Hengelliset arvot – mihin suuntaan ollaan menossa?

”Viisitoista pariskuntaa on läsnä [katolisen kirkon järjestämässä] illassa, jossa annetaan neuvontaa avioliittoon aikoville. Vain kolme näistä kolmestakymmenestä tunnustautuu uskovaksi.” (La Croix, ranskalainen katolinen päivälehti)

USKONNOLLISET arvot ovat kriisissä. Newsweekin kansainvälisen version kannessa oli 12. heinäkuuta 1999 kysymys ”Onko Jumala kuollut?” Lehdessä vastattiin, että Länsi-Euroopassa tosiaan näyttää siltä. Raportoidessaan katolisen kirkon kirkolliskokouksesta, joka pidettiin Roomassa saman vuoden lokakuussa, ranskalainen sanomalehti Le Monde totesi: ”Kirkkojen on yhä vaikeampaa saada sanomansa perille yhteiskunnassa, josta on tullut sille ’allerginen’ – –. Italiassa katolilaiset eivät enää muodosta yhtenäistä rintamaa – –. Saksassa kiista aborttineuvoloista etäännyttää toisistaan paavia ja demokratiaa, joka ei enää siedä, että sitä määräillään. – – jotkut tarkkailijat selittävät jo, että – – [Alankomaiden] uskalias kanta elämäntapoihin ja eutanasiaan johtuu sen äkillisestä vieraantumisesta kristinuskosta.”

Tilanne on pitkälti samanlainen muuallakin. Canterburyn arkkipiispa George Carey varoitti vuonna 1999, että Englannin anglikaaninen kirkko on ”yhden sukupolven päässä lakkauttamisesta”. Ranskalaisessa Le Figaro -sanomalehdessä ilmestynyt kirjoitus ”Kristillisen Euroopan loppu” mainitsi: ”Samat suuntaukset ovat nähtävissä muuallakin. – – eettiset ja opilliset näkökannat kyseenalaistetaan systemaattisesti.”

Uskonnollinen aktiivisuus vähenemässä

Kirkossakävijöiden määrä on Euroopassa jyrkässä laskussa. Alle 10 prosenttia Ranskan katolilaisista käy messussa joka sunnuntai, ja Pariisissa asuvista katolilaisista kirkossa käy säännöllisesti vain 3–4 prosenttia. Samanlaisia tai jopa alhaisempia kävijämääriä on havaittu Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Pohjoismaissa.

 Vakava huolenaihe johtaville kirkonmiehille on papiksi haluavien vähyys. Ranskassa pappien määrä on romahtanut alle sadassa vuodessa 14 papista 10000 asukasta kohti alle yhteen pappiin 10000:ta kohti. Pappien keski-ikä kasvaa kaikkialla Euroopassa, ja pappispula tuntuu sellaisissakin maissa kuin Irlannissa ja Belgiassa. Samaan aikaan katekismustunneilla käyvien lasten määrä vähenee, mikä herättää vakavia epäilyksiä katolisen kirkon elpymismahdollisuuksista.

Luottamuksen paneminen uskontoon näyttää kuuluvan menneisyyteen. Vain 6 prosenttia ranskalaisista uskoo nykyään, että ”totuus löytyy vain yhdestä uskonnosta”, kun vuonna 1981 näin uskoi 15 prosenttia ja vuonna 1952 tätä mieltä oli 50 prosenttia. Välinpitämättömyys uskontoa kohtaan leviää. Niiden ihmisten osuus, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, kiipesi vuosien 1980 ja 2000 välisenä aikana 26 prosentista 42 prosenttiin. (Les valeurs des Français—Évolutions de 1980 à 2000, Ranskalaisten arvot – kehitys vuosina 1980–2000.)

Moraaliarvot uusiksi

Arvokriisi on ilmeinen myös moraalin alueella. Kuten jo aiemmin mainittiinkin, monet kirkossakävijät eivät hyväksy kirkkonsa moraalisääntöjä. Heidän mielestään uskonnollisilla johtajilla ei ole oikeutta asettaa käyttäytymisnormeja. Samat ihmiset, jotka kiittävät paavin kantaa ihmisoikeuksiin, kieltäytyvät noudattamasta hänen ohjeitaan, kun ne koskevat heidän yksityiselämäänsä. Esimerkiksi hänen kantansa raskauden ehkäisyyn jätetään yleisesti huomiotta, myös monien katolisten parien keskuudessa.

Tämä asenne vaikuttaa sekä uskonnollisiin että ei-uskonnollisiin ihmisiin kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Nyky-yhteiskunnassa suvaitaan tapoja, jotka Raamattu selvästi tuomitsee. Parikymmentä vuotta sitten homoseksuaalisuutta paheksui 45 prosenttia ranskalaisista, mutta nykyään 80 prosenttia pitää sitä hyväksyttävänä. Vaikka suuri enemmistö kannattaakin aviollista uskollisuutta, vain 36 prosenttia on sitä mieltä, että avioliiton ulkopuoliset suhteet eivät ole milloinkaan hyväksyttäviä. (Roomalaisille 1:26, 27; 1. Korinttilaisille 6:9, 10; Heprealaisille 13:4.)

Uskonkäsitysten sekoitus

Länsimaissa on saamassa jalansijaa tee se itse -uskonto, johon jokainen voi valikoida omat käsityksensä. Joitain oppeja hyväksytään ja toiset hylätään. Jotkut sanovat itseään kristityiksi, vaikka he uskovat jälleensyntymiseen, kun taas toiset eivät epäröi tunnustaa useampaa uskontoa samanaikaisesti. (Saarnaaja 9:5, 10; Hesekiel 18:4, 20; Matteus 7:21; Efesolaisille 4:5, 6.) Kirja Les valeurs des Français osoittaa selvästi, että monet uskovat ihmiset harhailevat auttamattomasti pois kirkon viitoittamilta poluilta.

Tämä suuntaus kohti yhä suurempaa uskonnollista individualismia ei kuitenkaan ole vaaraton. Uskontohistorioitsija ja Ranskan instituutin jäsen Jean Delumeau uskoo vahvasti, että ihmisen on mahdotonta muodostaa omaa uskontoa, joka ei olisi riippuvainen mistään olemassa olevasta uskonnosta. ”Usko ei voi pysyä elossa, ellei sillä ole jonkin nimenomaisen vakaumuksen tarjoamaa vankkaa perustaa.” Terveiden hengellisten arvojen ja uskonnon harjoittamisen on oltava osa eheää kokonaisuutta. Mistä tällaista eheyttä voi löytää tässä muutosten repimässä yhteiskunnassa?

Koko Raamattu muistuttaa meitä siitä, että Jumala asettaa sopivat käyttäytymis- ja moraalinormit, vaikkakin hän antaa ihmisille vapauden päättää, noudattavatko he niitä vai eivät. Miljoonat ihmiset ympäri maailman tunnustavat, että tämä kauan arvossa pidetty kirja on käytännöllinen nykyään ja että se on ’heidän jalkansa lamppu ja valo heidän tielleen’ (Psalmit 119:105). Miten he ovat tulleet tähän tulokseen? Sitä käsitellään seuraavassa kirjoituksessa.