Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

LUKU 11

Abrahamin uskoa koetellaan

Abrahamin uskoa koetellaan

Abraham opetti poikaansa Iisakia rakastamaan Jehovaa ja luottamaan siihen, että Jehova pitää aina lupauksensa. Mutta kun Iisak oli noin 25-vuotias, Jehova pyysi Abrahamia tekemään jotain, mikä olisi hänelle hyvin vaikeaa.

Jumala sanoi: ”Ota ainoa poikasi Iisak ja uhraa hänet vuorella, joka on Morian maassa.” Abraham ei ymmärtänyt, miksi Jehova pyysi häntä tekemään niin, mutta hän päätti silti totella Jehovaa.

Aikaisin seuraavana aamuna Abraham otti mukaansa Iisakin ja kaksi palvelijaa, ja he lähtivät kohti Morian maata. Kolme päivää myöhemmin he näkivät vihdoin kaukana häämöttävät vuoret. Abraham käski palvelijoita odottamaan, kun hän ja Iisak menisivät uhraamaan. Abraham antoi Iisakin kannettavaksi polttopuut, ja hän itse otti veitsen. Iisak kysyi isältään: ”Missä on eläin, jonka uhraamme?” Abraham vastasi: ”Jehova kyllä huolehtii siitä.”

Kun Abraham ja Iisak lopulta saapuivat vuorelle, he rakensivat alttarin. Sitten Abraham sitoi Iisakin kädet ja jalat ja laittoi hänet alttarille puiden päälle.

Abraham tarttui veitseen. Mutta juuri silloin Jehovan enkeli huusi taivaasta: ”Abraham! Älä tapa Iisakia! Nyt minä tiedän, että sinä tosiaan uskot Jumalaan, koska olit valmis uhraamaan poikasi.” Abraham huomasi, että lähellä olevassa pensaassa oli pässi, joka oli jäänyt siihen sarvistaan kiinni. Hän päästi Iisakin nopeasti vapaaksi ja uhrasikin pässin.

Siitä päivästä lähtien Jehova sanoi Abrahamia ystäväkseen. Tiedätkö miksi? Abraham teki aina sen, mitä Jehova häneltä pyysi – silloinkin kun hän ei ymmärtänyt, miksi Jehova pyysi häntä tekemään jotakin.

Jehova lupasi uudelleen, että hän siunaisi Abrahamia eli tekisi hänelle hyvää ja että Abraham saisi paljon jälkeläisiä. Lisäksi Jehova sanoi, että hän siunaisi kaikkia hyviä ihmisiä Abrahamin perheen välityksellä.

”Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa, jottei kukaan, joka uskoo häneen, tuhoutuisi vaan saisi ikuisen elämän.” (Johannes 3:16)