”Limassa ei koskaan sada?”
”Limassa ei koskaan sada?”
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA PERUSTA
Perun pääkaupungissa Limassa käydessään saa todennäköisesti kuulla jonkun sanovan: ”Limassa ei koskaan sada.” Kun seisoo hytisten kalseassa ja kosteassa ilmassa, voi hyvinkin ihmetellä, pitääkö se tosiaan paikkansa.
LIMA sijaitsee Etelä-Amerikassa isossa autiomaassa, joka myötäilee Tyynenmeren rantaviivaa. Seudun ilmasto on maailman epätavallisimpia. Tämä kuiva maa-alue ulottuu kaukaa Perun pohjoisosasta Sechuran aavikolta Atacaman aavikolle Pohjois-Chileen.
Tämä rannikkoautiomaa lepää jylhien Andien ja taivaansinisen Tyynenmeren välissä. Kaukaa katsottuna näyttää siltä, ettei rannikolla ole muuta kuin karuja ja rosoisia kivi- ja hiekkakumpuja, joiden värit vaihtelevat lukuisista beigen sävyistä ruskean eri vivahteisiin. Monet rinteet ovat eroosion vaikutuksesta peittyneet ruskeisiin kivirykelmiin, jotka kulkeutuvat vähitellen alas kohti merta joko itsekseen tai toisinaan myös seudulla tiheään esiintyvän maan tärähtelyn vuoksi.
Kun kivet saavuttavat rannan, Tyynenmeren tyrskyt jauhavat ne vähitellen hiekaksi, josta tuuli rakentelee puolikuun muotoisia kinoksia. Joissain osissa tätä valtaisaa autiomaata ei tiettävästi ole satanut 20 vuoteen, minkä vuoksi se on maapallon kuivimpia paikkoja. Miksi tämä alue on niin kuiva?
Andien sateeton puoli
Vastaus piilee pasaatituulissa, jotka puhaltavat idästä länteen. Kun tuulet kohtaavat Andien korkean, sahalaitaisen vuorijonon, niiden on pakko kohota ylöspäin päästäkseen vuoriston yli. Tällöin tuulet viilenevät ja niiden mukana tullut kosteus tiivistyy ja sataa alas vetenä tai lumena, useimmiten vuorijonon itäpuolella. Siten vuoriston länsirinne jää ilman sadetta.
Kosteutta eivät tuo paljoa myöskään Etelänapamantereelta pohjoiseen virtaava kylmä Perun- eli Humboldtinvirta eikä Tyynenmeren eteläosasta puhaltava tuuli. Kaikkien näiden seikkojen yhteisvaikutuksesta syntyy äärimmäisen kuiva, vaikkakaan ei kuuma, aavikko. Yllättävää kyllä vaikka sateita saadaan harvoin, ilman kosteuspitoisuus on hyvin suuri, etenkin toukokuusta marraskuuhun, jolloin Perussa on talvi. Mistä tämä kosteus syntyy?
Garúa
Talviaikaan rannikon yllä riippuu paksu pilvipeite ja Tyyneltämereltä työntyy sankka sumu, jota perulaiset sanovat garúaksi. Aurinko voi olla kuukausikaupalla näkymättömissä, minkä vuoksi seudun ilmasto on kolea – joidenkin mielestä jopa synkkä. Vaikka tämä alue sijaitseekin trooppisella vyöhykkeellä, talven keskilämpötila on Limassa noin 16–18 astetta. Talvella ilman suhteellinen kosteuspitoisuus voi sateettomuudesta huolimatta nousta 95 prosenttiin, jolloin oloihin hyvin sopeutuneet Liman asukkaat, limeños, pukeutuvat lämpimästi ja suojautuvat siten kostealta, hyytävältä kylmyydeltä. *
Talvella sataa kevyttä tihkua, joka kastelee Liman kadut ja elvyttää korkeilla rannikkokukkuloilla uinuvat aavikkokasvit. Suuret vuohi-, lammas- ja karjalaumat pääsevät jälleen vihreille laitumille. Lisäksi 1990-luvun alusta lähtien joissakin aavikkokaupungeissa on käytetty sumunkerääjiä, suuria polypropyleeniverkkoja, joihin sumu tiivistyy, ja näin asukkaat ovat saaneet alhaalla riippuvista sumupilvistä vettä sekä itselleen että puutarhoilleen.
Sumusta ja pilvistä tuleva kosteus ei kuitenkaan saa luonnonkasveja kukoistamaan ympäri vuoden. Liman vuotuinen sademäärä on harvoin yli 50 millimetriä, ja sekin on enimmäkseen garúasta tiivistynyttä vettä. Siksi rannikkoautiomaassa menestyvät vain ne viherkasvit, jotka saavat elämää antavaa vettä pienistä, korkeilta lumipeitteisiltä Andeilta virtaavista joista. Ilmasta katsottuna kapeat jokilaaksot ovat kuin autiomaassa kiemurtelevia vihreitä nauhoja.
Elämää ilman sadetta
Selviytyäkseen tällaisessa kuivassa ilmastossa Perun rannikon muinaisten kulttuurien edustajat, esimerkiksi chimút ja mochicat, rakensivat taidokkaita kastelujärjestelmiä. Kuten muinoin Egyptissä, täälläkin nämä laaja-alaiset maanviljelyhankkeet olivat perusta hyvin organisoituneiden sivilisaatioiden olemassaololle. Muinaiset perulaiset rakensivat savitiilistä edistyksellisiä kaupunkeja, joissa oli pyramiditemppeleitä, suuria muureja ja tekoaltaita. Sateiden harvinaisuuden vuoksi kaupunkien rauniot ovat säilyneet hyvin, ja arkeologit ovat saaneet selvän kuvan siitä, millaista elämä oli Perussa ennen Kolumbuksen aikaa. Nykyään monet rannikon siirtokunnat ovat yhä riippuvaisia entistetyistä akvedukteista ja kanavista, jotka rakennettiin alun perin tuhansia vuosia sitten.
Aavikon varhaiset asukkaat huomasivat, että maa on hyvin hedelmällistä siellä, missä on vettä. Perun rannikkoseudun nykyiset kastelujärjestelmät tuottavat riittävästi vettä monenlaisten viljelykasvien, esimerkiksi puuvillan, riisin, maissin, sokeriruo’on, viinirypäleiden, oliivien ja parsan sekä muiden vihannesten ja hedelmien kasvattamiseen. Tätä nykyä yli puolet suunnilleen 27-miljoonaisesta Perun väestöstä asuu tällä kapealla rannikkoalueella.
Sadetta saadaan
Joskus kuitenkin autiomaassa, myös Limassa, saadaan sadetta. Aina muutaman vuoden välein kylmä Perunvirta tekee tilaa lämpimämmille vesille, jotka tulevat Tyynenmeren länsiosasta. Tämä ilmiö, joka tunnetaan nimellä El Niño, on sateen merkki. El Niño oli erityisen voimakas vuosina 1925, 1983 ja 1997–98. Ymmärrettävästikin aavikon asukkaat, jotka ovat tottuneet tulemaan toimeen käytännöllisesti katsoen kokonaan ilman sadetta, ovat huonosti valmistautuneita valtaviin rankkasateisiin ja niitä seuraaviin tulviin.
Yksi tällainen tulva iski vuonna 1998 Ica-nimiseen Perun kaupunkiin. Icajoki tulvi ja peitti alleen suuren osan kaupunkia, ja savitiiliset talot yksinkertaisesti sulivat pois. Toiset aavikkoalueet puolestaan hyötyivät, sillä ne imivät kosteuden ja muuttuivat reheviksi laidunmaiksi. Viimeisin El Niño muutti suuren osan Sechuran aavikosta vihreäksi puutarhaksi kauniine kukkineen, mikä toi mieleen Jumalan lupauksen siitä, että jonakin päivänä ’aavikkotasanko kukkii kuin sahrami’ (Jesaja 35:1). Rankkasateet muodostivat autiomaahan myös suuren järven, jonka sanomalehdet nimesivät La Niñaksi ja jonka pituus oli arviolta 300 kilometriä ja leveys 40 kilometriä.
Perun rannikon suuri aavikko on tosiaan yksi planeettamme monista luonnonihmeistä. Vaikka tässä kuivassa maassa sataa vain harvoin, keinokastelun ja kallisarvoisen veden viisaan käytön ansiosta siitä on tullut miellyttävä koti miljoonille ihmisille.
[Alaviite]
^ kpl 11 Kesällä lämpötila kipuaa 20–27 asteeseen, ja silloin limalaiset kuoriutuvat talvivaatteistaan ja nauttivat monista upeista hiekkarannoista.
[Tekstiruutu/Kuva s. 27]
Vaurautta jätteestä
Kylmät ja ravinteikkaat vedet Perun länsirannikon läheisyydessä ovat tuhansien vuosien ajan tarjonneet miljoonille merilinnuille ravintoa: pääasiassa sardiineja ja sardelleja. Koska alueella sataa vain vähän, merilintujen ulosteita on vuosien mittaan kertynyt rannikon saarille suunnattomiksi, toisinaan yli 30 metriä korkeiksi kasoiksi. Ennen espanjalaisten tuloa alueen asukkaat havaitsivat, että nämä ulosteet, joita kutsuttiin guanoksi intiaanien ketšuankielisen nimen mukaan, olivat erinomaista lannoitetta. 1800-luvun loppupuolella guano oli Perussa suosittu vientituote, kunnes sen tilalle kansainvälisillä markkinoilla tulivat kemialliset lannoitteet. Siihen mennessä vanhat guanokasat olivat huvenneet. Nykyään saatavissa on enimmäkseen lintujen tuoretta ulostetta.
[Kartta s. 24]
(Ks. painettu julkaisu)
Lima
[Kuva s. 25]
Tyynenmeren rannikkoa Limasta etelään
[Lähdemerkintä]
© Yann Arthus-Bertrand/CORBIS
[Kuva s. 25]
Sechuran aavikkoa Perun rannikolla
[Kuvat s. 26]
Sumunkerääjiä Mejíassa Perussa
Inkojen alkuperäisiä kanavia on yhä toiminnassa Ollantaitambossa Perussa
[Lähdemerkinnät]
© Jeremy Horner/CORBIS; pikkukuva: FogQuest; www.fogquest.org
[Kuva s. 26]
El Niño -ilmiöön liittyvät rankkasateet aiheuttivat ankaran tulvan Icassa Perussa 30. tammikuuta 1998
[Lähdemerkintä]
AP Photo/Martin Mejia