Ruokoa (hepr. qa·nehʹ) käytettiin alun perin mittausvälineenä (Hes 40:3–8; 41:8; 42:16–19). Apostoli Paavali käytti sanaa ka·nōnʹ ”alueesta”, joka oli mitattu hänen osuudekseen, ja myös siitä ”säännöstä”, jonka mukaan kristittyjen tuli mitata toimintatapaansa (2Ko 10:13–16; Ga 6:16). ”Raamatun kaanonilla” tarkoitettiin lopulta niiden henkeytettyjen kirjojen luetteloa, joita voitiin arvokkuutensa vuoksi käyttää uskon, opin ja käytöksen mittapuuna. (Ks. RAAMATTU.)

Pelkästään se, että jokin uskonnollinen kirja on kirjoitettu, että se on säilynyt satojen vuosien  ajan ja että miljoonat ihmiset arvostavat sitä, ei ole todiste sen jumalallisesta alkuperästä tai kanonisuudesta. Sen Kirjoittajan jumalallisuudesta täytyy olla selvät todisteet, jotka osoittavat, että se on Jumalan henkeyttämä. Apostoli Pietari toteaa: ”Profetiaa ei milloinkaan tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan pyhän hengen johtamina ihmiset puhuivat sen, minkä saivat Jumalalta.” (2Pi 1:21.) Raamatun kaanonin tarkastelu osoittaa, että sen sisältö täyttää tämän arviointiperusteen joka suhteessa.

Raamatun heprealaiset kirjoitukset. Raamattu sai alkunsa Mooseksen kirjoituksista 1513 eaa. Niihin on talletettu Jumalan Aadamille, Nooalle, Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille antamat käskyt ja ohjeet sekä lakiliiton säännökset. Niin sanottu Pentateukki sisältää viisi Mooseksen kirjaa. Jobin kirja, jonka Mooses myös ilmeisesti kirjoitti, kertoo historiasta ajalta, jolloin Joosef oli jo kuollut (1657 eaa.) mutta Mooses ei ollut vielä osoittautunut nuhteettomaksi Jumalan palvelijaksi, ts. ajalta, jolloin ’ei maan päällä ollut ketään Jobin kaltaista’ (Job 1:8; 2:3). Mooses kirjoitti myös psalmin 90 ja mahdollisesti myös psalmin 91.

Mooseksen kirjoitusten sisäisten todistusten valossa ei ole epäilystäkään siitä, että ne olivat lähtöisin Jumalasta ja hänen henkeyttämiään, kuuluivat kaanoniin ja olivat luotettava puhtaan palvonnan ohjenuora. Mooses ei ryhtynyt israelilaisten johtajaksi ja käskijäksi omasta aloitteestaan; aluksi Mooses jopa torjui tuon ehdotuksen (2Mo 3:10, 11; 4:10–14). Sen sijaan Jumala korotti Mooseksen ja antoi hänelle niin ihmeellisiä kykyjä, että faraon taikuutta harjoittavien pappienkin oli myönnettävä Mooseksen tekojen olevan lähtöisin Jumalasta (2Mo 4:1–9; 8:16–19). Mooseksen oma kunnianhimo ei siis ajanut häntä puhujaksi ja kirjoittajaksi. Sen sijaan Jumalan käskyn totteleminen ja pyhän hengen jumalallinen valtuutus saivat Mooseksen ensin puhumaan ja sitten kirjoittamaan osan Raamatun kaanonista (2Mo 17:14).

Jehova antoi itse esimerkin lakien ja käskyjen muistiin kirjoittamisesta. Puhuttuaan Moosekselle Siinainvuorella Jehova ”antoi hänelle kaksi Todistuksen taulua, kivitaulua, joihin oli kirjoitettu Jumalan sormella” (2Mo 31:18). Myöhemmin voimme lukea: ”Ja Jehova sanoi vielä Moosekselle: ’Kirjoita itsellesi nämä sanat.’” (2Mo 34:27.) Mooses sai siis tietonsa Jehovalta, joka käski hänen kirjoittaa Raamatun kaanonin viisi ensimmäistä kirjaa ja säilyttää ne. Mikään ihmisten kirkolliskokous ei tehnyt niistä kanonisia; niillä oli alusta alkaen Jumalan hyväksymys.

”Heti kun Mooses oli kirjoittanut tämän lain sanat kirjaan”, hän käski leeviläisiä: ”Otettakoon tämä lain kirja, ja teidän on pantava se Jehovan, teidän Jumalanne, liiton arkun viereen, ja sen on oltava siinä todistajana teitä vastaan.” (5Mo 31:9, 24–26.) On merkittävää, että israelilaiset myönsivät tämän Jumalan tekoja koskevan kertomuksen todenperäisyyden eivätkä kieltäneet näitä tosiasioita. Koska näiden kirjojen sisältö saattoi usein häpeään kansan yleensä, ihmisten olisi hyvinkin voinut odottaa hylkäävän ne mikäli mahdollista, mutta näin ei ilmeisesti koskaan käynyt.

Jumala käytti pappisluokkaa samalla tavoin kuin hän oli käyttänyt Moosesta: sekä säilyttämään nämä kirjoitetut käskyt että opettamaan niitä kansalle. Kun arkku tuotiin Salomon temppeliin (1026 eaa.) lähes 500 vuotta sen jälkeen, kun Mooses oli alkanut kirjoittaa Pentateukkia, nuo kaksi kivitaulua olivat vieläkin tuossa arkussa (1Ku 8:9), ja kun ”lain kirja” 384 vuotta myöhemmin löydettiin Jehovan huoneesta Josian 18. vuotena (642 eaa.), sitä kunnioitettiin edelleen yhtä paljon (2Ku 22:3, 8–20). ”Suuri ilo” vallitsi myös silloin, kun Esra Babylonin pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen luki Lain kirjaa kahdeksan päivää kestäneen kansankokouksen aikana (Ne 8:5–18).

Mooseksen kuoleman jälkeen Raamattuun lisättiin Joosuan, Samuelin, Gadin ja Natanin kirjoitukset (Joosua, Tuomarit, Ruut sekä 1. ja 2. Samuelin kirja). Myös kuningas Daavid ja kuningas Salomo kirjoittivat oman osansa Pyhien kirjoitusten kasvavaan kaanoniin. Sitten seurasivat profeetat Joonasta Malakiaan, jotka kaikki laajensivat Raamatun kaanonia, joille kaikille Jumala oli antanut ihmeellisen profetoimiskyvyn ja jotka kaikki vuorollaan täyttivät Jehovan tosi profeetalle asettamat vaatimukset: he puhuivat Jehovan nimessä, heidän profetiansa toteutuivat, ja he saivat kansan kääntymään Jumalan puoleen (5Mo 13:1–3; 18:20–22). Kun Hananjaa ja Jeremiaa koeteltiin kahdessa viimeksi mainitussa suhteessa (molemmat puhuivat kyllä Jehovan nimessä), niin ainoastaan Jeremian sanat täyttyivät. Jeremia osoittautui siis Jehovan profeetaksi. (Jer 28:10–17.)

On johdonmukaista, että koska Jehova henkeytti ihmisiä kirjoittamaan Raamattua, niin hän myös ohjasi ja valvoi näiden henkeytettyjen kirjoitusten kokoamista ja säilymistä, jotta ihmiskunnalla olisi pysyvä ja kanoninen tosi  palvonnan mittapuu. Juutalaisen perimätiedon mukaan Esra osallistui tähän työhön sen jälkeen, kun pakkosiirtolaisuudesta palanneet juutalaiset asettuivat uudelleen Juudaan. Hän oli varmasti pätevä tähän työhön, sillä hän oli yksi Raamatun henkeytetyistä kirjoittajista, pappi ja myös ”Mooseksen lain taitava jäljentäjä” (Esr 7:1–11). Sen jälkeen lisättiin enää Nehemian ja Malakian kirjat. Raamatun heprealaisten kirjoitusten kaanon oli siis vahvistettu jo 400-luvun loppuun mennessä eaa., jolloin se sisälsi samat kirjoitukset, jotka meillä nykyäänkin on.

Heprealaisten kirjoitusten kaanon jaettiin perinteisesti kolmeen osaan – Lakiin, Profeettoihin ja Kirjoituksiin eli Hagiografeihin – ja se sisälsi 24 kirjaa, kuten sivun 663 taulukosta käy ilmi. Jotkut juutalaiset oppineet yhdistivät vielä Ruutin kirjan Tuomarien kirjaan ja Valituslaulut Jeremian kirjaan ja saivat kirjojen määräksi 22, joka on heprealaisten aakkosten määrä. Vaikka Hieronymus näyttääkin kannattaneen laskutapaa, jossa kirjojen määrä on 22, hän sanoi esipuheessaan Samuelin ja Kuninkaiden kirjoihin: ”Jotkut sisällyttäisivät sekä Ruutin että Valituslaulut Hagiografeihin – – ja saisivat näin kirjojen määräksi kaksikymmentäneljä.”

Vastatessaan vuoden 100 paikkeilla vastustajilleen juutalainen historioitsija Josefus (Against Apion, I, 38–40 [8]) vahvistaa sen, että Heprealaisten kirjoitusten kaanon oli siihen mennessä ollut jo kauan aikaa vakiinnutettuna. Hän kirjoitti: ”Me emme omista myriadeja epäjohdonmukaisia kirjoja, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Meidän kirjojamme, jotka aiheellisesti tunnustetaan, on vain kaksikymmentäkaksi, ja ne sisältävät muistiinmerkinnät kaikilta ajoilta. Näistä viisi on Mooseksen kirjoja, jotka käsittävät lait ja perimätiedon mukaisen historian ihmisen syntymästä lainantajan kuolemaan asti. – – Mooseksen kuolemasta Artakserkseeseen asti, häneen josta tuli Kserkseen seuraaja Persian kuninkaana, Mooseksen jälkeen eläneet profeetat kirjoittivat omien aikojensa tapahtumien historian kolmeentoista kirjaan. Loput neljä kirjaa sisältävät hymnejä Jumalalle ja ihmiselämän käyttäytymissääntöjä.”

Jonkin kirjan kanonisuus ei siis riipu kokonaan eikä osittainkaan siitä, hyväksyykö vai hylkääkö jokin kirkolliskokous, komitea tai yhteisö sen. Näiden henkeyttämättömien ihmisten ääni voi vain vahvistaa sen, minkä Jumala itse on jo tehnyt valtuutettujen edustajiensa välityksellä.

Raamatun heprealaisiin kirjoituksiin kuuluvien kirjojen täsmällinen määrä (eli se, yhdistetäänkö vai erotetaanko jotkin kaksi kirjaa) ei ole tärkeä, ei myöskään niiden keskinäinen järjestys, sillä kirjojahan säilytettiin erillisinä kirjakääröinä pitkään sen jälkeen, kun Raamatun kaanon oli lopullisesti vahvistettu. Kirjojen järjestys vaihtelee vanhoissa luetteloissa; esimerkiksi eräässä luettelossa Jesaja on Hesekielin kirjan jälkeen. Tärkeintä on se, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun. Todellisuudessa vain niillä kirjoilla, jotka nyt kuuluvat kaanoniin, on vankkoja perusteita kanonisuudelleen. Yrityksiä lisätä joukkoon muita kirjoituksia on vastustettu kautta aikojen. Kun kahdessa juutalaisessa kokouksessa, jotka pidettiin noin vuosina 90 ja 118 Yavnessa eli Jamniassa, vähän Joppen eteläpuolella, keskusteltiin Raamatun heprealaisista kirjoituksista, niissä nimenomaan jätettiin pois kaikki apokryfiset kirjoitukset.

Josefus vahvistaa tämän juutalaisten yleisen käsityksen apokryfisistä kirjoituksista sanoessaan: ”Artakserkseestä omaan aikaamme asti on kirjoitettu täydellinen historia, mutta sitä ei ole pidetty yhtä suuressa arvossa kuin aiempia muistiinmerkintöjä, koska keskeytymätön profeettojen sarja on puuttunut. Me olemme käytännössä osoittaneet syvän kunnioituksemme omia Kirjoituksiamme kohtaan. Sillä vaikka nyt on kulunut jo hyvin kauan aikaa, niin kukaan ei ole uskaltanut tehdä niihin lisäyksiä tai poistoja tai muuttaa tavuakaan niistä; ja jokainen juutalainen pitää niitä vaistomaisesti syntymästään saakka Jumalan säädöksinä, noudattaa niitä ja tarvittaessa kuolee ilomielin niiden puolesta.” (Against Apion, I, 41, 42 [8].)

Tämä juutalaisten pitkäaikainen historian vahvistama suhtautuminen Heprealaisten kirjoitusten kaanoniin on hyvin merkittävä sen valossa, mitä Paavali kirjoitti roomalaisille. Apostoli sanoo, että juutalaisille ”uskottiin Jumalan pyhät julistukset”, mihin sisältyi Raamatun kaanonin kirjoittaminen ja suojeleminen (Ro 3:1, 2).

Varhaiset kirkolliskokoukset (Laodikeiassa v. 367; Khalkedonissa v. 451) ja ns. apostoliset isät ja kirkkoisät, jotka huomattavan yksimielisesti hyväksyivät vahvistetun juutalaisen kaanonin ja hylkäsivät apokryfiset kirjat, tunnustivat Jumalan pyhän hengen vahvistaman Raamatun kaanonin, mutta eivät suinkaan asettaneet sitä. Tällaisia miehiä olivat Justinus Marttyyri, kristitty apologeetta (kuoli n. v. 165); Meliton, Sardeen ”piispa” (100-luvulla); Origenes, raamatunoppinut (185?–254?); Hilarius, Poitiersin  ”piispa” (kuoli 367?); Epifanios, Constantian ”piispa” (v:sta 367); Gregorios Nazianzilainen (330?–389?); Tyrannius Rufinus eli Aquileian Rufinus, ”Origeneen oppinut kääntäjä” (345?–410); Hieronymus (340?–420), latinalaisen kirkon raamatunoppinut ja Vulgatan kokooja. Määritettyään esipuheessaan Samuelin ja Kuninkaiden kirjoihin Heprealaisten kirjoitusten kirjojen määräksi 22 Hieronymus sanoo: ”Kaikki näihin kuulumattomat täytyy sijoittaa apokryfisiin kirjoituksiin.”

Ratkaisevin todiste Raamatun heprealaisten kirjoitusten kanonisuudesta on Jeesuksen Kristuksen ja Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kirjoittajien kiistaton sana. Vaikka he eivät mainitsekaan kirjojen tarkkaa lukumäärää, niin sen perusteella, mitä he sanoivat, voidaan varmasti päätellä, etteivät apokryfiset kirjat kuuluneet Raamatun heprealaisiin kirjoituksiin.

Jos he ja ne, joille he puhuivat ja kirjoittivat, eivät olisi tunteneet ja tunnustaneet tarkoin määriteltyä Pyhien kirjoitusten kokoelmaa, he eivät olisi käyttäneet sellaisia ilmauksia kuin ”Raamatun kirjoitukset” (Mt 22:29; Ap 18:24), ”pyhät Raamatun kirjoitukset” (Ro 1:2), ”pyhät kirjoitukset” (2Ti 3:15), ”Laki”, joka usein tarkoittaa kaikkia Raamatun kirjoituksia (Joh 10:34; 12:34; 15:25), sekä ”Laki ja Profeetat”, jota käytetään yleisnimenä kaikista Heprealaisista kirjoituksista, ei pelkästään niiden ensimmäisestä ja toisesta osasta (Mt 5:17; 7:12; 22:40; Lu 16:16). Kun Paavali viittasi ”Lakiin”, hän lainasi Jesajaa (1Ko 14:21; Jes 28:11).

On erittäin epätodennäköistä, että apokryfikirjat kuuluivat alkuperäiseen kreikkalaiseen Septuagintaan (ks. APOKRYFIT). Mutta vaikka joitakin näistä epäilyttävää alkuperää olevista kirjoituksista ujutettiinkin myöhempiin Septuagintan jäljennöksiin, jotka olivat käytössä Jeesuksen päivinä, niin ei hän eivätkä Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kirjoittajat lainanneet niitä, vaikka he käyttivätkin Septuagintaa; he eivät koskaan sanoneet apokryfisiä kirjoituksia ”Raamatun kirjoituksiksi” tai pyhän hengen tuotteiksi. Sen lisäksi, että apokryfikirjoilta puuttuvat sisäiset todisteet ja Raamatun heprealaisten kirjoitusten muinaisten henkeytettyjen kirjoittajien vahvistus Jumalan henkeytyksestä, niiltä puuttuu myös Jeesuksen ja hänen Jumalan valtuuttamien apostoliensa hyväksyntä. Jeesus hyväksyi kuitenkin heprealaisen kaanonin ja viittasi Heprealaisiin kirjoituksiin kokonaisuutena puhuessaan ”kaikesta, mikä – – on kirjoitettu Mooseksen laissa ja Profeetoissa ja Psalmeissa”; psalmithan olivat Hagiografeiksi eli Pyhiksi kirjoituksiksi sanotun osan ensimmäinen ja pisin kirja (Lu 24:44).

Matteuksen 23:35:ssä (ja Lu 11:50, 51:ssä) ovat myös erittäin merkittävät Jeesuksen sanat: ”Jotta päällenne tulisi kaikki se vanhurskas veri, joka on vuodatettu maan päällä vanhurskaan Abelin verestä Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen jonka te murhasitte pyhäkön ja alttarin välillä.” Ajallisesti profeetta Uria surmattiin Jojakimin hallituskaudella, yli 200 vuotta Sakarjan murhan jälkeen, joka tehtiin Joasin hallituskauden loppupuolella (Jer 26:20–23). Jos Jeesus siis halusi viitata kaikkiin marttyyreihin, niin miksi hän ei sanonut: ”Abelista Uriaan”? Ilmeisesti siksi, että Sakarjan tapauksesta kerrotaan 2. Aikakirjan 24:20, 21:ssä eli lähellä perinteisen heprealaisen kaanonin loppua. Tässä mielessä Jeesuksen lausuntoon sisältyivät kaikki Jehovan murhatut todistajat, jotka Heprealaisissa kirjoituksissa on mainittu, ensimmäisessä kirjassa (1. Mooseksen kirjassa) mainitusta Abelista viimeisessä kirjassa (Aikakirjoissa) mainittuun Sakarjaan, mikä nykyään tarkoittaisi samaa kuin ”1. Mooseksen kirjasta Ilmestyskirjaan”.

Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset. Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kaanoniin kuuluvien 27 kirjan kirjoittaminen ja  kokoaminen tapahtui samoin kuin Raamatun heprealaisten kirjoitusten kirjoittaminen ja kokoaminen. Kristus ”antoi lahjoja ihmisinä”, ts. ”hän antoi jotkut apostoleiksi, jotkut profeetoiksi, jotkut evankelistoiksi, jotkut paimeniksi ja opettajiksi” (Ef 4:8, 11–13). Jumalan pyhän hengen ohjauksessa he esittivät kristilliselle seurakunnalle terveitä oppeja ja ”muistuttamalla” toistivat monia Raamattuun jo aiemmin kirjoitettuja asioita (2Pi 1:12, 13; 3:1; Ro 15:15).

Raamatun ulkopuoliset todisteet osoittavat, että jo vuosina 90–100 ainakin kymmenen Paavalin kirjettä oli koottu yhteen. On varmaa, että kristityt kokosivat jo varhain yhteen henkeytetyt Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset.

Voimme lukea, että ”lähellä 1. vuosisadan loppua Rooman piispa Klemens oli perehtynyt Paavalin Korintin kirkolle kirjoittamaan kirjeeseen. Hänen jälkeensä sekä Antiokian piispan Ignatioksen että Smyrnan piispan Polykarpoksen kirjeet vahvistavat, että Paavalin kirjeitä oli levitetty jo 110-luvulle tultaessa.” (The International Standard Bible Encyclopedia, toim. G. W. Bromiley, 1979, 1. osa, s. 603.) Kaikki nämä varhaiset kirjoittajat – Klemens Roomalainen (30?–100?), Polykarpos (69?–155?) ja antiokialainen Ignatios (1. vuosisadan loppu ja 2. vuosisadan alku) – sisällyttivät kirjoituksiinsa lainauksia ja otteita Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kirjoista ja osoittivat siten tuntevansa nuo kanoniset kirjoitukset.

Justinus Marttyyri (kuoli n. v. 165) käytti ilmausta ”on kirjoitettu” lainatessaan Matteusta, samalla tavoin kuin evankeliumeissa tehdään viitattaessa Raamatun heprealaisiin kirjoituksiin. Samoin on toimittu eräässä aiemmin kirjoitetussa teoksessa, jonka tekijää ei tunneta. Justinus Marttyyri sanoo ”apostolien muistelmia” ”evankeliumeiksi”. (The Ante-Nicene Fathers, I osa, s. 220, ”Dialogue With Trypho, a Jew”, XLIX; s. 139, ”The Epistle of Barnabas”, IV; s. 185, 186, ”The First Apology”, LXVI, LXVII.)

Antiokiassa (100-luvulla) vaikuttanut Teofilos julisti: ”Lain velvoittamaa vanhurskautta vahvistavia lausuntoja on sekä profeetoissa että evankeliumeissa, koska he kaikki puhuivat Jumalan hengen henkeyttäminä.” Sitten Teofilos käyttää esimerkiksi ilmauksia ”evankeliumissa sanotaan” (lainatessaan Mt 5:28, 32, 44, 46:ta ja 6:3:a) ja ”Jumalan sana neuvoo meitä” (lainatessaan 1Ti 2:2:ta ja Ro 13:7, 8:aa). (The Ante-Nicene Fathers, 1962, II osa, s. 114, 115, ”Theophilus to Autolycus” [XII, XIII].)

100-luvun lopulla ei enää ollut epäilystäkään siitä, että Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kaanon oli saatu valmiiksi, ja mm. Irenaeus, Klemens Aleksandrialainen ja Tertullianus tunnustivat, että Kreikkalaisiin kirjoituksiin kuuluvilla kirjoituksilla oli yhtä paljon arvovaltaa kuin Heprealaisilla kirjoituksilla. Vedotessaan Raamattuun Irenaeus lainaa peräti 200 kertaa Paavalin kirjeitä. Klemens sanoo, että hän vastaa vastustajilleen ”Raamatun avulla, jonka paikkansapitävyyden takaa se, että se on lähtöisin kaikkivaltiaasta auktoriteetista”, ts. hän vastaa ”lain ja profeettojen ja lisäksi siunattujen evankeliumien avulla” (The Ante-Nicene Fathers, II osa, s. 409, ”The Stromata, or Miscellanies”).

Jotkut ovat kiistäneet joidenkin Kreikkalaisten kirjoitusten yksittäisten kirjojen kanonisuuden, mutta nämä väitteet ovat hyvin hataralla pohjalla. Kriitikot, jotka hylkäävät esimerkiksi Heprealaiskirjeen vain siksi, ettei siinä mainita Paavalin nimeä ja että sen tyyli poikkeaa hieman hänen muiden kirjeittensä tyylistä, ovat järkeilyssään pinnallisia. B. F. Westcott huomautti, että ”Kirjeen kanoninen arvovalta ei riipu siitä, kirjoittiko Paavali sen” (The Epistle to the Hebrews, 1892, s. lxxi). Heprealaiskirjeen löytyminen Chester Beatty -papyrus nro 2:sta (P⁴⁶) (kirjoitettu korkeintaan 150 vuotta Paavalin kuoleman jälkeen), jossa se on Paavalin kahdeksan muun kirjeen joukossa, kumoaa selvästi ne vastaväitteet, jotka perustuvat siihen, ettei kirjoittajan nimeä ole mainittu.

Joidenkin pienten kirjojen, mm. Jaakobin, Juudaan, 2. ja 3. Johanneksen kirjeen sekä 2. Pietarin kirjeen, kanonisuus kiistetään joskus sillä perusteella, että varhaiset kirjoittajat lainaavat näitä kirjoja hyvin vähän. Ne muodostavat kuitenkin yhteensä vain ¹/36 Kreikkalaisista kirjoituksista, ja sen vuoksi on todennäköistäkin, että niihin viitattiin harvemmin kuin muihin kirjoihin. Huomautettakoon tässä yhteydessä, että Irenaeus lainaa 2. Pietarin kirjettä ja pitää sen kanonisuutta yhtä todistettuna kuin muidenkin Kreikkalaisten kirjoitusten kanonisuutta. Sama pitää paikkansa 2. Johanneksen kirjeestä. (The Ante-Nicene Fathers, I osa, s. 551, 557, 341, 443, ”Irenæus Against Heresies”.) Jotkut ovat hylänneet myös Ilmestyskirjan, mutta sen oikeaperäisyyden todistivat monet varhaiset kommentaattorit, esimerkiksi Papias, Justinus Marttyyri, Meliton ja Irenaeus.

Kanonisuuden todellinen mitta ei kuitenkaan  ole se, kuinka monta kertaa jotakin kirjaa on lainattu tai ketkä muut kirjoittajat kuin apostolit ovat lainanneet sitä. Kirjan sisällön täytyy todistaa, että se on pyhän hengen tuote. Se ei siis voi sisältää taikauskoa eikä demonismia, eikä se voi myöskään kannustaa luomusten palvontaan. Sen täytyy olla täysin sopusoinnussa ja kokonaan yhdenmukainen muun Raamatun kanssa ja osoittaa siten, että Jehova Jumala on sen tekijä. Jokaisen kirjan täytyy olla jumalallisen ”terveellisten sanojen mallin” mukainen ja sopusoinnussa Kristuksen Jeesuksen opetusten ja toiminnan kanssa (2Ti 1:13; 1Ko 4:17). Apostoleilla oli selvästikin Jumalan valtuutus, ja sanoillaan he vahvistivat muiden kirjoittajien, mm. Luukkaan ja Jeesuksen velipuolen Jaakobin, valtuutuksen. Pyhän hengen välityksellä apostolit saivat ”tarkkanäköisyyden henkeytettyjen ilmausten suhteen”, minkä perusteella he tiesivät, olivatko jotkin ilmaukset Jumalasta vai eivät (1Ko 12:4, 10). Johanneksen, viimeisen apostolin, kuollessa tämä Jumalan henkeyttämien miesten luotettava ketju päättyi, joten Raamatun kaanon tuli valmiiksi Ilmestyskirjan, Johanneksen evankeliumin ja hänen kirjeittensä myötä.

Raamattumme 66 kanonisen kirjan sopusointu ja tasapaino todistavat Raamatun yhdenmukaisuudesta ja täydellisyydestä ja suosittelevat sitä meille todellakin Jehovan henkeytetyn totuuden sanana, joka on säilynyt meidän päiviimme asti kaikista vihollisistaan huolimatta (1Pi 1:25). Kaikki 66 Raamatun kaanoniin kuuluvaa kirjaa, niiden kirjoittajat, valmistumisvuosi ja niissä kerrottujen tapahtumien aika on lueteltu artikkelin RAAMATTU tekstiruuduissa, joiden otsikkona on ”Taulukko Raamatun kirjoista valmistumisjärjestyksessä” (ks. myös jokaisen Raamatun kirjan mukaan nimettyjä artikkeleita).

[Taulukko s. 663]

RAAMATUN JUUTALAINEN KAANON

Laki

1. 1. Mooseksen kirja

2. 2. Mooseksen kirja

3. 3. Mooseksen kirja

4. 4. Mooseksen kirja

5. 5. Mooseksen kirja

Profeetat

6. Joosua

7. Tuomarit

8. 1. ja 2. Samuelin kirja

9. 1. ja 2. Kuninkaiden kirja

10. Jesaja

11. Jeremia

12. Hesekiel

13. Kaksitoista profeettaa (Hoosea, Joel, Aamos, Obadja, Joona, Miika, Nahum, Habakuk, Sefanja, Haggai, Sakarja, Malakia)

Kirjoitukset (Hagiografit)

14. Psalmit

15. Sananlaskut

16. Job

17. Laulujen laulu

18. Ruut

19. Valituslaulut

20. Saarnaaja

21. Ester

22. Daniel

23. Esra, Nehemia

24. 1. ja 2. Aikakirja