Kamtšatka – Venäjän vulkaaninen niemimaa

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA VENÄJÄLTÄ

RUNSAAT kolmesataa vuotta sitten Aasian halki itään vaeltavat venäläiset tutkimusmatkailijat osuivat vuoristoiselle niemimaalle, joka työntyi kohti etelää Tyyneenmereen. Tuo hieman Italiaa suurempi salaperäisen kaunis alue Ohotanmeren ja Beringinmeren välissä on vielä nykyäänkin varsin tuntematon muulle maailmalle.

Kamtšatkan niemimaa sijaitsee suunnilleen samoilla leveysasteilla kuin Britteinsaaret. Ilmasto on viileä. Meren läheisyydessä talvet ovat melko lauhkeat, mutta sisämaassa lunta tulee paikka paikoin yli kuusi, joskus jopa 12 metriä! Kesällä niemi peittyy monesti merisumuun ja siellä puhaltavat voimakkaat tuulet. Runsaat sateet saavat Kamtšatkan vulkaanisen maaperän kukoistamaan. Siellä kasvaa muun muassa marjapensaita, miehenkorkuista heinää ja upeita luonnonkukkia, kuten ruusukasveihin kuuluvia jättiangervoja.

 Melkein kolmannes niemimaasta on kivikoivujen peitossa. Niiden rungot ja oksat ovat ankarien tuulten ja painavan lumen vuoksi käppyräisiä. Nämä kestävät ja hidaskasvuiset puut ovat poikkeuksellisen sitkeitä. Niillä on myös vahvat juuret, joten ne voivat kasvaa melkein missä tahansa, jopa vaakasuoraan jyrkänteiden reunoilla. Lehdet puhkeavat kesäkuussa, jolloin maassa on usein vielä lunta, ja elokuussa ne alkavat kellastua merkiksi siitä, että talvi on ovella.

Tulivuoria, geysirejä ja kuumia lähteitä

Kamtšatkassa on kolmisenkymmentä toimivaa tulivuorta. Se sijaitseekin Tyynenmeren tulirenkaaksi kutsutulla voimakkaan seismisen toiminnan vyöhykkeellä. Täällä on Euraasian suurin aktiivinen tulivuori, 4750 metrin korkuinen Kljutševskaja sopka, jonka keilasta on sanottu, että se on ”täydellinen ja uskomattoman kaunis”. Sen jälkeen kun venäläiset tutkimusmatkailijat ensi kertaa astuivat Kamtšatkan kamaralle vuonna 1697, on niemimaalla raportoitu yli 600 tulivuorenpurkausta.

Vuosina 1975 ja 1976 sattui Tolbatšikin alueella sarja rakopurkauksia, jotka muodostivat yli 2,5 kilometrin korkuisen tulisoihdun. Salamat leimahtelivat tuhkapilvissä. Purkaukset jatkuivat tauotta lähes puolentoista vuoden ajan ja muodostivat neljä uutta vulkaanista keilaa. Järviä ja jokia katosi, ja kuuma tuhka kuivatti pystyyn kokonaisia metsiä. Laajat alueet autioituivat täysin.

Onneksi useimmat purkaukset ovat sattuneet kaukana asutuksesta ja ihmishenkiä on menetetty hyvin vähän. Kävijöiden on silti tarpeen olla varuillaan muista syistä, varsinkin mennessään Kuolemanlaaksoon Kihpinytšin tulivuoren juurelle. Tyynellä ilmalla, etenkin kevään suojasäiden aikaan, myrkyllisiä vulkaanisia kaasuja kertyy laaksoon, minkä vuoksi se on oikea kuolemanloukku. Erään kerran laaksosta löytyi useiden pienten eläinten raatojen lisäksi kymmenen karhun jäännökset.

Valtavalle Uzonin kalderalle ovat ominaisia kuplivat mutalähteet ja höyryävät kraatterijärvet, joissa elää runsaasti värikkäitä leviä. Samalla seudulla on geysirlaakso, joka löydettiin vuonna 1941. Jotkin geysirit purkautuvat parin kolmen minuutin, jotkin  muutaman päivän välein. Vierailijoita tuodaan helikoptereilla näihin hämmästyttäviin paikkoihin, jotka sijaitsevat noin 180 kilometriä Petropavlovsk-Kamtšatskin kaupungista pohjoiseen. Vieraiden määrälle on kuitenkin asetettu tiukat rajat, jottei alueen herkkä ekologinen tasapaino järkkyisi. Suojelutarkoituksessa niemimaalta on myös rajattu kuusi aluetta maailmanperintökohteeksi.

Vierailijoiden ihastukseksi Kamtšatkassa on lukuisia kuumia lähteitä, joiden 30–40-asteinen vesi antaa kaivattua lämpöä pitkinä, kylminä talvikuukausina. Geotermistä lämpöä hyödynnetään myös sähköntuotannossa. Venäjän ensimmäinen geoterminen voimala on rakennettu juuri Kamtšatkaan.

 Karhuja, lohia ja merikotkia

Kamtšatkassa elelee vielä nykyäänkin kymmenisentuhatta ruskeakarhua. Yksi karhu painaa keskimäärin 150–200 kiloa, tosin iän myötä paino voi miltei kolminkertaistua. Alkuperäisasukkaisiin kuuluvien itelmeenien kansanperinteessä karhua kunnioitettiin ja pidettiin ihmisen ”veljenä”. Tuliaseiden tuleminen lopetti tällaisen veljeyden. Nykyään näiden eläinten tulevaisuus huolestuttaa luonnonsuojelijoita.

Karhut ovat arkoja, ja siksi niitä näkee harvoin. Kesäkuussa lohien kutuajan alkaessa ne tulevat suurin joukoin jokien varsille herkuttelemaan kalalla. Yksi karhu voi tuolloin pistellä suihinsa lohia parikin tusinaa kerralla. Moinen ruokahalu johtuu siitä, että karhun täytyy kesällä kerätä ruumiiseensa rasvaa vararavinnoksi selviytyäkseen niukkojen, kylmien talvikuukausien yli, jotka se energiaa säästääkseen uinailee suojaisessa pesässään.

Toinen lohelle perso eläin on upea kuningasmerikotka. Sen siipiväli voi olla peräti 2,5 metriä. Lintu on musta lukuun ottamatta siipien valkoisia peitinhöyheniä ja kiilamaista, valkoista pyrstöä. Maailmassa on tätä nykyä viitisentuhatta kuningasmerikotkaa, mutta määrä on vähenemässä. Niitä tavataan ainoastaan Kamtšatkassa ja silloin tällöin Aleuteilla sekä Pribylovinsaarilla Alaskassa. Lintu käyttää vuodesta toiseen samaa pesää, jota se korjailee ja laajentaa. Eräs risulinna oli lopulta halkaisijaltaan kolmimetrinen ja niin painava, että sitä kannatteleva koivu rysähti poikki.

Kamtšatkan asutus

Useimmat Kamtšatkan nykyisistä asukkaista ovat venäläisiä, mutta seudulla asuu vielä myös tuhansia alkuperäisasukkaita, joista suurimman ryhmän muodostavat pohjoisosan korjakit. Muita ovat tšuktšit ja itelmeenit, ja heillä kaikilla on oma kielensä. Useimmat kamtšatkalaiset asuvat niemimaan hallintokeskuksessa Petropavlovsk-Kamtšatskissa. Muu osa niemeä on harvaan asuttua, ja useimpiin rannikko- ja joenvarsikyliin pääsee ainoastaan vesi- tai ilmateitse.

Kalastus ja ravunpyynti ovat Kamtšatkan talouden tukipilarit. Erityisen suosittuja ovat kuningasravut. Nämä punaiset otukset, joiden saksiväli voi olla jopa 1,7 metriä, ovat myyntipöydän kiinnostavia väriläikkiä.

Vuodesta 1989 lähtien Kamtšatkassa on käynyt Jehovan todistajia, joilla on mielessään toisenlainen kalastus. He toimivat ”ihmisten kalastajina” ja vievät Jumalan valtakunnan hyvää uutista tuon syrjäisen seudun asukkaille (Matteus 4:19; 24:14). Jotkut ovat ottaneet heidän sanomansa vastaan ja auttavat vuorostaan muita tuntemaan Luojan, Jehova Jumalan, ja palvomaan luotujen sijasta häntä. Monet paikalliset asukkaat pääsevät tällä tavoin vapaaksi yleisestä pahojen henkien pelosta. (Jaakobin kirje 4:7.) Lisäksi he saavat tietoa tulevaisuudesta, jolloin kaikesta pahuudesta ja pahantekijöistä puhdistettu maapallo on ”täynnä Jehovan tuntemusta niin kuin vedet peittävät meren” (Jesaja 11:9).

[Tekstiruutu/Kuvat s. 18]

MAHTAVA KALDERA

Uzonin kaldera, muinaisen tulivuoren jälkeensä jättämä painauma, on halkaisijaltaan noin kymmenen kilometriä. Erään lähdeteoksen mukaan sen jyrkkien seinämien sisäpuolella on ”kaikki, mistä Kamtšatka tunnetaan”. Kalderassa on kuumia ja kylmiä lähteitä, kuplivia mutalähteitä, mutatulivuoria, puhdasvetisiä järviä, joissa on paljon kaloja ja joutsenia, sekä runsaasti kasvillisuutta.

Eräässä Kamtšatkaa käsittelevässä kirjassa kerrotaan, että ”maapallolla tuskin on toista paikkaa”, missä syksy olisi yhtä lyhyt mutta silti niin kaunis (Miracles of Kamchatka Land). Tulipunainen tundra luo taustan kullankeltaisina hehkuville kivikoivuille, ja kuplivat lähteet syöksevät siellä täällä valkeita höyrypatsaita syvänsiniselle taivaalle. Lisäksi aamuvarhaisella metsä ikään kuin laulaa, kun miljoonia pakkasen huurtamia puunlehtiä putoilee hiljaa helähtäen maahan muistutukseksi siitä, että talvi tekee tuloaan.

[Tekstiruutu s. 19]

TAPPAVA JÄRVI!

Vuonna 1996 eräs sammuneeksi luultu tulivuori Karymskogojärven alapuolella purkautui ja nostatti kymmenmetrisiä aaltoja, jotka kaatoivat ympäröiviä metsiä. Muutamassa minuutissa järvestä tuli liian hapan kaikelle elolliselle. Vulkaanisista purkaustuotteista ja rantaa pyyhkineistä aalloista huolimatta järven lähistöltä ei löydetty kuolleita eläimiä, selittää tutkija Andrew Logan. Hän sanoo: ”Ennen purkausta Karymskogojärvessä tiedettiin elävän useita miljoonia kaloja (etupäässä lohia ja taimenia). Purkauksen jälkeen järvi oli aivan tyhjä.” Osa kaloista saattoi silti säilyä hengissä. Tutkijat arvelevat, että jonkinlainen varoitussignaali – kenties kemiallinen muutos vedessä – oli saanut kalat pakenemaan läheiseen Karymskogojokeen.

[Kartta s. 16]

(Ks. painettu julkaisu)

VENÄJÄ

KAMTŠATKA