja muutamia kuoli. (Jewish Antiquities, XVIII, 60–62 [iii, 2]; The Jewish War, II, 175–177 [ix, 4].) Ilmeisesti tuo rakennushanke vietiin päätökseen. Tämän välikohtauksen arvellaan usein olleen se Luukkaan 13:1:ssä mainittu tapaus, jossa Pilatus ’sekoitti galilealaisten veren heidän teurasuhreihinsa’. Ilmaus näyttäisi viittaavan siihen, että nuo galilealaiset surmattiin temppelialueella. Ei voida mitenkään tietää varmasti, oliko tämä Josefuksen mainitsema tapaus vai jokin muu. Mutta koska galilealaiset olivat Galilean piirihallitsijan Herodes Agrippan alamaisia, tämä joukkosurma on saattanut ainakin osaltaan vaikuttaa niihin vihamielisiin suhteisiin, jotka vallitsivat Pilatuksen ja Herodeksen välillä Jeesuksen oikeudenkäyntiin saakka (Lu 23:6–12).

Jeesuksen oikeudenkäynti. Juutalaiset johtajat toivat Jeesuksen Pilatuksen luo aamun valjetessa 14. nisankuuta vuonna 33. Koska he eivät halunneet mennä tuon pakanahallitsijan palatsiin, Pilatus meni ulos heidän luokseen ja kysyi, mistä Jeesusta syytettiin. Syytteiden mukaan Jeesus oli kumouksellinen, kielsi maksamasta veroja ja sanoi olevansa kuningas, mikä teki hänestä keisarin kilpailijan. Kun Jeesuksen syyttäjien käskettiin tuomita Jeesus itse, he vastasivat, etteivät he voineet lain mukaan teloittaa ketään. Silloin Pilatus vei Jeesuksen palatsiinsa ja kuulusteli häntä niiden syytösten perusteella, joita häntä vastaan esitettiin. (Kuva, 2. osa, s. 741.) Palattuaan Jeesuksen syyttäjien luo Pilatus sanoi, ettei hän löytänyt syytetystä mitään syytä. Syytöksiä esitettiin edelleen ja saatuaan tietää Jeesuksen olevan Galileasta Pilatus lähetti hänet Herodes Antipaan luo. Koska Herodes ei pitänyt siitä, ettei Jeesus esittänyt hänelle mitään tunnusmerkkiä, hän antoi pahoinpidellä ja pilkata häntä ja palautti hänet sitten Pilatuksen luo.

Juutalaisten johtajat ja kansa kutsuttiin jälleen koolle, ja Pilatus yritti uudelleen välttyä viattoman miehen kuolemaan tuomitsemiselta kysymällä ihmisiltä, halusivatko he, että Jeesus päästettäisiin vapaaksi, koska pesahina oli aina tapana päästää joku vanki vapaaksi. Sen sijaan uskonnollisten johtajiensa yllyttämä väkijoukko vaati äänekkäästi häntä vapauttamaan Barabbaan, joka oli ryöstäjä, murhaaja ja kapinan lietsoja. Pilatuksen toistuvat yritykset syytetyn vapauttamiseksi saivat ihmisjoukon vain vaatimaan entistä äänekkäämmin Jeesuksen panemista paaluun. Pilatus pelkäsi, että syntyisi mellakka, ja hän yritti saada väen rauhoittumaan suostumalla sen pyyntöön, minkä jälkeen hän pesi kätensä vedellä ikään kuin puhdistaakseen ne verivelasta. Vähän aikaisemmin Pilatuksen vaimo oli kertonut hänelle levottomasta unestaan, joka koski ”sitä vanhurskasta miestä” (Mt 27:19).

Sitten Pilatus ruoskitutti Jeesuksen, ja sotilaat panivat Jeesuksen päähän orjantappurakruunun ja pukivat hänet kuninkaallisiin vaatteisiin. Pilatus tuli jälleen väkijoukon eteen, sanoi uudelleen, ettei hän löytänyt Jeesuksesta mitään syytä, ja antoi Jeesuksen tulla ihmisten eteen kuninkaallisissa vaatteissaan ja orjantappurakruunu päässään. Kun Pilatus huudahti: ”Katso! Ihminen!”, kansanjohtajat uudistivat vaatimuksensa  paaluun panemisesta ja esittivät nyt ensimmäistä kertaa syytteensä jumalanpilkasta. He sanoivat Jeesuksen tehneen itsestään Jumalan pojan, mikä pelästytti Pilatuksen, ja hän vei Jeesuksen sisään kuulustellakseen häntä lisää. Kun Pilatus yritti viimeisen kerran vapauttaa Jeesuksen, tämän juutalaiset vastustajat varoittivat, että Pilatus oli vaarassa saada syytteen keisarin vastustamisesta. Kuultuaan tämän uhkauksen Pilatus toi Jeesuksen esiin ja istuutui tuomarinistuimelle. Pilatus huudahti: ”Katso! Teidän kuninkaanne!”, mutta se sai väkijoukon vain vaatimaan uudelleen paaluun panemista ja julistamaan: ”Ei meillä ole kuningasta, vaan keisari.” Silloin Pilatus luovutti Jeesuksen heille paaluun pantavaksi. (Mt 27:1–31; Mr 15:1–15; Lu 23:1–25; Joh 18:28–40; 19:1–16.)

Juutalaiset kirjoittajat, esim. Filon, kuvaavat Pilatuksen joustamattomaksi, omapäiseksi mieheksi (The Embassy to Gaius, XXXVIII, 301). Saattaa kuitenkin olla, että ne voimakkaat toimet, joihin tuo käskynhaltija oli ryhtynyt juutalaisia vastaan, johtuivat suurelta osin heidän omasta toiminnastaan. Evankeliumit antavat kuitenkin joitakin täsmällisiä tietoja siitä, millainen tuo mies oli. Hän käsitteli asioita roomalaiselle hallitusmiehelle tyypilliseen tapaan, ja hän puhui niukkasanaisesti ja suorasukaisesti. Hän esitti ulkonaisesti olevansa epäilevä kyynikko, mm. kysyessään ”Mikä on totuus?”, mutta osoitti pelkoa – todennäköisesti taikauskoista pelkoa – kuultuaan, että hän oli tekemisissä miehen kanssa, joka väitti olevansa Jumalan poika. Vaikka hän ei selvästikään käyttäytynyt alentuvasti, hän osoitti poliitikolle tyypillistä vilpittömyyden puutetta. Hän oli kiinnostunut pääasiassa omasta asemastaan, siitä mitä hänen esimiehensä sanoisivat, jos he saisivat tietää uusista levottomuuksista hänen provinssissaan, ja hän pelkäsi vaikuttaa liian lempeältä kapinasta syytettyjä kohtaan. Pilatus tajusi, että Jeesus oli viaton ja että tämän vastustajien vaikuttimena oli kateus. Silti hän antoi periksi väkijoukolle ja luovutti viattoman uhrin heidän tapettavakseen sen sijaan että olisi vaarantanut oman poliittisen uransa.

Koska Pilatus kuului ”esivaltoihin”, hän käytti valtaa Jumalan sallinnalla (Ro 13:1). Hän oli vastuussa päätöksestään, eikä tuota vastuuta voinut pestä vedellä pois. Ilmeisesti hänen vaimonsa uni oli lähtöisin Jumalasta samoin kuin muut tuon päivän tapahtumat: maanjäristys, epätavallinen pimeys ja esiripun repeytyminen (Mt 27:19, 45, 51–54; Lu 23:44, 45). Pilatuksen vaimon unen olisi pitänyt varoittaa Pilatusta siitä, ettei kyseessä ollut mikään tavallinen oikeudenkäynti eikä mikään tavallinen vastaaja. Mutta kuten Jeesus sanoi, ”sen miehen synti”, joka luovutti hänet Pilatukselle, ’oli suurempi’ (Joh 19:10, 11). Juudasta, joka alun perin kavalsi Jeesuksen, sanottiin ”tuhon pojaksi” (Joh 17:12). Niitä fariseuksia, jotka olivat osallisia Jeesuksen hengen vaatineeseen juoneen, sanottiin ’Gehennan alaisiksi’ (Mt 23:15, 33; vrt. Joh 8:37–44). Ja varsinkin se ylimmäinen pappi, joka johti sanhedrinia, oli Jumalan edessä vastuussa siitä, että Jumalan Poika luovutettiin tälle pakanahallitsijalle tuomittavaksi kuolemaan (Mt 26:63–66). Pilatus ei ollut yhtä syyllinen kuin he, mutta hänen tekonsa oli siitä huolimatta erittäin tuomittava.

Pilatuksen vastenmielisyys tuon rikoksen tekijöitä kohtaan heijastui selvästi siinä kilvessä, jonka hän pani paaluun naulitun Jeesuksen yläpuolelle ja jossa tämän sanottiin olevan ”juutalaisten kuningas”, sekä siinä, että hän kieltäytyi niukkasanaisesti muuttamasta sitä sanomalla: ”Minkä olen kirjoittanut, sen olen kirjoittanut.” (Joh 19:19–22.) Kun Arimatiasta oleva Joosef  pyysi Jeesuksen ruumista, Pilatus suostui siihen varmistettuaan ensin roomalaisen virkamiehen perinpohjaisuudella, että Jeesus oli kuollut (Mr 15:43–45). Kun ylipapit ja fariseukset esittivät huolensa siitä, että ruumis saatettaisiin varastaa, heille vastattiin lyhyesti: ”Teillä on vartiosto. Menkää varmistamaan se niin hyvin kuin taidatte.” (Mt 27:62–65.)

Viraltapano ja kuolema. Josefus kertoo, että Pilatus pantiin myöhemmin viralta sellaisten valitusten perusteella, joita samarialaiset esittivät Pilatuksen lähimmälle esimiehelle, Syyrian käskynhaltijalle Vitelliukselle. Valitus koski sitä, että Pilatus oli surmannut joukon samarialaisia, jotka muuan petkuttaja oli huijannut kokoontumaan Garisiminvuorelle toiveenaan löytää pyhiä aarteita, joita Mooseksen oletettiin kätkeneen sinne. Vitellius määräsi Pilatuksen menemään Tiberiuksen eteen Roomaan ja pani hänen tilalleen Marcelluksen. Tiberius kuoli vuonna 37 Pilatuksen ollessa matkalla Roomaan. (Jewish Antiquities, XVIII, 85–87 [iv, 1]; XVIII, 88, 89 [iv, 2].) Historia ei anna mitään luotettavia tietoja tämän oikeudenkäynnin lopputuloksesta. Historioitsija Eusebios, joka eli 200- ja 300-luvun taitteessa, väittää, että Pilatuksen oli pakko tehdä itsemurha Tiberiuksen seuraajan Gaiuksen (Caligulan) hallituskaudella (Eusebiuksen Kirkkohistoria, II, 7:1).