Apostoli Paavali käytti kreikan kielen substantiivia ho·mi·liʹa varoittaessaan kristittyjä huonon ”seuran” vaaroista (1Ko 15:33). Tämä kreikankielinen sana on sukua verbille ho·mi·leʹō ’keskustella’ (Ap 20:11). Se tarkoittaa tavallisesti seurustelemista tai kanssakäymistä jonkun kanssa puhumalla, mutta joskus myös sukupuolisuhteissa olemista. Kreikkalaisessa Septuagintassa tällä sanalla käännetään Sananlaskujen 7:21:ssä ”suostuttelukykyä” ja 2. Mooseksen kirjan 21:10:ssä ”aviollista oikeutta” vastaava heprealainen ilmaus.

Ne jotka haluavat Jumalan hyväksymyksen, valitsevat tovereikseen ihmisiä, jotka ovat omistautuneet vanhurskaudelle ja totuudelle (2Ti 2:22). He lakkaavat myös ”seurustelemasta [kirjm. ”sekoittumasta”]” sellaisten seurakunnan jäsenten kanssa, joiden elämäntapa on johtanut siihen, että heitä on virallisesti ojennettu häiritsevän käytöksensä vuoksi. Vaikka he osoittavatkin  sellaisia kohtaan edelleen rakkautta, he tekevät selväksi, etteivät he hyväksy heidän häiritsevää käytöstään. (2Te 3:6–15.) Hyvät toverit voivat olla todellinen apu jatkettaessa vaeltamista jumalallisen viisauden mukaisesti, mutta huonon seuran vahingollisia seurauksia ei käy kiistäminen. Henkeytetyssä sananlaskussa sanotaan: ”Viisaiden kanssa vaeltava viisastuu, mutta sen, joka on tekemisissä typerien kanssa, käy huonosti.” (San 13:20; vrt. San 22:24, 25; 28:7; 29:3.) Heprealainen sana ra·ʽahʹ, joka Sananlaskujen 13:20:ssä on käännetty vastineella ’olla tekemisissä’, on käännetty myös ilmauksella ’olla jonkun seurassa’, ja se on sukua heprealaiselle sanalle reʹaʽ ’lähimmäinen, toveri’ (Tu 14:20; 3Mo 19:18; Ps 15:3).

Epäterveiden toverien vahingollinen vaikutus ihmisen hyvinvointiin nähdään selvästi monista raamatullisista esimerkeistä. Jaakobin tytär Dina valitsi epäviisaasti tovereikseen kanaanilaisia tyttöjä, ja se johti siihen, että erään hivviläisen johtomiehen poika Sikem teki hänelle väkivaltaa (1Mo 34:1, 2). Daavidin poika Amnon kuunteli ystävänsä Jonadabin huonoa neuvoa ja raiskasi oman sisarpuolensa Tamarin. Niin hän sai Tamarin täysveljen Absalomin vihat päälleen, ja tämä järjesti myöhemmin hänen murhansa. (2Sa 13:3–29.) Israelilaiset alkoivat vastoin Jehovan käskyjä olla tekemisissä kanaanilaisten kanssa, lankoutuivat heidän kanssaan ja omaksuivat heidän turmeltuneen palvontamuotonsa, minkä vuoksi he joutuivat Jehovan epäsuosioon ja hän hylkäsi heidät (5Mo 7:3, 4; Tu 3:5–8). Salomokin luopui Jehovan palvonnasta, kun hän otti vaimoikseen väärien jumalien palvojia (Ne 13:26). Baalia palvovan Isebelin vaikutus teki Ahabista pahemman kuin kukaan Israelin kuningas oli ollut ennen hänen aikaansa (1Ku 21:25). Läheinen seurustelu Ahabin kuningashuoneen kanssa melkein maksoi jumaliselle Josafatille hänen henkensä, ja se, että hän lankoutui myöhemmin Ahabin kanssa, oli vähällä koitua Daavidin kuningashuoneen tuhoksi (2Ai 18:1–3, 29–31; 22:10, 11).

Vaikka tosi kristittyjen yksimielinen joukko koostuukin pienistä ryhmistä, seurakunnista tai hajallaan asuvista yksilöistä, se muodostaa ”veljesseuran” eli veljeskunnan, jota kreikkalainen ilmaus a·del·foʹtēs tarkoittaa (1Pi 2:17; 5:9). Pysyäkseen tuossa veljesseurassa tosi kristityt karttavat kaikkea kanssakäymistä keiden tahansa keskuudestaan lähtevien kanssa, jotka alkavat levittää vääriä, jakavia oppeja (Ro 16:17, 18). Kristitty apostoli Johannes neuvoi uskonveljiään, ettei heidän tulisi koskaan päästää sellaista väärää opettajaa kotiinsa eikä tervehtiä häntä, niin että hän saisi tilaisuuden esittää vääristyneitä, turmeltuneita oppejaan. Sellaisen henkilön tervehtiminen olisi osoittanut jonkinlaista hyväksymystä ja tehnyt tervehtijän osalliseksi ”hänen pahoihin tekoihinsa”. (2Jo 10, 11.) Apostoli Paavali tiesi, että vaikka kuolleiden ylösnousemuksen varmuudesta oli runsaasti todisteita, niin seurustelu sellaisten kanssa, jotka olivat hylänneet tämän kristillisen opin, olisi ollut tuhoisaa uskolle. Sen vuoksi hän kirjoitti: ”Älkää eksykö. Huono seura turmelee hyödylliset tavat.” (1Ko 15:12–22, 33.) (Ks. LUOPUMUS.)