Äärimmäisestä köyhyydestä suurimman rikkauden haltijaksi

KERTONUT MANUEL DE JESUS ALMEIDA

Synnyin lokakuussa 1916 nuorimpana 17 lapsesta. Yhdeksän vanhempaa sisarustani oli kuollut sairauksiin ja vajaaravitsemukseen, joten en koskaan tullut tuntemaan heitä. Me loput kahdeksan lasta asuimme vanhempiemme kanssa portugalilaisessa pikkukylässä lähellä Portoa.

VAATIMATTOMAAN kotiimme kuului pieni olohuone ja yksi makuuhuone. Juomavesi noudettiin lähes puolen kilometrin päästä, ja ruoanlaittotilat olivat alkeelliset.

Heti kun vanhemmat veljeni olivat riittävän vahvoja, he alkoivat työskennellä maissipelloilla. Heidän tuloillaan pystyttiin ostamaan jonkin verran ruokaa perheelle. Olin lapsista ainoa, jolla heidän ansiostaan oli mahdollisuus hankkia vähän koulutusta. Vaikka elämämme oli kovaa, olimme erittäin uskollisia katoliselle kirkolle ja toivoimme, että tämä helpottaisi elämäämme jollakin tavoin.

Toukokuussa kirkossa pidettiin yhdeksän päivän hartaus. Yhdeksänä perättäisenä päivänä kävelimme kirkkoon aamuvarhaisella, kun oli vielä pimeää. Siellä rukoilimme ja uskoimme, että saisimme siten Jumalan siunauksen. Ajattelimme myös, että pappi oli pyhä mies, Jumalan edustaja. Aikanaan näkemyksemme kuitenkin muuttui.

Etsin jotakin parempaa

Kun emme pystyneet maksamaan kirkollisveroa, pappi ei ottanut lainkaan huomioon äärimmäisiä taloudellisia vaikeuksiamme. Tämä masensi meitä. Käsitykseni kirkosta muuttui perin pohjin, joten 18-vuotiaana päätin jättää perheeni saadakseni selville, olisiko elämällä tarjottavana jotakin parempaa kuin työskentely pelloilla ja kiistely kirkon kanssa. Vuonna 1936 saavuin Lissaboniin, Portugalin pääkaupunkiin.

Siellä tapasin Edminian. Vaikka tunsin uskonnon pettäneen minut, meidät vihittiin vallitsevan tavan mukaan katolisessa kirkossa. Sitten vuonna 1939 alkoi toinen maailmansota. Sodan aikana vastuullani oli 18 varastoa, ja saatoimme yhtenä ainoana päivänä lähettää jopa 125 autokuormallista sotatarvikkeita.

Sodan kauhut ja se, että katolinen kirkko oli voimakkaasti sodassa mukana, vaikutti minuun suuresti. Mietin, välittääkö Jumala tosiaan ihmisistä. Miten meidän pitäisi  palvoa häntä? Vuosia myöhemmin, vuonna 1954, muuan iäkäs herrasmies, joka oli Jehovan todistaja, vastasi minua askarruttaneisiin kysymyksiin. Tämä keskustelu muutti koko elämäni.

Raamatun sykähdyttävä toivo

Tämä Joshua-niminen ystävällinen mies selitti minulle, että ainoa ratkaisu maailman ongelmiin on Jumalan valtakunta ja että rauha ja turvallisuus toteutuvat vain tämän Valtakunnan hallinnon avulla (Matteus 6:9, 10; 24:14). Hänen kertomansa asiat ilahduttivat minua, mutta en hyväksynyt hänen selityksiään kovin auliisti niiden aikaisempien kokemusten perusteella, joita minulla oli uskonnosta. Kun hän tarjoutui tutkimaan kanssani Raamattua, hyväksyin tarjouksen sillä ehdolla, että hän ei pyytäisi minulta rahaa eikä puhuisi politiikasta. Hän suostui ja vakuutti minulle, että se mitä hän tarjosi, oli ilmaista (Ilmestys 22:17).

Luottamukseni Joshuaan kasvoi nopeasti. Niinpä pyysin häneltä jotakin sellaista, jota olin halunnut nuoruudestani asti: ”Voisinko saada oman Raamatun?” Saatuani sen olin hyvin iloinen, sillä saatoin lukea ensimmäistä kertaa Luojamme omasta Sanasta esimerkiksi nämä lupaukset: ”Jumala itse on heidän [ihmisten] kanssaan. Ja hän pyyhkii pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa enää ole, eikä surua eikä valitushuutoa eikä kipua enää ole. Entiset ovat kadonneet.” (Ilmestys 21:3, 4.)

Erityisesti minua lohduttivat Raamatun lupaukset siitä, että köyhyys ja sairaudet poistettaisiin. Uskollinen mies Elihu sanoi Jumalasta: ”Hän antaa ruokaa runsain määrin.” (Job 36:31.) Ja Jumalan valtakunnan vanhurskaan hallinnon alaisuudessa ”yksikään siellä asuva ei sano: ’Minä olen sairas.’” (Jesaja 33:24.) Jehova Jumala on tosiaankin rakkaudellisen kiinnostunut  ihmiskunnasta! Kiinnostukseni hänen lupauksiaan kohtaan kasvoi entisestään.

Huhtikuun 17. päivänä 1954 olin ensimmäistä kertaa läsnä Jehovan todistajien kokouksessa. Se oli erikoiskokous, Kristuksen kuoleman muistonvietto. Siitä lähtien kävin kokouksissa hyvin säännöllisesti. Aloin pian kertoa toisille niistä hyvistä asioista, joita opin. Tuohon aikaan järjestimme Portugalissa joka kuukausi rannan tuntumaan piknikin, minkä jälkeen oli kastetilaisuus. Seitsemän kuukauden kuluttua siitä, kun Joshua ensimmäisen kerran keskusteli kanssani, vihkiydyin Jehova Jumalalle, ja sen vertauskuvaksi minut kastettiin meressä.

Vuoden 1954 alussa oli koko Portugalissa vain satakunta todistajaa. Niinpä tarvittiin kipeästi miehiä, jotka ottaisivat johdon saarnaamistyössä. Edistyin hyvää vauhtia hengellisesti, ja pian sain vastuutehtäviä seurakunnassa. Vuonna 1956 minut nimitettiin toiseen Lissabonin Jehovan todistajien seurakuntaan seurakunnanpalvelijaksi, joksi esivalvojaa tuolloin kutsuttiin. Nykyään tuossa kaupungissa ja sen lähiöissä on yli sata seurakuntaa.

Hyödymme vieraanvaraisuuden osoittamisesta

Vaikka olimme Edminian kanssa taloudellisesti ahtaalla, ovemme oli aina avoinna kristityille veljillemme. Vuonna 1955 muuan tienraivaaja, Jehovan todistajien kokoaikainen evankelista, pysähtyi Portugaliin matkallaan kotoa Brasiliasta ”Voittoisan Valtakunnan” kansainväliseen konventtiin Saksaan. Kuljetusongelmien vuoksi hän viipyi kodissamme kuukauden päivät, ja hyödyimme hengellisesti hyvin paljon hänen vierailustaan!

Niiden joukossa, jotka noina aikoina vierailivat kodissamme, oli myös New Yorkissa Brooklynissa sijaitsevan Jehovan todistajien päätoimiston henkilökuntaan kuuluvia, muun muassa Hugo Riemer ja hänen huonetoverinsa Charles Eicher. He söivät päivällistä kanssamme ja pitivät puheita portugalilaisille  veljille. Kuin vastakuoriutuneet linnunpoikaset odotimme suu ammolla mehukkaita hengellisiä herkkupaloja, joita nämä veljet antoivat.

Myös Jehovan todistajien matkavalvojia majoittui kotiimme vierailujensa ajaksi. Eräs vuonna 1957 käynyt unohtumaton vierailija oli Álvaro Berecochea, Marokon haaratoimiston valvoja, joka oli lähetetty Portugaliin rohkaisemaan veljiä. Hän oli mukana kodissamme pidettävässä kirjantutkistelussa, ja vaadimme häntä viipymään luonamme koko hänen Portugalin-vierailunsa ajan. Saimme runsaita siunauksia ja pulskistuimme hengellisesti hänen kuukauden mittaisen vierailunsa aikana, samalla kun Álvaro tukevoitui kirjaimellisesti rakkaan Edminiani hyvän keittotaidon ansiosta.

Äärimmäinen köyhyys, jollaista minäkin lapsuudessani koin, voi jättää syvät jäljet. Opin kuitenkin ymmärtämään, että mitä enemmän annamme Jehovalle ja hänen uskollisille palvelijoilleen, sitä enemmän hän siunaa meitä. Vakuutuin tästä yhä uudelleen, kun osoitimme vieraanvaraisuutta kaikille, joille vain voimme.

Vuonna 1955 Porton konventissamme luettiin ilmoitus, jossa kerrottiin, että Yankee-stadionilla New Yorkissa oli määrä pitää Jehovan todistajien kansainvälinen konventti vuonna 1958. Jokaiseen Portugalin valtakunnansaliin – joita silloin oli kovin harvassa – laitettiin lahjalaatikko, jotta voitaisiin lähettää portugalilaisia edustajia tuohon konventtiin. Voitko kuvitella, miten riemuissamme olimme, kun vaimoni ja minut valittiin näiden konventtivieraiden joukkoon? Oli valtava ilo vierailla Brooklynissa Jehovan todistajien päätoimistossa Yhdysvaltoihin tekemämme konventtimatkan yhteydessä.

Vainon kestäminen

Jehovan todistajien saarnaamistyö kiellettiin Portugalissa vuonna 1962, ja lähetystyöntekijät – mukaan lukien Eric Britten, Domenick Piccone, Eric Beveridge ja heidän vaimonsa – karkotettiin maasta. Myöhemmin emme saaneet pitää kokouksiamme valtakunnansaleissa, joten pidimme niitä salaa yksityiskodeissa. Myöskään suuria konventteja ei voitu enää järjestää Portugalissa. Niinpä sain tehtäväkseni järjestää kristittyjen veljiemme ja sisartemme kuljetukset muissa maissa pidettäviin konventteihin.

Muihin maihin tehtävien matkojen järjestäminen suurelle joukolle todistajia ei ollut helppoa. Se oli kuitenkin vaivan arvoista, kun otetaan huomioon, miten suurenmoista hengellistä hyötyä portugalilaiset veljet saivat. Heistä oli hyvin rakentavaa olla mukana Sveitsin, Englannin, Italian ja Ranskan konventeissa! Näiden konventtien ansiosta he saattoivat tuoda myös mukanaan kirjallisuutta omaan maahansa. Noina vuosina anoimme monet kerrat, että meidät rekisteröitäisiin Portugalissa uskonnollisena järjestönä, mutta kaikki anomukset hylättiin.

Sen jälkeen kun lähetystyöntekijät oli vuoden  1962 alussa karkotettu, salainen poliisi tehosti kampanjaansa saarnaamistyömme pysäyttämiseksi. Joukoittain veljiämme ja sisariamme pidätettiin ja vietiin oikeuteen. Dokumentoidut selostukset monista näistä tapauksista on julkaistu Vartiotornissa ja sen sisarjulkaisussa Herätkää!-lehdessä. a

Saarnaamisen takia telkien taakse pantujen joukossa oli muuan tienraivaaja, jolle olin aikoinaan kertonut Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Koska poliisi löysi osoitteeni hänen tavaroidensa joukosta, minut kutsuttiin kuulusteltavaksi.

Myöhemmin kaksi poliisin edustajaa tuli kotiini. He takavarikoivat Raamatun tutkimiseen tarkoitetut julkaisut samoin kuin 13 Raamattua. He jatkoivat kiusaamistaan ja tulivat kaikkiaan seitsemän kertaa tutkimaan kotimme. Joka kerta he pommittivat meitä kysymyksillään.

Minut kutsuttiin useita kertoja todistamaan oikeusjutuissa toisten todistajien puolesta. Vaikka en ollutkaan saanut paljon koulutusta, Jehova antoi minulle ’viisauden, jota kaikki vastaan olevat eivät yhdessäkään pystyneet vastustamaan eivätkä kiistämään’ (Luukas 21:15). Erään kerran tuomari oli niin hämmästynyt todistuksestani, että kysyi, mitä kouluja olin käynyt. Kaikki oikeussalissa nauroivat, kun sanoin käyneeni koulua vain neljä vuotta.

Vainon lisääntyessä kasvoi myös niiden joukko, jotka ottivat vastaan Valtakunnan sanoman. Niinpä Portugalin todistajamäärä, joka oli vuonna 1962 ollut alle 1 300, oli vuoteen 1974 mennessä kasvanut 13 000:een! Sillä välin toukokuussa 1967 minut kutsuttiin palvelemaan matkavalvojana. Tässä työssä vierailin Jehovan todistajien seurakunnissa vahvistaen niitä hengellisesti.

Iloitsen suurimmasta rikkaudesta

Joulukuussa 1974 sain olla paikalla, kun Jehovan todistajien työ Portugalissa laillistettiin. Seuraavana vuonna vaimostani ja minusta tuli Jehovan todistajien Estorilin Betel-perheen jäseniä. Minut nimitettiin myös Portugalin haaratoimistokomitean jäseneksi.

On ollut suuri ilo nähdä saarnaamistyön menestyvän Portugalissa ja haaratoimistomme valvontaan kuuluvilla alueilla, joita ovat Angola, Azorit, Kap Verde ja Madeira sekä São Tomé ja Príncipe. On ollut innostavaa nähdä portugalilaisia lähetystyöntekijöitä lähetettävän vuosien mittaan näihin maihin, joissa on osoitettu suurta kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan. Kuvittele riemuamme nyt, kun näillä alueilla on yli 88 000 Valtakunnan julistajaa, joista yli 47 000 Portugalissa! Vuonna 1998 näissä maissa saavutettiin muistonvieton läsnäolijamäärän huippu: 245 000. Vertaa sitä niihin alle 200:aan, jotka olivat läsnä vuonna 1954, kun minusta tuli todistaja.

Olemme Edminian kanssa koko sydämestämme samaa mieltä Raamatun psalmistan kanssa, joka sanoi, että ”yksi päivä sinun [Jehovan] esipihoissasi on parempi kuin tuhat muualla” (Psalmit 84:10). Kun ajattelen vaatimatonta lapsuuttani ja vertaan sitä niihin hengellisiin rikkauksiin, joista olen sittemmin saanut nauttia, tunnen samoin kuin profeetta Jesaja: ”Oi Jehova, sinä olet minun Jumalani. Minä ylistän sinua, minä kiitän sinun nimeäsi, sillä sinä olet tehnyt ihmeellisiä tekoja – –. Sillä sinusta on tullut linnoitus alhaiselle, linnoitus köyhälle.” (Jesaja 25:1, 4.)

[Alaviite]

[Kuvat s. 24]

Ylinnä: veli Almeida ilmoittaa Lissabonissa järjestelystä, jonka ansiosta voitaisiin lähettää edustajia New Yorkissa vuonna 1958 pidettävään konventtiin

Keskellä: malliksi tarkoitetun palvelijoiden kokouksen johtaminen Pariisin kansainvälisessä ”Rauha maassa” -konventissa

Alinna: tilausbussit valmistautuvat lähtemään piirikonventtiin Ranskaan

[Kuva s. 25]

Aamupalvonnan johtaminen Portugalin haaratoimistossa

[Kuva s. 25]

Portugalin haaratoimisto, joka vihittiin 1988

[Kuva s. 26]

Brooklynin Betelistä vierailulla olleen veli Hugo Riemerin puheet rohkaisivat meitä

[Kuva s. 26]

Vaimoni kanssa