Ollessaan tekemisissä Israelin kansakunnan kanssa Jehova Jumala sääti, että jotkin esineet, ihmiset ja jopa kokonaiset kaupungit asetettiin pyhän kieltorajoituksen alaisiksi, niin ettei niitä voinut käyttää mihinkään tavalliseen tai ei-pyhään tarkoitukseen. Koehler ja Baumgartner määrittävät sanan ḥeʹrem merkitykseksi ”esine tai ihminen, joka on vihitty (tuhoon tai pyhään käyttöön ja siksi eristetty ei-pyhästä käytöstä)” ja verbin ḥa·ramʹ kausatiivimuodon merkitykseksi ”karkottaa (asettamalla kieltorajoitus – – eristää yhteiskunnasta ja elämästä, vihkiä tuhon omaksi)” (Lexicon in Veteris Testamenti Libros, Leiden 1958, s. 334). Kaikesta vihitystä tuli näin ollen jonkinlainen tabu israelilaisille. Arabian kielessä sen sukulaissanalla on säilynyt samanlainen merkitys meidän aikoihimme asti. Arabimuslimeille Mekan ja Medinan pyhä alue on haram, ja jonkun šeikin harim on pitkään ollut kiellettyä aluetta kaikille muille paitsi haaremin isännälle ja hänen eunukeilleen.

Pyhä kieltorajoitus lausuttiin ensimmäisen kerran Lain julistamisen yhteydessä. 2. Mooseksen kirjan 22:20:ssä sanotaan: ”Se, joka uhraa mille tahansa muille jumalille kuin yksin Jehovalle, tulee vihkiä tuhon omaksi [eräs  ḥa·ramʹ-verbin muoto].” Tätä säädöstä sovellettiin puolueettomasti israelilaisiin itseensäkin, esimerkiksi Sittimissä harjoitetun epäjumalanpalveluksen yhteydessä, joka johti noin 24000 kansalaisen kuolemaan (4Mo 25:1–9). Myös se, joka piti hallussaan jotain tuhon omaksi vihittyä, saattoi joutua tuon saman kieltorajoituksen alaiseksi. Jumala varoittikin israelilaisia kanaanilaiskansojen uskonnollisista kuvista: ”Etkä saa tuoda mitään inhottavaa [kuvaa] taloosi ja tulla sen tavoin tuhon omaksi vihityksi [ḥeʹrem]. Sinun tulee ehdottomasti tuntea syvää inhoa sitä kohtaan, niin, inhoamalla inhota sitä, sillä se on tuhon omaksi vihittyä.” (5Mo 7:25, 26.)

Pyhä kieltorajoitus ei aina merkinnyt tuhoa. Esineitä, eläimiä ja jopa peltoja voitiin vihkiä Jehovalle, jolloin niistä tuli pyhiä pappien tai temppelipalveluksen pyhää käyttöä varten. Ihmiset, jotka joutuivat pyhän kieltorajoituksen alaisiksi, piti kuitenkin ehdottomasti surmata. Mitään vihittyä ei voitu lunastaa millään hinnalla, ja tämä oli merkittävä ero vihityn ja muuten pyhitetyn välillä. (3Mo 27:21, 28, 29; vrt. jakeisiin 19, 27, 30, 31; 4Mo 18:14; Jos 6:18, 19, 24; Hes 44:29; Esr 10:8.)

Kanaanilaiset. Huomattavimman sijan tämä pyhän kieltorajoituksen julistaminen saavutti Kanaanin valloituksen yhteydessä. Ennen kuin israelilaiset virallisesti menivät Kanaanin maahan, kanaanilaiskuningas Arad hyökkäsi heidän kimppuunsa Negevissä, ja Jehova hyväksyi israelilaisten juhlallisen lupauksen vihkiä Aradin valtakunnan kaupungit tuhon omiksi (4Mo 21:1–3). Seuraavaksi joutuivat kieltorajoituksen alaisiksi Jordanin itäpuolella sijainneet Sihonin ja Ogin valtakunnat, sen jälkeen kun ne olivat hyökänneet Israeliin, ja se johti siihen, että kaikki ihmiset niiden kaupungeista hävitettiin ja jäljelle jäivät ainoastaan kotieläimet ja muu saalis (5Mo 2:31–35; 3:1–7). Myöhemmin Moabin tasangolla, juuri ennen kuin israelilaiset ylittivät Jordanin, Jehova korosti jälleen sitä, miten tärkeää oli harjoittaa puhdasta palvontaa ja karttaa kaikenlaista turmelevaa vaikutusta. Hän sääti, että israelilaisten piti asettaa seitsemän Luvatussa maassa asuvaa kansakuntaa pyhän kieltorajoituksen alaiseksi, vihkiä niiden epäjumalia palvova väki tuhon omaksi ja toimia hänen teloittajinaan. (5Mo 7:1–6, 16, 22–26.) Vain sellaisille kaukaisille kaupungeille, jotka eivät kuuluneet näille kansakunnille, tuli antaa tilaisuus pyrkiä rauhaan, mutta niihin kansakuntiin kuuluvat, jotka oli Jumalan määräyksestä vihitty tuhon omiksi, piti hävittää, ”etteivät he opettaisi teitä tekemään kaikkia niitä inhottavuuksia, joita he ovat tehneet jumalilleen, ja ettette tee syntiä Jehovaa, Jumalaanne, vastaan” (5Mo 20:10–18). Minkä tahansa sellaisen kansakunnan säästäminen johtaisi väistämättä siihen, että israelilaiset turmeltuisivat ja saastuisivat sen harjoittaman väärän uskonnon vuoksi. Hävittämällä ne perin pohjin israelilaiset voisivat itse säilyä hengissä, mutta vielä tärkeämpää oli se, että siten ylläpidettäisiin Kaikkeuden Suvereenin, Jehova Jumalan, palvonnan puhtautta. Samaa kieltorajoitusta piti soveltaa kehen tahansa heidän perheittensä luopiojäseneen tai jonkin Luvattuun maahan perustettavan israelilaiskaupungin tuleviin asukkaisiin (5Mo 13:6–17).

Jordanin länsipuolella Jeriko oli ensimmäinen tuhon omaksi vihitty kaupunki, josta ei säilytetty muuta kuin metalliesineet temppeliä varten. Rahab ja hänen perheensä vapautettiin kieltorajoituksesta Rahabin uskon vuoksi. Vaikka Joosua varoittikin voimakkaasti siitä, että koko kansakunta voitaisiin vihkiä tuhon omaksi, jos kieltorajoitusta rikottaisiin, Aakan otti joitakin kiellettyjä tavaroita ja teki siten itsestään ”tuhon omaksi vihityn”. Vain hänen kuolemansa esti koko kansakuntaa joutumasta saman kieltorajoituksen alaiseksi. (Jos 6:17–19; 7:10–15, 24–26.)

Gibeonilaiset. Sen jälkeen vihittiin tuhon omiksi monia kaupunkeja (Jos 8:26, 27; 10:28–42; 11:11, 12). Näistä kaupungeista sanotaan: ”Ei osoittautunut olevan yhtään kaupunkia, joka olisi tehnyt rauhan Israelin poikien kanssa, paitsi ne hivviläiset, jotka asuivat Gibeonissa. Kaikki muut he valtasivat sodan avulla. Sillä Jehovan menettelytavaksi osoittautui se, että hän antoi heidän sydämensä paatua, niin että he julistivat sodan Israelille, jotta hän voisi vihkiä heidät tuhon omiksi, etteivät he saisi osakseen suosiollista huomiota, vaan että hän voisi tuhota heidät, niin kuin Jehova oli Moosesta käskenyt.” (Jos 11:19, 20.)

Assyrian epäonnistuminen. Assyrian Sanherib kerskui, ettei yksikään jumala ollut pystynyt pelastamaan kansakuntia, jotka hänen esi-isänsä olivat vihkineet tuhon omiksi (2Ai 32:14). Assyrian väärät jumalat eivät kuitenkaan pystyneet toteuttamaan tuota kieltorajoitusta Jerusalemille, ja tosi Jumala Jehova osoitti Sanheribin uhkauksen tehottomaksi. Juudan maasta itsestään tuli kuitenkin lopulta kansan itsepäisyyden ja kapinoinnin vuoksi Jumalan tuhon omaksi vihkimä maa, ja Nebukadnessar autioitti sen (Jer  25:1–11; Jes 43:28). Sen jälkeen oli Babylonin vuoro tulla vihityksi tuhon omaksi tuon ilmauksen täydessä merkityksessä (Jer 50:21–27; 51:1–3; vrt. Il 18:2–8).

Muita mainintoja. Sen jälkeen kun Israel oli asettunut asumaan maahan, Jabes-Gileadissa asuvat israelilaiset joutuivat kieltorajoituksen alaisiksi, koska he eivät olleet tukeneet yhteishanketta, jonka tarkoitus oli rangaista Benjaminin heimoa sen jumalattomuudesta (Tu 21:8–12). Kuningas Saul ei täyttänyt täysin Amalekia ja sen kuningasta koskevan kieltorajoituksen ehtoja ja esitti tekosyyksi sen, että se mitä säästettiin, uhrattaisiin Jehovalle. Hänelle sanottiin, että ”totteleminen on parempi kuin teurasuhri” ja että kuninkuus annettaisiin nyt toiselle. (1Sa 15:1–23.) Kuningas Ahab syyllistyi samanlaiseen menettelyyn Syyrian Ben-Hadad II:n suhteen (1Ku 20:42). Ammonilaiset ja moabilaiset vihkivät Seirin vuoriston asukkaat tuhon omiksi (2Ai 20:22, 23).

Pyhät kieltorajoitukset ovat mukana monissa profetioissa. Malakian 4:5, 6:ssa ennustetaan työ, jonka tekisi ”profeetta Elia ennen Jehovan suuren ja pelottavan päivän tuloa”, jotta Jehova ei ”tulisi lyömään maata vihkimällä sen tuhon omaksi” (vrt. Mt 24:21, 22). Danielin 11:44:ssä kerrotaan vertauskuvallisesta ”pohjoisen kuninkaasta”, joka lähtee liikkeelle suuren vihastuksen vallassa ”hävittääkseen ja vihkiäkseen monia tuhon omiksi”. Jehovan kuvataan närkästyksensä vuoksi vihkivän ”kaikki kansakunnat” tuhon omiksi (Jes 34:2; vrt. Il 19:15–21). Voittoisan ”Siionin tyttären” sanotaan vihkivän kieltorajoituksella viholliskansojen väärän voiton ja rikkaudet ”koko maan tosi Herralle” (Mi 4:13). On ennustettu, että kun Jerusalem on vapautettu kaikista vihollisistaan, se asutetaan eikä sitä sen jälkeen enää ”julisteta tuhottavaksi” (Sak 14:11; vrt. Il 22:3).

Kaikki nämä raamatunkohdat tähdentävät 5. Mooseksen kirjan 7:9, 10:ssä olevia Jumalan sanoja: ”Sinähän tiedät hyvin, että Jehova, sinun Jumalasi, on tosi Jumala, uskollinen Jumala, joka pitää liiton ja säilyttää rakkaudellisen huomaavaisuuden tuhanteen sukupolveen asti niiden osalta, jotka rakastavat häntä, ja niiden, jotka pitävät hänen käskynsä, mutta maksaa takaisin vasten kasvoja sille, joka häntä vihaa, hävittämällä hänet. Hän ei emmi, kun kyseessä on se, joka häntä vihaa; hän maksaa hänelle takaisin vasten kasvoja.” Jumalan Poika, joka antoi elämänsä lunnaiksi, julisti: ”Joka uskoo Poikaan, sillä on ikuinen elämä; joka ei tottele Poikaa, se ei näe elämää, vaan hän pysyy Jumalan vihastuksen alaisena.” (Joh 3:36.) Matteuksen 25:31–46:n profeetallisen kuvauksen kirotut ”vuohet” ovat selvästikin sellaisia ihmisiä, joiden päällä Jumalan vihastus pysyy ja jotka on siksi vihitty ikuiseen tuhoon.

Septuagintassa sana ḥeʹrem on yleensä käännetty kreikan sanalla a·naʹthe·ma. (Ks. JUHLALLINEN LUPAUS; KIROUS.)