JOULUKUUN 1937 Tiedonantajassa * (Lontoon-painos) esitettiin seuraava voimakas vetoomus: ”Valtakunnan julistajat Britanniassa, herätkää!” Kirjoituksessa oli vakavoittava väliotsikko, joka kuului: ”Ei merkittävää kasvua kymmeneen vuoteen.” Tämän vahvisti etusivulla oleva palvelusraportti vuosilta 1928–37.

Mikä oli johtanut siihen, että kasvu Britannian kentällä oli hidastunut? Seurakunnat olivat ikään kuin jämähtäneet paikoilleen, ja työtä tehtiin saman kaavan mukaan kuin sitä oli tehty vuosikaudet. Lisäksi haaratoimisto oli tullut siihen tulokseen, että aluetta riitti vain noin 200 tienraivaajalle, jotka se lähetti työskentelemään syrjäseuduille, missä ei ollut seurakuntia. Haaratoimisto oli kertonut tienraivaajiksi aikoville, että Britannian kentällä ei ollut enää tilaa, ja kehottanut heitä muuttamaan muihin Euroopan maihin. Britanniasta lähtikin tienraivaajia tasaisena virtana muun muassa Ranskaan, vaikka he osasivat kieltä vain hyvin vähän tai eivät lainkaan.

Joulukuun 1937 Tiedonantajan kirjoitus asetti vuodelle 1938 haastavan tavoitteen: miljoona tuntia! Tavoite voitaisiin saavuttaa helposti, jos julistajat käyttäisivät kenttäpalvelukseen 15 tuntia kuukaudessa ja tienraivaajat 110 tuntia. Kirjoituksessa ehdotettiin, että muodostettaisiin kenttäpalvelusryhmiä, jotka tekisivät viisituntisia päiviä, ja että erityisesti arki-iltoina keskityttäisiin uusintakäynteihin.

Nämä kenttäpalvelusta koskevat uudistukset innostivat monia. Hilda Padgett * muistelee: ”Saimme päätoimistosta kutsun toimintaan, ja sitä useimmat meistä olivat odottaneetkin. Se tuotti pian mahtavia tuloksia.” Sisar E. F. Wallis kirjoitti: ”Ehdotus viisituntisesta palveluspäivästä oli upea! Mikä voisikaan tuottaa suurempaa iloa kuin se, että voi viettää kokonaisia päiviä Herran palveluksessa? – – Palasimme ehkä väsyneinä mutta toden totta iloisina!” Nuori Stephen Miller tajusi työn kiireellisyyden ja vastasi kutsuun. Hän halusi toimia, ja hänellä oli siihen mahdollisuus. Hän muisteli, miten julistajien ryhmät olivat polkupyörillä palveluksessa koko päiviä ja soittivat kesäiltoina puheita äänilevyiltä. He osallistuivat innokkaasti mainoskulkueisiin kilvet yllään ja todistivat kadulla tarjoamalla ihmisille lehtiä.

Tiedonantajassa oli myös seuraava pyyntö: ”Tarvitsemme 1 000 tienraivaajaa.” Alueista huolehtiminen uudella tavalla merkitsi sitä, että tienraivaajat eivät enää työskennelleet erillään seurakunnista vaan yhdessä seurakuntien kanssa tukien ja rakentaen niitä. ”Monet veljet oivalsivat, että heidän oli ryhdyttävä tienraivaajiksi”, muistelee Joyce Ellis (o.s. Barber). ”Vaikka olin tuolloin vasta 13-vuotias, tämä oli sitä, mitä halusin. Halusin  olla tienraivaaja.” Hän saavutti tavoitteensa heinäkuussa 1940, kun hän oli 15-vuotias. Peter, josta myöhemmin tuli Joycen aviomies, kuuli Valtakunnan julistajille annetun kehotuksen ”herätä”. Se pani hänet ajattelemaan tienraivausta. Kesäkuussa 1940 ollessaan 17-vuotias hän ajoi polkupyörällä 105 kilometriä Scarboroughin kaupunkiin uudelle tienraivausalueelleen.

Cyril ja Kitty Johnson olivat tyyppiesimerkki uhrautuvista tienraivaajista. Saadakseen rahaa tienraivausta varten he päättivät myydä kotinsa ja tavaransa. Cyril jätti työpaikkansa, ja kuukauden kuluttua he olivat valmiit aloittamaan tienraivauksen. Hän kertoi: ”Olimme aivan varmoja ratkaisustamme. Teimme sen halukkaasti ja iloisina.”

Kun tienraivaajien lukumäärä kasvoi nopeasti, vastuulliset veljet miettivät, miten tätä kasvavaa joukkoa voitaisiin tukea. Jim Carr, joka työskenteli vuonna 1938 alueenpalvelijana (kutsutaan nykyään kierrosvalvojaksi), noudatti ehdotusta perustaa kaupunkeihin tienraivauskoteja. Kustannusten vähentämiseksi tienraivaajia kannustettiin asumaan ja työskentelemään yhdessä toisten tienraivaajien kanssa. Sheffieldissä ryhmä tienraivaajia vuokrasi suuren talon, ja kodin valvojaksi valittiin eräs kypsä veli. Paikallinen seurakunta lahjoitti rahaa ja huonekaluja. Jim sanoi: ”Jokainen teki työtä hankkeen onnistumiseksi.” Talossa asui kymmenen ahkeraa tienraivaajaa, jotka noudattivat hyvää hengellistä rutiinia. ”Päivän teksti käsiteltiin joka aamu aamiaispöydässä”, ja ”tienraivaajat lähtivät päivittäin alueelleen eri puolille kaupunkia.”

Julistajien ja tienraivaajien yhteisten ponnistelujen ansiosta vuodelle 1938 asetettu miljoonan tunnin tavoite saavutettiin. Raporttien mukaan kasvua saatiin kaikilla kenttäpalveluksen osa-alueilla. Viidessä vuodessa Britannian julistajamäärä lähes kolminkertaistui. Kaikki Valtakunnan työn hyväksi tehdyt uudet järjestelyt vahvistivat Jehovan kansaa kohtaamaan edessä olevien sotavuosien haasteet.

Nyt kun Jumalan sota Harmagedon lähestyy, tienraivaajien määrä Britanniassa kasvaa jälleen. Kymmenen viime vuoden aikana on saatu uusia huippuja, ja lokakuussa 2015 tienraivaajia oli 13 224. Heillä ei ole epäilystäkään siitä, että kokoaikainen palvelus on parhaita tapoja käyttää elämäänsä.