VUONNA 1870 Pittsburghissa (Alleghenyssä) Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa pieni joukko ihmisiä alkoi tutkia Raamattua. Charles Taze Russellin johdolla he perehtyivät Kristuksen lunastusuhriin ja ymmärsivät pian, että sillä on keskeinen osa Jehovan tarkoituksessa. He olivat innoissaan tajutessaan, että lunastus avaa tien pelastukseen – jopa niille, jotka eivät olleet vielä kuulleet Jeesuksesta. Arvostuksesta hänen lunastusuhriaan kohtaan he ryhtyivät viettämään hänen kuolemansa muistoa joka vuosi (1. Kor. 11:23–26).

Veli Russell alkoi julkaista ”Siionin Vartiotornia”, joka puolusti lunastusoppia ylivertaisena ilmauksena Jumalan rakkaudesta. Tuossa lehdessä Kristuksen kuoleman muistonvieton aikaa sanottiin ”hyvin kallisarvoiseksi ajaksi”, ja lukijoita kannustettiin viettämään sitä ryhmissä joko Pittsburghissa tai muualla. ”Vaikka läsnä olisi vain kaksi tai kolme saman kallisarvoisen uskon omaavaa” – tai vain yksi – he olisivat ”läheisessä yhteydessä Herraan”.

Vuosi vuodelta Pittsburghiin tuli aina vain enemmän väkeä muistonviettoon. ”Toivotamme teidät tervetulleiksi lämpimin sydämin”, sanottiin kutsussa. Paikalliset raamatuntutkijat avasivatkin kotinsa hengellisille veljilleen ja sisarilleen ja tarjosivat heille aterioita. Vuonna 1886 muistonvieton yhteydessä järjestettiin muutaman päivän kestävä ”yleiskokous”. Vartiotornissa kehotettiin: ”Tulkaa – – sydän tulvillaan rakkautta Herraa ja hänen veljiään ja hänen totuuttaan kohtaan.”

Pittsburghin raamatuntutkijat toimivat vuosien ajan konventti-isäntinä niille lunastukseen uskoville, jotka tulivat muistonviettoon tuohon kaupunkiin. Kun raamatuntutkijoiden joukko kasvoi, kautta maailman järjestettiin yhä useampia muistonviettoja ja läsnäolijamäärä lisääntyi. Chicagon ekklesiaan (seurakuntaan) kuulunut Ray Bopp muisteli, että 1910-luvulla vertauskuvien tarjoaminen sadoille läsnäolijoille kesti monta tuntia, sillä lähes kaikki nauttivat niitä.

Mitä vertauskuvina käytettiin? Vartiotornissa sanottiin, että Jeesus oli käyttänyt Herran illallisella viiniä, mutta jonkin aikaa siinä suositeltiin tuoreista viinirypäleistä tai keitetyistä rusinoista saatavaa mehua, jotteivät ne, joiden ”liha on heikko”, joutuisi kiusaukseen. Viiniä oli kuitenkin saatavana niille, joiden mielestä ”oli tarkoitus tarjota käynyttä viiniä”. Myöhemmin raamatuntutkijat ymmärsivät, että puhdas punaviini on sopiva vertauskuva Jeesuksen verestä.

Jeesuksen kuoleman muistonvietossa oli mahdollisuus miettiä asioita vakavasti. Joissakin seurakunnissa vallitsi jopa surumielinen tunnelma, ja tilaisuuden päätyttyä paikalta poistuttiin sanomatta  juuri sanaakaan. Vuonna 1934 (suom. 1938) julkaistussa kirjassa Jehova kuitenkin todettiin, että muistojuhlaa ei tullut viettää ”murheessa” Jeesuksen tuskallisen kuoleman vuoksi vaan ”ilolla” hänen vuonna 1914 alkaneen kuninkuutensa johdosta.

Vuonna 1935 tapahtui jotain mullistavaa, joka vaikutti tuleviin muistonviettoihin: Ilmestyksen 7:9:ssä mainitun ”suuren joukon” merkitys ymmärrettiin selvästi. Siihen asti Jehovan palvelijat olivat ajatelleet tämän ryhmän tarkoittavan vihkiytyneitä kristittyjä, jotka eivät olleet yhtä innokkaita kuin muut. Nyt tämä valtava joukko tunnistettiin uskollisiksi Jumalan palvojiksi, joiden toivona on elää paratiisissa maan päällä. Totuuden valon kirkastuttua tässä asiassa Russell Poggensee myönsi huolellisen itsetutkistelun jälkeen: ”Jehova ei ollut pyhän henkensä välityksellä herättänyt minussa taivaallista toivoa.” Monien muiden uskollisten veljien ja sisarten tavoin veli Poggensee lakkasi nauttimasta vertauskuvia mutta tuli kuitenkin edelleen muistonviettoon.

Tänä ”hyvin kallisarvoisena aikana” järjestettiin erityisiä saarnaamisrynnistyksiä, jotka tarjosivat kaikille oivan tilaisuuden osoittaa arvostusta lunnaita kohtaan. Vuonna 1932 Tiedottajassa sanottiin, ettei kristittyjen tulisi olla ”muistoateriapyhiä”, jotka kyllä ottivat osaa vertauskuviin mutta eivät olleet ”aktiivisia työntekijöitä” ja saarnanneet totuuden sanomaa. Vuonna 1934 Tiedottajassa (engl.) kannustettiin toimimaan ”apulaistienraivaajana” ja kysyttiin: ”Saammeko muistonviettoaikaan mennessä 1 000 ilmoittautunutta?” Voidelluista sanottiin Tiedonantajassa * (engl.): ”Heidän ilonsa voi olla täydellistä vain, jos he ovat mukana todistamassa Valtakunnasta.” Aikanaan tämä pitäisi paikkansa myös niistä, joilla on maallinen toivo.

Muistonvietto on vuoden pyhin ilta kaikille Jehovan palvelijoille. He viettävät sitä vaikeissakin olosuhteissa. Vuonna 1930 Pearl English ja hänen sisarensa Ora kävelivät noin 80 kilometriä päästäkseen muistonviettoon. Kun lähetystyöntekijä Harold King oli Kiinassa vankilassa, hän kirjoitti eristyssellissä runoja ja lauluja muistonvietosta ja valmisti vertauskuvat mustaviinimarjoista ja riisistä. Itä-Euroopasta aina Keski-Amerikkaan ja Afrikkaan saakka rohkeat kristityt ovat sotaa ja kieltojakin uhmaten viettäneet Jeesuksen kuoleman muistojuhlaa. Olemmepa missä tahansa ja ovatpa olosuhteemme millaiset hyvänsä, kokoonnumme kallisarvoiseen muistonviettoon kunnioittamaan Jehova Jumalaa ja Jeesusta Kristusta.