Nooan päivien vedenpaisumus – ei vain paikallinen tulva

RAAMATUSSA kerrotaan valtavan tulvan aiheuttamasta katastrofaalisesta ihmisten ja eläinten tuhosta, joka tapahtui Nooan päivinä noin 4400 vuotta sitten (1. Mooseksen kirja 6:9–9:19). Mitä todisteita on siitä, että kyseessä oli tosiaan maailmanlaajuinen vedenpaisumus eikä vain paikallinen tulva jossakin päin Lähi-itää?

Eräs kiinnostava piirre ovat ne mammuttien ja sarvikuonojen jäännökset, joita on löydetty eri osista maailmaa. Jotkin niistä ovat löytyneet Siperian maaperästä, toiset ovat säilyneet Siperian ja Alaskan jäässä. Joidenkin mahasta löytyi sulamatonta ravintoa tai hampaista vielä pureskelematonta ruokaa, mikä osoittaa niiden kuolleen yhtäkkiä. Syöksyhampailla käydyn kaupan perusteella arvioidaan, että kymmenientuhansien tällaisten mammuttien luita on löytynyt. Monien muidenkin eläinten, esimerkiksi leijonien, tiikerien, karhujen ja hirvien, fossiileja on löytynyt samoista kerrostumista, mikä saattaa osoittaa kaikkien näiden eläinten tuhoutuneen samanaikaisesti. Jotkut ovat pitäneet tällaisia löytöjä varmoina fyysisinä todisteina kaikkialle ulottuneen tulvan aiheuttamasta nopeasta ilmastonmuutoksesta ja äkillisestä tuhosta. Toiset kuitenkin mieluummin selittävät näiden eläinten kuolleen jonkin muun syyn kuin maailmanlaajuisen katastrofin takia. Se, että vedenpaisumus on tapahtunut, ei ole riippuvainen tällaisten fossiilien ja jäätyneiden eläinten jäännösten todistuksesta.

Vedenpaisumuksen kaltainen tuhotulva, jossa koko silloinen maailma huuhtoutui pois, oli eloon jääneille unohtumaton kokemus. He kertoivat siitä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Seem, joka eli vedenpaisumuksen jälkeen 500 vuotta, pystyi kertomaan tapauksesta monille sukupolville. Hän kuoli vain kymmenen vuotta ennen Jaakobin syntymää. Mooses tallensi aidon kertomuksen 1. Mooseksen kirjaan. Jonkin aikaa vedenpaisumuksen jälkeen, kun Jumalaa uhmaavat ihmiset rakensivat Babelin tornin, Jehova sekoitti heidän kielensä ja hajotti heidät ”yli koko maan pinnan” (1. Mooseksen kirja 11:9). Oli täysin luonnollista, että nämä ihmiset veivät mukanaan kertomuksia vedenpaisumuksesta ja siirsivät ne isältä pojalle. Se, että on olemassa muutamien kertomusten sijasta satoja eri kertomuksia suuresta vedenpaisumuksesta ja että tällaisia kertomuksia löytyy monien alkukantaisten heimojen perinteestä eri puolilta maailmaa, on voimakas todiste siitä, että kaikilla näillä ihmisillä oli yhteinen alkuperä ja että heidän varhaiset esi-isänsä olivat kokeneet yhdessä vedenpaisumuksen.

Näillä vedenpaisumuksesta kertovilla kansantarinoilla on joitakin merkittäviä yhtäläisyyksiä Raamatun kertomuksen kanssa: 1) turvapaikka muutamille eloon jääneille, 2) muutoin maailmanlaajuinen veden aiheuttama elämän tuhoutuminen ja 3) ihmiskunnan siemenen säilyminen elossa. Egyptiläisillä, kreikkalaisilla, kiinalaisilla, Britannian druideilla, polynesialaisilla, eskimoilla ja grönlantilaisilla, afrikkalaisilla, hinduilla ja intiaaneilla on kaikilla omat vedenpaisumuskertomuksensa. Teoksessa The International Standard Bible Encyclopedia sanotaan: ”Vedenpaisumuskertomuksia on löytynyt lähes kaikkien kansakuntien ja heimojen keskuudesta. Vaikka niitä esiintyy yleisimmin Aasian mantereella ja aivan sen eteläpuolella sijaitsevilla saarilla sekä Pohjois-Amerikan mantereella, niitä on löydetty kaikilta mantereilta. Tunnettujen kertomusten yhteismäärä on jopa noin 270 – –. Vedenpaisumuskertomusten yleismaailmallisuutta pidetään tavallisesti todisteena siitä, että tulva on kerran tuhonnut koko ihmiskunnan, ja siitä, että ihmissuvun leviäminen on saanut alkunsa yhdestä paikasta ja jopa yhdestä perheestä. Vaikka perimätiedot eivät ehkä aina puhu samasta tulvasta, aivan ilmeisesti suurin osa kyllä puhuu. Se väite, että monet näistä vedenpaisumuskertomuksista johtuvat yhteyksistä lähetyssaarnaajiin, ei ole pitävä, koska useimmat niistä ovat sellaisten antropologien keräämiä, jotka eivät olleet kiinnostuneita Raamatun osoittamisesta oikeaksi, ja ne ovat täynnä mielikuvituksellisia ja pakanallisia aineksia ilmeisesti sen vuoksi, että ne ovat kulkeneet  pitkään pakanayhteiskunnassa. Sitä paitsi jotkin näistä ikivanhoista kertomuksista ovat heprealais-kristillistä perinnettä kiivaasti vastustavien kirjoittamia.”

Menneisyydessä jotkin alkukantaiset kansat (Australiassa, Egyptissä, Fidžisaarilla, Seurasaarilla, Perussa, Meksikossa ja muualla) säilyttivät mahdollisia jäänteitä näistä vedenpaisumusta koskevista perinteistä viettämällä marraskuussa ”esi-isien juhlaa” tai ”vainajien juhlaa”. Tällaiset tavat olivat muistona vedenpaisumuksen aiheuttamasta tuhosta. Professori C. Piazzi Smyth sanoo kirjassaan Life and Work at the Great Pyramid, että juhlaa vietettiin Meksikossa 17. marraskuuta, koska ”siihen aikaan maailma oli perinteen mukaan aikoinaan tuhottu; ja he pelkäsivät, että samanlainen katastrofi voisi jakson lopussa tuhota ihmissuvun”. J. Garnier kirjoittaa: ”Kaikki viettävät tätä [vainajien] juhlaa täsmälleen tai melkein samana päivänä, jona vedenpaisumus Mooseksen kertomuksen mukaan tapahtui, nimittäin suunnilleen marraskuutamme vastaavan toisen kuukauden 17. päivänä.” (The Worship of the Dead.) On kiinnostavaa, että Raamatun mukaan vedenpaisumus alkoi ”toisessa kuussa, kuukauden seitsemäntenätoista päivänä” (1. Mooseksen kirja 7:11). Tuo ”toinen kuu” vastaa meidän kalenterissamme lokakuun loppupuolta ja marraskuun alkupuolta.

Muiden henkeytettyjen raamatunkirjoittajien antama vahvistus on voimakkaampi todiste vedenpaisumuksen historiallisuudesta kuin alkukantaisten kansojen pakanalliset perinteet. Nuo henkeytetyt raamatunkirjoittajat, esimerkiksi Jesaja, viittaavat 1. Mooseksen kirjan kertomukseen ja vahvistavat sen (Jesaja 54:9). Myös Hesekiel tunnustaa Nooan historialliseksi henkilöksi (Hesekiel 14:14, 18, 20). Pietari puhuu toistuvasti vedenpaisumuskertomuksesta kirjeissään (1. Pietarin kirje 3:20; 2. Pietarin kirje 2:5; 3:5, 6). Paavali todistaa siitä suuresta uskosta, jota Nooa osoitti rakentaessaan arkin huonekuntansa varjelemiseksi elossa (Heprealaisille 11:7). Luukas mainitsee Nooan Messiaan esi-isien sukuluettelossa (Luukas 3:36).

Vieläkin merkittävämpää on se, mitä Jeesus sanoi vedenpaisumuksen ajasta; sekä Luukas että Matteus ovat kirjoittaneet sen muistiin. Jeesuksen sanat eivät pelkästään vahvista vedenpaisumuskertomuksen todenperäisyyttä, vaan ne myös osoittavat noiden muinaisten tapahtumien kuvaannollisen ja profeetallisen merkityksen. Kun Jeesus vastasi opetuslasten kysymykseen: ”Mikä tulee olemaan sinun läsnäolosi ja asiainjärjestelmän päättymisen tunnusmerkki?”, hän sanoi muun muassa: ”Sillä niin kuin Nooan päivät olivat, niin tulee Ihmisen Pojan läsnäolo olemaan. Sillä niin kuin ihmiset olivat noina päivinä ennen vedenpaisumusta: söivät ja joivat, miehet menivät naimisiin ja naisia naitettiin aina siihen päivään saakka, jona Nooa meni arkkiin, eivätkä panneet merkille, ennen kuin vedenpaisumus tuli ja pyyhkäisi heidät kaikki pois, niin tulee Ihmisen Pojan läsnäolo olemaan.” (Matteus 24:3, 37–39; Luukas 17:26, 27.) Henkeytetystä Pyhästä Raamatusta löytyy siis runsaasti todisteita sen tueksi, että vedenpaisumuskertomus on oikeaperäinen ja aito. Se ei nojaudu pelkkiin ihmisten perinteisiin, alkukantaisten kansojen kansantarinoihin eikä geologisiin ja arkeologisiin löytöihin.