Raamatussa yleensä kuningaskunta eli kuninkaan hallitus, myös alue ja kansat, joita hallitsi kuningas tai harvemmin kuningatar tai muu naispuolinen monarkki. Kuninkuus oli usein perinnöllinen. Valtakunnan korkeimman hallitsijan arvonimi saattoi olla myös mm. farao tai keisari.

Muinaisilla valtakunnilla – kuten nykyisilläkin – oli erilaisia valtakunnalle tunnusomaisia piirteitä. Yleensä niillä oli pääkaupunki tai hallitsijan asuinpaikka, hovi ja vakinainen armeija (tosin rauhan aikana ehkä jokseenkin pieni). Raamatun käyttämä sana ”valtakunta” ei sinänsä kerro, mikä nimenomainen hallitusmuoto maassa vallitsi, miten laaja se oli ja miten suuri valta hallitsijalla oli. Valtakuntien koko ja vaikutuspiiri vaihtelivat mahtavista maailmanvalloista, kuten Egyptistä, Assyriasta, Babyloniasta, Meedo-Persiasta, Kreikasta ja Roomasta, pieniin kaupunkivaltioihin, jollaisia Kanaanissa oli silloin kun israelilaiset valloittivat sen (Jos 12:7–24). Eri valtakuntien hallitusmuodot saattoivat myös vaihdella melkoisesti.

Ihmishistorian ensimmäinen valtakunta, jonka perustaja oli Nimrod, oli nähtävästi alun perin  kaupunkivaltio, joka laajensi myöhemmin valta-aluettaan muihin kaupunkeihin samalla kun Babel pysyi sen keskuksena (1Mo 10:9–11). Salem oli ensimmäinen valtakunta, jonka hallitsija, kuningas-pappi Melkisedek, hallitsi Jumalan hyväksynnällä, ja se oli ilmeisesti myös kaupunkivaltio (1Mo 14:18–20; vrt. Hpr 7:1–17). Suuremmat valtakunnat, esim. Edom, Moab ja Ammon, käsittivät laajempia alueita. Suuret maailmanvallat, jotka hallitsivat valtavia maa-alueita ja joille toiset valtakunnat maksoivat pakkoveroa, nousivat tai kasvoivat nähtävästi yleensä pienistä kaupunkivaltioista tai heimoryhmistä, jotka lopulta yhdistyivät jonkun hallitsijan alaisuuteen. Toisinaan nämä liittoutumat olivat tilapäisiä, ja usein ne muodostettiin sodittaessa yhteistä vihollista vastaan (1Mo 14:1–5; Jos 9:1, 2; 10:5). Vasallivaltioilla oli monesti laaja autonomia eli itsemääräämisoikeus, vaikka ne olivatkin hallitsevan valtion tahdon ja vaatimusten alaisia (2Ku 17:3, 4; 2Ai 36:4, 10).

Laaja käyttö. Raamatullisessa kielenkäytössä sana ”valtakunta” voi tarkoittaa joitakin tiettyjä monarkian piirteitä. Se voi viitata koko siihen maantieteelliseen alueeseen, jota monarkki hallitsee. Näin ollen valtakuntaan ei kuulunut pelkästään pääkaupunki vaan koko hallintoalue, kaikki sen alaiset tai sille pakkoveroa maksavat valtakunnat. (1Ku 4:21; Est 3:6, 8.)

”Valtakunta” voi tarkoittaa yleensä mitä tahansa ihmishallitusta tai niitä kaikkia, olipa niiden päämies kuningas tai joku muu (Esr 1:2; Mt 4:8).

Sanalla ”valtakunta” voidaan viitata myös kuninkuuteen, kuninkaalliseen virkaan tai kuninkaan asemaan (Lu 17:21) ja siihen liittyvään arvokkuuteen, voimaan ja valtaan (1Ai 11:10; 14:2; Lu 19:12, 15; Il 11:15; 17:12, 13, 17).

Israelin valtakunta. Lakiliittoon, joka tehtiin Israelin kansakunnan kanssa Mooseksen välityksellä, sisältyi kuningasvallan mahdollisuus (5Mo 17:14, 15). Valtakuntaa hallitsevalle yksilölle annettiin kuninkaan valtuudet ja kuninkaallista arvovaltaa, ei siksi että hänet itsensä korotettaisiin vaan jotta hän palvelisi Jumalan kunniaksi ja israelilaisveljiensä parhaaksi (5Mo 17:19, 20; vrt. 1Sa 15:17). Kun israelilaiset sitten aikanaan pyysivät ihmiskuningasta, profeetta Samuel kuitenkin varoitti heitä tuollaisen hallitsijan kansalle asettamista vaatimuksista (1Sa 8). Vaikuttaa siltä, että israelilaiskuninkaat olivat helpommin lähestyttäviä ja päästivät alamaisensa helpommin puheilleen kuin useimpien muinaisten idän valtakuntien monarkit (2Sa 19:8; 1Ku 20:39; 1Ai 15:25–29).

Vaikka Israelin valtakunnan ensimmäinen kuningas oli Benjaminin sukuhaarasta, Juudasta tuli sen jälkeen kuninkaallinen heimo Jaakobin kuolinvuodeprofetian mukaisesti (1Sa 10:20–25; 1Mo 49:10). Kuninkaallinen hallitsijasuku tuli Daavidin sukuhaarasta (2Sa 2:4; 5:3, 4; 7:12, 13). Kun valtakunta ’repäistiin’ Salomon pojalta Rehabeamilta, kymmenen heimoa muodosti pohjoisen valtakunnan, ja Jehova Jumala jätti Juudan puolelle yhden heimon, Benjaminin, ”jotta palvelijallani Daavidilla olisi aina lamppu minun edessäni Jerusalemissa, kaupungissa jonka olen valinnut itselleni pannakseni nimeni siihen” (1Ku 11:31, 35, 36; 12:18–24). Vaikka babylonialaiset kukistivat Juudan valtakunnan 607 eaa., laillinen hallitusoikeus päätyi lopulta oikealle perilliselle, ”Daavidin pojalle”, Jeesukselle Kristukselle (Mt 1:1–16; Lu 1:31, 32; vrt. Hes 21:26, 27). Hänen valtakunnallaan ei tulisi olemaan loppua (Jes 9:6, 7; Lu 1:33).

Israelissa kehittyi kuninkaallinen organisaatio huolehtimaan valtakunnan asioista. Siihen kuului sisäpiiri, joka koostui neuvonantajista ja ministereistä (1Ku 4:1–6; 1Ai 27:32–34), ja erilaisia hallinnonaloja, joiden valvojat huolehtivat valtion maista, valvoivat taloutta ja pitivät huolta hovin tarpeiden täyttämisestä (1Ku 4:7; 1Ai 27:25–31).

Daavidin sukuhaaraan kuuluvat Israelin kuninkaat saattoivat antaa yksittäisiä määräyksiä, mutta varsinainen lainsäädäntävalta oli Jumalalla (5Mo 4:1, 2; Jes 33:22). Kuningas oli kaikesta vastuussa todelliselle Suvereenille ja Herralle, Jehovalle. Jos kuningas toimi väärin tai oli tottelematon, Jumala rankaisi häntä (1Sa 13:13, 14; 15:20–24). Toisinaan Jehova kommunikoi kuninkaan kanssa itse (1Ku 3:5; 11:11), ja toisinaan hän antoi kuninkaalle ohjeita ja neuvoja tai ojennusta nimitettyjen profeettojensa kautta (2Sa 7:4, 5; 12:1–14). Kuningas saattoi saada viisaita neuvoja myös vanhimmilta (1Ku 12:6, 7). Ohjeiden tai ojennuksen voimaan saattaminen ei kuitenkaan ollut profeettojen eikä vanhinten vaan Jehovan tehtävä.

Kun kuningas ja kansa pitivät uskollisesti kiinni Jumalalta saamastaan lakiliitosta, Israelin kansakunta nautti sellaisesta yksilönvapaudesta, aineellisesta hyvinvoinnista ja kansallisesta sopusoinnusta, jolle ei ollut vertaa muissa valtakunnissa (1Ku 4:20, 25). Niinä vuosina, joina Salomo totteli Jehovaa, Israelin valtakunta oli  laajalti tunnettu ja kunnioitettu, monet valtakunnat maksoivat sille pakkoveroa ja se hyötyi monien maiden luonnonvaroista (1Ku 4:21, 30, 34).

Jehova Jumalan kuninkuus, joka ilmeni jonkin aikaa näkyvästi Israelin valtakunnan kautta, on kaikkeudensuvereeniutta (1Ai 29:11, 12). Tunnustavatpa ihmiskunnan kansat ja valtakunnat sitä tai eivät, hänen kuninkuutensa on ehdotonta ja muuttumatonta, ja koko maapallo on osa hänen laillista valta-aluettaan (Ps 103:19; 145:11–13; Jes 14:26, 27). Koska Jehova on Luoja, hän toteuttaa suvereenia tahtoaan taivaassa ja maan päällä omien tarkoitustensa mukaisesti olematta tilivelvollinen kenellekään (Jer 18:3–10; Da 4:25, 34, 35), mutta silti hän toimii aina sopusoinnussa omien vanhurskaiden normiensa kanssa (Mal 3:6; Hpr 6:17, 18; Ja 1:17).