Mies istui maassa. Hänen kehonsa oli päästä jalkoihin täynnä kivuliaita haavaumia. Hän oli yksin, pää painuksissa ja hartiat lysyssä ja jaksoi hädin tuskin häätää pois ympärillään lenteleviä kärpäsiä. Hän istui tuhkassa, mikä kertoi hänen surunsa syvyydestä, ja hän kykeni ainoastaan raapimaan paiseitaan ruukunsirpaleella. Mies oli menettänyt kaiken, jopa toisten kunnioituksen. Ystävät, naapurit ja sukulaiset olivat hylänneet hänet. Kaikki, pienet lapsetkin, pilkkasivat häntä. Hän luuli myös Jumalansa Jehovan kääntyneen häntä vastaan. Siinä hän oli kuitenkin väärässä. (Job 2:8; 19:18, 22.)

 Mies oli Job. Jumala sanoi hänestä: ”Maan päällä ei ole ketään hänen kaltaistaan.” (Job 1:8.) Satoja vuosia myöhemmin Jehova piti häntä edelleen huomattavana esimerkkinä vanhurskaasta ihmisestä (Hesekiel 14:14, 20).

 Oletko sinä kohdannut elämässäsi vastoinkäymisiä ja epäonnea? Kertomus Jobista voi rohkaista sinua suuresti. Se voi myös auttaa ymmärtämään paremmin ominaisuutta, jota jokainen Jumalan uskollinen palvelija tarvitsee: nuhteettomuutta. Nuhteeton ihminen omistautuu tinkimättömästi Jumalalle ja elää hänen tahtonsa mukaan silloinkin kun kohtaa vaikeuksia. Katsotaan, mitä Jobin tapaus opettaa meille tästä.

 Jumalan uskollinen palvelija Mooses kirjoitti muistiin Jobin vaiheet luultavasti vähän hänen kuolemansa jälkeen. Jumalan henki ohjasi Moosesta kirjoittamaan maanpäällisistä tapahtumista, jotka koskivat Jobia, mutta hänelle paljastettiin myös jotain siitä, mitä tapahtui taivaassa.

 Kertomuksen alussa Job elää täyttä, onnellista elämää. Hän on varakas, tunnettu ja arvostettu mies Usin maassa, joka sijaitsi mahdollisesti Pohjois-Arabiassa. Hän auttaa mielellään puutteenalaisia ja puolustaa heikompiosaisia. Jobilla ja hänen vaimollaan on kymmenen lasta. Ennen kaikkea Job on hengellinen ihminen. Hän pyrkii elämään Jehovan tahdon mukaan, paljolti samaan tapaan kuin hänen kaukaiset sukulaisensa Abraham, Iisak, Jaakob ja Joosef olivat eläneet. Job on perheensä pappi, aivan kuten nämä patriarkat olivat, ja hän uhraa säännöllisesti uhreja lastensa puolesta. (Job 1:1–5; 31:16–22.)

 Sitten tapahtumia siirrytään kuvaamaan uudesta näkökulmasta, taivaasta. Saamme tietää jotain, mitä Job ei voinut tietää. Jehovalle uskolliset enkelit ovat kokoontuneet Jehovan eteen. Paikalle ilmaantuu myös kapinallinen enkeli Saatana. Jehova tietää, että Saatana halveksii oikeamielistä Jobia, joten hän kiinnittää tämän huomion Jobin huomattavaan nuhteettomuuteen. Saatana vastaa röyhkeästi: ”Miksipä Job ei pelkäisi Jumalaa? Etkö ole pannut suoja-aidan hänen sekä hänen perheensä ja kaiken hänellä olevan ympärille?” Saatana vihaa niitä, jotka pysyvät nuhteettomina. Osoittamalla, että he ovat päättäneet palvella Jehova Jumalaa koko sydämestään, he paljastavat Saatanan tunteettomaksi petturiksi, jollainen hän onkin. Siksi Saatana väitti, että Job palveli Jumalaa vain itsekkäistä syistä. Hän sanoi, että jos Job menettäisi kaiken, tämä kiroaisi Jehovaa vasten kasvoja! (Job 1:6–11.)

 Jehova oli antanut Jobille tilaisuuden todistaa, että Saatana on väärässä. Job ei kuitenkaan tiennyt sitä. Saatanan annettiin riistää häneltä kaikki, mitä hänellä oli. Vain Jobiin itseensä ei saanut koskea. Saatana ryhtyi epäröimättä sadistiseen hyökkäykseen. Yhden ainoan päivän aikana Job koki ankaran iskun toisensa jälkeen. Hän sai kuulla, että oli hetkessä menettänyt karjansa – ensin naudat ja aasit, sitten lampaat ja kamelit. Mikä pahempaa niistä huolehtivat palvelijat oli tapettu. Jobille ilmoitettiin, että osan eläimistä oli tappanut ”Jumalan tuli”, mahdollisesti salama. Ennen kuin Job ehti edes kunnolla tajuta, että hänen palvelijansa olivat kuolleet ja että hän oli nyt rutiköyhä, tapahtui jotain vielä kauheampaa. Hänen kymmenen lastaan olivat koolla vanhimman lapsen talossa, kun siihen iski myrskytuuli, joka tuhosi talon ja surmasi heidät kaikki. (Job 1:12–19.)

 Voi olla jopa mahdotonta kuvitella, miltä Jobista tuntui. Hän repäisi vaatteensa, leikkasi hiuksensa ja heittäytyi maahan. Hän päätteli: ”Jehova on antanut, ja Jehova on ottanut.” Saatana oli saanut ovelasti näyttämään siltä, että Jumala oli aiheuttanut Jobille nuo onnettomuudet. Job ei kuitenkaan kironnut Jumalaansa, vaikka Saatana oli niin ennustanut. Sen sijaan hän sanoi: ”Ylistetty olkoon Jehovan nimi.” (Job 1:20–22.)

 Saatana oli raivoissaan eikä aikonut luovuttaa. Kun enkelit taas kokoontuivat Jehovan eteen, Saatanakin tuli paikalle. Jälleen Jehova ylisti Jobia siitä, että tämä pysyi nuhteettomana Saatanan hyökkäyksistä huolimatta. Saatana tiuskaisi: ”Nahka nahasta. Ihminen antaa kaiken, mitä hänellä on, pysyäkseen elossa. Mutta ojennapa kätesi ja koske hänen luihinsa ja lihaansa, niin hän varmasti kiroaa sinua vasten kasvoja.” Saatana oli varma, että jos Job sairastuisi tarpeeksi vakavasti, hän kiroaisi Jehovaa. Jehova luotti Jobiin täysin ja antoi Saatanalle luvan viedä Jobin terveyden mutta ei riistää hänen henkeään. (Job 2:1–6.)

 Pian Job oli tilanteessa, jota kuvaillaan kirjoituksen alussa. Kuvittele, miltä hänen vaimostaan täytyi tuntua. Häntä raastoi jo lasten menettämisen aiheuttama suru, ja nyt hän joutui seuraamaan avuttomana vierestä miehensä hirvittäviä kärsimyksiä. Ahdistuneena hän huudahti: ”Vieläkö pidät lujasti kiinni nuhteettomuudestasi? Kiroa Jumala ja kuole!” Hän ei kuulostanut siltä vaimolta, jonka Job tunsi ja jota hän rakasti, ja siksi Job tokaisi, että vaimo puhui kuin olisi menettänyt järkensä. Silti Job ei kironnut Jumalaa eikä ”tehnyt syntiä huulillaan”. (Job 2:7–10.)

 Tämä surullinen tositarina koskee meitä jokaista henkilökohtaisesti. Saatana ei esittänyt ilkeämielistä syytöstään ainoastaan Jobia vaan kaikkia ihmisiä vastaan. Hän sanoi: ”Ihminen antaa kaiken, mitä hänellä on, pysyäkseen elossa.” Toisin sanoen Saatana ei usko, että kukaan ihminen voi olla nuhteeton. Hän väittää, että sinäkään et rakasta Jumalaa aidosti vaan kääntäisit selkäsi hänelle milloin vain pelastaaksesi nahkasi. Hän väittää, että sinä olet yhtä itsekäs kuin hän! Haluaisitko todistaa hänen olevan väärässä? Meillä kaikilla on siihen tilaisuus (Sananlaskut 27:11). Seuraavaksi Job kohtasi uuden koettelemuksen. Minkä?

 Kolme Jobin tuttavaa kuuli hänen ahdingostaan ja matkusti lohduttamaan häntä. Nähdessään hänet etäältä he eivät olleet tuntea häntä. Ankaran kivun riuduttama Job, jonka iho oli sairauden tummentama, oli vain varjo entisestään. Nuo kolme miestä – Elifas, Bildad ja Sofar – ilmaisivat surunsa näyttävästi: he valittivat suureen ääneen ja heittivät tomua päänsä päälle. Sitten he istahtivat maahan lähelle Jobia eivätkä puhuneet mitään. He istuivat kokonaisen viikon, päivät ja yöt, sanomatta sanaakaan. Heidän tarkoituksensa ei suinkaan ollut lohduttaa, sillä he eivät kysyneet Jobilta mitään vaan tekivät päätelmiä vain sen perusteella, mitä näkivät: Jobin tuska oli valtava. (Job 2:11–13; 30:30.)

 Jobin oli lopulta itse aloitettava keskustelu. Tuskaa ilmaisevin sanoin hän kirosi päivän, jona oli syntynyt, ja kertoi ahdinkonsa pohjimmaisen syyn. Hän ajatteli, että hänen vaikeutensa johtuivat Jumalasta. (Job 3:1, 2, 23.) Vaikka Jobilla oli vahva usko, hän kaipasi epätoivoisesti lohdutusta. Mutta kun nuo kolme miestä viimein avasivat suunsa, Job totesi pian, että hiljaisuus olisi sittenkin ollut parempi vaihtoehto (Job 13:5).

 Elifas, joka oli mahdollisesti miehistä vanhin ja paljon Jobia iäkkäämpi, puhui ensin. Kaksi muuta, jotka saivat suunvuoron myöhemmin, oikeastaan vain myötäilivät tahdottomasti Elifasia. Miesten sanat ovat voineet kuulostaa osittain melko harmittomilta, sillä he latelivat hengellisiltä vaikuttavia latteuksia Jumalan ylhäisyydestä ja siitä, miten hän rankaisee pahoja ja palkitsee hyvät. Alusta alkaen rivien välistä oli kuitenkin luettavissa vihamielisyyttä. Elifas totesi yksioikoisesti, että jos Jumala on hyvä ja rankaisee pahoja ja Jobia selvästikin nyt rangaistiin jostain, niin mikä päätelmä voitiin tehdä? Jobin oli täytynyt syyllistyä johonkin pahaan! (Job 4:1, 7, 8; 5:3–6.)

 Job ei luonnollisesti hyväksynyt tuollaista järkeilyä vaan torjui sen päättäväisesti (Job 6:25). Lohduttajat tulivat kuitenkin yhä vakuuttuneemmiksi siitä, että Job oli syyllistynyt johonkin salaiseen syntiin ja että hänen oli jollain tavalla täytynyt ansaita kaikki kohtaamansa vaikeudet. Elifas väitti, että Job oli julkea ja paha ja ettei hän osoittanut jumalanpelkoa (Job 15:4, 7–9, 20–24; 22:6–11). Sofar käski Jobia hylkäämään pahuuden ja synnistä iloitsemisen (Job 11:2, 3, 14; 20:5, 12, 13). Bildad esitti erityisen julman väitteen. Hän vihjasi Jobin poikien tehneen sellaista syntiä, että he olivat ansainneet kuolemansa. (Job 8:4, 13.)

 Nuo väärin järkeilevät miehet menivät vielä pidemmälle. He eivät epäilleet pelkästään Jobin nuhteettomuutta, vaan sitä, kannattaako ylipäänsä yrittää olla nuhteeton. Elifas kuvaili avauspuheessaan aavemaista kohtaamistaan näkymättömän hengen kanssa. Tuon tapaamisen jälkeen hän teki Jumalasta pahansuovan päätelmän: ”Palvelijoihinsa hän ei luota, ja enkeleissään hän näkee vikoja.” Jos tämä pitäisi paikkansa, kukaan ihminen ei voisi koskaan saada Jumalan hyväksyntää. Myöhemmin Bildad väitti, että Jobin nuhteettomuudella ei ollut Jumalalle mitään merkitystä – ei sen enempää kuin olisi toukan nuhteettomuudella! (Job 4:12–18; 15:15; 22:2, 3; 25:4–6.)

 Oletko koskaan yrittänyt lohduttaa ahdistunutta ihmistä? Se ei ole helppoa. Jobin lohduttajilta voi kuitenkin oppia paljon – lähinnä sen, mitä ei pidä sanoa. Suoltaessaan ylevältä kuulostavia ajatuksia ja virheellisiä päätelmiä he eivät kertaakaan edes puhutelleet Jobia nimeltä. He vähät välittivät Jobin sydämessä olevasta tuskasta eivätkä katsoneet tarpeelliseksi kohdella häntä lempeästi. a Jos joku sinun ystäväsi on alla päin, ole aidosti läsnä ja yritä olla lämmin ja ystävällinen. Vahvista hänen uskoaan ja rohkaise häntä. Auta häntä luottamaan Jumalaan ja hänen huomaavaisuuteensa, armoonsa ja oikeudenmukaisuutensa. Niin Job olisi tehnyt, jos asetelma olisi ollut päinvastainen (Job 16:4, 5). Mutta miten hän suhtautui nuhteettomuuteensa kohdistuviin toistuviin hyökkäyksiin?

 Job oli epätoivon partaalla jo ennen tämän pitkän väittelyn alkamista. Hän tunnusti heti alkuunsa, että esitti välillä ”hillitöntä” puhetta, ”epätoivoisen sanoja” (Job 6:3, 26). Tämä on helppo ymmärtää. Hänen sanansa ilmaisivat, millaista tuskaa hän tunsi sydämessään. Ne kertoivat myös siitä, että hän katsoi asioita kapeasta perspektiivistä. Onnettomuudet olivat kohdanneet häntä ja hänen perhettään hyvin äkisti, ja ne olivat vaikuttaneet jopa yliluonnollisilta, joten Job ajatteli Jehovan aiheuttaneen ne. Hänen järkeilynsä ei aina osunut oikeaan, koska hän ei tiennyt mitään niistä tärkeistä tapahtumista, jotka liittyivät hänen tilanteeseensa.

 Jobilla oli kuitenkin luja usko. Se kävi ilmi useista hänen puheenvuoroistaan tuon pitkän väittelyn aikana. Hän sanoi paljon sellaista, mikä oli kaunista ja paikkansapitävää ja mikä rohkaisee nykyään eläviä. Ylistäessään Jumalaa luomakunnan ihmeiden johdosta hän mainitsi asioita, joita ei olisi voinut tietää ilman Jumalan apua. Hän esimerkiksi sanoi, että Jehova ”ripustaa maan tyhjyyden päälle” (Job 26:7). Tämä selvisi tutkijoille vasta satoja vuosia myöhemmin. b Kun Job puhui omasta tulevaisuudentoivostaan, hän osoitti samanlaista uskoa, jollaista monet muut Jumalan uskolliset palvelijat ovat osoittaneet. Job luotti siihen, että jos hän kuolisi, Jumala muistaisi hänet, kaipaisi häntä ja aikanaan herättäisi hänet eloon. (Job 14:13–15; Heprealaisille 11:17–19, 35.)

 Entä kysymys nuhteettomuudesta? Elifas ja hänen kaksi ystäväänsä väittivät, että ihmisen nuhteettomuus on Jumalalle täysin yhdentekevää. Hyväksyikö Job mukisematta tämän halpamaisen väitteen? Ei! Hän vakuutti, että nuhteettomuudella oli Jumalalle merkitystä. Hän sanoi luottavaisesti Jehovasta: ”Hän näkee nuhteettomuuteni.” (Job 31:6.) Job myös näki selvästi, että hänen ”lohduttajiensa” väärä järkeily oli hyökkäys hänen nuhteettomuuttaan vastaan. Se sai hänet esittämään pisimmän puheenvuoronsa, joka lopulta tukki noiden kolmen miehen suut.

 Job ymmärsi, että hänen nuhteettomuutensa koski koko hänen päivittäistä elämäänsä. Siksi hän puolusti sitä, miten eli ja toimi. Hän esimerkiksi karttoi kaikenlaista epäjumalanpalvelusta, kohteli toisia ystävällisesti ja kunnioittavasti, säilytti korkean moraalin ja pysyi uskollisena puolisolleen. Ennen kaikkea hän oli täysin omistautunut ainoalle tosi Jumalalle Jehovalle. Niinpä hän saattoi sanoa koko sydämestään: ”Siihen asti kun kuolen, minä pysyn nuhteettomana!” (Job 27:5; 31:1, 2, 9–11, 16–18, 26–28.)

 Onko nuhteettomuus sinulle yhtä tärkeää kuin se oli Jobille? Hän ymmärsi, että nuhteettomuus ei ole vain sanoja vaan myös tekoja. Osoitamme olevamme täysin omistautuneita Jumalalle, kun tottelemme häntä ja teemme päivittäisessä elämässämme sitä, mikä on oikein hänen silmissään, silloinkin kun kohtaamme vaikeuksia. Siten voimme tehdä Jehovan iloiseksi ja tuottaa pettymyksen hänen viholliselleen Saatanalle, aivan kuten Job teki kauan sitten. Se on paras tapa jäljitellä Jobin uskoa!

 Jobin kertomus ei pääty tähän. Hän oli menettänyt tasapainonsa ja oli niin keskittynyt vakuuttelemaan muille omaa vanhurskauttaan, että unohti puolustaa Jumalaansa. Hän tarvitsi oikaisua ja hengellistä apua. Lisäksi hän koki edelleen syvää tuskaa ja surua ja kaipasi kipeästi aitoa lohdutusta. Mitä Jehova tekisi tälle uskolliselle ja nuhteettomalle miehelle? Sitä käsitellään tämän kirjoitussarjan myöhemmässä osassa.