Perhosten, kasvien ja muurahaisten elintärkeä suhde

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA ALANKOMAISTA

HEINÄKUUSSA Länsi-Euroopassa hennot perhoset, katkerosinisiivet, tietävät, että on aika tuottaa seuraava sukupolvi. Perhoset tarvitsevat siihen kuitenkin jotain muutakin kuin pelkän kumppanin: ne tarvitsevat myös kukkivien keuhkokatkeroiden ja eräiden nälkäisten muurahaisten, viholaisten, palveluksia. Mistä syystä? Millainen osa kasveilla ja muurahaisilla on näiden perhosten elinkierrossa?

Yksi paikka, missä tätä kiinnostavaa kolmitahoista suhdetta voi tarkkailla, on Dwingelderveldin kansallispuisto Alankomaiden pohjoisosassa. Tähän puistoon on keskittynyt suuri joukko katkerosinisiipiä. Keväällä ja kesällä Dwingelderveldin nummet muuttuvat kirjavaksi matoksi, jota värittävät useat kukkivat kasvit, muiden muassa keuhkokatkerot, kellokanervat ja suoliljat. Katkerosinisiivet ovat erityisen ihastuneita kellokanervan siroihin kukkiin ja keuhkokatkeron  ripsureunaisiin kukkiin – mutta kahdesta eri syystä. Kukkiva kellokanerva on suosittu ruokapaikka, josta saa mettä, ja keuhkokatkero taas on hyvä varastopaikka. Mutta mitä perhoset varastoivat sinne?

Elossasäilymissuunnitelma

Pariutumisen jälkeen naarasperhonen etsii keuhkokatkeron, joka on muuta kasvillisuutta pitempi. Perhonen asettuu kukalle ja laskee siihen muutaman valkean munan. Neljästä kymmeneen päivää myöhemmin munat kuoriutuvat, ja kahdesta kuuteen pientä perhosentoukkaa aloittaa uuden elämän kaivautumalla ravinnonlähteeseensä. Parin kolmen viikon taukoamattoman rouskuttamisen jälkeen toukat laskeutuvat maahan.

On kiinnostavaa, että toukka odottaa tavallisesti iltaan ennen kuin se laskeutuu. Tämä on varsin merkityksellistä, sillä samaan aikaan pesästään lähtee ruoanhakumatkalle muurahaisia, kahden viholaislajin edustajia, jotka myös asuvat kansallispuistossa. Perhosentoukka laskeutuu suoraan näiden ruokaa etsivien muurahaisten polulle. Vaikka tämä saattaa tuntua itsetuhoiselta siirrolta, niin todellisuudessa se on osa elossasäilymissuunnitelmaa. No mitä tapahtuu seuraavaksi?

Ennen pitkää tien tukkeena makaavaan toukkaan törmää joukko viholaisia, jotka tuota pikaa vetävät toukan pesäänsä. Pesässä toukkaa kohdellaan kunniavieraan tavoin, ja se viettää turvallisesti ja mukavasti syksyn, talven ja kevään ravintoa notkuvan pöydän ääressä. Ruokalistalla ei tosin ole monta vaihtoehtoa, vain muurahaisten toukkia ja näiden pääruokaa, työläisten oksennusta. Mutta muurahaiset saavat myös oman palkkansa: ne lypsävät perhosentoukasta säännöllisesti sen tuottamaa makoisaa nestettä. Siirryttyään koteloasteelle toukka tuottaa muurahaisille yhä tuota nestettä samoin kuin erästä toista eritettä, joka miellyttää muurahaisten  makuhermoja. Tosin tässä vaiheessa rinnakkaiselo on pian tulossa loppuunsa.

Vieraasta tulee tunkeilija

Koteloasteen aikana toukka alkaa muuttua perhoseksi. Kun muutos on tapahtunut, kotelo repeää ja ulos tulee perhonen. Tämä tapahtuu yleensä aikaisin aamulla, mikä on huomion arvoista. Syynä on se, että aamulla muurahaiset eivät ole kovin aktiivisia, ja toisin kuin silloin, kun toukka laskeutui kasvista maahan, sen on nyt parasta olla herättämättä isäntiensä huomiota.

Kun muurahaiset tulevat lypsämään koteloa, ne järkyttyvät löytäessään pesästään vieraan siivekkään olennon ja hyökkäävät heti tunkeilijan kimppuun. Perhoseksi muuttunut toukka säntää nopeasti ulosmenoaukolle säästääkseen jäsenensä ja henkensä. Pesän ulkopuolella perhonen kiipeää ylös pientä oksaa myöten, ja muurahaiset luopuvat ajojahdista.

Päästyään turvalliseen korkeuteen perhonen ojentelee siipiään ja antaa niiden kuivua. Sitten, melkein vuoden kuluttua siitä kun sen elämä alkoi, koittaa suuri hetki ja se räpyttelee siipiään ensimmäisen kerran. Siellä se nyt liihottelee nummen yläpuolella! Muutaman päivän kuluttua se parittelee ja alkaa pian etsiä pitkää keuhkokatkeroa – on nimittäin aika alkaa tehdä valmisteluja seuraavaa sukupolvea varten.

[Tekstiruutu s. 18]

Uhanalainen perhonen

Katkerosinisiivet elävät nummilla. Nummia muodostui Länsi-Euroopassa satoja vuosia sitten alueista, joilta ihminen oli kaatanut aarniometsät. Violettina kukkivat nummet levittäytyivät aiemmin silmän kantamattomiin suuressa osassa Belgiaa, Saksaa ja Alankomaita, mutta nykyään niistä on jäljellä enää pieniä saarekkeita. Tämän vuoksi katkerosinisiipi on yhtäkkiä joutumassa elossasäilymiskamppailussaan häviölle. Kymmenen viime vuoden aikana se on Alankomaissa kadonnut 57 luonnolliselta asuinalueeltaan, joita siellä on tiettävästi ollut 136. Itse asiassa tämä perhoslaji on niin suuressa vaarassa kuolla sukupuuttoon, että sen nimi on lisätty Euroopan uhanalaisten perhosten luetteloon, jota ylläpitää Euroopan neuvosto.

Jotta Dwingelderveldin kansallispuisto pysyisi edelleenkin katkerosinisiipien turvapaikkana, puiston hoitajat yrittävät suojella nummia noudattamalla karjanhoidossa samoja menetelmiä, joita karjanhoitajat käyttivät satoja vuosia sitten. Paimenet vaeltavat entisaikaiseen tapaan lammaslaumoineen nummilla, ja karja laiduntaa laitumilla, joilla kasvaa nyt vahvempaa ruohoa. Nummilla laiduntavat lampaat ja karja puhdistavat alueita, joilla kanerva ja kellokanerva sekä muut kasvit voivat itää. (Tätä nykyä puistossa on noin 580 kasvilajia.) Dwingelderveldissä asustavat katkerosinisiivet tekevät nekin oman osuutensa, sillä niiden lukumäärä on kasvussa. Tämä Euroopan laajin ja tärkein nummimaapuisto on niin vieraanvarainen koti perhosille yleensä, että täällä voi nähdä 60 prosenttia kaikista Alankomaissa tavattavista perhoslajeista.

[Kuvat s. 16]

Perhonen vierailee keuhkokatkerossa ja laskee siihen munansa

[Kuva s. 17]

Viholaiset huolehtivat perhosen koteloista

[Lähdemerkintä]

Muurahaiset sivuilla 16 ja 17: David Nash; www.zi.ku.dk/personal/drnash/atta/

[Kuva s. 17]

Kellokanerva

[Kuva s. 17]

Suolilja

[Kuvat s. 18]

Lampaat ja karja auttavat ennallistamaan tämän perhosen asuinaluetta