MITEN tilanne oli kehittynyt tällaiseksi? Synnyin 29. heinäkuuta 1929 ja vartuin eräässä kylässä Bulacanin provinssissa Filippiineillä. Elettiin lama-aikaa, ja elämä siellä oli yksinkertaista. Kun olin nuori, syttyi sota ja Japanin armeija hyökkäsi Filippiineille. Aseelliset selkkaukset eivät kuitenkaan suoranaisesti vaikuttaneet meihin, koska kylämme oli syrjäinen. Meillä ei ollut radiota, televisiota eikä sanomalehtiä, joten saimme sotauutisia vain puskaradion kautta.

Olin meidän perheen kahdeksasta lapsesta toiseksi vanhin, ja ollessani kahdeksanvuotias isovanhempani olivat ottaneet minut luokseen asumaan. Vaikka olimme katolilaisia, isoisä suhtautui avoimesti uskontoon ja keräsi uskonnollisia julkaisuja, joita hänen ystävänsä hänelle antoivat. Muistan, että hän näytti minulle Raamattua ja tagaloginkielisiä kirjasia Turva, Suojelus ja Paljastus. * Luin mielelläni Raamattua, varsinkin neljää evankeliumia. Se kasvatti minussa halua seurata Jeesuksen esimerkkiä (Joh. 10:27).

Japanilaisten miehitys päättyi vuonna 1945. Noihin aikoihin vanhempani pyysivät minua takaisin kotiin. Isoisä kehotti minua menemään, ja minä menin.

Vähän myöhemmin, joulukuussa 1945, ryhmä Jehovan todistajia Angatin kaupungista tuli kyläämme saarnaamaan. Muuan iäkäs todistaja kävi meillä ja selitti, mitä Raamatussa sanotaan ”viimeisistä päivistä” (2. Tim. 3:1–5). Hän kutsui meidät mukaan raamatuntutkisteluun, jota pidettiin lähikylässä. Vanhempani eivät innostuneet ajatuksesta, mutta minä lähdin. Siellä oli parikymmentä ihmistä, ja jotkut esittivät raamatullisia kysymyksiä.

Koska en oikein ymmärtänyt siellä käsiteltyjä asioita, ajattelin lähteä pois. Mutta juuri silloin alettiin laulaa erästä valtakunnanlaulua. Laulu kosketti minua niin paljon, että päätin jäädä.  Laulun ja rukouksen jälkeen meidät kaikki kutsuttiin kokoukseen, joka pidettäisiin Angatissa seuraavana sunnuntaina.

Monet meistä kävelivät noin kahdeksan kilometriä päästäkseen kokoukseen Cruzin perheen kotiin. 50 läsnäolijan joukossa oli lapsia, ja olin ihmeissäni, kun hekin esittivät ajatuksia Raamatun syvällisistä asioista. Kun olin ollut joissakin kokouksissa, veli Damian Santos, iäkäs tienraivaaja ja entinen kaupunginjohtaja, pyysi minua heille yöksi. Keskustelimme Raamatusta myöhään yöhön.

Kävimme edelleen kokouksissa, ja Raamatun perusopetukset vaikuttivat moniin meistä nopeasti. Hyvin pian veljet tulivat kysymään minulta ja muilta, haluaisimmeko mennä kasteelle. Minä vastasin myöntävästi. Tiesin, että haluan ”palvella Herran, Kristuksen, orjana” (Kol. 3:24). Menimme läheiselle joelle, ja minut ja eräs toinen veli kastettiin 15. helmikuuta 1946.

Tajusimme, että kastettuina kristittyinä meidän tuli jäljitellä Jeesusta ja kertoa säännöllisesti hyvää uutista toisille. Isää se ei miellyttänyt. Hän sanoi: ”Sinä olet liian nuori saarnaamaan. Sitä paitsi joessa uittaminen ei tee sinusta saarnaajaa.” Selitin, että Jumala haluaa meidän kertovan valtakunnan hyvää uutista (Matt. 24:14). Lisäsin: ”Minun on täytettävä lupaus, jonka olen antanut Jumalalle.” Silloin isä esitti uhkauksen, josta kerroin alussa. Hän oli vakaasti päättänyt estää minua saarnaamasta toisille. Se johti siihen, että jätin ensimmäistä kertaa jotain taakseni, jotta saavuttaisin hengellisiä tavoitteita.

Cruzin perhe pyysi, että muuttaisin asumaan heidän luokseen Angatiin. He myös kannustivat minua ja nuorinta tytärtään Noraa tienraivaukseen. Me molemmat aloitimme tienraivauksen 1. marraskuuta 1947. Nora palveli eräässä toisessa kaupungissa, kun taas minä jatkoin saarnaamistyötä Angatissa.

Kun olin kolmatta vuotta tienraivaajana, haaratoimistossa palveleva veli Earl Stewart piti puheen yli 500 hengelle, jotka olivat kokoontuneet suurelle aukiolle Angatiin. Hän puhui englanniksi, ja sen jälkeen minä esitin yhteenvedon hänen puheestaan tagalogiksi. Olin käynyt koulua vain seitsemän vuotta, mutta opetus oli usein tapahtunut englannin kielellä. Englannin oppimisessa minua oli auttanut myös se, että saatavilla oli vain vähän tagaloginkielisiä raamatullisia julkaisuja. Niinpä tutkin monia julkaisuja englanniksi. Kielitaitoni oli sen verran hyvä, että pystyin tulkkaamaan veli Stewartin puheen ja myöhemmin muita puheita.

Samana päivänä kun olin veli Stewartin tulkkina, hän mainitsi paikalliselle seurakunnalle, että Beteliin haluttiin kutsua yksi tai kaksi tienraivaajaveljeä. Heidän apuaan tarvittiin sillä välin, kun lähetystyöntekijät olivat vuoden 1950 Teokratian kasvun konventissa New Yorkissa Yhdysvalloissa. Minä olin Beteliin kutsuttujen joukossa. Jätin taas tutun ympäristön taakseni, tällä kertaa voidakseni auttaa Betel-työssä.

Tulin Beteliin 19. kesäkuuta 1950 ja aloitin uudessa tehtävässäni. Betel oli suuri, vanha talo, jonka ympärillä oli isoja puita ja joka sijaitsi noin hehtaarin kokoisella tontilla. Meitä naimattomia veljiä oli siellä kymmenkunta. Varhain aamulla autoin keittiössä ja yhdeksän maissa siirryin työskentelemään pesulaan, missä silitin vaatteita. Sama toistui iltapäivällä. Jatkoin työtä Betelissä senkin jälkeen, kun lähetystyöntekijät olivat palanneet kansainvälisestä konventista. Paketoin lehtiä postittamista varten, käsittelin tilauksia ja työskentelin vastaanotossa. Tein mitä vain minulta pyydettiin.

Olin innoissani, kun minut ja kuusi muuta filippiiniläistä vuonna 1952 kutsuttiin Gilead-koulun 20. kurssille. Näimme ja koimme Yhdysvalloissa monia asioita, jotka olivat meille uusia ja ihmeellisiä. Pienessä kotikylässäni en ollut osannut kuvitellakaan mitään sellaista.

Meidän täytyi esimerkiksi opetella käyttämään meille vieraita laitteita ja työvälineitä. Ja ilmasto oli tietysti aivan erilainen kuin mihin olimme tottuneet. Yhtenä aamuna astuin ulos kauniiseen  valkoiseen maailmaan. Se oli ensimmäinen kerta kun näin lunta. Sitten huomasin, että se oli kylmää – todella kylmää!

Nämä asiat vaativat sopeutumista, mutta ne kutistuivat merkityksettömiksi sen hienon opetuksen rinnalla, jota sain Gileadissa. Opettajat käyttivät tehokkaita opetusmenetelmiä. Meitä valmennettiin etsimään tietoa ja tutkimaan syvällisesti. Gilead-koulu auttoi minua kasvattamaan hengellisyyttäni.

Valmistumiseni jälkeen minut määrättiin tilapäisesti erikoistienraivaajaksi Bronxiin New Yorkiin. Sen ansiosta pääsin Uuden maailman yhteiskunnan konventtiin, joka pidettiin heinäkuussa 1953 tuossa samassa kaupunginosassa. Konventin jälkeen sain määräyksen takaisin Filippiineille.

Haaratoimiston veljet sanoivat: ”Nyt sinä lähdet kierrostyöhön.” Näin sain uuden tilaisuuden seurata Jeesuksen jalanjälkiä. Hänkin oli kulkenut kaukaisissa kylissä ja kaupungeissa auttamassa Jehovan lampaita. (1. Piet. 2:21.) Minut määrättiin kierrokselle, joka käsitti laajan alueen Filippiinien suurimman saaren Luzonin keskiosasta. Kierrokseeni kuuluivat Bulacanin, Nueva Ecijan, Tarlacin ja Zambalesin provinssit. Joihinkin kaupunkeihin päästäkseni minun täytyi ylittää jylhä Sierra Madren vuoristo. Noihin paikkoihin ei kulkenut julkista liikennettä, joten minun täytyi kysyä rekka-auton kuljettajilta, saisinko tulla kyytiin ja istua tukkipinon päällä. Monesti he suostuivat, mutta matkanteko ei ollut mukavimmasta päästä.

Useimmat seurakunnat olivat suhteellisen pieniä ja uusia. Autoin veljiä järjestämään kokoukset ja kenttäpalveluksen paremmin, ja he arvostivat sitä kovasti.

Myöhemmin sain siirron kierrokselle, johon kuului koko Bicolin alue. Kierros koostui enimmäkseen syrjäisistä ryhmistä, joita erikoistienraivaajat olivat perustaneet käydessään koskematonta aluetta. Eräässä talossa ainoa käymälä oli maassa oleva kuoppa, jonka päällä oli kaksi puunrunkoa poikittain. Kun astuin puunrungoille, ne putosivat kuoppaan – ja minä niiden mukana. Minulta kesti jonkin aikaa siistiytyä ja laittautua valmiiksi aamiaiselle!

Tuolla alueella palvellessani aloin ajatella Noraa, joka oli aloittanut tienraivauksen Bulacanissa. Hän toimi silloin erikoistienraivaajana Dumaguetessa, ja menin tapaamaan häntä. Sen jälkeen olimme jonkin aikaa kirjeenvaihdossa, ja vuonna 1956 menimme naimisiin. Vierailimme heti häiden jälkeisenä viikkona eräässä seurakunnassa Rapu Rapun saarella. Siellä meidän täytyi kiivetä vuorille ja kävellä paljon, mutta nautimme siitä, että saimme palvella syrjäisillä alueilla asuvia veljiä ja sisaria avioparina.

Kun olimme toimineet yhdessä melkein neljä vuotta matkatyössä, meitä pyydettiin palvelemaan haaratoimistossa. Tammikuussa 1960 alkoikin pitkä uramme Betel-palveluksessa. Tänä aikana olen itse oppinut paljon työskennellessäni sellaisten veljien rinnalla, joilla on paljon vastuuta, ja myös Noralla on ollut Betelissä monenlaisia tehtäviä.

Olen saanut täällä seurata aitiopaikalta sitä hämmästyttävää hengellistä kasvua, jota Filippiineillä on saatu. Kun tulin Beteliin ensi kertaa nuorena naimattomana veljenä, koko maassa oli vain noin 10 000 julistajaa. Nyt Filippiineillä on reilusti yli 200 000 julistajaa ja sadat beteliläiset tukevat elintärkeää saarnaamistyötä.

Kun työ vuosien kuluessa kasvoi, Betelin tilat kävivät liian pieniksi. Sitten hallintoelin pyysi meitä etsimään tonttia, jolle voisimme rakentaa uudet, suuremmat tilat. Painonvalvoja ja minä kävimme haaratoimiston naapurustossa kyselemässä talosta taloon, haluaisiko joku myydä meille tontin. Kukaan ei suostunut, ja yksi maanomistaja sanoi: ”Me kiinalaiset emme myy. Me ostamme.”

Sitten saimme kuitenkin odottamattoman tarjouksen. Eräs mies, joka aikoi muuttaa Yhdysvaltoihin, kysyi meiltä, haluaisimmeko ostaa häneltä maata. Siitä käynnistyi tapahtumasarja, jota oli vaikea uskoa todeksi. Toinenkin tuon seudun asukas päätti myydä tonttinsa, ja hän kannusti naapureitaan toimimaan samoin. Saimme ostettua maata jopa siltä mieheltä, joka oli sanonut: ”Me kiinalaiset emme myy.” Lyhyessä ajassa haaratoimiston tontin pinta-ala oli kasvanut yli kolminkertaiseksi. Olen varma, että Jehova Jumala halusi sen tapahtuvan.

Vuonna 1950 olin nuorin Betel-perheen jäsen. Nyt vaimoni ja minä olemme vanhimmat perheen jäsenet. Minua ei kaduta lainkaan se, että olen seurannut Jeesusta minne ikinä hän on minua ohjannut. Vanhempani ajoivat minut pois luotaan, mutta Jehova on antanut minulle hengellisistä veljistä ja sisarista koostuvan suuren perheen. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että Jehova antaa meille kaiken tarpeellisen, onpa tehtävämme mikä hyvänsä. Olemme Noran kanssa hyvin kiitollisia Jehovalle kaikista hänen lahjoistaan ja rohkaisemme muitakin ”koettelemaan” Jehovaa (Mal. 3:10).

Jeesus kehotti erään kerran Matteus Leevi -nimistä veronkantajaa: ”Ole minun seuraajani.” Miten Matteus reagoi? ”Hän jätti kaiken taakseen, nousi ja lähti seuraamaan” Jeesusta. (Luuk. 5:27, 28.) Minulla on ollut useita tilaisuuksia toimia samalla tavalla. Kannustan koko sydämestäni toisiakin tekemään niin, koska se johtaa moniin siunauksiin.