Rooman vallan aikaan sellaista, joka oli päästetty vapaaksi orjuudesta, sanottiin ”vapautetuksi” (kreik. a·pe·leuʹthe·ros), kun taas ”vapaa” (kreik. e·leuʹthe·ros) oli ollut vapaa syntymästään saakka ja hänellä oli täydet kansalaisoikeudet, kuten apostoli Paavalilla (Ap 22:28).

Virallinen vapautus soi vapautetulle Rooman kansalaisuuden, mutta tuollaista entistä orjaa ei voitu valita poliittiseen virkaan, vaikka hänen jälkeläisensä toisessa tai ainakin kolmannessa  polvessa voitiinkin. Epävirallinen vapautus taas antoi ihmiselle vapauden vain käytännössä, ei kansalaisoikeuksia. (Ks. KANSALAINEN, KANSALAISUUS.)

Koska vapautetun katsottiin kuuluvan entisen isäntänsä perheeseen, molemmilla osapuolilla oli omat velvollisuutensa. Vapautettu joko jäi entisen isäntänsä kotiin ja palvelukseen tai sai maatilan ja pääomaa päästäkseen alkuun oman elantonsa hankkimisessa. Vapautetun kuoltua hänen isäntänsä hautasi hänet sukuhautaansa, piti huolta häneltä mahdollisesti jääneistä alaikäisistä lapsista ja peri hänen omaisuutensa, jos hänellä ei ollut perillisiä. Toisaalta jos isäntä koki taloudellisia takaiskuja, hänen vapautettunsa oli lain mukaan pidettävä huolta hänestä. Entisen isännän oikeuksia vapautettuunsa nähden ei kuitenkaan voitu siirtää hänen perillisilleen.

On esitetty, että ne jotka kuuluivat ”Vapautettujen [kirjm. ”libertiinien”] synagogaan”, olivat juutalaisia, jotka roomalaiset olivat ottaneet vangiksi ja jotka oli sitten myöhemmin vapautettu. Toinen näkemys on se, että nämä ihmiset olivat vapautettuja orjia, joista oli tullut juutalaiskäännynnäisiä. Armenialaisen käännöksen lukutavan mukaan he olivat ”libyalaisia”, ts. Libyasta kotoisin olevia. (Ap 6:9.)

Raamatussa osoitetaan, että vaikka kristitty voi olla jonkun maallisen isännän orja, hän on todellisuudessa Kristuksen vapautettu, vapautettu synnin ja kuoleman orjuudesta. Mutta koska kristitty, joka on fyysisessä mielessä vapaa, on ostettu tietyllä hinnalla, Jeesuksen kallisarvoisella verellä, hän on Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen orja, velvollinen tottelemaan heidän käskyjään. Tämä osoittaa, että ihmisten vapaus on aina suhteellista, ei koskaan ehdotonta. Tämän vuoksi kristillisessä seurakunnassa ei ole Jumalan näkökannalta eroa orjan ja vapaan välillä. Kristityn vapaus ei myöskään oikeuta häntä käyttämään sitä pahuuden verhona. (1Ko 7:22, 23; Ga 3:28; Hpr 2:14, 15; 1Pi 1:18, 19; 2:16.)