Hasmonit ja heidän jättämänsä perintö

JEESUKSEN ollessa maan päällä juutalaisuus oli jakautunut ryhmäkuntiin, jotka kaikki kilpailivat vaikutusvallasta ihmisiin. Tällaisen kuvan maalaavat sekä evankeliumit että ensimmäisellä vuosisadalla eläneen juutalaisen historioitsijan Josefuksen kirjoitukset.

Fariseukset ja saddukeukset olivat tässä asetelmassa tärkeitä tekijöitä, sillä he pystyivät ohjailemaan yleistä mielipidettä jopa siinä määrin, että Jeesusta ei hyväksytty Messiaaksi (Matteus 15:1, 2; 16:1; Johannes 11:47, 48; 12:42, 43). Näitä kahta vaikutusvaltaista ryhmää ei kuitenkaan mainita lainkaan Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa.

Josefus mainitsee saddukeukset ja fariseukset ensimmäistä kertaa kuvaillessaan 100-luvun eaa. tapahtumia. Noihin aikoihin monet juutalaiset antoivat myöten hellenismin eli kreikkalaisen kulttuurin ja filosofian vaikutukselle. Hellenismin ja juutalaisuuden välinen jännitys kiristyi äärimmilleen, kun seleukidihallitsijat saastuttivat Jerusalemin temppelin vihkimällä sen Zeukselle. Voimakas juutalainen johtomies Juudas Makkabi perheestä, jonka jäseniä sanottiin hasmoneiksi, johti kapinallisten armeijaa ja vapautti sen avulla temppelin kreikkalaisten käsistä. *

Makkabilaisten kapinaa ja voittoa seuranneille vuosille oli tyypillistä, että kilpailevien ideologioiden ympärille muodostui lahkoja, jotka kaikki tavoittelivat juutalaisten enemmistön suosiota. Mutta miksi tällainen suuntaus kehittyi? Miksi juutalaisuus jakautui niin tyystin? Jotta voisimme saada vastaukset näihin kysymyksiin, tarkastellaanpa hasmonien historiaa.

Enemmän itsenäisyyttä ja eripuraa

Saavutettuaan uskonnollisen tavoitteensa eli vihittyään temppelin uudelleen Jehovan palvontaan, Juudas Makkabi siirtyi politiikkaan. Tästä syystä monet juutalaiset lakkasivat seuraamasta häntä. Hän kuitenkin jatkoi taisteluaan seleukidihallitsijoita vastaan, teki sopimuksen Rooman kanssa ja yritti perustaa itsenäisen juutalaisen valtion. Juudaan kuoltua taistelussa hänen veljensä Joonatan (Jonatan) ja Simon jatkoivat kamppailua. Ensin seleukidihallitsijat vastustivat makkabilaisia kiivaasti, mutta aikanaan he suostuivat poliittisiin kompromisseihin ja antoivat hasmoniveljeksille jonkin verran itsenäisyyttä.

Vaikka hasmonit olivatkin papillista syntyperää, kukaan heistä ei ollut palvellut ylimmäisenä pappina. Monien juutalaisten mielestä tuossa tehtävässä saivat toimia vain Salomon ylimmäiseksi papiksi asettaman Sadokin suvun papit (1. Kuninkaiden kirja 2:35; Hesekiel 43:19). Joonatan  taivutti seleukidit nimittämään hänet ylimmäiseksi papiksi sodankäynnin ja diplomatian keinoin. Joonatanin kuoleman jälkeen hänen veljensä Simon sai kuitenkin aikaan vielä enemmän. Jerusalemissa annettiin vuoden 140 eaa. syyskuussa tärkeä säädös, joka oli ikuistettu kreikkalaiseen tyyliin pronssitauluihin: ”Kuningas Demetrius [Demetrios, kreikkalainen seleukidihallitsija] vakuutti hänelle [Simonille] ylimmäisen papin arvon; ja hän otti hänet ystäviensä joukkoon ja osoitti hänelle suurta kunniaa. – – Ja nyt ovat juutalaiset ja papit nähneet hyväksi päättää, että Simon on oleva heidän ruhtinaansa ja ylimmäinen pappinsa ikuisiin aikoihin asti, kunnes nousee luotettava profeetta.” (1. Makkabilaiskirja 14:38–41, apokryfeihin kuuluva historiallinen kirja.)

Simonin ja hänen jälkeläistensä aseman hallitsijana ja ylimmäisenä pappina vahvisti näin ollen paitsi vierasmainen seleukidivallanpitäjä myös hänen oman kansansa ”suuri neuvosto”. Tämä merkitsi tärkeää käännekohtaa. Kuten historioitsija Emil Schürer kirjoitti, kun hasmonit olivat perustaneet poliittisen dynastian, ”heidän pääasiallinen huolenaiheensa ei ollut enää Tooran [juutalaisen lain] täyttäminen vaan oman poliittisen valtansa säilyttäminen ja lisääminen”. Simon varoi kuitenkin loukkaamasta juutalaisten herkkiä tunteita ja käytti kuninkaan arvonimen sijasta nimitystä ”etnarkki” eli käskynhaltija.

Kaikki eivät olleet tyytyväisiä siihen, että hasmonit olivat anastaneet itselleen sekä uskonnollisen että poliittisen vallan. Monien tutkijoiden mukaan Qumranin yhteisö perustettiin juuri tuohon aikaan. Sadokin sukuun kuulunut pappi, jonka uskotaan olevan Qumranin kirjoituksissa mainittu ”Vanhurskauden opettaja”, lähti Jerusalemista ja johdatti oppositioryhmän Juudan erämaahan Kuolleenmeren rannalle. Yksi Kuolleenmeren kirjakääröistä, Habakukin kirjan selitys, tuomitsee ”Pahan papin, jota kutsuttiin totuuden nimellä hänen astuessaan virkaansa, mutta [joka] hallitessaan Israelia – – tuli ylpeäksi” (Qumranin kirjasto). Monet tutkijat ajattelevat, että lahkon kuvaus vallassa olevasta ”Pahasta papista” soveltuu joko Joonataniin tai Simoniin.

Simon teki edelleen sotaretkiä laajentaakseen hallinnassaan olevaa aluetta. Hänen hallituskautensa päättyi kuitenkin äkisti, kun hänen vävynsä Ptolemaios murhasi hänet ja kaksi hänen poikaansa pidoissa lähellä Jerikoa. Tämä vallankaappausyritys epäonnistui. Simonin jäljelle jäänyttä poikaa Johannes Hyrkanosta varoitettiin, että hänetkin aiottiin tappaa. Hän vangitsi ne, jotka mahdollisesti yrittäisivät murhata hänet, ja siirtyi isänsä tilalle johtajaksi ja ylimmäiseksi papiksi.

Lisävaltauksia ja sortoa

Ensin syyrialaiset joukot olivat vakavana uhkana Johannes Hyrkanokselle, mutta vuonna 129 eaa. seleukidien hallitsijasuku hävisi ratkaisevan taistelun parthialaisille. Juutalainen tutkija Menahem Stern kirjoitti, miten tämä sota vaikutti seleukideihin: ”Käytännössä koko valtakunnan rakenne luhistui.” Siten Hyrkanos ”onnistui hankkimaan Juudealle takaisin sen poliittisen itsenäisyyden ja aloittamaan laajentumisen moneen suuntaan”. Ja hänen hallinnassaan oleva alue totisesti laajeni.

Nyt kun Syyria ei enää uhannut Hyrkanosta, hän ryhtyi tunkeutumaan Juudean ulkopuolelle ja alistamaan sitä ympäröiviä alueita valtaansa. Asukkaiden piti kääntyä juutalaisuuteen, tai muuten heidän kaupunkinsa hävitettäisiin. Yksi tällainen sotaretki suunnattiin idumealaisia (edomilaisia) vastaan. Stern mainitsi siitä: ”Idumealaisten kääntymys oli ensimmäinen laatuaan, sillä se oli kokonaisen heimokunnan eikä vain muutaman yksilön kääntymys.” Muiden valloitettujen alueiden joukossa oli Samaria, missä Hyrkanos hävitti Garisiminvuorella sijainneen samarialaisten temppelin. Historioitsija Solomon Grayzel totesi hasmonien dynastian pakkokäännytyspolitiikan nurinkurisuudesta: ”[Juudas Makkabin isän] Mattatiaan pojanpoika rikkoi juuri sitä periaatetta vastaan, jota edellinen sukupolvi oli niin jalosti puolustanut, nimittäin uskonnonvapautta vastaan.”

Fariseukset ja saddukeukset ilmaantuvat

Josefus käsittelee fariseusten ja saddukeusten kasvavaa vaikutusvaltaa kirjoittaessaan juuri  Hyrkanoksen hallituskaudesta (aiemmin hän oli maininnut Joonatanin hallituskaudella eläneet fariseukset). Hän ei kuitenkaan kerro, mistä nämä ryhmät olivat saaneet alkunsa. Jotkut historioitsijat ajattelevat fariseusten olevan lähtöisin hasideista, eräästä hurskaasta lahkosta, joka kannatti Juudas Makkabia hänen uskonnollisissa tavoitteissaan mutta hylkäsi hänet, kun hänen päämääränsä muuttuivat poliittisiksi.

Nimitys ”fariseukset” yhdistetään tavallisesti heprealaiseen kantasanaan, joka merkitsee ’erillään olevia’, mutta jotkut katsovat sen olevan sukua ”tulkitsijoita” vastaavalle heprean sanalle. Fariseukset olivat tavallisesta kansasta peräisin olevia oppineita, jotka eivät olleet mitään erityistä syntyperää. He pysyivät erossa kaikesta, mikä oli palvontamenojen kannalta epäpuhdasta, noudattamalla erityisen hurskasta elämäntapaa, johon kuului pappien pyhyyttä koskevien temppelilakien soveltaminen arkielämän tilanteisiin. Fariseukset kehittivät uuden tavan tulkita Raamatun kirjoituksia sekä käsitteen, joka tultiin tuntemaan suullisena lakina. Simonin hallituskaudella he saivat lisää vaikutusvaltaa, kun joitakuita heistä nimitettiin gerusiaan (vanhinten neuvostoon), josta alettiin myöhemmin käyttää nimitystä sanhedrin.

Josefus kertoo, että Johannes Hyrkanos oli ensin fariseusten oppilas ja kannattaja. Jossakin vaiheessa fariseukset kuitenkin moittivat häntä siitä, ettei hän luopunut ylimmäisen papin virasta. Tämä johti perinpohjaiseen välirikkoon. Hyrkanos julisti fariseusten palvontamenot laittomiksi. Lisärangaistukseksi hän asettui fariseusten uskonnollisten vastustajien, saddukeusten, puolelle.

Nimitys ”saddukeukset” liittyy todennäköisesti ylimmäiseen pappiin Sadokiin, jonka jälkeläiset olivat toimineet papinvirassa Salomon ajoista lähtien. Kaikki saddukeukset eivät kuitenkaan olleet Sadokin jälkeläisiä. Josefuksen mukaan saddukeukset olivat ylimyksiä ja kansakunnan varakkaita miehiä eikä heillä ollut kansan tukea. Professori Schiffman toteaa: ”Useimmat heistä – – olivat ilmeisesti joko pappeja tai miehiä, jotka olivat sukua ylimmäisten pappien perheille avioliiton kautta.” He olivat siis olleet pitkään läheisissä tekemisissä niiden kanssa, joilla oli valtaa. Siksi he pitivät fariseusten yhä merkittävämpää osaa julkisessa elämässä ja näiden ajatusta papillisen pyhyyden ulottamisesta kaikkiin ihmisiin uhkana, joka voisi jäytää heidän luontaista auktoriteettiaan. Nyt saddukeukset pääsivät takaisin valtaan Hyrkanoksen viimeisinä vuosina.

Enemmän politiikkaa, vähemmän hurskautta

Hyrkanoksen vanhin poika Aristobulos hallitsi vain vuoden ennen kuin kuoli. Hän jatkoi pakkokäännytystä juutalaistamalla iturealaiset ja alisti Ylä-Galilean hasmonien valtaan. Hasmonien dynastia oli kuitenkin voimakkaimmillaan vasta hänen veljensä Aleksanteri Jannaioksen hallituskaudella, joka kesti vuodesta 103 eaa. vuoteen 76 eaa.

 Aleksanteri Jannaios hylkäsi edeltäjiensä politiikan ja julistautui avoimesti ylimmäiseksi papiksi ja kuninkaaksi. Hasmonien ja fariseusten väliset ristiriidat voimistuivat ja johtivat jopa sisällissotaan, jossa 50000 juutalaista menetti henkensä. Kapinan tukahduttamisen jälkeen Jannaios antoi panna paaluun 800 kapinallista, mikä muistutti pakanakuninkaiden menettelyä. Heidän ollessaan kuolemaisillaan heidän vaimonsa ja lapsensa surmattiin heidän silmiensä edessä, samalla kun Jannaios piti julkisesti pitoja jalkavaimojensa kanssa. *

Jannaios piti fariseuksia vihollisinaan, mutta hän oli käytännöllinen poliitikko. Hän näki, että kansa tuki fariseuksia yhä enemmän. Kuolinvuoteellaan hän neuvoi vaimoaan Salome Aleksandraa liittoutumaan heidän kanssaan. Jannaios oli valinnut Salomen seuraajakseen valtakunnan johtoon poikiensa sijasta. Salome osoittautuikin taitavaksi hallitsijaksi, sillä hänen hallituskautensa (76–67 eaa.) oli yksi hasmonien dynastian rauhallisimmista. Fariseukset palautettiin valta-asemiin ja heidän palvontamenojensa vastaiset lait kumottiin.

Salomen kuoleman jälkeen hänen poikansa Hyrkanos II, joka oli palvellut ylimmäisenä pappina, ja Aristobulos II ryhtyivät keskinäiseen valtataisteluun. Kummallakaan ei ollut esi-isiensä poliittista ja sotilaallista vaistoa, eikä kumpikaan nähtävästi tajunnut täysin, miten Rooman vaikutusvalta alueella kasvoi seleukidien valtakunnan luhistuttua. Vuonna 63 eaa. molemmat veljekset kääntyivät roomalaisen valtiomiehen Pompeiuksen puoleen tämän ollessa Damaskoksessa ja pyysivät häntä toimimaan välittäjänä heidän kiistassaan. Samana vuonna Pompeius marssi joukkoineen Jerusalemiin ja otti vallan. Se merkitsi lopun alkua hasmonien valtakunnalle. Vuonna 37 eaa. Jerusalemin sai hallintaansa idumealainen kuningas Herodes Suuri, jonka Rooman senaatti oli hyväksynyt ”Juudean kuninkaaksi” ja ”Rooman kansan liittolaiseksi ja ystäväksi”. Hasmonien valtakunta hävisi olemassaolosta.

Hasmonien jättämä perintö

Hasmonien aika Juudas Makkabista Aristobulos II:een laski perustan sille jakautuneelle uskonnolliselle näyttämölle, joka oli olemassa Jeesuksen ollessa maan päällä. Hasmonit aloittivat täynnä intoa Jumalan palvonnan puolesta, mutta heidän intonsa rappeutui tuhoisaksi oman edun tavoitteluksi. Heidän papeillaan oli tilaisuus yhdistää kansa noudattamaan Jumalan lakia, mutta he johdattivat sen poliittisten valtataistelujen syvyyksiin. Tällaisessa ympäristössä eripuraa aiheuttavat uskonnolliset käsitykset kukoistivat. Hasmoneja ei enää ollut, mutta saddukeusten, fariseusten ja muiden taistelu uskonnollisesta vallasta löi leimansa kansaan, joka oli nyt Herodeksen ja Rooman alaisuudessa.

[Alaviitteet]

[Taulukko s. 30]

(Ks. painettu julkaisu)

Hasmonien dynastia

Juudas Makkabi

Joonatan Makkabi

Simon Makkabi

↓

Johannes Hyrkanos

↓ ↓

Aristobulos

Salome Aleksandra – naimisissa – Aleksanteri Jannaios

↓ ↓

Hyrkanos II

Aristobulos II

[Kuva s. 27]

Juudas Makkabin tavoitteena oli itsenäinen juutalaisvaltio

[Lähdemerkintä]

The Doré Bible Illustrations/Dover Publications, Inc.

[Kuva s. 29]

Hasmonit taistelivat saadakseen valtaansa ei-juutalaisia kaupunkeja

[Lähdemerkintä]

The Doré Bible Illustrations/Dover Publications, Inc.