Pysykää täydellisinä ja vakaumukseltanne lujina

Konventit – iloisia todisteita veljeydestämme

VIISIKYMMENVUOTIAS Joseph F. Rutherford, jonka terveys on heikko lähes vuoden pituisen epäoikeudenmukaisen vankeuden jälkeen, palvelee iloisin mielin hotellipoikana. Hän kantaa tarmokkaasti matkalaukkuja ja saattaa kristittyjä veljiä heidän hotellihuoneisiinsa. Kaksi hänen entistä vankitoveriaan, jotka hekin ovat raamatuntutkijoita, jakelee huoneita valtaisalle joukolle majapaikkaa odottavia ihmisiä. Hyörinä jatkuu pitkälti yli puolenyön. Innostus tarttuu kaikkiin läsnä oleviin. Mistä oikein on kysymys?

On vuosi 1919, ja raamatuntutkijat (tunnetaan nykyään Jehovan todistajina) ovat toipumassa ankaran vainon kaudesta. Elvyttääkseen rivejään he pitävät Cedar Pointissa Ohiossa Yhdysvalloissa konventin 1.–8. syyskuuta 1919. Konventin viimeisenä päivänä 7000 kuulijan innostunut joukko kuuntelee tarkkaavaisesti veli Rutherfordia, joka kannustaa jokaista konventtilaista sanoen: ”Olet kuninkaitten Kuninkaan ja herrojen Herran lähettiläs, julistamassa kansalle – – Herramme – – ihanaa valtakuntaa.”

Jehovan kansan keskuudessa on pidetty konventteja aina muinaisen Israelin ajoista saakka (2. Mooseksen kirja 23:14–17; Luukas 2:41–43). Sellaiset kokoontumiset olivat iloisia tilaisuuksia, jotka auttoivat kaikkia läsnäolijoita pitämään mielensä kohdistettuna Jumalan sanaan. Samoin nykyiset Jehovan todistajien konventit keskittyvät hengellisiin asioihin. Vilpittömille tarkkailijoille nämä iloiset kokoontumiset tarjoavat vastaansanomattoman todisteen siitä, että todistajat on yhdistetty vahvoin kristillisen veljeyden sitein.

Ponnisteluja konventtiin pääsemiseksi

Nykyajan kristityt ymmärtävät, että heidän konventtinsa ovat tilaisuuksia, jotka virkistävät hengellisesti ja joissa saadaan opetusta Jumalan sanasta. Heidän mielestään nämä suuret kokoontumiset ovat välttämättömiä, jotta he voisivat ’pysyä täydellisinä ja vakaumukseltaan lujina kaikessa Jumalan tahdossa’ (Kolossalaisille 4:12). Näin ollen todistajat tukevat näitä tilaisuuksia kokosydämisesti ja ponnistelevat kovasti päästäkseen niihin.

Joiltakuilta pelkkä konventissa oleminen vaatii uskoa ja vuorenkaltaisten esteiden voittamista. Ajatellaanpa esimerkiksi erästä iäkästä itävaltalaissisarta. Vaikka hänellä on diabetes ja hän tarvitsee insuliiniruiskeita päivittäin, hän piti huolen siitä, että oli läsnä maassaan pidetyssä piirikonventissa kaikki päivät. Intiassa erään suuren, hyvin köyhän todistajaperheen oli lähes mahdotonta päästä konventtiin. Yksi perheenjäsenistä pelasti tilanteen. ”En halunnut tilaisuuden menevän sivu suun, joten myin kultaiset korvarenkaani, niin että saimme matkan maksetuksi”, hän sanoi. ”Tuo uhraus kannatti, sillä läsnäolo ja kuulemamme kokemukset vahvistivat uskoamme.”

Papua-Uudessa-Guineassa pieni joukko kastamattomia, totuudesta kiinnostuneita ihmisiä oli päättänyt lähteä piirikonventtiin pääkaupunkiin. He menivät kysymään eräältä samassa kylässä asuvalta mieheltä, joka omisti joukkoliikenteeseen tarkoitetun moottoriajoneuvon, paljonko hän veloittaisi heidän kuljettamisestaan konventtiin. Koska vaadittu summa oli liian suuri, ryhmä päätti tehdä työtä miehen kodin hyväksi ja uusia hänen keittiönsä. Näin he saattoivat päästä piirikonventtiin ja hyötyä koko ohjelmasta.

Välimatka ei ole voittamaton ongelma Jehovan todistajille, jotka ovat päättäneet olla läsnä konventissa.  Vuonna 1978 muuan puolalaisnuori halusi päästä Lillessä Ranskassa pidettävään konventtiin, ja hän ajoi polkupyörällä 1200 kilometriä kuudessa päivässä. Kesällä 1997 kaksi todistajaa Mongoliasta teki 1200 kilometrin matkan päästäkseen kristilliseen kokoontumiseen Irkutskiin Venäjälle.

Aito veljesseura toiminnassa

Ennakkoluulottomat tarkkailijat voivat nähdä selvästi ykseyden ja veljeyden, joita todistajat konventeissaan ilmaisevat. Moniin on tehnyt vaikutuksen se, että konventtilaisten keskuudessa ei ole puolueellisuutta ja että jopa niiden kesken, jotka tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa, vallitsee aidon lämmin tunnelma.

Australiassa taannoin pidetyn kansainvälisen konventin aikana eräs matkaopas, joka oli viikon verran konventtivieraiden kanssa, halusi viipyä heidän luonaan hieman pitempään voidakseen nauttia heidän seurastaan. Oppaaseen teki vaikutuksen heidän rakkautensa ja ykseytensä, ja hänen oli vaikea uskoa, että he tulivat niin hyvin toimeen toistensa kanssa, sillä useimmat olivat ventovieraita keskenään. Kun hänen oli aika lähteä, hän pyysi saada sanoa jotakin. Hän puhutteli todistajia ”veljiksi ja sisariksi” ja alkoi kiitellä heitä. Hän ei kuitenkaan kyennyt puhumaan loppuun, sillä hän meni sanattomaksi liikutuksesta ja puhkesi kyyneliin.

Vuonna 1997 Sri Lankassa pidettiin maan ensimmäinen kolmikielinen piirikonventti eräällä suurella stadionilla. Koko ohjelma esitettiin samanaikaisesti englanniksi, sinhalaksi ja tamiliksi. Maailmassa, jossa etninen jännitys lisääntyy, tämä kolmen kieliryhmän kokoontuminen ei jäänyt huomaamatta. Muuan poliisi kysyi eräältä veljeltä: ”Kuka tätä konventtia johtaa: sinhalaa, tamilia vai englantia puhuvat?” ”Konventtia ei johda mikään yksittäinen ryhmä”, veli vastasi. ”Me kaikki toimimme yhdessä.” Poliisin oli vaikea uskoa tätä. Kun kaikki kolme kieliryhmää yhtyivät loppurukoukseen ja heidän yhteinen ”aamenensa” kajahti halki stadionin, konventtilaiset puhkesivat spontaaneihin suosionosoituksiin. Yleisön joukossa tuskin kenenkään silmät pysyivät kuivina. Konventit ovat tosiaankin iloisia todisteita veljeydestämme (Psalmit 133:1). *

[Alaviite]