Elämäkerta

Aarteenetsintämme on palkittu pysyvillä rikkauksilla

Kertoneet Dorothea Smith ja Dora Ward

Millaista aarretta olimme etsimässä? Me kaksi nuorta tyttöä halusimme palavasti osallistua Jeesuksen käskyn täyttämiseen ja mennä ja ”tehdä opetuslapsia kaikkien kansakuntien ihmisistä” (Matteus 28:19). Kerromme nyt, miten etsintämme on palkittu pysyvillä rikkauksilla.

DOROTHEA: Synnyin perheemme kolmantena lapsena vuonna 1915, pian ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Asuimme lähellä Howellin kaupunkia Michiganissa Yhdysvalloissa. Isä ei ollut uskonnollinen, mutta äiti oli jumalaapelkäävä nainen. Hän yritti opettaa Willis-veljeäni, Viola-siskoani ja minua noudattamaan kymmentä käskyä, mutta oli huolissaan siitä, että me lapset emme kuuluneet mihinkään kirkkoon.

Kun olin 12-vuotias, äiti päätti, että minut pitäisi kastaa presbyteerisen kirkon jäseneksi. Muistan kastepäiväni elävästi. Samaan aikaan kanssani kastettiin kaksi vauvaa, jotka olivat äitiensä sylissä. Oli suunnattoman nöyryyttävää tulla kastetuksi vauvojen kanssa. Pappi pirskotti päähäni muutaman pisaran vettä ja mumisi sanoja, joita en ymmärtänyt. Todellisuudessa ymmärsin asiasta yhtä vähän kuin nuo pienokaiset!

Eräänä päivänä vuonna 1932 pihaamme ajoi auto, ja äiti meni ovelle katsomaan, kuka oli tulossa. Siellä seisoi kaksi nuorta miestä tarjoamassa uskonnollisia kirjoja. Toinen heistä esitteli itsensä Albert Schroederiksi.  Hän näytti äidille Jehovan todistajien julkaisemaa kirjallisuutta. Äiti hankki kirjoja, ja ne auttoivat häntä omaksumaan Jumalan sanan totuuden.

Aarteenetsintä alkaa

Aikanaan muutin Detroitiin siskoni luo. Eräs iäkäs nainen kävi opettamassa hänelle raamatullisia asioita. Noista keskusteluista muistui mieleeni viikoittainen radio-ohjelma, jota olin kotona kuunnellut äidin kanssa. Tuo ohjelma sisälsi 15 minuutin puheen jostakin raamatullisesta aiheesta, ja puhujana oli J. F. Rutherford, joka tuohon aikaan johti Jehovan todistajien työtä. Vuonna 1937 hakeuduimme Detroitin ensimmäisen Jehovan todistajien seurakunnan yhteyteen. Seuraavana vuonna menin kasteelle.

1940-luvun alkupuolella ilmoitettiin, että Jehovan todistajat perustaisivat South Lansingiin New Yorkiin lähetyskoulu Gileadin. Kun kuulin, että jotkut sieltä valmistuneista lähetettäisiin ulkomaille, ajattelin itsekseni, että sehän olisi minua varten. Asetin Gilead-koulun tavoitteekseni. Mikä ilo olisikaan etsiä muista maista ”aarteita” eli ihmisiä, jotka haluavat tulla Kristuksen Jeesuksen opetuslapsiksi! (Haggai 2:6, 7.)

Kohti tavoitettani

Huhtikuussa 1942 luovuin työpaikastani ja aloin palvella tienraivaajana eli kokoaikaisena evankelistana yhdessä viiden hengellisen sisareni kanssa Findlayssa Ohiossa. Siellä ei ollut seurakuntaa eikä säännöllistä kokoustoimintaa, mutta me rohkaisimme toinen toistamme lukemalla yhdessä kristillisiä julkaisujamme. Ensimmäisen tienraivauskuukauteni aikana levitin kiinnostuneille 95 kirjaa! Noin puolitoista vuotta myöhemmin minut määrättiin erikoistienraivaajaksi Chambersburgiin Pennsylvaniaan. Siellä liityin viiden muun tienraivaajan seuraan. Yksi heistä oli iowalainen sisar Dora Ward. Dorasta ja minusta tuli tienraivaustovereita. Olimme käyneet kasteella samana vuonna, ja me molemmat haaveilimme Gilead-koulusta ja lähetystyöstä ulkomailla.

Alkuvuodesta 1944 koitti tuo suuri päivä! Me molemmat saimme kutsun Gileadin neljännelle kurssille. Ilmoittauduimme kouluun tuon vuoden elokuussa. Mutta ennen kuin jatkan, Dora saa kertoa, kuinka hän päätyi pitkäaikaiseksi aarteenetsijätoverikseni.

Innokas aloittamaan kokoaikaisen palveluksen

DORA: Äiti rukoili oppiakseen ymmärtämään  Jumalan sanaa. Eräänä sunnuntaina kuulimme radiosta J. F. Rutherfordin puheen. Sen loputtua äiti huudahti: ”Tässä on totuus!” Pian sen jälkeen aloimme tutkia Jehovan todistajien julkaisuja. Vuonna 1935 ollessani 12-vuotias kuulin erään Jehovan todistajan pitämän kastepuheen ja tunsin sydämestä lähtevää halua omistaa elämäni Jehovalle. Kolme vuotta myöhemmin kävin kasteella. Vihkiytyminen ja kaste auttoivat minua kouluvuosina pitämään tavoitteeni selkeinä mielessäni. Odotin malttamattomana koulun loppumista, jotta voisin aloittaa tienraivauksen.

Noihin aikoihin kävimme seurakunnankokouksissa, joita todistajat pitivät Fort Dodgessa Iowassa. Kokouksiin osallistuminen vaati paljon vaivannäköä. Tuolloin Vartiotornin tutkittavat kirjoitukset eivät sisältäneet kysymyksiä seurakunnan yhteistä keskustelua varten. Meitä kaikkia pyydettiin laatimaan kysymyksiä ja antamaan ne tutkistelua johtavalle veljelle. Maanantai-iltaisin valmistimme äidin kanssa jokaiseen kappaleeseen kysymyksen, ja tutkistelun johtaja sitten päätti, mitä niistä käyttäisi.

Aika ajoin seurakunnassamme vieraili matkavalvojia. Yksi heistä oli veli John Booth, joka tutustutti minut ovelta-ovelle-työhön ollessani 12-vuotias. Sitten 17-vuotiaana kysyin häneltä, miten tienraivausanomus täytetään, ja hän neuvoi minua. Enpä osannut arvata, että myöhemmin tiemme kohtaisivat jälleen ja meistä tulisi elinikäiset ystävykset!

Tienraivausaikana työskentelin usein sisar Dorothy Aronsonin kanssa, joka oli minua 15 vuotta vanhempi kokoaikainen evankelista. Olimme tienraivaustovereita aina siihen saakka, kun hänet kutsuttiin Gileadin ensimmäiselle kurssille vuonna 1943. Sen jälkeen jatkoin tienraivausta yksin.

Vastustus ei pysäytä meitä

1940-luku oli meille vaikeaa aikaa, sillä toinen maailmansota nostatti kansalliskiihkoa. Kun saarnasimme talosta taloon, usein meitä pommitettiin mädillä kananmunilla, ylikypsillä tomaateilla ja joskus jopa kivillä! Vielä suurempi koetus kohtasi meitä, kun tarjosimme kadunkulmassa Vartiotorni- ja Lohdutus-lehtiä (nykyään Herätkää!). Uskonnollisten vastustajien yllyttämänä poliisi tuli luoksemme ja uhkasi pidättää meidät, jos meidät vielä nähtäisiin saarnaamassa julkisilla paikoilla.

Emme tietenkään suostuneet lopettamaan todistamista, ja niinpä meidät vietiin  poliisiasemalle kuulusteltaviksi. Vapaaksi päästyämme palasimme tuohon samaan kadunkulmaan tarjoamaan samoja lehtiä. Vastuulliset veljet neuvoivat meitä käyttämään Jesajan 61:1, 2:ta kantamme puolustamiseen. Kerran kun eräs nuori poliisimies lähestyi minua, latelin hermostuneena raamatunkohdan hänelle. Yllättäen hän kääntyi kannoillaan ja käveli pois. Minusta tuntui, että enkelit suojelivat meitä.

Unohtumaton päivä

Vuonna 1941 minulla oli ilo osallistua Jehovan todistajien viisipäiväiseen konventtiin, joka pidettiin Saint Louisissa Missourissa. Tuossa konventissa veli Rutherford pyysi kaikkia 5–18-vuotiaita lapsia kerääntymään stadionin pääkatsomoon. Lapsia tuli koolle tuhansittain. Veli Rutherford tervehti meitä heiluttaen nenäliinaansa. Me kaikki vilkutimme takaisin. Hän piti tunnin puheen ja sanoi sitten: ”Nouskoon – – teistä lapsista seisomaan jokainen joka on sitoutunut tekemään Jumalan tahdon ja asennoitunut Hänen Kristuksen Jeesuksen johtaman jumalanvaltaisen hallituksensa puolelle ja suostunut tottelemaan Jumalaa ja Hänen Kuningastaan.” Kaikki 15000 lasta nousivat yhtenä joukkona, minä mukaan lukien. Sen jälkeen hän lisäsi: ”Sanokoon jokainen teistä, joka tahtoo tehdä voitavansa kertoakseen toisille Jumalan valtakunnasta ja sitä seuraavista siunauksista: Hyvä.” Vastaustamme seurasivat myrskyisät kättentaputukset.

Seuraavaksi veli Rutherford julkaisi Lapset-kirjan *, ja iso joukko nuoria jonotti lavan luona, ja me jokainen saimme häneltä oman kirjan. Se oli jännittävää! Vielä nykyäänkin melko monet kirjan saaneista palvelevat innokkaasti Jehovaa eri puolilla maailmaa ja kertovat hänen Valtakunnastaan ja vanhurskaudestaan (Psalmit 148:12, 13).

Palveltuani tienraivaajana kolme vuotta olin erittäin iloinen saadessani kutsun lähteä erikoistienraivaajaksi Chambersburgiin. Siellä tapasin Dorothean, ja pian meistä tuli erottamattomat. Uhkuimme nuoruuden intoa ja tarmoa. Halusimme tehdä enemmän saarnaamistyössä. Yhdessä lähdimme etsimään aarteita, ja tuo taival on kestänyt koko eliniän. (Psalmit 110:3.)

Muutama kuukausi sen jälkeen, kun olimme aloittaneet erikoistienraivauksen, tapasimme Gileadin ensimmäiseltä kurssilta valmistuneen Albert Mannin. Hän oli juuri lähdössä ulkomaiselle kentälle. Hän kannusti meitä ottamaan vastaan minkä tahansa ulkomaisen määräalueen, jota meille saatettaisiin tarjota.

Yhdessä koulunpenkille

DORA JA DOROTHEA: Riemumme oli rajaton, kun lähetyskoulutuksemme alkoi. Ensimmäisenä koulupäivänä ilmoittauduimme Albert Schroederille, samalle veljelle joka oli 12 vuotta aiemmin antanut Dorothean äidille Raamatun tutkielmia -kirjat. Tapasimme myös John Boothin, koska hän toimi tuolloin tilanpalvelijana Valtakunnanmaatilalla, missä koulu sijaitsi. Myöhemmin molemmat veljet palvelivat Jehovan todistajien hallintoelimen jäseninä.

Gilead-koulussa tutkimme Raamatun syviä totuuksia. Se oli erinomaista koulutusta. Luokallamme oli 104 oppilasta, muiden muassa ensimmäinen ulkomainen opiskelija. Tuo meksikolaisveli yritti kehittää englannin kielen taitoaan, kun taas me koetimme opetella espanjaa. Olimme aivan haltioissamme, kun veli Nathan H. Knorr jakoi meille ulkomaiset määräalueemme! Suurin osa oppilaista lähetettiin Keski- ja Etelä-Amerikkaan; meidät määrättiin Chileen.

Aarteenetsintää Chilessä

Päästäksemme Chileen meidän oli hankittava viisumi, mikä vei melkoisesti aikaa.  Niinpä valmistuttuamme Gileadista tammikuussa 1945 palvelimme puolitoista vuotta tienraivaajina Washingtonissa. Kun saimme viisumimme, matkasimme Chileen yhdessä seitsemän muun lähetystyöntekijän kanssa, jotka olivat olleet Gileadin aiemmilla kursseilla.

Kun pääsimme perille pääkaupunkiin Santiagoon, meitä vastassa oli useita kristittyjä veljiä. Yksi heistä oli Gileadin käynyt Albert Mann, joka oli muutama vuosi sitten rohkaissut meitä. Hän oli tullut Chileen vuotta aiemmin yhdessä Joseph Ferrarin kanssa, joka oli opiskellut Gileadin toisella kurssilla. Saapuessamme Chileen koko maassa oli alle sata julistajaa. Olimme innokkaita etsimään ja löytämään uudelta alueeltamme lisää aarteita eli vilpitönsydämisiä ihmisiä.

Asetuimme Santiagossa sijaitsevaan lähetyskotiin. Eläminen suuren lähetystyöntekijäperheen kanssa oli meille molemmille uusi kokemus. Sen lisäksi, että meillä oli tuntitavoite saarnaamistyössä, jokaisen oli määrä laittaa ruokaa perheelle kerran viikossa. Noloja tilanteita sattui meille niin kuin muillekin. Kerran päätimme leipoa aamiaispöytään lämmintä suuhunpantavaa nälkäistä perhettämme varten, mutta kun otimme leipomukset uunista, nenäämme lemahti varsin vastenmielinen haju. Olimme käyttäneet ruokasoodaa leivinjauheen sijasta! Joku oli laittanut soodan tyhjään leivinjauhepurkkiin.

Toisaalta vieläkin nolompia olivat ne virheet, joita meille sattui espanjaa opiskellessamme. Eräs suuri perhe, jonka kanssa tutkimme Raamattua, oli vähällä lopettaa tutkimisen, koska he eivät ymmärtäneet, mitä yritimme sanoa. Mutta katsomalla raamatunkohdat omasta Raamatustaan he kuitenkin oppivat totuuden, ja viisi heistä tuli todistajiksi. Noihin aikoihin ei uusille lähetystyöntekijöille järjestetty kielikursseja. Aloitimme saarnaamisen oikopäätä ja yritimme oppia kielen niiltä, joille todistimme.

Johdimme useita raamatuntutkisteluja, ja jotkut oppilaat osoittivat vastakaikua nopeasti. Toiset vaativat paljon kärsivällisyyttä. Eräs nuori nainen, Teresa Tello, kuunteli totuuden sanomaa ja pyysi: ”Tulkaa uudelleen kertomaan minulle lisää.” Yritimme tavoittaa häntä 12 kertaa, mutta tuloksetta. Kului kolme vuotta. Sitten olimme läsnä eräässä Santiagon teatterissa pidettävässä konventissa. Kun lähdimme konventista sunnuntaina, joku huusi: ”Señorita Dora, señorita Dora!” Käännyimme ympäri, ja siinä oli Teresa. Hän oli ollut kyläilemässä sisarensa luona kadun toisella puolella, ja hän tuli nyt katsomaan, mitä teatterissa oli tekeillä. Kuinka ihanaa olikaan tavata hänet jälleen! Teimme järjestelyjä raamatuntutkistelua varten, ja pian hän kävi kasteella. Myöhemmin hänestä tuli erikoistienraivaaja. Nykyään, 45 vuotta myöhemmin, Teresa toimii edelleen  kokoaikaisessa erikoispalveluksessa. (Saarnaaja 11:1.)

Aarteita löytyy ”hiekasta”

Vuonna 1959 meidät lähetettiin Punta Arenasiin, joka merkitsee ’hiekkaniemeä’. Tuo Chilen 4300 kilometrin pituisen rantaviivan eteläisin kärki on erikoinen alue. Kesäkuukausina päivät ovat pitkiä: päivänvaloa riittää miltei puolille öin. Saatoimme viettää monia päiviä palveluksessa, mutta emme hankaluuksitta, sillä kesä tuo tullessaan navakat antarktiset tuulet. Talvi on kylmä ja päivät ovat lyhyitä.

Näistä haasteista huolimatta Punta Arenasissa on oma viehätyksensä. Kesäisin läntisen taivaan poikki lipuu sadepilvien paraati. Välillä ne ryöpsäyttävät vettä niskaan, mutta sitten tuuli puhaltaa taas kaiken kuivaksi. Kun aurinko pilkistää pilvien lomasta, taivaalle ilmestyy kaunis sateenkaari. Joskus se pysyy näkyvissä useita tunteja: välillä se himmentyy ja sitten taas voimistuu auringon paistaessa sadepilviin. (Job 37:14.)

Tuohon aikaan Punta Arenasissa oli vain kourallinen julistajia. Meidän sisarten piti johtaa pienen paikallisen seurakunnan kokoukset. Jehova siunasi ponnistelujamme. Kun 37 vuotta myöhemmin vierailimme alueella, mikä meitä odotti? Kuusi kukoistavaa seurakuntaa ja kolme viehättävää valtakunnansalia. Suureksi iloksemme Jehova soi meidän löytää hengellisiä aarteita tuolta etelän ”hiekasta”. (Sakarja 4:10.)

Lisää aarteita ”rannalta”

Kun olimme palvelleet Punta Arenasissa kolme ja puoli vuotta, meidät lähetettiin Valparaíson satamakaupunkiin. Kaupunki koostuu 41 kukkulasta, jotka ympäröivät Tyynellemerelle avautuvaa lahtea. Keskitimme saarnaamistoimintamme kukkulalle nimeltä Playa Ancha, ’leveä ranta’. Siellä viettämiemme 16 vuoden aikana näimme monien nuorten kristittyjen veljien edistyvän hengellisesti, ja nykyään he palvelevat matkavalvojina ja seurakunnan vanhimpina eri puolilla Chileä.

Seuraava määräalueemme oli Viña del Mar. Palvelimme siellä kolme ja puoli vuotta, kunnes maanjäristys vaurioitti lähetyskotiamme. Palasimme Santiagoon, missä olimme aloittaneet lähetyspalveluksemme 40 vuotta aiemmin. Muutoksia oli tapahtunut. Oli rakennettu uusi haaratoimisto, ja entisistä tiloista tehtiin koti kaikille maahan jääville lähetystyöntekijöille. Myöhemmin tuossa kodissa alettiin pitää palvelijoiden valmennuskoulua. Tuolloin saimme jälleen kokea Jehovan rakkaudellista huomaavaisuutta. Viisi meistä jo ikääntyneistä lähetystyöntekijöistä kutsuttiin asumaan Beteliin. Olemme palvelleet Chilessä 15 määräalueella ja nähneet julistajien määrän kasvavan alle sadasta noin 70000:een. Miten ilahduttavaa onkaan ollut etsiä täältä aarteita 57 vuotta!

Tunnemme, että Jehova on siunannut meitä suuresti, koska olemme löytäneet niin paljon ihmisiä – todellisia aarteita – jotka vuorostaan ovat olleet Jehovan järjestön käytettävissä. Olemme palvelleet Jehovaa yhdessä yli 60 vuotta. Näinä vuosina olemme täydestä sydämestämme yhtyneet kuningas Daavidin seuraaviin ajatuksiin: ”Kuinka runsas onkaan hyvyytesi, jonka olet tallettanut sinua pelkääville!” (Psalmit 31:19.)

[Alaviite]

[Kuvat s. 9]

Dorothea vuonna 2002 ja saarnaamistyössä vuonna 1943

[Kuva s. 10]

Katutyössä Fort Dodgessa Iowassa vuonna 1942

[Kuva s. 10]

Dora vuonna 2002

[Kuva s. 12]

Dorothea ja Dora ensimmäisen lähetyskotinsa edustalla Chilessä vuonna 1946