Synnyin syrjäisessä Aculin kaupungissa Guatemalan läntisellä ylänköseudulla. Perheeni kuuluu ixil-kansaan, joka polveutuu mayoista. Kotona puhuimme espanjan lisäksi kansamme alkuperäiskieltä. Synnyin keskelle veristä sisällissotaa, joka raivosi Guatemalassa 36 vuoden ajan. Tuona aikana monet ixilit saivat surmansa.

Kerran ollessani 4-vuotias 7-vuotias veljeni leikki käsikranaatilla. Yhtäkkiä se räjähti. Veljeni kuoli, ja minä menetin näköni. Sen jälkeen vietin lapsuuteni Guatemalan kaupungissa sijaitsevassa sokeille lapsille tarkoitetussa laitoksessa, missä opin pistekirjoitusta. Henkilökunta kielsi minua puhumasta toisille lapsille, ja opiskelutoverini välttelivät minua, mutta en ymmärtänyt miksi. Olin yksinäinen ja odotin kovasti niitä kahta kuukautta, jotka sain vuosittain viettää kotona äidin kanssa. Hän oli aina ystävällinen ja empaattinen. Kun olin 10-vuotias, äiti kuitenkin kuoli, mikä oli musertavaa. Tunsin, että olin menettänyt ainoan ihmisen, joka rakasti minua.

11-vuotiaana palasin kotikaupunkiini ja muutin asumaan velipuoleni ja hänen perheensä luo. He huolehtivat fyysisistä tarpeistani, mutta kukaan ei voinut auttaa minua käsittelemään tunteitani. Aika ajoin kyselin Jumalalta tuskaisena: ”Miksi äiti kuoli? Miksi minun on oltava sokea?” Ihmiset sanoivat, että kohtaamani murhenäytelmät olivat Jumalan tahto. Päättelin, että Jumalan täytyy olla tunteeton ja epäoikeudenmukainen. Ainoa syy, miksi en tehnyt itsemurhaa, oli se, ettei minulla ollut siihen keinoja.

Sokeana olin suojaton sekä fyysisesti että henkisesti. Minua käytettiin lapsena seksuaalisesti hyväksi useita kertoja. En koskaan tehnyt ilmoitusta noista rikoksista, sillä ajattelin, ettei kukaan välittäisi. Muut puhuivat minulle harvoin, enkä itse puhunut kenenkään kanssa. Olin masentunut ja eristäydyin muista, enkä luottanut kehenkään.

Varhaisina teinivuosinani eräs aviopari lähestyi minua koulun välitunnilla. He olivat Jehovan todistajia. Muuan opettaja, joka tunsi myötätuntoa minua kohtaan, oli pyytänyt heitä tulemaan tapaamaan minua. He kertoivat siitä Raamatun lupauksesta, että kuolleet herätetään eloon ja  sokeat tulevat jälleen näkemään (Jesaja 35:5; Johannes 5:28, 29). Pidin kuulemastani, mutta minun oli vaikea keskustella heidän kanssaan, koska en ollut tottunut puhumaan. Vaikka olin erittäin sulkeutunut, he olivat ystävällisiä ja tulivat kärsivällisesti tapaamaan minua yhä uudelleen kertoakseen minulle Raamatun opetuksista. Heidän oli käveltävä yli kymmenen kilometriä ja ylitettävä vuori päästäkseen luokseni.

Velipuoleni kertoi, etteivät he olleet kovin varakkaita, vaikka he pukeutuivatkin siististi. He kuitenkin osoittivat aina henkilökohtaista kiinnostusta minua kohtaan ja toivat minulle pieniä lahjoja. Ajattelin, että ainoastaan tosi kristityt osoittaisivat sellaista uhrautuvuutta.

Tutkin Raamattua pistekirjoituksella kirjoitettujen julkaisujen avulla. Vaikka ymmärsinkin Raamatun opetukset, tunnetasolla joitakin asioita oli vaikea hyväksyä. Minun oli esimerkiksi hyvin vaikea uskoa, että Jumala tosiaan välittäisi minusta henkilökohtaisesti ja että toiset voisivat tuntea samoin. Tajusin, miksi Jehova sallii pahuutta tilapäisesti, mutta ei ollut helppo nähdä häntä rakastavana Isänä. *

Raamatusta oppimani asiat auttoivat minua vähitellen muuttamaan näkemystäni. Opin esimerkiksi sen, että Jumala tuntee suurta myötätuntoa kärsiviä kohtaan. Jumala sanoi palvojistaan, joita kohdeltiin huonosti: ”Olen totisesti nähnyt – – kansani ahdistuksen, – – sillä tiedän hyvin heidän kärsimänsä tuskat.” (2. Mooseksen kirja 3:7.) Kun opin arvostamaan Jehovan miellyttäviä ominaisuuksia, halusin vihkiä elämäni hänelle. Vuonna 1998 minut kastettiin Jehovan todistajaksi.

Vuotta myöhemmin olin eräällä sokeille tarkoitetulla kurssilla Escuintlan kaupungin lähistöllä. Muuan sikäläisen seurakunnan vanhin sai tietää, että kokouksiin pääseminen kotikaupungistani käsin oli minulle haastavaa. Lähin seurakunta oli nimittäin sen saman vuoren toisella puolella, jonka kanssani tutkinut todistajapariskunta oli joutunut ylittämään, ja matka tuotti minulle vaikeuksia. Tuo vanhin etsi Escuintlasta todistajaperheen, joka oli halukas ottamaan minut kotiinsa ja auttamaan minua, jotta pääsisin seurakunnan kokouksiin. He huolehtivat minusta yhä aivan kuin omasta perheenjäsenestään.

Voisin kertoa monia muitakin esimerkkejä aidosta rakkaudesta, jota seurakunnan jäsenet ovat osoittaneet minua kohtaan. Kaikki nämä kokemukset ovat saaneet minut vakuuttumaan siitä, että Jehovan todistajat ovat tosi kristittyjä. (Johannes 13:34, 35.)

Enää en tunne olevani arvoton tai vailla toivoa. Nyt elämäni on todella merkityksellistä. Toimin Jehovan todistajien kokoaikaisena evankelistana. Vammaisuuteni sijasta keskityn Raamatun kallisarvoisten totuuksien opettamiseen toisille. Palvelen myös seurakunnassa vanhimpana ja pidän raamatullisia esitelmiä paikallisissa seurakunnissa. Olen jopa voinut pitää Raamattuun perustuvia puheita aluekonventeissa, joissa on tuhansia läsnäolijoita.

Vuonna 2010 valmistuin palvelijoiden valmennuskoulusta (nykyään Valtakunnan julistajien koulu), joka pidettiin El Salvadorissa. Koulu valmensi minua huolehtimaan paremmin vastuistani seurakunnassa. Tällainen valmennus sai minut tuntemaan, että Jehova Jumala arvostaa ja rakastaa minua syvästi. Hän voi tehdä kenet tahansa päteväksi hänen työhönsä.

Jeesus sanoi: ”Onnellisempaa on antaa kuin saada.” (Apostolien teot 20:35.) Voin sanoa olevani aidosti onnellinen, ja vaikka en olisi koskaan uskonut sen olevan mahdollista, nyt tunnen pystyväni auttamaan toisia.