Vanhempien hylkäämä, Jumalan rakastama

KERTONUT BERNADETTE FINN

Minut jätettiin kolmen isosiskoni kanssa luostariin ennen kuin olin täyttänyt neljää vuotta. Birdie, 12, Phyllis, 8, ja Annamay, 7, muistavat, että kiljuin vanhempieni perään yhtä mittaa monta viikkoa. Miksi meidät jätettiin sinne?

SYNNYIN suureen katoliseen perheeseen 28. toukokuuta 1936. Me lapset asuimme vanhempiemme kanssa pienessä talossa Duncormickissa Wexfordin kreivikunnassa Irlannissa. Olin lapsista kahdeksas ja nukuin samassa suuressa sängyssä seitsemän vanhemman sisarukseni kanssa. Pian minun jälkeeni syntyneet veli ja sisar nukkuivat vaatelipaston laatikoissa.

Isä puursi päivät maatyöläisenä. Hän ansaitsi hyvin vähän, joten perheellämme ei ollut liiaksi ruokaa. Joskus harvoin äiti pystyi laittamaan pienen lounaan mukaan kouluun vanhemmille sisaruksilleni. Tilanteeseemme vaikutti suoranaisesti Irlannin yleinen köyhyys ja katolisen kirkon senaikainen armoton hallinto.

Kävimme säännöllisesti kirkossa, vaikka äiti ei ollutkaan syvästi kiinnostunut hengellisistä asioista. Sisareni muistelevat kuitenkin nähneensä hänet lukemassa hengellistä kirjallisuutta takan ääressä. Hän yritti selittää lukemaansa meillekin.

”Missä äiti on?”

En milloinkaan unohda päivää, jona minut vietiin luostariin. Vanhempani seisoivat vakavina eteishallissa keskustelemassa nunnan kanssa, ja minä aloin leikkiä muutaman paikalla olleen pikkutytön kanssa onnellisen tietämättömänä keskustelun sisällöstä. Yhtäkkiä katsoin ympärilleni, ja kauhistuksekseni äitiä ja isää ei näkynyt missään. ”Missä äiti on?” huusin niin kovaa kuin pystyin. Kuten alussa kerroin, tätä huutoa jatkui useita viikkoja.

Kolmesta isosiskostani oli ainakin pientä lohtua. Mutta koska he olivat toisessa osassa luostaria, en ollut kovin paljon tekemisissä heidän kanssaan. He saivat valvoa kaksi tuntia pitempään kuin me pienemmät, joten pysyttelin hereillä, kunnes kuulin heidän lähtevän nukkumaan. Silloin livahdin sängystä ja hiivin portaiden yläpäähän, jotta sisareni saattoivat huiskuttaa minulle. Odotin tuota kallisarvoista hetkeä aina koko päivän.

Luostari ei tuntunut suosivan yhteydenpitoa vanhempiin, joten näimme omiamme hyvin harvoin. Vieroitus koski minuun kipeästi. Vanhempieni ainoalla vierailulla, jonka muistan, en mennyt lähellekään heitä eivätkä he tulleet minun lähelleni. Isosiskoni muistavat heidän kuitenkin käyneen pari muutakin kertaa.

Ajan mittaan opin pitämään luostaria perheenäni, kotinani ja maailmanani. Siellä viettämieni 12 vuoden aikana kävin ulkopuolella vain kaksi kertaa. Nämä retket lähimaaseudulle olivat hyvin jännittäviä, sillä näimme silloin puita ja eläimiä. Muulloin me tytöt emme koskaan nähneet autoja, linja-autoja tai kauppoja emmekä sitä paitsi juuri miehiäkään, jos ei pappia oteta lukuun.

 Elämää luostarissa

Luostarielämään liittyi monenlaisia asioita, joitakin myönteisiä, monia kielteisiä. Eräs kiltti nuori nunna kertoi meille Jumalasta sen, mitä tiesi. Hän sanoi, että Jumala on rakastava isä. Se kuulosti minusta hyvältä, ja päätin, että siitä päivästä lähtien pitäisin Jumalaa omana isänäni, koska hän oli rakkaudellisempi ja huomaavaisempi kuin oikea isäni. Siitä pitäen puhuin Jumalalle paljon yksinkertaisissa lapsen rukouksissa. Kun tuo nunna lähti luostarista, jäin kaipaamaan häntä.

Sain hyvän peruskoulutuksen ja olen siitä kiitollinen. Mutta luostarin koulua kävivät myös niin sanotut päivätytöt, ja heitä kohdeltiin paremmin kuin meitä. He olivat varakkaista perheistä, ja kun he saapuivat, meidän täytyi poistua luokkahuoneista. Nunnat muistuttivat meitä vähän väliä, että olimme pelkkiä orpoja ja meidän piti tietää paikkamme.

Luostarissa oli monia sääntöjä. Osa niistä oli järkeviä, joten useimmat meistä saattoivat ymmärtää, miksi niitä tarvittiin. Opimme hyödyllisiä asioita esimerkiksi käyttäytymisestä ja hyvistä tavoista. Ne ovat painuneet mieleeni pysyvästi ja hyödyttäneet minua koko elämäni. Jotkin säännöt olivat kuitenkin tyhjänpäiväisiä ja tuntuivat epäreiluilta, toiset taas hämmentäviä ja tyrmistyttäviä. Esimerkiksi yhden säännön mukaan sängyn kasteleminen yöllä oli rangaistavaa, toisen mukaan rangaistavaa oli vessassa käyminen yöaikaan.

Noustessani kerran ylös portaita aloin jutella vierelläni kulkevalle tytölle. Nunna kutsui minut takaisin, ja sain rangaistuksen puhumisesta. Mikä tuo rangaistus oli? Jouduin käyttämään kesämekkoa koko Irlannin raa’an talven! Olin sairaalloinen tyttö, joka kärsi toistuvasti astmasta ja nielurisatulehduksista. Tulin hyvin sairaaksi ja sain tuberkuloosin, niin kuin monet tytöt luostarissa. Meidät sijoitettiin erilliseen makuusaliin, mutta emme saaneet lääkärinhoitoa ja jotkut menehtyivät, muun muassa paras ystäväni.

Joitakin meistä piestiin ankarasti pienistä rikkeistä sääntöjä vastaan. Eräässä yhteisessä kokoontumisessa jouduimme katsomaan, kun nunna löi erästä tyttöä yli kaksi tuntia. Me kaikki itkimme. Tasapuolisuuden nimessä on myönnettävä, että kaikki nunnat eivät olleet yhtä pahansuopia. Silti minua vaivaa vielä nykyäänkin, miten kukaan voi olla niin pohjattoman julma puolustuskyvyttömiä lapsia kohtaan. Sitä en tule koskaan ymmärtämään.

Aikanaan Birdie ja Phyllis lähtivät luostarista, ja jäljelle jäimme Annamay ja minä. Olimme toisillemme tärkeimmät ihmiset koko maailmassa. Annamay lohdutti minua kertomalla tarinoita siitä, miten jonain päivänä vanhempamme tulisivat hakemaan meidät pois sellaiseen paikkaan, mistä nunnat eivät ikinä löytäisi meitä. Kun Annamay lähti luostarista, sydämeni oli murtua. Jäin sinne vielä kolmeksi vuodeksi.

Elämästä kiinni luostarin ulkopuolella

Oli pelottavaa lähteä luostarista 16-vuotiaana. En tiennyt mitään luostarin muurien toisella puolella olevasta maailmasta, ja se oli hyvin hämmentävää. Kun nousin linja-autoon, minulta pyydettiin maksua, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mistä oli kyse. Kun minulla ei yhtä kaikki ollut pennin hyrrää, minut poistettiin saman tien koko autosta, ja sain kävellä määränpäähäni. Toisella kertaa halusin päästä linja-autoon, mutta yhtään autoa ei tullut. En tiennyt, että olisi pitänyt mennä pysäkille.

Esittämällä rohkeaa ja itsevarmaa opin kuitenkin vähitellen ymmärtämään, mitä minulta odotettiin. Onnistuin saamaan yksinkertaista työtä, mutta muutaman kuukauden jälkeen  päätin lähteä kotiin katsomaan äitiä. Kotona tapasin nuorimmat sisarukseni ensimmäistä kertaa. Minulla oli nyt kaikkiaan 14 sisarusta. Minulle ei ollut siellä tilaa asua, joten vanhempani järjestivät minut sisareni Annamayn luokse Walesiin. Isä saattoi minut sinne mutta palasi heti kotiin.

Olin käytännössä pennitön mutta selviydyin jotenkuten. Vuonna 1953 muutin Lontooseen ja liityin siellä katoliseen Legion of Mary -hyväntekeväisyysjärjestöön, jonka työntekijät ovat maallikkoja. Työ tuotti minulle kuitenkin suuren pettymyksen, sillä olin odottanut, että siinä olisi myös jotain hengellistä. Nautin suuresti hengellisistä keskusteluista, mutta työ tuossa järjestössä oli maallista eikä hengellisille keskusteluille tuntunut koskaan jäävän aikaa.

Lontoossa tapasin veljieni ystävän Patrickin. Rakastuimme toisiimme ja menimme naimisiin vuonna 1961. Kaksi ensimmäistä lastamme, Angela ja Stephen, syntyivät Lontoossa. Vuonna 1967 muutimme Australiaan, missä kolmas lapsemme Andrew syntyi. Asetuimme Bombalan maaseutukaupunkiin Uuteen Etelä-Walesiin.

Vihdoinkin hengellistä ravintoa

Pian muuttomme jälkeen nuori mies nimeltä Bill Lloyd tuli Bombalassa ovellemme puhumaan Raamatusta. Olin haltioissani, kun sain kysymyksiini vastauksia suoraan Raamatusta. Tunnistin Billin puheessa totuuden soinnin, mutta kiistelin hänen kanssaan paljon, jotta hän olisi viipynyt meillä kauemmin ja kertonut enemmän Raamatusta. Myöhemmin hän toi minulle Raamatun ja lehtiä.

Pidin lehdistä kovasti, mutta järkytyksekseni tajusin, että niiden julkaisijat eivät uskoneet kolminaisuuteen. Siksi piilotin lehdet, jotteivät ne olisi tehneet vahinkoa Patrickin uskolle. Päätin palauttaa ne Billille seuraavalla kerralla, mutta kun hän saapui, hän näytti minulle, että oppi kolmesta persoonasta yhdessä Jumalassa oli täysin ristiriidassa Raamatun oppien kanssa. Minulle valkeni, että Jeesus on Jumalan Poika, että hänen Isänsä Jehova Jumala on luonut hänet – eli hänellä on ollut alku – ja että Isä on suurempi kuin Jeesus (Matteus 16:16; Johannes 14:28; Kolossalaisille 1:15; Ilmestys 3:14).

Ennen pitkää huomasin, että minulle oli katolilaisena opetettu muitakin asioita väärin. Raamattu ei esimerkiksi opeta, että ihmisillä on kuolematon sielu tai että on olemassa palava kidutuksen helvetti (Saarnaaja 9:5, 10; Hesekiel 18:4). Oli suunnaton helpotus saada tietää tämä! Kerran tanssin ympäri keittiötä silkasta ilosta, kun vihdoinkin olin löytänyt sen Isän, jota olin aina rakastanut mutta jota en ollut koskaan tuntenut. Aloin saada ravintoa hengelliseen nälkääni. Iloani lisäsi vielä se, että Patrick oli yhtä innostunut näistä uusista uskonkäsityksistä.

Bill kutsui meidät Jehovan todistajien konventtiin Temoraan. Otimme kutsun ilomielin vastaan, vaikka tuo maaseutukaupunki sijaitsi kaukana, ja saavuimme perille perjantaina alkuillasta. Lauantaiaamuna konventtipaikan eteisaulaan kokoontui ryhmiä, jotka olivat lähdössä saarnaamaan talosta taloon. Innostuimme Patrickin kanssa ajatuksesta, sillä olimme jo jonkin aikaa halunneet saarnata. Bill kuitenkin sanoi, ettemme pääsisi mukaan, koska me molemmat yhä tupakoimme. Mutta hänen lähdettyään liityimme Patrickin kanssa erääseen toiseen ryhmään. He luulivat meitä todistajiksi ja ottivat meidät mukaansa.

Pian opimme, mitä Raamatun mukaan vaaditaan hyvän uutisen saarnaajilta (Matteus 24:14). Lopetimme viimein tupakoinnin, ja lokakuussa  1968 kävimme vesikasteella sen vertauskuvaksi, että olimme vihkiytyneet Jehova Jumalalle.

Uskoamme koetellaan

Sitä mukaa kuin Raamatun tuntemuksemme kasvoi ja suhteemme Jehovaan kehittyi, uskomme Jumalan lupauksiin lujittui. Jonkin ajan kuluttua Patrick nimitettiin vanhimmaksi eräässä Jehovan todistajien seurakunnassa Canberrassa, Australian pääkaupungissa. Kasvatimme lapsiamme parhaan kykymme mukaan Jehovan mielenohjauksessa ja saimme kokea kaikki ne normaalit haasteet, joita murrosikäisten kasvattamisessa kohdataan (Efesolaisille 6:4).

Poikamme Stephen kuoli auto-onnettomuudessa 18-vuotiaana. Surumme keskellä meitä lohdutti suuresti se, että hänestä oli tullut Jehovan palvoja. Odotamme hartaasti näkevämme hänet jälleen, kun Jehova herättää muistohaudoissa olevat (Johannes 5:28, 29). Seuraavana vuonna, joka oli vuosi 1983, liityin tyttäremme Angelan rinnalle kokoaikaisiin sananpalvelijoihin, ja tässä palveluksessa olen vieläkin. Raamattuun perustuvasta toivostamme kertominen ihmisille on auttanut minua säilyttämään myönteisen asenteen ja helpottanut sydämessäni olevaa tuskaa. Sain hiljattain kuulla suureksi ilokseni, että sisareni Annamay on alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa Walesissa.

Vuonna 1984 Patrick sairastui outoon tautiin, joka myöhemmin diagnosoitiin krooniseksi väsymysoireyhtymäksi. Lopulta hän joutui jättämään vakituisen ansiotyön, ja hän luopui myös kristityn vanhimman tehtävistä. Onneksi hän on nyt toipunut osittain ja palvelee jälleen nimitettynä palvelijana seurakunnassa.

Varhaislapsuuteni opetti minulle kurinalaisuutta ja uhrautuvuutta, ja opin silloin elämään yksinkertaista elämää ja tyytymään vähään. Minua on kuitenkin aina vaivannut, miksi juuri meidät neljä tyttöä sijoitettiin luostariin, kun muut 11 lasta saivat jäädä kotiin. Lohdutan itseäni ajattelemalla, että vanhempani, jotka kuolivat vuosia sitten, tekivät parhaansa omissa olosuhteissaan, joita en luultavasti koskaan tule täysin ymmärtämään. Silloin elettiin kovia aikoja ja oli tehtävä vaikeita ratkaisuja. Olen siitä huolimatta kiitollinen heille elämän lahjasta ja siitä, että he huolehtivat minusta parhaan kykynsä mukaan. Ennen kaikkea kiitän Jehovaa hänen isällisestä huolenpidostaan.

[Kuva s. 22]

Vastavihittyinä

[Kuva s. 23]

Kun lapset olivat kasvuiässä

[Kuva s. 23]

Patrickin kanssa nykyään