Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Poliisi suojelijana – toiveita ja pelkoja

Poliisi suojelijana – toiveita ja pelkoja

Poliisi suojelijana – toiveita ja pelkoja

MONET ihmiset 1800-luvun alun Englannissa vastustivat ehdotuksia ammattimaisen, virkapukuisen poliisikunnan perustamisesta. Epäiltiin, että keskushallinnon alaiset aseelliset voimat vaarantaisivat kansalaisten vapauden. Jotkut pelkäsivät, että maassa olisi pian samanlainen poliisivakoojien järjestelmä kuin se, jonka Joseph Fouché oli luonut Ranskassa. Heidän oli silti pakko kysyä itseltään, miten he tulisivat toimeen ilman poliisivoimia.

Lontoosta oli tullut maailman suurin ja vaurain kaupunki. Rikollisuus lisääntyi ja uhkasi liiketoimintaa. Ihmisiä ja heidän omaisuuttaan eivät kyenneet suojelemaan sen enempää vapaaehtoiset yövartijat kuin ammattimaiset varkaiden kiinniottajatkaan, jotka kuuluivat yksityisin varoin ylläpidettyyn etsivien ryhmään nimeltä Bow Street Runners. Clive Emsley kirjoittaa Englannin poliisin historiaa käsittelevässä kirjassaan: ”Yhä useammat alkoivat ajatella, että sivistyneessä yhteiskunnassa ei saisi olla rikollisuutta eikä epäjärjestystä.” (The English Police: A Political and Social History.) Niinpä lontoolaiset toivoivat parasta ja hyväksyivät ammattilaispoliisivoimien muodostamisen Sir Robert Peelin alaisuuteen. * Syyskuussa 1829 Metropolitan Policen virkapukuiset konstaapelit alkoivat partioida alueillaan.

Nykyhistoriansa alusta asti poliisi on herättänyt sekä toiveita että pelkoja – toiveita turvallisuudesta ja pelkoja vallan väärinkäytöstä.

Amerikkalaiset poliisit aloittavat toimintansa

Yhdysvalloissa ammattipoliisit ilmaantuivat ensin New Yorkiin. Kaupungin vaurastuessa myös rikollisuus lisääntyi. Jokainen perhe saattoi 1830-luvulle tultaessa lukea karmaisevia rikoskertomuksia halvoista massalehdistä, joita oli vasta alkanut ilmestyä. Tyytymättömyys kasvoi, ja vuonna 1845 New York sai poliisinsa. Siitä pitäen ovat newyorkilaiset ja lontoolaiset tunteneet viehtymystä toistensa poliisivoimiin.

Ajatus hallituksen alaisista aseellisista joukoista herätti amerikkalaisissa samanlaista pelkoa kuin englantilaisissa. Mutta nämä kaksi kansaa ratkaisivat asian kumpikin omalla tavallaan. Englantilaiset valitsivat herrasmiespoliisit, jotka puettiin korkeaan päähineeseen ja tummansiniseen virkapukuun. Aseenaan heillä oli vain lyhyt, piilossa pidetty patukka. Brittiläiset bobbyt eivät vielä nykyäänkään käytä ampuma-aseita muulloin kuin hätätilanteissa. Erään raportin mukaan näyttää kuitenkin yhä väistämättömämmältä, että jonain päivänä he ovat täysissä aseissa.

Yhdysvalloissa pelko valtiovallan väärinkäytöstä johti puolestaan siihen, että perustuslakiin tehtiin muutos, joka takasi kansalaisille oikeuden pitää hallussa ja kantaa aseita. Niinpä poliisikin halusi aseet. Aikanaan niiden käyttö aiheutti kadulla poliisien ja ryöstäjien välisiä ampumavälikohtauksia, joista tuli Yhdysvaltain tavaramerkki ainakin suuren yleisön mielikuvissa. Amerikkalaisten asenteeseen aseenkantoa kohtaan vaikutti myös se, että maailma, johon poliisivoimat siellä alun alkaen perustettiin, oli hyvin erilainen kuin Lontoon maailma. Asukasmäärän nopea kasvu oli tehnyt New Yorkista kaoottisen kaupungin. Sinne oli muuttanut tuhansia siirtolaisia pääasiassa Euroopasta sekä myös afroamerikkalaisia sisällissodan (1861–65) syttymisen jälkeen, ja seurauksena oli rotuväkivaltaa. Poliisi tunsi tarvitsevansa kovempia otteita.

Kaiken tämän johdosta poliisia pidettiin usein välttämättömänä pahana. Ihmiset olivat valmiita sietämään satunnaisia ylilyöntejä siinä toivossa, että saataisiin aikaan jonkinlainen kuri ja järjestys. Joissakin osissa maailmaa poliisivoimat saivat kuitenkin aivan toisenlaisen muodon.

Pelottava poliisi

Kun nykyaikaiset poliisivoimat alkoivat kehittyä 1800-luvun alussa, suurin osa ihmiskuntaa eli Euroopan imperiumien alaisuudessa. Eurooppalainen poliisi oli yleensä organisoitu suojelemaan hallitsijoita pikemminkin kuin kansaa. Ei edes brittejä näyttänyt kovin paljon vaivaavan se, että aseellinen, sotilaallinen poliisi piti siirtomaat kurissa, vaikka he eivät halunneet vastaavaa poliisia omalle maaperälleen. Rob Mawby sanoo eri maiden poliisitoimintaa valottavassa kirjassaan: ”Lähes jokainen siirtomaapoliisin historian vuosikymmen sisältää tapauksia, jotka kertovat poliisin piirissä esiintyneestä raakuudesta, korruptiosta, väkivaltaisuudesta ja vallan väärinkäytöstä sekä poliisien tekemistä murhista.” Kirjassa tunnustetaan myös siirtomaiden poliisitoiminnan hyödyt mutta lisätään, että se synnytti ”yleismaailmallisen käsityksen poliisista valtion voimakeinona eikä yleisön palvelijana”. (Policing Across the World.)

Itsevaltaiset hallitukset ovat vallankumousten pelossa käyttäneet melkein poikkeuksetta salaista poliisia kansalaisten vakoilemiseen. Tällainen poliisi kiristää tietoja kiduttamalla ja eliminoi kumouksellisiksi epäillyt murhaamalla heidät tai vangitsemalla heidät ilman oikeudenkäyntiä. Saksan kansallissosialisteilla oli Gestaponsa, Neuvostoliitolla KGB:nsä ja Saksan demokraattisella tasavallalla Stasi. Stasilla oli peräti satatuhatta virkailijaa ja mahdollisesti puoli miljoonaa ilmiantajaa noin 16 miljoonan asukkaan valvomista varten. Virkailijat kuuntelivat puhelinkeskusteluja ympäri vuorokauden ja keräsivät tietoja joka kolmannesta kansalaisesta. ”Stasin virkailijoilla ei ollut toiminnassaan rajoja, eivätkä he tunteneet häpeää”, kirjoittaa John Koehler kirjassaan Stasi. ”Salaisiksi ilmiantajiksi värvättiin joukoittain kirkonmiehiä, muun muassa protestanttisten ja katolisten kirkkokuntien korkeita virkailijoita. Niiden toimistot ja rippituolit olivat täynnä salakuuntelulaitteita.”

Pelottavia poliiseja ei ole ainoastaan itsevaltaisten hallitusten alaisuudessa. Joidenkin suurkaupunkien poliiseja on syytetty siitä, että he herättävät kauhua käyttämällä virantoimituksessaan turhan aggressiivisia keinoja etenkin alaikäisiä vastaan. Käsitellessään Los Angelesissa sattunutta, suurta julkisuutta saanutta skandaalia eräs uutislehti kirjoitti, että poliisin käytös oli sen yhteydessä ennennäkemättömän lainvastaista ja synnytti uuden termin ”gangster cop” (”gangsteripoliisi”).

Viranomaiset ovatkin nyt miettineet, miten poliisi voisi parantaa kuvaansa. Monet poliisivoimat ovat halunneet tähdentää rooliaan suuren yleisön palvelijana ja pyrkineet siksi painottamaan poliisitoiminnan yhteisöä hyödyttäviä puolia.

Toive yhteisöä palvelevasta poliisista

Japanin perinnäinen korttelipoliisitoiminta on herättänyt kiinnostusta muissa maissa. Siellä poliisit on vanhastaan jaettu esimerkiksi runsaan kymmenen hengen ryhmiksi, jotka työskentelevät vuoroissa pieniltä poliisiasemilta käsin. Japanissa pitkään asunut brittiläinen rikosopin luennoitsija Frank Leishman sanoo: ”Korttelipoliisien tarjoamien ystävällisten palvelujen kirjo on legendaarinen: he ohjaavat ihmisiä oikeisiin osoitteisiin Japanin suurimmaksi osaksi nimeämättömillä kaduilla, lainaavat löydettyjä ja perimättä jääneitä sateenvarjoja sadekuuron armoille jääneille työmatkalaisille, pitävät huolen siitä, että juopuneet toimistotyöntekijät ehtivät illan viimeiseen junaan, ja neuvovat kansalaisia heidän ongelmissaan.” Korttelipoliisitoiminta on osaltaan vaikuttanut Japanin kadehdittuun maineeseen maana, jonka kaduilla saa kävellä rauhassa.

Voisiko tämäntyyppinen poliisitoiminta tuottaa tuloksia muualla? Eräät rikosopin tutkijat ovat nähneet tässä opittavaa. Viestintätekniikan kehitys tahtoo etäännyttää poliisin tavallisista ihmisistä, joita he palvelevat. Monissa kaupungeissa poliisin työ näyttää nykyään olevan usein lähinnä hälytystehtävien hoitamista. Toisinaan tuntuu siltä, että alkuperäinen tarkoitus ehkäistä rikoksia on jäänyt taka-alalle. Tämä suuntaus on vaikuttanut siihen, että kortteli- eli lähipoliisitoiminta on uudelleen yleistymässä.

Lähipoliisitoiminta

”Tämä toimii; se vähentää rikollisuutta”, sanoo konstaapeli Dewi omasta työstään Walesissa. ”Lähipoliisitoiminnalla ihmiset yritetään saada huolehtimaan toinen toisensa turvallisuudesta. Järjestämme kokouksia, joissa alueen asukkaat voivat tutustua toisiinsa, vaihtaa nimiä ja puhelinnumeroita ja kuulla rikosten ehkäisemisestä. Pidän kovasti tästä hankkeesta, koska se tuo asuinalueille takaisin me-henkeä. Ihmiset eivät usein edes tiedä, keitä heidän naapureinaan on. Malli toimii, koska se lisää ihmisten valveutuneisuutta.” Se myös parantaa poliisin ja suuren yleisön välisiä suhteita.

Toisena uutena suuntauksena on kannustaa poliiseja suhtautumaan uhreihin myötätuntoisemmin. Huomattava hollantilainen asiantuntija Jan van Dijk kirjoittaa: ”Poliiseille on opetettava, että heidän käytöksellään on uhreille yhtä suuri merkitys kuin lääkärin käytöksellä on potilaille.” Monin paikoin poliisi ei edelleenkään pidä perheväkivaltaa ja raiskauksia todellisina rikoksina. Rob Mawby kirjoittaa kuitenkin kirjassaan: ”Poliisin suhtautuminen perheväkivaltaan ja raiskauksiin on viime vuosina parantunut selvästi. Parantamisen varaa on silti vielä huomattavasti.” Myös vallan väärinkäyttö on alue, jolla lähes kaikilla poliisivoimilla olisi korjattavaa.

Pelko korruptiosta

Joskus tunne poliisin tuomasta turvallisuudesta vaikuttaa sinisilmäisyydeltä, varsinkin kun liikkeellä on uutisia poliisin korruptoituneisuudesta. Niitä on kuultu poliisitoiminnan historian alusta asti. New Yorkin poliisista kertovassa kirjassa sanottiin vuoteen 1855 viitaten: ”Monilla newyorkilaisilla [oli sellainen] käsitys, että roistoja ja poliiseja alkoi olla vaikea erottaa toisistaan.” (NYPD—A City and Its Police.) Latinalaisen Amerikan oloista kertovassa kirjassa kerrotaan, että sikäläiset poliisivoimat ”ovat yleisen käsityksen mukaan täysin korruptoituneita ja epäpäteviä ja tallaavat ihmisoikeuksia” (Faces of Latin America). Erään latinalaisamerikkalaisen 14000 miehen vahvuisen poliisikunnan henkilöstöpäällikkö sanoi: ”Mitä muutakaan voi odottaa, jos poliisi ansaitsee vajaat – – [120 euroa] kuussa? Mitä hän tekee, jos hänelle tarjotaan lahjusta?”

Kuinka suuri ongelma korruptio on? Vastaus riippuu siitä, keneltä kysytään. Pohjoisamerikkalainen poliisi, joka partioi vuosikausia 100000 asukkaan kaupungissa, vastaa: ”Osa poliiseista on varmaankin epärehellisiä, mutta enemmistö on vilpittömiä. Tällainen kokemus minulla on.” Toisaalta eräs toisessa maassa 26 vuotta toiminut rikostutkija vastaa: ”Korruptiota on nähdäkseni lähes kaikkialla. Rehellisiä poliiseja on hyvin harvassa. Jos poliisi tutkii talon, johon on murtauduttu, ja löytää rahaa, hän todennäköisesti ottaa sen itselleen. Jos hän löytää varastettua arvotavaraa, hän pitää siitä osan itsellään.” Miksi jotkut poliisit korruptoituvat?

Joillakin on aluksi korkea moraali, mutta sitten he antavat myöten turmeltuneiden työtovereiden ja työkenttänään olevan alamaailman alhaisten normien vaikutukselle. Eräässä poliisityötä käsittelevässä kirjassa lainataan chicagolaista partiopoliisia: ”Pahuus on poliisien työssä alati läsnä. He seisovat sen keskellä. He koskettavat sitä, maistavat sitä, haistavat sen, kuulevat sen, joutuvat käsittelemään sitä.” (What Cops Know.) Kosketus tällaiseen turmeltuneisuuteen voi helposti vaikuttaa kielteisesti.

Vaikka poliisivoimat tekevät arvokasta palvelusta, niillä on matkaa täydellisyyteen. Onko meillä toivoa paremmasta?

[Alaviite]

^ kpl 3 Brittipoliisit saivat nimen bobby Lontoon poliisin perustajan Sir Robert (Bobby) Peelin mukaan.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 8, 9]

”Eivätkö englantilaiset bobbyt olekin ihastuttavia!”

Britannia oli ensimmäisiä maita, joilla oli varaa kustantaa itselleen ammattipoliisi. Yhteiskunnan haluttiin olevan moitteettomasti organisoitu, samaan tapaan kuin maan tehokas postivaunujärjestelmä, joka toimi säntillisesti. Sisäasiainministeri, Sir Robert (Bobby) Peel sai vuonna 1829 parlamentin hyväksynnän Lontoon poliisivoimien, Metropolitan Policen, perustamiselle. Sen päämaja sijaitsi Scotland Yardin laidalla. Poliiseista ei aluksi pidetty, koska he puuttuivat ankaralla kädellä juopumukseen ja kadulla harjoitettuun uhkapeliin, mutta ajan myötä bobbyt voittivat ihmisten suosion puolelleen.

Vuonna 1851 Lontoo toimi maailmannäyttelyn ylpeänä isäntänä ja tarjosi ihailtavaksi Englannin teollisuuden saavutuksia. Vieraat hämmästelivät katuelämän järjestyksellisyyttä sekä humalaisten, prostituoitujen ja irtolaisten poissaoloa. Tehokkaat poliisit ohjailivat ihmisjoukkoja, nostelivat vieraiden matkatavaroita, auttoivat ihmisiä kadun yli ja peräti kantoivat iäkkäitä rouvia taksiin. Ei ihme, että niin brittien kuin ulkomaalaistenkin kuultiin sanovan: ”Eivätkö englantilaiset bobbyt olekin ihastuttavia!”

Poliisit näyttivät ehkäisevän rikoksia niin tehokkaasti, että vuonna 1873 Chesterin poliisimestari uskoi aikaan, jolloin ammattimainen rikollisuus olisi käytännössä hävinnyt! Poliisi alkoi organisoida myös ambulanssi- ja palonsammutuspalveluja. Se järjesti hyväntekeväisyystilaisuuksia, joiden avulla saatiin kenkiä ja vaatteita köyhille. Jotkin poliisikunnat järjestivät retkiä sekä perustivat poikakerhoja ja lomakoteja.

Uudella poliisilla oli tietysti myös omat korruptioon ja raakuuteen liittyvät kurinpito-ongelmansa. Useimmille oli kuitenkin kunnia-asia pitää järjestystä yllä mahdollisimman vähin voimakeinoin. Wiganissa Lancashiressa poliisi joutui vuonna 1853 puuttumaan lakkoilevien kaivostyöläisten mellakkaan. Rohkea ylikonstaapeli, jolla oli vain kymmenen miestä apunaan, kieltäytyi vakaasti käyttämästä kaivoksen omistajan tuliaseita. Poliisin piirissä kehittynyttä henkeä kuvaa hyvin kirje, jonka Hector Macleod sai vuonna 1886, kun hän isänsä jalanjäljissä aloitti poliisin työn. Kirjassa The English Police on siitä seuraava lainaus: ”Toimimalla karkeasti menetät yleisön sympatiat. – – Yleisön edut menevät kaiken muun edelle, sillä sinä olet yhteisön palvelija, joka on asetettu sen keskuuteen tänä aikana, ja sinun velvollisuutesi on miellyttää sen jäseniä samoin kuin omaa esimiestäsi.”

Metropolitan Policesta eläkkeelle jäänyt komisario Hayden sanoo: ”Meitä opetettiin toimimaan aina maltillisesti, koska poliisitoiminta onnistuu vain yhteisön tuella. Lyhyt puupatukkamme oli ehdottomasti vasta viimeinen keino, eivätkä useimmat poliisit käyttäneet sitä koko uransa aikana.” Brittipoliisien hyvään maineeseen vaikutti myös Dixon of Dock Green, 21 vuotta kestänyt suosittu televisiosarja rehellisestä konstaapelista, joka tunsi kaikki alueensa ihmiset. Se todennäköisesti kannusti poliiseja toimimaan samassa hengessä, ja varmasti se vahvisti brittien rakkautta poliisiaan kohtaan.

Asenteet muuttuivat Britanniassa 1960-luvulla, ja kansallisten ylpeydenaiheiden vaalimisen syrjäytti auktoriteettien kyseenalaistaminen. Raportit poliisien riveihin tunkeutuneesta korruptiosta ja rasismista tahrasivat kuvaa 1970-luvulla siitä huolimatta, että yleisön tuki pyrittiin voittamaan lähipoliisitoiminnalla. Useat syytteet rasismista ja todisteiden tekaisemisesta ovat sittemmin saaneet poliisin ryhtymään tosissaan puhdistamaan kuvaansa.

[Lähdemerkintä]

Kuva yllä: http://www.constabulary.com

[Tekstiruutu/Kuva s. 10]

Ihme New Yorkissa?

Poliisi voi erikoistoimilla päästä merkittäviin tuloksiin. New York luettiin pitkään maailman vaarallisimpiin kaupunkeihin, ja 1980-luvun lopulla näytti siltä, että uskonsa menettänyt poliisi oli jäänyt alakynteen. Kaupunki joutui taloudellisten paineiden puristuksessa jäädyttämään palkkoja ja vähentämään poliisien määrää. Huumekauppa lisääntyi, ja sen kannoilla seurasi valtava väkivallan aalto. Köyhissä kaupunginosissa mentiin nukkumaan laukausten ääni korvissa. Vuonna 1991 oli suuria rotumellakoita, ja poliisit itse toivat äänekkäästi esiin työnsä epäkohtia.

Uusi poliisipäällikkö halusi kuitenkin motivoida alaisiaan ja tapasi heitä siksi säännöllisesti piiri piiriltä eritelläkseen strategioita. James Lardner ja Thomas Reppetto selittävät New Yorkin poliisista kertovassa kirjassaan: ”Etsivien päällikkö tai huumeosaston johtaja olivat henkilöitä, joista piiripäälliköt lukivat sanomalehdistä mutta joita he harvoin tapasivat. Nyt he kaikki istuivat saman pöydän ääressä tuntikausia yhteen menoon.” (NYPD—A City and Its Police.) Rikosluvut alkoivat laskea jyrkästi. Murhien määrä putosi vähitellen vuosina 1993–98 lähes 2000:sta 633:een – alhaisimmalle tasolle 35 vuoteen. Newyorkilaiset alkoivat puhua ihmeestä. Poliisin tietoon tulleiden rikosten määrä on kahdeksan viime vuoden aikana laskenut 64 prosenttia.

Miten tähän päästiin? The New York Times -lehdessä 1.1.2002 esitettiin yhdeksi avaintekijäksi Compstat-ohjelmaa, jolla rikoksia kartoitetaan. Kartoitukseen liittyy piirikohtaisten rikostilastojen viikoittainen tutkiminen, jotta ongelmat havaittaisiin heti niiden ilmaannuttua ja niihin voitaisiin puuttua viipymättä. Entinen poliisijohtaja Bernard Kerik kertoi: ”Selvitimme, missä ja miksi rikoksia tehtiin, ja sitten siirsimme miehiä ja välineistöä noille alueille eli kiinnitimme niihin erikoishuomiota. Näin rikollisuus vähenee.”

[Kuva s. 7]

Tyypillinen japanilainen poliisiasema

[Kuva s. 7]

Liikennepoliisi Hongkongissa

[Kuva s. 8, 9]

Poliisi valvoo järjestystä englantilaisen jalkapallo-ottelun yhteydessä

[Kuva s. 9]

Poliisin tehtäviin kuuluu myös onnettomuuksien uhrien auttaminen