Pääasiallinen ”vuotta” vastaava heprealainen sana ša·nahʹ tulee sanajuuresta, joka merkitsee ’toistaa, tehdä uudelleen’, ja kreikankielisen vastineensa e·ni·au·tosʹ tavoin se sisältää ajatuksen ajan kierrosta. Vuodenaikojen säännöllinen toistuminen osoittaa maan päällä näkyvästi vuoden pituisten jaksojen täyttymisen. Vuodenaikoja puolestaan säätelee se, että maa kiertää auringon ympäri. Luoja loi siis edellytykset sille, että aikaa voitiin mitata vuosina, asettamalla maapallon määräradalleen ja sen akselin kallelleen maan kiertorataan nähden. Kätevä keino vuoden jakamiseksi lyhyempiin jaksoihin ovat kuun säännölliset vaiheet. Näihin seikkoihin viitataan jo varhain Raamatussa. (1Mo 1:14–16; 8:22.)

Ihminen on alusta lähtien käyttänyt hyväkseen näitä Jumalan luomia ajannäyttäjiä jakamalla ajan vuosiin ja vuodet kuukausiin (1Mo 5:1–32). Useimmilla muinaisilla kansoilla oli vuodessa 12 kuukautta. Tavallisessa kuuvuodessa on 354 vuorokautta ja kuukuukausissa 29 tai 30 vuorokautta riippuen kunkin uuden kuun ilmaantumisajasta. Se on siis noin 11¹/4 vuorokautta lyhyempi kuin aurinkovuosi, jossa on 365¹/4 vuorokautta (365 vuorokautta 5 tuntia 48 minuuttia ja 46 sekuntia).

Nooan aikana. Ensimmäinen maininta vuoden pituuden laskemisesta muinoin on Nooan ajalta. Ilmeisesti hän jakoi vuoden 12 kuukauteen, joissa kussakin oli 30 päivää. Nooan pitämän ”lokikirjan” (1Mo 7:11, 24 ja 8:3–5) mukaan 150 päivää vastasi viittä kuukautta. Tässä kertomuksessa mainitaan suoranaisesti vedenpaisumusvuoden toinen, seitsemäs ja kymmenes kuukausi. Sitten mainitaan kymmenennen kuukauden ensimmäisen päivän jälkeen 40 päivän mittainen ajanjakso sekä kaksi 7-päiväistä jaksoa eli kaikkiaan 54 päivää. (1Mo 8:5–12.) Korpin lähettämisen ja kyyhkysen ensimmäisen lähettämisen välisen ajan pituutta ei kuitenkaan kerrota (1Mo 8:6–8). Toinen määrittämättömän pituinen aika kului kyyhkysen kolmannen eli viimeisen lähettämisen jälkeen, mistä kerrotaan 1. Mooseksen kirjan 8:12:ssa. Seuraavassa jakeessa  puhutaan seuraavan vuoden ensimmäisen kuukauden ensimmäisestä päivästä (1Mo 8:13). Ei tiedetä, miten Nooa ja ennen häntä eläneet ihmiset saattoivat 30 päivän pituisista kuukausista muodostuvan vuoden sopusointuun aurinkovuoden kanssa.

Egypti ja Babylon. Muinaisessa Egyptissä vuoteen laskettiin 12 kuukautta, joista kussakin oli 30 päivää, ja joka vuoteen lisättiin viisi päivää vuoden tasaamiseksi aurinkovuoden kanssa. Babylonialaisilla taas oli käytössään kuuvuosi, mutta joinakin vuosina he lisäsivät 13:nnen kuukauden, veadarin, jotta vuodenajat olisivat pysyneet tasoissa niitä normaalisti vastaavien kuukausien kanssa. Tällaisen ajanlaskujärjestelmän vuotta sanotaan kuu-aurinkovuodeksi, ja se on luonnollisesti toisinaan lyhyempi ja toisinaan pitempi kuin aurinkovuosi sen mukaan, onko siinä 12 vai 13 kuukautta.

Metonin jakso. Ajan kuluessa kehitettiin järjestelmä, jossa lisättiin 19 vuoden kuluessa seitsemän kertaa yksi karkauskuukausi eli 13. kuukausi, jolloin päästiin lähes täsmälleen tasoihin 19 aurinkovuoden kanssa. Tätä jaksoa ruvettiin sanomaan Metonin jaksoksi 400-luvulla eaa. eläneen kreikkalaisen matemaatikon Metonin mukaan.

Heprealaiset. Raamatussa ei kerrota, käyttivätkö heprealaiset alkuaan tätä järjestelmää tasoittaakseen kuuvuotensa aurinkovuoden kanssa. Se että heidän kuukausiensa nimet viittaavat vuodenaikoihin, osoittaa heidän tehneen jonkinlaisen tasoituksen. Kahdesti vuodessa aurinko paistaa päiväntasaajalla suoraan pään päältä, ja silloin yö ja päivä ovat kaikkialla samanpituiset (noin 12 tuntia päivänvaloa ja 12 tuntia pimeää). Näitä kahta ajankohtaa nimitetään kevätpäiväntasaukseksi ja syyspäiväntasaukseksi. Ne ovat meidän kalenterimme mukaan joka vuosi suunnilleen maaliskuun 21. ja syyskuun 23. päivänä. Koska nämä päiväntasaukset ilmaisivat, milloin kuukuukaudet olivat liian paljon edellä niitä vastaavista vuodenajoista, voidaan johdonmukaisesti päätellä, että tarvittavan tasoituksen vaatima karkauskuukausi lisättiin niiden perusteella.

Vuodet laskettiin entisaikaan syksystä syksyyn, ja ensimmäinen kuukausi alkoi meidän nykyisen syyskuumme puolivälin tienoilla. Tämä on sopusoinnussa sen juutalaisen perimätiedon kanssa, jonka mukaan ihminen luotiin syksyllä. Raamatussa kerrotaan Aadamin ikä vuosina (1Mo 5:3–5), ja on järkevää otaksua, että sitä alettiin laskea hänen luomisestaan. Jos Aadam tosiaan luotiin syksyllä, se selittäisi jossain määrin sitä vanhaa tapaa, jonka mukaan uusi vuosi alkoi syksyllä. Sellainen vuosi olisi sitä paitsi ollut hyvin sopiva maanviljelyä harjoittavalle väestölle, erityisesti niillä alueilla, joilla kansat asuivat ennen vedenpaisumusta ja vähän sen jälkeen. Vuosi päättyi viimeisen sadon korjuuseen ja alkoi kyntämisellä ja kylvämisellä nykyisen lokakuun alkupuolella.

Pyhä vuosi ja maallinen vuosi. Jumala muutti israelilaisten vuoden alkamisajankohdan heidän Egyptistä lähtönsä aikoihin ja määräsi vuoden alkamaan abibkuussa (eli nisankuussa) keväällä (2Mo 12:1–14; 23:15). Syksy oli kuitenkin edelleen heidän maallisen eli maanviljelysvuotensa alku. Siksi korjuujuhlaa, jonka aika oli syksyllä etanimkuussa (pyhän kalenterin seitsemännessä kuussa), vietettiin 2. Mooseksen kirjan 23:16:n mukaan ”vuoden päättyessä” ja 2. Mooseksen kirjan 34:22:n mukaan ”vuodenvaihteessa”. Myös riemuvuosia koskevat säännökset osoittavat niiden alkaneen syksyllä etanimkuussa (3Mo 25:8–18).

Juutalainen historioitsija Josefus (1. vuosisadalta) sanoo, että kaikessa Jumalan palvelukseen liittyvässä noudatettiin pyhää vuotta (joka alkoi keväällä), mutta jokapäiväiset asiat, esim. kaupankäynti, hoidettiin alkuperäisen eli (syksyllä alkavan) maallisen vuoden mukaan (Jewish Antiquities, I, 81, [iii, 3]). Tämä kahden järjestelmän, sekä pyhän että maallisen vuoden, noudattaminen oli erityisesti käytössä pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana, kun juutalaiset oli vapautettu Babylonista. Nisankuun eli abibin ensimmäinen päivä aloitti pyhän vuoden, ja tisrin eli etanimin ensimmäinen päivä maallisen vuoden. Toisen kalenterin ensimmäinen kuukausi oli toisen kalenterin seitsemäs kuukausi. (Ks. KALENTERI.)

Kalenteri ja juhla-ajat. Kunkin vuoden kohokohtia olivat kolme Jehova Jumalan säätämää suurta juhlaa: pesah (jonka jälkeen vietettiin happamattomien leipien juhlaa) nisankuun 14. päivänä, viikkojuhla eli helluntai sivanin 6. päivänä ja korjuujuhla (jota edelsi sovituspäivä) 15.–21. etanimkuuta. Happamattomien leipien juhla oli samanaikaisesti ohrankorjuun kanssa, helluntai vehnänkorjuun kanssa ja korjuujuhla yleisen sadonkorjuun kanssa maanviljelysvuoden lopussa.

Sapatti- ja riemuvuodet. Lakiliiton alaisuudessa joka seitsemäs vuosi oli maan  täydellisen levon vuosi eli sapattivuosi. Tuota seitsemän vuoden ajanjaksoa eli viikkoa sanottiin ”vuosisapatiksi”. (3Mo 25:2–8.) Joka 50. vuosi oli levon riemuvuosi, jolloin kaikki heprealaiset orjat päästettiin vapaaksi ja kaikki perintömaat palautettiin alkuperäisille omistajilleen (3Mo 25:10–41). (Ks. SAPATTIVUOSI.)

Kuninkaiden hallitusajan laskeminen. Babylonialaisten historiassa oli tapana laskea kuninkaiden hallitusvuodet täysinä vuosina, jotka alkoivat nisankuun 1. päivänä. Jos kuningas alkoi hallita ennen nisanin 1. päivää, niin sitä edeltäneiden kuukausien katsottiin kuuluvan hänen valtaistuimelle nousunsa vuoteen, mutta ne laskettiin häntä edeltäneen kuninkaan täysiin hallitusvuosiin. Jos tätä järjestelmää noudatettiin Juudassa, kuten juutalainen perimätieto antaa ymmärtää, niin kuningas Daavidin ja kuningas Salomon hallituskausien pituus oli täydet 40 vuotta, sillä Raamattu kertoo heidän hallinneen ”neljäkymmentä vuotta” (1Ku 1:39; 2:1, 10, 11; 11:42).

Profetioissa. Profetioissa käytetään sanaa ”vuosi” usein erikoismerkityksessä vastaamaan 360:tä päivää (12:ta kuukautta, joissa kussakin oli 30 päivää) (Il 11:2, 3). Sitä sanotaan myös ”ajaksi”, ja toisinaan sitä edustaa vertauskuvallisesti ”päivä” (Il 12:6, 14; Hes 4:5, 6).