ABEL katseli lammaskatrastaan, kun se laidunsi kaikessa rauhassa kukkulan rinteellä. Sitten hänen katseensa etsiytyi kaukana lampaiden takana häämöttävään paikkaan, jossa hän juuri ja juuri erotti jotain hohdetta. Hän tiesi, että siellä oli leimuava miekka, joka kääntyili jatkuvasti, koskaan pysähtymättä, ja esti pääsyn Eedeniin. Hänen vanhempansa olivat kerran eläneet tuossa puutarhassa, mutta nyt sinne eivät saaneet mennä sen enempää he kuin heidän lapsensakaan. Loppuiltapäivän tuuli leyhytteli Abelin hiuksia, kun hän nosti silmänsä taivasta kohti ja ajatteli Luojaansa. Korjaantuisivatko ihmisen ja Jumalan rikkoontuneet välit milloinkaan? Abel toivoi sitä enemmän kuin mitään muuta.

Abel puhuu vielä tänäkin päivänä. Voitko kuulla hänet? Se saattaa tuntua sinusta mahdottomalta, kuolihan tuo Aadamin toinen poika jo lähes kuusituhatta vuotta sitten, ja hän on aikaa sitten muuttunut maan tomuksi. Raamattukin opettaa, että ”kuolleet eivät tiedä yhtään mitään” (Saarnaaja 9:5, 10). Raamattuun ei liioin ole kirjoitettu muistiin ensimmäistäkään Abelin lausumaa sanaa. Miten hän siis voisi puhua meille?

Apostoli Paavali sanoi Abelista Jumalan henkeyttämänä: ”Sen välityksellä hän vielä kuoltuaankin puhuu.” (Heprealaisille 11:4.) Minkä välityksellä? Uskon. Abel oli ensimmäinen ihminen, joka kasvatti tätä hienoa ominaisuutta. Hän ilmaisi sitä niin voimakkaalla tavalla, että hänen esimerkkinsä sykkii elämää vielä nykyäänkin mallina meille. Jos otamme oppia hänen uskostaan ja pyrimme jäljittelemään sitä, kertomus Abelista puhuu meille hyvin todellisella ja vaikuttavalla tavalla.

Vaikka Raamattu kertoo Abelista ja hänen uskostaan vain hyvin vähän, hänestä on paljon opittavaa.

Abel syntyi ihmiskunnan aamun sarastaessa. Myöhemmin Jeesus yhdisti hänet ”maailman perustamiseen” * viitaten niiden ihmisten maailmaan, joilla on toivo tulla lunastetuksi syntisyydestä. Abel oli neljäs koskaan elänyt ihminen mutta ilmeisesti ensimmäinen, jonka Jumala katsoi lunastuskelpoiseksi. (Luukas 11:50, 51.) Hän ei selvästikään kasvanut kaikkein parhaiden vaikutteiden piirissä.

Vaikka maailma oli nuori, ihmisperheen ylle oli jo langennut synkkä varjo. Abelin vanhemmat olivat todennäköisesti kauniita, elinvoimaisia ihmisiä, mutta he olivat tehneet elämässään raskaan virheen, ja he tiesivät sen. He olivat olleet täydellisiä, ja heidän edessään oli ollut ikuinen elämä, mutta sitten he olivat kapinoineet Jehova Jumalaa vastaan ja heidät oli karkotettu paratiisikodistaan Eedenin puutarhasta. Asetettuaan omat mielihalunsa kaiken muun edelle – sivuuttaen jopa jälkeläistensä  tarpeet – he menettivät täydellisyytensä ja ikuisen elämän. (1. Mooseksen kirja 2:15–3:24.)

Elämä pakolaisuudessa puutarhan ulkopuolella oli vaikeaa. Silti ensimmäinen lapsi sai nimekseen Kain, joka merkitsee ’jotain aikaansaatua’, ja Eeva huudahti: ”Olen saanut aikaan miehen Jehovan avulla.” Näiden sanojen perusteella hänellä oli ehkä mielessään Jehovan Eedenissä antama profeetallinen lupaus, jonka mukaan joku nainen tuottaisi ”siemenen” ja se tuhoaisi Aadamia ja Eevaa pettäneen pahansuovan olennon (1. Mooseksen kirja 3:15; 4:1). Kuvitteliko Eeva, että hän oli tuo ennustuksen nainen ja Kain oli luvattu ”siemen”?

Jos kuvitteli, hän erehtyi suuresti. Mikäli hän ja Aadam vielä ruokkivat Kainin mieltä sellaisilla ajatuksilla pojan kasvaessa, he vain pönkittivät tämän epätäydellisille ihmisille ominaista ylpeyttä. Myöhemmin Eeva synnytti toisen pojan, mutta tästä lapsesta ei enää sanota mitään mahtipontista. Nimeksi hänelle annettiin Abel, joka saattaa merkitä ’uloshengitystä’ tai ’turhuutta’. (1. Mooseksen kirja 4:2.) Kertoiko nimen valinta siitä, ettei Abeliin liitetty yhtä suuria toiveita kuin Kainiin? Se jää arvailujen varaan.

Joka tapauksessa vanhemmat voivat nykyään oppia paljon noista ensimmäisistä vanhemmista. Ruokitteko sanoillanne ja teoillanne lastenne ylpeyttä, kunnianhimoa ja itsekkäitä taipumuksia vai opetatteko heitä rakastamaan Jehova Jumalaa ja etsimään tämän ystävyyttä? Aadam ja Eeva eivät kantaneet vastuutaan vanhempina, mutta heidän jälkeläisillään oli silti toivoa.

Poikien kasvaessa Aadam epäilemättä opetti heidät tekemään työtä perheen elannon hyväksi. Kain alkoi viljellä maata, ja Abel ryhtyi kasvattamaan lampaita.

Lisäksi Abel teki jotain vielä paljon tärkeämpää. Vuosien mittaan hän kehitti sitä kaunista ominaisuutta, josta Paavali myöhemmin kirjoitti, nimittäin uskoa. Abel ei voinut ottaa mallia kenestäkään ihmisestä, joten miten hän oppi uskomaan Jehova Jumalaan? Hänellä oli kolme vahvaa perustetta.

Jehovan luomisteot.

Vaikka Jehova oli kironnut maan, niin että se kasvoi maanviljelyä haittaavia orjantappuroita ja ohdakkeita, se tuotti kuitenkin yllin kyllin ruokaa ensimmäisen perheen tarpeisiin. Lisäksi kirous ei koskenut lintuja, kaloja ja muita eläimiä eikä vuoria, järviä, jokia ja meriä, saati taivasta, pilviä, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Katsoipa Abel minne hyvänsä, hän näki todisteita kaiken Luojan, Jehova Jumalan, syvästä rakkaudesta, viisaudesta ja hyvyydestä (Roomalaisille 1:20). Näiden asioiden mietiskeleminen arvostavassa hengessä vahvisti hänen uskoaan.

Abel pohti varmasti myös hengellisiä kysymyksiä. Paimentaessaan lampaitaan hän tuli kävelleeksi pitkiä matkoja. Etsiessään jatkuvasti kaikkein vehreimpiä laitumia, parhaita juomapaikkoja  ja suojaisimpia lepopaikkoja hän johdatti noita lauhkeita eläimiä kukkuloiden, laaksojen ja jokien yli. Kaikista luomakunnan eläimistä juuri lampaat näyttivät haavoittuvimmilta, aivan kuin ne olisi suunniteltu ihmisen opastettavaksi ja suojeltavaksi. Oivalsiko Abel, että hänkin tarvitsi opastusta, suojelua ja huolenpitoa joltain ihmistä paljon viisaammalta ja voimakkaammalta olennolta? Tällaisia ajatuksia hän varmaankin esitti usein rukouksissaan, ja hänen uskonsa kasvoi.

Jehovan sanat.

Aadamin ja Eevan on täytynyt kertoa pojilleen karkotukseen johtaneista Eedenin puutarhan tapahtumista, joten Abelilla riitti mietittävää.

Jehova oli sanonut kiroavansa maan, eikä Abel voinut olla näkemättä sen seurauksena kasvavia orjantappuroita ja ohdakkeita. Lisäksi Jehova oli ennustanut, että raskaus ja synnytys tuottaisivat Eevalle kipua, ja näidenkin sanojen Abel havaitsi pitävän paikkansa, kun perheeseen syntyi lisää lapsia. Jehova oli nähnyt ennalta, että Eeva kaipaisi tasapainottomalla tavalla miehensä rakkautta ja huomiota ja että Aadam puolestaan hallitsisi vaimoaan. Tämä toteutui aivan Abelin silmien edessä. Jehovan sana osoittautui kaikessa luotettavaksi, joten Abelilla oli vahvat perusteet uskoa hänen lupaukseensa ”siemenestä”, joka jonain päivänä oikaisisi Eedenissä alkaneet vääryydet. (1. Mooseksen kirja 3:15–19.)

Jehovan palvelijat.

Abelilla ei ollut yhtään hyvää mallia ihmisten joukossa, mutta nämä eivät olleet maapallon ainoita älyllisiä olentoja siihen aikaan. Kun Aadam ja Eeva karkotettiin paratiisista, Jehova varmisti, etteivät he eivätkä heidän jälkeläisensä enää pääsisi sinne, asettamalla sen suulle vartioon kerubeja – hyvin korkea-arvoisia enkeleitä – sekä jatkuvasti kääntyilevän leimuavan miekan (1. Mooseksen kirja 3:24).

Abel todennäköisesti katseli kerubeja jo pikkupoikana. Noiden aineellistuneiden enkelien ulkonäkö kertoi valtavasta voimasta, ja alati kääntyilevä leimuava miekka herätti sekin syvää kunnioitusta. Huomasiko Abel varttuessaan kerubien koskaan kyllästyvän ja jättävän paikkansa? Ei. Nuo älykkäät, voimakkaat olennot pysyivät asemissaan päivästä toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Näin Abel oppi, että Jehova Jumalalla oli vanhurskaita, vakaita palvelijoita. Kerubeissa hän näki sellaista uskollisuutta ja tottelevaisuutta Jehovalle, jota hän ei havainnut omassa perheessään. Enkelien esimerkki vahvisti hänen uskoaan.

Kun Abel mietiskeli kaikkea sitä, mitä luomakunta kertoi Jehovasta, sekä hänen sanojaan ja hänen palvelijoidensa esimerkkiä, hänen uskonsa lujittui. Abelin esimerkki puhuu vuorostaan meille. Etenkin nuorille voi olla lohdullista tietää, että he voivat kasvattaa aitoa uskoa Jehova Jumalaan riippumatta siitä, miten muu perhe toimii. Koska luomakunnan ihmeet ympäröivät meitä vielä nykyäänkin ja meillä on lisäksi koko Raamattu käytettävissämme ja monia esimerkkejä uskon miehistä ja naisista, meillä on kaikki mahdollisuudet rakentaa vahva usko.

Kun Abelin usko Jehovaan kasvoi, hän halusi löytää jonkin keinon ilmaista sitä konkreettisesti. Mutta mitä pieni ihminen voisi antaa kaikkeuden Luojalle? Jumala tuskin tarvitsi ihmisiltä lahjoja tai apua. Ajan mittaan Abel ymmärsi kuitenkin syvällisen totuuden: jos hän yksinkertaisesti tarjoaisi Jehovalle oikeista vaikuttimista parasta, mitä hänellä oli, se miellyttäisi hänen rakastavaa taivaallista Isäänsä.

Niinpä Abel valmistautui uhraamaan katraansa lampaita. Hän valitsi niistä parhaat, esikoiset, ja uhrasi ne parhaine osineen. Samaan aikaan myös Kain etsi Jumalan suosiota ja siunausta ja valmisti uhrin sadostaan. Hänellä oli kuitenkin erilaiset vaikuttimet kuin Abelilla, ja ero tuli ilmi, kun veljekset esittivät uhrilahjansa.

Aadamin molemmat pojat uhrasivat uhrinsa mahdollisesti polttamalla ne alttarilla, ehkäpä kerubien  näköpiirissä, sillä nämä olivat Jehovan ainoat elävät edustajat maan päällä siihen aikaan. Jehova ilmaisi, mitä hän ajatteli noista anneista. Raamatussa kerrotaan: ”Jehova katsoi suopeasti Abelia ja hänen uhrilahjaansa.” (1. Mooseksen kirja 4:4.) Emme tiedä tarkemmin, millä tavalla hän ilmaisi suopean suhtautumisensa. Miksi Abel saavutti hänen suosionsa?

Oliko Abelin uhrilahja parempi kuin Kainin? Hän uhrasi elävän, hengittävän olennon vuodattaen sen kallisarvoisen, elämää ylläpitävän veren. Ymmärsikö hän sellaisen uhrin arvon? Satoja vuosia myöhemmin Jumala valitsi virheettömän karitsan kuvaamaan omaa täydellistä Poikaansa, ”Jumalan Karitsaa”, jonka viaton veri vuodatettaisiin uhriksi (Johannes 1:29; 2. Mooseksen kirja 12:5–7). Tämä kaikki oli kuitenkin epäilemättä pitkälti sellaista, mitä Abel ei tiennyt eikä ymmärtänyt.

Joka tapauksessa Abel uhrasi kaikkein parasta, mitä hänellä oli, ja Jehova katsoi suopeasti paitsi uhrilahjaa myös sen esittäjää. Abelin vaikuttimena oli rakkaus ja aito usko Jehovaan.

Toisin oli Kainin laita. Jehova ”ei katsonut lainkaan suopeasti Kainiin ja hänen uhrilahjaansa” (1. Mooseksen kirja 4:5). Uhri sinänsä ei ollut vääränlainen, sillä myöhemmin Jumalan laki salli uhrata maan satoa (3. Mooseksen kirja 6:14, 15). Raamattu kuitenkin kertoo, että Kainin ”teot olivat pahat” (1. Johanneksen kirje 3:12). Monien nykyään elävien tavoin hän ilmeisesti ajatteli, että pelkkä jumalisen antaumuksen ulkonainen ilmaiseminen riitti. Hänellä ei ollut todellista uskoa eikä rakkautta Jehovaan, mikä kävi pian ilmi.

Halusiko Kain ottaa oppia Abelista tajuttuaan, ettei hän ollut voittanut Jehovan suosiota? Ei, vaan hänessä syttyi polttava viha veljeään kohtaan. Jehova näki, mitä hänen sydämessään oli kehkeytymässä, ja yritti kärsivällisesti puhua hänelle järkeä. Hän varoitti Kainia siitä, että tämän tie johtaisi vakavaan syntiin, ja puhui ”korotuksesta”, Hänen hyväksynnästään, jonka tämä voisi saada, jos muuttaisi toimintatapaansa. (1. Mooseksen kirja 4:6, 7.)

Kain ei välittänyt Jumalan varoituksesta. Hän pyysi luottavaisen veljensä mukaansa kedolle, ja siellä hän kävi hänen kimppuunsa ja tappoi hänet (1. Mooseksen kirja 4:8). Näin Abelista tuli tavallaan ensimmäinen uskonnollisen vainon uhri, marttyyri. Hän kuoli, mutta hänen tarinansa ei suinkaan päättynyt.

Abelin veri kuvaannollisesti huusi Jehova Jumalalta kostoa eli vaati oikeutta, ja Hän huolehti oikeuden toteutumisesta rankaisemalla Kainia tämän rikoksesta (1. Mooseksen kirja 4:9–12). Mikä tärkeämpää, kertomus Abelin uskosta puhuu meille nykyään. Hän eli kenties noin sata vuotta, mikä oli lyhyt ihmisikä siihen aikaan, mutta hän käytti nuo vuodet hyvin, ja kuollessaan hän tiesi, että hänen taivaallinen Isänsä Jehova hyväksyi hänet ja rakasti häntä (Heprealaisille 11:4). Ei ole epäilystäkään siitä, että hän on turvassa Jehovan rajattomassa muistissa ja odottaa ylösnousemusta maanpäälliseen paratiisiin (Johannes 5:28, 29). Tapaatko hänet siellä? Se on mahdollista, jos päätät kuunnella, kun hän puhuu, ja jäljitellä hänen huomattavaa uskoaan.