Elämäkerta

Kahdeksan lapsen kasvattaminen kulkemaan Jehovan teitä on ollut haaste ja ilo

KERTONUT JOYCELYN VALENTINE

Vuonna 1989 mieheni lähti ulkomaille töihin. Hän lupasi lähettää kotiin rahaa, jotta voisin huolehtia kahdeksasta lapsestani. Kului viikko toisensa jälkeen, mutta hänestä ei kuulunut mitään. Kului kuukausia, eikä vieläkään sanan sanaa. Vakuuttelin itselleni, että heti kun hän saa asiat järjestykseen, hän palaa kotiin.

KUN rahavaramme ehtyivät, jouduin epätoivon valtaan. Valvoin yökausia ja pohdin, miten hän voi tehdä perheelleen näin. Lopulta minun oli tunnustettava itselleni karu totuus, että mieheni oli hylännyt meidät. Hänen lähdöstään on nyt kulunut 16 vuotta, eikä hän ole vieläkään tullut takaisin. Siksi olen joutunut kasvattamaan lapseni ilman puolison apua. Se on ollut haastavaa, mutta olen myös saanut paljon iloa nähdessäni, että lapseni ovat lähteneet kulkemaan Jehovan teitä. Ennen kuin kuvailen perheemme selviytymistä voisin kuitenkin ensin kertoa omista kasvuvuosistani.

Etsin raamatullista ohjausta

Synnyin vuonna 1938 Jamaikassa, joka on yksi Karibianmeren saarista. Vaikka isäni ei koskaan kuulunut mihinkään kirkkoon, hän katsoi olevansa jumalaapelkäävä ihminen. Iltaisin  hän pyysi usein minua lukemaan hänelle Raamatusta Psalmien kirjaa. Pian pystyin toistamaan monia psalmeja ulkomuistista. Äitini kuului erääseen paikalliseen kirkkoon ja vei minut aika ajoin uskonnollisiin kokouksiin.

Noissa kokouksissa sanottiin, että Jumala ottaa hyvät ihmiset taivaaseen ja kärventää pahoja ikuisesti helvetintulessa. Lisäksi meille selitettiin, että Jeesus on Jumala ja että hän rakastaa lapsia. Se tuntui hämmentävältä, ja aloin pelätä Jumalaa. Pohdin mielessäni, miten Jumala, joka rakastaa meitä, voi piinata ihmisiä tulessa.

Ajatus helvetintulesta sai minut näkemään painajaisia. Aikanaan ilmoittauduin adventtikirkon raamattukurssille, jota pidettiin kirjeitse. Tuo kirkko opetti, ettei pahoja ihmisiä piinattaisi ikuisesti vaan että he palaisivat liekeissä tuhkaksi. Tässä tuntui olevan enemmän järkeä, ja aloin käydä heidän kokouksissaan. Heidän oppinsa osoittautuivat kuitenkin sekaviksi, eikä se, mitä kuulin, korjannut vääriä moraalikäsityksiäni.

Siihen aikaan paheksuttiin yleisesti haureutta. Mutta minä uskoin monien muiden tavoin, että haureus tarkoitti vain sitä, että on sukupuolisuhteissa monien kumppanien kanssa. Näin ollen kaksi naimatonta ihmistä, jotka olivat sukupuolisuhteissa yksinomaan toistensa kanssa, eivät tehneet syntiä. (1. Korinttilaisille 6:9, 10; Heprealaisille 13:4.) Tämä käsitys myötävaikutti siihen, että sain naimattomana ollessani kuusi lasta.

Edistyn hengellisesti

Vuonna 1965 Vaslyn Goodison ja Ethel Chambers muuttivat lähiseudullemme Bathiin. He olivat Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita eli tienraivaajia, ja eräänä päivänä he keskustelivat isän kanssa. Sovittiin, että isän kanssa alettaisiin tutkia Raamattua. Jos satuin olemaan kotona heidän käyntinsä aikana, he keskustelivat myös minun kanssani. Vaikka suhtauduin Jehovan todistajiin hyvin epäluuloisesti, päätin tutkia heidän kanssaan Raamattua todistaakseni, että he olivat väärässä.

Tein tutkistelun aikana monia kysymyksiä, ja todistajat käyttivät vastatessaan aina Raamattua. He auttoivat minua tajuamaan, että kuolleet eivät tiedä mitään eivätkä kärsi helvetissä (Saarnaaja 9:5, 10). Sain myös tietää toivosta elää ikuisesti paratiisissa maan päällä (Psalmit 37:11, 29; Ilmestys 21:3, 4). Vaikka isä lakkasi tutkimasta Raamattua, minä aloin käydä Jehovan todistajien paikallisen seurakunnan kokouksissa. Noissa kokouksissa vallitsi rauha ja järjestys, joten niissä oli helppo oppia Jehovasta lisää. Kävin myös todistajien järjestämissä suuremmissa tilaisuuksissa, nimittäin kierros- ja piirikonventeissa. Näin saamani raamatullinen opetus synnytti minussa voimakkaan halun palvoa Jehovaa tavalla, joka miellyttää häntä. Tiellä oli kuitenkin yksi este.

Elin siihen aikaan avoliitossa miehen kanssa, jolle olin synnyttänyt kolme kuudesta lapsestani. Kun luin Raamatusta, että Jumala tuomitsee avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet, omatuntoni alkoi kolkuttaa (Sananlaskut 5:15–20; Galatalaisille 5:19). Mitä syvemmäksi rakkauteni totuutta kohtaan tuli, sitä palavammin halusin saattaa elämäni sopusointuun Jumalan lain kanssa. Lopulta tein päätökseni. Sanoin avomiehelleni, että joko menemme naimisiin tai suhteemme päättyy. Vaikka hän ei ollut samaa mieltä uskonkäsityksistäni, solmimme laillisen avioliiton 15. elokuuta 1970, viisi vuotta sen jälkeen kun todistajat ensi kertaa puhuivat minulle. Joulukuussa 1970 minut kastettiin vedessä sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle.

En koskaan unohda ensimmäistä päivää, jona osallistuin saarnaamistyöhön. Olin hermostunut enkä tiennyt, miten päästä puhumaan Raamatusta. Oli oikeastaan helpotus, että ensimmäinen ovenavaaja lopetti keskustelun lyhyeen. Pian jännitys kuitenkin laukesi.  Päivän päättyessä olin hyvin onnellinen, koska olin saanut keskustella monien kanssa lyhyesti Raamatusta ja jättää heille joitakin Raamattuun perustuvia julkaisujamme.

Yritän pitää perheen hengellisesti vahvana

Vuonna 1977 perheessämme oli jo kahdeksan lasta. Olin päättänyt tehdä kaikkeni, jotta huonekuntani palvelisi Jehovaa (Joosua 24:15). Siksi näin paljon vaivaa voidakseni johtaa säännöllisesti Raamatun perhetutkistelua. Toisinaan olin niin väsynyt, että nukahdin, kun joku lapsista luki kappaletta ääneen, ja heidän piti herättää minut. Väsymys ei kuitenkaan koskaan estänyt meitä tutkimasta Raamattua perheenä.

Lisäksi rukoilin hyvin usein lasteni kanssa. Niin pian kuin he olivat tarpeeksi vanhoja, opetin heitä rukoilemaan Jehovaa itsekseen. Huolehdin siitä, että jokainen heistä esitti nukkumaanmenoaikaan oman rukouksensa. Pidin rukouksen erikseen jokaisen kanssa, joka oli liian nuori esittämään omaa rukousta.

Mieheni vastusti ensin sitä, että vein lapset seurakunnan kokouksiin. Toisaalta ajatus, että hän joutuisi hoitamaan lapsia minun ollessani kokouksissa, laimensi hänen vastustustaan. Hän lähti mieluusti iltaisin viettämään aikaa kavereittensa kanssa, mutta kahdeksan lapsen ottaminen mukaan ei houkutellut. Myöhemmin hän alkoi jopa auttaa minua saamaan lapset kokouskuntoon.

Lapset tottuivat pian käymään kaikissa seurakunnan kokouksissa ja osallistumaan julkiseen sananpalvelukseen. Kesälomillaan he lähtivät usein saarnaamistyöhön seurakuntamme tienraivaajien kanssa. Tämä auttoi jälkikasvuani kehittämään syvää rakkautta seurakuntaa ja saarnaamistyötä kohtaan (Matteus 24:14).

Koetuksia

Kohentaakseen perheen taloudellista tilannetta mieheni alkoi käydä töissä ulkomailla. Hän oli pitkiä aikoja poissa perheen luota, mutta hän palasi säännöllisin väliajoin. Vuonna 1989 hän kuitenkin lähti eikä palannut enää. Kuten jo aiemmin mainitsin, mieheni menettäminen tuntui minusta musertavalta. Itkin yökausia rukoillen palavasti Jehovalta  lohdutusta ja kestävyyttä, ja tunsin hänen vastaavan rukouksiini. Saavutin mielenrauhan ja voimaa mennä eteenpäin lukemalla Raamatusta esimerkiksi Jesajan 54:4:n ja 1. Korinttilaiskirjeen 7:15:n. Sain lisäksi henkistä ja aineellista tukea sukulaisilta ja ystäviltä kristillisestä seurakunnasta. Olen hyvin kiitollinen Jehovalle ja hänen kansalleen heidän avustaan.

Meillä oli muitakin koettelemuksia. Eräässä vaiheessa yksi tyttäristäni poistettiin seurakunnasta epäraamatullisen käytöksen vuoksi. Rakastan kovasti kaikkia lapsiani, mutta uskollisuuteni Jehovalle on ensi sijalla. Siksi noudatimme muiden lasteni kanssa tuona aikana tarkasti sitä, miten Raamattu neuvoo kohtelemaan erotettuja (1. Korinttilaisille 5:11, 13). Ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet kantaamme, arvostelivat meitä jyrkästi. Mutta kun tyttäreni oli otettu takaisin seurakuntaan, kuulin, että hänen mieheensä oli tehnyt syvän vaikutuksen se, miten tiukasti pidimme kiinni Raamatun periaatteista. Nyt he molemmat ja koko perhe palvelevat Jehovaa yhdessä.

Taloudellisia ongelmia

Kun mieheni jätti meidät, minulla ei ollut vakinaisia tuloja, eikä perhe saanut enää häneltä taloudellista tukea. Tämä tilanne opetti meitä tyytymään yksinkertaiseen elämään ja arvostamaan hengellisiä rikkauksia enemmän kuin aineellisia. Lapset oppivat rakastamaan ja auttamaan toisiaan, ja se lähensi heitä toisiinsa. Kun varttuneemmat lapset alkoivat käydä työssä, he tukivat mielellään nuorempia sisaruksiaan. Vanhin tyttäreni Marseree auttoi nuorimman sisarensa Nicolen koulunkäynnin rahoittamisessa. Onnistuin myös pitämään pientä ruokakauppaa. Näin saamillani vaatimattomilla tuloilla pystyin huolehtimaan joistakin menoistamme.

Jehova ei ole koskaan jättänyt meitä pulaan. Kerran sanoin eräälle kristitylle sisarelle, ettei meillä ollut varaa lähteä piirikonventtiin. Hän vastasi: ”Kun kuulet puhuttavan konventista, ryhdy pakkaamaan! Jehova järjestää asiat.” Noudatin hänen neuvoaan. Jehovan avulla kaikki järjestyi ja on tähän päivään saakka järjestynyt. Perheemme ei ole ollut poissa yhdestäkään konventista rahojen puutteen vuoksi.

Vuonna 1988 hurrikaani Gilbert aiheutti tuhoa Jamaikassa, ja se ajoi meidät kodistamme hakemaan suojaa turvallisemmasta paikasta. Kun myrsky tyyntyi, palasimme poikani kanssa katsomaan, löytyisikö kotimme raunioista mitään. Huomasin pirstaleiden joukossa jotakin, minkä halusin viedä talteen. Äkkiä tuulet alkoivat taas yltyä, mutta pidin edelleen tiukasti kiinni löydöstäni. ”Äiti, laske maahan se televisio. Oletko sinä Lootin vaimo?” (Luukas 17:31, 32.) Poikani sanat palauttivat minut järkiini. Pudotin sateen liottaman television maahan, ja juoksimme yhdessä turvaan.

Nyt ihan hirvittää ajatella, että vaaransin henkeni television vuoksi. Mieltäni kuitenkin lämmittää hengellinen valppaus, jota poikani osoitti. Kristillisessä seurakunnassa saamansa raamatullisen valmennuksen ansiosta hän pystyi auttamaan minua välttymään vakavalta vahingolta niin fyysisesti kuin ehkä myös hengellisesti.

Hurrikaanin jäljiltä kotimme ja omaisuutemme olivat pirstaleina, ja myös mielemme oli maassa. Silloin paikalle tulivat kristityt veljemme. He rohkaisivat meitä luottamaan menetyksistämme huolimatta Jehovaan ja pysymään toimeliaina sananpalveluksessa, ja he  auttoivat meitä rakentamaan kotimme uudelleen. Rakkaudellinen ja uhrautuva työ, jota Jamaikasta ja muista maista tulleet vapaaehtoiset todistajat tekivät, kosketti meitä syvästi.

Jehova ensi sijalle

Päätettyään koulunsa toinen lapseni Melaine toimi tienraivaajana. Sitten hän otti vastaan kutsun palvella tienraivaajana eräässä toisessa seurakunnassa, minkä vuoksi hänen piti luopua työpaikastaan. Vaikka hän oli pystynyt tuon työnsä ansiosta tukemaan merkittävästi perhettämme, luotimme siihen, että Jehova pitäisi meistä huolta, jos itse kukin panemme Valtakunnan edut ensi sijalle (Matteus 6:33). Myöhemmin myös poikani Ewan sai kutsun toimia tienraivaajana. Hänkin oli tukenut perhettämme taloudellisesti, mutta kehotimme häntä ottamaan kutsun vastaan ja toivotimme hänelle Jehovan siunausta. En ole koskaan estellyt lapsiani lisäämästä toimintaansa Valtakunnan hyväksi, emmekä me kotiin jääneet ole milloinkaan kärsineet puutetta. Olemme sen sijaan saaneet enemmän iloa, ja toisinaan olemme kyenneet auttamaan muita tarpeessa olevia.

Nykyään on suuri ilo nähdä lasteni ”vaeltavan totuudessa” (3. Johanneksen kirje 4). Yksi tyttäristäni, Melaine, on parhaillaan matkatyössä miehensä kanssa, joka toimii kierrosvalvojana. Tyttäreni Andrea ja hänen miehensä palvelevat erikoistienraivaajina, ja Andrea kulkee miehensä mukana, kun tämä vierailee seurakunnissa kierrosvalvojan sijaisena. Poikani Ewan ja hänen vaimonsa toimivat erikoistienraivaajina, ja Ewan on yksi seurakunnan vanhimmista. Tyttäreni Ava-Gay työskentelee miehensä kanssa Jehovan todistajien Jamaikan-haaratoimistossa. Jennifer, Genieve ja Nicole ovat miestensä ja lastensa kanssa seurakuntiensa aktiivisia jäseniä. Marseree asuu minun kanssani, ja me kaksi kuulumme nykyään Port Morantin seurakuntaan. Minua on siunattu runsain määrin, sillä kaikki kahdeksan lastani palvovat edelleen Jehovaa.

Ikä on tuonut tullessaan vaivoja. Sairastan nykyään nivelreumaa, mutta saan yhä toimia tienraivaajana. Jonkin aikaa sitten kävi kuitenkin työlääksi nousta asuinalueellemme johtavaa jyrkkää mäkeä. Sananpalveluksen jatkaminen tuotti vaikeuksia. Kokeilin polkupyörällä ajoa, ja havaitsin, että se oli helpompaa kuin käveleminen. Niinpä ostin käytetyn pyörän ja aloin käyttää sitä. Aluksi lapset olivat huolissaan nähdessään, miten heidän nivelreumaa poteva äitinsä ajoi polkupyörällä. He olivat kuitenkin iloisia siitä, että pystyin noudattamaan sydämeni halua ja jatkamaan saarnaamista.

On suuri ilo nähdä, että ihmiset, joiden kanssa olen tutkinut, omaksuvat Raamatun totuuden. Rukoilen alati, että Jehova auttaisi kaikkia perheeni jäseniä pysymään uskollisina hänelle tänä lopun aikana ja läpi ikuisuuden. Ylistän ja kiitän Suurta ”rukouksen Kuulijaa” Jehovaa siitä, että hän on auttanut minua ottamaan vastaan haasteen ja kasvattamaan kahdeksan lastani kulkemaan hänen teitään (Psalmit 65:2).

[Kuva s. 10]

Lasteni, heidän puolisoittensa ja lastenlasteni kanssa

[Kuva s. 12]

Käytän nykyään sananpalveluksessa polkupyörää