”UUSI vuosi sarastaa suuren riidan, melskeen ja verenvuodatuksen keskellä”, sanottiin Wartio-Tornissa 1.1.1917 (suom. 1.7.1917). Ensimmäinen maailmansota – suureksi sodaksi kutsuttu maailmanlaajuinen verilöyly – raivosi tosiaankin laantumatta Euroopassa.

Vaikka raamatuntutkijat eivät tuolloin täysin ymmärtäneet aidon kristillisen puolueettomuuden merkitystä, oli arvostettavaa, että monet heistä pyrkivät välttymään verivelalta. Esimerkiksi Englannissa asuva 19-vuotias Stanley Willis oli  päättänyt pysyä puolueettomana ja joutui sen vuoksi oikeuden eteen. Ennen oikeudenkäyntiä hän kirjoitti: ”Pidän suurena kunniana sitä, että minulle on suotu tällainen mahdollisuus antaa todistusta. Eversti sanoi minulle aamulla, että minun käskettäisiin pukeutua sotilasunivormuun. Jos kieltäytyisin, joutuisin sotaoikeuteen.”

Koska Stanley pysyi kannassaan, hänet tuomittiin kuritushuoneeseen. Siitä huolimatta hän säilytti myönteisen asenteen. Kahden kuukauden kuluttua hän kirjoitti: ”Sen ’voiman hengen’ avulla, jonka totuus antaa, on mahdollista kestää kärsivällisesti – – sellaista, mitä toisten on paljon vaikeampi kestää.” Stanley käytti vankeusaikansa viisaasti. Hän totesi: ”Yksi suurimmista viimeaikaisten koettelemusten tuomista siunauksista on se, että minulla on ollut varsin paljon omaa rauhaa rukoilemiseen, mietiskelyyn ja tutkimiseen.”

Ennen pitkää Yhdysvallat liittyi virallisesti sotaan. Yhdysvaltain kongressille 2. huhtikuuta 1917 pitämässään puheessa presidentti Woodrow Wilson vaati sodan julistamista Saksalle. Neljä päivää myöhemmin Yhdysvallat oli mukana sodassa. Tuon maan kristittyjen puolueettomuus joutui pian koetukselle.

Jotta rintamalle saataisiin riittävästi sotilaita, Yhdysvallat sääti toukokuussa asevelvollisuuslain. Kuukautta myöhemmin säädettiin vakoilulaki. Ensiksi mainittu laki mahdollisti sen, että Yhdysvaltain hallitus pystyi kutsumaan tuhansia miehiä sotapalvelukseen, ja jälkimmäinen teki sotatoimien vastustamisesta rikoksen. Ei aikaakaan, kun totuuden viholliset hyödynsivät näitä lakeja Jehovan rauhaarakastavia palvojia vastaan ”suunnitellessaan vaikeuksia säädöksen nojalla” (Ps. 94:20).

Sota ja sekasorto eivät tulleet raamatuntutkijoille yllätyksenä. Jo vuosikymmenten ajan he olivat kohdistaneet huomion siihen, että tällaiset olosuhteet oli ennustettu  Raamatussa. Monet kuitenkin yllättyivät vastakkainasettelusta, joka pian syntyi joidenkin Jehovan kansaan kuuluvien välille.

Ongelmat alkoivat Yhdysvalloissa vain vähän aikaa Charles Taze Russellin kuoleman jälkeen. Taustalla oli erimielisyys siitä, miten Jehovan palvelijoiden toimintaa tulisi johtaa. Veli Russell oli perustanut Siionin Vartiotornin Traktaattiseuran vuonna 1884 ja toiminut tämän laillisen yhdistyksen presidenttinä siihen asti, kun hän kuoli lokakuussa 1916. Kun Joseph F. Rutherford oli tarttumassa työn johtoon, jotkut huomattavat miehet järjestössä – muun muassa neljä yhdistyksen johtokunnan jäsentä – ilmaisivat kunnianhimoista henkeä.

Nämä neljä yhdessä muutamien muiden kanssa eivät pitäneet veli Rutherfordin tavasta hoitaa asioita. Eräs kiistakysymys koski saarnaajaveljenä eli matkavalvojana palvelleen Paul S. L. Johnsonin työtä.

Vähän ennen kuolemaansa veli Russell oli tehnyt järjestelyjä Johnsonin lähettämiseksi Englantiin, jossa tämä toimisi yhtenä järjestön matkaedustajista. Johnsonin oli määrä saarnata hyvää uutista, vierailla seurakunnissa ja laatia raportti työstä, jota tuolla alueella tehtiin. Kun hän saapui Englantiin marraskuussa 1916, veljet ottivat hänet lämpimästi vastaan. Valitettavasti Johnsonin saama erityishuomio alkoi pahasti heikentää hänen arvostelukykyään. Johnson tuli siihen tulokseen, että hänen pitäisi olla Russellin seuraaja.

Kun jotkut Englannin Betel-perheen jäsenistä vastustivat Johnsonia, hän poisti heidät tehtävistä, vaikkei hänellä ollut siihen valtuuksia. Hän yritti myös ottaa hallintaansa järjestön pankkitilin Lontoossa. Tässä vaiheessa veli Rutherford kutsui hänet takaisin Yhdysvaltoihin.

Johnson palasi Brooklyniin mutta ei ottanut oikaisua nöyrästi vastaan. Sen sijaan hän yritti toistuvasti taivutella veli  Rutherfordia, jotta tämä päästäisi hänet takaisin Englantiin jatkamaan työtä. Kun Johnson epäonnistui tässä, hän vetosi johtokunnan jäseniin, joista neljä asettui hänen puolelleen.

Veli Rutherford aavisteli, että nämä miehet yrittäisivät ottaa hallintaansa järjestön varat Yhdysvalloissa – mihin Johnson oli pyrkinyt Englannissa. Siksi hän päätti poistaa heidät yhdistyksen johtokunnasta. Yhdysvaltain lain mukaan niiden, jotka kuuluivat yhdistykseen, tuli valita kukin johtokunnan jäsen äänestyksellä vuosittain. Yhdistyksen vuosikokouksessa 6. tammikuuta 1917 pidetyssä äänestyksessä johtokuntaan valittiin kuitenkin vain kolme jäsentä: Joseph F. Rutherford presidentiksi, Andrew N. Pierson varapresidentiksi ja William E. Van Amburgh sihteeri-rahastonhoitajaksi. Neljän muun jäsenen valitsemiseksi ei järjestetty äänestystä. Noissa asemissa olleet neljä vastustajaa oli valittu äänestämällä aiemmin, ja jotkut ajattelivat, että heidän nimityksensä olivat elinikäisiä. Mutta koska heitä ei ollut valittu uudelleen vuosikokouksessa, he eivät todellisuudessa olleet laillisia johtokunnan jäseniä! Niinpä heinäkuussa 1917 veli Rutherford käytti hänellä olevaa oikeutta ja nimitti johtokunnan vapaana oleville paikoille neljä uskollista miestä.

Kuten kuvitella saattaa, syrjäytetyt jäsenet olivat raivoissaan ja aloittivat kampanjan saadakseen paikkansa takaisin. Mutta he epäonnistuivat. Vaikka jotkut raamatuntutkijat antoivat heille tukensa ja muodostivat omia järjestöjään, suuri enemmistö pysyi uskollisena. Nuo neljä vastustajaa eivät päässeet takaisin johtokuntaan.

Samaan aikaan veli Rutherford ja muut uskolliset veljet Betelissä jatkoivat työskentelemistä Valtakunnan hyväksi. Saarnaajaveljiksi kutsuttujen matkavalvojien lukumäärä nousi 69:stä 93:een. Kolporteeraajien eli vakituisten tienraivaajien määrä nousi 372:sta 461:een. Lisäksi nimitettiin ensimmäistä kertaa nykyisiä osa-aikaisia tienraivaajia vastaavia  kolporteeraajia. Näitä innokkaita työntekijöitä oli joissakin seurakunnissa jopa 100.

Heinäkuun 17. päivänä vuonna 1917 julkaistiin uusi kirja Täyttynyt salaisuus (suom. 1919). Vuoden loppuun mennessä varastot olivat tyhjentyneet, ja kirjallisuuttamme painavasta yrityksestä tilattiin 850 000 kirjan lisäpainos. *

Veli Russell käynnisti Betelissä tehtävän työn uudelleenjärjestelyn vuonna 1916, ja se saatiin päätökseen vuonna 1917. Wartio-Tornissa kirjoitettiin tuon vuoden joulukuussa (suom. 1.7.1918): ”Henkilökunnan uudestaanjärjestely suoritettiin tarkasti – –, ja nyt käy kaikki helposti ja tarkoituksenmukaisesti, minkä tulisi olla jokaisen hyvin hoidetun laitoksen tunnusmerkkinä – –. Toimiston henkilökunnan jäsenet näkevät, että on etu, mutta ei oikeus saada työskennellä toimistossa.”

Syyskuussa 1917 Wartio-Tornissa (engl.) todettiin: ”Tammikuun 1. päivästä lähtien jokaisessa kuussa on ollut kasvua [kirjallisuuden tuotantomäärässä] vuoden 1916 vastaavaan kuukauteen verrattuna – –. Tämä näyttää todistavan hyvin selvästi, että Herran siunaus on levännyt sen työn yllä, jota täältä Brooklynista käsin johdetaan.”

Järjestö oli puhdistettu vastustajista. Seurakunnissa pidetty äänestys, jonka tulokset julkaistiin Wartio-Tornissa, osoitti, että ylivoimainen enemmistö veljistä tuki veli Rutherfordia ja muita Betelissä palvelevia uskollisia miehiä. Mutta näitä miehiä koeteltaisiin vielä lisää. Vaikka vuosi 1918 alkoikin myönteisissä merkeissä, se toisi mukanaan nykyhistoriamme synkimmän ajan.