Voidaanko kirkot pelastaa?

”BRITANNIASSA uskotaan yhä Jumalaan, muttei haluta sitoutua Kristukseen”, sanoo ugandalainen pappi Stephen Tirwomwe. Hän säilyi hengissä niistä väkivaltaisista puhdistuksista, joita Ugandan kirkossa tehtiin parikymmentä vuotta sitten. Nykyään hän saarnaa miestenkerhoilla Leedsissä Englannissa ja pitää kymmenminuuttisen puheensa ennen kuin bingo vie hänen kuulijoidensa huomion.

Atlantin toisella puolella äskettäin perustettu liike ”Anglikaaninen missio Amerikassa” kamppailee samanlaisessa hengellisessä kriisissä. ”Yhdysvalloissa asuu tätä nykyä englantia puhuvan maailman suurin kirkkoon kuulumaton ja hengellisesti juureton väestö”, sanotaan liikkeen virallisilla verkkosivuilla. ”Meistä on tulossa lähetyskenttä.” Turhautuneena kirkkonsa epäonnistuneista yrityksistä muuttaa kirkkoa sisältäpäin tämä uusi liike poikkesi perinteisestä toimintatavasta ja ryhtyi yhteistoimintaan aasialaisten ja afrikkalaisten johtajien kanssa ja aloitti ”lähetystyön Yhdysvalloissa”.

Mutta miksi afrikkalaiset, aasialaiset ja latinalaisamerikkalaiset lähetyssaarnaajat ”pelastavat sieluja” kristillisiksi tunnustautuvissa Euroopan ja Pohjois-Amerikan maissa?

Kuka pelastaa kenet?

Samalla kun siirtomaavallat laajensivat alueitaan ja ulottivat valtansa Afrikkaan, Aasiaan, Tyynenmeren alueelle ja Etelä-Amerikkaan, noille seuduille tuli tasaisena virtana hartaita lähetyssaarnaajia Euroopasta yli neljänsadan vuoden ajan. He lähtivät viemään uskoaan noiden maiden niin sanotuille pakanoille. Aikanaan myös Amerikan siirtokunnat, joiden perustana katsottiin olevan kristilliset periaatteet, ryhtyivät harjoittamaan lähetystyötä, ja lopulta amerikkalaiset onnistuivatkin eurooppalaisia virkaveljiään paremmin muodostamaan omia evankelisia lähetysasemiaan eri puolille maailmaa. Nyt suunta on vaihtunut.

 Nimikristillisyyden ”keskus on vaihtunut”, sanoo Andrew Walls, länsimaiden ulkopuolella vaikuttavaa kristillisyyttä tutkivan keskuksen perustaja ja johtaja. Vuonna 1900 tilanne oli se, että 80 prosenttia niistä, jotka väittivät olevansa kristittyjä, asui joko Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Nykyään 60 prosenttia kaikista kristityiksi tunnustautuvista elää Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Eräässä tuoreessa lehdistötiedotteessa todetaan, että ”Euroopan katoliset kirkot ovat riippuvaisia Filippiineiltä ja Intiasta tulevista papeista” ja että ”nykyään joka kuudes Amerikan katolisissa seurakunnissa palveleva pappi on ulkomaalainen”. Alankomaissa afrikkalaiset evankelisen suunnan edustajat, joista enemmistö on kotoisin Ghanasta, katsovat olevansa ”lähetyskirkko maallistuneella mantereella”. Brasilialaiset evankelistat puolestaan järjestävät ristiretkiä eri puolille Britanniaa. Eräs kirjoittaja toteaa, että ”kristillisessä lähetystyössä liikenne on kääntynyt päinvastaiseen suuntaan”.

Myrsky nousemassa

Lähetystyöntekijöitä voidaan hyvinkin tarvita Euroopan ja Pohjois-Amerikan entistä maallistuneemmilla mantereilla. ”Skotlannissa alle 10 prosenttia kristityistä käy säännöllisesti kirkossa”, huomautetaan eräässä uutislehdessä. Ranskassa ja Saksassa kirkossakävijöitä on vieläkin vähemmän. Tutkimusten mukaan ”noin 40 prosenttia amerikkalaisista ja 20 prosenttia kanadalaisista sanoo käyvänsä kirkossa säännöllisesti”, todetaan eräässä lehdistötiedotteessa. Filippiineillä kirkossakävijöiden määrän sanotaan sitä vastoin olevan lähes 70 prosenttia, ja tilanne on sama muissa kehitysmaissa.

Vielä huomattavampaa on se, että eteläisellä pallonpuoliskolla kirkossakävijöillä näyttää olevan traditionaalisemmat käsitykset kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Esimerkiksi kun Yhdysvalloissa ja Euroopassa asuvien katolilaisten mielipidettä kysytään, yleensä he kaikki ilmaisevat kasvavaa epäluottamusta papiston valtaa kohtaan ja puhuvat maallikoiden suuremman vaikutusmahdollisuuden ja naisten tasa-arvon puolesta. Eteläisellä pallonpuoliskolla katolilaiset taas kannattavat sydämestään kirkon perinteistä kantaa näissä kysymyksissä. Nykysuuntaus – se että kirkon kannatus eteläisellä pallonpuoliskolla voimistuu – merkitsee sitä, että tulevien konfliktien siemen on jo itämässä. Historian ja uskontotieteen tutkija Philip Jenkins ennustaa: ”On varsin todennäköistä, että seuraavien kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua kummallakaan puolella maapalloa kristityt eivät tunnusta, että toisella puolella elävät olisivat aitoja kristittyjä.”

Walls sanoo, että näiden suuntausten valossa polttava kysymys on se, ”miten Afrikan, Aasian, Latinalaisen Amerikan, Pohjois-Amerikan ja Euroopan kristityt voivat toimia samassa kirkossa tunnustaen aidosti samaa uskoa”. Mitä mieltä sinä olet? Voivatko kirkot selviytyä tässä jakautuneessa maailmassa? Mihin tosi kristillinen ykseys perustuu? Seuraavassa kirjoituksessa näihin kysymyksiin vastataan Raamatun avulla ja esitetään selviä todisteita siitä, että kristillinen yhteisö kukoistaa jo kautta maailman.

[Kuva s. 4]

Tämä entinen kirkko on nykyään musiikkiravintola

[Lähdemerkintä]

AP Photo/Nancy Palmieri